Esityksessä tehdään teatteriesitystä. Ohjaaja koittaa saada henkilökohtaisesta elämästään kertovaa tarinaa kasaan. Näemme sarjan kohtauksia hänen eri elämänvaiheistaan. Vaihtuvat näyttelijät näyttävät meille näitä pieniä ikkunoita menneisyyteen. Tarinaa ei seurata kronologisesti tai lineaarisesti, ja välillä on hieman sekavaa missäs nyt mennään. Varsinkin kun Ohjaajan esittäjäkin vaihtuu moneen kertaan. Välillä taas kertojana toimiva Ohjaaja hyppää itse mukaan proggikseen esittämään itseään.
Koko viiden hengen naiskaarti on mainiossa iskussa. Roolit vaihtuvat, mutta se jotenkin kuuluu asiaan, niinhän ne tekevät teatterissa muutenkin. Pääsääntöisesti Ida Kuningas vetää Ohjaajan roolia. Ilmeikkäästi ja taitavasti. Ohjaaja on estynyt, ahdistunut, epävarma. Tämän puolisona taas kerran hirveän hienon roolityön tekevä Emmi Parviainen. Puoliso on rento, sinut itsensä ja seksuaalisuutensa kanssa. Mä jotenkin tykkään kovasti Parviaisen tavasta olla läsnä näyttämöllä.
Elena Leeve on aina yhtä ihana ja kaunis ja lahjakas ja pidin myös Lotta Kaihuasta. Sanna-Kaisa Palo vetää jopa kahdet väliaplodit esityksessä, ensinnäkin avioliittoneuvojan roolissa ja myöhemmin hirveän hepulikohtauksen saavana. Huikeaa!
Unohtamatta kuitenkaan porukan ainoaa miestä, eli Tommi Korpelaa. Hän taipuu millon ohjaajan isäksi, milloin veljeksi, milloin keneksikin. Edelleen mun mielestä yksi Suomen karismaattisimmista miesnäyttelijöistä on taas ihan suvereeni. Oli sitten pikkupoika joka leikkii pornolehden kuvauksia, tai keski-ikäisen miesohjaajan prototyyppi.
Teksti on paikoitellen suorasukaista, rohkeaa (hei, jos esitys alkaa sanoilla I want to lick your pussy, niin mitä voi odottaa), ja ravistelevaa. Miksi keski-ikäiset miesohjaajat palkkaavat nuoria ja nättejä naisohjaajia rooleihin? Miksi oman puolison kosketus ahdistaa ja kahlitsee? Miten se himo muuttaa muotoaan matkan varrella, mutta on kuitenkin pohjimmiltaan samaa, kohdistuu se sitten miehiin tai naisiin. Ohjaaja kamppailee identiteettinsä kanssa, lankeaa hetkittäin samaan kuin ne miesohjaajatkin, jotka roolittavat esityksiä nuorilla ja näteillä naisilla. Kotona odottaa lapset ja puoliso, mutta baari ja muut naiset viettelevät seireeninlaulullaan.
Olen varma että jokainen katsoja tunnisti itsensä jossain vaiheessa iltaa esityksestä. Riippumatta omasta sukupuolesta tai seksuaalisesta suuntaumisesta. Kaikki ne kömpelöt iskuyritykset, yhden illan jutut, ihastumiset, ja toisaalta taas parisuhteen arjen, suhteen väljähtymisen, himon katoamisen. Jokaiselle jotain. Onneksi tekstissä oli paljon hauskoja kohtia, hersyviä repliikkejä ja tilannekomiikkaakin. Muuten voisi olla aika raskastakin paikoitellen; joutua katsomaan peiliin omia tuntemuksiaan. Vahva omaelämäkerrallisuus paistoi tekstistä, ja välillä sitä aina ajautui pohtimaan kukas näyttelijä tai ohjaaja tai muu nyt on lavalla. Sitten tarina vei taas mukanaan.
Mukana oli paljon todellisia helmikohtauksia, esimerkiksi kun Tommi Korpelan esittämä mies väittää suurinta osaa suomalaisia naisnäyttelijöitä hulluiksi, mainiten nimeltä nyt ainakin Miitta Sorvalin ja muutaman muun. Tästä seuraa sananvaihtoa, jonka päätteeksi mies toteaa Elina Knihtilänkin olevan vähän hullu. Yleisöllä on hauskaa. Ei kai tämä muuten niin naurattaisi ellei tietäisi Knihtilän olevan oikeassa elämässä Korpelan puoliso.
Mä missasin tämän esityksen keväällä, kun jotenkin se vaan jäi. Sikäli hienoa että nyt oli mahdollisuus paikata tämä erheeni, kiitos siitä Teatterikesä! Moni muukin tuntui olevan liikkeellä, sillä Tampereen Teatterin päänäyttämö oli ihan täynnä. Yleisössä on paljon myös pirkanmaalaisia näyttelijöitä, joita teatterifanin oli kiva bongailla.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Pate Pesonius
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti