George Blake (Geoffrey Streatfeild) on ex-tiedustelupalvelun herra, joka on narahtanut kiinni vakoilusta venäläisille. Linnaahan siitä rapsahtaa, 41 vuotta. Mutta mies pakenee ja pääsee Moskovaan. Tässä puuhassa häntä auttaa Sean Bourke (Emmet Byrne), joka jää myös hetkeksi Moskovaan pitämään seuraa. Näytelmä kertoo näiden kahden miehen ystävyyssuhteesta, joka saa kyllä lopuksi aika ikävän kolauksen, kun Seanille selviää että vakooja on aina valmis pettämään kaikki. Spies betray people. Niinpä.
Alussa ollaan vankilassa ja nähdään kuinka miehet tutustuvat. George tarvitsee ulkopuolisen kontaktin, ja Sean on vapautumassa pian. Seuraavassa kohtauksessa ollaankin jo lontoolaisessa asunnossa sen jälkeen kun George on paennut vankilasta ja on ihan sekaisin ja haavoittunut. Paosta tai sen yksityiskohdista ei puhuta sen enempää. Kaverit ovat kutsuneet naispuolisen lääkärin hoitamaan miestä. Sean haluaa palata kotiin Irlantiin, mutta jotenkin George onnistuu houkuttelemaan tämän käymään Moskovassa, hetkeksi. Loppu näytelmää tapahtuukin moskovalaisessa asunnossa. Lenin katselee seinältä miesten touhuja ja ylellinen punakultainen sisustus antaa kullatun vankilan vaikutelman.
George viettää ylellistä, mutta yksinäistä, KGB-upseerin elämää samppanjaa siemaillen ja muistelmiaan kirjoittaen. Sean, tai salanimellä Robert, jäisi vain hetkeksi, mutta tämä venyy viikoiksi ja kuukausiksi. KGB:n tappotuomion pelossa ei mies pääse pois, vaan käyttää aikaansa vodkalla läträämiseen, taloudenhoitajalle irlantilaisten laulujen opettamiseen ja muistelmiensa sanelemiseen. Salassa toki. Välillä tiukkailmeiset KGB-heput käyvät tervehdyskäynnillä.
Vaikka George vakuuttelee olevansa nyt kotonaan, kun saa olla Moskovassa, niin kyllä hän tunnustaa ikävöivänsä vaimoa ja kolmea lastaan. Mietin miten vaikea olisi jättää kotimaansa, tietäen ettei koskaan pääse palaamaan. Varmaan juuri siksi mies haluaa pitää ainoan siteen vanhoihin kuvioihin eli Seanin likellä.
Näytelmässä on myös hieman lämmintä huumoria, sellaista kuivakkaakin (kuten että kaikki suuret brittivakoojat on koulutettu Cambridgessä), mutta ei tämä komedia suinkaan ole.
Geoffrey Streatfeild on aina jotenkin tosi sympaattinen tyyppi ja mä tykkään hänen tavastaan rakentaa roolia ja henkilöä. Monenlaisissa rooleissa olen häntä näyttämöllä nähnyt. Nytkin tämän George on verkkaisesti puhuva, hieman narisevaääninen herrasmies (puhetyylistä tulee mieleen Alan Bennett!), joka ei kiihkoile mihinkään suuntaan. Sen sijaan Bourko on kiihkeä irlantilainen, joka tuntuu säpsyvän kaikenlaista. Hyvin mulle ennestään tuntematon nuori irlantilaisnäyttelijä vetää. Pienemmissä rooleissa Philip Bird ja Danny Lee Wynter KGB-miehinä ja Cara Horgan taloudenhoitajana tekevät myös mallikasta työtä. Vakuuttavat venäläisaksentit, ja kyllä tässä aika paljon venäjääkin puhutaan.
Kiinnostava aihe ja kiinnostava näytelmä. Ei mitään kauhean mullistavaa, mutta ihan hyvää ja hyvin tehtyä perusteatteria. Tämä oli viimeinen esitysviikko, joten hyvä kun kerkesin katsomaan.
Mä olen tosi paljon käynyt Hampstead Theatressa vuosien varrella, mutta olikohan tämä eka arkipäivänäytös? Tai ainakin niin että istuin parvella, koska sinne mentäessä mennään toimistojen ohi, joissa on isot lasiseinät käytävään. Siellä työntekijät naputtelivat koneitaan.
Esityskuvien copyright Marc Brenner, muut omia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti