Rakkaudesta sähköön / Tampereen teatteri 9.3.2026

Tampereen teatterin ja Kansallisteatterin yhteistuotanto Rakkaudesta sähköön sai ensi-iltansa Helsingissä maaliskuussa 2025 ja nyt vuotta myöhemmin Tampereella. Mä niin tykkään näistä yhteistuotannoista! Nyt ollaan mimiikan, musiikin, melankolian ja maestro Marcin matkassa!

Lavalla on graffitein sotkettu, ränsistynyt tiilinen talonmurju, johon resupekan näköinen heppu koittaa päästä sisään. Turhaan, kun ei ole avaimia. Asunto pyörähtää ympäri ja pääsemme katsomaan murjua sisäpuolelta. Vähän nuhruinen keittiö, eipä juuri muuta. Keittiö, jonka ikkunasta tyyppi koittaa edelleen epätoivoisesti päästä sisään. Kaksi outoa hahmoa odottaa asunnossa. Hopeaiseen ja siniseen pesäpalloasuun (sekä siniseen partaan) sonnustautunut Yksi (Karl Sinkkonen) ja vaaleanpunaisessa tyllihörhelöpalleropuvussa Näisyys (Tanjalotta Räikkä). Mielikuvitusolentoja, mutta katsojille varsin näkyviä, ja varsinkin kuuluvia. 

Halki esityksen he puhkeavat yhtäkkiseen lauluun, tai niin että Sinkkonen musisoi ja Räikkä laulaa. Eikä ainoastaan laula vaan tulkitsee! Sinkkosen säveltämät ja Saara Törmän sanoittamat biisit ovat muuten tosi kivoja, mutta sanoituksiltaan todella synkkiä, sillain hauskalla tavalla. Hirtehishuumoria sanoisin. Oivallista taustamusiikkia itsemurhaa hautovalle miehelle. 

Sillä sitä meidän asuntoonsa lopultakin ikkunan kautta murtautuva päähenkilömme Markku (Marc Gassot) haluaa. Kuolla. Miten iloinen aihe komedialle, eikö? Rakkaudesta sähköön ei olekaan mikään tavanomainen komedia, vaan ehtaa mimiikkaa ja slapstickiä sisältävä esitys. Joka tarkoittaa että tässä ei turhia puhuta. Laulut ovat eri asia, mutta niitä tulkitseekin mielikuvitustyypit, Markun ainoat kaverit. Sillä hän on yksinäinen, luuseri, jolla ei tunnu olevan enää mitään syytä tai halua elää. 

 

Tässä siis taustaa, koska oikeastaan kaikki lähtee kierroksille ja raiteiltaan kun Markku vihdoin pääsee sisään. Ensin suomalaiskansalliseen tapaan vedetään kirkasta viinaa ja sitten asiaan eli siihen itsensä tappamiseen. Matkaan tulee toki monenlaista mutkaa ja koukeroa. Yleisöltä pyydetään ja saadaan paljon apuja, oli kyseessä sitten pullon avaaminen tai pesäpalloilu. Pääasiallisesti Markku koheltaa ja säätää ihan keskenään, Yksin ja Näisyyden katsoessa hämmentyneinä miehen menoa. 

Gassot on kiistämättä mestarillinen työssään ja nytkin hän miimikoi kuin pieni eläin. Tuhmaa, kilttiä ja kaikkea siltä väliltä, tämä ei kyllä ole ihan pienten lasten esitys. No ei ehkä aihepiirinsäkään takia. Hienoa ja hauskaa katsottavaa, vaikka aihe on mitä on. Useita yllätyskäänteitä ja twistejä koetaan, niin näyttämöllä kuin katsomossakin. Mitä tahansa voi tapahtua, ja tapahtuu. Myönnän että pesiskohta silti hieman yllätti. Ja ehkä muutama muukin. 

 

Kiitän myös Saija Siekkistä upeista puvuista! Siinä missä Markku on verhoutunut ruskeaan tylsään miesten pukuun, ovat hänen "ystävänsä" sitäkin värikkäämpiä. Varsinkin Näisyyden pinkkihörhelöpuku on ihastuttava! Valo- ja äänisuunnittelusta vastaa Mikko Hynninen. 

Tämä on todella valloittava ja yllättävä esitys. Kaiken keskiössä on Gassot'n ilmiömäinen fysiikka ja kyky heittäytyä (kirjaimellisesti) - mutta korvaamatonta taustatukea antavat Yksi ja Näisyys. Rakkaudesta sähköön on esitys joka ei jätä kylmäksi; se kerrassaan sytyttää liekkeihin (ainakin jotkut paikallaolijoista). Kiitän esiintyjien lisäksi ohjaaja Aitor Basauria, tuota legendaarista Spymonkey-ryhmän jäsentä ja klovneria-opettajaa. Rakkaudesta sähköön on hänen ohjausdebyyttinsä Suomessa. Hieno alku sanoisin!

 

Esityksiä on Tampereen teatterissa maaliskuussa vielä/vain neljä (4), joten suosittelen pikaista siirtymistä lippukaupoille. Esityksen biisit (ja muutama bonus) sisältämä LP-levy on muuten myynnissä teatterilla, suositan sitäkin, koska biisit on oikeasti aika mainioita.

 

Esityskuvien copyright Mitro Härkönen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

Angels in America / Kansallisteatteri 14.10.2024

Tony Kushnerin loistava näytelmä Angels in America saa Kansallisteatterissa arvoisensa tulkinnan. Linda Wallgren on tehnyt mestarillisen työn ensinnäkin sovittaessaan alunperin kahdessa osassa esitetyn ja todella pitkän teoksen neljään tuntiin, Kushnerin luvalla. Ja toisekseen ohjatessaan tästä niin ehyen ja kiinnostavan esityksen. Loistava ensemble, muutenkin huipputiimi tekemässä sekä Kansiksen osaava tekniikkaporukka loihtii katsojien eteen sellaista teatterin taikaa ettei paremmasta väliä.

Angels in America on aikansa kuva eli esittää hyvin myös vuotta 1985. Mutta ei tämä ole mikään pölyttynyt kasarikuvaus millään mittapuulla, vaan raikas ja varsin ajankohtainen näytelmä syrjinnästä, rahan vallasta, HIV-epidemiasta, uskosta ja uskonnoista, reaganismista, Neuvostoliiton kaatumisesta - kaikki ajankohtaisia tänä päivänäkin (tai valitettavasti ehkä se Venäjän mureneminen on enemmän haaveissa). Alkuperäinen alaotsikko A gay fantasia on national themes toteutuu nytkin, mutta Wallgren on jättänyt lyhentäessään eniten pois sitä kansallismielistä Amerikka-osuutta ja kaikenlaista rönsyilevää vatulointia, uskontopaasaustakin. Ja kansalliset teemat ovat laajentuneet koko maailmaa kattaviksi, eikä niin Amerikka-keskeisiksi. On myös hyvä ratkaisu esittää useita kohtauksia limittäin, samaan aikaan näyttämöllä tapahtuvina. 

Näin upean version Lontoon National Theatressa 2017, ja ajattelin että tästä ei voi enää parempaa tulkintaa tehdäkään... Nooh, saatoinpa olla väärässä. NT:n versiossa eka osa Millennium Approaches kesti 3,5 tuntia ja toinen osa Perestroika 4 h 15 min, ja vaikka oli huippuporukka lavalla ja tekijätiimissä muutoinkin, niin oli siinä sellaista tyhjäkäyntiä ja paljon saarnaavaa osuutta. Wallgrenin tulkinta napakoittaa ja tiivistää rönsyilevää Kushneria juuri sopivasti ja Juho Gröndahlin uusi suomennos on myös elävää ja taidokasta kieltä. Joitain sivuhahmoja on karsittu, mutta ei heitä sinänsä jää kaipaamaan, ei edes maailman vanhinta elossa olevaa bolsevikki-Alekseita.

Niin, ja mukaan on saatu myös Susikoira Roi-vitsi, joka on ihan huippujuttu!

            

Lavalla nähdään todella hyvä - siis todella loistava - roolitus. Pääsemme lähietäisyydeltä seuraamaan kahden newyorkilaispariskunnan sekä muutaman muun ihmisen elämää. Heidän elämänsä kietoutuvat oudolla tavalla yhteen, ja kaikkiin vaikuttaa HIV jollain tavalla. Aleksi Holkko on ihan häikäisevä HIV-tartunnan saaneena Priorina, joka kokee (lääkehouruissaan tai oikeasti - katsoja päättää) ilmestyksiä ja saa tietää olevansa Profeetta. Hyvin fyysinen roolityö. 

Priorin näyissä seikkailee vaikuttava Enkeli, jota Inke Koskinen vivahteikkaasti näyttelee. Priorin häilyväinen miesystävä Louis (Markku Haussila) on dramaattinen ja täysin kykenemätön käsittelemään partnerinsa sairautta, niinpä hän lähtee kävelemään. Pelkurimainen ratkaisu, mutta jollain tasolla ymmärrän Louisin ratkaisun, vaikken sitä hyväksykään. Kirjaimellisesti hän on panemassa muita miehiä kun oma rakas on kuolemassa AIDSiin. Haussila on varsinainen drama queen kyllä; mielettömän taitavaa näyttelijäntyötä häneltäkin.

Toisaalla meillä on mormonipariskunta Harper (Aksa Korttila) ja Joe (Otto Rokka), joilla ei mene hyvin, heilläkään. Harper on ajautunut kotirouvana pillerikoukkuun ja viettää päivänsä harhaillen mielensä syvyyksissä ja haaveillen ehkä jopa lapsesta. Joe on urakiidossa oleva juristi, jota koitetaan kosiskella muuttamaan Washingtoniin, vaan päätöksenteko on vaikeaa, ja Harper ei halua muuttaa.

Joen pomo on pahamaineinen huippulakimies Roy (Timo Tuominen), joka on donaldtrumpainen öykkäri, aivan mahdoton tyyppi. Tuominen tekee hienon tyypityksen kyllä. Mikä yhdenmiehen puhelinshow - ehkä hänen tosiaan olisi pitänyt syntyä mustekalaksi. Omaksi kauhukseen Roykin saa HIV-tartunnan, mutta ei suostu myöntämään sitä itselleenkään, koska eihän mikään homo sentään ole! Maksasyöpä tämä on. Satunnaisesti vaan käy tapaamassa poikaprostitoituja, eihän se nyt homoksi tee. Niin kamala kääkkä kuin Roy onkin, niin tulee häntä hieman jo sääli loppua kohti.

Sairaalassa Royta hoitamaan osuu mustaihoinen hoitaja/drag queen Belize (Leo Ikhilor) joka toki edustaa kaikkea mahdollista Royn vihaamaa. Turhaan Roy hankkii lääkettä kaapit täyteen ja leveilee rahoillaan, sillä kohtalo on karu. Kuolinvuoteella häntä käy morjenstamassa Royn kuolemaantuomitseman Ethel Rosenbergin haamu (Kristiina Halttu), joka hihittelee vahingoniloisena ja säälienkin ehkä. On kyllä saatu maskeerauksella (ja toki näyttelijätaidoilla) hyvin esikuvansa näköiseksi. Halttu tekee hienon roolin myös Joen uskovaisena äitinä, joka saapuu New Yorkiin hoitamaan miniäänsä kun poikansa sekoaa ja katoaa.

Näyttelijät ovat kaikki erinomaisia, ja hyvin uskottavia rooleissaan. En varmaan ole ihan ainoa joka lopussa pyyhkii silmäkulmiaan, näin loistavan esityksen jälkeen. Hienoa, hienoa työtä!

On vallan upeaa aina kun lavalla on elävää musiikkia. Niin tässäkin. Musiikin ovat säveltäneet ja sitä kavalla esittävät vallan taitavat Stina Koistinen ja Joonas Outakoski, jonka käsialaa on myös äänisuunnittelu. Koistinen istuu flyygelinsä takana, ja koko esitys alkaa herkällä pianomusiikilla ja Louisin isoäidin muistotilaisuudella. Myös Moonriver-tulkinta on kaunis. Äänisuunnittelu on myös todella luovaa ja taitavaa.

Tarja Simonen lavastusratkaisut ovat rouheita, kauniita ja limittävät eri tarinat hienosti yhteen. On kauneutta seinien enkelikuvioissa, on kliinistä sairaalamaailmaa, on eksentristä mormonikeskusta. Ja näiden ihmisten koteja ja toimistoja. Ajatonta kauneutta. Simone on suunnitellut myös runsaan pukuvalikoiman. Tyylikästä, värimaailmaltaan hillittyä (paitsi ei Belizellä!) beigeä, mustaa, valkoista, eli ei mitään kasarilookia täällä. Nooh, ehkä kuitenkin hieman Harperin lasketteluhaalarissa. Paljon pieniä herkullisia yksityiskohtia, kuten toki lavastuksessakin. Saara Huuhtanen vastaa naamioinnista, ja ilohan näitä on katsella. On jotenkin virkistävää että leesiot on merkattu punasilla rukseilla eikä oikeasti maskeeraamalla läiskiä ihoon.

Ville Virtasen valot ja videot ovat molemmat isossa roolissa näyttämökuvan luomisessa. Valot luovat hienosti tilaa ja tilanjakoa. Videosuunnittelussa on ohjaaja ollut mukana myös.

Priorin näyt, kuten palava kirja, on toteutettu taitavasti. Ja sitten on joukkio muoveihin kääriytyneitä enkeleitä...

Bonusta myös siitä että representaatiota on todellakin mietitty tätä roolitettaessa, siitä iso kiitos.

Kyllä ne 80-luvun AIDS-asioiden käsittely on hyvin vielä mielessä, kaikkine homoruttoineen ja kuinka Jokke ja Timppa antoivat kasvot sairaudelle Suomessa. Tässäkin näytelmässä ihmisten asenteet, myös hoitohenkilökunnan, on aika hurjia ja surullisia. Myös ajoitus tässä USA:n presidentinvaalien alla on oivallinen, sitä Amerikka-juttua, ja myös kritiikkiä, on näytelmässä niin paljon. "Tää ei vaan oo hauraitten maa" sanoo Roy Amerikasta. Ja myös: "juristit on Amerikan ylipappeja". Niinpä.

Näytelmässä on toki myös rohkeahkoja seksikohtauksia, mutta sinällään hyvällä maulla tehtyjä, eikä mitään turhan roisia näy. Toki homofoobikot voivat järkyttyä jo siitä kun kaksi miestä suutelee, mutta ehkeivät he lähtökohtaisesti tule tämmöistä näytelmää edes katsomaan. Ja olihan tässä myös mielettömän hieno homodiskokohtaus (I am What I am), missä pukusuunnittelija Simone pääsee irrottelemaan fetissikuvastolla!

Onhan tämä teemoiltaan aika täyteen ahdettu näytelmä, ja muutenkin aikamoinen runsaudensarvi. Mutta silti niin jäsennelty ja koherentti teos. Loppu on kaikesta huolimatta toiveikas. Vaikka maailma on mätä paikka niin silti on toivoa, on rakkautta, on solidaarisuutta.

Kyllä Kansallisteatterin ja Wallgrenin Angels in America menee heittämällä vuoden parhainten esitysten joukkoon. Syyskauden näytökset on toki myyty loppuun, mutta onneksi tämä jatkaa Kansiksen ohjelmistossa myös keväällä. Näin vahva näytelmä kestää kyllä useammankin katselukerran, itsellä ainakin on uusinta suunnitelmissa.

Esityskuvien copyright Mitro Härkönen.

Veljelleni / Kansallisteatteri 24.9.2024

Olipa ihanaa päästä vihdoin tutustumaan Kansallisteatterin uuteen näyttämöön Taivassaliin! E.L. Karhu on kotimaisen nykynäytelmäkirjallisuuden yksi kansainvälisimpiä nimiä. Hänen uusin näytelmänsä Veljelleni ilmestyi ensin kirjana 2021, ja sitten sai ensi-iltansa Saksassa 2022. Nyt sitten Helsingissä. Teatterin sivuilla sanotaan näytelmän olevan nuoren naisen kasvutarina, ja on se toki sitäkin. Ohjaaja Otto Sandqvist on neljän näyttelijän kanssa luonut hyvin uniikin teoksen.

Karhun näytelmät eivät ole maailman helpoimpia. Mutta esimerkiksi Prinsessa Hamlet oli ihana kokemus sekä Q-teatterissa 2017 että nukketeatteriversiona Turun kaupunginteatterissa samana vuonna. Sen sijaan Q-teatterissa nähty Eriopis kahden vuoden takaa oli aika haasteellinen, mutta toki hyvin kiinnostava.

Veljelleni kertoo nimettömäksi jäävästä nuoresta naisesta, joka asuu olosuhteiden pakosta (tai itse asiassa se ei selviä miksi hän asuu) veljensä luona. Tyttö raportoi veljen tekemisistä ja kaikesta muusta yksityiskohtaisesti. Mielenkiintoinen ohjausratkaisu on tuoda neljä eri näyttelijää esittämään kaikki samaa hahmoa. Tämä on periaatteessa monologi, mutta esiintyjät vaihtavat roolia nopeasti.

Tyttö ei ole kyllä kovin miellyttävän oloinen henkilö. Hän vakoilee veljensä naisystäviä jopa suorastaan stalkkerimaisesti ja kärsii huonosta itsetunnosta. Mussuttaa irtokarkkeja, mökkeilee saaressa normaalia joo, mutta kaiken alla on sellainen aika vinksahtanut vire.

Teksti on aika tajunnanvirtaa välillä, mutta se sopii tähän kyllä hyvin. Välillä puhutaan mikrofoniin ja välillä ei - ääni on hyvin hypnotisoivaa. Esitys on hyvin fyysinen. Välillä kaadetaan kylmää hernekeittoa päälle, välillä läimitään veljen squashmailalla itseä tai tungetaan irtokarkkeja kaula-aukosta sisään. Kehollisuus on vahvasti läsnä koko esityksen ajan.

Näyttelijät esiintyvät Auli Turtiaisen suunnittelemissa baby doll -henkisissä nuhruisissa mekoissa ja he ovat hyvin fyysisesti läsnä. Niina Hosiasluoma ja Herman Nyby eivät istu siihen "norminäyttelijän" muottiin mitä yleensä lavalla näemme. Katsojalle tekee hyvää, ja ehkä vähän shokeeraavaakin, nähdä hieman rehevämpiä kehoja lavalla, varsinkin vähäpukeisena. Sara Melleri ja näyttelijäopiskelija Emma Pälsynaho ovat myös erinomaisia. Hyvinkin erilaisia tulkintoja samasta hahmosta tällä nelikolla.

Näytelmän tyttö on myös innostunut Kauniit ja rohkeat -sarjan Sally Spectrasta ja kuvailee tämän vierailua tavaratalossa seikkaperäisesti. Erilaisia pakkomielteitä tai hetkellisiä innostuksen kohteita on paljon. Lopulta veli kyllästyy siskonsa ja heittää tämän ulos pakkaseen. Näytelmän loppu on erilainen ja yllättävä, unenomainenkin. Liekö totta ensinkään?

Virpi Niemisen lavastus on oivaltava, unenomainen, vähän haaveileva. Pieni kalteva neliskulmainen lava on kuorrutettu irtokarkeilla, posliiniesineillä ja ihmeellisillä muilla tavaroilla. Toinen näytös alkaa niin katto on laskeutunut vinoksi lavan päälle. Heti tulee intiimi olo. Taivassali on muutenkin entisenä verstastilana aivan ihana! Joakim Udd on suunnitellut sekä valot että videot; näyttämökehikon reunoissa olevat valot ovat todella hieno ratkaisu. Vili Pääkkö vastaa äänisuunnittelusta ja musiikista, ja erilaiset luontoäänet ja elokuvamainen musiikki sopivat esitykseen erinomaisesti.

Kun yksi tyttöä näyttelevä ihminen on lavalla, muut loikoilevat tai oleskelevat lähimaastossa. Tyttö puhuu veljensä naisystävistä mahkuilijoina ja niistä pahin on metkuilija. Hänen suhteensa tähän metkuilijaan on eriskummallinen, samaan aikaan halveksiva ja ihaileva.

Veljelleni on haastava esitys eikä varmasti kaikkien mielestä edes sopivaa teatterissa katsottavaa. Tyttö on ulkopuolinen omassa elämässäänkin, mutta onneksi lopussa hän tuntuu saavuttavan jonkunlaisen onnen ja tasapainon. Melkein kolme tuntia on kyllä aika pitkä aika intiimille näytelmälle, ja ehkä tästä olisi voinut vähän supistaa.

Kiinnitin huomiota siihen että aika moni jätti tulematta väliajalta takaisin. Tämä ei kyllä olekaan mitään kovin helppoa teatteria. Ja siksi juuri niin kiinnostavaa.

Ennen esitystä osallistuin keskustelutilaisuuteen kahvila Willensaunassa. Kirjailija Karhu, ohjaaja Sandqvist, kustannustoimittaja Elsi Hyttinen ja teatterikirjoittaja Leena Kärkkäinen keskustelivat näytelmästä ja sen teemoista. Karhu sanoi että hänen mielestään tämä ohjaus on omaperäinen tulkinta ja sisältää performanssin elementtejä. Esityksen nähtyäni olen kyllä samaa mieltä. Olisi ollut kyllä kiinnostavaa nähdä se Saksan versiokin. Veljelleni on osa Karhun "epäsuositut tytöt" -sarjaa, missä pääosan saavat sellaiset naiset ketkä eivät niitä ehkä normaalisti saa. Tyttö on viaton, lapsellinen ja myös aika vinksahtanut. 

Romaani/näytelmä päättyy eräänlaiseen queer-fantasiaan, ja jää lukijan/katsojan nähtäväksi tapahtuuko tämä henkilön päässä vai ihan oikeasti. Itse haluaisin uskoa ja toivoa, että tämä tapahtuu oikeasti. Karhu haluaa käsitellä töissään paljon myös ruumiillisia hierarkioita ja ottaa vahvasti kantaa lihavuus- ja läskifobiaan sekä sisäistettyyn naisvihaan. Lopulta esityksessäkin rajat kauniiden ja rumien ihmisten välillä hajoavat. Päähenkilön elämä tuntuu pyörivän vain veljen ja tämän naisystävien ympärillä. 

On kyllä hienoa (ja tarpeellista) miten Karhu pyrkii uudistamaan suomalaista näytelmäkirjallisuutta. Se tapa millaisia kehoja nähdään näyttämöllä on jo hieman parantunut, mutta vielä tässä on paljon työtä. Pitäisi nähdä että elämää on myös normien ulkopuolella! 

Mikäli kaipaat hieman haastetta teatterikokemukseesi suosittelen Veljelleni -näytelmää. Jos haluat helppoa ja aivot narikkaan -tyylistä elämystä, valitse jotain muuta. Esityksiä on vain 19.10 asti. Joskus on palkitsevaa poistua omalta mukavuusalueeltaan.

 

Esityskuvien copyright Saara Autere.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Laulujoutsen - katastrofiballadi / Aurinkoteatteri & Kansallisteatteri 3.5.2024

En todellakaan voinut jättää kokematta kuinka mahtava Aurinkoteatteri valtaa taas Kansallisteatterin lavan. Edelliset kerrat Maa-Tuska 2016 ja Atlantis 2018, ovat jääneet mieleen sekoboltsimaisina ilotulituksina, ja Juha Mustanojan kirjoittama ja ohjaama Laulujoutsen jatkaa samaa sarjaa. Huima spektaakkeli joka yhdistää musiikkia, historiallista draamaa, uskomattomia juonenkäänteitä, absurdia farssia ja ties mitä kaikkea. Kutkuttaa mun nauruhermoa just sopivasti, mutta suureksi harmikseni katsomo on puolityhjä. No, ihmisten oma häpeä jos eivät ymmärtäneet tätä herkkupalaa tulla katsomaan (ja nyt on jo myöhäistä sillä esitykset loppuivat jo).

Laulujoutsen käsittelee vallankäyttöä, yhteiskuntaa ja poliittista päätöksentekoa sekä ennenkaikkea talousjärjestelmiä ja rahankäyttöä. Kaiken tämä se käärii herkulliseen ja varsin absurdiin 1600-luvulle sijoittuvaan merirosvoseikkailun kaapuun. Mustanoja on tehnyt taustatyötä huolella, mutta katsoja saa pääasiallisesti hirnua naurusta. 

Pääporukka on näyttelijäseurue (kas, nimeltään Aurinkoteatteri) joka onnistuu yleisen sekasorron tiimellyksessä paeta turkulaisesta putkasta. Eletään 1600-luvun alkua ja Kustaa II Aadolf esitetään aika höperönä ja puolisokeana hupsuna (Shakespearen Lear tulee vahvasti mieleen) - Paul Holländer on mainio tässä. Sattumien summana kunkku eksyy teatterilaisten matkaan, kun he hyppäävät Suomen Joutsenen kyytiin. Turun palo jää loimottamaan retkikunnan taakse kun alus miehistöineen suuntaa maailman merille. Tarinankuljetusta auttaa surumielinen demoni (balladeeri), jota Niklas Häggblom oivallisesti tulkitsee. 

Retkueen matka kulkee Venetsian kautta Hispanjoolan sokeriplantaaseille ja matkaan tarttuu lisää outoa ja hullunkurista porukkaa. Juonenkäänteitä riittää, samoin outoja sattumuksia. Kaiken alla on kuitenkin terävä kritiikki joka sohii vähän sinne ja tänne, enimmäkseen kuitenkin vallanpitäjille. Monellekin ehkä peiliinkatsomisen paikka. Itselleenkin osataan nauraa, siis teatterintekemiselle.

Porukan holtitonta menoa on ilo seurata, eikä vähiten ihan huikeiden näyttelijäsuoritusten ja taitavan henkilöohjauksen ansiosta. Teatteriryhmän ohjaajana Sanna Hietala, dramaturgina Miko Kivinen, tuottajana Antti LJ Pääkkönen ja näyttelijänä Nora Raikamo. Varsinainen nelikko! Matkoillaan törmätään tiedemies Galileoon (Milka Ahlroth), sotapäällikkö Othelloon (Matti Leino), tohtori Moreauhun (Petri Manninen), kardinaali/inkvisiittori Bernardoon (Volter Putro), kauppias Marcopoloon (Marja Salo) kuin ase- ja kelloseppä Lilithiin (Sonja Silvander-Valo). Hurjia tyyppejä joista kuoriutuu monenlaisia kerroksia. Mahtuu mukaan myös turkulaisia pormestareita, alkuasukas sekä zombeja.

Sen lisäksi että näyttelijät pelittävät niin toimii visuaalinen puolikin. Kaikki on vähän groteskia ja yliampuvaa. A. Karttusen värikylläinen lavastus, Noora Salmen huikeat ja monipuoliset puvut, Max Wikströmin innovatiivinen valosuunnittelu sekä Kaija Heijarin maskeeraus ovat kaikki kaunista katsottavaa. Ja on meillä aika messevät videojututkin, kiitos niistä Rasmus Vuori. 

Lisäksi korvia hellitään Juuso Voltin musiikilla, joka pohjautuu kansanlauluihin, Joutsenlampi-balettiin, ja ennenkaikkea renessanssiajan messumusiikkiin mutta onnistuu silti olemaan hyvin uniikkia taitavien sovitusten vuoksi. Maura Korhonen on äänisuunnittelulla saanut vielä kokonaisuuden toimimaan. Erityisesti kiitän Heini Maarasta zombieiden ja vainajien suunnittelusta eli nukketeatteria taas mukana, mahtavaa!

Tämmöisessä tekstissä on tasoja, viittauksia, lainauksia ja kommentteja niin paljon että vaatisi useamman katsomiskerran sekä laajemman yleissivistyksen kuin mitä allekirjoittaneella on. Silti sain tästä ihan valtavasti irti. Juonenkäänteitäkin on enemmän kuin viidessä norminäytelmässä. Tykkään kovasti kun näytelmä haastaa katsojaa ajattelemaan omilla aivoillaan ja kyseenalaistamaankin esitystä ja asioita yleensäkin. Ja silti se voi olla samalla ah niin viihdyttävä!

Erityiskiitos informatiivisesta ja värikkäästä käsiohjelmasta, jossa avataan näytelmän käsitteitä. Se on se esityksen faktaosio, jos näyttämöllä mennäänkin fiktion keinoin. Ja ilmainen! Ylipäätään painettu käsiohjelma alkaa olla kohta harvinaisuus.

Esityskuvien copyright Tuomo Manninen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mansikkapaikka / Kansallisteatteri 9.3.2024

Sofi Oksasen kirjoittama ja Mika Myllyahon ohjaama Mansikkapaikka on hyytävän ajankohtainen, hetkittäin jo aika klaustrofobinen esitys. Eheytyshoidot ja ulkomaalaisten marjanpomijoiden hyväksikäyttö sekä kaikkeen liittyvä Venäjä/Ukraina-kytkös, ja näistä muodostuva valheiden, epätotuuksien ja salailun verkosto.

Teatteri on taas kerran ajan hermolla. Meillä on suomalais-ukrainalainen perhe, joka pyörittää marjatilaa Keski-Suomessa. Tytär Alina (Wenla Reimaluoto) on ihmiskauppa-asioita tutkiva poliisi ja poika Ville (Otto Rokka) mystisesti kadonnut. Kaikki ei ole ihan kunnossa, ei perheen sisällä, eikä sen marjabisneksissä. Isän syntymäpäiväjuhlien valmistelu on kesken, ja sitten alkaakin paljastua asioita. Samaan aikaan isä ja tytär ideoivat avustusrekkaa Ukrainaan ja Alina etsii veljeään.

Kaiken keskiössä on kontti, Eliisa Rintasen ja Mika Myllyahon mainio lavastusratkaisu. Kontista avautuvat näkymät niin perheen mansikkatilan toimistoihin, venäläisen klinikan kliinisenvalkoisiin toimitiloihin kuin kaikkiin muihinkin tapahtumapaikkoihin. Lisäksi se symboloi vahvasti epämääräistä ihmiskauppaa ja marjanpoimijoiden oloja - asia avautuu myöhemmin lisää. Pikkuhiljaa vyyhti purkautumaan; onko Keijo-isä (Petri Liski) sotkeutunut asioihin, ja mikä on hänen ukrainalaisyntyinen vaimonsa Ruslanan (Maria Kuusiluoma) ja tämän äidin (Pirjo Luoma-aho) rooli? Miksi sekä äidin että Villen DNA:ta löytyy kontista missä ukrainalaiset marjanpoimijat majoittuivat?

Samaan aikaan kun Alina on huolissaan veljestään, katsojat pääsevät seuraamaan Villen keskusteluja psykiatrin (Janne Reinikainen) kanssa moskovalaisella klinikalla. Venäläistä oopperaa kuunteleva lääkäri taitaisi itsekin olla jonkun hoidon tarpeessa. Pahus kun tämä vaan on niin uppiniskainen potilas... Näitä kohtauksia on ahdistavaa katsella; ei ainoastaan fyysinen väkivalta vaan myös henkinen. Villeä pidetään nälässä ja janossa, hänet pakotetaan pitämään masturbointipäiväkirjaa. 

Perheeseen kuuluu myös Moskovassa asuva Ruslanan sisko Masha (Wanda Dubiel) joka kylmänviileän häikäilemättömästi ajaa omaa etuaan. Ja kannattaa Putinia, tottakai. Kutkuttava hahmo, joka tuo yhden näkökulman teokseen.

Oksasen teksti on nerokasta, nokkelaa ja viiltävän ajankohtaista, kietoen taitavasti yhden pienen perheen asiat maailman tapahtumiin. Yhteiskunnallisuus ja kantaaottavuus kulkevat punaisina lankoina. Ja kaiken yllä leijuu Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan. Perheenjäsenet eivät osaa tai kykene kommunikoimaan keskenään, erilaisuutta ei hyväksytä ja kylmä bisnesajattelu jyllää. Siinä missä Keijo-isä on kiltti, maanläheinen, jopa hieman naiivi, edustavat ukrainalaisnaiset ihan toisia arvoja. Vaikka ovat myös omalla tavallaan jalat maassa, lämminsydämisiäkin. Ainakin omiaan kohtaan - jos nämä vaan pysyvät ruodussa. Alina ja Ville ovat kahden maan kasvatteja ja kumpikin ehdoton ja omia arvojaan ajavia. Oikeudenmukaisuus ja tinkimättömyys on heille yhteistä. Vääryyksiä ei voi hyväksyä, vaikka väärintekijä olisi läheinenkin. 

Auli Turtiaisen puvustus kulminoituu Villen kylmänvalkoiseen potilasasuun ja Mashan juhlaviin ja yliampuviinkin bilevetimiin. Mikä kontrasti! Samuli Laihon musiikki ja Grégory Maissen äänisuunnittelu ovat isossa roolissa. Ville Virtanen vastaa valoista ja todella nerokkaasta videosuunnittelusta. Kontin ylösnousevat seinät toimivat hyvänä projisointialustana. Visuaalisesti esitys on aika tyly, joka komppaa tekstiä ja aihetta hienosti.

Mansikkapaikka herätti paljon ajatuksia ja pohdintaa, mikä on aina hyvän esityksen merkki. Ei ainoastaan Venäjän sodasta ja Suomessa asuvien ukrainalaisten tilanteesta, mutta myös eheytyshoidoista ja niiden tuhoa tuottavista vaikutuksista. Villellä on onneksi onnellinen loppu, mutta kaikilla ei ole samaa etuoikeutta. Myös ihmiskauppa on monitahoinen asia. On totta että marjanpoiminta Suomessa on kriisissä, ja poimijat tulevat pääsääntöisesti ulkomailta. Siihen liittyy monenlaisia epäkohtia ja paljon, kuten olemme saaneet uutisistakin viime vuosina oppia. Mutta kenellä olisi ratkaisu asiaan? 

Näyttelijät ovat kaikki rooleissaan erinomaisia. Erityisen hienona näyttäytyy Alinan tinkimättömyys, Ruslana-äidin kylmäverisyys, isä-Keijon hyväntahtoisuus, Villen omaäänisyys, psykiatrin sadistisuus ja Mashan kunnianhimoisuus. Reinikaisen hyytävä psykiatri saa vieläkin ihokarvat pystyyn.

Voiko lopuksi tunnustaa jotain noloa? Mansikkapaikka on Sofi Oksasen ensimmäinen teksti minkä koen. En siis ole lukenut yhtään hänen kirjaansa, enkä nähnyt dramatisointeja teatterissakaan. Mutta tässä oli sitä jotain ajankohtaisuutta ja kiinnostavuutta miksi halusin suunnata Kansallisteatterille. Ja todellakin kannatti mennä. 

Esityskuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Eerika Rantasen tähänastinen elämä / Jyväskylän kaupunginteatteri 1.3.2024

Kuuntelen paljon erilaisia podcasteja, vaikken äänikirjoja kuluta lainkaan. Pari vuotta sitten ahmaisin Yle Areenalta mainion neljätoistaosaisen kuunnelmasarjan Eerika Rantasen tähänastinen elämä. Se kertoi, valloittavasti ja raikkaasti, nuoren tytön kommelluksista hoitajaopinnoissa, rakkauksista, muutoksista ja epävarmuudesta. Siis elämästä! Eerikan elämä ja tarina jäi pahasti kesken, ja nyt vihdoin olemme saaneet jatkoa! 

Ensinnäkin näytelmän muodossa ja samaan aikaan ilmestyi Areenaan 12 jaksoa Eerikan elämästä, jippii. Mutta ennen uppoutumista sarjan pariin, pääsin katsomaan Eerikan elämää näyttämöllä Jyväskylän kaupunginteatterissa, mistä esitys siirtyy Tampereen teatterille keväämmällä ja syksyllä vielä Helsinkiin Kansalliteatteriin. Eläköön teatterien yhteistyö!

Alussa oli Juha Jokela, joka halusi tehdä esityksen kolmen taitavan näyttelijän eli Kaisa Helan, Ria Katajan ja Eeva Soivion kanssa. Alkoi pitkäaikainen ideointi, tekstin työstäminen ja sen tuloksena saimme kuunnelman, ja nyt tämän esityksenkin. Jokainen on ammentanut Eerikan hahmoon ja kokemuksiin omasta itsestään, historiastaan ja mielikuvituksestaan. Lopputulos on kiehtovaa ja erilaista teatteria, missä esiintyjien ja yleisön välinen näkymätön seinä rikotaan moneen kertaan. 

Ja myös näyttelijöiden ja esittämien hahmojensa rajat pirstoutuvat. Olemme yhdessä kokoontuneet teatterille leikkimään tätä leikkiä mitä näytelmäksi kutsutaan. Esiintyjät kommentoivat tekstiä ja tapahtumia, selostavat niitä yleisölle. Vähän kuin lapsuuden leikit: "sit tää menis tänne ja istuisi alas ja toi tulis mukaan" tyylisesti, muistattehan? 

Nostalgia on jännä juttu. Se herättää tunteita ja muistoja, palaamme sinne menneisyyteen ja kaikki näyttää auvoiselta. Eerikan elämä tuntuu todelta, eletyltä ja aidolta. Ja vaikka kyseessä on fiktiivinen hahmo, hän voisi olla totta. Hänessä ja hänen elämässään on murusia Juhasta, Kaisasta, Riasta ja Eevasta. Ihanaa että saamme jakaa heidän kokemuksiaan ja niistä johdettuja tarinoita.

Eerika ehtii kokemaan paljon lyhyessä ajassa, vaikkei asiat maailman mittakaavassa niin tärkeitä olekaan. Tärkeitä kuitenkin. Epävarmuus kun pitäisi pistää piikkiä hankalaan potilaaseen, riemastuttava seksikokemus sairaalan varastohuoneessa, alkoholisti-isän pelottava hahmo, järisyttävän rakkauden karmea loppu, muutto Helsinkiin ja siellä kaiken uuden kokeminen, vanhojen tavaroiden ja vaatteiden keskellä asuminen, lämmin ystävyys Annelin kanssa. Pieniä suuria tapahtumia. Tosin välillä tuntuu että Eerika vaan odottaa koska se elämä oikein alkaa. Ehkä hän myöhemmin oivaltaa että tätä se elämä on, välillä on tylsää ja pitkäveteistäkin.

Ja kaikki nämä kohtaukset loihditaan mestarillisesti meidän eteemme! Näyttelijäkolmikko loistaa! On hauskaa miten fillarin pyörittämisellä saadaan uskottavasti esitettyä eroottinen kohtaus. Eerikan esimies Sari on mainio tyyppi, paitsi kännissä aika rasittava... Mutta erityisesti Anneli jää hahmona kummittelemaan mieleeni pitkäksi aikaa, tämä on hauras mutta niin viisas ja luja. Annelin kuolema on todella koskettava. 

Ria Kataja on Eerika, kaikkine epävarmuuksineen, lämpimine sydämineen ja välillä empatiaan tukehtuvana. Kaisa Hela ja Eeva Soivio esittävät kaikki muut lukuisat roolit. Erityisesti Helan nahkatakkinen Mikko ja Soivion herkkä Anneli piirtyvät mieleeni. Välillä kolmikko tiputtaa roolit ja keskustelee hahmoista ja esityksestä, ja sitten esitys taas jatkuu. Kiinnostava tapa tehdä teatteria! Välillä he toki roudaavat huonekaluja ja lavasteita pitkin poikin. 

Tuntuu että työskentelytapa on hyvin orgaaninen ja että ohjaaja Jokelan tehtävänä on ollut lähinnä katsoa perään. Mene ja tiedä, mutta kiva tätä on katsoa. Esitys ei ole kronolginen, ja hyppelehtii aika paljon ajallisestikin. Silti se oudon looginen. Myös Jukka-Pekka Mikkonen piipahtaa esityksessä isän varjona, aika pelottava rooli jos kohta lyhyt.

Erityisen tärkeä osa koko esitystä on muusikko Mila Laine. Hän on instrumentteineen lavan reunassa ja sieltä musiikilla ja ääniefekteillä kommentoi lavan tapahtumia. Intregraalisesti osana esitystä, välillä ihan keskellä tapahtumia. Ja musiikki, se on kaunista! Lempeää ja tuudittavaa, enimmäkseen. Juha Tuiskun äänisuunnittelu oli olennainen ja tärkeä osa esitystä. Äänenmuunnin oli aika vinkeä lisä, en tiedä mitä siitä ajattelisin.

Mikko Saastamoinen on suunnitellut toimivan lavastuksen, joka muokkautuu esiintyjien toimesta hyvin. Auli Turtiainen vastaa pukusuunnittelusta. Kaikki ovat pukeutuneet vaaleansinisiin farkkuihin ja valkoisiin paitoihin, ja sitten erilaisten asusteiden avulla muuntautuvat muiksi hahmoiksi. Valot ja videot ovat Antti Silvennoisen käsialaa ja hauskasti läpikuultavaa seinää lavan takaosassa hyödynnetäänkin. Minttu Minkkisen kampaus- ja maskeeraus vielä; siinä on napakka paketti kasassa.

Kaksi ja puoli tuntia menee kuin siivillä, tapahtumat soljuvat eteenpäin, ja katsomossa saa niin liikuttua kuin nauraakin. Esitys on hieman tavanomaisesta teatterista poikkeava, mikä selvästi hämmensi osaa katsojia. Meille jotka näemme paljon teatteria, tämä oli raikasta ja tervetullutta vaihtelua. Näinkin voi esityksen toteuttaa. Ja nyt kuunnelman kimppuun.

Esityskuvien copyright Jiri Halttunen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla ennakkonäytöksessä.

Tritonus / Kansallisteatteri 1.10.2022

Tykkäsin kovasti kahdesta aiemmasta Kjell Westön kirjan teatterisovituksesta Kansallisteatterissa. Kangastus 38 vuonna 2017 ja Rikinkeltainen taivas vuonna 2019. Toisessa tapauksessa olin lukenut kirjan ennakkoon, ja toisessa en. Kolmas Westö-teatterisovitus Tritonus toteutettiin myös Kansallisteatterissa, ja pitihän sekin käydä katsastamassa. 

Michael Baranin dramatisoima ja Johanna Freundlichin ohjaama Tritonus nähtiin Vallilan näyttämöllä ja kesto oli piirun vajaa 3 tuntia (hieman liian pitkä). Kirjaa en ole lukenut, mutta seuralainen oli, ja tiivisti minulle väliajalla ja esityksen jälkeen olennaisia eroja. En tiedä olisiko kirjan lukeminen ollut etu vai haitta, ainakin syventänyt ja selkeyttänyt asioita, ehkä. Nyt ei ollut ennakkoajatuksia joten puhdas pöytä siinä mielessä. 

Kun tarinan päähenkilöt ovat molemmat syvällä musiikissa, on aivan mahtavaa että musiikki on niin isossa roolissa lavallakin! Oman uransa, taitelijuutensa ja vanhenemisensa kanssa kamppaileva kapellimestari Thomas Brander (Janne Reinikainen) ja kantri/rockhenkisen harrastelijacoverbändin nokkamies sekä koulukuraattori Reidar Lindell (Timo Tuominen) kohtaavat, kun kapellimestarille valmistuu miljoonalukaali Lindellin naapuriin pienelle paikkakunnalle. Miehistä paljastuu monenlaista, historian solmuja auotaan, naisasiatkin käsitellään. Samalla tutustumme muihin kyläläisiin ja varsinkin Branderin bändikavereihin.

Tarina on polveileva ja rönsyilevä, ja kaiken keskipisteessä on pinnalta katsottuna kahden hyvin erilaisen miehen syventyvä ystävyys. Aikaa kuluu, asiat muuttuvat. Tritonus on myös tarina erilaisuudesta ja toisten hyväksynnästä, me-hengestä ja sen ulkopuolelle jäämisestä. Vähän ärsyttää kun Lindell on niin kiltti ja ammattinsa marinoima että kaikki ihmiset tuntuvat kaatavan ongelmansa hänen päälleen. Ehkä tämä on terapeuttien ongelma muutenkin.

Näytelmä on aika fragmentaarinen, paljon lyhyitä kohtauksia. Välillä ne nivoutuvat yhteen paremmin, välillä huonommin. Sellaista yhtenäistä soljuvaa tarinaa ei nähdä ja tämä on kirjaa lukemattomalle katsojalle välillä hieman haasteellista. Väliajalla kuultujen kommenttien perusteella sanoisin että valtaosa katsojista oli lukenut kirjansa. Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä että kirjasta (tai jostain muusta) dramatisoidun näytelmän pitäisi toimia myös niille katsojille joille lähtöteos ei ole tuttu. Toimiihan Tritonus, mutta ei ihan aina.

Esityksen parasta antia oli musisointi. Ja koska Vallilan näyttämö on aika intiimi, niin välillä tuli tunnelma että olisi ollut keikalla, jota teatteriesitys vähän häiritsi. Lahjakas bändi veteli hienoja sovituksia niin Neil Youngilta kuin The Waterboysiltakin, ja monelta muulta (biisilista olisi ollut kiva lisä käsiohjelmassa). Aina jaksan ihailla monilahjakkaita näyttelijöitä, nytkin musiikkihommat sujuvat mallikkaasti. Musiikki on läsnä lavalla muutenkin kuin soittaessa. Miehet puhuvat paljon Mahlerista, Sibeliuksesta, klassisen musiikin asioista muutenkin. Molemmat yllättyvät toisen tietäessä asioita muustakin musiikkigenrestä kuin omastaan.

Näyttelijät ovat kaikki hyviä. Vaikka tämä pitkälti kahden miehen show onkin, on siellä paljon tärkeitä pienempiä roolitöitä. Maria Kuusluomalla on tärkeä rooli katkeroituneena naisena, joka ottaa ohjat omiin käsiinsä. Annika Poijärvi on hieno tulkitsija sekä roolityönsä on sydämellinen ja lämmin. Timo Tuominen on ollut isossa roolissa mukana kaikissa Westön dramatisoinneissa, ja tekee taas hienon työn lavalla. Janne Reinikainen on mies paikallaan jäykkänä kapellimestarina

Niin bändin kuin muidenkin kyläläisten tarinat, elämänkohtalot ja keskinäiset suhteet on näytelmässä toinen tärkeä asia. Mukaan mahtuu monenlaista, niin iloja kuin surujakin. Työasiat ja henkilökohtaisuudet kietoutuvat yhteen, niin kuin monesti pienillä paikkakunnilla. Tiivis kyläyhteisö on täynnä ristiriitaisuuksia. Lindell joutuu selvittelemään yhden oppilaansa asioita liiankin syvällisesti. Musiikillisesti lahjakas (ja muutenkin fiksu) Jonas (Aleksi Holkko) on ajautunut äärioikeistolaiseen toimintaan. Pikkuhiljaa tästäkin tarinasta kuoriutuu lisää kerroksia. Muutos on mahdollista, kaikkien osalta.  

Katri Rentto on suunnitellut kaksitahoisen lavastuksen. Vasemmassa reunassa on Lindellin rustiikkinen talo, vanhoine kalusteineen ja puupintoineen. Ja oikealla Branderin ultramoderni valkoinen lukaali. Väliin jää runsasti tílaa musisoinnille. Ninja Pasasen pukusuunnittelu on oikein onnistunutta. Naapurien erilaisuutta kuvastetaan hyvin asuvalinnoilla. Siinä missä Lindell pukeutuu rennosti farkkuihin, buutseihin ja ruutupaitoihin, on kapellimestarilla siistit ja laadukkaat, hieman jäykän oloiset vaatteet. Nämä miehet ovat rikki, ja sitä mukaa kun Brander alkaa rentoutumaan ja saamaan jotain otetta elämästään, alkavat hänen vaatteensakin muuttua rennommiksi. 

On jotenkin lohdullista että kaikista murheista huolimatta ihmisen on mahdollista kasvaa ja kehittyä, tulla paremmaksi, inhimillisemäksi. Se nähdään tässäkin esityksessä monen hahmon kohdalla. Ylisuorittajakin voi oppia rennommaksi. Menneestä voi päästää irti, sitä kuitenkaan unohtamatta. Syvissä vesissä uidaan, mutta lopuksi katsojalle jää kuitenkin hieman toiveikas olo. Bonusta siitä että käsiohjelmassa on lainauksia eri kapellimestareilta. Tritonus on hyvää perusteatteria kotimaisen draaman ystäville. 

Esityskuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hamlet / Kansallisteatteri 5.3.2022

Shakespearen Hamlet, tuo minulle haastava näytelmä. Aina uudelleen ja uudelleen löydän itseni eri teattereista sitä katsomasta, vaikkei se minua kummemmin sykähdytäkään. Ja aina silti löydän siitä jotain uutta, jotain sellaista miksi se taas kannatti katsoa. Vaikka eikö tämä ole nyt niin nähty. No pakkohan se on aina käydä katsomassa, kun työryhmässä on aina joku kiinnostava juttu että miksi. Ohjaaja, lavastaja, näkökulma, näyttelijä... Tällä kertaa Kansallisteatteri on juhlavuonnaan tarttunut klassikkoon.

Eikä taaskaan tarvinnut katua. Ohjaaja Samuli Reunanen on dramatisoinut tekstin Aina Bergrothin kanssa käyttäen Matti Rossin suomennosta. Ja millä tavalla tätä onkaan tuoreistettu! Ensinnäkin kieli. No onhan se Shakespeare läsnä tottakai, mutta kieli on kokonaan uuditettu, käynyt raikkaan kasvojenkohotuksen. Mukana paljon englantia, katukieltä, uusia sanoja. Sopii tähän esitykseen ja tähän päivään kyllä hyvin, mutta saattaa siellä jokunen kielipuristi väännellä katsomossa käsiään! Kieltämättä ne jotkut jutut omaankin korvaan vähän takertuivat, mutta... Hyvä teksti kestää voimakkaampaakin muokkausta.

Kaisa Rasilan moderni lavastus yhdistelee rakennustelineitä, harsomaisia muovikankaita, teollista rouheaa ilmettä. Muutoksen ja keskeneräisyyden aika on vahvasti läsnä. Keskellä lavaa valtava kanto, jota sitten raijataan pois, kuin muistona kuolleen kuninkaan väistyvästä perinnöstä. Esitys tursuaa energiaa monellakin tavalla. Vähän kitschiä, vähän liikaa sitä ja tätä, mutta silti samaan aikaan pelkistettyä.

Välillä tuntuu että olisin eksynyt sisähuvipuistossa pidettyyn rockkonserttiin tai johonkin poikkitaiteelliseen spektaakkeliin. Menoa ja meininkiä lavalla riittää mutta sopivissa hetkissä on kyllä niitä tunnelmallisia suvantokohtiakin. Auli Turtiainen on ammentanut puvustukseensa teatterin arkistojen aarteita, kymmenistä vanhoista esityksistä. Hienoa kierrätystä! Paljon on myös uutta: vartaloa nuolevia kiiltäviä jumpsuiteja, kimallusta ja hörhelöä, rokki- ja klubimeininkiä.

Sami Hassisen äänisuunnittelu on vahvasti kytköksissä Timo Kämäräisen musiikkiin. Lavan reunalla on pienen bändin kotipesä, ja siinä Kämäräinenkin operoi instrumenttejään, samalla myös Horatiota esittäen. Minulle Horatio on aina ollut haasteellinen hahmo ja usein ohjaajat eivät oikein ole tienneet mitä hänen kanssaan tekisi. Nyt oli hyvä ratkaisu: Horatio keskittyi olemaan kyllä läsnä, mutta lähinnä soittaen. Hän on Hamletin muusikkokaveri, ja puhuu hyvin niukasti. Oivallisesti toteutettu! Ja kun nyt Kämäräisessä ollaan: hänen käsialaansa ovat ne noin parikymmentä biisiä mitä esityksessä kuullaan. Jes! On tässä toki ihan vanhoja tuttujakin biisejä, mutta hauskan sovitusmankelin läpi käyneinä.

Isossa osassa on myös Erno Aaltosen valot ja Pyry Hyttisen videot. Varsinkin loistevaloja hyödynnetään paljon; ne luovat osaltaan sitä karkeaa teollisuus/keskeneräisyysilmettä. Stroboja ja välkettä piisaa kyllä. Jännä valokohina Hamletin isää valaisemaan on kiinnostava (joskin ehkä pidemmän päälle silmille aika raskas) tehokeino. Tykkään miten hienosti projisoinnut heijastetaan röpelöisille rakennustelinepinnoille ja niistä roikkuville muoviriekaileille niin että lopputulema on epätasainen.

Tämä moderni Hamlet tavoittaa varmaan aika hyvin tämän päivän nuoret. Mukana on paljon viittauksia ja kädenojennuksia nykykulttuuriin ja kaikki on vedetty heteronormatiivisuuden luutuneet käsitykset romukoppaan heittäen. Siinä missä Ofelia on yleensä vähän taustapuolen statisti, on hänellä nyt iso rooli. Hän on toimija, ei alistettu Hamletissa roikkuva räsynukke. Aktiivinen ote asioihin, napakka sanavalmius ja oman elämänsä haltuun ottava Ofelia tarjoaa samaistumispintaa monenlaisille nuorille. Ja Fanni Noroila on ihan kamalan hyvä valinta tähän rooliin! Langanlaiha olemus kantaa itseään pystypäin, ja tuo lopulta myös Ofelian henkisen romahduksen hienosti esille. Siinä missä Hamlet saattaa esittää hullua, ei Ofelialla ole tätä mahdollisuutta. Hän vain murenee. 

Ja jos on Ofelia nostettu keskiöön, on selkeästi veljensä Laertes (Aleksi Holkko) saanut myös upgreidauksen. Laertes on Hamletin kaveri, ja ei tässä mitenkään edes vihjailla heidän lähemmästä suhteestaan, vaan näytetään suoraan. Hamlet-Ofelia-Laertes muodostaa tiiviin kolmikon, jossa leikitellään ja juhlitaan täysiä. Kimppakivamaista mallia hyödynnetään myös esityksen mainoskuvastossa. Ja taas saattaa konservatiivisimmat katsojat kävellä väliajalla ulos. Holkko on myös fyysisesti täydellinen veli Ofelialle; pitkiä, laihoja ihmisiä joita on puvustajan helppo pukea androgyynin näyttävästi. Laertes on näkyvästi mukana alussa ja taas lopussa.

Liikettä ja liikunnallisuutta, ja myös tanssillisuutta on paljon, koreografi Ari Nummista onkin konsultoitu (hyvä niin). Koko esitys on hyvin fyysinen. Hyvin yleisöä mukaan ottava myös. Jos kohta Horatio toteaa: "Armollinen herra, nyt on outoa menoa" - kuvastaa hyvin koko esitystä! Pieni hauska yksityiskohta on myös siinä kuka saa pitää ikonisen Olla vai ei olla -puheen. Aika on tosiaan sijoiltaan. 

Olavi Uusivirta on mielenkiintoinen, ja täysin nappivalinta Hamletin haastavaan rooliin. Hän on täysiverinen esiintyjä, rocktähti ja näyttelijä samassa hahmossa. Fyysinen Hamlet, joka osaa tuoda esille ne hahmon monet puolet. Hän osaa heittäytyä, ottaa yleisönsä. Taitavasti hän tuo taas jotain uutta tähän ikoniseen rooliin. Hieno työ! Ja totta puhuakseni, en vähempää odottanutkaan. On myös mielenkiintoista että hänen oma isänsä Matti Uusivirta nähdään Hamletin isänä. Tämän haamu on kömpelö, kostonhimoinen ja jotenkin säälittävän surumielinen. 

Siinä missä tämä Reunasen Hamlet-tulkinta korostaa nuorison rooleja, jäävät vanhemman polven edustajat hieman sivuosaan. Esa-Matti Longin Polonius on pöhköläinen reppana (as usual) ja tämän haudankaivaja lakonisen humoristinen (ja mikä kantribiisiveto!). Hamletin äitinä Gertrudena Paula Siimes jää eniten sivuun, ja äidin ja pojan merkittävät kohtaukset eivät säväytä isommin ainakaan minua. Heidän välisensä kemia jää ohueksi. Timo Tuominen on juonitteleva Claudius, ja tässä roolissa on jo yritystä.

gg

Paljon on juonta tiivistetty, muokattu, henkilöitä karsittu jne. Osa näistä ratkaisuista toimii paremmin, jotkut ehkä eivät. Kaikki Norja-kuviot, Marcellukset ja Fortinbrasit on hävitetty kokonaan. Näyttelijäseurueen deletointi on hyvä veto! Sen sijaan näytelmäkirjallisuuden takinkääntäjäkaksikoista tunnetuimmat kaverit eli Guildenstern (Ola Blick) ja Rosencrantz (Karlo Haapiainen) suorittavat muiden velvollisuuksiensa ohella nämä näyttelijäöseurueenkin hommat. Ihan kelvosti vielä! Punaiset klovninenät pienenä nyökkäyksenä Kansallisteatterissa samaan aikaan pyörivälle Red Nose Companyn Aleksis Kivelle?

Vaikka istunkin aika takana, tunnistan Ofelian mukanaan kantaman kirjan kansikuvasta (David Foster Wallacen Päättymätön riemu) - mitäköhän tulkintoja tästä voisi vetää? Monenlaista pientä juttua ja jippoa on haudattu mukaan koko esitykseen - varsinainen runsaudensarvi kyllä. Toisaalta onko kaikkea jo hieman liikaakin?

Reunasen Hamlet on 2020-luvun versio, queer, feministinen, nuorisoversio, rockversio, raikas ja ei vähäistäkään määrää tunkkainen. Aistikkuutta ja räväkkyyttä sopivassa suhteessa. Se on myös äänekäs ja hieman sekava, mutkia oikova ja paikoitellen ehkä liiankin räyhäkkä. Makuasioita. Varmasti tulkinta joka tulee jakamaan katsojien mielipiteet tehokkaasti kahteen leiriin. Paljon hienoa ja uutta. 

Tapahtumat etenevät välillä aika nopeasti, ja lavalla nähdään jo liekinheitintä, käsiasetta ja machete-veistä. Alan miettimään millainenkohan mahtaa olla lopun kaksintaistelukohtaus Hamletin ja Laertesin välillä. Mikä lie miekat korvannut, vai nähdäänkö tämmöistä lainkaan. 

Kolme tuntia on pitkä aika, ja jostain biletyskohtauksista olisi voitu hieman nipistääkin lyhyemmäksi. 

Kenelle tätä voi suositella? Nuorille, koululaisille, tämän päivän ihmisille. Niille jotka kaipaavat klassikoiltaan rouheita uusintatulkintoja ja ketkä eivät pelkää heittäytyä uuden vietäväksi. Kyllähän tämä hieman sulattelua vaatii tämmöiseltä paatuneemmaltakin Hamlet-katsojalta. Mutta vaikka jo pelkästään Olavi Uusivirran karisman takia kannattaa suunnata Kansallisteatteriin!

Esityskuvien copyright Yehia Eweis.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Aleksis Kivi / Red Nose Company, Kansallisteatteri 3.3.2022

Kuka voisikaan olla Aleksis Kiveä sopivampi kirjallinen sankari juhlistamaan sekä Kansallisteatterin 150-vuotista taivalta että Aleksis Kiven kuoleman 150-vuotispäivää. Kerrassaan hienoa tilannetajua kaikilta asianosaisilta!

Nimittäin suosikkipunanenäni eli Red Nose Companyn klovnit Mike ja Zin ovat taas vauhdissa. Tällä kertaa hieman ehkä totutusta poikkeavalla konseptilla. Ei se että esitys sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa, sillä tämä duo on kiertänyt kaikenkokoisilla ja komeilla lavoilla ennenkin. Eikä sekään ole uutta että esitys tarttuu kirjalliseen klassikkoon, tai tällä kertaa kirjailijan koko tuotantoon. Tai sekään että herrojen tämänkertainen pläjäys on sekä armottoman viihdyttävä ja hauska, mutta myös riipaisevan herkkä ja tarkkanäköinen. Eikä musiikkikaan ole uutta. 

Uutta sen sijaan on se että Mike ja Zin ovat jättäneet musisoinnin pääsääntöisesti upean Avanti! jousikvartetin sekä haitaristi Niko Kumpuvaaran hoidettavaksi. Ja sekin että Miken ja Zinin aikaisempia aikuisten esityksiä on ollut kirjoittamassa ja ohjaamassa myös Otso Kautto. Nyt käsikirjoitusavuksi on saatu sekä Kansallisteatterin dramaturgi Eva Buchwald ja teatterin monitaituri Linda Wallgren, joka myös ohjaa yhdessä klovnikaksikon kanssa teoksen. Tämä resonoi kyllä hienosti Wallgrenin juuri vastikään Turun kaupunginteatterille ohjaaman loistavan Kullervon kanssa!

Ja hyvin tämäkin yhteistyö kaikkien uusien toimijoiden kanssa toimii. Erinomaisesti suorastaan! Esityksen teksti on napakkaa, oivaltavaa, opettavaista ja tottakai hauskaa. Vähän kuin Kiven omakin teksti, näin tarkemmin mietittynä. Aleksis Kivi, elämänsä, tuotantonsa ja kuolemansa käydään läpi välillä hitaasti ja nautiskellen, välillä nopeasti kiihdytellen. Kiven herkullista kieltä makustellaan, julmia kritiikkejä ruoditaan, henkilöhahmoilla mehustellaan. Esityksessä mietitään myös miksi juuri Aleksis Kivestä tuli niin tärkeä meille suomalaisille, miten aikalaiset häneen suhtautuvat, miksi hän kirjoitti niinkuin kirjoitti. Mistä hän sai inspiraationsa, rahaa ja kenties rakkauttakin. Moni näistä asioista on tuttua, mikäli lainkaan Kiven tuotantoon ja historiaan on perehtynyt, mutta opinpa vähän uuttakin.

Vaan ei olisi hienoa esitystä ilman Timo Ruuskasen (Zin) ja Tuukka Vasaman (Mike) panosta, lahjakkuutta, periksiantamattomuutta, huumorintajua, musiikillisia kykyjä, improvisointitaitoa ja loistavaa tilannetajua. Tajuttoman kova kaksikko! Herrat heittäytyvät lukuisten, suorastaan kymmenien, rooliensa pyörteisiin, vaihtavat lennosta niin roolia kuin esitystapaa ja pelaavat niin hyvin yhteen että harvoinpa sellaista yhteistyötä näkee. He ovat Mike ja Zin, Zin ja Mike. Yhdessä. Siinä menee sujuvasti Snellmanit, Lönnrotit, Bergbomit (sekä Kaarlo että Emilie), murskakriitikko August Ahlqvistit, Cygnaeus ja Jean-Pierre Kuselat. 

Ja Putinille näytetään keskisormet (ja taas myrskyisät aplodit). Viittauksia populaarikulttuuriin paljon Kiven ulkopuoleltakin on riputeltu joukkoon juuri passelisti. Kaiken ikäisille löytyy bongattavaa. Toki enemmän irti saa jos Kiven tuotanto on edes hivenen tuttua, mutta mitenkään välttämätöntä se ei ole, tietenkään. Tämähän on ennenkaikkea komedia.

Ilman muutahan esityksessä mukana on perinteisen suomalaisen teatterin kännikohtaus, mikä toki ei Kiven töissäkään kovin harvinainen ilmiö ole. Mitäpä sitä ollenkaan tapahtuisi jos hänen tuotannostaan poistaisi viinan! Miettikääpä sitä hetki. Ei Seitsemän veljeksen dokailua tai kuuluisaa Nummisuutarien delirium-kohelluksia, Eskon kännäilystä puhumattakaan. Tai Olviretki-näytelmä olisi kenties Piimäretki.

Aleksis Kivi ei käsittele pelkästään Kiven persoonaa ja tuotantoa vaan myös Suomen historiaa (ja nykypäivääkin), suomen kieltä ja suomalaisen teatterin historiaa. Siten tämä on myös oivallinen esitys niin 8-luokkalaisille Taidetestaajille kuin muillekin koululaisille (joita muuten meidän näytöksessä piisasi).

Taaborinvuoren kesäteatteri urheiluselostettuna Rocky-leffojen tunnarilla päättää ensimmäisen näytöksen niin hersyvän hauskasti että leijun tuolin yläpuolella varmaan kaksi metriä. Jo pelkästään sen vuoksi tämä kannattaa nähdä. Suomalaisen äijäkulttuurin huippu!

Klovnien pieni tuttu lavarakennelma näytti vähän pieneltä ja orvolta keskellä Kansiksen suurta näyttämöä. Mutta äkkiä siihen silmä tottui. Lavan vasemmassa reunassa oli orkesterin paikka ja oikeassa taas ison Kiven teospinon päällä tuoli, Siinäpä se Tarja Simonen lavastus kaikessa yksinkertaisuudessaan. Eikä muuta toki tarvitakaan, kun teksti on hyvä ja esiintyjät erinomaiset. No jos vähän kultakangastakin! Simonen käsialaa olivat myös kansallishenkiset Kivi-tyyliset puvutkin, jotka tuovat sen viimeisen nautinnollisen silauksen esitykselle. Ville Virtanen on suunnitellut valot.

Musiikkia saimme nauttia monenlaista, Marzi Nymanin ja Kumpuvaaran hienoja sovituksia. Avanti! pisteli parastaan viulistien Minna Pensolan ja Tommi Asplundin, alttoviulisti Santtu Podzniakovin ja sellisti Joasia Cieślakin tahdissa. Miten upeasti jouset soivatkaan! Ja upeasti soi myös Kumpuvaaran haitari! Hän pääsi myös esiintymään Seitsemän veljeksen Eerona, ihan vaan siinä paikallaan ollen (toki viikset ennakkoon kasvattaen).

Kaksi ja puoli tuntia kuluu kuin siivillä. Tämä oli niin nautinnollinen esitys, että olisin voinut katsoa heittämällä vielä toisen mokoman. Lopuksi saamme kuin saammekin nauttia viuhahduksesta lavan poikki, ou jee! Summa summarum: Aleksis Kivi sopii ihan kaikille (no ei ehkä perheen pienimmille); se on loistava tapa juhlia sekä Aleksis Kiven että Kansallisteatterin juhlavuotta, toki ylipäätään suomalaista teatteria. Suoranainen kulttuuriteko!

Ja mikä on myöskin mahtavaa on se että Aleksis Kivi on osa alati kasvavaa eri teatteritalojen yhteistyötä. Tämä on Kansallisteatterin, Red Nose Companyn, Jyväskylän kaupunginteatterin, Lahden kaupunginteatterin, Kuopion kaupunginteatterin, Tampereen Työväen Teatterin, Turun Kaupunginteatterin sekä Kamariorkesteri Avanti! yhteistuotanto. Ja siten mahdollista nähdä kaikissa näissä teatteritaloissa. Kiertueen liput jo myynnissä, ja lienevät käyvän kaupaksi melko nopsaan...

Illan aloitti korona-aikana totuttuun tapaan Kansallisteatterin ihana ja perin sympaattinen vahtimestari Matti Patana. Tämän Ukrainaa koskevat aloitussanat yleisölle kirvoittivat isot aplodit. Oli myös uusi kokemus tulla valokuvatuksi, siis me yleisö. Kuulemma parinkymmenen vuoden välein Kansallisteatterin suuren näyttämön yleisö pääsee ikuistetuksi esimerkkiyleisönä. Vinhaa! Me maskillinen porukka teimme siis historiaa. Sopii hyvin teatterihistoriaa tekevän esityksen kylkiäisiksi.

Valokuvien copyright Cata Portin.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.