Nuorehko mies tulee tapaamaan kallonkutistajaa. Heppu kun ei saa oikein nukuttua ja on itse sitä mieltä että lääkeresepti riittää ratkaisuksi. Mutta kun se omalääkäri haluaakin pureutua asian ytimeen eikä anna pillereitä, vaan sen sijaan passittaa spesialistille. Noh, tästä alkaa sitten Martinin tunnin mittainen yksinpuhelu. Vaikka hän sanookin, ettei tarvitse mitään apua, ja ei hänellä ole mitään ongelmia. Siinä sitten tarinan pikkuhiljaa ryöpytessä tai hetkittäin tihkutessa miehestä ulos saa katsoja itse päättää onko Martinilla ongelmia vai ei. Tai ylipäätään mitään kerrottavaa.
Ison irlantilaisperheen nuorin lapsi Martin kertoilee lapsuudestaan Belfastissa, miten molemmat vanhemmat olivat eläkkeellä kun hän syntyi, äiti sairaanhoitajan hommista ja isä armeijasta. Pienestä asti Martin on tiennyt olevansa homo, ja hänellä oli muistoja ja perusteita tämän asian tueksi. Kuinka hän varastaa kaverinsa Ruthin uudet kengät ja kuinka hän myös nyysii samaiselta Ruthilta tämän Daisy-nuken vaatteet omalle He-Man nukelleen :-) Martinin veljet liittyvät UVF:hän jäseniksi (Ulster Volunteer Force), joka on kuulemma IRA:n protestanttiversio. Tästähän ei tietenkään seuraa mitään hyvää, koska veljekset sössivät terroristiuransa, jonka seurauksena koko perhe joutui muuttamaan Englantiin. Englannissa sitten kiusataan irlantilaisaksentista ja veljekset ovat alvariinsa vankilassa ja muutenkin pulassa. Kokemukset olivat liikaa sairaalloiselle äidille...
Martin halusi nuorena näyttelijäksi (sitä sisäistä diivaa tämä tuo esille moneen otteeseen), mutta dysleksia tuli vastaan. Onneksi löytyi korvaava taidemuoto eli tanssiminen. Martin oli selvästi lupaava ja lahjakas. Valitettavasti käsi silpoutuu tyhmässä onnettomuudessa ja haittaa hieman tulevaisuutta tanssijana. Kyllähän se parantuu, mutta jättää isot arvet (joita on kätevä käyttää tekosyynä kun ei Kuninkaallisen balettikoulun ovet aukeakaan - tanssijan pitää olla ulkoisestikin sopiva rooleihinsa). Näppärästi Perring kävelee tovin käsillään demotakseen käsien toimivuutta.
Välillä Perring esittää muitakin henkilöitä, ja tosi hyvin muuntautuukin näiden nahkoihin kanssa. Milloin on joku veljistään, astmaattinen ja keuhkoahtaumatautinen äitinsä, isänsä, lapsuudenkaverinsa Ruth tai joku muu lukuisasta henkilögalleriasta.
No, koska Martin on köyhä ja sattuma puuttuu peliin, hän huomaakin varsin helpon ja kätevän tavan tienata rahaa. Tässä vaiheessa näytelmä alkaa tienaamaan sitä K16 ikäsuositustaan, kun päästään kuvailemaan seksiakteja mihin Martin on muutamista kympeistä valmiina. Ja tässähän käy niinkuin voisi kuvitellakin. Pienistä pikakohtaamisista yleisissä vessoissa edetään syvemmälle. Huumeet, bilettäminen jne astuvat myös kuvioihin. Ja hei, Martin on tässä vaiheessa alaikäinen... Muutto Lontooseen ihanan Larryn kanssa, ja aika graafisesti kuvattuna heidän suhteensa vähemmän kaunis puoli... Reilut kolme vuotta Martin roikkuu väkivaltaisessa ja alistavassa suhteessa, uskoen rakkauteen ja anteeksiantoon. Ei auta. Lopulta järki voittaa, vaikka kaikki omaisuus sitten kirjaimellisesti palaakin.
Kaiken tämän jälkeen Martin pääsee psykiatrin tuolissa vihdoin asian ytimeen. Muistellessaan lapsuudenkaveri Markia, jonka luona vietti öitä 12-vuotiaana. Tässä vaiheessa viimeistään katsojan kurkussa on iso pala. Niin hyvin Perring eläytyy nuoren pojan nahkoihin että huh huh. Tässäkin poika syyttää itseään ("kyllä mä siitä varmaan tykkäsin, kun menin uudelleenkin niille yöksi"). Kai aika moni raiskauksen uhri syyttää itseään?
Eikä kaikella tällä sekoilulla ja epätoivolla voi olla olematta myös terveydellisiä seurauksia. Mutta Martin sanoo: "I control it. It does not control me". Niin. Kaiken tämän jälkeen onko ihme ettei mies saa nukutuksi?
Sitten munakello soi, psykiatrin aika on tullut päätökseen ja Martin lähtee pois. Se oli siinä. Aplodit ovat aika mahtavat; koko loppuunpakattu TTT:n Kellariteatteri tuntuu olevan vaikuttunut.
Muutama ääniefekti (soiva puhelin, musiikkipätkät) ja valoilla sopivan hillittyjä efektejä. Ei siinä paljon rekvisiittaa tarvita. Riittää voimakas teksti ja taitava esiintyjä. Olin aika vaikuttunut. Ehkä hieman kliseinen tarina, mutta erittäin hyvin toteutettu.
Hetkittäin Declan Perring muistuttaa minua Andrew Scottista. Ehkä se on irlantilainen aksentti (aplodit tästä, koska Perring on ihan natiivi-lontoolainen), mutta myös ehkä rankka-aiheinen monologi. Millainen Sea Wall oli, esityksenä. Tämä(kin) perustuu todellisiin tapahtumiin. Ja jotenkin se tapa näytellä, välillä pienin elein ja välillä kaikki räjähtää käsiin. Miten alussa Martin on hieman hysteerinen, pyytelee jatkuvasti anteeksi käytöstään lääkärin vastaanotolla. Miten mies muuttuu vajotessaan syvemmälle oman elämänsä muisteluun. Kaikki ne fyysiset merkit mitkä kertovat suuresta hermokuormasta. Ja jännällä tavalla yleisöstä tulee Martinin psykiatri, koska hän puhuu meille, ja emme koskaan kuule lääkärin puolta keskustelussa, vaikka niitä kaikkia muita henkilöitä kuulemmekin. Sikäli Perring onnistuu loistavasti, koska minä ainakin unohdin että hän on lavalla näyttelemässä jotain hahmoaa. Koska hän ON Martin.
Erinomainen, ajatuksia herättävä ja mieleen raksuttamaan jäävä esitys. Onneksi tässä oli myös paljon huumoria, koska muuten olisi voinut olla hieman turhan rankka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Teatterikesä / Kat Woods
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti