Näytetään tekstit, joissa on tunniste Akse Pettersson. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Akse Pettersson. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 8. lokakuuta 2023

Joitakin keskusteluja merkityksestä / Q-teatteri 6.10.2023

Taas kerran esitys minkä kanssa meinasi käydä ohraisesti. Tiesin jo keväällä, kun Q-teatteri julkaisi näytelmän tiedot, että haluan sen nähdä. Vaikka en ehkä kuulu Akse Petterssonin fanclubiin ja ole lumoutunut hänen töistään kuten niin moni muu (esim. Kaspar Hauser ei kolahtanut lainkaan, ja Jeppe Niilonpoikakin oli aika sekava) niin silti. 

Lavalla oikea Q-teatterin huipputiimi, niin eikö se jo riitä. Mutta sitten liput tulivat myyntiin, en saanut aikaiseksi varattua, ensi-ilta koitti ja olin edelleen ihan saamaton. Hesarin hyvä kritiikki siivitti liput loppumaan alta aikayksikön, ja siinähän olin, ilman lippua. Eikä muuten ole eka kerta kun näin käy; miksi sitä ihminen onkin niin saamaton nysväke? Onneksi ihana Jyrki Karttunen riensi apuun ja sain kuin sainkin lippuni. Lämmin kiitos Jyrki! 

Joitain keskusteluja merkityksestä on energinen, pursuava, hauska, mutta aika outo. Ankeassa takapihamiljöössä notkuu kolme tyyppiä, odottaen, keskustellen, häröillen ja säätäen omia kuvioitaan. Kyseessä on kolme ikääntyvää (sivuosa)näyttelijää, jotka ovat kuvauspaikalla odottelemassa. Tekisi mieli sanoa että odottamassa Godota, joka ei koskaan saavu, mutta ei nyt ehkä sentään häntä. Mutta kuitenkin, tunnelma on sekä pysähtynyt että optimistinen - ehkä jotain kohta tapahtuu! Kuvaukset jatkuvat, heitä tarvitaan. Tai ainakin tullaan kertomaan ettei tänään enää tarvitakaan.

Tässä siis lähtötilanne. Alussa ollaan juhlatamineissa, sitten vaihdetaan verkkareihin. Ja puhutaan. Tehdään lähtöä, ja ei tehdä. Kolmikko on tavallaan tiivis, mutta sitten rivit taas rakoilevat. Keskinäisistä väleistä on hankala ottaa selkoa. Dynamiikka muuttuu jatkuvasti. Keskustelu on rönsyävää ja ajelehtivaa, välillä hyytävän hauskaa ja välillä melko sekavaa tajunnanvirtaa. Pihan reunassa nököttää telttakatos, jossa nuori nainen (Ringa Manner) käy aina välillä lurittelemassa syntikoistaan säveliä, outoa elektronista musiikkia, ja sitten jatkaa pötköttelyään kuulokkeet korvillaan, muistikirjaan jotain raapustellen. Mutta häntä ei ehdottomasti saa häiritä, sanoo Tommi Korpelan esittämä mies muille. Miksi ei saa?

Ja sitten aina välillä näyttämön poikki liikkuu outo ja salaperäinen mies, mitä oudoimmissa vaateparsissa ja mitä erilaisia tanssikuvioita esitellen. Tanssija Jyrki Karttunenhan se siinä, herättää näyttelijäkolmikossa, ja miksei katsojissakin, hämmennystä. Miksi hän onnistuu saamaan termarista kahvia kun muut eivät siinä onnistu? Ja miksi hän ei odota muiden joukossa, vaan käy härnäävästi siinä vaan hypähtelemässä?

Näyttelijäkolmikossa on Korpelan lisäksi Elina Knihtilä sekä Pirjo Lonka. Ja miten hieno trio onkaan kyseessä! Kokeneita konkareita, paljon yhdessä tehtyjä esityksiä takana. Se näkyy yhdessä tekemisen helppoutena, rentoutena. Uskalletaan olla ja irrotella. Teksti on välillä jopa runollista, mutta enimmäkseen nopeatempoista ja poukkoilevaa. Knihtilän vastakohtien luettelointi hengästyttävällä tahdilla todellakin ansaitsi aplodit ja kyllä jonkun yksittäisen verbaalitykityskohtauspalkinnonkin. Huima! 

Välillä kolmikko singahtaa sermin taakse ja tulee takaisin erilaisiin peruukkeihin ja muihin asusteisiin sonnustautuneina. Ja sitten arvuutellaan käsikirjoituksen sisältöä tai vedetään pieniä sketsimäisiä harjoitteita. Roolileikkejä, ajan tappamista, oman luovuuden irtipäästämistä. Knihtilä sotilaallisena tyyppinä on kyllä loistava. Aika kuluu, ja mitään ei oikein tapahdu. Roikutaan löysässä hirressä, koskakohan kuvaukset jatkuvat? 

Tämä esitys pitäisi melkein nähdä uudestaan että pystyisi prosessoimaan asioita paremmin. Mutta koska lisänäytöksetkin ovat myyneet loppuun varmaan minuuteissa niin turha toivo.

Ehkä Petterssonin työt vaativat katsojalta aivojen jättämistä narikkaan ja heittäytymistä vapaan pudotuksen varaan. Tai jonkunlaista vapaan assosiaation menetelmää. Juonellisuus ei ole niin oleellista vaan fiilis, tunne, flow. Ehkä ne siksi ovat näin juonivetoiselle ihmiselle haastellisia koettavia. Mutta silti tykkäsin tästä esityksestä, vaikka se olikin haastava. Hillittömiä naurupuuskia kyllä, mutta myös hämmennystä ja outouden tunnetta. Absurdius on käsinkosketeltavaa.

Anna Sinkkosen nuhruinen takapihalavastus, lennokkaat vaatteet ja outoja tavaroita sisältävä tarpeisto antaa hyvät kehykset esiintyjille temmeltää. Ja Anna Pölläsen valosuunnittelu on vinkeää, varsinkin irtospottivalot/valonheittimet.

Parasta esityksessä on Korpelan, Knihtilän ja Longan hulvaton heittäytyminen tilanteisiin ja se leikin ilo mikä heistä pursuaa. Sekä kokonaisvaltainen verbaalitykitys. Nautinnollista kokea! Ringa Manner laulaa ihanasti, mutta hänen läsnäolonsa ei ihan avaudu minulle. Eikä kyllä taida avautua näyttelijäkolmikollekaan. 

Kiinnostava esitys monellakin tapaa, ja ehdottomasti kokemisen arvoinen. Jos saat lipun, mene katsomaan appoisen avoimin mielin ja lähestyen vapaan assosiaation keinoin. Kyllä se siitä. Ja jos ei, niin nautit ainakin verbaalitykityksestä.


Kuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2022

Eriopis / Q-teatteri 5.3.2022

Muutama vuosi sitten osallistuin Maria Säkön vetämälle Nykyesitykset ja kritiikki -kurssille. Yksi näytelmä mitä käsittelimme oli E.L. Karhun uusin, Eriopis, joka sai ensi-iltansa Saksassa keväällä 2020. Katsoimme myös tallenteen harjoituksista ja saimme käsikirjoituksen luettavaksi. Olin pitänyt Karhun näytelmästä Prinsessa Hamlet kovasti. Tämäkin aihe herätti kiinnostukseni; Antiikin Medeia-myytti on kiinnostava monella tavalla.  

Kreikkalaisessa mytologiassa on montakin Eriopis-nimistä hahmoa. Tämä nimenomainen on noita Medeian ja sankari Iasonin tytär, joka ainoana jäi henkiin kun Medeia surmasi poikansa. Karhun versiossa tarina on tuotu nykyaikaan: Iason on megajulkkis, jonka elämää iltapäivälehtien lööpit seuraavat. Medeia pyörittää pohjoisessa matkailupalveluyritystä ja tarjoaa koiravaljakkoajeluita turisteille. Kun tragedia iskee, 12-vuotias Eriopis joutuu median myllytykseen - ja hän haluaa vaieta. Koska Eriopis ei kommentoi, media tekee sen hänen puolestaan. 

Näytelmän alaotsikko Medeian selviytyjätytär kertoo kaiken kuvastaa hyvin mistä on kyse. Lööppijulkisuudestakin. Pointti on se että Eriopis ei puhu, legendan mukaan hänen kielensä oli leikattu irti (Medeian työtä sekin). Syntetisoitu ääni, toimittajia pakeneva tyttö ja muiden sepittämät otsikot ja tarinat. Eriopiksen elämä vertautuu vetokoiran arkeen. Itse ei siihen voi vaikuttaa. Nämä koirat ovat muutenkin tärkeässä osassa esitystä. Kenestä on koiralauman johtajaksi? Eriopiksesta ei taida oikein olla; lauman johtajuus pitää ansaita. Äidin ja tyttären suhteen pohdintaa myös. Miksi veljet piti surmata mutta tytär sai pitää henkensä (vaikkakin ilman kieltä ja siten ilman ääntä)? Halusiko Medeia tyttärestään työnsä jatkajaa, vai eikö naispuolisella lapsella ole merkitystä. Samapa tuo jos jää henkiin, pääasia että miespuoliset perijät raivataa pois.

Akse Pettersson on ohjannut hälyisän ja poukkoilevan tulkinnan, jota ei voi kyllä suositella migreeniin taipuvaisille katsojille. Vääristettyjä ja muunneltuja ääniä, videokuvaa, käsivaraista livekuvaa lavalta ja sen takaa. On tapahtunut murhenäytelmä ja nyt eloonjäänyttä Eriopista painostetaan, suorastaan jahdataan. Meillä on neljä identtistä hahmoa, jotka kaikki sulautuvat yhteen. Lotta Kaihua, Satu Tuuli Karhu, Elena Leeve ja Emmi Parviainen on Eriopis-nelikko, jotka muuntuvat nopeasti muihinkin rooleihin. Kultahiuksinen sankari-isä, blondi isän uusi naisystävä, toimittaja...

Matti Raita äänisuunnittelijana on esityksen keskiössä, yhdessä Ida Järvisen livevideosuunnittelun kanssa. Tilit Antamat on tehnyt kiinnostavaa työtä lavastuksen kanssa, ja erityisesti Medeian kodin pienoismalli livekuvattuna toimii upeasti. Karua ja pelkistettyä, nyt ei väreillä ilakoida. Kuten ei pohjoisen ääriluonnossakaan. Sanna Levon puvustus haaleanvärisine toppatakkeineen ja muineen korostaa pelkistettyä linjaa. Kristian Palmun ja Antti Viirkorven valosuunnittelu on välillä aika raakaa ja paljastavaa. Mikään ei jää piiloon jos ei niin haluta. 

En oikein tiedä mitä tästä kaikesta ajattelin. Ilman taustatietojani olisin varmaan ollut vielä enemmän pihalla. Englantia käytetään paljon, Iason on selkeästi kansainvälisen tason julkkis. Q-teatterin Eriopis on outoa ja kokeellista, mutta se hieno antiikin legenda ja sen punainen lanka pysyy kokoajan taustalla. Iason ottaa kaiken irti julkisuudesta. Iso osa tapahtumista on jossain muualla ja seuraamme niitä vain livekameran kuvaamana. Julkisuus tuntuu olevan kuin huumetta näille ihmisille, mutta Eriopis ei halua olla osa sitä kaikkea. Hän ei halua hyötyä julkisuudesta, vaikka pitäisi takoa silloin kun rauta on kuumaa. Iasonin on nyt myöhäistä olla hyvä ja rakastava isä. Tytön unet sekoittuvat todellisuuteen. 

E.L. Karhun valtteja näytelmäkirjailijana tuntuu olevan vääntää klassikkoteos, antiikin taru, joku hyvin tunnettu kertomus uuteen muottiin, tarjota uusia näkökulmia siihen. Ei niinkään uudelleentulkintana vaan hieman sivusta tarkkaillen ja feministisellä otteella. Eriopis on näytelmätekstinäkin hieman erilainen: tekstissä ei ole määritelty kuka sanoo mitäkin. Petterssonin ratkaisu on tuoda lavalle neljä Eriopista, jotka puhuvat limittän, lomittain ja toistellen. Välillä teksti vyöryy päälle hengästyttävästi, mutta onneksi esityksessä on myös suvantopaikkoja, ja hetkittäin jopa huumoria. Muuten voisi olla kyllä aika raskas kokemus. Varsinkin kun mennään ilman väliaikaa.

Tämä ei ole teatteria sieltä helpoimmasta päästä, eikä voi ehkä varauksetta kaikille suositella. Mutta erittäin kiinnostava näkökulma - ja hengästyttävä kokemus.


Esityskuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 29. tammikuuta 2020

Jeppe Niilonpoika / Tampereen työväen teatteri 29.1.2020

Miksi Jeppe juo? No sepä onkin se kysymys minkä "kaikki" tietävät tästä näytelmästä, vaikkei olisi sitä nähnytkään. Sama oli asianlaita myös omalla kohdallani. 1700-luvulla Ludvig Holbergin kirjoittama kansankomedia Jeppe Niilonpoika on ollut suosittu Suomessakin - jo 1800-luvun lopulta lähtien, mutta en ole onnistunut sitä aiemmin näkemään. Siispä hienoa että ohjaaja Akse Pettersson ja TTT ovat modernisoineet ja muokanneet tästä tuoreen, ja sanoisinko varsin raikastetun version. Version joka varmasti jakaa mielipiteitä.

No olihan se varsinainen hurlumhei! 2,5-tuntia yhtä pyöritystä. Kielellisesti hauska yhdistelmä vanhaa ja uutta, ja myös kaikenlaista hörhöilyä. Tietynlainen ajattomuus, ja agraarisen Suomen yhdistely hedonistiseen nykymenoon toimii kyllä. Visuaalisesti esitys on myös aika monimuotoinen, jopa yltäkylläisen pröystäileväkin paikoin. Kaikkea paljon, ehkä liikaakin. Sanna Levon suunnittelemia pukuja oli sitten meinaan paljon, ja laidasta laitaan. Pitsiröyhelö-barokkiasuista piikamaisiin hamosiin. Hatunnosto! Oikein surku tuli kun niitä sotkettiinkin sitten; mikä pyykkääminen joka esityksen jälkeen. Myös Antti Mattila on tehnyt ison työn lavastuksen parissa, monenlaista maisemaa, monenlaisen kohtauksen taakse.


Jeppe (Joonas Heikkinen) on juoppolalli talonpoika jonka topakka vaimonsa Nilla (Anne-Mari Alaspää) lähettää kaupungille ostamaan saippuaa. No, jo menomatkalla Jeppe eksyy ostamaan trokarilta viinaa, hassaa rahat ja joutuu taas kerran sammuneena tunkiolle makaamaan. Ohikulkeva hupsutteleva paroni (Jyrki Mänttäri) päättää sihteerinsä (Auvo Vihro) kanssa keppostella hieman miehen kustannuksella. Mitäpä tapahtuu kun Jeppe pestään ja puetaan hepeniin, ja tälle uskotellaan että hän onkin paroni, joka oli hetken luullut olleensa juopporetku. Vietettäisiin sellaista väärän kuninkaan päivää, jossa rahvas saa päivän hallita ylhäisiä. No Jeppehän tästä innostuu ja hyppyyttää ylempiään olan takaa. Pudotus takaisin sontatunkiolle (ja oman elämän realiteetteihin) onkin sitten sitäkin kovempi.

Miia Selinin hevimies viinatrokari Jaakko Suutari on hyvin todentuntuinen hahmo, kuten oikeastaan kaikki näytelmän tyypit. Sellaisia aidon oloisia, näitähän tämä maa on pullollaan (!). Kahden ylös alas pomppivan ja pikkutakkejaan napittavan lakimiehen prototyypit Saska Pulkkinen ja Juha-Matti Koskela venyvät myös moneen muuhunkin rooliín. Ja sitten on Kaisa Sarkkinen, jonka bravuurikohta on toisen näytöksen alussa morsiamelle huikat tuovana äitinä. Raamikas Hiski Grönstrand voutina on aika tyly Jepelle.

Esityksen likipitäen varastaa ehkä maailman monipuolisin muusikko eli Lauri Schreck, joka ilmaantuu keskelle toimintaa milloin pianoa soittaen, milloin rumpuja tai kitaraa. Hän on sekä säveltänyt tähän kaikenlaista kiinnostavaa, mutta myös sovittanut mm. Saint-Saënsia ja Sibeliusta sähkökitaralle. Ja kaikki ne kanteleet, huh! Mikseivät teatterit hyödynnä häntä enemmänkin? Muutamat kappaleet oli sävelletty L. Onervan kauniille teksteille. Viime kevään Mörköoopperassa HKT:llä Schreck oli myös mukana, omenassa asuvana Musiikkimatona, joka säesti esitystä. Se oli likipitäen parasta koko näytelmässä, vaikka se oli kiva kyllä muutenkin.


Viinan kirot (ja ilotkin) ovat moninaisia ja sitä teemaa tässäkin veivataan monelta kantilta. Jepen viinanhuuruinen matka erilaisten näkymien läpi lavan pyöriessä kuin maailman tappiin asti. Hypnoottinen ilmestys. Tappeluita, strobovaloja, kovaäänistä (disko)jumputusta ja hälyä hälyä hälyä. Tokihan asiaan kuuluu että Jeppe hukkaa vaatteensa ja juoksee munasillaan pitkin lavaa. Ja lava senkun pyörii...

Petterssonin läpimurto-ohjaus (jos näin nyt voidaan sanoa, mutta kumminkin se ohjaus mistä ehkä suuri yleisökin hänen nimensä oppi) Kaspar Hauser oli iso hitti. Minut se jätti kuitenkin melko ontoksi, tai ehkä olin vaan liian vanha saamaan siitä sukupolvikokemusta niinkuin lehdistö mainosti. Vaikka Jeppe Niilonpoika on turboahdettu täyteen kaikenlaista, niin minä en kauheasti lämpene. Tai ehkä juuri siksi. Minä näen välillä välähdyksiä eri näytelmistä: Peer Gynt, The Madness of King George, Luulosairas ja jopa Speden X-Paroni -elokuvasta! Ja sitten on se kohtaus, kun toisen näytöksen alkupuolella Jeppe on palannut tunkiolleen, paronin vermeistä ja käytöksestä kuorittuna ja ehkä miettien tapahtunutta. Tulee vahvasti mieleen Kansallisteatterin muutaman vuoden takainen huikean hieno Nummisuutarit ja sen delirium-kohtaus loputtomine vaihtuvine kohtauksineen. Hyvin samansorttinen näyttämön pyöröä hyvin hyödyntävä ja kymmenittäin eri kohtauksia ja hahmoja esiin vyöryttävä. Nyt näemme mm. Suomen parhaan kirjailijan, urheilujoukkueen, dinosauruksen ja Thorin, valtakolmikko Trumpin, Putininin ja Kimin, 1700-luvun tarkka-ampujia, pirun ja enkelin, Homer Simpsonin ja ties vaikka ketä. Pää meinaa mennä lopullisesti sekaisin.


Kaiken visuaalisen tulvan keskellä katse pysähtyy muutamaan kauniiseen kohtaan. Kun Jeppe on taas päätynyt takaisin lantakasaan ja aamu sarastaa. Zombiemaisia puliakkoja ja -ukkoja muovikasseineen kerääntyy nurkista siihen ympärille. Kuin joku uskonnollinen riitti koko hieno kohtaus! Erityisesti Juha Haapasalon valosuunnittelu pääsee tässä oikeuksiinsa. Sen lisäksi että Haapasalo vastaa valosuunnittelusta niin myöskin lukuisat videoprojisoinnit ovat hänen käsialaansa. Myös paronin hovissa tapahtuneet pelkistetyn valkoiset kohtaukset ovat seesteisiä, vaikka splatterleffamainen mestauskohtaus niissä käydäänkin.

Pettersson pistää turbovaihteen päälle, mutta onneksi muutaman kerran rauhoitutaankin. Upeasti laulava nelikko (Saska Pulkkinen, Juha-Matti Koskela, Lauri Schreck ja Anne-Mari Alaspää) vetää virrenkaltaisesti peilipallon ympärillä. Kaunista!

Pepina Granholmille erikoismaininta todella vaikuttavasta kampausten ja maskien suunnittelusta.


Harmittaa että katsomo on puolityhjä, ja vielä näin pian ensi-illan (25.1.) jälkeen. Ymmärrän että sana lienee ehkä kiirinyt, että tämä ei ole kaikkien mieleen, ja ymmärrän hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Työviksen Jeppe Niilonpoika ei ole helppo, eikä siinä mielessä kansankomedia että kaikki siitä tykkäisivät. Mutta onko sellaista teatteriesitystä enää mahdollista tehdäkään? Sata vuotta sitten suomalainen teatteriyleisö oli varmaan helpompi, eli maku yhtenäisempi ja esitettävä valikoima niukempi. Nyt paikalla oli iso koululaisryhmä jotka kyllä kikattelivat.

Kokonaisuutena Jeppe Niilonpoika jätti hämmentyneen ja ähkyisen olon. Kaikkea oli runsaasti, jopa liikaa, ja ei tämä ihan helpointa katsottavaa ole. En saanut oikein otetta mistään. Edelleenkään en tiedä miksi Jeppe juo, vaan onko tuolla niin väliäkään. Moraalinen opetus esityksestä löytyy, useakin, mutta on tämä toki myös karnevalistinen hulabaloo sellaista kaipaavalle.


Valokuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Noitavaino / Teatteri Takomo & Klockriketeatern 26.10.2016


Jos ei muuta syytä katsoa tämä Klockriketeaternin ja Teatteri Takomon yhteistyöprojekti Noitavaino, niin Harry Potteria suomalaisen teatterin lavalla on mitä oivallisin syy! Voisin luetella parikymmentä muutakin syytä, mutta tässä tiivistelmä:

1) Ohjaaja Akse Pettersson.

2) Aivan loistava, joustava ja vikkeläliikkeinen ensemble: Carl Alm, Marc Gassot, Niina Hosiasluoma, Ella Lahdenmäki, Hanna Raiskinmäki, Matti Raita, Jukka Ruotsalainen ja Eeva Soivio. Bravo!

3) Mielenkiintoinen, hypnoottinen ja sopivasti esitykseen solahtava musiikki. Siitä kiitos Matti Raita, joka musisoi paikan päällä.

4) Ne Harry Potter kohtaukset! Hanna Raiskinmäelle oma Potter-show!

5) Upeat, kimaltavat puvut!

6) Se kun Marc Gassot tilittää Matti Raita-raukalle miten tämä on onneksi tavallinen ja "normaali", mutta kaikki muut tästä porukasta ihan kamalia. Pervoja, juoppoja, narkkareita, huoria, eläimiinsekaantujia, imppaajia... Ihan bravuurikohtaus Gassotilta!

7) Yövartija Yöradiossa!

8) Korttipeli, missä yksi käy kokoajan jossain muualla (TeaK, toteuttaa unelmiaan, etsii rakkautta jne) ja palaa aina takaisin peliin. Pieneksi hetkeksi. Ja lopuksi kiittää ihanasta pelistä... Ja taas jäin peilaamaan omaa elämääni tähän.



Kaiken kaikkiaan tässä lähestyttiin yksilöyttä ja ryhmään kuulumista, yhteisöllisyyttä monelta eri kantilta. Pieniä episodimaisia juttuja. Välillä oli tunne ettei enää olla edes katsomassa näytelmää, vaan ihan vaan näiden ihmisten omia juttuja. Niinkuin vaikka teatterin harkoissa. Tuli vähän sellainen kärpäsenä katossa fiilis. Ja miten lavasteiksi riittää matka-arkku (mutta minkälainen matka-arkku! Tulee hieman mieleen Terry Pratchettin kirjoista tuttu Matkatavara. Itse asiassa, monet näistä esityksen teemoista ja tyypeistä on kuin suoraan Pratchettiltä).

Onko meissä kaikissa joku pimeä puoli? Ja miten määrittelemme toiset ihmiset, tai edes itsemme? Mielenkiintoisia ajatusleikkejä yleisön kanssa. Ja mistä nykyään saa loukkaantua, mitä voi sanoa tai tehdä ettei kukaan loukkaantuisi (oma vastaus: ei mitään, koska aina JOKU loukkaantuu).

Varsin älykkäitä pohdintoja, joka jäi raksuttamaan takaraivoon vielä pitkäksi aikaa. Esityksiä on 30.11. asti Takomon tiloissa, jotta riennäppä lippukaupoille!


Kuvien copyright Laura Karén
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.