Miltä se sitten näytti, kuulosti, vaikutti? No aivan täydelliseltä musikaalituotteelta! Kaikki oli todellakin viimeisen päälle mietittyä ja toteutettua. Puvustus, lavastus, koreografiat, valot. Suuren maailman tyyliin ei missään ollut mitään moitittavaa. Juoni oli kiinnostava ja täynnä yllätyksiä. Yllätyksiä siksi koska tämän ajan historialliset tapahtumat tai ihmiset eivät minulle sano juuri mitään. Niminä toki George Washington, Thomas Jefferson ja brittikuningas George III olivat tuttuja, näistä toki viimeksimainittu tutuin.
Mutta esimerkiksi Alexander Hamiltonista en ollut koskaan edes kuullutkaan (ennenkuin tämän musikaalin yhteydessä siis). Kuka oli niin oleellinen tyyppi että hänestä tehdään (menestys)musikaali? Washingtonin oikea käsi, Yhdysvaltojen ensimmäinen valtiovarainministeri, lakimies jne. Googlettamalla löytyy kyllä lisätietoja mikäli haluaa herrasta tietää lisää. Ja varmaan kiinnostavaa luettavaa olisi myös Mirandankin lähdeteoksenaan käyttämä Ron Chernowin kirja Alexander Hamilton.
Mutta henkilöhahmojen tuttuudella, tai lähinnä siis tuntemattomuudella, ei ollut oikeastaan mitään väliä. Tässä oli kuitenkin kiinnostava tarina ja juonenkäänteitä, ja ehkä oli parempikin ettei tiennyt yhtään mitään, niin kaikki asiat tulivat yllätyksinä. Yhden miehen elämäntarina kietoutuu mahtavan valtakunnan alkuvuosien historiaan - onhan siinä aihetta musikaaliin! Saamme kuulla ja nähdä kolmen Schuylerin sisaruksen kuviot (joista yhden Hamilton nai, ja toisen kanssa tuntuu olleen jonkunlainen suhde myöskin), myöhemmät seksiskandaalit, poliittiset kuviot ja kaksintaistelut. Kyllä, koska kyse on 1700-luvun lopusta niin sellaiset tuntuivat olevan ihan vakiojuttu. Ja sellainen koitui Alexander Hamiltonin kohtaloksikin.
Hamilton on noussut valtavaksi hitiksi erityisesti nuorempien katsojien keskuudessa. Niitä oli viime maanantain esityksessäkin valtavat määrät. Ja herranjestas miten yleisö oli innostunutta! Vaikken Beatlemaniaa olekaan kokenut, niin jotain samaa tässä varmaan oli. Tunnelma oli ensimmäisistä tahdeista asti katossa. Väki hurrasi, hyppi, vihelsi, taputti ja biletti ihan ennennäkemättömällä tavalla. Okei, tämä on musiikkia tämän päivän nuorille, joten se on varmaan se yksi syy.
Toinen innostuksen syy saattaa olla se, että esiintyjistä valtaosa on muuta kuin valkoihoisia. Heitä edustavat oikeastaan vain muutamat tanssiryhmän tyypit, ja sitten King George (Michael Jibson), jonka tehtävänä oli olla ns comic relief tässä. Eli mahdottoman huvittava pelletyyppi, jolle yleisö saa nauraa. Täysin överiksi tehty hahmo, mutta oikeasti hilpeä. Hänen biiseistään tykkäsin myös eniten; ehkä ne edustivat eniten sellaista perinteisempää musikaaliosastoa. Tai käytännössähän hänellä on vain yksi biisi (You'll be back) ja kaksi kertaa sama uudelleen, hieman eri sanoilla. Asiayhteydestään irrotettuna ei ehkä ymmärtäisi, että siinä brittimonarkki haikailee pian menettämänsä valtion perään.
No se musiikki sitten. Oliko se niin kamalaa? Oli ja ei ollut. Onneksi musiikissa oli muitakin sävyjä kun tätä rap/hiphop osastoa. Yksi ihan vanhakantainen rokkibiisi, oli bluesia, soulia ja muutakin. Niistä tykkäsin. Ja tarttee sanoa että hyvät laulajat auttoivat asiaa paljon. Riimit toimivat ja hyvin sai selvää. Olen paljon miettinyt olisiko pitänyt kuunnella musiikkia etukäteen. Miten erilainen kokemus tämä olisi ollut, jos olisi tiennyt aina että no nyt tulee se hyvä biisi seuraavaksi. Olen nyt kuunnellut Broadway-tuotannon levytystä tässä samalla kun olen tätä juttua pariin otteeseen kirjoittanut, ja ei tämä nyt niin pahalta kuulosta. Edes ne modernimmat osuudet. Nekin noudattavat musikaalimusiikin lainalaisuuksia. Jäin myös miettimän kun se katsomiskerta meni vähän äimistellessä ja uutuuden parissa, että tämä olisi kiva nähdä uudelleen joskus, vaikka vuoden-parin päästä. Jos sillä välin kuuntelisi musiikkia lisää?
Mutta himpura että kaikki esiintyjät olivat loistavia. Joka iikka mulle ennestään tuntemattomia, vaikka toki olen saattanut jossain Lontoon musikaaleissa nähdäkin. Mulle maanantain esitykseen osui kakkos-Hamilton eli Ash Hunter, mutta koska muuta en ole kuullut, niin hyvin veti. Karismaattinen esiintyjä ja hyvä ääni. Hänen vaimonaan Elizana Rachelle Ann Go, jolla oli myös upea ääni. Ehkä vielä parempi soulääni oli tämän sisarta Angelicaa esittävällä Rachel Johnilla.
Koko esiintyjäkaarti oli kyllä hieno, mutta sieltä erottui edellämainittujen lisäksi muhkeaääninen Obioma Ugoala (George Washington), hetkittäin hieman epäselvästi laulava Giles Terera (Aaron Burr) ja varsin värikkäästi puettu Jason Pennycooke (Thomas Jefferson), jolla oli myös tuplarooli moottoriturpaisena Marquis de Lafayttenä. Ja sitten oli myös Leslie Garcia Bowman, jonka blondi heittotukka kiinnitti huomiota aina missä pienessä roolissa tämä lavalla heiluikin, myös kenraali Charles Leenä. Silti kunkku oli mun suosikki!
Burr on mielenkiintoinen hahmo; ensin Hamiltonin ystävä ja mentori, mutta lopulta poliittinen vastustaja ja kaksintaistelussa Hamiltonia kuolettavasti haavoittanut poliitikko. Jonka ydinviesti nuorelle ja kiihkeälle Alexanderille on: talk less, smile more. Tykkäsin myös Jeffersonista, koska tämä toi paljon säihkettä ja väriä lavalle. En tiedä oliko hän todellisuudessakin näin turhamaisen oloinen tyyppi.
Tässä Thomas Kailin ohjaamassa musikaalissa oli lisäksi kaikkea ihanaa pientä millä elämysillasta oli saatu vielä parempi. Alkukuulutuksen (se puhelimet kiinni ja älkää tallentako-litanian) kertoi katsojille kuningas George III, todeten lopuksi: "Enjoy MY show" :-) Puvustuksen pienet yksityiskohdat, kuten upeat saappaat, viehättivät myös silmiäni. Uskoisin että kaikkien eri sotaunivormujen yksityiskohdat on viimeisen päälle myöskin hiottu. Mikä tahansa esitys missä on aseita, kaksintaisteluita ja univormuja ei voi olla kovinkaan huono. Ja yhdessä vaiheessa toisessa näytöksessä Alexander Hamiltonilla on yllään niin häikäisevän upea vihreä puku että silmäni häikäistyvät. Ja kuten jo alussa mainitsin, koreografiat (ja toki joukkokohtaukset muutenkin) olivat erittäin mallikkaita. Niistä kiitos Andy Blankenbuehlerille.
Nykyään teatterimoguli Cameron Macintoshin puljun omistama Victoria Palace Theatre on ollut puolitoista vuotta remontissa, ja sen yhteydessä laitettiin uusiksi koko vuonna 1910 rakennettu talo. Ja kultaa, loistoa, välkettä ja kimallusta riitti kyllä! Naisten vessoja on lisätty, ja laskin Grand Circlen naisten vessasta 11 koppia (normi tän ajan teattereissa on 2-4). En käynyt väliajalla vessassa eli en tiedä millaiset ruuhkat siellä silti oli. Mutta ei semmoista määrää naistenvessoja voi ollakaan etteivät ne väliajalla ruuhkautuisi.
Oma lippuni oli siis halvin mahdollinen, ja silti 37,50 puntaa. Kalleimmat permantoliput ovat sitten 89,50 puntaa - kyllä tätä kalliimpiakin esityksiä Lontoosta löytyy. Mulla oli Grand Circlen eturivissä ja keskellä käytävän vieressä paikka, ja jalkatilat olivat niin onnettomat, että itku meinasi tulla. Mun pelastus oli se käytävä, eli sain pidettyä jalkoja siinä. Surku tulee pidempiä (itse olen 170 cm) tai muuten isompia ihmisiä. Toivottavasti kalliimmilla paikoilla on paremmat jalkatilat.
Ihmettelen kyllä miksei remontin yhteydessä voitu yhtään panostaa enempää katsomismukavuuteen? Eli jalkatilojen kokoon koska itse penkithän ovat perustasoa. Kaksi tuntia 45 minuuttia istumista jalat krampissa ei ole kyllä maailman miellyttävin kokemus. Eka näytös kestää tunti 20 min, väliaika oli muistaakseni vain vartin. Tämä jalkatilojen ahtaus onkin oikeastaan ainoa moite illassani.
Myös oheistavaroiden kauppa kävi vilkkaana. Myyntipisteitä oli joka kerroksessa, mutta se isoin pääkauppa suurimman valikoiman kanssa oli kellarissa. Mulle riitti käsiohjelma, mutta tarjolla oli ties vaikka mitä tavaroita t-paidoista alkaen. Muihin pisteisiin ei ollut jonoja, mutta sen verran kurkkasin kellarin myymälään että sinne oli. Kyllä se musikaalin tuotteistaminen on viety pitkälle myös tässä suhteessa. Ja mikäs siinä, kyllä maailmaan fanituotteita mahtuu. Ja ostajia riittää.
Tällä hetkellä myynnissä on lippuja 28.7. asti, mutta eiköhän tämä jatku vielä pitkään. Lippuja on jopa vielä jäljelläkin, parhaiten ensi kesälle, jos joku nyt innostuu lähtemään. Lippusysteemi onkin vinkeä, eli paperilippua ei ole tarjolla lainkaan. Lippujen eteenpäinmyynti on tehty siis mahdollisimman vaikeaksi. Teatterille mennessä pitää olla mukana lippuvaraus joko paperille tulostettuna tai esim. puhelimen näytöllä, virallinen henkilötodistus (muistakaa ettei suomalainen ajokortti ole virallinen!) sekä se maksukortti millä lippu on ostettu. Ja kaikki tyypit keille on ostettu lippu samassa ostotapahtumassa on oltava mukana sisään mennessä.
Kassien tarkastuksen ja henkilöllisyyden varmistuksen jälkeen maksukortilla saa pienen lapun missä on omat paikkatiedot. Paikalla kannattaa olla siis hyvissä ajoin ennen esitystä, koska jonotukselta ei voi välttyä. Ja ylimääräisellä ajallaan sitten voi äimistellä rempattua teatteria ja tehdä niitä ostoksiakin ennen esitystä.
Kyllä mä voin yhtyä kaikkiin kriitikoihin ja faneihin. Hamilton on loistava musikaali. Vaikken musiikista pääsääntöisesti/niin kauheasti tykännytkään, niin kokonaisuus oli niin hyvä että ei se loppupeleissä niin kauheasti edes haitannut. Kannattaa siis ehdottomasti mennä katsomaan.
Esityskuvien copyright Matthew Murphy, muut kuvat omia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti