Saituri - ihana raha / Tampereen työväen teatteri 18.10.2023

No nyt oli raikas ja hauska tulkinta Molièren klassikkokomediasta Saituri! Otso Kautto ja HS:n taloustoimittaja Juha-Pekka Raeste ovat yhdessä tuoreistaneet ja modernisoineet esityksen ja nimenkin perään on tullut lisuke: Saituri - ihana raha. Kautto on suomentanut tekstin - nokkeluuden, riimittelyn ja hauskuuden säilyttäen - ja Raesteen käsialaa on kaikki se extra: asiantuntijanelikon puheet rahasta, taloudesta ja siihen liittyvistä asioista. Näin ainakin oletan työnjaon pääsääntöisesti olleen. Kauton käsialaa on myös näppärä ohjaus.

Tarina itsessään on vanha tuttu: rikas kitupiikki Harpagon haluaa naida nuoren ja vähään tyytyvän vaimon ja naittaa omat aikuiset lapsensa mahdollisimman rikkaisiin naimisiin. Tästä seuraa monenlaista suhdekiemuraa, vehkeilyä, väärinkäsitystä ja kommellusta. Näyttelijät tekevät mainiot roolityöt joka iikka, toki mestarillinen Auvo Vihro nimiroolissa etunenässä. Samaan aikaan sairaan saita, mutta myös epäluuloinen ja helposti johdateltavissa. Sellainen hieman hölmö, vai onko sittenkään? Hetkittäin kävi mielessä Klonkku, tuo sormuksen pauloihin langennut houkkio, niin intensiivisesti Harpagon rahoilleen juttelee.

Kaikki on aika överiä, niin henkilöt kuin näyttelijöiden tulkinta heistä. Juuri sopivasti pilkettä silmäkulmassa. Siekailematon voisi olla hyvä termi kuvastamaan tätä sakkia. Erityisesti Suvi-Sini Peltolan Frosine oli mainio. Inke Koskinen tyttärenä ja Juha-Matti Koskela tämän rakastettuna, Hiski Vihertörmä poikana ja Pihla Pohjolainen tämän valittuna. Lisäksi luihuisen palvelijan roolin vetää Jari Ahola.

Varsinaisten roolien lisäksi mukaan oli otettu neljä asiantuntijaa. Nuo letkeästi sulkapalloa läiskivät jupahtavat ihmiset (Samuli Muje, Riikka Papunen, Pihla Pohjolainen ja Eriikka Väliahde) tykittävät niitä talousfaktoja, ei liikaa eikä liian vähän. Eikä ainakaan liian kuivakkaasti. Sopivasti kapitalismille kuittailevaa puhetta. Ilkikurinen ja vähän näsäviisasteleva nelikko, ja jotenkin tulee Tintti-sarjakuvan kapteeni Haddockin oivalliset solvaukset myös mieleen... Papunen hersyttelee myös taajaan teputtelavana lakimiehenä, ja Väliahde on hupsu kokki/hovimestari/ajuri Jaakko.

Estetiikka on vahvasti barokkimaisen runsasta ja rönsyilevää, Pirjo Liiri-Majavan puvut ihanan krumeluurisia ja värikkäitä. Ja toki vastakohtana näytelmän varsinaisten hahmojen värikkyyddelle modernit raha-asiantuntijat ovat mustavalkoisissa. Liiri-Majavan mahtipontinen lavastus on myös näyttävää. Ja mitkä upeat kattokruunut. Sitten on ne upeat ja massiiviset peruukit, kiitos Sari Rautio niistä. Silmä ihan lepää! Mutta erityisesti silmä lepää taidokkaasti käsin maalatuissa fondeissa ja seinissä, on upeaa että teatterilla on Heli Leinon kaltainen taituri tämmöisiä tekemässä. Todella kauniita! Varsinkin puutarhapiknikin runsaskukkaiset fondit ovat syötävän upeita.

Näyttämöllisen kokonaisuuden täydentää Eero Auvisen valot ja videot sekä Kalle Nytorpin äänisuunnittelu. Musiikkivalinnat istuvat kokonaisuuteen myös saumattomasti (teatterin sivuilla on linkki Spotifyn soittolistaan). Ei siis mitään barokkimusiikkia, sehän olisi ollut liian itsestäänselvää. Vanha ja moderni törmäytetään tässä versiossa moneen kertaan.

Mirva Mäkinen vastaa käsiohjelman mukaan liikeidentiteetistä. Se olikin varsin mielenkiintoista, siis sekä esiintyjien keskinäiset liikkeet että kokonaisuus. Hitaat kuviot toivat etäisiä kaikuja barokkiajan tansseista, mutta hyvin modernein vivahtein. Minusta on kivaa että nykyään tosi monessa näytelmässä on mukana koreografi tai henkilö jonka tehtävänä on miettiä liikettä ja esiintyjien "tanssillisuutta". Työviksessä on näitä ollut jotenkin erityisen paljon. 

Työviksen suuri näyttämö on todella suuri, ja hetken mietin olisiko tämä Saituri toiminut pienemmällä estradilla paremmin. Mutta sitten taas ei tämmöinen massiivinen barokkiestetiikka olisi päässyt näin oikeuksiinsa. 

Raha ja rakkaus pyörittivät maailmaa Molièren aikana ja sitä ne tekevät myös vuonna 2023. Mikään ei ole siis muuttunut, ja onkin jotenkin luotettavaa miten hienosti yli 400 vuotta vanha näytelmäteksti toimii edelleenkin. Hieman tuoreistusta ja taas mennään. Kiitos siis Työviksen väki tästä herkkupalasta, kylläpä maistui makoisalta.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Vanhempainilta / Tampereen työväen teatteri 29.10.2022

Näytelmäkirjailija Veikko Nuutinen räjäytti tietoisuuteni loistavalla ja palkitulla Pasi Was Here näytelmällään vuonna 2016. KOM-teatterin debyytin jälkeen olen nähnyt sen TTT:ssä ja Lahden kaupunginteatterissa. Tekstinä se on aivan silmittömän hieno ja fanitan sitä edelleen. Joten arvoisa lukija voi uskoa että odotukset olivat korkealla: uusi Nuutisen näytelmä, jee! Tällä kertaa ohjaajana oli Juho Gröhndahl yhdessä Nuutisen kanssa.

Vanhempainilta kertoo vanhemmuudesta, isän ja pienen pojan suhteesta, arjesta ja siitä selviytymisestä. Isä (Tero Koponen) pistää itsensä peliin, venyy välillä ihan mahdottomiinkin suorituksiin ja koittaa olla pojalleen paras mahdollinen isä. Lapsi (Auvo Vihro) on utelias ja tiedonhaluinen, vauhdikas ja reipas, ja toki välillä aika rasittavakin. Näiden kahden yhdessäolo on sympaattista, dramaattista, hauskaa ja hetkittäin vähän haikeaakin. Värikäs mielikuvitus laukkaa kummallakin, välillä aikamoisilla kierroksilla. Vaikka liki 3 tunnin näytelmässä (himppasen liian pitkä) eletään yhden vanhempainillan hetkiä, ehditään katsomaan myös mitkä tapahtumat sinne johtivat ja paljon muutakin. Rakenteeltaan oivaltava ja muutenkin hyvin jaksotettu esitys. Huumoria ja draamaa sopivassa suhteessa.

Vanhemmuus tuntuu olevan uuvuttavaa mutta palkitsevaa. Ei lapsi tahallaan hankala ole, mutta jos näkee painajaisia eikä saa nukuttua... no, se kysyy isältä voimavaroja. Mitä ylipäätään on olla isä? En tiedä vanhemmuudesta mitään, saati isyydestä, mutta Nuutinen onnistuu raottamaan hyvin vanhemmuuden mysteerien verhoja. Mitä voi vastata jatkuvasti kaikesta kyselevälle pojalle? Mitä tehdään kun poika pissaa housuun eikä suostu pukemaan tyttöjen housuja? Miten se arki onnistuu? 

Näytelmässä ei karteta ns. nolojakaan aiheita, esimerkiksi kun lapsi koittaa työntää legoja isänsä hanuriin. Tämä isä on hipsteri ja ekotiedostava mutta kaikki eivät. Toisenlaisetkin isän mallit saavat sijaa ja puheenvuoronsa, vaikka "meidän" isä taitaakin kokea riittämättömyyttä näiden kanssa. Hetkittäin tuntuu että lapsi ja vanhempi vaihtavat paikkaa, ja lopussa näin käykin ihan konkreettisesti.

        

Auvo Vihro heittäytyy alle kouluikäisen rooliin riemastuttavasti. Hän on täysin katu-uskottava värikkäässä toppahaalarissa, ninjan asussa, jopa munasillaan. Myös Koposen esittämän isän pysyväislaatuinen väsymys ja toisaalta heittäytyminen lapsen tasolle vakuuttaa. Anne-Mari Alaspää vetää omat lukuisat roolinsa hienosti, samoin Riikka Papunen (varsinkin tämän supersmoothisä on mainio, ja äitipuoli!). Koko esitys on liikunnallinen ja tanssillinen; Satu Tuomisto vastaa liikekielestä.

Lavastuselementit kulkevat pienien vaunujen avulla ees taas, kun leikkijuna kiskoillaan. Perttu Sinervon pelkistetty lavastus tuo lastenkokoisia tavaroita estradille, välillä jopa ihan liukuhihnatahtiin. Marjaana Mutanen on suunnitellut puvustuksen ja myös kampaukset. Aikuisen miehen pukeminen pikkupojaksi uskottavasti ei ole helppo homma, mutta hyvin homma toimii. TJ Mäkisen valot ja Kyösti Kallion äänisuunnittelu loivat monenlaisia maisemia lavalle.

Vanhempainilta on jotenkin sellainen pienisuurinäytelmä. Aihehan on hyvin arkinen ja ei tässä kauheasti tapahdu, liikutaan kodin ja kaupan ja päiväkodin välillä. Mutta teksti on kiva ja oivaltava, lämpöä ja huumoria on mukana rutkasti. Ja näyttelijät aivan timanttisia. Bonuksena käsiohjelmassa on Anna Kontulan mainio kirjoitus vanhemmuudesta sekä herra ohjaajien pohdintaa näytelmästä.

Harmittaa puolityhjä katsomo, ja esitysten peruminen kauden loppupäästä, koska tämä näytelmä olisi ansainnut enemmän. Ehkä olisin saanut siitä irti jotain toisia juttuja jos itsellä olisi lapsia. Mutta toimi se tämmöisenään myös hyvin. Hyvä käsikirjoitus ja loistava nelikko lavalla takasivat kyllä mukavan illan.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Punk / Tampereen työväen teatteri 19.10.2021

Sanoisinpa että tässä on syksyn energisin ensi-ilta, heittämällä! Marko Järvikallas on kiinnostava oman ikäpolveni näytelmäkirjailija. Viime vuosina olen nähnyt häneltä 3 kuvaa huomisesta, Kybersielut, Kaikki isäni hotellit ja Äidin rakkaus; ei välttämättä helpoimpia näytelmiä, mutta erittäin kiinnostavia. Nyt Järvikallas on sukeltanut nuoruutensa musiikkiin, punkkiin! 

Olemme syntyneet Markon kanssa samana vuonna ja minä sain ensikosketuksen ko. musiikkityyliin isosiskojen kautta. Ikäeroa meillä on 9 ja 11 vuotta, joten Eput, Ratsiat ja muut soivat kotona taajaan siinä 70-luvun loppupuolella. Pohjalla oli LP mitä tuli kuunneltua paljon, ja tulee itse asiassa edelleenkin. Esityksen musiikkipuoli on siis hyvinkin tuttua. Myöhemmässä elämässä on tullut niin seurusteltua kuin muuten vaan hengattua punkkarien kanssa, ja muutenkin liikuttua punk-skenen liepeillä. Vaikken nyt mikään punkkari sinänsä ole ollutkaan, paitsi ehkä hengessä, ja hetkittäin hiusmuodissakin. Monia samoja aatteita ja arvoja jaan kyllä, jos nyt mietitään mitä se punkkarius oikeastaan on.

Samoja asioita pohtii Työviksen PUNK. Mitä ja mistä ja miksi, koko tämä musiikki-ilmiö kaikkine sivurönsyineen oikein onkaan. Juho Gröndahl on ollut mukana dramaturgina ja pohdin herrojen hedelmällisen yhteistyön tuloksia. Paljonko näistä kokemuksista on omakohtaisia ja mikä on heidän suhteensa punkiin. Ilmiönä, musiikkina, polittisena liikkeenä, kansalaisaktivismina. Kuten muutaman (no aika monen) vuoden takaisessa Tullikamarilla pidetyssä konsertissa todettiin: Isi, mitä oli punk? Kapinaa, kyllä. Muotiakin. Elämäntapa, asenne, musiikki, aktivismi. Tämä esitys tarjoilee pienen siivun ja kurkistuksen punk-maailmaan.

Päähenkilö Liitu (Heidi Kiviharju) muuttaa äidin kuoleman jälkeen semityöttömän duunari-isänsä (Auvo Vihro) luo ja tulee uudella paikkakunnalla tutustuneeksi joukkoon punkkareita. On vuosi 1991 ja tyypit ovat vallanneet vanhan paloaseman. Porukan johtohahmo Jade (Minerva Kautto), goottipunkprinsessa Tinde (Eriikka Väliahde), keesipäinen ikipunkki Pauli (Saska Pulkkinen) ja perinteistä junttipunkkaria edustava Pete (Suvi-Sini Peltola) toteuttavat punkaatetta monin eri tavoin: kiljua valmistamalla ja nauttimalla, tekemällä iskuja, kapinoimalla, puuhaamalla pienlehteä (Pilluposti!) ja järkyttämällä naapurustoa. Pian Liitu solahtaa mukaan porukkaan ja alkaa seurustelemaan Peten kanssa (tätä suhdetta en muuten ihan ostanut, sillä Liitu vaikuttaa olevan ihan fiksu tyyppi). Mitä porukan dynamiikalle tapahtuu kun heistä radikaalein eli Sakka (Janne Kallioniemi) palaa kuvioihin?

Välillä piipahdamme tässä ajassa, kun sama vanha porukka kokoontuu Tinden 47-vuotissynttäreille. Kuka on muuttunut ja kuka ei, ja onpa joku peräti saattanut kääntää kelkkansa kokonaan. Mielenkiintoista tarkastella miten tiukassa punkin kaltainen aate toisissa istuu. Ja miten löyhässä toisissa... 

Viimeisempänä, vaan ei suinkaan vähäisimpänä, lavalla nähdään myös esityksen henkinen selkäranka. Ja miksei fyysinenkin. Nimittäin kolmen körilään muodostama trio, jotka musisoinnin lisäksi muuntuvat moneksi. Jari Leppänen (basso), Juha Junttu (rummut) ja Hiski Grönstrand (kitara) ovat Lebu & Maanisdebut, tiukan asiallinen bändi. Mutta tämä kolmikko tekee lavalla paljon muutakin, mutta siitä en paljasta sen enempää. Marjukka saattaa olla suosikkini heidän monista rooleistaan. Kyllä se rokki irtoaa herroilta hyvin, ja punk vielä paremmin. Biisilista on monipuolinen, ja löytyy Spotifystä (hae nimellä Punkin aikakirjat). Joku Holiday in Kambodia ja London Calling olivat vähän itsestäänselvyyksiä, mutta ilahdutti kuulla myös Terveitä Käsiä, Appendixia ja Riistettyjä. Ja Ratsian Tämä hetki ja tulevaisuus on niiiiin rakas. Se onko Joy Division punkkia onkin jo toinen kysymys. Mutta huilu, se on kyllä ihan punksoitin!

         

Näyttelijät ovat hienossa vedossa. Auvo Vihro on mainio kömpelönä Miles Davisia diggailevana isäpappana, joka kuitenkin innostuu hienosti nuorisomeiningistä (SLUT!). Suvi-Sini Peltolan Pete ei ole se penaalin terävin kynä, ja vanhempana hän on katkeroitunut ja hieman ehkä alkoholisoitunutkin. Maailma ei muuttunutkaan ja hän on jumiutunut toinen jalka menneeseen. Kärttyisyys onkin tosi fiksua purkaa kärsivälliseen puolisoon. Eriikka Väliahteen Tinde on cooleista coolein ja hänen kohtalonsa koskettaa minua kovasti. Sosioekonomisille taustoilleen ei nyt kukaan voi mitään. Minerva Kauton Jade jää etäiseksi ja salaperäiseksi. Saska Pulkkinen on erinomainen fyysisessä roolissaan, ja ikuisen optimistin asenteessaan. Hänen Paulinsa ei ole kadottanut uskoaan punk-liikkeeseen, kaikesta huolimatta. Hänenkaltaisiaan näkee katukuvassa edelleenkin, näitä ikipunkkeja.

En muuten tiedä tuoko alasti munasillaan lavalla kekkalointi mitään lisäarvoa esitykselle. Tai ehkä se on punk? Heidi Kiviharjun Liitu on toinen androgyynihkö nuori henkilö mitä hän näyttelee (Poikakoodissa on se toinen rooli) TTT:ssä parastaikaa. Jotenkin tämä on minulle samaistuttava henkilö, poikatyttömäinen, herkkä, kiltti, koulukiusattu. Tyttö joka löytää alkukankeuksien jälkeen henkisen kodin punkyhteisöstä. Sitä nn kyllä ymmärrä miksi hän on nykyajassa jumittanut vuosikausiksi huonoon suhteeseen ja on vielä huonossa työpaikassakin.

Yksi näyttävimpiä asioita tässä näytelmässä on puvustus. Marjaana Mutanen on suunnitellut hulppeiden kampausten, peruukkien ja maskien lisäksi huikean upean vaatekavalkadin. Kymmeniä toinen toistaan tyrmäävämpiä ja punk-henkeä noudattavia asusteita. Varsinkin Tinden goottilook on hurjan hieno, mutta kyllä sieltä löytyy vähän kaikenlaista. Erityisesti virkatut naamarikypärät ovat rock (tai ehkä punk). Asuja on myös hieman kinkympään makuun... Sitäpaitsi mulla on samanlaiset Doc Martensit kun Jadella (ostettu muistaakseni 91, ja edelleen hyvässä kunnossa).

Janne Vasaman rouhea lavastus kaikenlaisine tilpehööreineen pursuaa lavalta. Liitun isän minimaalinen asunto on symppis ja sellainen punk-asennetta huokuva tee-se-itse -asenne näkyy kyllä kaikessa. Ja kiva kun pieni catwalk kurkottaa katsomoon, tulee kunnon Vivienne Westwood -fiilikset alkupuolen muotinäytöksestä. Sami Rautanevan valot ja videot tunkevat myös lavalta seinille asti ja suorastaan vyöryvät katsojien verkkokalvoille. Loisteputket ovat toimiva ratkaisu. Välillä mietin olisiko voinut jakaa korvatulppien lisäksi myös aurinkolaseja kun häikäisee niin. Vaan ehkä se onkin esiintyjien karisma kun niin valaisee? Kyösti Kallio vastaa äänisuunnittelusta ja hyvin on siinä onnistunut. Bändin soitto, taustamusiikit ja puhe- ja lauluäänet ovat tasapainossa. Ainakin enimmäkseen - ja loppu menee punkin piikkiin.

Punk on energinen, hauska, nostalginenkin. Niin moni asia ja biisi toi muistoja mieleen, mutta olihan tässä myös vahvoja yhtymäkohtia nykyisyyteenkin. Punkkarit olivat monessa asiassa aikaansa edellä. Turkistarhauksen ja tehomaatalouden vastustaminen, kasvissyönti... kuulostaako muinaiselta? Esityksen projisoinnit ja sloganit ovat toki kliseisiä, mutta hyvin ajankohtaisia. Mä jotenkin tietyllä (vähän ehkä kierollakin) tavalla ymmärrän miten oikeistopopulismi voidaan rinnastaa punkkiin. Tai mä näen miten esityksen eräs hahmo voi perustella ettei hän ole takinkääntäjä, vaikka onkin siirtynyt punkkarista poliitikoksi. Ja näen myös miksi muut henkilöt eivät pysty asiaa hyväksymään eivätkä huomaamaan yhtäläisyyksiä. Onko parempi taistella establishmentiä vastaan sisältäpäin?

Kun tynnyreitä hakkaavat luolamiehet luovat rytmin, se sama rytmi sykkii sydämissä ja kulkee verenkierron mukana koko kehoon. Kokonaisvaltaisesti. Punk hellii samalla tavalla kaikkia aisteja, katsoja tulee imaistuksi mukaan keikalle, ja vähän vallankumoukseenkin! Älä missaa tätä esitystä!

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ikiliikkuja / Tampereen työväen teatteri 16.10.2020

Kun ensimmäinen näytös Sirkku Peltolan muokkaamasta Maiju Lassilan Ikiliikkujasta päättyi olin hetken äimän käkenä. Nytkö se Peltolakin lähti sketsiviihteen maailmaan? Näiden hölmöläisten touhuilleko pitäisi sitten nauraa? Välillä oikeasti tuntui että olisi katsellut jotain sketsiohjelmaa mainoskanavalta. Mutta toinen näytös avasi asiaa enemmän, ja aloin nähdä sen hömpötyksen taakse. Lopulta esitys jäi salakavalasti mielen sopukoihin kutkuttamaan. Työviksen lanseeraama "rehevän kansan rillumarei" on aika osuva kuvaus.

Ei Työviksen Ikiliikkujan tarkoitus olekaan olla vakavasti otettavaa taidetta, vaan nimenomaan kansan syviä rivejä (mitä ne ikinä ovatkaan tätä nykyä) liikuttavaa ja viihdyttävää "hömppää". Kyllä tämä helpon ja halvan rahan perässä juokseminen puhuttelee nykyihmistäkin, vaikka näytelmä on kirjoitettu reilut sata vuotta sitten. Hahmogalleria saa virneen katsojan suupieliin jo pelkällä olemuksellaan. Ryysyiset ja nuhruiset ihmiset pällistelevät pullonpohjalasiensa läpi Jaana Aron suunnittelemissa agraariasuissa. Vastakohtana kulahtaneille maalaisjunteille nähdään myös spedemäinen (ja tarkoitan tässä nimenomaan sitä Pasasta) Jorma Piikeli (Auvo Vihro) joka keekoilee niukoissa urheilusortseissa ja stetsonissa sekä wahlroosmainen Högforsin tehtaan edustaja (Panu Valo) vitivalkoisissaan. Nuhruista on tumma savupirttikin (Hannu Lindholmin käsialaa) ja sille raikasta vastakohtaa tuo agraari-Suomen vihannoivat kesämaisemat Tero Koiviston projisoinneissa.

Pirtamestari Hapatus (Tom Lindholm) ja jumalallisia pohtiva poikansa Nisse (Janne Kallioniemi) ovat päättäneet rikastua myymällä kehittämänsä ikiliikkujan. Vakaa usko äkkirikastumiseen ajaa heitä ja aika kuluu kiiltävää kapistusta säätäessä, siinä kun perheen naisväki pistää hihat heilumaan. Pielo-emäntä (Teija Auvinen) ja Hely-tytär (Ilona Pukkila) lahtaavat eläimet, ripustavat pyykit ja pitävät hommat kunnossa kun miehet säätävät, juopottelevat, haaveilevat ja turaavat aikaansa turhuuksiin. Ostetaan velaksi, koska kyllähän ikiliikkujasta saavat tulot sitten kattavat kaiken. Kauppakuvioihin sotkeutuvat jo mainittu Piikeli sekä turun murteella kiekuva agronomi Pullinen (Samuli Muje) ja viinaan menevä tilallinen Hilattu (Mika Honkanen) - se varsinainen sketsihahmokolmikko. Kun vielä nuori tanssiinmenevä Junu (Panu Valo) kosiskelee Helyä, pelimanniäitinsä Beatan (Anna-Mari Kivimäki) soittaessa taustalla, on henkilökavalkadi valmis. Kivimäen säveltämä kansanmusiikkipoljentoinen haitarimusiikki onkin varsin sopivaa tähän, ja aina välillä pistetään tanssiksi. Musiikista isot aplodit.

Ja kyllähän tämä koko porukka pistelee parastaan komedianäyttelemisen saralla. Erityisesti Kalliomäki tekee hurjan hienon roolityön sönköttävänä Nissenä, joka pitää itseään kirjanoppineena ja lausuu "latinaa". Mutta sanoo hömelö Nisse ihan viisaastikin: mikään ei ole mahdotonta jos vaan yrittää. Niin, paitsi ehkä ikiliikkujan keksiminen. Nissen lapsenusko on liikuttavaa: "Nyt ei muuta kun käydään senaatissa nostamassa fyffet jolla koko tämä shoppailupaljous maksetaan".

Ikiliikkuja on myös hyvin liikunnallinen esitys. Timo Saaren koreografiat ovat vauhdikkaita ja jatkuva liike vie esitystä eteenpäin. Taukopaikat tuovat suvantokohtia menon keskelle. Tähän liittyen katsoja voi tykönään pohtia mikä se loppuviimein ihmistä oikein liikuttaa, rahanahneus vai rakkaus, vaiko uteliaisuus? Vaiko musiikki kuten tässäkin nähdään.

Peltola sotkee Lassilan hersyvään kieleen (trollottaa, köpö töppö) nykysuomea ja sen ilmaisuita (nyhtökaura, selfie-kepakko, räjähtelevät lepakot, sori siitä) ja tuloksena on hykerryttävä kielten sekamelska. Ihan pätevältä kyllä kuulostaa eikä lainkaan ristiriitaiselta. Sanasotailu on kivaa kuunneltavaa. Peltolaan voi kyllä aina luottaa, niin kirjoittamisen, dramatisoinnin kuin ohjauksenkin osalta.

Voin hyvin kuvitella miten tämä tulkinta olisi överiksi vedettyine kansanhahmoineen naurattanut silloin sata vuotta sittenkin, vaikka osa sanonnoista ja viittauksista täähän päivään olisikin mennyt ohi. Samalla tavalla Shakespeare viihdytti rahvasta kansankomedioillaan. Hykerryttää enemmän kuin ääneen naurattaa, jos kohta ensi-illassa näkyi suurta riemua osassa katsojissa. Siitäkin tuli hyvä mieli itselle, kun katsoi miten tämä koronan murjoma kansa ilakoi. Salakavala komedia siis.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hamlet - rock-musikaali / Tampereen työväen teatteri 3.9.2020

Yhden asian voin taata: tämmöistä Hamletia ei ole ennen tehty!

Vaikka niitä versioita on tullut nähtyä lukuisia erilaisia, niin Hamlet rock-musikaalina on kyllä ihan uusi aluevaltaus. Aivan mahtavaa että Tampereen työväen teatteri ja tuoreehko johtajansa Otso Kautto on valmis tämmöiseen uuteen ja raikkaaseen näkökulmaan. Toivotaan todellakin että riskinotto kannattaa ja yleisö löytää tiensä teatteriin näinä vaikeina aikoina. Ehkei tämä Työviksen Hamlet kolahda kaikille, mutta kannattaisi silti ennakkoluulottomasti lähteä katsomaan. Klassikkoteksti kestää kyllä vaikka minkälaisia tulkintoja ja muunnelmia.

Ensimmäisenä lavalta vyöryy päälle uskomaton visuaalinen ilotulitus mitä Kimmo Viskari on tiimeineen loihtinut. Valtava mehiläiskennomainen pääkallorakennelma keskellä suurta, tyhjää lavaa. Lopuksi kallo hajoaa, kuin pikkuhiljaa pirstoutuva Hamletin mieli. Punasävyiset vaatteet ovat kiehtova yhdistelmä itämaista samurailookia ja 1600-luvun brittimuotia myllynkivikauluksineen. Tilkkutäkkimäisyyttä, juhlavuutta, näyttävyyttä. Pisteenä iin päällä vielä koreat kengät. Ja mikä vaate voi näin äänekkäästi julistaa asiaansa ja Shakespearen nimeä! Muuten lavastus on pelkistettyä, vaneripinnoitettu lattia ja muutamia irtoelementtejä. Harvinaisesti pyöröä ei käytetä lainkaan, mutta lavan nousevia ja laskevia elementtejä sitäkin enemmän, erityisesti toisessa näytöksessä. Emmi Puukka vastaa upeista kampauksista ja maskeista, taas voimakkaasti japanilaishenkeä näissä. Mutta esimerkiksi Gertruden kampaukset tuovat mieleen Elisabet I - hiusten punaista väriä myöten. Miten taidokkaasti toteutettu. Silmäniskuja erilaisiin kulttuureihin ja aikakausiin on tarjolla jos osaa katsoa.

Eero Auvisen säkenöivä valosuunnittelu hyödyntää hienosti pääkallokennostoa. Spottivaloja on aseteltu kuusikulmaisten elementtien väleihin ja koko rakennelma vilkkuu ja välkkyy kuin jalokivi. Lavalla siis todellakin silmä lepää. Äänisuunnittelusta vastaava Kalle Nytorp on myös onnistunut tehtävässään. Niin puhe kuin laulukin kuuluu todella selkeinä, äänenvolyymit musiikissa ovat maltilliset (mutta silti riittävän rokkaavat) ja kaikki oivaltavat ääniefektit todella upeita. Kitaristikaksikko vääntää myös hienoja lisäefektejä äänimaisemaan.

Näyttelijävalinnat ovat osuneet hienosti maaliinsa. Saska Pulkkinen on nuori, jäntevä ja erittäin liikunnallinen Hamlet. Akrobaattisiin temppuihin yltävä mies osaa myös laulaa viimeisen päälle. Tämä Hamlet ei ole hullu, vaan pohdiskeleva ja kykenevä muuttamaan käytöstään ja mielialojaan silmänräpäyksessä. Isän haamulta saatu tehtävä kostaa tämän kuolema on tärkeänä mielessä. Pulkkinen on kyllä erinomaisen hyvä.

Monessa Hamlet-versiossa naiset jäävät hieman etäisiksi. Hamletin nuori lemmitty Ofelia (Inke Koskinen) on alussa epävarma kikatteleva teinityttö, mutta myöhemmin löytää vakavammankin puolen itsestään. Tämä Ofelia ei paljoa isäänsä tai veljeään kuuntele vaan pitää oman päänsä. Koskisella on kaunis lauluääni ja valovoimainen läsnäolo lavalla - hieno opinnäytetyö Nätylle tämä. Petra Karjalainen on aina erinomaisen hieno musikaaliesiintyjä, ja tämän Gertrude on kyllä hyvä roolityö. Aluksi tuoreen aviomiehensä puheita toisteleva, epävakaa häilyvä höpöttäjä muuttuu kyllä draaman edetessä. Äidin ja pojan suhde on myös mielenkiintoinen; hyvin läheinen mutta myös ailahteleva.

Työviksen luottomusikaalimies eli Jari Ahola jää tällä kertaa hieman vaisuksi Claudiuksen roolissa, vaikka muheva rockääni onkin tallella. Tämän Claudius koittaa kyllä olla äijä mutta sortuu omaan näppäryyteensä. Sen sijaan Polonius (Pentti Helin) on mies paikallaan! Kerrassaan hurmaavan roolin tekevä Helin teputtaa ja räppää, riimittelee ja liehakoi. Ihmeen elastisesti iso mies liikkuu ja varastaa kyllä kaikki kohtaukset missä esiintyy. Polonius on monesti jotenkin ressukka tai liian lipevä tai muuten vaan väritön, mutta ei tässä esityksessä. Ihana!

Jussi-Pekka Parviaisen Laertes on kuumakalle mutta symppis. Suvi-Sini Peltola vetää Hamletin uskollisimman ystävän Horation roolin pelkistetyllä taidolla. Petollinen kaverikaksikko Rosencrantz (Petrus Kähkönen) ja Guildenstern (Karoliina Vanne) taitavat ainakin nöyristelyn ja joka paikkaan kumartelun suvereenisti. Ja heidän äänensä soivat kauniisti yhteen. Ja sitten on vielä aina taitava Auvo Vihro! Tämän haamu on oudon läsnäoleva piipahtaessaan näyttämöllä - ja nyt huomaa mistä Hamlet on perinyt notkeutensa!

Sokerina pohjalla hyvin valitussa näyttelijäporukassa on huikea Gravediggers-porukka, Kristiina Hakovirta, Jari Leppänen ja Mika Honkanen etunenässään. Koko haudankaivajakohtaus oli riemastuttavan karnevalistinen ja sai jalan naputtamaan tahtia. Värikästä ja hauskaa, ja tämä on kuitenkin Hamlet mistä puhutaan! Muutenkin ne kaksi yleensä hieman piinaavaa ja liian pitkää kohtausta (eli tämä ja toisena näytelmäseurueen esitys) on vedetty lyhyesti, ytimekkäästi ja suorastaan nerokkaasti.

Tämä Hamlet on kyllä mielestäni iso sulka ohjaaja Otso Kauton hattuun. Riskejä ottava ja aika kuluneeseen näytelmään paljon uutta puhaltava teos on vaikuttava kombinaatio monenlaista. Minusta riskinotto kannattaa kyllä, erityisesti klassikoiden kohdalla. Se että "uskaltaa" jättää ikonisen ollako vai eikö olla -kohtauksen pois kokonaan on hieno veto.

Tykkäsin tosi monista ratkaisuista, esimerkiksi siitä miten kuolleet jäävät notkumaan lavalle elävien joukkoon, miten hienosti R & G kuolinkohtaus oli tehty, miten bändi on lavalla läsnä ja mukana esityksessä, ja miten moni näyttelijä soittelee omia instumenttejään siellä mukana tosta noin vaan. Haudankaivajakohtauksessa ollut nukketeatteriosuus luurangon kanssa vei sydämeni. Ylipäätään koko hautausmaakohtaus oli herkkua kaikille aisteille.

Tämä Hamlet on siis nimenomaan ROCK-musikaali. Kitaravirtuoosit Jarmo Saari ja Varre Vartiainen ovat yhdessä musikaalinero Eeva Kontun kanssa loihtineet musiikin ja soittavat myös lavalla, tiukasti mukana esityksessä. Vaikka välillä vilahdetaan progeen, lattariin ja hempeämpiin säveliin niin kyllä se rockpoljento on kaiken a ja o. Hyvä niin. Höttömusiikkia sisältäviä musikaaleja (katson sinuun Disney) kyllä piisaa, joten on kiva saada tämmöistäkin energiaa lavalle. Isoa bändiä lavalla luotsaa koskettimiensa takaa Joonas Mikkilä tai Ville Myllykoski.

Ja sitten taas mietin että onko tämä musiikillisesti väliinputoaja: yli kuusikymppiset kuuntelevat enimmäkseen iskelmää tai muuta, ja alle kolmikymppiset taas hiphop-suuntaisia juttuja. Toivon olevani väärässä ja että ihmiset ymmärtäisivät myös kunnon kitaravoittoisen musiikin päälle.

Shakespearen sanoista on syntynyt hyvät lyriikat biiseihin (Baranin ja Kontun lisäyksillä).

Vai mitä sanotte tästä ensimmäisen näytöksen päättävästä biisistä:

Tähän aikaan yöstä
käyvät noidat töihinsä,
haudat haukottelevat ja
helvetti hönkii huurujaan.

Tero Saarinen on koreografi joka ei varmaan tarvitse esittelyjä, ja hän vastaa Hamletin liikeidentiteetistä Satu Halttusen kanssa. Odotin kovasti mitä lavalla nähdään. Ensimmäinen huomio kiinnittyi näyttelijöiden käsiin ja niiden lintumaisiin eleisiin. Värisevät, väpättävät ja lepattavat kädet. Monessa kohtaa muu liikkuminen oli hidastettua, viittä vaille pysähtyvää, vastakohtana kolibrikäsille. Itse Hamletin tapa liikkua on kissapetomainen, hypähtelevä ja akrobatiaa lähentelevä. Mies kiipeilee toisten päälle (tämän ja Poloniuksen pariakrobatianumero on ihan huippu) ja viipyy niskaseisonnassa niin kauan että pelkään jo Pulkkisen niskanikamien puolesta. Samalla toki "puhuen" jaloillaan. Hamletin ja Laerteksen kaksintaistelu oli hidastettua tanssia. Kyllä koko teoksesta huomasi että siihen liikkeeseen ja keholliseen ilmaisuun oli kiinnitetty huomiota ihan eri tavalla. Liikekin omalla osallaan vei ajatukset Japaniin.

Jos nyt jotain kritisoitavaa löytyy niin se on kieli. Michael Baranin suomennos ja sovitus on hyvin suoraviivaista puhekieltä, josta riimitys ja runomitta on hävinnyt lähes kokonaan. Eli se yksi elementti mikä tekee minulle Shakepearesta niin hienoa on poissa. Tämä on varmaan nykykatsojalle helpompaa kun ei tarvitse pelätä ettei sitä muinaista kieltä ymmärrä. Sen lisäksi että kieli on modernia niin kaikki on myös jotenkin simppelöity. Eli vedetty juonen mutkat suoriksi ja selitetty auki. Ei minua haittaa että Fortinbras-kuviot on siivottu juonesta kokonaan pois (niinkuin moni muukin sivuhenkilö) mutta välillä tulee fiilis selkokielisestä esityksestä. Kyllä kai katsojat ovat kykeneviä ymmärtämään näytelmän kulkua ilman että kaikkea väännetään rautalangasta. Tai ehkä Shakespeare on kielellisesti niin iso peikko että se karkottaa potentiaalisen tulijan?

Oli muuten muistini mukaan ensimmäinen Hamlet, jossa annetaan selkeästi ymmärtää Hamletin ja Ofelian lihallisesta suhteen johtaneen myös ei-toivottuihin seurauksiin. Kiinnostava tulkinta joka lisäselittää Ofelian onnetonta kohtaloa - ja myös sitä miksi Hamlet haluaisi tämän menevän luostariin. Mielenkiintoinen ratkaisu.

Summa summarum: menkää katsomaan tämä hieman erilainen Hamlet. Ei jätä kylmäksi.

Ensimmäisessä ensi-illassa torstaina esitys kesti 3 h 15 min, sisältäen toki puolen tunnin väliajan. Yleisö istui väljästi ja henkilökunta huolehti erinomaisen hyvin saliin menot ja poistumiset.


Esityskuvien copyright Kari Sunnari, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ruusuruoska / Teatteri Takomo & Tampereen työväen teatteri 8.2.2020

Onko mahdollista tuoda sarjakuvaa teatterin lavalle? Vaihtelevalla menestyksellä. Muutaman vuoden takainen Q-teatterin versio Corto Maltesesta oli enemmän kuin onnistunut tulkinta. Vaan miten onnistuu Alpo Jaakolan 1960-luvun kulttisarjakuva Ruusuruoskan muunto lavalle? Kunnianhimoinen hanke. Teatteri Takomo esitti tätä viime syksynä ja nyt oli Tampereen ensi-illan vuoro. Lisää näitä yhteistöitä eri teatterien välillä, kiitos!

Jaakola oli kuvanveistäjä ja taidemaalari, mutta taiteellisesti lahjakkaalta sujui myös sarjakuvan teko. Ruusuruoska ei toisaalta ole perinteinen sarjakuva, vaan kokoelma erilaisia yhden kuvan piirroksia. Ei ole siis mitään yhtenäistä tarinaa, joka kestäisi kokonaisen albumin verran, tai edes kolmea ruutua. Niinpä Esa Kirkkopellon ohjaama esityskin on hyvin fragmentaarinen. Kokoelma erilaisia lyhyitä kuvaelmia. Mikä Rättö on kirjoittanut tekstin, joka vaihtelee meditatiivisesta ties mihin sfääreihin nousevaan tajunnanvirtaan. Ruusuteema sitoo hieman pätkiä yhteen, mutta ei sillä ole oikeastaan mitään merkitystä. Esitys on riemastuttavan hauska, leikkisän rento ja melkoisen outo. Suorastaan surrealistinen. 

Koko Ruusuruoska on ilakoivaa hupsuttelua, jossa näyttelijäviisikko pääsee todellakin toteuttamaan itseään. Välillä tulee mieleen Monty Pythonin hupsujen kävelyiden ministeriö, välillä lasten päiväkotileikit ("tämä on puu, täältä tulee ihminen") missä myös vaihdetaan pukuja alvariinsa. Lavalla nähdään jumalaa ja saatanaa, vietellään ja tullaan viekoitelluksi, hupaillaan ja pölhöillään. Ei kaikki kuitenkaan höyhenenkevyttä ole. 

Joanna Haartti ja Joonas Heikkinen Teatteri Takomosta, Auvo Vihro ja Minna Hokkanen TTT:ltä ja Sofia Smeds Nätyltä tuovat monenlaisia hahmoja estradille. Kohtaukset soljuvat saumattomasti eteenpäin. Osa on ihan absurdeja, osa hauskoja, osa eroottisiakin. Tajunnanvirtaa, outoja lausahduksia, täysillä heittäytymistä mukaan. Ruusuorgioita ja mystisiä ihmisiä kolmine nänneineen. Ja Elviksen oloinen kulttijohtaja! 

Kuolema kortinpeluussa -kohtaus tuo mieleeni jotenkin Bergmanin Seitsemäs sinetti -elokuvan kohtauksen missä kuolema pelaa shakkia ritarin kanssa. Illan aikana selviää myös Turun tuomiokirkon jokaöisten kuparinkiillottajien salat ja miksi rikkaruohot leviävät parhaiten Vihron esittämän puutarhurin tarhaan. Ennen muinon tehtiin näin -kohtaus on riemastuttava! Kehon liikunallisuus ja tanssillisuus oli ihan avainasemassa koko esityksessä.

Kaikki ovat paljain jalon ja rennoissa, mukavissa vaatteissa. Sanna Levo on kaivellut Työviksen puku- ja tarpeistovarastoista jos jonkinlaista rooliasua ja härpäkettä lavalle jota on Mikko Hynnisen kanssa suunnitellut. Vehreän köynnöskeitaan alla on hyvä näytellä. 

Esityksen helmenä kuullaan upeaa luuttumusiikkia, jota trubaduurimainen Eero Palviainen loihtii usealla soittimellaan. Musiikki on vanhaa, 1400-1600 -luvuilta, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Auvo Vihron tulkitsema Ruusu on punainen kuulostaa hienolta, ja sopii mainiosti ruusuteemaan. Kuulemme myös Sofia Smedsian upeaäänistä laulua ja Minna Hokkasen ja Joanna Haartin duetoimassa. Onneksi käsiohjelmassa on biisilista niin pääsee kotonakin vielä fiilistelemään luuttumusiikin kanssa.

Monipuolinen ja jotenkin hurmaava esitys, kaikessa sekavuudessaan ja poukkoilevuudessaankin. En tiedä mitä odotin, mutta en ainakaan tätä! Olihan tämä vähän outo, ja moneen kertaan tuli mietittyä mitäköhän psykedeelisiä aineita Jaakola oli mahtanut nauttia piirroksia luodessaan. Vai oliko hänellä vaan niin kiinnostavat unet?

Kaupan päälle saa vihkosen mistä voi tutkailla Jaakolan sarjakuvaa. Suosittelen ihmiselle joka on nähnyt teatterin lavalla jo "kaiken". Tämmöistä et ole nähnyt, paitsi ehkä unissasi.

Esityskuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jeppe Niilonpoika / Tampereen työväen teatteri 29.1.2020

Miksi Jeppe juo? No sepä onkin se kysymys minkä "kaikki" tietävät tästä näytelmästä, vaikkei olisi sitä nähnytkään. Sama oli asianlaita myös omalla kohdallani. 1700-luvulla Ludvig Holbergin kirjoittama kansankomedia Jeppe Niilonpoika on ollut suosittu Suomessakin - jo 1800-luvun lopulta lähtien, mutta en ole onnistunut sitä aiemmin näkemään. Siispä hienoa että ohjaaja Akse Pettersson ja TTT ovat modernisoineet ja muokanneet tästä tuoreen, ja sanoisinko varsin raikastetun version. Version joka varmasti jakaa mielipiteitä.

No olihan se varsinainen hurlumhei! 2,5-tuntia yhtä pyöritystä. Kielellisesti hauska yhdistelmä vanhaa ja uutta, ja myös kaikenlaista hörhöilyä. Tietynlainen ajattomuus, ja agraarisen Suomen yhdistely hedonistiseen nykymenoon toimii kyllä. Visuaalisesti esitys on myös aika monimuotoinen, jopa yltäkylläisen pröystäileväkin paikoin. Kaikkea paljon, ehkä liikaakin. Sanna Levon suunnittelemia pukuja oli sitten meinaan paljon, ja laidasta laitaan. Pitsiröyhelö-barokkiasuista piikamaisiin hamosiin. Hatunnosto! Oikein surku tuli kun niitä sotkettiinkin sitten; mikä pyykkääminen joka esityksen jälkeen. Myös Antti Mattila on tehnyt ison työn lavastuksen parissa, monenlaista maisemaa, monenlaisen kohtauksen taakse.

Jeppe (Joonas Heikkinen) on juoppolalli talonpoika jonka topakka vaimonsa Nilla (Anne-Mari Alaspää) lähettää kaupungille ostamaan saippuaa. No, jo menomatkalla Jeppe eksyy ostamaan trokarilta viinaa, hassaa rahat ja joutuu taas kerran sammuneena tunkiolle makaamaan. Ohikulkeva hupsutteleva paroni (Jyrki Mänttäri) päättää sihteerinsä (Auvo Vihro) kanssa keppostella hieman miehen kustannuksella. Mitäpä tapahtuu kun Jeppe pestään ja puetaan hepeniin, ja tälle uskotellaan että hän onkin paroni, joka oli hetken luullut olleensa juopporetku. Vietettäisiin sellaista väärän kuninkaan päivää, jossa rahvas saa päivän hallita ylhäisiä. No Jeppehän tästä innostuu ja hyppyyttää ylempiään olan takaa. Pudotus takaisin sontatunkiolle (ja oman elämän realiteetteihin) onkin sitten sitäkin kovempi.

Miia Selinin hevimies viinatrokari Jaakko Suutari on hyvin todentuntuinen hahmo, kuten oikeastaan kaikki näytelmän tyypit. Sellaisia aidon oloisia, näitähän tämä maa on pullollaan (!). Kahden ylös alas pomppivan ja pikkutakkejaan napittavan lakimiehen prototyypit Saska Pulkkinen ja Juha-Matti Koskela venyvät myös moneen muuhunkin rooliín. Ja sitten on Kaisa Sarkkinen, jonka bravuurikohta on toisen näytöksen alussa morsiamelle huikat tuovana äitinä. Raamikas Hiski Grönstrand voutina on aika tyly Jepelle.

Esityksen likipitäen varastaa ehkä maailman monipuolisin muusikko eli Lauri Schreck, joka ilmaantuu keskelle toimintaa milloin pianoa soittaen, milloin rumpuja tai kitaraa. Hän on sekä säveltänyt tähän kaikenlaista kiinnostavaa, mutta myös sovittanut mm. Saint-Saënsia ja Sibeliusta sähkökitaralle. Ja kaikki ne kanteleet, huh! Mikseivät teatterit hyödynnä häntä enemmänkin? Muutamat kappaleet oli sävelletty L. Onervan kauniille teksteille. Viime kevään Mörköoopperassa HKT:llä Schreck oli myös mukana, omenassa asuvana Musiikkimatona, joka säesti esitystä. Se oli likipitäen parasta koko näytelmässä, vaikka se oli kiva kyllä muutenkin.

Viinan kirot (ja ilotkin) ovat moninaisia ja sitä teemaa tässäkin veivataan monelta kantilta. Jepen viinanhuuruinen matka erilaisten näkymien läpi lavan pyöriessä kuin maailman tappiin asti. Hypnoottinen ilmestys. Tappeluita, strobovaloja, kovaäänistä (disko)jumputusta ja hälyä hälyä hälyä. Tokihan asiaan kuuluu että Jeppe hukkaa vaatteensa ja juoksee munasillaan pitkin lavaa. Ja lava senkun pyörii...

Petterssonin läpimurto-ohjaus (jos näin nyt voidaan sanoa, mutta kumminkin se ohjaus mistä ehkä suuri yleisökin hänen nimensä oppi) Kaspar Hauser oli iso hitti. Minut se jätti kuitenkin melko ontoksi, tai ehkä olin vaan liian vanha saamaan siitä sukupolvikokemusta niinkuin lehdistö mainosti. Vaikka Jeppe Niilonpoika on turboahdettu täyteen kaikenlaista, niin minä en kauheasti lämpene. Tai ehkä juuri siksi. Minä näen välillä välähdyksiä eri näytelmistä: Peer Gynt, The Madness of King George, Luulosairas ja jopa Speden X-Paroni -elokuvasta! Ja sitten on se kohtaus, kun toisen näytöksen alkupuolella Jeppe on palannut tunkiolleen, paronin vermeistä ja käytöksestä kuorittuna ja ehkä miettien tapahtunutta. Tulee vahvasti mieleen Kansallisteatterin muutaman vuoden takainen huikean hieno Nummisuutarit ja sen delirium-kohtaus loputtomine vaihtuvine kohtauksineen. Hyvin samansorttinen näyttämön pyöröä hyvin hyödyntävä ja kymmenittäin eri kohtauksia ja hahmoja esiin vyöryttävä. Nyt näemme mm. Suomen parhaan kirjailijan, urheilujoukkueen, dinosauruksen ja Thorin, valtakolmikko Trumpin, Putininin ja Kimin, 1700-luvun tarkka-ampujia, pirun ja enkelin, Homer Simpsonin ja ties vaikka ketä. Pää meinaa mennä lopullisesti sekaisin.

Kaiken visuaalisen tulvan keskellä katse pysähtyy muutamaan kauniiseen kohtaan. Kun Jeppe on taas päätynyt takaisin lantakasaan ja aamu sarastaa. Zombiemaisia puliakkoja ja -ukkoja muovikasseineen kerääntyy nurkista siihen ympärille. Kuin joku uskonnollinen riitti koko hieno kohtaus! Erityisesti Juha Haapasalon valosuunnittelu pääsee tässä oikeuksiinsa. Sen lisäksi että Haapasalo vastaa valosuunnittelusta niin myöskin lukuisat videoprojisoinnit ovat hänen käsialaansa. Myös paronin hovissa tapahtuneet pelkistetyn valkoiset kohtaukset ovat seesteisiä, vaikka splatterleffamainen mestauskohtaus niissä käydäänkin.

Pettersson pistää turbovaihteen päälle, mutta onneksi muutaman kerran rauhoitutaankin. Upeasti laulava nelikko (Saska Pulkkinen, Juha-Matti Koskela, Lauri Schreck ja Anne-Mari Alaspää) vetää virrenkaltaisesti peilipallon ympärillä. Kaunista!

Pepina Granholmille erikoismaininta todella vaikuttavasta kampausten ja maskien suunnittelusta.

Harmittaa että katsomo on puolityhjä, ja vielä näin pian ensi-illan (25.1.) jälkeen. Ymmärrän että sana lienee ehkä kiirinyt, että tämä ei ole kaikkien mieleen, ja ymmärrän hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Työviksen Jeppe Niilonpoika ei ole helppo, eikä siinä mielessä kansankomedia että kaikki siitä tykkäisivät. Mutta onko sellaista teatteriesitystä enää mahdollista tehdäkään? Sata vuotta sitten suomalainen teatteriyleisö oli varmaan helpompi, eli maku yhtenäisempi ja esitettävä valikoima niukempi. Nyt paikalla oli iso koululaisryhmä jotka kyllä kikattelivat.

Kokonaisuutena Jeppe Niilonpoika jätti hämmentyneen ja ähkyisen olon. Kaikkea oli runsaasti, jopa liikaa, ja ei tämä ihan helpointa katsottavaa ole. En saanut oikein otetta mistään. Edelleenkään en tiedä miksi Jeppe juo, vaan onko tuolla niin väliäkään. Moraalinen opetus esityksestä löytyy, useakin, mutta on tämä toki myös karnevalistinen hulabaloo sellaista kaipaavalle.


Valokuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pässi / Tampereen työväen teatteri 9.10.2018

Sirkku Peltolan uutukainen, Pässi, sai ensi-iltansa lokakuun alussa. Tekstiä on työstetty pitkään ja sen kirjoittamisprosessin aikana valmistui moni muu Peltolan näytelmä ja ohjaustyö. Hitaasti kypsytellen saa yleensä hyvää tulosta, ja niin tälläkin kertaa. Pässi on hyvässä (ja hieman myös pahassa) mitä tyypillisin Peltolan näytelmä. Vahvasti yhteiskunnallinen, lempeän humoristinen, ihmisläheinen ja kantaaottava.

Taas kerran Peltolan näytelmää tähdittää aivan loistava näyttelijäporukka. Ensinnäkin se että Tuire Salenius palasin eläkepäiviltään tekemään Hellä Puskan (!) roolin. Vanheneva hyväsydäminen nainen, joka asuu siskontyttärensä kanssa kaksin - ja piilottelee paperitonta irakilaista lampolassaan. Hellä on ajassa kiinni ja koukussa Pokemoniin. Chatit ja googlet ovat ihan arkipäivää ja akun loppuminen on liki katastrofi. Niin sympaattinen hahmo, ja Salenius puhaltaa ihanan lämpimän hengen Hellään. Sympatiaa saa osakseen myös elämässään hieman väliinputoajan oloinen Anita (Miia Selin). Romanssi Damirin kanssa on päättynyt pettymykseen ja vatsassa kasvavaan vauvaan, ja nainen on erakoitunut tätinsä kanssa maalle, jelppimään naapurin isäntää koiranulkoilutuksessa. Asiat eivät todellakaan ole menneet niin kuin Anita olisi halunnut ja suunnitellut. Tyypillinen Peltolan kirjoittama ihmiskohtalo siis.

        

Näiden kahden naisen elämään kirjaimellisesti tupsahtaa remppamieskaksikko Leksa (Aimo Räsänen) ja Hebu (Tommi Raitolehto) Ja mikä hersyvä pari tämä onkaan! Räsänen on ihan elementissään outoja luontofaktoja suoltavana tauluvaraston omistajana, joka nyt vaan on hieman mukana tässä kaverinsa kattofirmassakin. Omituinen höpöttäjä, mutta tavattoman rakastettava hahmo kaikessa kömpelyydessään. Jotenkin aito ja rehellinen mies kuitenkin. Hebu taas on ärhäkkä pölvästi, jolla asiat ovat menneet pieleen ja suhde tyttäreenkin kärsii miehen toilailuista. Selkävaivainen ja äkkiväärä mies, jolla ei myöskään ole tainnut elämä kulkea ihan haaveiden mukaisesti. Osa Leksan jutuista menee tältä ihan ohi, mutta sisimmissään Hebukin on ihan symppis. [Lisähuomiona pitää todeta, että Työviksen pressitilaisuudessa edellisellä viikolla en meinannut tunnistaa Tommi Raitolehtoa lainkaan kun näimme Pässistä pätkän. Okei, istuin hieman kauempana, mutta Klamydia-Veskun näköiseksi maskeerattu mies oli liki tunnistamattmaksi laitettu. Bonusta maskeerauksesta siis. ] Parivaljakko on selkeästi hitsautunut hyvin yhteen monilla työkeikoillaan. Aivan esityksen loppumetreillä näemme myös Samuli Mujeen aika sympaattisena eläinlääkärinä, jonka rinnassa sykkii lämmin sydän.

Sokerina pohjana näyttelijäkaartissa on ihana Auvo Vihro. Kolmessa pienessä, mutta hyvin tärkeässä roolissaan. Kaikkia näitä yhdistää se että he ovat riippuvaisia muista ihmisistä. Kainuunharmaspässi Jokke joutuu jakamaan lampolansa vieraan miehen kanssa, mutta mörököllin perusäijän tavoin alistuu kohtaloonsa. Lampaalla on karvareuhka päässä ja turkisliivit yllä - sekä piikkipohjaiset kopsuttavat tossut. Jokke on sellainen totuudentorvi ja kommentaattori. Lampaan lisäksi Vihro esittää 9-vuotiasta Tinjaa, Hebun tytärtä, joka asuu äitinsä kanssa. Isäänsä ikävöivä pikkuvanha Tinja on hellyyttävä ja oivallinen roolityö. Täysin uskottavasti Vihro näihinkin nahkoihin ui, pinkki reppu ja tennarit apunaan. Kolmas tyyppi on sitten Damir, tuo kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut ja viranomaisia siten pakoileva sellisti. Tähtiä öisin katsellen ja lampolasta exän pyöristyvää vatsaa katsellen mies toivoo tavallista elämää. Jatkuva epävarmuus rassaa. Hellä salakuljettaa miehelle ruokaa, mutta Damir kaipaa muutakin seuraa kuin jörön pässin. Ulkopuolisena Damir esittää tarkkanäköisiä kommentteja Suomesta ja yhteiskunnasta. Hänen mielestään maa on paratiisi - Hebun mielestä kylmä ja asuinkelvoton. Näkökulma-asioita. Itse asiassa kaikki nämä kolme Vihron esittämää hahmoa voivat hieman sivustakatsojina kommentoida aika kärkkäästikin nykymaailman menoa.

Näiden ihmisten puhuma kieli on niin tuttua Peltolaa. Siis sellaista hellän kömpelöä ja naiivin hauskaa. Lämmintä ja tuttua mitä on ollut jo ikävä. Naiset puhuvat yhdessä, eri asioista ja ristiin. Sukupolvien välinen kuilu vai mikä, mutta hyvin arkista. Välillä keskustelu muistuttaa pingisottelua.

Lavastaja Hannu Lindholm ja valosuunnittelija TJ Mäkinen ovat loihtineet TTT:n Eino Salmelaisen näyttämölle kauniin, liki sadunomaisen lavastuksen. Vanha, hieman rapistunut talonrähjä pienine lampoloineen. Kaiken keskellä rikkonainen katto, jonka takana tähdet tuikkivat. Hieman nukkavierua mutta kodinomaista ja pittoreskiäkin. Sinisen ja vihreän sävyt valoissa luovat hämyistä tunnelmaa. Valot siivilöityvät rikkinäisten lasiruutujen takaa ja yhdessä Kyösti Kallion herkällä kädellä suunnitteleman äänimaiseman kanssa luovat seesteisen ja haavemaisen tunnelman. Ensimmäinen näytös loppuu optimistiseen fiilikseen - kyllä asiat järjestyvät. Voisiko tämmöisessä harmoniassa muuta ollakaan? Ja ne lintujen äänet lopussa, viimeistään siinä vaiheessa itketti.

Marjaana Mutasen hykerryttävä vaatesuunnittelu on kuin pisteenä iin päällä. Jakkupukuinen Anita istuu miljööseen huonosti, mutta elämänkolhimat remppamiehet Leksa ja Hebu ovat kuin kotonaan. Ja kaiken kruunaan vihreään eleganssiin verhoutunut Hellä! Arkista ja toimivaa. Nämä ovat tavallisia ihmisiä. Yksittäisenä vaatekappaleena Hebun naisilta lainaama villatakki on mainio, juuri kaikessa epäsopivuudessakin.

Tykkäsin sellaisesta pienestä yksityiskohdasta kun muutamassa kohtaa näytelmää lavalla näkyvistä teksteistä. Tavallaan sellaisia ydinlauseita. Muiden armoilla, jostain aina falskaa, no songs. Toivo ja toivottumuus, niitä käsitellään paljon.

Loppu on siinä mielessä epätyydyttävä että se jättää paljon asioita avoimeksi. Eikä välttämättä ole ihan onnellinenkaan tämä loppu. Toisaalta, tarvitseeko näytelmän aina päättyäkään kivasti? Arvostan sitä että Peltola on tehnyt niin monenlaisia näytelmiä, ja 30. niistä eli Pässi jatkaa kunniakkaasti hienojen suomalaisnäytelmätekstien perinnettä. Suosittelen tätä Pässiä kaikille hyvän laadukkaan teatterin ystäville, mutta ennenkaikkea Peltolan näytelmistä pitäville.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Luulosairas / Tampereen työväen teatteri 29.9.2017

Lähtökohtaisesti Molieren Luulosairas ei ole mikään supersuosikkini, vaan enemmänkin sellaista hauskaa perusviihdettä teatterikatsojille. Jos se on tehty hyvin. Ja Otso Kauton ohjaama versio Tampereen työväen teatterissa on juuri sellaista. Hyvin tehtyä ja hauskaa, mutta silti jotenkin hieman yllätyksetöntä. Ja aivan liian pitkä, 2 h 40 minuutillaan.

Vaikka näytelmä on kirjoitettu jo 1673, se on edelleenkin tosi tykätty näytelmä, ja varmaankin Molieren suosituin. Kansallisteatterissa se on pyörinyt tällä kertaa keväästä 2015 asti, ja suosiosta johtuen on jo siirretty Pieneltä näyttämöltä Suurelle. Edelleen loppuunmyydyille katsomoille. Mikä kumma tässä sitten on niin hienoa että se jaksaa vuosisadasta toiseen viehättää?

Minä en oikein ymmärrä, enkä ymmärrä sitä vielä TTT:n version jälkeenkään. Esityksessä ei siis ole mitään varsinaista vikaa (paitsi se pituus), vaan kaikki on perustoimivaa. Auvo Vihro on aivan mainio kärttyisen hömpässä nimiroolissaan ja muutenkin koko miehitys on herkullinen. Kaikki ampuvat niin reippaasti yli että siitä ansaitsivat jo jonkinlaisen palkinnon. Mika Honkanen on loistava kosija-Tuomaana, Teija Auvinen kaikkeen puuttuvana palvelustyttönä ilkikurisen passeli. Ja kun Miia Selin purjehtii sisään valtavan näyttävässä punaisessa puvussaan, kirjamellisesti rakastajansa notaari (Verneri Lilja) helmoissaan, niin huh!

Itse asiassa juurikin Verneri Lilja vastaa positiivisimmasta yllätyksestä lavalla. Muuthan on moneen kertaan Työviksen näytelmissä nähty ja hyviksi havaittu, mutta nuori Lilja on verrattain uusi tuttavuus. Aiemmin samalla viikolla nähdyssä Kevytkenkäisessä naisessa ei ihan vakuuttanut, mutta Luulosairaassa hänellä on kaksi herkullista roolia. Kurjen lailla jalkojaan ojenteleva rakastajanotaari sekä myhäilevä lipevä sulhaskandidaatin isäpappa. Erinomaisia suorituksia kumpikin! Janne Kallioniemi on oivallisen rocktähtimainen rakastettu ja Heidi Kiviharju bimbohtava luulosairaan tytär. Tommi Raitolehto luulosairaan veljenä koittaa olla jonkunlainen järjen ääni tarinassa, kyseenalaistaen Argonin sairaudet. Turhaan.

Kaikki juonittelevat, kukin kykyjensä mukaan, lähinnä omaa etuaan tavoitellen. Lavalle tulot ovat yliampuvan teatraalisia. Lääkärikin saapuu estradille kuin jumala konsanaan, ukkosen saattelemana. Kornia mutta hauskaa.

Voi näitä tapoihinsa, normeihinsa ja ulkokultaisuuteensa kompastuvia hölmöjä sieluja! Ihmisten karikatyyrejä. Kuin pilapiirroksia jotka heräävät henkiin pilkkaamaan ihmiskuntaa; pakottaen katsomaan peiliin! Välillä on vaikea päättää kuka tyypeistä on vastenmielisin tai niljakkain. Mutta yhtäkaikki, myös erittäin koomisia tyyppejä. Ensimmäinen näytös päättyy ihanan oivaltavasti: näyttämöllä keräännytään lavan etureunaan, katsomaan viihdykkeeksi hankittuja apinoita. Valot syttyvät katsomoon. Siitäs saimme!

Annukka Pykäläisen loistelias pukusuunnittelu on barokkimaisen yliampuvaa, värikästä ja koreilevaa. Sopii näytelmään kuin nenä päähän. Tai kuin peräruiske Arganin hanuriin. Kuten myös Pia Kähkösen kampaukset ja maskit.

Aina on hyväuskoisia ja aina on niitä jotka näitä hyväuskoisia huijaavat. Niin se vaan on. Onko se oikein tai reilua voisi kysyä. Kyllä siitä viihdettä saa revittyä!


Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Työviksen syksyssä viuluja, luulosairaita ja UKK

Ensi syksynä Tampereen työväen teatterissa nähdään jotain uutta, jotain vanhaa, jotain vielä vanhempaa. Klassikkoa, nykydraamaa ja musikaalia. Hieman jokaiselle jotain, mutta ehkä enemmän hieman varttuneemmalle väelle? Ensi-iltoja ilmoitettiin nyt viisi, ja kuudeskin on työn alla, mutta siitä lisää infoa keväämmällä. Lisäksi ohjelmistossa jatkaa pari yleisösuosikkia tältä keväältä.

 Seija Holma seuraa kun Maarit Tyrkkö ojentaa kirjaansa Maija Koivistolle

Uutta kotimaista draamaa nähdään Eino Salmelaisen näyttämöllä 10.10. alkaen, kun toimittaja Maarit Tyrkön kirjoihin Presidentti ja toimittaja sekä Tyttö ja nauhuri perustuva Presidentti ja tyttö saa ensi-iltansa. Seija Holman kirjoittamassa näytelmässä Kekkosta esittää Tommi Raitolehto ja Tyrkköä Maija Koivisto. Tarkoituksena on sukeltaa syvemmälle historiaan - ja myös Tyrkön ja Kekkosen suhteeseen - kuin pelkästään pintaraapaisu. Tyrkön muistellessa edesmennyttä presidenttiä hän herkistyy. Näytelmässä rakennetaan pitkiä kaaria ja kokonaisia ihmisiä. Tarkoituksena on välttää helppoa ja halpaa näkökulmaa niin UKK:hon, kuin tämän ja Tyrkön suhteeseenkin. Maarit Tyrkkö oli myös tuonut pääosan esittäjille kirjansa, ja hän luki niiden hauskat ja henkilökohtaiset omistuskirjoitukset yleisölle. Tyrkkö ja Holma kehuivat kilvan toisiaan, joten jäämme odottamaan mitä tästä suurmiehestä nähdään lavalla lokakuussa. Näytelmän ohjaa Samuli Reunanen ja muissa rooleissa nähdään mm. Aimo Räsänen ja Janne Kallioniemi.

Miika Muranen, Eeva Kontu ja Joonas Mikkilä

Viulunsoittaja katolla on juurikin se vanha ja pölyttynyt musikaali, mutta uskoisin että Miika Muranen jos kuka saa siihen puhallettua raikkautta ja tuoreutta. Muranen ei olisi uskonut vielä viisi vuotta sitten ohjaavansa kyseistä teosta, mutta niin vaan sen nyt tekee. Hänen mukaansa Viulunsoittajassa on kliseiset usko, toivo ja rakkaus pääteemoina, mutta sitähän se elämä on! Rakkaus vastaan perinteet kamppailevat, mutta kumpi voittaa? Ainakin tämän version tavoitteena on lisätä avarakatseisuutta, ja sitähän ei tänä päivänä voi olla liikaa. Lavastuksen tekee Teemu Loikas ja puvustuksen Marjaana Mutanen. Odotukset ovat siis varovaisen korkealla!

Miika Muranen jututti Ola Tuomista ja Petra Aholaa

Musikaali saa ensi-iltansa Suurella näyttämöllä 1.9. ja harjoitukset ovat jo täydessä vauhdissa. Tevjen roolissa Ola Tuominen palaa TTT:lle ja musikaalien maailmaan; onhan edellisestä TTT-roolista operetissa Viktoria ja hänen husaarinsa jo kolmisenkymmentä vuotta! Hänen vaimonaan näyttelee Petra Karjalainen ja perheen kolmen tyttären rooleissa Petra Ahola, Maria Lund sekä Miila Virtanen. Tytärkolmikon laulunäytteen voit käydä katsomassa täältä. TTT:n Suuri näyttämö on todella suuri ja sitä täyttää ison näyttelijäjoukon (mm. Juha-Matti Koskela, Jari Ahola, Antti Lang, Jyrki Mänttäri, Heidi Kiviharju) lisäksi myös 15 tanssijan porukka sekä kahdeksanhenkinen klezmer-bändi!

Pieni maistiainen Viulunsoittajasta Maria Lundin, Petra Aholan ja Miila Virtasen esittämänä

Tanssijoita ohjaa koreografi Petri Kauppinen Oulusta. Miehelle tämä on ensimmäinen visiitti TTT:lle, mutta esimerkiksi Pispalan Sottiisi on hyvinkin tuttu paikka. Koreografioissa lähtökohtana on maanläheisyys, hikisyys ja fyysisyys. Odotan innolla! Musiikin johdosta vastaa Joonas Mikkilä, mutta takapiruna ja "konsulttina" häärää Eeva Kontu. Kontu sanoi haluavansa purkaa jähmeän sinfonisuuden musiikista eli luvassa on uusia raikkaita sovituksia vanhoista klassikoista. Hyvä hyvä.

Viulunsoittaja on hyvissä käsissä! Eeva Kontu, Miika Muranen, Joonas Mikkilä ja Petri Kauppinen

Hyvä kysymys on kyllä se minkä Eeva Kontu kysyi, että miksi aina nämä tietyt musikaalit, kuten Viulunsoittaja tai Sound of Music tai My Fair Lady tai West Side Story ajatellaan tunkkaisiksi ja vanhanaikaisiksi, mutteivat klassikot draamapuolella? Niinpä. Kyllä ne Tsehovit ja Shakespearetkin vanhoiksi mielletään, mutta ehkä siitä ei jaksa media messuta niin paljoa?

Otso Kautto palaa ohjaamaan TTT:lle muutama vuosi mahdottoman hienon Yöllisen koiran merkillisen tapauksen jälkeen. Nyt tartutaan vanhaan klassikkoon eli luvassa on Molièren Luulosairas! Keväästä 2015 asti myös Kansallisteatterissa loppuunmyydyille katsomoille pyörinyt Luulosairas on hyvin ajankohtainen näytelmä. Kautto lupaa tästä Eino Salmelaisen näyttämöllä 2.9. ensi-iltansa saavasta hyvin erilaisen tulkinnan kuin Kansiksen versio. Luulosairaana näemme Auvo Vihron (jee!!!). Sekä minulla että Kautolla on sama suhtautuminen Vihron näyttelijäkykyihin; ne ovat loistavat! Eli mies paikallaan vaativaan rooliin.

Otso Kautto tulee ohjaamaan Luulosairas-klassikon

Mihin asti ollaan valmiita uskomaan kun asiantuntijat meille jotain väittävät? Sairauden ja kuoleman pelko kytee meissä kaikissa, ja sitä on helppo käyttää hyväkseen. Molière oli itse sairas kun kirjoitti tätä näytelmää, joten omakohtaisuuttakin löytyy. Lopulta mies kupsahtikin lavalle (ja kuoli kotvasen päästä) kesken Luulosairaan esityksen. Kauton tarkoituksena ei ole riisua Luulosairas-Arganilta peruukkia kokonaan. Jääpäs nähtäväksi millaiset peruukit ja muut asusteet ja lavastukset Annukka Pykäläinen loihtii silmiemme iloksi.

Maarit Pyökäri sekä riiminikkarit Eeva-Riitta Salo ja Eriikka Väliahde

Lapsille ja lapsenmielisille (myönnän että innostuin tästä aika lailla!) tarjolla on uutta lorunäytelmää Mitä tehtäis?  Kokonaan riimitelty esitys kuulosti kutkuttavan riemuisalta ja jopa anarkistiselta. Lavalla riimittelevät täti Eeva-Riitta Salo sekä koira Eriikka Väliahde. Maarit Pyökäri ohjaa tätä vauhdikasta sanaseppoduoa ja loruja on kerätty pitkin poikin runoilijoilta ja kansanperinteestä. Jeee! Kellariteatterissa sitten 23.9. alkaen.

TTT-klubilla kantaesitetään 21.9. alkaen uutta stand-uppia. Mars vs Venus jatkaa parisuhdekiemuroiden ruotimista ja pureutumista miehen ja naisen erilaisiin ominaisuuksiin. Lavalla heiluvat oikeankin elämän pariskunta Johanna Tohni ja Riku Suokas - kaksi kokenutta koomikkoa. Pienen pätkän perusteella taattua tavaraa niille keihin upposi esimerkiksi Suokkaan Luolamies. Pariskunnan lisäksi käsikirjoittamisesta vastaa Heikki Syrjä.

Riku Suokas ja Johanna Tohni parisuhteensa pyörteissä

Kevään suosikeista syksyllä jatkaa ihastuttava Kissa kuumalla katolla sekä yleisön suosikki Mielensäpahoittajan Suomi. Lisäksi toukokuussa nähtävä Mauno Pepponne Extended jatkaa myös syksyllä muutamalla esityksessä.

Ja se kuudes ensi-ilta? Tiina Puumalainen kirjoittaa parhaillaan oletettavasti hyvin musiikkipitoista uutta näytelmää Vallaton väki, joka perustuu Kaj Chydeniuksen musiikkiin. Siitä lisätietoa luvassa huhtikuussa.

Harmikseni moni suosikkinäyttelijäni jättää teatterin tänä keväänä. Severi Saarinen, Eriikka Väliahde, Tuukka Huttunen ja Emmi Kaislakari nähdään TTT:ssä tulevaisuudessa vain vierailijoina. Hyvä että edes niin! Ja sehän oli jo aiemminkin tiedossa, että Tuire Salenius jää Kissa kuumalla katolla-näytelmän myötä eläkkeelle. Onneksi eläköityminen ei merkitse kokonaan teatterin lavojen jättämistä...


Kuvat otin ihan itse.