Nämä chicagolaistyypit on kamalia keinottelijoita ja paskanjauhajia. Mielessä vain rahanteko. Keinolla millä hyvänsä ja ihmisistä ja niiden rahoista viis. On loppuvuosi 1983. Kaikki säätävät tahoillaan ja eihän sellaisesta säädöstä aina hyvää seuraa. Sam Yates ohjaa, ja ei tämä nyt hänen näkemästäni tuotannoista sinne kärkikamppailuihin yllä.
Ensimmäinen näytös on vain reilut puolisen tuntia pitkä, ja sen aikana istutaan kiinalaisessa ravintolassa erilaisissa kahden hengen kokoonpanoissa suunnittelemassa ketkuuksia. Toisessa näytöksessä on sitten huiskin haiskin olevat toimistotilat; sinne on juuri murtauduttu. Sitten alkaakin tapahtumat purkautua eli kauppoja peruuntuja, saladiilejä tulla esiin, ja suuret kauppamiehet putoavat jalustoiltaan.
Hyviä roolisuorituksia vetivät erityisesti Christian Slater kuumakallemaisena myyntitykkinä. Tunnustan kättelyssä että Slaterin takia mä tätä tulin katsomaankin. Amerikkalaisia tyyppejä ei näe ihan aina Lontoon lavoilla, eikä ainakaan tämmöisiä nuoruuden idoleita. Slaterin tähti on sittemmin kai hiipunut (tosin tv-sarja Mr Robot toi hälle 2016 Golden Globe-palkinnon) mutta Heathers (1988) ja True Romance (1993) olivat kyllä aikoinaan mulle tärkeitä elokuvia. Ja hyvä heppu oli Name of the Rosessa ja siinä Kevin Costner-Robin Hoodissakin. Tästä näytelmästä tehtiin menestyksekäs leffakin, ja Al Pacino näytteli tätä samaa roolia siinä.
Myös Robert Glenister oli hyvä myyjänä, ja Kris Marshall nörttimäisenä toimistopäällikkönä. Pakko mainita vielä Stanley Townsend, mies joka saa huippudiilin, mutta putoaa korkealta ja kovaa. Ja mikä ihana matala ääni!
Jos jotain niin tämä on näytelmä missä kiroillaan taukoamatta. Ihan jo alkaa naurattaa se kielenkäyttö. Muutenkin tässä oli sellaisia moottoriturpamonologeja, tiedättehän kun toinen puhuu suu vaahdossa, ja kukaan muu ei saa sanansijaa. Minuuttikaupalla.
Mutta olipas lyhyt näytelmä! Tunti ja 3 varttia tuntui menevän tosi nopeasti, varsinkin kun se väliaika oli jo puoli tuntia alusta. Mulla oli taas piippuhyllypaikka ja siten aika olemattomat jalkatilat, mutta onnen kaupalla viereinen paikka oli tyhjä, joten sain istuttua hieman poikittain.
Ihan jees perusteatteria taas mutta ei mitään elämää suurempaa. Ilman Slateria olisi jäänyt näkemättä, enkä varmaan olisi ihan kauheasti missannut. Näytelmä voitti muuten Pulitzer-palkinnon 1984, jota hieman ihmettelen. Ei se kuitenkaan tekstinä NIIN ihmeellinen ollut. No, tulipa taas siis sivistyttyä.
Stage doorilla oli tuulista ja kylmää. Playhouse on Thamesin rannassa ja sellaisen kapean kujan päässä, että siitä tulee kunnon tuulitunneli. Kaikki ystävälliset herrat nimmaroivat ja poseerasivat kiltisti kuvissa. Tosin Slater halusi itse ottaa kuvan ja niin että London Eye on taustalla. Lisäksi hänellä oli mukanaan koiransa Fish, joka selkeästi ei niin kauheasti nauttinut ryysiksestä. Tai ei se kauhean paha ryysis ollut, meillä oli siinä aika kiva porukka, joita stage doorin puoliksi-irkku vaksi rupatteli ja aina välillä väistimme porukalla roskisautoja.
Esityskuvien copyright ??, muut kuvat omia (paitsi Slater otti tuon meidön yhteiskuvan).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti