Rikhard III / Kansallisteatteri 30.11.2016

Tätä oli odotettu, kuin kuuta nousevaksi.

Shakespeare.
Rikhard III.
Kansallisteatteri.

Odotukset olivat siis melkoisen korkealla. Jotenkin tämä tuntui alusta asti sellaiselta esitykseltä, jolta oli lupa odottaa suuria. Eikä todellakaan tarvinnut pettyä. Tuntuu että tässä versiossa on kaikki kohdallaan. Paatunut Shakespeare-fanikin (eli minä) hyrisi tyytyväisyydestä. Hienoa että Kansallisteatterikin ehti juhlistamaan Shakespearen juhlavuotta, vaikka ihan näin viime tingassakin. Ja miksi sitten juuri tämä Shakespearen klassikko? Miksipä ei, teemoiltaan Rikhard III ainakin on niin valitettavan ajankohtainen.

Willensauna sopi esityspaikaksi paremmin kuin hyvin. Sopivan intiimiä, kaikki on juuri siinä lähellä. Kun Gloucesterin herttua nojautuu eturivin ihmisten pariin supattamaan, niin sitä tietää todellakin olevansa mukana. Näyttämön ja katsomon raja hämärtyy. Tapahtumia tuodaan hyvin myös katsomon puolelle, esimerkiksi tyrmäkohtaukset ja Gloucester rukouksen pauloissa tapahtuu oikeastaan näyttämön ulkopuolella. Sisääntulot on myöskin toteutettu hyvin monipuolisesti koko tilaa hyödyntäen.

Ensimmäisenä on pakko kehua musiikista loistavaa Mila Lainetta! Elävä musiikki oli tämän näytelmän henki ja sielu. Upeaan pukuun sonnustautunut Laine istui lavalla koko esityksen ajan, soittaen luuttua, selloa, nokkahuilua, rumpua - ja laulaen! Herttileijaa miten kaunis äänikin vielä. Ensimmäisessä näytöksessä kuultu kappale oli saanut sanoitukset Rikhard II -näytelmästä (se kolmannen näytöksen kohtaus missä RII puhuu kaveriporukalleen kuninkaiden kuolemasta ja "sillä Kuolema on perustanut hovin onttoon kehään, joka kiertää kuninkaiden ohimoita"). Ensimmäiset isot aplodit siis musiikista!

Enemmän ehkä näyttelijänä tunnettu Jussi Nikkilä on ohjannut ennenkin; tämä on hänen kolmas ohjaustyönsä. Eivätkä LAMDA:ssa suoritetut Shakespeare-opit ole menneet hukkaan. Nikkilän Rikhard III on napakka, hallittu, kaunis, sopivan pituinen, oivallisesti kaikki näytelmän ydinkohdat sisäistänyt ja todella hyvin tehtyä teatteria. Joka mittapuulla. Sitäpaitsi tässä on todella paljon huumoriakin, monella eri tavalla.

Myös näyttelijävalinnat ovat todella onnistuneet. Kristo Salminen on sopivan niljakas ja kiero nimiroolissa. Gloucesterin herttua on vallanhimoinen mies, joka ei karsasta mitään keinoja päästä sinne minne haluaa eli kuninkaaksi. Salminen pyörittelee silmiään, kuiskailee, esittää harrasta, juonii, mukanöyristelee  ja mielistelee. Surkastunut käsi, lievä kyttyrä, rasvainen tukka ja upea meikki täydentää lookin. Kyllä tämä on varsin uskottava mies. Ja juuri sopivan vastenmielinen. Manipuloiva Rikhard kontroilloi myös muusikkoa. Ja on tällä hienoja reploja... kuninkaansa/veljensä kuolemankin mies kuittaa: "sellaista se hosuminen teettää".

Niin loistava kuin Salminen onkin, niin miten minusta silti tuntuu että se on Antti Pääkkönen joka varastaa show'n? Ensinnäkin tämän kuningatar Margareeta on jotain niin mykistävän upeaa ettei paremmasta väliä. Jo ulkoinen habitus juhlavine pääkoristeineen saa miltei suun loksahtamaan auki, mutta kun Margareeta avaa suunsa niin en tiedä pyörtyisinkö onnesta! Vimmainen sellonsoitto säestää Margareetan kirousta, jota väkevämpää en muista nähneeni tai kuulleeni lavalla konsanaan. Sen lisäksi että Pääkkönen on huikea Margareeta, on hän myös sopivan jähmeä kuningas Edvard IV, reppanan luottavainen Clarence (se Clarencen ilme kun tämä tajuaa veljensä pettäneen tämän!), luihunoloinen Stanley ja vieläpä ruttolääkärinaamioinen pormestarikin. Upeita suorituksia kaikki tyynni.

Heikki Pitkänen ahkeroi myös tukun upeita rooleja. Näistä Edvardin (Rikhardin veljen siis) leskirouva Anna upeine silmienpyörityksineen salpasi hengen. Myös lordi Hastings on vallan upea tyypittely. Ja naukuvaääninen salamurhaaja Tyrrel! Lisäksi Pitkänen on toinen hieman överiksi vedetyistä murhaajista. Juha Varis on aivan mahtava juonitteleva Buckingham ja myös poikansa luonteesta kärsivä Yorkin herttuatar (eli Rikhardin äiti) sekä toinen grosteskimurhaajista. Milka Ahlroth voimakkaassa silmämeikissään vakuuttaa apeana Elisabethina (kuningas Edvardin leski) ja myös Towerin Brakenburynä. Ihanan raikkaina nuorten prinssien rooleissa hehkuvat Helmi Oja ja Isabella Ruotimo.

Kuten huomata saattaa, tässä mennään aika monella roolisuorituksella per tyyppi, nimiroolia lukuunottamatta. Eli vaihdot ovat hetkittäin salamannopeita. Suuri hatunnosto pukijoille ja muille näyttämöassistenteille näistä. Välillä vaihdot ovat niin uskomattomia että sitä unohtuu hetkeksi äimistelemään. Kun vaikkapa Yorkin herttuatar vaihtaa Buckinghamiksi, liki lennossa. Tähän esitykseen sopii jotenkin ällistyttävän hyvin miehityksillä leikittely. Nikkilä kertoi, että alunperin piti koko roolitus hoitaa Shakespearen ajan hengessä miesnäyttelijöillä, mutta sitten päädyttiin kuitenkin ottamaan mukaan Milka Ahlroth ja pikkuprinssejä esittäneet tytöt. Hyvä niin. Mutta onneksi jäi jäljelle kuitenkin nämä roolinvaihdot; sopivat tähän erittäin hyvin.

Petrolinsiniset seinäkankaat, kynttilänvalo, viirit seinällä (ensin Yorkin aurinko, toisessa näytöksessä Rikhard III:n oma valkoinen villisika) ja toisen näytöksen pelkistetty look hienoine spottivaloineen. Niin Katri Renton lavastus kuin Pietu Pietiäisen valosuunnittelukin toimii. Erityisesti kynttilät ja soihdut olivat upeita, ja onneksi mikään ei syttynyt palamaankaan, vaikka Hastings kaatoikin yhden kynttilänjalan :-) Myös Saija Siekkisen puvustus oli loisteliasta. Kauniita pukuja jokainen. Ja lisäksi peruukit ja maskeeraus (Petra Kuntsi) olivat upean monipuolisia. Visuaalisesti esitys miellytti ainakin tämän katsojan silmää kovasti.

Ei oikeastaan haitannut lainkaan että tästä oli jätetty paljon henkilöitä poiskin (mm. Catesby, Rivers, Grey, Richmond) ja heidän replojaan ja tekojaan oli laitetty muille. Paljon oli myöskin tiivistetty tekstiä ja lisättykin juttuja, mm. yksi uusi lemmenjuoni tuomaan lisäjännitettä. Tiivistys ja muokkaus toimii, ja kokonaisuus on hyvin eheä. Matti Rossin kääntämä kieli soljuu vapaasti ja ymmärrettävästi. Jos sukulaisuusuhteet tuntuvat monimutkaisilta, niin käsiohjelmasta löytyy sukupuu kuvineen. Hyvä lisä, jos kohta aika hyvin esityksessäkin annetaan katsojille vinkkejä kuka on kuka.

Kaikesta tiivistämisellä ja muilla ratkaisuilla on esitys saatu puristettua reiluun kahteen tuntiin. Tuntuu ihan uskomattomalta saavutukselta, mutta on se mahdollista. Välillä tahti on aika kiivasta, mutta mm. musiikin rauhallinen tempo saa tahtia sopivasti tyynnytettyä. Loppuratkaisu on ehkä hieman hätäinen, mutta moderni ote lopettaa tämän kyllä aika tehokkaasti. Nikkilällä on sitäpaitsi hyvä perustelu miksei tässä ole esimerkiksi Bosworthin taistelua - viidellä aikuisnäyttelijällä on hankala tehdä massiivisia ja näyttäviä joukkokohtauksia.

Sitäpaitsi näytelmä alkaa miekkailulla. Ja tässä on myös perioditanssia, siitä myös superkiitos. Ja mansikoiden syöntikään ei ole koskaan ollut näin intiimiä.

Monta monituista versiota olen tästä näytelmästä nähnyt, tänäkin vuonna useamman. Ja kyllä tämä Kansallisteatterin inkarnaatio nousee sinne kärkijoukkoihin. Tähän asti teatterisuosikkini ovat olleet Tim Carrollin ohjaama Globe Theatren versio Apollo Theatressa 2013 (nimiroolissa Mark Rylance) ja Richard Gooldin ohjaama versio Almeidassa 2016 (nimiroolissa Ralph Fiennes). Sen sijaan esim. Jamie Lloydin ohjaus Trafalgar Studiossa 2014 (Martin Freeman nimiroolissa) oli valtava pettymys.

Kyllä tämä tekee heti mieli nähdä uudelleen, sillä katsomista ja nauttimista riittää useammallekin kerralle. Olemme pienellä Shakespeare-fanijoukolla menossa maaliskuussa, mutta saatan kyllä pistäytyä ennen sitäkin fiilistelemään. Uskoisin, että tälle on luvassa lisäesityksiä Willensaunassa ja/tai siirto Pienelle näyttämölle. Tällä tietoa esitykset loppuvat maaliskuussa ja ne alkavat olemaan jo aika täysiä.

Kävin ensi-iltaa edeltävänä iltana Kansallisteatterin Lavaklubilla kuuntelemassa ohjaaja Jussi Nikkilän mietteitä näytelmän tiimoilta. Toinen toimittaja Jari Forssin haastateltava oli WSOY:n suuressa Shakespeare-hankkeessa kustannustoimittajana toiminut Alice Martin. Keskustelu rönsysi laidasta laitaan, niin suomennoksesta Nikkilän vaikutteisiin (hän piti kovasti myös Rylancen versiosta!) ja työryhmän ylistyksestä klassikkonäytelmien toteutukseen.

Myös yleisöllä oli hyviä kommentteja ja kysymyksiä. Paljon keskusteltiin eri klassikkojen, myös Shakespearen, modernisoinnista ja eri esittämistavoista. Jussi Nikkilä totesikin osuvasti: "ehkä klassikkoja on myllätty jo niin paljon, niin ehkä nyt sitten voi tehdä perinteisesti". Yhden katsojan mielestä modernisoidut versiot ovat usein politisoituja. Yleisössä keskusteltiin myös ollaanko modernisoiduissa versioissa kiinnostuneita itse näytelmästä vai käytetäänkö näytelmää oman agendan ajamiseen? Nikkilä kyllä totesi, että teatteri olisi todella tylsää jos aina pyrittäisiin siihen 400 vuotta vanhaan ilmaisuun (Shakespearen tapauksessa). Sitäpaitsi aina tekijöillä on jonkunlainen oma agendansa. Tosin herran oma agenda jäi hieman epäselväksi (mutta esityksen jälkeen ihan sama mikä se oli!).

Lavaklubi oli ääriään myöten täynnä, ja esityksen liputkin ovat myyneet hyvin. Eli on ihana todeta että Shakespeare kiinnostaa suomalaisia näin hyvin. Selkeästi tämmöiselle epookkiversiolle on tarvetta ja tilausta. Ja tätä voi vallan hyvin tulla katsomaan vaikkei olisikaan kovin kummoisia pohjatietoja brittikuninkaallisista tai Shakespearestä. Toki jonkunlaisilla pohjatiedoilla tästä saa enemmän irti, mutta uskoisin että ihan pelkästään hyvänä näytelmänäkin toimii.

Kun lopuksi kummaltakin vieraalta kysyttiin miksi tämä Kansallisteatteri Rikhard III kannattaa tulla katsomaan, niin saatiin hyvät tiivistykset. Alice Martin: Tilaisuus saada tuntuma siihen millainen on Shakespearen näytelmä. Jussi Nikkilä: Siinä näytellään mielettömän hyvin.

On helppo yhtyä Alice Martinin sanoihin "tämä tuntuu Shakespeareltä". Niin todellakin tuntui.


Esityskuvien copyright Tuomo Manninen, Lavaklubin kuvat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pasi Was Here / KOM-teatteri 29.11.2016

Kuudes kerta toden sanoo, vai miten se nyt menikään. Todesta en tiedä, mutta kyllä tämä Veikko Nuutisen kirjoittama ja Lauri Maijalan ohjaama Pasi Was Here on mulle yksi vuoden 2016 parhaita teatterikokemuksia. En kai mä muuten sitä kuutta kertaa olisi halunnut nähdä?

En osaa oikein edes selittää miksi tämä kolahti muhun niin kovaa. Osittain loistavan tekstinsä vuoksi, ja sen kokonaisvaltaisen nostalgisuuden. Osittain loistavien näyttelijäsuoritusten takia. Osittain kokonaisuuden, koska tässä toimi vaan kaikki niin kovin hyvin yhteen. Olisin mielelläni katsonut muutaman kerran ehkä lisääkin, mutta pahus kun 3.12. oli sitten se kaikkien aikojen viimeinen Pasi. Onneksi sain sumplimalla vielä yhden esityksen omaan kalenteriini viimeiselle viikolle.

Oli hauska nähdä näytelmän kehityskulku helmikuun ensi-illasta marraskuun lopun vikalle esitysviikolle. Nyt vikalla viikolla siellä jo irroteltiin monessa kohtaa ja välillä tuntui siltä että pokka alkoi hieman repeillä. Mutta onneksi kyseessä ovat ammattilaiset ja homma pysyi hanskassa. Mutta oli ihana hykerrellä katsomossa, siinä vakipaikallani kakkosrivin keskellä, ja fiilistellä mielessään.

On aina mahtavaa kun joku näytelmä jatkaa esityskautta alkuperäisestä, ja täyttää katsomot ihan loppuun asti. Pasin näki lopulta yli 27000 katsojaa, mikä on melkomoinen määrä niinkin pienikatsomoiselta teatterilta kun KOM-teatteri on. Hurraa! Sain itsekin houkuteltua monia tuttuja ja puolituttuja katsomaan tätä, ja kaikki kyllä tuntuivat tykkäävän.

Pasi Was Here jää kyllä mieleeni erittäin pitkäksi ajaksi. Lämmin kiitos Vilma Melasniemi, Johannes Holopainen, Juho Milonoff, Robert Enckell sekä koko KOM-teatterin väki. Te olette ihan parhaita!


Kuvan copyright Tanja Ahola
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Taju / Helsingin kaupunginteatteri 28.11.2016

Taas lisää näitä keski-ikäisen alkoholisoituneen suomalaisen taiteilijamiehen henkilökuvauksia. Voi kääk, eikö niitä ole nyt nähty, tänä syksynä varsinkin? Vaan ehei, tämä onkin enemmän kertomus sellaisen tyttärestä. Toki se taiteilijaisä on jatkuvasti taustalla, ja hetkittäin koittaa varastaa pääroolinkin. Mutta onneksi tyttären tarina on niin kiinnostava, että se jaksaa kantaa hyvin koko esityksen.

Liisa Urpelainen on kirjoittanut mielenkiintoisen henkilökuvan Taju Sallisesta. Taiteilija Tyko Sallisen ja tyttärensä vaikea ja monimutkainen suhde on se juttu jonka ympärille kaikki kietoutuu. Taju ei pääse isäänsä pakoon, ei vaihtamalla nimeä, ei pakenemalla ulkomaille, eikä edes kirjoittamalla itselleen onnellisen lapsuuden. Tyko palaa piinaamaan, kummittelemaan, supattamaan korvaan. Aina uudestaan ja uudestaan. Ei ole ihme että mieli järkkyy ja Tajun matka päätyy mielisairaalaan.

Taju Birgitta Tiara Sallinen käytti kirjailijanimenään Irja Sallaa, ja avioliiton solmittuaan myös Taju Rantalaista. Elämä Suuren Taitelijapersoona isän kanssa ei ollut helppoa, varsinkaan sen jälkeen kun Tyko haki tyttärensä tämän äidiltä. Ainakin Urpelaisen mukaan Tyko oli kamala tyranni, joka kiusasi vaimoaan ja tytärtään kaikin mahdollisin keinoin. Enimmälti kuitenkin verbaalisesti. Haukkumalla, huorittelemalla, väheksymällä ja olemalla kaikin puolin hyvin vastenmielinen mies. Tajusta hän halusi poikaa, ja kaikki naiseuteen viittaavakin aiheutti hurjistumista. Ei ole mikään ihme että tuollaisen lapsuuden jälkeen tyttären mieli ei ollut ihan tasapainoinen. Missä on syy ja missä seuraus, mutta omat epäonnistuneet avioliitot, ainoan lapsen menetys ja sodanaikaiset kokemukset Saksassa eivät ainakaan voineet mielenterveyttä edistää.

Laura Jäntin ohjaama näytelmä alkaa Tyko Sallisen kuolemasta. Aikuinen Taju haluaa krematorion vahtimestarilta varmistaa että isä on varmasti palanut. Isä-tytärsuhde on kyllä riipaisevaa katsottavaa, koko näytelmän ajan. Tuntuu pahalta katsoa miten pieni lapsi syyttää itseään vanhempiensa myrskyisästä liitosta ja avioerostakin. Ja miten hän tuntuu aikuisenakin löytävän vain huonoja miehiä, isänkö peruja sekin.

Ursula Salo on ihan erinomaisen loistava Tajuna. Sujuvasti hän vaihtaa lennossa luottavaisesta ja hämmentyneestä lapsesta laitostuneeseen aikuiseen. Ja Saksassa keimailevasta naisesta isäänsä elämästään ulos kirjoittavaan tyttäreen. Hän on kertoja, hän on taiteilija. Santeri Kinnunen on häkellyttävä maanisena ja manipuloivana Tyko Sallisena. Pianisti ja muusikko Eero Ojanen on valtavan isossa roolissa instrumenttinsa kanssa. Milloin saamme kuulla cabaret-lauluja Saksassa ja milloin hän toimii posteljoonina. Upeaa soittoa ja heittäytymistä!

Iida Kuningas, Rauno Ahonen ja Antti Lang vetävät kukin lukuisia pienempiä rooleja. Erityisesti Kuninkaan Helmi-äiti riipaisee sielua. Ja Antti Langin italialaiset kaksoset!

Taju etenee hypellen lapsuuden, Saksan, mielisairaalan ja muiden välillä. Onneksi sekava kokonaisuus ei häiritse, koska tarina pysyy hyppelehtivyydestä huolimatta kasassa. Taas opin paljon näistä ihmisistä ja ihmismielestä yleensäkin. Pidin tästä kyllä, ja seuralaiseni oli ihan haltioissaan näytelmästä.

Ja saako loppuun tunnustaa: en ole koskaan pitänyt Tyko Sallisen maalauksista, ja nyt en pidä hänestä henkilökohtaisestikaan. Aion silti mennä katsomaan Helsingin Taidemuseoon alkuvuonna avautuvan näyttelynsä, nyt kun tietää taas lisää.


Kuvien copyright Stefan Bremer
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Enigma / Sorin sirkus 27.11.2016

Jokavuotinen perinteemme eli Sorin Sirkuksen joulushow olikin kalenterissa nyt heti esitysten alussa. Joskus ollaan oltu vasta tammikuussakin. Väliajalla kyllä pohdimme porukalla (meitä oli 8 henkeä tänä vuonna) että johtuukohan se tästä kolmannesta esityksestä että esiintyjät tuntuivat tekevän ehkä enemmän mokia kuin normaalista. Jos me ollaan aina oltu niin myöhään että ovat saaneet paljon treeniä? Mutta eihän se mitään haittaa täällä, koska yleisö kannustaa niin hyvin vaikka joku moka tulisikin.

Tämän vuoden esityksen nimi oli Enigma. Nimestään huolimatta se ei kertonut sodanaikaisista natsikoodinpurkajaisista Bletchley Parkissa, vaan tässä oli neljän nuoren joukko jahtaamassa symboleja pitkin ja poikin maailmaa. Keskiajan markkinoista aloitetaan. Siellä on tonsuuripäisiä munkkeja, ilveilijöitä, ritareita, neitoja... Ja hirveän mainiot ritarit tikapuuratsailla! Kolmihenkinen multi-instrumentalistibändi (Joona Kukkola, Lari Palander ja Tony Sikström) veisaa munkkilatinaa.

Keskiajasta hypätään(virtuaali)todellisuuteen/tulevaisuuteen vai ollaanko jo kokonaan toisessa (vai kolmannessa?) ulottuvuudessa? Tänä vuonna muuten videografiikat on entistä isommassa osassa. Hyppynarukuviotkin näyttävät pimeässä paremmilta. Toki hyppynarut ja osia hyppijöistäkin näkyy, ettei tässä ihan katsojan mielikuvituksen varaan heittäydytä.

Ehkä hienoin efekti koskaan saadaan strobovaloilla ja lattiaan heijastettavilta lattiakuvioilla. Mielettömän hienot joukkokoreografiat "liikkuvassa" lattiapinnassa! En muista nähneeni tuommoista koskaan missään ennen, ja teki kyllä suuren vaikutuksen.

   

Väliajan jälkeen matkaamme tuhannen ja yhden yön tarinoiden maailmaan. Apina trapetsilla, lentävällä matolla paikalle liitävä käärmeenlumoaja, hula-hula-lumoojattaret... Ja upeaakin upeampi sinitukkainen lampunhenki. Kalle Pikkuharju on tänäkin vuonna esityksen ehdoton helmi ja saakin tosi paljon esiintymisaikaa. En käsitä miten kukaan on noin notkea ja taitava. Vaihdoin muutaman sanan nuoren miehen kanssa esityksen jälkeen, ja toivon mukaan häntä nähdään tulevaisuudessa ammattilaisareenoilla. Lahjakkuutta meinaan ainakin löytyy!

   

Itämaan tunnelmista siirrymme karkkimaahan. Piparkakkutalon noidalla on sitten todella käkättävä nauru, kunnes hän hajoaa kirjaimellisesti palasiksi. Pikkuharju vielä hieman jalkajongleeraa piparminttutangoilla. Nelikko saa arvoituksensa ratkottua ja taas on pari tuntia kulunut kuin siivillä!

Taitavaa porukkaa ja taas kerran hienosti suunniteltu esitys. Kiitos siitä Taina Kopralle ja Jouni Kivimäelle. Ja kuten niin monena vuonna ennenkin, valosuunnittelu on ihan omaa luokkaansa. Eero Auvinen vastasi niiden suunnittelun lisäksi myös videosuunnittelusta. Kitte Klemettilän värikkäät puvut ilahduttivat ainakin tämän katsojan silmää. Tällä porukalla on kyllä taito hyppysissään.

Ja kuten aina, kaikki akrobatianumerot ovat eniten lähellä mun sydäntä. Ihan sama onko ne ilmassa vai maassa, ja millä hyvänsä välineellä. Upeaa katsottavaa.

Lisäbonuksena 5 euron käsiohjelmassa saa ensi vuoden seinäkalenterin. Ja S-etukortilla saa popkornit eurolla. Esityksiä on 8.1.2017 asti, mutta mikäli vanhat merkit paikkaansa pitää, niin lippuja alkaa olla suht vaikea saada. Toimi siis rivakasti!


Kuvien copyright minä itse

Isän päivä / TTT-Klubi 24.11.2016

Ja tapahtui sekin että en mennytkään katsomaan jokavuotista Nääspeksiä, koska tuli parempi kutsu. Se kutsu oli TTT:n bloggaajatapaaminen, johon kuului syömistä ja siihen päälle Matti Ristisen monologi Isän päivä TTT-klubilla. Koska kollegoiden tapaaminen on aina kivaa, niin ei tarvinnut kauaa miettiä (jos kohta Nääspeksikin on aina ollut ihan loistava).

Matti Ristinen tuli varmaan suurelle yleisölle tutuksi viimeistään Yle TV2:n menestyssairaalasarja Syke:stä (Sykkeestä?) jossa tämän anestesialääkäri Ilmari Nortamo särki sydämiä niin ruudussa kuin sen ulkopuolellakin. Ja oli Matti Pirunpelto-sarjassakin, mutta sitä en ole katsonut. Tunnustan että minä joka katson tosi vähän telkkaria ja vielä vähemmän suomalaisia sarjoja (saatikka sairaalasarjoja) koukutuin ja ahmin kaikki sarjan jaksot kuin heikkopäinen. Onhan siinä myös Antti Luusuaniemi. Niin, mihinkäs minä jäinkään. Ai niin sinne TTT-klubille.

Isän päivä on Petteri Summasen ohjaama pieni ja lämminhenkinen kertomus kolmen eri-ikäisen (vauva, 3-vuotias ja teini) lapsen isästä, ja millaista arkea hän pyörittää vaimon ollessa työmatkalla. Arki on ymmärrettävästi kiireistä, vaihtelevaa ja nostalgiaakin. Sillä aina välillä isä äityy muistelemaan omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Aloittaen aina: "kun minä olin pieni" :-) Vaimokin palaa työmatkalta, ja pariskunta keskustelee pitäisikö miehen joko mennä töihin tai tehdä gradu valmiiksi. Mies ei halua kumpaakaan; hän haluaa olla koti-isä. Tuomas Kyrön kynästä tämä on lähtöisin, ja osuvia oivalluksia ja teräviä sivalluksia tekstissä on. Ja hei, voiko olla sympaattisempaa ajatusta kuin tämä: "pitäisikö näyttää David Beckhamilta jos sisällä on Sulo Vilen"?

Matti Ristinen on hyvin uskottava koti-isä. Hyvin häneltä sujuu niin savolaisen lastenistunmyyjän kuin MA Nummisenkin imitoiminen. Sympaattinen näyttelijä kaikin tavoin. Ja kun nyt on nähty miten hyvä mies on yksin lavalla, niin haluaisin nähdä Matti Ristisen myös jossain "oikeassa" näytelmässäkin!

Tässä sai samalla fiilistellä omaa lapsuuttaan 70-luvulla ja nuoruuttaan 80-luvulla. Niin moni asia soitti kelloja, nauratti, hymähdytti, hymyilytti - ja myös tuntui haikealta. 8.12. on TTT-Klubilla vielä toinen esitys.

Illan aluksi saimme luksusluokan ruokaa ravintola Tiiliholvissa. Ravintoloitsija Jaakko Sinivuori kertoili meille paikan mielenkiintoisesta historiasta ja ravintolapäällikkö Lasse Vidman tarjoili porukoineen meille herkkuruokia ja niihin huolella valittuja viinejä. Niin hyvää tattikeittoa en ole varmaan koskaan syönyt. Pääruuaksi oli hanhea, ja olikin ensimmäinen kerta elämässäni kun hanhea söin. Oikein hyvää oli sekin. Jälkiruuaksi herkuttelimme suklaisella lajitelmalla. 

Annokset olivat todella kauniita, vai mitä sanotte tuosta pääruuasta? Palvelu oli ensiluokkaista ja miljöö kaunis. Edellisestä vierailustani Tiiliholviin on tosi pitkä aika, mutta seuraavaan ei kyllä kulu yhtä kauaa! Lämmin kiitos Tiiliholvin väki tästä makuelämyksestä! Erikoiskiitos meidän punaviinirajoitteisten huomioimisesta.

Kiitos kaikki kivat bloggaajakollegat. Oli kiva tavata vanhoja tuttuja ja myös uusia tuttavuuksia. Iso kiitos Sari ja Mika TTT:ltä kutsusta, seurasta ja järkkäämisestä.


Esityskuvan copyright Noora Isoeskeli.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Bloggariklubi / Kansallisteatteri 23.11.2016

Kansallisteatterin bloggariklubilla oli tällä kertaa vuorossa kaksi vierasta. Kirjailijavieraana tuore Finlandia-ehdokas Riku Korhonen, joka jutusti uudesta kirjastaan Emme enää usko pahaan. Mieleenpainuvinta oli kirjan nimen syntytarina (vanhasta Muumi-sarjakuvasta).

Itseäni enemmän kiinnostava vieras oli valosuunnittelija Kalle Ropponen! Olipas mukava yllätys, koska en yhtään muistanut keitä vieraita piti paikalla olla (alunperin vieraina piti olla Korhosen ja Ropposen lisäksi vielä näytelmäkirjailija Seppo Parkkinen). Ja varsinkin kun olin edellisenä päivänä juuri ollut katsomassa Canthin, mihin herra Ropponen oli tehnyt valot. Saatoinpa myös esityksen valoja hieman kehua Twitterin puolella :-)

Kalle Ropposen oma tausta on Riihimäellä. Jo 7-vuotiaana hän oli lapsiavustajana harrastajateatterissa. Pari kertaa Nätyyn ja Teakiin haettuaan hän totesi ettei näytteleminen ehkä sittenkään ole se hänen juttunsa. Sitten hän tutustui valo- ja äänisuunnittelun ennakkotehtäviin - ja totesi että haluaa tehdä ne vaikkei hakisikaan sisälle kouluun. Mutta meidän katsojien onneksi tehtävät kuitenkin lähtivät eteenpäin, ja Kalle tuli valituksi. Tähän päivään mennessä Kalle on tehnyt valosuunnittelun n. kuuteenkymmeneen ensi-iltaa. Näistä yli 90% on draamaa ja näistäkin valtaosa kotimaisia kantaesityksiä.

Kalle kertoi myös ajankohtaisesta Canth-näytelmästä ja sen valosuunnittelusta. Esityksen keskiössä on ohjaaja Kaisa Korhosen eeppinen tyyli. Näytelmässä kuljetaan menneen ja nykyajan väliä ja se oli valosuunnittelultaan monisyistä. Ja ainakin mielestäni upeat valot ovat yksi esityksen kohokohtia. Kallen mielestä myös näytelmän aiheet ovat erittäin ajankohtaisia tänäkin päivänä. Tabuja oli silloin, ja niitä on nytkin. On paljon asioita joita ei voi muuttaa, mutta Minna Canth halusi. Ainakin yrittää. Kallen mielestä Canth (näytelmä siis) kysyy paljon, mutta ei välttämättä anna vastauksia.

Oli todella mielenkiintoista kuunnella todella rautaisen ammattilaisen kertovan työstään. Yleisöllä oli myös paljon mielenkiintoisia kysymyksiä. Kalle tekee freelancerina erilaisia ja monipuolisia töitä, oopperasta pienempiin indie-tuotantoihin. Haastavinta työssä on epävarmuus ja kaaos. Useita töitä on päällekkäin. Esimerkiksi Canthista oli yhteensä 77 nelituntista harjoitusta kahden ja puolen kuukauden aikana, ja Kalle oli niistä läsnä kaikissa. Oma jaksaminen, niin henkisesti kuin fyysisesti on tärkeää. Luonto on Kallen suurin inspiraation lähde.

Itsensä Kalle määrittelee ennenkaikkea taidekäsityöläiseksi. Ja vaikka hän on hieman opetustöitäkin tehnyt, niin tutkijaksi tai opettajaksi hän ei kuitenkaan itseään miellä. Tulevia töitä keväälle on ainakin kaksi. Porin teatteriin on tulossa massiivinen Tuntematon sotilas (ensi-ilta 28.1.2017), jota esitetään vanhalla oluttehtaalla. Lisäksi 19.5. Kansallisbaletissa saa ensi-iltansa neljän nykykoreografin teoskimara Voima. Kalle suunnittelee valot Jyrki Karttusen Valse Triste-tanssiteokseen. Sattumalta mulla onkin jo molempiin liput (ilman että edes oivalsin tätä valosuunnitteluaspektia). Vaikka Kalle asuu itse visusti Helsingissä niin työt kuljettavat pitkin Suomea.

Oli taas kerran oikein antoisa ilta! Itse jatkoin Lavaklubilta HKO:n konserttiin Musiikkitaloon ja muu porukka suuntasi yläkertaan Canthin ensi-iltaan. On aina kiva tavata muita teatteribloggaajia ja kuunnella taitavien taiteilijoiden tarinoita. Ja Lavaklubin lohikeitto on tosi hyvää. Kiitos taas Kansallisteatteri ja WSOY. Tammikuussa sitten taas jatketaan.


Kuvat ovat ihan omia.

Canth / Kansallisteatteri 22.11.2016

Suurin syyni mennä katsomaan tämä Seppo Parkkisen kirjoittama ja Kaisa Korhosen ohjaama uutuusnäytelmä Canth oli varmaan se suomalaisen teatterin historia. Tunnustan että Minna Canth on kirjailijana, vaikuttajana ja ihmisenä jäänyt elämässäni pienemmälle huomiolle, joten senkin sivistysaukon paikkaamiseen tämä järkäle sopi hyvin. Ensi-iltaan en päässyt, mutta tämä viimeinen ennakko vaikutti aika valmiilta esitykseltä jo.

Hieman sekava olo tästä kokonaisuudesta kuitenkin jäi. Henkilöitä oli paljon, ja välillä poukkoiltiin katsomaan loppukohtauksia useasta Canthin näytelmästä. Sellaista metateatteria tässä oli, puhuteltiin suoraan yleisöä, ja tämä ei edennyt mitenkään kronologisesti Canthin elämäkertaa valottaen. Vaan pienistä fragmenteistä piti koota oma tarinansa. Alussa näyttelijät ovat lukuharjoituksissa ison pöydän ääressä ja sitten pikkuhiljaa alkavat vetää rooliasuja ylleen ja esittää näytelmää. Katsomossa palaa valot. Pikkuhiljaa valot häipyvät ja itse näytelmä alkaa. Mutta pitkin näytelmää teatterin henkilökuntaa nähdään puuhissaan lavalla ja sen sivussa; he ovat kokoajan läsnä. Katsojaa ei päästetä unohtamaan että nyt ollaan teatterissa ja heille tehdään tässä tarinaa.

Minna Canthin elämä ja saavutukset ovat mielenkiintoisia ja merkittäviä. Mutta toki näytelmässä tässä sivuttiin niin paljon muutakin. Sisarukset Kaarlo ja Emilie Bergbom ovat myös isoissa rooleissa, ja aikansa teatteridiiva Ida Aalberg. Väkeä lamppaa lavalla nopeassa tahdissa mutta onneksi kaikkien henkilöllisyys kerrotaan yleisölle tavalla tai toisella.

Päällimmäisenä esityksestä jäi itselleni mieleen sekavuus. Ja valot. Henkeäsalpaavan upea valosuunnittelu! Olen Kalle Ropposen töitä ihaillut ennenkin (esimerkiksi viimeksi Espoon Teatterin hienossa Meidän Luokassa), ja taas kerran ihan nappisuoritus. Kun valo siivilöityy taustalla olevien tuolien takaa, tai miten valoja käytetään katsomossa. Lavalla oli myös valonheittimiä, ja ne olivat tosi isossa roolissa. Välillä huomasin vaan jääväni katsomaan valoja... Huh, hienoa! Myös Pirjo Liiri-Majavan epookkipuvustus on toimivaa ja kaunista. Kati Lukan lavastus on pettävän simppeliä, tuoleja on paljon. Mutta kokonaisuus toimii.

Hienoja roolisuorituksia on paljon. Cécile Orblin oli todella upea Minna Canth. Kokoajan läsnä, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Herkkä, vahva, taistelutahtoinen ja tulisieluinen. Oli myös mukava nähdä Jukka Puotila takaisin lavalla, nyt Kaarlo Bergbomin vaativassa roolissa. Kristiina Halttu oli säkenöivä ja sopivan dramaattinen Ida Aalberg. Myös Jussi Lehtonen nuorena Niilo Salana oli oikein hyvä. Taisto Reimaluoto onnistui Émile Zolana. Tässä oli myös hienoja laulunumeroita, ja muutenkin Hannu Kellan musiikki toimi.

Hieman vajaa kolme tuntia on kyllä taas kerran aika pitkä aika, mutta ei näitä tapahtumia olisi kai kovin paljon lyhyeempään olisi saanut puristettuakaan. Lisäksi on pakko mainita samalla rivillä istunut vanhempi rouvashenkilö. Ensimmäisen näytöksen aikana hän söi rapisevasta kääreistä suklaapatukkaa ja väliajan jälkeen kaivoi kassistaan rapisevan muovipussin. Siinä sitten mutusti munkkia tai sämpylää tai jotain, ja rapisteli pussiaan. Kesken esityksen. Toivon todellakin hartaasti että esityksen aikana syöminen ei leviäisi elokuvateattereista teattereihin. Ymmärrän kurkkupastillit (jos ne eivät rapise) ja vesipullot, mutta että pitää alkaa syömään omia eväitään. Ja juuri kun olisi ollut se väliaikakin siinä. Huoh.

Näytelmän loppu oli oikein upea, kun koko näyttelijäporukka kerääntyy katsomaan katkelmaa Sylvistä, tuosta ensimmäisestä suomalaisesta mykkäelokuvasta. Tosin siinäkin Sylviä esittää Pirjo Määttä, eikä alkuperäinen Aili Rosvall-Somersalmi.

Canth on toki kertomus Minna Canthista, mutta myös suomalaisen teatterin alkutaipaleista, ja koko Suomen murrosajasta. Tämän nähtyäni ymmärrän paremmin miksi Minna Canthilla on oma liputuspäivä. Esitys sai minut myös kaipaamaan enemmän lukemista Kaarlo Bergbomista.


Kuvien copyright Stefan Bremer.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kalenteritytöt / Hämeenlinnan teatteri 17.11.2016

Tämän Tim Firthin käsikirjoittaman elokuvan muistan nähneeni joskus kun se ilmestyi, oiskohan ollut 2000-luvun alussa. Leffassa loistivat Helen Mirren, Julie Walters ja Celie Imrie ainakin. Tämä oli sellainen naisten vastine Housut pois -leffalle, missä joukko työttömiä miehiä päättää stripata työllistyäkseen. Nyt naiset tekevät nakukalenterin hyväntekeväisyyden vuoksi...

Ja koska juuri kävin Lahdessa katsomassa Housut pois, niin samaan syssyyn sitten Hämeenlinnan teatterille katsomaan Kalenteritytöt. Näitä arkipäivän päivänäytöksiä, mitkä sekä pelastavat kiireisen teatteribloggaajan kalenterin että mahdollistavat suurten eläkeläismäärien (joskus myös koululaisryhmien) bongaamisen.

Jotenkin tästä esityksestä tuli hyvä, ja hieman haikeakin, mieli. Ehkä mä olen tulossa vanhaksi, mutta nykyään liikutun melkein joka esityksessä ja saan kaivella kassista nessuja.

Koivulan koulun vanhempainyhdistyksen kuusi aktiivista naista tuntuvat hetkittäin raatavan niska limassa leipomustensa ja muun rahankeruun tiimoilla. Koululla on jatkuvasti erilaisia tapahtumia mihin naisten panostusta tarvitaan. Mutta sitten Annan mies sairastuu, ja naiset päättävät tempaista rahankeruun ihan uusille urille! Alastonkalenteri! Asia herättää porukassa niin innostusta kuin vastustustakin. Mutta mitä kaikkea asiasta seuraa... no, kannattaa mennä katsomaan Kalenteritytöt.

On hauska seurata tämän naisjoukon tarinaa. Persoonia on joka lähtöön. Jokaisella on omat kipeät kohtansa, mistä muut eivät ole olleet ennen tietoisia. Päänaisina touhuavat Kirsi (hirveän ihastuttava Johanna Reilin) ja Anna (Birgitta Putkonen), jotka ovat pitäneet yhtä kymmeniä vuosia. Kalenterihanketta eniten ajaa Kirsi, tuo yhden naisen energiapesä. Voittaako ystävyys heidän välirikkonsa? Koulun tiukkapipoisena rehtorina säihkyy Ria Kataja, sähäköissä vaatteissaan ja tiukassa nutturassaan. Ohjaaja Olka Horila paikkaa kirkkoherran tyttären Jennin roolissa hyvin. Seelana on Lotta Huitti ja huikeita reploja heittävänä Leilana ("ei sitten mitään tussukuvia") Leena Virtanen. Liisa Peltonen on erinomainen hissukka Maaritina, joka löytääkin yllättäin omat voimavaransa kaiken pompotuksen jälkeen. Oikeastaan kaikki naiset löytävät itsestään jotain. Itsensä hyväksyminen, toisten huomioonottaminen, vanheneminen, anteeksianto. Tärkeitä teemoja joita tässä käsitellään. Ja kriiseistä voi selviytyä.

Vaikka tämä on ensisijaisesti naisten näytelmä, niin on muutama tärkeä miesroolikin. Lasse Sandberg on hyvin maanläheinen riutuvana Juhana. Mikkö Töyssy Kirsin miehenä ja loistava Saska Pulkkinen viihdyttävissä kaksoisrooleissaan valokuvaajana Laurina ja mainosmies Makena.
Minusta Aino Piirolan suomennos oli hyvin lokalisoitu Suomeen. Eira Lähteisen värikäs lavastus toimi, ja pidin myös kunkin kantajansa persoonaa kuvastavista vaatteista (Anne Laatikainen) kovasti. Ja käsiohjelmasta on iloa koko ensi vuodelle, koska siinä on se naisten tekemä kalenteri!! Sitä tosin suositellaan avattavaksi vasta väliajalla :-)

Hyvin tehtyä perusteatteria, josta jäi lämmin olo. Sellainen kirpeänsurullinen, mutta myös suupieliä nostava esitys.


Kuvien copyright Tapio Aulu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Juurihoito / Kansallisteatteri 15.11.2016

Miika Nousiaisen uutta näytelmää Juurihoito, ja varmaan myös samannimistä kirjaa, on odotettu kuin kuuta nousevaksi. Kaikki aiemmin näkemäni ovat olleet ihan ehdottoman loistavia näytelmiä (ja kirjojakin) eli Vadelmavenepakolainen ja Metsäjätti. Maaninkavaaran jätin urheiluaiheensa vuoksi väliin, mutta tarkemmin ajateltuna, olisihan se pitänyt katsoa kummiskin. Uskon että senkin teksti olisi ollut samanlainen kuin muutkin nämä eli hersyvän hauska, sopivan koukuttava ja kaikin puolin viihdyttävä. Lupaan sen käydä katsomassa jos ja kun kohdalle osuu!

Mutta Nousiaisen uusin Juurihoito. Se ilmestyi kirjana tänä syksynä eli Kansallisteatteri oli hyvässä iskussa esityksensä kanssa, koska ensi-ilta oli marraskuun puolivälissä. Itse kävin katsomassa sen toisessa ennakossa, koska ensi-illan aikaan oli RSO:n konsertti. Hitsi näitä päällekkäisyyksiä.

Aleksis Meaneyn dramatisoima ja ohjaama Juurihoito oli juurikin (pun intended) niin hyvä kun odotin. Nössykkämäisen kiltti copywriter Kirnuvaaran Pekka (Esa-Matti Long) menee hammaslääkärille, ja sattumien summana poran toisesta päästä löytyykin kauan kadoksissa ollut veli. Jonka olemassaolosta Pekalla ei ollut aavistustakaan. Esko Kirnuvaara (Markku Maalismaa) on aidanseivästäkin jäykempi, pedantti suorittaja, jolle hammaslääketiede on elämän tärkein asia. Muuta elämässä ei sitten olekaan. Veljekset kuitenkin sattuman oikusta lähtevät yhdessä etsimään sisaruksiaan ympäri ämpäri maapalloa. Jos he siinä sivussa löytävät myös toisensa ja itsensä, niin aina parempi. Reitti vie Lieksan ja Tukholman kautta Thaimaahan - ja yhä kauemmas. Matkan varrella selviää yhtä ja toista yllättävää poikien lapsuudesta, suvusta, perheestä, ja ennen kaikkea kauan sitten kadonneesta isästä.

Markku Maalismaa tekee ihan oikeasti elämänsä roolin tässä. Miten kukaan voi näytellä noin lakonisesti ja narisevaäänisesti? On hauska seurata Eskon muodonmuutosta tarinan edetessä. Lopussahan mies alkaa muistuttaa jo ihmistä! Long on myös hyvässä vedossa, jokamiehen esittäminen on sekin toki oma taiteenlajinsa. Pirjo Lonka vetäisee kanssa semmosen Tukholman lähiöruusun että oksat pois! Hertsyykkeli! Lukuisissa muissa rooleissa nähdään moneen venyvät Petri Manninen, Annika Poijärvi ja Anna-Riikka Rajanen.

Teksti on nokkelaa, hauskaa, näppärää. Paljon huumoria, mutta myös vakavia teemoja siellä alla. Taattua Nousiaista siis. Siirtolaisuutta ja maahanmuuttoteemaa katsotaan aika monelta eri kantilta. Valkoisen miehen asemasta eri maissa minne ei ehkä kuuluisi, ja myös suomalaisten siirtolaisten ongelmista. Juurettomuus ja kulttuurien törmäys. Sitä paitsi toisessa näytöksessä pyyhitään niin syvällä suomalaisen miehen ytimessä ja hieman muuallakin, että pyyhin silmiäni minäkin. Varsinkin siinä vaiheessa kun Icehousen Great Southern Land alkaa soimaan ja lavalla kekkuloi Priscilla, Aavikon kuningatar -leffasta tuttuja hahmoja... Nauratti ja itketti yhtäaikaa; mikä nostalgia ja ikävä. Australia! (Asuin siis vuodet 86-90 kyseisessä maassa; ja kohtauksesta tuli tosi voimakkaat muistot, mielikuvat ja fiilikset).

Mieleenpainuvia kohtauksia, henkilöitä ja tilanteita on paljon. Ja varsinkin Eskolla on sellaisia one-linereitä että oksat pois. Tiesittehän tekin että rakkaus ei ole aivokemiaa, vaan tilastotiedettä? Ja Eskon tanssimuuvit!! Ehdottomasti Juurihoito on yksi syksyn teatteritapauksia. Lisäbonuksena näytelmästä saa paljon mielenkiintoista tietoa hammasasioista. Kuinkakohan moni varaa hammastarkastuksen tämän nähtyään? Kirja menee lukulistalle myös ilman muuta.

Muutama pieni moitekin on. Hetkittäin näyttelijöiden puheesta ei meinannut saada selvää, osittain yleisön naurun takia, ja osittain äänimaiseman peittäessä puheen. Ehkä tilanne korjaantui ensi-iltaan mennessä? Ja oli tässä melkomoista poukkoilua tyylilajista ja temposta toiseen, voisi ehkä jopa sanoa sekavaakin. Olisin hieman jostain kohtaa voinut nipistää vartin verran aikaakin pois (nyt kesto on 2h 40 min). Mutta ehdotonta bonusta käsiohjelmassa olevista työryhmän esittelyistä. Tutuiksi tulevat kunkin sukujuuret sekä suhde hammasasioihin, erityisesti juurihoitoihin!

Syksyn esitykset myivät tosi nopeasti loppuun ja kevätkin näyttää jo HYVIN täydeltä. Joten kannattaa soitella pikimmiten Kansiksen lipunmyyntiin mikäli tämän mielit nähdä. Ja ilman muuta kannattaa. Usko pois.


Kuvien copyright  Tuomo Manninen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Robin Hoodin Sydän / Turun kaupunginteatteri 14.11.2016

Toista kertaa katsomassa tätä Turun kaupunginteatterin koko perheen helmeä. Kävin keväällä ja pidin niin paljon että halusin nähdä uudelleen! Ja nyt syksyn esityksissä on myös hieman eri miehitys eli lisää hyviä syitä käydä katsomassa tämä.

David Farrin käsikirjoittama ja Milko Lehdon ohjaama Robin Hoodin Sydän on vauhdikas ja nokkela koko perheen seikkailunäytelmä. Tässä on ihan kamalan hauskaa verbaliikkaa, upeita taistelukohtauksia (Oula Kitin koreografiat), näyttävät puvustukset, loistavat näyttelijät. En keksi mitään kohtaa mikä ei toimisi.

Makepeace (Mika Kujala) on kevään esityksistä vaihtunut mieheksi, mutta ei sillä ole tarinankuljetuksen kannalta mitään merkitystä. Hieno Makepeace tämäkin on. Myös Pierre on vaihtunut Olli Rahkoseksi; vanha Pierre kun siirtyi Åbo Svenska Teateriin johtajaksi. Ihana ja hauska luomumies, tämäkin Pierre! Kyllä Robin Hood joukkoineen on mahtava porukka, varsinkin hieman hölmöillessään. Ja Miska Kaukosen Prinssi Juhana on jotain ylimaallisen hienoa! Voiko ketkumpaa enää ollakaan.

Jaksoin taas fiilistellä upeita upeita lavasteita, kauniita pukuja ja hienoja projisointeja. Tuntuu että tämä oli näin toisella kerralla ehkä vielä parempi kun ensimmäisellä. Silloin jäin monesti monttu auki katsomaan jotain kohtaa ja näytelmä jatkoi kulkuaan. Nyt saattoi vain antautua seikkailun hurmaan ja nauttia.

Minusta Robin Hoodin Sydän on sellainen napakymppi Turun kaupunginteatterille, että soisin tämän jatkuvan ohjelmistossa vaikka viisi seuraavaa vuotta putkeen. Valitettavasti vaan vikat 3 esitystä on joulukuussa, joten nyt hops nopeasti ostamaan lippuja! Itse esityskin olisi saanut jatkua vielä vaikka pari tuntia, sen verran hyvin Sherwoodin metsässä viihdyin. Seuralainenkin oli ihan fiiliksissä, joten tästä ei paljoa teatterielämys parane. Bravo koko työryhmä!



Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Suku on syvältä / Tampereen työväen teatteri 12.11.2016

En voi sanoa ettenkö olisi viihtynyt tämän Larry Davidin sukukomedian parissa. Välillä tuli naurettua oikein makeastikin. Aika kevyttä komediaa, sellaista ettei tarvitse kauheasti miettiä onko tässä taustalla jotain syvällisempää. Mutta välillä sellainenkin komedia on tarpeellista ihmisen elämässä. TTT:llä nähdään tämä näytelmä ensimmäisenä koko Euroopassa.

Suku on syvältä (Fish in the dark) on, kuten suomenkielisestä nimestäkin saattaa joku fiksu lukija päätellä, sukukomedia. Norman (Pentti Helin) ja Arthur (Aimo Räsänen) ovat veljekset, joiden isän Sidneyn (Severi Saarinen) kuolemasta alkaakin varsinainen hulabaloo. Monenkirjavaa tyyppiä tähän sukuun mahtuu, ja sitten on tyttöystävät, rakastajattaret, eksät ja muut päälle. Leskiäidin uudesta asuinpaikasta syntyy iso kiista veljesten välille; kumpikaan kun ei äitiään luokseen haluaisi. Normanin vaimo Brenda (Teija Auvinen) ei tule anoppinsa kanssa toimeen lainkaan ja menevä mies Arthur ei muuten vaan halua äitiään vaivoikseen. Norman ja kotiapulainen kehittävät oivan suunnitelman millä asiat saadaan taas kääntymään parhain päin. Suunnitelma pitää sisällään myös salaperäisen kolmannen veljeksen.

Taas kerran TTT:n loistavat näyttelijät pistävät parasta nauruvaihdetta päälle. Ohjaaja Tuomas Parkkinen saa kuljetettua tätä hulvatonta porukkaa hyvin eteenpäin. Räsänen ja Helin on loistava veljespari, ja koko tiimi komppaa taitavasti mukana. Gloria-äiti (Tuire Salenius) on ihan järisyttävä hahmo ja Salenius pääsee kanssa irrottelemaan reippaasti. Miia Selin hurmaa puertoricolaisena kotiapulaisena ja Matti Pussinen-Eloranta on varsin värikäs persoona Sidneyn veljenä. Emmi Kaislakari on loistava Arthurin vamppimaisena tyttöystävänä. Jaana Oravisto & Auvo Vihro vainajan siskona ja tämän miehenä ovat tyrkkyjä ja niljakkaita. Oikeastaan kaikki ovat kuitenkin aika överiksi vedettyjä karikatyyrejä - ei tämmöisiä ihmisiä olekaan. Vai onko? Joka suvussahan on omat eksentrikkonsa.

Pari tuntia tämän suvun parissa ja olen valmis raastamaan hiukseni! Jatkuvaa sanailua, keljuilua, kuittailua ja piikittelyä. Tavallaan sitä on hauska katsoa ja kuunnella, ja todeta että onneksi nuo ihmiset ovat vaan näyttämöllä, eivätkä tosia. Toisaalta taas sitä alkaa miettimään omaa sukuaan ja sukulaisia...

Tässä on välillä aika roisiakin kieltä (suomennos on Reita Lounatvuoren käsialaa), ja hetkittäin semmoista pikkutuhmempaa sanailua, "minä en hässinyt fossiileja sen ikäisenä" -tyyliin. Muutaman kerran näemme fantasiamaisia piirteitäkin uninäkyineen. Kävin katsomassa tämän päivänäytöksessä ja mietin moniko eläkeläiskatsoja tukehtuu naurussaan tai henkeä haukkoessaan kurkkupastilliin. Ei tainnut onneksi kukaan.

Annukka Pykäläisen lavastus on nerokas: sairaala ja Normanin olohuone vaihtavat paikkaa liki lennossa.

Bonusta pituudesta: kaksi tuntia on juuri passeli mitta napakalle komedialle. Suku on syvältä sopisi hyvin telkkariin, koska jotain hyvin sitcom-maista tässä on. En ole kuitenkaan katsonut koskaan Larry Davidin tv-sarjoja (esim. Seinfeld ja Curb Your Enthusiasm), mutta jotenkin tästä näytelmästä tuli mieleeni takavuosien sarjat Perhe on pahin ja Kupla. Eli seurataan yhden hullun perheen ja suvun edesottamuksia.


Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Secunda Prattica / Tanssiteatteri MD 11.11.2016

Harmikseni en sitten päässytkään Secunda Prattican ensi-iltaan, kun samana päivänä Espoon teatterissa näkemäni Meidän luokka olikin yli kolmetuntinen... Enkä mitenkään kerennyt Tampereelle seiskaksi. Joten pikkuisen myöhemmin sitten. Kiitoksia Tanssiteatteri MD joustavasta asiakaspalvelusta!

Mutta hyvää kannattaa odottaa. Jo kesäkuun alussa nähdyt avoimet harjoitukset lupailivat suuria. Eikä tarvinnut pettyä! Jussi-Pekka Nuton musiikki soljuu eteenpäin, välillä hypnoottisena, välillä rytmikkäämpänä. Jouset sahaavat samaa toistoa, siihen päälle muita kuvioita. Sitten tulee piano kehiin. Välillä Intia/Lähi-itä henkistä, sellaista mystistä ja eteeristä. Urkumusiikkia diskokompilla. Ja elektronista piippaavaa musiikkia. Lauluakin, oliko se italiaksi?

Musiikki on siis monipuolista ja Mari Rosendahlin koreografioima tanssi solahtaa kuhunkin musiikkigenreen saumattomasti. Askelletaan; yksin, pareittain, ryhmässä. Toistoja, toistoja. Sumun ja usvan keskellä, pimeydessäkin, niin että välillä ei tanssijoita edes näe. Kyllä ne siellä silti liikkuvat, vaikkei mitään näykään. Tulee enemminkin aavistus liikkeestä, aavistus tanssista.

Muutama kohtaus on tuttu harjoituksista, mutta nyt niiden ympärillä on muutakin, lihaa luiden ympärillä. Nyt ne ovat solahtaneet omalle paikalleen, osaksi jatkumoa. Tässä teoksessa on paljon kosketusta, intiimiä halausta, nostoja ja läheisyyttä. Tulee sellainen olo, että ihminen olisi rikki, mutta eheytyisi ja korjautuisi kun esitys etenee. Tai miten lapsi varttuu ja kasvaa, saa uusia kokemuksia, kehittyy. Kuulemme puhettakin, ja katsojalle tulee transsinkaltainen olotila hetkittäin. Tässä tuntuu miten uusi aika ja edistys tulee, syrjäyttää vanhan ja vanhoillisen.

Taitavat tanssijat Suvi Eloranta, Joel Alalantela, Ville Oinonen, Elina Jakowleva ja Samuli Roininen kuljettavat tarinaa. Varsinkin Ville Oinosen ja Samuli Roinisen kahdenkeskiset osiot huikaisivat intiimiydellään. Ja Suvi Elorannan laulu sitten, huh! Aivan mahtavaa että hänen kaunista lauluääntään hyödynnetään teoksessa näin hienosti. Kauniit valkoiset puvut, ja naisväen voimakas silmämeikki ja hienot punk-henkiset kampaukset istuvat kokonaisuuteen upeasti. Stefan Lindforsin työt ovat aina kiehtoneet minua, ja tässä teoksessa hän pääsee toteuttamaan itseään varsin monipuolisesti.

Sari Mayerin taitava valosuunnittelu tukee kokonaisuutta tasapainoisesti. Alun siniset valot, valaistu ja pimennetty katsomo. Kaunista ja rauhoittavaakin. Ja sitten on se ihana valkoinen puvustus, välillä myllynkivikaulukset. Ja ne katossa riippuvat hyvin stefanlindforsmaiset lasikuitusiivet! Ja miten hieno efekti onkaan piirtoheittimellä heijastetut jääpalat ja niiden liikkeet ja äänet, upeaa!

Todella kaunis ja vaikuttava esitys, joka synnyttää vahvoja ja monimuotoisia mielikuvia. Hypnoottinen kokemus, joka ei kyllä jätä kylmäksi. Bravo koko tekijätiimi!

Esityksiä on 10.12. asti. Tämän voisin helposti katsoa ja kokea uudelleenkin.


Kuvien copyright Harri Hinkka
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Neljäntienristeys / Kotkan kaupunginteatteri 10.11.2016

Uhmasin kamalinta ajokeliä ehkä ikinä, mutta kun oli pakottava halu käydä tämä esitys katsomassa, niin siinä ei kolariruuhkat, lumimyräkät ja muut paljoa haitanneet. Sen verran kummiskin haittasi, että ihan en esityksen alkuun kerennyt. Mutta Kotkan kaupunginteatterin palvelu pelasi taas paremmin kuin hyvin ja sain lippuni ja käsiohjelmani, takkini narikkaan ja pääsin vielä sisäänkin myöhässä. Lämmin kiitos joustosta!

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys teki suuren vaikutuksen alkuvuodesta Turun kaupunginteatterin versiona. Sen jälkeen luin kirjan, ja sekin iski täysillä. Kevään aikatauluihin en saanut enää Kotkan reissua sopimaan, joten nämä syksyn viisi lisäesitystä tulivat kuin taivaan lahjana. Eikä tarvinnut pettyä! Snoopi Sirenin dramatisointi ja Miko Jaakkolan ohjaamana tämän on hyyyyyyyvin erilainen versio kuin turkulaisten. Mutta kyllä se vahva teksti on se kaiken a ja o. Ja teksti toimii erinomaisen hyvin myös tässä versiossa. Se minua hämmästyttää miten hyvin monessa eri aikatasossa ja monen eri ihmisen kertoma tarina saadaankin sovitettua näyttämölle niin hyvin. Ja vieläpä kahteen kertaan! Haluaisin kyllä mennä katsomaan myös Ouluun oopperaversion tästä ensi vuonna.

Kotkan Neljäntienristeys etenee kirjanmukaisesti eli kertojaäänien järjestyksessä. Ensin näemme Marian, sitten Lahjan, sitten Kaarinan ja lopuksi Onnin tarinan. Tämä toimii erinomaisesti näin, koska Onnin tarinassa sitten langat solmitaan yhteen ja aiemmin vihjatut salaisuudet paljastuvat. Näyttämön taustalle on projisoitu kirjan lukujen mukaan aina osoite ja vuosiluku, eli näin helpotetaan hieman katsojien seuraamisurakkaa. Muutenkin videoprojisoinnit ovat isossa roolissa, ja toimivat tosi hyvin. Niistä saadaan pelkistettyyn lavastukseen hyvin aina muutoksia.

Ja se tarina sitten. Suvun naiset ovat vahvoja, yhteiskunnan heille asettamista raameista poispyrkiviä. Maria on rohkea ja itsenäinen kätilö, jolla ei pää palele tiukassakaan paikassa. Anne Niilola on ihan erinomainen tässä roolissaan. Tavallaan Maria on näistä naisista vahvin ja itsenäisin. Tyttärensäkin hän hoitaa itse. Ja vielä vanhanakin hän ohjailee taustalla perhettään ja kätkee salaisuuksia sydämeensä. Mä jotenkin tykkään topakasta Mariasta eniten. Sen sijaan tyttärensä Lahja halajaa perinteistä perhettä ja normaalimpaa elämää. Nuoruudenrakastettu Aku muuttaa Amerikkaan ja Lahja jää sokean tyttärensä Annan (Jenni Rautiainen) kanssa kaksin. Tai ei kaksin, onhan Maria apuna ja tukena. Anna on lempeän kärsivällinen ja perhettään rakastava, mutta millaiset tulevaisuudennäkymät hänellä voi olla? Lahja katkeroituu, oma elämä on pettymys. Vaikka hänen elämänsä on tavallaan onnistunuttakin oman yrityksen ja uran myötä, ainakin ulospäin. Ja kun löytyy se kiltti mieskin eli Onni, jonka kanssa saavat kaksi yhteistä lasta. Mutta kun ei se Onnikaan täytä Lahjan odotuksia. Lahja on jotenkin kärttyisä ja tunneköyhä. Miia Maaranen elää koko naisen elämän hienosti ja saa sen iän ja elämänkokemuksen tuoman muutoksen hyvin näkyviin. Mun tulee Lahjaa surku, koska tämä ei saanut elämältä mitä odotti, toivoi tai halusi. Ei ihme että Lahja on katkera ja kitkerä ja purkaa pysyvää pahaa oloaan myös läheisiinsä.

Lahjan miniä Kaarina (Mirka Mylläri) joutuu taiteilemaan puun ja kuoren välissä, kun he asuvat Lahjan nurkissa. Anoppi on tiukka ja tarkka, ja mitään muutoksia talossa ei saisi tehdä. Jääkaapin hankinta salaa on Kaarinan kapinayrityksiä. Ei ole helppoa joutua miniäksi topakan anopin taloon, mutta Kaarinakin selviytyy. Kun on pakko. Ja onneksi Johannes (Mikkomarkus Ahtiainen) on hyvä aviomies, ja pitää Kaarinan ja lastensa puolta.

Sitten on tietysti Onni. Mies joka koittaa koko elämänsä olla jotain muuta kun on. Vaikka hän omalla tavallaan rakastaa Lahjaakin, ja koittaa olla niin hyvä aviomies kuin kykenee. Lapsiaan hän suorastaan palvoo, ja ottaa Annankin omakseen. Sota jättää omat jälkensä ja siellä tulee entistenkin traumojen päälle uusia. Onni tekee hullun lailla töitä, ehkä siten hän saa ajatuksia pois mieltä painavista asioista. Ei Onnin elämä kokonaan synkkää ja toivotonta ole, sillä on hänellä lapset, ja kirjeenvaihtonsa. Osku Haavisto on riipaisevan hyvä Onni. Mä sympatiseeraan Onnia kauheasti ja myös jossain määrin samaistun. Kun ei saa olla se mikä oikeasti on, tässä maassa ja tässä yhteiskunnassa ja ajassa. Ja vaikka tämä on ennen kaikkea vahvojen naisten näytelmä, niin silti Onni on se ydin jonka ympärille kaikki kietoutuu. Suvun salaisuudet, häpeä, syyllisyys.

Kaikki näyttelijät ovat tasaisen varmoja. Se vaatii aika paljon kun pitää esittää samaa henkilöä lapsesta vanhukseksi. Toki vaatteilla ja peruukeilla saadaan aikaan hyvin iän tuomat muutokset, mutta myös se tapa puhua ja liikkua vaikuttavat.Anne Hannulan pukusuunnittelu ja Maarit Parkko-Orimuksen kampaukset ja maskeeraus ovat kumpikin iso urakka, koska tässä mennään vuosikymmenien mittaisella aikajänteellä. Hienosti onnistuu myös näytelmän visuaaliset puitteet.

Lähtökohtaisesti tätä esitystä katsoi hieman eri tavalla kun Turun kaupunginteatterin versiota, koska nyt tarina oli tuttu. Pystyi enemmän keskittymään ihmisten välisiin suhteisiin, pieniin nyansseihin ja muuhun. Ja hitsi kun tää vaan on koskettava kertomus. Helppoa tai hauskaa katsomiskokemusta tämä ei tarjoa, mutta ajatuksia herättävää, jopa hieman ravistavaakin kyllä. Eli loistava esitys ennen kaikkea katsojalle, joka haluaa hieman haasteita ja ehkä myös pois omalta mukavuusalueeltaan. Mutta toisaalta, ehkä jokaisen suomalaisen tulisi tämä teksti joko lukea kirjana tai nähdä teatterissa.

Tästä on muuten sitten 2 esitystä jäljellä; menkää ihmeessä katsomaan mikäli suinkin pääsette!


Kuvien copyright Juha Lahtinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla