Kikka Fan Club / Teatteri Jurkka 4.1.2018

Teatteri Jurkka on niin pieni näyttämö että syksyiset Kikka Fan Club esitykset ehtivät mennä kaikki loppuun ennenkuin tämä hidas hämäläinen havahtui. Olin kai ohjelmistoa julkistettaessa miettinyt että hei oikeesti, kuka tekee näytelmän kasari(disko)musan isoimmasta tyrkystä eli Kikasta. Ja ennenkuin ehdin silmää räpäyttää, niin pim, liput olivat loppuneet. Mutta kuten joskus onni on myötä, alkuvuodelle saatiin muutama lisäesitys - ja minäkin pääsin katsomaan. 

Nyt ymmärrän miksi tämä on tehty. Katsomosta poistui hyvin hiljainen minä. Parituntisen kotimatkan mietin asioita, mietin julkisuutta ja (meitä) ihmisiä jotka kuluttavat julkkiksia. Miten raadollinen on viihdemaailma ja miten kamalia ihmiset ovat. Välillä tulee semmosia näytelmiä vastaan mitä katsoessa ensimmäinen tunne on oma häpeä. Mikä minä olen nauramaan jonkun "tissiblonditurhanjulkkiksen" elämää juorulehtien sivuilla. Jos joku haluaa julkisuuteen, oli se musiikilla, tisseillä, suhdesotkuilla tai muilla keinoin, niin mitä se minulle kuuluu, tai on minulta pois? Kukin tyylillään ja antaa kaikkien kukkien kukkia ja muita valikoituja sananparsia. Suvaitsevaisuus lie se avainsana mitä minulle jäi käteen. Empatia, ja säälinsekainen nostalgiasuru.

Kyllähän minä muistan Kikan hyvin. Kaikki ne pikkutuhmat hittibiisit 1980-luvun lopulta ja 90-luvun lehtiotsikot, ja myöhemmät uran hiipumiset. Kikan ns. parhaat vuodet asuin ulkomailla, mutta kyllä ne sävelet sinnekin asti kantautuivat. Itse en muista Kikkaa koskaan livenä nähneeni, mutta sen kyllä muistan että sellaisella huvittuneensekaisella säälillä häneen suhtauduin.

Niin, jo sananakin sosiaaliporno herättää monenlaisia mielikuvia. Mutta kun monilla ihmisillä nyt on joku ihmeellinen sisäsyntyinen tarve tirkistelyyn ja muiden paheksumiseen, niin tätähän kyllä mm. tietynlainen media ruokkii ja tietynlaiset julkkiset käyttävät hyväkseen.

Ennenkuin harhaudun liian kauas pohtimaan tämmöisiä asioita, niin mennään takaisin Kikka Fan Clubiin. Laura Gustafssonin kirjoittama (työryhmän keskustelujen tiimoilta) ja Sini Pesosen ohjaama esitys on monellakin tavalla hieno. Sen eri lähteistä taitavasti koostettu aineisto valottaa Kikkaa artistina ja ihmisenä meille aikalaisillekin ihan uudella tavalla. Esitys kuvaa hyvin sitä raadollista julkisuuskoneistoa, joka vaatii erityisesti naispuolisia artisteja olemaan ikuisesti roolinsa vankeja, ulkomuotonsa vankeja, genrensä vankeja. Puistattaa. Loistavana esimerkkinä tästä on osittain nukketeatteridraamana toteutettu pieni osio TV2 Sabatti-ohjelmasta vuodelta 1992. Aivan karmeaa katsottavaa, lukaskaapa ja katsokaa pätkä.

Kun Pia Andersson heittäytyy lavalla täysillä mukaan, pukee kikkamaiset vaatteet, blondin peruukin ja vetää pinkkiä huulipunaa, niin katsojien päässä pyörii varmaan monenlaisia ajatuksia. Hän polvistuu Kikka-alttarille, selin yleisöön ja toivoo että tämä esitys olisi kunnianosoitus Kikalle. Tämä tavoite kyllä täyttyy. Mutta ei tämä ole pelkästään hienoa tribuuttia Kikalle, vaan myös terävää kritiikkiä. Tuotteistamista, yhteiskunnan normeja, naisen roolia tässä maailmassa, vallankäyttöä vastaan... Lista on aika pitkä. Miten taiteilija tai artisti määritellään? Ihminen, nainen, taiteilija - kaikki muuttuvat, kehittyvät, vanhenevat. Miksi joku miesartisti saa rauhassa kerryttää kilojaan ja rupsahtaa ja se on vain karismaa, mutta naiseartistin pitää olla ikuisesti kaunis ja timmi? Kikan oli varmaan erityisen vaikea päästä irti bimbomaisesta Suomen Samantha Fox-imagostaan, vaikka hän olisi ehkä halunnutkin jotain muuta. Kikka jäi ainakin julkisuudessa roolinsa vangiksi. 

Varsinaisesti mikään ei ole Kikan vuosien jälkeen muuttunut. Ehkä nykyään somekaudella ihmisten, varsinkin julkkisten, ruotiminen on vieläkin törkeämpää ja raadollisempaa. Mutta toisaalta moni artisti uskaltaa ehkä paremmin haastaa normeja ja kulkea omia polkujaan. Vielä on pitkä taival kuitenkin kuljettavana, ja siinä me jokainen voimme omalta osaltamme tehdä pienen palasen.

Ajatuksia siis herätti. Ja se on aina itselleni hyvän esityksen merkki. Paljon erinomaisen hyviä kysymyksiä, joita myös mietin kotimatkallani. Kyllähän tämä myös viihdytti, ja sai itseni palaamaan kaukaisiin aikoihin ja muistoihinkin. Pia Andersson on erinomainen herkkänä ja haavoittuvana ja samalla myös oudon vahvana Kikkana. En ollut ajatellut paljoa sitäkään, että ilmeisesti monelle nuorelle tytölle Kikka oli idoli ja esikuvakin - nainenkin voi uskaltaa! Ainakin alussa ollut sympaattinen muistelointi Kikan faniklubin kokoontumisesta antoi sen vaikutelman että myös nuoria naisia faneihin kuului, eikä vain taskujaan kaivelevia rasvaisia keski-ikäisiä niljakkeita.

Tellervo Syrjäkari loihti lavalle pinkkiä kasariestetiikkaa pukusuunnittelun muodossa. Isossa osassa oli myös monipuolinen videosuunnittelu, siitä kiitos Ina Niemelä. Nämä kaksi naista olivat miettineet lavastuksenkin yksityiskohdat taiten. Pikkiriikkiseen Jurkan nurkkaan saadaan kyllä mahtumaan monta maailmaa. Tuomas Hautalan äänimaisemat Kikan hittibiiseineen istuvat kaiken ylle kuin tuttu ja lämmin peitto. Miten sitä osaa näitä biisejä edelleen ulkoa!

Käsiohjelmassa mukana ollut Laura Gustafssonin kirjoitus Kikka ja näkyvä naiseus on erinomaisen loistava, erityiskiitos siitä. 

Kannattaisihan tämä nähdä, mutta. Esityksiä on vielä helmikuun lopulle asti, mutta ne ovat kaikki mahdollisten toivorikkaiden lipunhaluajien kannalta ikävä kyllä loppuunvarattuja. Teatterille on toki mukavaa kun esitys on suosittu. Pidetään peukkuja että tulisi vielä lisäesityksiä? Ja aina kannattaa mennä esitysiltoina Jurkkaan kytikselle, jos vaikka joku peruisi. Tosin kukaan ei tainnut omana vierailuiltanani olla niin onnekas...

Kuvien copyright Marko Mäkinen.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.