Eriopis / Q-teatteri 5.3.2022

Muutama vuosi sitten osallistuin Maria Säkön vetämälle Nykyesitykset ja kritiikki -kurssille. Yksi näytelmä mitä käsittelimme oli E.L. Karhun uusin, Eriopis, joka sai ensi-iltansa Saksassa keväällä 2020. Katsoimme myös tallenteen harjoituksista ja saimme käsikirjoituksen luettavaksi. Olin pitänyt Karhun näytelmästä Prinsessa Hamlet kovasti. Tämäkin aihe herätti kiinnostukseni; Antiikin Medeia-myytti on kiinnostava monella tavalla.  

Kreikkalaisessa mytologiassa on montakin Eriopis-nimistä hahmoa. Tämä nimenomainen on noita Medeian ja sankari Iasonin tytär, joka ainoana jäi henkiin kun Medeia surmasi poikansa. Karhun versiossa tarina on tuotu nykyaikaan: Iason on megajulkkis, jonka elämää iltapäivälehtien lööpit seuraavat. Medeia pyörittää pohjoisessa matkailupalveluyritystä ja tarjoaa koiravaljakkoajeluita turisteille. Kun tragedia iskee, 12-vuotias Eriopis joutuu median myllytykseen - ja hän haluaa vaieta. Koska Eriopis ei kommentoi, media tekee sen hänen puolestaan. 

Näytelmän alaotsikko Medeian selviytyjätytär kertoo kaiken kuvastaa hyvin mistä on kyse. Lööppijulkisuudestakin. Pointti on se että Eriopis ei puhu, legendan mukaan hänen kielensä oli leikattu irti (Medeian työtä sekin). Syntetisoitu ääni, toimittajia pakeneva tyttö ja muiden sepittämät otsikot ja tarinat. Eriopiksen elämä vertautuu vetokoiran arkeen. Itse ei siihen voi vaikuttaa. Nämä koirat ovat muutenkin tärkeässä osassa esitystä. Kenestä on koiralauman johtajaksi? Eriopiksesta ei taida oikein olla; lauman johtajuus pitää ansaita. Äidin ja tyttären suhteen pohdintaa myös. Miksi veljet piti surmata mutta tytär sai pitää henkensä (vaikkakin ilman kieltä ja siten ilman ääntä)? Halusiko Medeia tyttärestään työnsä jatkajaa, vai eikö naispuolisella lapsella ole merkitystä. Samapa tuo jos jää henkiin, pääasia että miespuoliset perijät raivataa pois.

Akse Pettersson on ohjannut hälyisän ja poukkoilevan tulkinnan, jota ei voi kyllä suositella migreeniin taipuvaisille katsojille. Vääristettyjä ja muunneltuja ääniä, videokuvaa, käsivaraista livekuvaa lavalta ja sen takaa. On tapahtunut murhenäytelmä ja nyt eloonjäänyttä Eriopista painostetaan, suorastaan jahdataan. Meillä on neljä identtistä hahmoa, jotka kaikki sulautuvat yhteen. Lotta Kaihua, Satu Tuuli Karhu, Elena Leeve ja Emmi Parviainen on Eriopis-nelikko, jotka muuntuvat nopeasti muihinkin rooleihin. Kultahiuksinen sankari-isä, blondi isän uusi naisystävä, toimittaja...

Matti Raita äänisuunnittelijana on esityksen keskiössä, yhdessä Ida Järvisen livevideosuunnittelun kanssa. Tilit Antamat on tehnyt kiinnostavaa työtä lavastuksen kanssa, ja erityisesti Medeian kodin pienoismalli livekuvattuna toimii upeasti. Karua ja pelkistettyä, nyt ei väreillä ilakoida. Kuten ei pohjoisen ääriluonnossakaan. Sanna Levon puvustus haaleanvärisine toppatakkeineen ja muineen korostaa pelkistettyä linjaa. Kristian Palmun ja Antti Viirkorven valosuunnittelu on välillä aika raakaa ja paljastavaa. Mikään ei jää piiloon jos ei niin haluta. 

En oikein tiedä mitä tästä kaikesta ajattelin. Ilman taustatietojani olisin varmaan ollut vielä enemmän pihalla. Englantia käytetään paljon, Iason on selkeästi kansainvälisen tason julkkis. Q-teatterin Eriopis on outoa ja kokeellista, mutta se hieno antiikin legenda ja sen punainen lanka pysyy kokoajan taustalla. Iason ottaa kaiken irti julkisuudesta. Iso osa tapahtumista on jossain muualla ja seuraamme niitä vain livekameran kuvaamana. Julkisuus tuntuu olevan kuin huumetta näille ihmisille, mutta Eriopis ei halua olla osa sitä kaikkea. Hän ei halua hyötyä julkisuudesta, vaikka pitäisi takoa silloin kun rauta on kuumaa. Iasonin on nyt myöhäistä olla hyvä ja rakastava isä. Tytön unet sekoittuvat todellisuuteen. 

E.L. Karhun valtteja näytelmäkirjailijana tuntuu olevan vääntää klassikkoteos, antiikin taru, joku hyvin tunnettu kertomus uuteen muottiin, tarjota uusia näkökulmia siihen. Ei niinkään uudelleentulkintana vaan hieman sivusta tarkkaillen ja feministisellä otteella. Eriopis on näytelmätekstinäkin hieman erilainen: tekstissä ei ole määritelty kuka sanoo mitäkin. Petterssonin ratkaisu on tuoda lavalle neljä Eriopista, jotka puhuvat limittän, lomittain ja toistellen. Välillä teksti vyöryy päälle hengästyttävästi, mutta onneksi esityksessä on myös suvantopaikkoja, ja hetkittäin jopa huumoria. Muuten voisi olla kyllä aika raskas kokemus. Varsinkin kun mennään ilman väliaikaa.

Tämä ei ole teatteria sieltä helpoimmasta päästä, eikä voi ehkä varauksetta kaikille suositella. Mutta erittäin kiinnostava näkökulma - ja hengästyttävä kokemus.

Esityskuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sinivalas / Kansallisteatteri 4.3.2020

No niin, kaikki osa-alueet kunnossa: huipputiimi Paavo Westerbergin ohjauksessa, maamme ykkösnäyttämö, kiinnostava ja ajankohtainen aihe (tai aiheet) - mikä voisi mennä pieleen? Ei nyt varsinaisesti mennytkään, mutta Sinivalas oli kyllä aikamoinen vyörytys (liki 3 tuntia), kaikille aisteille.

En edelleenkään jaksa innostua jatkuvasta livekuvaamisesta teatterissa; minä haluan nähdä teatterissa ihmiset lavalla, en sen takana ja vain heijastettuina meille valkokankaalla. Vaikka sinällään nämä jutut olivat hyvin toteutettuja ja ymmärränkin sen tavallaan, niin silti murmutan asiasta. Kun ehkä puolet tapahtumista tapahtuu jossain muualla kun näyttämöllä... Niin, katsoisin kyllä mieluummin näitä ihmisiä ihan siinä oikeina, silmieni edessä. Tiesin Westerbergin puheista että tämä oli odotettavaa, mutta silti. En jaksa innostua enää, tämä on niin nähty. Toivoa sopii että tämä trendi menisi jo ohi.

Jos nyt pääsen tästä esteestä yli, niin millaisen tarinan Sinivalas katsojalle kertoi? Sekoituksen perhetarinaa, jossa kaikki kamppailevat omissa pikku helveteissään, ripauksella raamatullista Joonan tarinaa sinivalaan vatsassa, ja vähän tätä valas- ja meritematiikkaa muutenkin, esimerkiksi tarina James Bartleyn ihmepelastumisesta valaan vatsasta kulkee halki näytelmän. Ilmastonmuutosta ja mitä ihminen voi sille tehdä. Monia isoja juttuja, mutta hetkittäin tulee tunne että eikö vähempikin olisi riittänyt. Silti lopussa kaikki nivoutuu yhteen aika passelisti. Esitys on jaettuun kuuteen osaan, hyvin raamatullisilta kalskahtavilla nimillä. Laiskuus ja rahanhimo, kateus ja häpeä, haureus ja pelko... Se aavistuksenomainen uskonnollinen taustavire häilyy mukana kyllä koko esityksen.

Sisarusparvi kokoontuu yhteiselle mökille saareen viettämään Annan (Elena Leeve) syntymäpäiviä. Velipuolia on liuta ja yksi siskopuolikin. Ja lisäksi kuvioissa on ilmastontutkijaisä Tapani (Markku Maalismaa) ja valokuvaajapuoliso Matias (Heikki Pitkänen) sekä mökkinaapuri - myös ilmastontutkija - Erkki (Eero Aho). Kohtauksia nähdään saunassa, keittiössä, venevajassa, huussissa - kaikki nämä siis lavan ulkopuolella. Kati Lukan mustalla kuutionmuotoisella lavalla on vain laiturihässäkkä ja monta ovea näihin ulkopuolisiin tiloihin. Illan aikana keskustellaan, väitellään, juovutaan ja grillataan. On menestynyt sijoittajaveli Juha (Timo Tuominen) joka kompensoi lentojaan ja on kansainvälistä uraa luova näyttelijä Tuomas (Esa-Matti Long) sekä alkoholisoitunut kirurgi Pekka (Antti Pääkkönen). Ja sitten on vielä Klaus Kinskiin uponnut sisko Hannele (Kristiina Halttu). Viimeisenä paikalle saapuu Wembley-tasoinen muusikko Peter (Elmer Bäck) ja hänestä kirjaa kirjoittava Laura (Emmi Parviainen). Porukka on koossa, ja pikkuhiljaa kaikista paljastuu jotain; avioeroja, rahapulaa, epäonnistumisen tunteita elämässä ylipäätään.

Surullisen hahmon ritari on Annan tossukkamainen mies Matias, joka on kolme kuukautta aiemmin yrittänyt itsemurhaa ja on siitä asti ollut vahvalla lääkityksellä. Hän kuljeksii nurkissa kuin hylätty kulkukoira ja kärsii. Annalla on kuuma suhde mökkinaapurin kanssa (tämän kipinän huomaa kyllä heti kun Erkki tulee syntymäpäiville) ja veikkaan että Matias aavistaa asianlaidan. Anna on jotenkin häilyväinen muutenkin, ei ainoastaan suhteessaan mieheensä. Sisarussarjan lapsuudessa on paljon käsittelemättömiä asioita, isä keskittynyt uraan, äidin traaginen kohtalo, josta syystä Pekka kutsuukin heidän lapsuudenkodin olohuoneessaan olleen virtahevon sijaan sinivalas.

Ensimmäisessä näytöksessä Anna toimii välillä kertojana yleisölle, ensin esitellen hahmot, sitten kertoen tunnelmiaan ja ajatuksiaan. Hän ja Anna löytävät heti yhteyden, ja alkavat tapailemaan. Voisi luulla että ehkä jopa romanttisessa mielessä ellei mökkinaapuri olisi niin tiiviisti Annan mielessä. Tosin ei sekään suhde vaikuta jatkuvan, vaikka Erkki vakuuttaa rakastavansa Annaa… Häilyvää. Toisessa näytöksessä kertojapestin ottaa Laura, joka häipyy taustalle pois näkyvistä, ollen silti vahvasti läsnä (skriinien kautta). 

Täytyy sanoa että vaikka tämä välillä aika äijähenkinen näytelmä onkin, niin Parviainen ja Leeve tekevät todella vahvat ja hienot roolit. Kumpikin kuuluu kyllä ihan etujoukkoihin suomalaisessa teatterikentässä. Symppaan kovasti Leeven esittämää Annaa, millaisia juttuja hän käy päässään läpi. Myös Eero Aho tekee upeaa työtä, kuten aina. Ja olipa kiva nähdä taas Elmer Bäck lavalla, ohjaajat voisivat enemmänkin hyödyntää hänen lavakarismaansa.

Joku veljeksistä pohtii ”miten voidaan koskaan mennä kuuhun, jos ei saada edes yhteyttä toisiimme?” Se kiteyttää kyllä hyvin esityksen – nämä ihmiset hapuilevat pimeässä eivätkä saa kunnolla kontaktia toisiinsa. Yritystä on, mutta edes yhteiset lapsuusmuistot eivät auta. Sitä tuntee taantuvansa takaisin niihin lapsuuden asetelmiin ja hierarkioihin – kuulostaapa niin tutulta.

Tuomas Lampisen puvuissa on sopiva ripaus saaristolaisuutta, eli sinisiä sävyjä, luonnonvärejä, paksuja villapaitoja, khakia. Toisessa näytöksessä Annalla ja Lauralla on samanlaiset siniharmaat mekot, kuin merkkinä heidän läheisestä yhteydestään, ja muutenkin asujen värimaailma on siirtynyt harmaaseen ja mustaan. Lukan lavastus tuo mieleen niin monet kesämökit! Seinillä on majakkakalenteri ja Cousteaun kuva, merikarttoja ja Cast Away -leffan juliste. Sitä meriteemaa, haaksirikoilla ja valailla. Väliajan jälkeen musta laatikko on purettu, osa sivussa olleista huoneista on tuotu näkyville. Isot skriinit hallitsevat lavan sivustoja. 

Green screen-tekniikkaa käytetään mm. venevajassa ja sen kautta pääsemme ihanan aurinkoisiin merimaisemiin ja kesään! Liplattavan veden saattaa melkein jo haistaa. Äänisuunnittelu ja musiikki on Kasperi Laineen käsialaa ja tukee hienosti hieman sirpaleista kuvaa. Sukupuuttoon kuolleiden lintujen äänet yhdistyvät hienosti erilaisiin efekteihin. Dynaamiset äänet ovat kyllä hieman pelottavia paikoitellen. Musiikki on taustalla kuin aavistus, verkkaista ja soljuvaa. Valo- ja videosuunnittelu (Ville Seppänen) on erityisen isossa roolissa Sinivalaassa. Loisteputket värisevät katossa ja valmiiksi kuvattua materiaaliakin hyödynnetään hyvin. Kirjoitettuna ja heijastettuna taustan ”paperille” henkilön kuolema vaikuttaa vähemmän tylyltä kuin näytettynä.

Kameroita on kaikkialla, ja niillä saadaan aika hauskojakin juttuja näytettyä. Kun porukka grillaa hodareita niin Matias muodostaa paprikasuikaleista HELP – mutta kukaan ei kuule tätä mykkää avunhuutoa. Heikki Pitkäsen hienossa roolityössä on melankolinen ote; Matias jää kaikkien varjoon, myös vaimonsa.

Väliajan jälkeen porukka on kokoontunut pohtimaan mökkisaaren myyntiä. Anna, joka omistaa 45%, on ainoa joka ei halua myydä, ehkä hän pelkää muutosta ja viimeisen siteen katoamista äitiin. Keskustelu velloo Itämeren saastumisesta Matiaksen kastroimiseen ja oman perheen inhoamiseen. Eeppinen hidastettu käsirysy, jota Lauran ääni selostaa urheilukilpailumaisesti, on varsin viihdyttävä. Porukka ei taaskaan kohtaa, kukaan ei kysy toiselta mitä kuuluu. Kaikki kantavat omaa taakkaansa mukanaan ja jokainen hahmo tuntuu kaipaavan rakkautta jossain muodossa. Nämä ihmiset elävät omissa kuplissaan, kykenemättöminä kääntämään laivaa. Muutos on samaan aikaan asia mitä toivotaan, odotetaan ja pelätään. Ilmastonmuutosta ei pysäytetä vain metsittämällä, kuten näytelmän Juha tekee. Jos muuten eletään yli varojemme ja rajojemme, ei siinä paljoa pienet toimet auta.

Huomaa että Paavo Westerberg on tehnyt paljon tutkimustyötä näytelmää kirjoittaessaan. Ohjaajana hänellä olisi ehkä pitänyt olla rohkeutta karsia vähän enemmän. Vaikka nämä tyypit ovat inhimillisiä ja samaistuttaviakin, niin kokonaisuutena Sinivalasta vaivaa hienoinen ähky. Lopussa on kuitenkin nähtävissä toivoa, koska kirjailija Lauralla on mahdollisuus vaikuttaa ja muuttaa loppuratkaisua. Vaikka ihminen ei voikaan hankkiutua sukupuuttoon vapaaehtoisesti, ehkei meidän sittenkään tarvitse.

Esityskuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lokki / Kansallisteatteri 18.9.2019

Montako kertaa saman näytelmän voi nähdä eri versioina, ja se jaksaa innostaa ja kiinnostaa yhä uudelleen? Ja miten jokaisesta sen tuotannosta löytää aina uusia näkökulmia ja ajatuksia näytelmästä? Tšehovin Lokki on sellainen näytelmä. Tällä kertaa Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä nähtiin Anne Rautiaisen sovitus ja ohjaus. Ja miten taas kerran olin ihan fiiliksissä! Klassikoita saa ja pitää uudistaa aika ajoin.

Rautiaisen Lokki ei ole turhan moderni tai typistetty (2 h 35 min) mutta silti raikas ja erilainen. Tämä versio nostaa keskipisteeseen suuren diivan Irina Arkadinan (Maria Kuusiluoma) ja hänen monipolviset ihmissuhteensa. Alun epävarma taiteilijahenkinen poika Kostja (Miro Lopperi) kipuilee riittämättömyyden ja puuttuvan äidinrakkauden varjossa, mutta nousee kuin nouseekin arvostetuksi kirjailijaksi. Traaginen loppuratkaisu on kuitenkin vääjäämätön, koska äidille ja tämän häilyvälle rakastajalle ei mikään riitä. Eihän suuri kirjailija Trigorin (Jussi Lehtonen) vaivaudu edes lukemaan Kostjan kirjoituksia. Trigorin on outo tyyppi, alistunut näyttelijädiivan talutusnuoraan, mutta ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella - ja onhan nuori näyttelijätär aina mehukkaampi kuin jo elämänsä ehtoopuolella oleva diiva. Ja diiva, hän tanssittaa kaikkia pillinsä tahtiin. Sitäkin katkerampaa on huomaa että kaikki eivät aina pysykään ruodussa.

Kostjan eno (Vesa Vierikko) murehtii elämätöntä elämäänsä ja raihnaistuu ja laukoo sarkastisen huvittavia kommentteja, eloisa Nina (Aksa Korttila) rakastuu väärään mieheen (tässä kaikki rakastuvat vääriin ihmisiin) ja pilaa elämänsä, omituinen höpöttävä tilanhoitaja (Taisto Reimaluoto) ja vaimonsa Polina (Pirjo Määttä) ovat aika överiksi vedettyjä hahmoja. Oma suosikkini on heidän tyttärensä Maša (Emmi Parviainen) joka myös on väärään mieheen rakastunut ja valitsee kuitenkin rahasta ruikuttavan opettajan (Mika Piispa). Ensemblen kruunaa vielä lääkäri (Esa-Matti Long) joka Mašan ohella arvostaa ja tukee Kostjaa.

       

Kaikki henkilöt ovat onnettomia, kukin omalla tavallaan ja omista syistään. Niinkuin Tšehovilla yleensä. Pysähtyneisyys ja joutilaisuus josta joku saattaa pyristellä pois, mutta enemmistö alistuu vallitsevaan olotilaan. On surullista että Irina Arkadina koittaa takertua menneeseen loistoonsa ja kauneuteensa ja pitää kynsin hampain kiinni nuoremmasta rakastajastaan. Ja nöyrtyy vielä ottamaan hänet takaisin. Vanhenevan naisen epätoivoa. On myös surullista että hänen suhteensa poikaan on mitätöivä ja vähättelevä. Taide ja lahjakkuus, niitä on niin monenlaisia. "Jos sinä joskus tarvitset minun elämääni, niin tule ja ota se!" Nyt vellotaan syvissä vesissä. Miksi nämä ihmiset eivät ymmärrä toisiaan, vaikka puhuvatkin? Miksi oikeastaan kukaan, lääkäriä lukuunottamatta, ei ole tyytyväinen elämäänsä?

Musiikki on tosi isossa roolissa, ja näemme pieniä kuvaelmia tai asetelmia biisien aikana. Paljon tapahtuu näyttämöllä, vaikka mitään ei sanota. Toisen näytöksen alussa pianon päällä laulava Emmi Parviainen on jo riittävä syy mennä katsomaan tämä Lokki. Sydämeni nyrjähti sijoiltaan. Ja miten hienovarainen kännikohtaus - ei sitä aina tarvitse katsoa miesten humalakäytöstä teatterin lavalla. Ja se tapa miten myöhemmin kuvataan Mašan ja Semjonin onnetonta avioliittoa, ihan surku tulee.

Katri Rentto on loihtinut lavastuksen missä nyrjähtäneiden tuolien lisäksi pelataan laiturinomaisilla puurakennelmilla. Ja sitten on tikkaat - mihin ne vievät? Katosta valuva hiekka muistuttaa muutaman vuoden takaisesta Kuolema Venetsiassa -näytelmää samaisella näyttämöllä. Ville Toikan suunnittelemilla valoilla ja varjoilla pelataan upeasti. Kun Maša ja Kostja tanssivat, heidän varjonsa tanssivat läheisemmin. Anne Rautiainen hyödyntää varjoja esityksissään hienosti.

Myös taustaseinän elävät videoprojisoinnit (Pyry Hyttinen) tuovat näyttämölle ihan omanlaisensa tunnelman. Kynttilälampetit täydentävät intiimiä tunnelmaa. Sinisävyisyys sopii melankoliseen tunnelmaan. Tätä kokonaisuutta on ilo katsoa. Ilo on katsoa myös Saija Siekkisen suunnittelemia pukuja, varsinkin Irina Arkadinan asut ovat loisteliaita.

      

Lokki on surumielinen ja kaihoisa, mutta saa yleisö hykerrelläkin välillä. Varsinkin Vierikko keventää tunnelmaa sutkauksillaan. Jos oli Rautiaisen edellinen ohjaustyö Kansallisteateriin menestys (Mestari ja Margarita) niin tämä on sille hyvä jatko. Jotenkin nämä Kansiksen viimeaikaiset Tšehov-tulkinnat ovat olleet hirmuisen hyviä (jos nyt unohdetaan se mielestäni kovin epätasainen Kirsikkapuisto muutaman vuoden takaa) ja tekisi mieleni nähdä ne uudelleen ja uudelleen. Mielestäni hyvän esityksen merkki se.


Kuvien copyright Tommi Matila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Prinsessa Hamlet / Q-teatteri 16.2.2017

Onko Q-teatterin Prinsessa Hamletilla mitään tekoa sen hieman kuuluisamman Hamletin kanssa? On ja ei. Tarkkakorvainen ja Hamletinsa tunteva poimii sieltä kyllä viittauksia tekstiin kamelinmuotoisista pilvistä alkaen. Ja kertoohan ne roolihahmojenkin nimetkin jotain. Tanskan hovissa ollaan jne. Mutta jos et tiedä Hamletin tarinaa sen kummemmin, ei sekään mitään haittaa. Tämmöinen Shakespeare-fani vaan intoilee kaikesta mikä edes etäisesti liittyy herraan.

Kyllä tämä E. L. Karhun teksti ja Linda Wallgrenin ohjaus ihan uniikki oma itsensä on. Ei se tarvitse Hamletia kuin korkeintaan yhdeksi inspiraation lähteeksi. Virginia Woolfin Mrs Dalloway tuntuu olevan toinen, ainakin käsiohjelmassa siteerataan teosta ahkerasti.

Kauhu työntää käden Hamletin kurkkuun ja puristaa sen nyrkkiin.

Aluksi meille kerrotaan tämä olevan sarjakuvatragedia kolmessa näytöksessä. Tapahtumia ja ihmisiä selostaa, kommentoi ja esittelee punaisessa polkkatukassaan kertoja (aina sädehtivän ihana Emmi Parviainen). Hamlet (syötävän suloinen Lotta Kaihua) on kapinallinen prinsessa, jolla on sairaalloinen viehtymys tuleen. Tytärtään ymmärtämätön äiti-Gertrud (hulvaton Leea Klemola) ja tähtitieteeseen hupsahtanut eno (Hannu Kivioja) muodostavat melkein hysteerisen koomisen kuninkaallisparin. Haukkoihin hurahtanut Horatia (Elena Leeve) on taas Hamletin paras kaveri ja hovineito, josta sitten tulee uusi Hamlet... Lisäksi ollessaan Lontoossa "vieraana" Hamlet tapaa Ofelion (Eero Ritala), joka liimaantuu tähän kiinni ja stalkkerimaisesti seuraa aina Tanskaan asti. Siinä missä näytelmän naiset ovat voimakkaita persoonia, niin kumpikin miesrooli on aika nysväkkä. Toinen palvoo Hamletia sokeasti spanielinsilmillään, ja toinen köpöttelee ja mussuttaa kanankoipeaan ja höpisee mystisiä tähtitiedefraasejaan eetteriin.

Hamlet vastailee fanipostiin, käy paljon kallioilla ja itsetuhoisesti palvoo tulta. Tulella leikittely johtaa myös Ziggy Stardust-mäisen arven palamiseen kasvojen poikki (vai Harry Potterko se siellä kummittelee). "Minä palan soihtuna". Mikä ajaa Hamletin lumoutumaan tulesta? Tai korkeille paikoille? Kyllä jossain vaiheessa Hamlet tajuaa olevansa sairas, mutta mitä se sitten enää auttaa. Do not forget Hamlet. Hamlet pyytää Horatiaa olemaan se prinsessa joka hän ei ollut. Täyttävätkö tyttäret koskaan äitiensä odotuksia? Horatia muuttuu pikkuhiljaa Hamletiksi, vai muuttuuko. Voiko hän olla Hamlet omissa silmissään, tai kansan silmissä? Ofelio ainakin on innoissaan: ajatella nyt minä olen naimisissa idolini kanssa. Nyt todellakin murtuu jalo sydän!

"Viimeinen asia mitä me tarvitaan on yksi hullu lisää tässä linnassa". Kukapa lisää hulluja kaipaa.

Hamlet Lontoossa, palatsissa, vankina vai hoidossa. Punanuttuinen ja karhunnahkalakkinen vartija (Emmi Parviainen) laulaa ja laulattaa - London bridge is falling down... Vai saiko sitä enää laulaakaan. Hamletilla tuntuu olevan vaikeuksia sopeutua hoviin, sen elämään, äitisuhdekin on ongelmallinen. Mutta hankala tytär on helppo lakaista maton alle kuin roska ja lähettää Lontooseen. Pois silmistä, pois mielestä. Kyllä Gertrudekin voi allekirjoitella Hamletin fanipostia. Yhdessä vaiheessa kyläilemään tulee kova kolmikko: Prinsessa Diana, Elton John sekä Norma Jean! Ja sitten kuullaan Candle in the wind, tietenkin ja diskopallojen laskeutuessa katosta! Camp!

Gertrudin puhe yleisölle, herranjee miten Klemola on upea (ja saa täysin ansaitusti väliaploditkin). Jos on Klemola hieno niin sitä on kyllä Kaihuakin. Tämän Hamlet on jotenkin maaninen, ja itsetuhoisuudessaan samaistuttava. Kaihuan ilmeikkäät kasvot painuvat mieleen. Ja voisin kyllä viedä tämän Hamletin kotiini paijattavaksi. Myös Leeve tekee varsin upean roolin Horatiana.

Pitää kehua kampauksia (Eija Kuokkanen) ja peruukkeja (Ari Haapaniemi) koska hiuksisto on näyttävää. Varsinkin Horatian lettikampaus! Myös Annika Salorannan pääsääntöisesti mustavalkoinen puvustus on vaikuttavaa. Ina Saarisen pelkistetyssä lavastuksessa valtavat eivät minnekään johtavat rappuset dominoivat lavaa ja muuntuvat moneksi. Tulta käytetään monipuolisesti, ja elävän tulen katsominen on aina kiehtovaa.

Prinsessa Hamlet on kaunis ja monisyinen näytelmä - ja paljon syvällisempi kuin mitä antaa aluksi ymmärtää. Pureksittavaa riittää kyllä vielä seuraavaksikin päiväksi. Pitääköhän tämäkin nähdä vielä toisen kerran? Esityksiä on 13.5. asti, että vielä tässä kerkeää.


Kuvien copyright Pate Pesonius
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jotain Toista / Q-teatteri, Teatterikesä 4.8.2015

Halu on kumma asia. Monisyinen ja konstikaskin. Ja miten tuoda se näyttämölle. Q-teatterin osaava porukka onnistuu Milja Sarkolan ohjauksessa kuitenkin erinomaisesti. Jotain Toista on ajatuksia herättävä, mutta samalla erinomaisen viihdyttävä. Loistavaa teatteria siis. Näytelmän alaotsikko on "henkilökohtaisen halun näyttämö" - taidatkos sen paremmin sanoa?

Esityksessä tehdään teatteriesitystä. Ohjaaja koittaa saada henkilökohtaisesta elämästään kertovaa tarinaa kasaan. Näemme sarjan kohtauksia hänen eri elämänvaiheistaan. Vaihtuvat näyttelijät näyttävät meille näitä pieniä ikkunoita menneisyyteen. Tarinaa ei seurata kronologisesti tai lineaarisesti, ja välillä on hieman sekavaa missäs nyt mennään. Varsinkin kun Ohjaajan esittäjäkin vaihtuu moneen kertaan. Välillä taas kertojana toimiva Ohjaaja hyppää itse mukaan proggikseen esittämään itseään.

Koko viiden hengen naiskaarti on mainiossa iskussa. Roolit vaihtuvat, mutta se jotenkin kuuluu asiaan, niinhän ne tekevät teatterissa muutenkin. Pääsääntöisesti Ida Kuningas vetää Ohjaajan roolia. Ilmeikkäästi ja taitavasti. Ohjaaja on estynyt, ahdistunut, epävarma. Tämän puolisona taas kerran hirveän hienon roolityön tekevä Emmi Parviainen. Puoliso on rento, sinut itsensä ja seksuaalisuutensa kanssa. Mä jotenkin tykkään kovasti Parviaisen tavasta olla läsnä näyttämöllä.

Elena Leeve on aina yhtä ihana ja kaunis ja lahjakas ja pidin myös Lotta Kaihuasta. Sanna-Kaisa Palo vetää jopa kahdet väliaplodit esityksessä, ensinnäkin avioliittoneuvojan roolissa ja myöhemmin hirveän hepulikohtauksen saavana. Huikeaa!

Unohtamatta kuitenkaan porukan ainoaa miestä, eli Tommi Korpelaa. Hän taipuu millon ohjaajan isäksi, milloin veljeksi, milloin keneksikin. Edelleen mun mielestä yksi Suomen karismaattisimmista miesnäyttelijöistä on taas ihan suvereeni. Oli sitten pikkupoika joka leikkii pornolehden kuvauksia, tai keski-ikäisen miesohjaajan prototyyppi.

Teksti on paikoitellen suorasukaista, rohkeaa (hei, jos esitys alkaa sanoilla I want to lick your pussy, niin mitä voi odottaa), ja ravistelevaa. Miksi keski-ikäiset miesohjaajat palkkaavat nuoria ja nättejä naisohjaajia rooleihin? Miksi oman puolison kosketus ahdistaa ja kahlitsee? Miten se himo muuttaa muotoaan matkan varrella, mutta on kuitenkin pohjimmiltaan samaa, kohdistuu se sitten miehiin tai naisiin. Ohjaaja kamppailee identiteettinsä kanssa, lankeaa hetkittäin samaan kuin ne miesohjaajatkin, jotka roolittavat esityksiä nuorilla ja näteillä naisilla. Kotona odottaa lapset ja puoliso, mutta baari ja muut naiset viettelevät seireeninlaulullaan.

Olen varma että jokainen katsoja tunnisti itsensä jossain vaiheessa iltaa esityksestä. Riippumatta omasta sukupuolesta tai seksuaalisesta suuntaumisesta. Kaikki ne kömpelöt iskuyritykset, yhden illan jutut, ihastumiset, ja toisaalta taas parisuhteen arjen, suhteen väljähtymisen, himon katoamisen. Jokaiselle jotain. Onneksi tekstissä oli paljon hauskoja kohtia, hersyviä repliikkejä ja tilannekomiikkaakin. Muuten voisi olla aika raskastakin paikoitellen; joutua katsomaan peiliin omia tuntemuksiaan. Vahva omaelämäkerrallisuus paistoi tekstistä, ja välillä sitä aina ajautui pohtimaan kukas näyttelijä tai ohjaaja tai muu nyt on lavalla. Sitten tarina vei taas mukanaan.

Mukana oli paljon todellisia helmikohtauksia, esimerkiksi kun Tommi Korpelan esittämä mies väittää suurinta osaa suomalaisia naisnäyttelijöitä hulluiksi, mainiten nimeltä nyt ainakin Miitta Sorvalin ja muutaman muun. Tästä seuraa sananvaihtoa, jonka päätteeksi mies toteaa Elina Knihtilänkin olevan vähän hullu. Yleisöllä on hauskaa. Ei kai tämä muuten niin naurattaisi ellei tietäisi Knihtilän olevan oikeassa elämässä Korpelan puoliso.

Mä missasin tämän esityksen keväällä, kun jotenkin se vaan jäi. Sikäli hienoa että nyt oli mahdollisuus paikata tämä erheeni, kiitos siitä Teatterikesä! Moni muukin tuntui olevan liikkeellä, sillä Tampereen Teatterin päänäyttämö oli ihan täynnä. Yleisössä on paljon myös pirkanmaalaisia näyttelijöitä, joita teatterifanin oli kiva bongailla.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuvien copyright Pate Pesonius