Lea-palkinnon jakotilaisuus Lahden kaupunginteatterissa 9.1.2018

Mulla oli ilo osallistua Lahden kaupunginteatterissa järjestettyyn Lea-palkinnon jakotilaisuuteen tammikuun alussa. Aiemmin palkintoa on jaettu sekä Teatterikesässä että Thalia-juhlan yhteydessä, mutta nyt Suomen näytelmäkirjailijat ja käsikirjoittajat ry päätti pitää erillisen tilaisuuden - ja ehkä siten nostaa hieman myös palkinnon arvostusta. Tilaisuudessa ei vain palkittu parasta, vaan saatiin myös nauttia kolmen parhaan näytelmän kokemisesta lukudraaman ja videotallenteen muodossa.

Lahden kaupunginteatterin johtaja Ilkka Laasonen kertoi avajaissanoissaan, että Suomessa kirjoitetaan paljon näytelmiä ja myös kantaesitetään niitä. Kantaesityksiä on enemmän vapaan kentän teattereissa, mutta aika lailla myös laitosteattereissakin. Esityskaudella 2015-2016 kantaesitettiin 77 puhenäytelmää, joista oli 25 romaanin tms. dramatisointeja. Kaudella 16/17 luvut hieman putosivat, ja dramatisointien määrä väheni (72 näytelmää, niistä 8 dramatisointia). Kirjailijat toimivat usein itse omien tekstiensä ohjaajina ja dramaturgeinakin. Lisäksi meillä tehdään dokumenttiperustaisia näytelmiäkin jonkun verran. Yksi asia mikä minua harmittaa, varmaan monen muun lisäksi, on Laasosen mainitsema puute. Meillä ei kauheasti julkaista kotimaisia näytelmiä kirjallisuutena. Jotkut teatterit julkaisevat kantaesityksiä myös kirjoina, mutta tämä on enemmän poikkeus kuin sääntö. Minä ainakin tykkään hankkia, ja lukea, suosikkinäytelmiäni.

No, sitten itse Lea-palkinnosta. Se jaettiin nyt vuonna 2016 valmistuneelle näytelmätekstille, ei siitä tehdylle esitykselle. Kilpailuun tuli määräaikana 22 tekstiä, joista esiraati valitsi viisi parasta. Niistä finaaliin pääsi lopulta kolme. (Ne kaksi muuta olivat Sirkku Peltolan Tyttö ja varis sekä Milja Sarkolan Allt som sägs).

Kolmesta finalistista ensimmäisenä estradilla oli Juha Jokela ja hänen hieno tekstinsä Sumu. Se kantaesitettiin syyskuussa 2016 Kansallisteatterissa, jossa kävin ensi-illassa katsomassa ja pidin tosi tosi paljon. Omat mietteeni siitä voit käydä lukaisemassa täältä. Tänä keväänä se on mahdollista nähdä Vaasan kaupunginteatterissa. Laasonen jututti ensin Jokelaa, hänen taustoistaan kirjoittajana ja tavoista kerätä tietoa ja kirjoittaa. Oli kiinnostavaa kuulla Sumun kirjoitusprosessista, sehän on todella ajankohtainen teos. Tai oli silloin kun se sai ensi-iltansa. Jokela aloitti kirjoittamaan sitä pari vuotta aiemmin ja näytelmän tapahtumat alkavat samaan aikaan. Joten ensi-illan aikaan syyskuussa 2016 oikeat maailman tapahtumat olivat samassa pisteessä kuin näytelmän lopussa. Kirjoitusprosessin aikana Jokela huomasi että kannattaa seurata myös muita medioita kuin Hesaria ja Yleä. Erityisesti Venäjä-uutisoinnissa muiden maiden media, erityisesti venäläinen, sekä oppositiomedia olivat hyödyllisiä. 

Lahden kaupunginteatterin taitava näyttelijäporukka Tapani Kalliomäki, Aki Raiskio, Paavo Kääriäinen, Ritva Sorvali ja Liisa Loponen lukivat meille sitten neljä kohtausta näytelmästä. Oli nautinnollista kuulla tekstiä hyvin luettuna ja palautella mieliinsä katsomiskokemustakin. Muutaman pätkän näytelmästä tallensinkin ja ne voit käydä katsomassa täältä ja täältä.

Lukudraaman jälkeen Jokela kertoili lisää näytelmästä ja sen teemoista. Sumussa ollaan päähenkilön pään sisällä tutkimassa miten kirkas Suomen suhde Venäjään on, Jokelan mielestä. Aidon pelon keskellä on hyvä nauraa, ehkäpä jopa välttämätöntäkin. Näytelmästään Jokela ei ole saanut paljoa negatiivista palautetta. Yksi huonolla suomella kirjoitettu kirje tuli, ulostetta mukanaan. Ja kun Sumua kävi katsomassa Suomen eduskunta, niin yksi ääneen kommentoinut poliitikko piti yleistöstä vaientaa. Tämä kun kommentoi liikaa näytelmähenkilö Taiston Venäjä-kriittisiä mielipiteitä. Viime joulukuussa Sumua esitettiin myös Tallinnassa, mutta siellä se ei Jokelaan mukaan tainnut olla supermenestys. He taisivat hieman ihmetellä näytelmässä ollutta suomalaisten hämmennystä lahjonta-asioiden tiimoilta.

Sumusta sitten eteenpäin eli toisena finalistiehdokkaana oli Saara Turusen näytelmä Tavallisuuden aave. Se sai ensi-iltansa Q-teatterissa helmikuussa 2016, ja suosion takia uusintaensi-iltansa syksyllä 2017. Kävin katsomassa ensi-illassa ja kirjoitukseni siitä voit lukaista täältä. Turunen haluaa olla itse mahdollisimman monipuolinen tekijä, hän kirjoittaa sekä näytelmiä että proosaa ja on yksi Suomen käännetyimpiä näytelmäkirjailijoita. Tavallisuuden aaveessa ei tärkeintä ollut henkilö, vaan aihe ja muoto. Turunen haluaa ylipäätään jättää paljon tilaa katsojalle löytää mistä koko esityksessä on kysymys. 

Tavallisuuden aave ei ollut kovin tyypillinen näytelmäteksti, koska se oli vain n. 17 sivua tekstiä, tosin pienellä fontilla. Silti se oli ihan täysimittainen kokoillan näytelmä. Sitä kirjoittaessa hänellä oli tietokoneella myös "nolot, ekstrat" kansio, minne karsiutui paljon kaikkea tekstiin sopimatonta - päätyäkseen myöhemmin kuitenkin mukaan itse näytelmään. Musiikki on tosi iso osa Tavallisuuden aavetta, ja Turunen tunnustaakin, että hän halusi käyttää sitä paljon myös tekstin asemasta. Esimerkiksi natsitervehdyskohtaukseen hän halusi mukaan marssin. Mutta minkä marssin? Äänisuunnittelija Tuuli Kyttälän kanssa he kävivät läpi liudan eri marsseja, kunnes se sopiva löytyi. 

Näytelmän kirjoitusprosessi kesti vuoden verran. Lähtökohta oli tehdä hidas näytelmä, jossa asiat tapahtumat verkalleen. Lea-palkintoehdokkuus tuli yllätyksenä, ehkä siksikin kun teksti oli niin lyhyt, eikä näytelmä ole sillä tavalla perinteinen. Mutta Turuselle muodon uudistaminen teatterissa on tärkeää, ja Tavallisuuden aave kyllä siinä mielessä ajoi asiansa. Turusen haastattelun lomassa näimme pienen pätkän näytelmää valitettavan huonolaatuisana videotallenteena.

Väliajan jälkeen kolmannen ehdokkaan pariin. Veikko Nuutisen Pasi was here kolahti allekirjoittaneeseen uskomattoman kovaa. Niin kovaa että kävin sen katsomassa KOM-teatterissa lopulta kuusi kertaa. Kirjoituksiani siitä voi käydä katsomassa blogin arkistosta. Se jatkaa elämäänsä nyt Tampereen työväen teatterissa, missä se sai ensi-iltansa 31.1.2018. KOMilaiset kävivät esittämässä Pasia myös Savonlinnassa, näytelmän tapahtumapaikoilla, ja näytelmäkirjailijan kotikonnuilla. Se oli iso juttu niin työryhmälle kuin savonlinnalaisillekin. Nuutiselle pollein juttu näytelmäkirjailijana olemisesta on se että saa kirjoittaa ammatikseen näytelmäkirjailija, esimerkiksi veroilmoitukseen. Mutta miten päätyy näytelmäkirjailijaksi? "Näytelmiä kirjoittamalla päätyy näytelmäkirjailijaksi". Näinhän se on. 

Jokainen Nuutisen näytelmä syntyy omalla tavallaan. Pasia hän joutui kirjoittamaan tosissaan, kohtauksen päivässä. KOM-teatterin tilaus sopi kirjoittajalle hyvin: tietää kenelle näytelmä tulee, ketkä sen tekee ja ennenkaikkea on deadline. Muutenhan sitä voisi kuulemma kirjoittaa proosaa. Deadline sopii Nuutisella kirjoittajana. Hän oppi tämä kohtaus päivässä-metodin Mika Myllyaholta ollessaan assarina Ryhmäteatterissa. Tosin ensin se "määrämittaan" kirjoittelu tuntui hassulta.

Itse kirjoitusprosessi on Nuutisella myös aika paljon lusmuilua. Kahdeksan tunnin työrupeamasta voi olla maksimissaan kaksi tuntia tehokasta kirjoitusaikaa. Pasin kirjoittaminen lähti alkulauseesta, kun Nuutinen kuuli lapsuudenystävänsä kuolemasta. Tarina lähti siitä ja hän joutui tutkimaan sellaisia juttuja mitä ei ollut ajatellut vuosiin. Nostalgia iski, ekaa kertaa ikinä. Se tuntui kovin radikaalilta ajatukselta siinä kohtaa, koko nostalgia, koska oli angsti kirjoittaa näytelmää nykyaikaan.

Lahtelaisporukka (Kääriäinen, Kalliomäki, Teemu Palosaari, Jari-Pekka Rautiainen, Saana Hyvärinen) luki meille useita kohtauksia näytelmästä, ja olipa siellä ihan uusiakin juttuja. Siis sellaisia mitä ei ollut KOMin versiossa (mutta TTT:llä oli). Kiinnostavaa. Loistavan lukudraamapätkän jälkeen Nuutinen kertoi Pasin hahmosta, johon on yhdistetty eri persoonia ja tapahtumia. 

Yleisöstä haluttiin tietää miten raskasta oli kirjoittaa henkilökohtaisesta menetyksestä. Nuutisen mukaan aluksi se oli helppoa, koska hänellä on oma identiteettinsä kaupunkilaisena teatteritekijänä. Se lapsuus Savonlinnan Kellarpellossa oli kaukana. Mutta kipeys tuli vasta kun näytelmää oli esitetty jo jonkin aikaa, ja erityisesti Savonlinnan vierailun jälkeen.

Siri Kolu ja Sunklo:n Jukka Asikainen tulivat estradille jakamaan 5000 euron suuruista palkintoa. Finaaliehdokasnäytelmät pohtivat paljon ihmistä, mikä sen rooli ja paikka on. Moniarvoisuutta. Saimme kuulla kaikkien kolmen näytelmän ehdokasperustelut. 

Ja niin se vaan on että vuoden 2016 Lea-palkinnon pokkasi Nuutisen Veikko ja Pasi was here! Aivan mahtavaa!

Toivon hartaasti että Lea-palkinto jaetaan jatkossakin tämmöisessä omassa tilaisuudessaan, missä on aikaa tutustua niin näytelmiin kuin niiden kirjoittajiinkin hieman syvällisemmin. Iso kiitos lahtelaiset dramaturgi Taija Helmisen johdolla, että mahdollistitte tämän tilaisuuden!

Kuvat otin itse.