Rakkaudesta sähköön / Tampereen teatteri 9.3.2026

Tampereen teatterin ja Kansallisteatterin yhteistuotanto Rakkaudesta sähköön sai ensi-iltansa Helsingissä maaliskuussa 2025 ja nyt vuotta myöhemmin Tampereella. Mä niin tykkään näistä yhteistuotannoista! Nyt ollaan mimiikan, musiikin, melankolian ja maestro Marcin matkassa!

Lavalla on graffitein sotkettu, ränsistynyt tiilinen talonmurju, johon resupekan näköinen heppu koittaa päästä sisään. Turhaan, kun ei ole avaimia. Asunto pyörähtää ympäri ja pääsemme katsomaan murjua sisäpuolelta. Vähän nuhruinen keittiö, eipä juuri muuta. Keittiö, jonka ikkunasta tyyppi koittaa edelleen epätoivoisesti päästä sisään. Kaksi outoa hahmoa odottaa asunnossa. Hopeaiseen ja siniseen pesäpalloasuun (sekä siniseen partaan) sonnustautunut Yksi (Karl Sinkkonen) ja vaaleanpunaisessa tyllihörhelöpalleropuvussa Näisyys (Tanjalotta Räikkä). Mielikuvitusolentoja, mutta katsojille varsin näkyviä, ja varsinkin kuuluvia. 

Halki esityksen he puhkeavat yhtäkkiseen lauluun, tai niin että Sinkkonen musisoi ja Räikkä laulaa. Eikä ainoastaan laula vaan tulkitsee! Sinkkosen säveltämät ja Saara Törmän sanoittamat biisit ovat muuten tosi kivoja, mutta sanoituksiltaan todella synkkiä, sillain hauskalla tavalla. Hirtehishuumoria sanoisin. Oivallista taustamusiikkia itsemurhaa hautovalle miehelle. 

Sillä sitä meidän asuntoonsa lopultakin ikkunan kautta murtautuva päähenkilömme Markku (Marc Gassot) haluaa. Kuolla. Miten iloinen aihe komedialle, eikö? Rakkaudesta sähköön ei olekaan mikään tavanomainen komedia, vaan ehtaa mimiikkaa ja slapstickiä sisältävä esitys. Joka tarkoittaa että tässä ei turhia puhuta. Laulut ovat eri asia, mutta niitä tulkitseekin mielikuvitustyypit, Markun ainoat kaverit. Sillä hän on yksinäinen, luuseri, jolla ei tunnu olevan enää mitään syytä tai halua elää. 

 

Tässä siis taustaa, koska oikeastaan kaikki lähtee kierroksille ja raiteiltaan kun Markku vihdoin pääsee sisään. Ensin suomalaiskansalliseen tapaan vedetään kirkasta viinaa ja sitten asiaan eli siihen itsensä tappamiseen. Matkaan tulee toki monenlaista mutkaa ja koukeroa. Yleisöltä pyydetään ja saadaan paljon apuja, oli kyseessä sitten pullon avaaminen tai pesäpalloilu. Pääasiallisesti Markku koheltaa ja säätää ihan keskenään, Yksin ja Näisyyden katsoessa hämmentyneinä miehen menoa. 

Gassot on kiistämättä mestarillinen työssään ja nytkin hän miimikoi kuin pieni eläin. Tuhmaa, kilttiä ja kaikkea siltä väliltä, tämä ei kyllä ole ihan pienten lasten esitys. No ei ehkä aihepiirinsäkään takia. Hienoa ja hauskaa katsottavaa, vaikka aihe on mitä on. Useita yllätyskäänteitä ja twistejä koetaan, niin näyttämöllä kuin katsomossakin. Mitä tahansa voi tapahtua, ja tapahtuu. Myönnän että pesiskohta silti hieman yllätti. Ja ehkä muutama muukin. 

 

Kiitän myös Saija Siekkistä upeista puvuista! Siinä missä Markku on verhoutunut ruskeaan tylsään miesten pukuun, ovat hänen "ystävänsä" sitäkin värikkäämpiä. Varsinkin Näisyyden pinkkihörhelöpuku on ihastuttava! Valo- ja äänisuunnittelusta vastaa Mikko Hynninen. 

Tämä on todella valloittava ja yllättävä esitys. Kaiken keskiössä on Gassot'n ilmiömäinen fysiikka ja kyky heittäytyä (kirjaimellisesti) - mutta korvaamatonta taustatukea antavat Yksi ja Näisyys. Rakkaudesta sähköön on esitys joka ei jätä kylmäksi; se kerrassaan sytyttää liekkeihin (ainakin jotkut paikallaolijoista). Kiitän esiintyjien lisäksi ohjaaja Aitor Basauria, tuota legendaarista Spymonkey-ryhmän jäsentä ja klovneria-opettajaa. Rakkaudesta sähköön on hänen ohjausdebyyttinsä Suomessa. Hieno alku sanoisin!

 

Esityksiä on Tampereen teatterissa maaliskuussa vielä/vain neljä (4), joten suosittelen pikaista siirtymistä lippukaupoille. Esityksen biisit (ja muutama bonus) sisältämä LP-levy on muuten myynnissä teatterilla, suositan sitäkin, koska biisit on oikeasti aika mainioita.

 

Esityskuvien copyright Mitro Härkönen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

Attraction Capillaire / NouNous, Cirko 7.12.2019

Hiuksista roikkumisen jalo taide ei taida olla järin suosittua tänä päivänä. Tai ainakaan tunnettua. Tai se on sirkustelun marginaalia ainakin. Olikin kiva huomata että NouNous festareilla ainakin tämä duo vetivät katsojia Attraction Capillaire esityksellään. Lyhyt ja napakka show on varmaan se avainsana, koska voin kuvitella millainen kihelmöinti päänahassa esiintyjillä on.

 

Sonja Kososen ja Elise Abonce Muhosen hiukset on kiedottu taidokkaasti nutturalle ja sekaan on kiinnitetty pyöreä roikkumisrengas. Siitä saa näppärästi itsensä klipsulla kiinni erilaisiin vaijerivirityksiin ja kohoiltua yläilmoille. Tämä tekninen riggaus olikin hauskaa, kun oli erilaisia tasapainotiloja, milloin molemmat nousivat vuorotellen ilmaan, ja milloin mitäkin. Omassa tukanjuuressakin vähän tuntui myötätunnosta.

Jo sisääntulo on näyttävä ihmisvankkureineen ja megafoneineen. Tyylikkäät mustat esiintymisasut ja hienosti mietitty visuaalisuus on tärkeää. Musiikki vaihtelee teknosta barokkioopperaan ja kyllä siellä yläilmoissa ehtii kiikkumaan niin merenneito kuin nykyajan shamaanikin. Jotenkin tästä tulee mieleen jotain sellaista vanhakantaista loitsimista myös. Ehkä se oli se "noitarumpu".

Tukastaroikkuminen on se esityksen juttu ja siihen ympärille on sitten kerätty jotain muutakin, kuten esimerkiksi Nirvanan soittaminen nokkahuiluilla. Aika poikkitaiteellinen esitys monellakin tapaa. Catwalk-estetiikka oli mainiota (rollaattori-tuuba-viritykset). Absurdia ja oliko tämä sitten sitä kafkamaista outoutta. Mene ja tiedä, mutta melko herkullinen välipala!

Vaikkei kaikki taida mennä ihan putkeen, tai tässä tapauksessa tuubaan, niin hauskaa on, sekä esiintyjillä että katsojilla. En tiedä olisiko tämä ihan oman maksullisen esityksen väärtti 25 minuutin kestoineen, mutta väliohjelmanumerona erittäinkin passeli. Ja toki tämmöisellä festarilla. Hauskaa ja erilaista kumminkin!


Kuvien copyright Jean Claude Leblanc.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.x

Kallo Collective & Uusinta ensemble: KWALK / NouNous, Cirko 7.12.2019

Mainio ajatus yhdistää Kallo Collectiven notkea fyysisen teatterin taitajakolmikko Jenni Kallo, Thom Monckton ja Sampo Kurppa samalle lavalle yhdessä kolmihenkisen Uusinta Ensemblen (Emil Holmström, Maria Puusaari ja Joonatan Rautiola) kanssa. Tuloksena aikalailla uniikki esitys KWALK. On muuten aina tosi ihanaa kun esiintyjät ovat ovella kättelemässä katsojia! Yhtä ilahtuneita sirkustaiteilijat olivat myös nähdessään muusikot. Paitsi jostain syystä Joonatania, joka töräyttelikin harmistuneen vastineensa.

Musiikki oli siis tärkeässä osassa esitystä ja hyvä niin. Muusikot taipuivat moneen ja olivat todella mukana, välillä melkein ryöstäen huomion. KWALK ei siis ollut säestetty fyysisen teatterin show, vaan todellinen hybridi. Yksi hauskimpia juttuja oli ”evoluutiokävely”, mutta käänteisesti. Ja kuplamuovin poksauttelu on aina kivaa, näemmä myös pelkästään sen katsominen. Ja jos siihen vielä yhdistetään kilpailu ”kuka pääsee kulkemaan kuplamuovin päällä pisimpään ilman ääntä”, niin avot. Ja voihan sen päällä vähän rivitanssiakin, koska poksauttelu on vaan niin parasta. Kuplamuovilla saa myös aikaan todella selkäpiitä riipiviä nivelten ja muiden paikkojen naksauttelua. Auts.

Kävelykohdissa hyödynnettiin hyvin esiintyjien pituuseroja ja hauskasti myös sitä fyysistä taituruutta ja notkeutta.

Esityksessä oli myös puhetta, mutta niin ihmeellistä sopotusta, että piti oikein pinnistellä että mitä ihmettä. Kasvien tieteellisiä nimiä ainakin bongasin. Mikä oli yhteys kokonaisuuteen, mene ja tiedä.

   

KWALK on saanut ensi-iltansa jo 2017, mutta aika ajatonta menoa, vaikka vedettäisiin vielä 10 vuotta. 

Hetkittäin muusikoiden osuus oli hieman liian pitkälle vedetty, kaipasin enemmän sitä fyysisen komedian osuutta. Muusikoiden läpsyttely ei jaksanut kantaa. Kokonaisuus oli ehkä hieman liian epätasainen ja ailahteleva. Vaikka tämä oli vain 50 minuuttia pitkä, niin sekin olisi kaivannut hieman tiivistystä tai sitten jotain lisää. Monimuotoista oli, mutta jäin kaipaamaan pikkiriikkisen tiivistystä ja enemmän punaista lankaa.

Eripituisten nuottitelineiden dilemma hymähdytti kyllä.


Kuvien copyright Gemma Tweedie.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

x

Jenni Kallo: Only Bones v 1.3 / NouNous, Cirko 7.12.2019

Nyt oli Jenni Kallon vuoro jatkaa Thom Moncktonin ja Sampo Kurpan jalanjäljillä Only Bones-konseptia, kun nähtiin versio 1.3! Maailmanensi-illassa! Reilun puolen tunnin mittainen esitys johdatti fyysisen ilmaisun alkulähteille. Mustiin trikoisiin puettu nainen, lamppu sekä teltan toisessa reunassa musisoiva mies (Maximilian Latva). Siinäpä esitys pähkinänkuoressa!

Joskus pieni on kaunista ja riittävää. Pieniä oivalluksia, pieniä hetkiä. Miten kynsilakan laittaminen voi olla työlästä, jos käsillä on muuta puuhaa. Ja kuinka monta trikoota mahtuu edes päällekkäin. Pussailevat ja viheltävät vatsamakkarat (jos nyt hoikan ihmisen tapauksessa voidaan edes mistään "makkaroista" puhuakaan) on taatusti sellaista mitä ei ihan joka esityksessä tule vastaan! Narusysteemin kanssa temppuiliú viihdytti hyvin myös.

Karvaiset sääret ja balettitossut ovat myös kiehtova yhdistelmä, koska yleensähän tanssijoiden sääret ovat siloistakin siloisemmat. Joutsenlampi toimii aina.

Fyysinen teatteri on siitä metkaa, että nimikkeen alla voi tehdä oikeasti mitä hyvänsä. Väännellä kasvojaan, kehoaan ja olemustaan mihin hyvänsä. Joku asia toimii ja joku ei niin hyvin. Kokonaisuus, ja toisaalta taas yksityiskohdat, ratkaisevat. Miten säilyy katsojien mielenkiinto, miten jännitys. Pitäisi aina keksiä jotain uutta ja uniikkia, tai muunnella vanhaa jollain tavalla. Vaikeaa!

Thom Moncktonin ohjaama Only Bones v 1.3 on tarpeeksi originelli, aika erikoinen ja hauskakin, hetkittäin kyllä vähän laimea. Eli se sama intensiteetti ei kanna yhtä voimakkaasti läpi esityksen. Valon ja varjon vaihtelu oli toteutettu hienosti, eli ei innovatiiviseen valosuunnitteluunkaan paljoa vaadita. Jään odottelemaan jatkoa - myös Only Bones v 1.2 on vielä työn alla.


Kuvan copyright ?
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Gabriela Muñoz: Dirt / NouNous Festival, Cirko 7.12.2019

NouNousin lauantain esitysputken starttasi meksikolaisen Gabriela Muñozin uusin sooloteos Dirt. Euroopan ensiesitys muuten. Pari vuotta sitten onnistuin missaamaan tämän lahjakkaan esiintyjän edellisen vierailun ekalla NouNousilla, mutta onneksi nyt sitten pääsin näkemään mestarin työssään.

Dirt käsittelee yksinäisyyttä, piiloutumista maailmalta ja kanssaihmisiltä, kaipuuta. Minkä kaiken taakse sitä pieni ihminen voikaan piiloutua? Tunnin esityksen jälkeen tiedämme: aika monenlaiseen. Vaatteet ovat monelle se hyvä ensimmäinen suojaus ja niin myös esityksemme surumieliselle naishahmolle. Ja vaatteita tuntuu piisaavaan vaikka kuinka kuorisi. Mitä kaikkea sieltä alta paljastuukaan? Ainakin sukkahousuihin maalatut kasvot, jotka paljastavat sen minkä haluamme nähdä. Kaikki on hyvin, vai onko. Vaatteilla saa myös loihdittua itselleen uusia muotoja, uusia identiteettejä. Tunge sukka housuihisi ja ole mies. Tunge pari paitaa hartioihisi ja olet vahva mies. Meikkaus on toinen itsensä piiloutumisen yritys.

Ihan pienten pikkutuhmuuksien takia ikäraja lienee 12+, mutta ei tässä mitään pienellä alastomuudella leikittelyä kummempaa ole. Vaan koko Muñozin olemuskin on vihjaileva ja hiljakseen yleisön kanssa flirttaileva. Täysiverinen taiteilija, joka on meidän kanssamme kärsivällinen ja ihana. Kaikki kun eivät aina ymmärrä mitä hän haluaa meidän tekevän (kyllä, hieman yleisöosallistamista taas).

Esitys yhdistää hieman surumielistä ja haikeaa klovneriaa, vähän varjoteatteria ja sormimaalailua, burleskitanssin sorttista, vaatteiden heittelyä katsomoon. Hyvä esimerkki siitä miten pienestä saa aikaan kivan kokonaisuuden. Hauska ja hyväntahtoinen esitys. Inhimillinen.

Lopuksi Muñoz katoaa taustakankaansa vaatteisiin ja vapautuu kahleistaan - I feel light, beautiful and free. On siis mahdollista irtautua kaikesta ja tuntea olevansa ihana! Jotenkin tämä jätti lämpimän kohdan sydämeen elämänmyönteisyydellään.


Kuvan copyright ?
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Les Rois Vagabondes: Concerto pour deux Clowns / NouNous festival, Cirko 6.12.2019

NouNous festival is back! Ja millaisella serviisillä. Sain sullottua itselleni 5 esitystä kahteen päivään, eli oikeastaan kaiken ohjelmiston yhtä lukuunottamatta (siitä näin demon viime vuonna). Demoja olisin halunnut myös nähdä, mutta kaikki ei aina vaan onnistu. Kolmas vuosi, ja festivaali parantaa joka vuonna. Viime vuoden ehdoton helmi oli edelleenkin hykerryttävä Un Poyo Rojo, mutta entäpä nyt? Oliko jotain yhtä sykähdyttävää? KYLLÄ!

Ohjelmakuvauksen perusteella jo osasi odottaa jotain tosi hienoa, mutta todellisuus löi silti aivan ällikällä! Ranskalaispari Julia Moa Caprez ja Igor Sellem eli Les Rois Vagabondes ja heidän duettonsa Concerto pour deux Clowns oli niin nappisuoritus että menee heittämällä omalla listallani yhdeksi vuoden parhaimmista esityksistä. Ehkäpä jopa vuosikymmenen. Olipa kategoria mikä hyvänsä. Mikä esitys!

Nimensä mukaisesti esitys on konsertto kahdelle klovnille. Miespuolinen on hieman Pasasen Speden näköinen, oudosti ääntelevä ja silmiään räpyttelevä punanenäinen käppyräinen ukkeli, josta epäilee että mahtaako tuo jaksaa edes kymmentä minuuttia. Elegantti naispuoleinen taas hehkeä punaisessa mekossa ja valkoperuukkisena - ja erittäin ketterän oloisena. Kummallakin instrumenttikotelo kainalossa. Muutaman kommervenkin jälkeen esiin kaivetaan viulu ja tuuba (jokainen voi miettiä kumpi soittaa kumpaa) ja soitto alkaa Vivaldilla. Samalla alkaa myös koko 70 minuuttia jatkuva temppuilu. Akrobatiaa, ketteryyttä, kuperkeikkoja, hyppyjä, sanatonta klovneriaa, flirttailua, voimannäyttöjä puolin ja toisin, tanssia, laulua, laukkaamista ympäri lavaa. Huh! Meno on melkoista. Välillä saa haukkoa henkeä pelonsekaisin tuntein: putoaako joku, pysyykö pystyssä, mitä tästä tulee - ja välillä henkäillä ihastuksesta: näinkin voi tehdä! Kertakaikkisen hurmaavaa.

Katsojan mielikuvituksen rajoja venytellään sopivasti, ja yleisöstäkin pääsee muutama osallistumaan esitykseen. Näissä tilanteissa jaksan aina ihmetellä ja ihailla miten hienosti katsojat heittäytyvät mukaan hommaan, siis todella pistävät itsensä likoon. No päästään me kaikki vähän laulamaankin.

Sitten estradilla haukataan heinää, kaivellaan lisää soittimia laatikosta, vedetään härkätaistelua ja lauletaan tuutulaulua. Käänteitä on enemmän kuin monen teatterin koko kauden kaikissa esityksissä yhteensä, ja hetkeäkään ei ole tylsää tai kuollutta. Päinvastoin, toivon että tämä herkku ei loppuisi koskaan. Mitään sen kummempaa rekvisiittaa ei tarvita, jos on kaksi lahjakasta ja todella monipuolista esiintyjää ja loistavat ideat. Samettiverhot, matka-arkku ja mekko (josta todellakin on moneksi). Paljon erilaisia "temppuja", mutta tässä on myös hieno draaman kaari, yllättäviä käänteitä ja tasapainoinen kokonaisuus, jotka yhdessä sitovat temput yhteen.

Ja ei se äijänkäppänä nyt niin kovin kömpelö tai heiveröinen ollutkaan. Herranjestas mikä fyysinen voima ja sitkeä jäntevyys. Mutta niin on kyllä kumppanissakin. Lisäksi kumpikin on kaiken muun ohella vielä suht näpsäkkä muusikkokin. Haluan tämmöisiä konsertteja lisää!

Jättimäinen kristallikruunukin pääsee esille pieneen ilma-akrobatianumeroon. Ja sokerina pohjalla pariskunnan nuori poika saapuu lopussa lavalle heittämään omat kuvionsa ja soittonäytteensä. Mahtava lopetus.

Tämä esitys ei todellakaan jättänyt täydessä katsomossa ketään kylmäksi, vaan kaikki henkäilivät ihastuneina. Kertakaikkisen huikaiseva show, jonka voisi katsoa päivittäin uudelleen vaikka loppuelämänsä ajan. Show on kiertänyt maailmaa jo vuosikausia, ja toivon mukaan jatkaa vielä pitkään. Toisaalta taas odotan innolla tältä virtuoosiperheeltä mitä he seuraavaksi keksivät.

Pientä esimakua spektaakkelista saat allaolevasta trailerista.

Mahtavan isot kiitokset Kallo Collective ja NouNous-porukalle, että tämän saitte hankituksi Suomeen. Kyllä oli elämys.


Kuvien copyright Les Rois Vagabondes (P. Rappeneau, A. Wenger)

Compagnia Finzi Pasca: Bianco su Bianco / Espoon kaupunginteatteri 28.9.2019

Odotin sirkusta, mutta sainkin jotain muuta. Sveitsiläisen Finzi Pasca-ryhmän Bianco su Bianco jätti hieman hämmentyneen olon. Mitä minä oikein näin? Olihan tässä sirkuselementtejäkin, mutta enemmän paljon muuta. Tämä oli performanssi ennemminkin, ja fyysistä teatteria, tarinankerrontaa.

Brasilialainen Helena Bittencourt ja hollantilainen Goos Meeuwsen esiintyvät hehkulamppuja täynnä olevalla lavalla. Tai tulikärpäsmetsähän tämä on. Valot ja niiden monipuolinen käyttö muodostaa esitykselle rungon, kuten myös innovatiivinen äänisuunnittelu. Huppupäinen hahmo kuljeskelee valojen joukossa hiipien ja äännellen. Kuin joku outo munkki tai hidas kuolema. Outoja ääniään miksataan sitten yhteen ja pääsemme kuulemaan niitä erilaisissa kerrostumissa. Sämplättyyn äänimattoon lisätään naisen sanoja, ja sanat kaikuvat ja jäävät soimaan. Nainen kertoo Ruggerosta monipolvista tarinaa, ja tipahdan kärryiltä pian. Milloin se esitys alkaa?

Nainen puhuu portugalia ja katsojille on kyllä tekstitys. Se ei silti auta minua pysymään tarinassa mukana. Tarinankerronnan lomassa on pieniä temppuja, hieman jongleerausta hatuilla, temppuilua lamppujen kanssa, sellaista klovneilua. Kaiken aikaa  nainen jatkaa rönsyilevää tarinankerrontaansa.

Nykysirkukselta ei odotakaan samanlaista touhua kuin perinteiseltä, eli oikeastaan lavalla voi tapahtua mitä tahansa. Silti tämä Daniele Finzi Pascan ideoima ja ohjaama esitys oli enemmänkin kuin tarinatuokio, ja sitä sirkusosuutta oli minimaalisen vähän. Kuulemme Ruggeron elämäntarinaa, joka jättää minut haaleaksi. Välillä on tuulikone mukana, välillä kitara tai valaistu valkoinen mekko. Hieman lattia-akrobatiaa ja vitsailua mm. naisen alleista eli käsivarsien löllymisestä. Ei oikeastaan naurattanut. Ruggeron tarina sai kuvitusta, laulua, sahansoittoa. Ruggeron ja Elenan tarina muuttuu osaksi esitystä. Keitä nämä ihmiset oikein ovat ja mikä on se yhteys esitykseen? Virtahepo ja possukin lavalla nähdään.

Katsomossa oli aika paljon väkeä ja jonkun verran myös lapsia. Mietin siinä että miten he tämän esityksen kokevat, varsinkin jos odottivat sirkusta. Siis sellaista vähän nopeatempoisempaa ja tempukkaampaa. Jos ei osaa portugalia eikä lukeakaan, niin ohi meni paljon. Ja lisäksi jonkun verran tekstiä oli kääntämättäkin.

Esitys oli surrealistinen ja absurdi, siinä ei ollut päätä eikä häntää, paitsi Ruggeron elämäntarina, taustan kantavabna voimana. Nainen on tarinankertoja, mies klovni. Esitys ei oikeastaan ala lainkaan, tai ainakin minä odotan että koska se alkaisi. Se lipuu hiljalleen ohi, ja sitten se päättyy. Bianco su Bianco on kiertänyt maailmalla paljon ja on ilmeisesti siis kehuttu ja pidetty.

Tunti 20 minuuttia ja esityksen jälkeen en tiedä mitä sanoisin tai ajattelisin. Tämä oli hyvin erilainen  esitys mitä odotin ja jätti minut ainakin hyvin erikoiseen tilaan. En nyt voi sanoa ettenkö tykännyt yhtään, mutta ei nyt ainakaan mennyt sinne wau-osastoon. Hetkittäin kyllä tuntui että nyt pääsin kärryille, mutta sitten tipahdin taas. Visuaalisesti valometsä oli kyllä tosi hieno mutta muuten ei nyt iskenyt.


Kuvien copyright Javier Valenzuela.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

(Some)Body / Teatr PosleSlov, FinFringe 10.5.2019

Valitettavasti oman säätämiseni ja tietöiden takia myöhästyin ensimmäisestä esityksestäni Turun FinFringe-festareilla, joten Nikola Tesla. A Portrait jäi harmikseni välistä. Toisaalta en ollut oivaltanut että perjantain esitys on italiaksi, ja vasta lauantain englanniksi, joten enpä siitä olisi kauheasti ymmärtänytkään. Ja tänään en pääse katsomaan koska samaan aikaan on muuta... No, kerkesin sitten avajaisiin hetkeksi.

Illan ohjelman avasi sitten Åbo Svenska Teaterin päälavalla nähty venäläisen tanssiryhmän Teatr PosleSlovin esitys (Some)Body. En tiennyt esityksestä etukäteen muuta kuin että siinä ollaan alasti ja tarkoitus on tutkailla ihmiskehoa eri näkökulmista. Lupaus piti. 45 minuutin aikana katsojat saivat tarkastella viiden naistanssijan ja yhden miehen kehoja ja miten niitä käytetään. Esitys koostui lyhyistä jaksoista, ja erilaisista musiikeista. Kaikki oli hidasta ja verkkaista. Tanssia se on tämäkin, mutta enemmän ehkä fyysiseen teatteriin vivahtavaa. Kehonrakennuksen tai itsepuolustuslajien poseerausasennotkin tulivat mieleen monessa kohdassa.

Valosuunnittelu oli erikoisen hienoa ja vivahteikasta. Välillä lempeän pehmeää ja kehojen ääriviivoja hyväilevää, välillä jyrkkärajaista ja terävää. Esiintyjät lipuivat lavalle, hypnoottisen hitaasti, erilaisissa kokoonpanoissa, esittivät hitaita liikkeitä, ja lipuivat pois. Hyvin meditatiivinen kokemus. Välillä meinasin itsekin vaipua transsiin kun musiikissa tuli lempeää venäläistä laulua ja tanssijat liikkuivat minimaalisen pienin liikkein.

Koska esityksen tarkoitus oli pohtia monimuotoista ihmiskehoa, ja muutakaan katsottavaa lavalla ei ollut, niin niitä alastomia vartaloita tuli katsottua. Miestanssijalla oli täydellisen näköinen atleettivartalo, kuin suoraan antiikin patsaista kopioitu. Naisissa oli paljon variaatiota. Yksi oli niin laiha että pahaa teki, ja hänen liikkeensä olivat välillä niin groteskin teräviä että mieleen tuli etäisesti rukoilijasirkka. Yhdellä taas oli muuten hoikkaan vartaloon nähden ihmeen suuret rinnat. Asia vielä korostui kun kaikilla muilla oli taas pienet, niinkuin kai tanssijoilla yleensä.

Myös naisten häpykarvamuoti oli monimuotoista. Hiuksilla saattaa myös tehdä esitystä. Yhden tanssijan hiukset olivat paksut ja ulottuivat takapuoleen asti, joten niistä sai hyvin tehtyä estradin ja esitettyä sormillaan pienen oman tanssinumeronsa siinä. Yhden ainoan kerran miestanssija nosti yhden naisista syliinsä ja kantoi pois lavalta. Pelkäsin hetken epäsopivaa erektiota.

Vaikka alastomuus oli tässä se juttu, niin ei kukaan katsoja liene kuitenkaan paikalla tiirailemassa alastomia ihmisiä. Tai siis toki katsoo, mutta ei epäsopivasti. Tai onko sillä väliäkään jos joku esityksestä kiihottuu? Upeasti liikkuvat esiintyjät Alyona Ageeva, Arseniy Maksimov, Anna Gerzhan, Anna Gratais, Evi Moves ja Sofia Antonova ovat kuitenkin ilmeisen tottuneita olemaan katseiden kohteina.

Yhdestä neljän naisen tanssikohtauksesta tulee mieleen Matissen maalaus The Dance, ja toisessa liikekieli oli muinaisen egyptiläisen oloista. Esiintyjät ovat hyvin ilmeettömiä ja eleettömiä; huomiota ei viedä pois kehoista ja niiden liikkeistä turhaan. Miestanssijan soolo oli hyvin maskuliininen ja jopa aggressiivinen.

Aika kului tosi nopeasti, ja lopuksi jäi seesteinen olo. Suosittelen ehdottomasti - kaunista katsottavaa ja kuunneltavaa. Liput ja lisätiedot täältä.


Kuvien copyright Shaun Conway.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Blueshift / NouNous2018 festivaali, Cirko 9.12.2018

Koska sunnuntain toinen esitysbuukkaukseni olikin sairastapauksen vuoksi peruttu, hypättiin suoraan pienen tauon jälkeen NouNous festivaalin viimeiseen esitykseen, tällä erää. Salaperäisen tekijäporukan luomus Blueshift esitteli kaksi kömpelöihin astronauttipukuihin sonnustautuntta muukalaista, jotka kohtaavat vieraalla planeetalla. Sanaton ei ollut tämäkään esitys, vaikka mokeltavasta kielestä ei kyllä saanut mitään selvää. Mutta lähinnä kuitenkin mentiin vaan kehonkielellä, koska kypärien alta ei ilmeitäkään näkynyt. Silti taitavat esiintyjät saivat erilaisia tunnetiloja välitettyä kropan liikkeillä ja muilla eleillä.

Jotenkin tämä muistutti minua Tero Saarisen ja Kimmo Pohjosen tanssi/haitariteos Breath:ista. Ehkä se oli tämä kahden erilaisen hahmon kohtaaminen, ja siinä jutussa mieleni harhautui avaruusasioihin myös. Nythän sitä avaruusteemaa ei tarvinnut mielikuvituksen kanssa loihtia. Esitys pohti miten voi tulla jonkunlainen yhteys muukalaiseen, ja miten se yhteys on kovin hauras? Raja-aitojen tekemistä itselle ja toisille - miksi niitä tarvitaan uusissakin paikoissa?

Räjähdyksen (alusko siinä levisi?) jälkeen pitää löytää ja valloittaa uusia paikkoja. Mutta mitä tapahtuu kun kahden eri tyypin intressit kohtaavat? Tai koitetaan vallata samoja paikkoja ja omia samoja resursseja kummallekin. Lavan ja katsomon erottaa kangas, mutta pian sekin este on selvitetty uteliaiden astronauttien toimesta. Katsojat kiinnostavat, ja kun tyypit tajuavat olevansa katseiden kohteina, niin siitä vasta pulina alkaa.

Kaikkea säestää outo teknopimputus joka hypnotisoi ja vaivuttaa transsiin. Äänenmuunninta käytetään puheen vääristämiseen. Esiintyjien anonyymius toimii hyvin tässä, koska nämä astronauttityypitkin ovat toisilleen vieraita.

Tunti oli tälle mielestäni liian pitkä aika. Kaipasin tiivistystä hieman, ja napakampaa otetta. Vai liekö kohdallani jo turnausväsymys, eikä olisi enää jaksanut keskittyä hieman hidastempoiseen ja unenomaiseen esitykseen. Katsojiakin oli selkeästi vähemmän kuin kaikissa muissa näillä festareilla näkemissäni esityksissä. Tai sitten moni oli nähnyt tämän jo kahdessa aiemmassa näytöksessä.


Tähän päättyi NouNous2018 - oivallinen festari joka tavalla. Cirkon tilat ovat tälle onnen omiaan, juomatarjoilut baarissa pelaavat ja popkornia saa koneesta ilmaiseksi (tosin ei esityksissä syötäväksi!). Tämmöinen pitkänmatkan kulkija, joka joutuu tulemaan omalla autolla, saa pysäköityä ilmaiseksi oven eteen. Ihanat talkoolaiset ja muut aktiivit ovat myös omalla osallaan luomassa kivaa fiilistä. Taatusti tulen ensi vuonna uudelleen - ja jos olet yhtä järkevä niin sinäkin tulet.

Kiitos Kallo Collective ja Cirko!


Kuvan copyright ??
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Different Party / NouNous2018 festivaali, Cirko 9.12.2018

Sunnuntaina uusiseelantilaisehuumori jatkui. Toimistomiljöössä ollaan nytkin, mutta siinä missä Moving Stationery perustui sanattomaan viestintään, niin näillä hepuilla olikin sitten sanaleikkiä toisensa perään. Oivallisesti fyysiseen ilmaisuun, slapstickiin ja ties mihin kaikkeen herkulliseen yhdistettynä. Different Party on esityksen vanha nimi, ainakin Trygve Wakenshawin kotisivujen mukaan, ja nykyinen taitaakin olla Mad Office. Kuvastaa kyllä mielestäni paremmin.

Mutta ei nimi miestä pahenna jne. Kysessä on kuitenkin ihan hillitön esitys, jos kohta ehkä aavistuksen venytetty. Kaksi tuntia olisi voinut tiivistää lyhyemmäksikin, niin olisi ollut vieläkin parempi.

Tässä toimistossa myydään nahkasisustuksia ja kaksi onnetonta tunaria myyntiedustajaa Gareth (Trygve Wakenshaw) ja Dennis (Barnie Duncan) ovat varsin koomisia ja lipeviä tyyppejä. Pitkällä on liian pieni puku ja pätkällä vastaavasti taas liian iso. Okei. Alussa mennään pelkällä mimiikalla, ja verbaalivaihde pääsee vauhtiin hieman myöhemmin. Tai ei toki ole mitään "pelkkää" mimiikkaa, sillä koko esityshän perustuu sille. Yksi juttu mistä tykkäsin kamalasti oli eläimellisiä piirteitä saavat esineet. Eikä koiriksi muutu vain salkut, vaan myös niiden kantajat. Koiraihmiselle tuttuja käytöspiirteitä, jotka huvittaa kyllä. Kenelläpä sitä koira ei olisi joskus karannut katsomoon. Ja sitten on lintuja, hevosia, lehmiä! Bravo! Yhdessä kohtaa katsomosta kuuluu pienen tytön heleä ääni "Mikä sen humman nimi on?"- ja kun lavalla ei meinaa pitää pokka, niin kommentointi jatkuu "esittäjääkin vähän naurattaa" :-D

Ihanalla aksentilla tykitettävää tekstiä minkä kääntäminen kaikki vivahteet tavoittaen olisi kinkkistä. Toimistoslangia, sanaleikkejä, kirjaimellisesti otettavia asioita. Kun Gareth lyö päänsä isoon toimistokelloon: "You have to be a bit more conscious of the time"-tyyppisiä heittoja. Tykkään!

Paperit takertuvat käsiin, kädet eivät kohtaa toisiaan kättelyssä, numeroitakaan ei myyntitykki taida, saatikka oikein mitään muutakaan. Välillä vedetään hommaa hidastuksella, välillä mutustetaan keksiä salaa ikkunalaudalla. Kirjoitusalustoilla saa tennispelin ja päästään tässä cowboy-tunnelmiinkin lehmien ilmaantuessa lavalle. Välillä mennään Marc Gassot/Dark Side of the Mime -osastolle ja sinne teurastukseen ja nahkapuvun valmistamiseen, ja myöhemmin sen riisumiseen. Sopiihan se nahkasisustusfirmaan toki.

Pakko mainita vielä oivallinen kahvikuppilaskuri! Mutta läppärissä on toimiston tulevaisuus, ja varsinkin piiiiiiiitkässä johdossa.

Esityshän muutoin lähenteli loistavaa, mutta pituutta oli tosiaan sen verran, että olisi voinut jakaa kahteen napakampaan tunnin mittaiseen. Sitten ei olisi tarvinnut väliaikaakaan. Se rikkoi esityksen turhaan kahtia. Mutta erittäin nautittavaa vitsinvääntöä ja oivalluksia kyllä.


Kuvien copyright Sarah Walker.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Moving Stationery / NouNous2018 festivaali, Cirko 8.12.2018

Yksi tämmöisten pienimuotoisten festarien hyvistä puolista on se, että tämmöisten hämeen hitaampienkin on mahdollisuus nähdä vanhoja esityksiä. Yksi tämmöinen helmi oli Moving Stationery, jota fyysisen teatterin kiwimaestro Thom Monckton on esittänyt vuosikausia (ainakin vuodesta 2012) ja jota on paljolti palkittukin pitkin maailmaa. Hienoa että nyt onnistuin siihen NouNous Festivaalin ainoaan esitykseen tunkemaat itseni!

45 minuuttia täyttä komediatykitystä, tällä kertaa toimistomiljöössä. Hönö toimistomies ajelee hissillä, syö sushia ja juo teetä, ja onnistuu sössimään oikeastaan kaikessa mihinkä ryhtyy. Toimistotarvikkeet käyvät suorastaan taisteluun häntä vastaan. On hillitöntä miten arkiset asiat muuttuvat komeadian lähteiksi, kun niitä oikein silmin katsoo - ja on oikea mies puikoissa. Jo alun hissimatkalla saadaan esimakua siitä mitä on tulossa. Asuvalintakin on sopivasti hissin tapettiin maastoutuva. Pienistä asioista otetaan ilo irti.

Tää on kyllä ihme urpo tyyppi, vähän sellainen nolojen tilanteiden mies, mutta paljon parempi. Mun vieressä istuvat ihmiset nauravat jossain vaiheessa niin kovaa, että se jo hieman herättää esiintyjässäkin kulmakarvojen kohottelua, ja siitä tuleekin osa esitystä. Tottakai siitä seuraa lisää naurua.

Teepussin voi sitoa ilmapalloon kiinni, ja on ääreishankalaa saada A4-kokoista paperia sullottua C5-kuoreen. Katsomosta saa onneksi apua kuoren teippaamiseen... kunhan teippirullat saadaan ensin auki. Monckton on kyllä ihan ilmiömäinen esiintyjä, ja jaksan joka esityksesä ihmetellä mistä lähteestä hän näitä juttuja oikein ammentaa. Kun ihan tavalliset asiat saadaa kääntymään hysteerisen hauskoiksi ja likipitäen katastrofaaliksi.

On meidän suomalaisten onni että Monckton vaikuttaa nyt täälläpäin, ja pääsemme katsomaan esityksiä niin demovaiheissa, valmiina että näin vuosien päästäkin. Kiitos!


Kuvan copyright Kallo Collective.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Receptionists / NouNous2018 festivaali, Cirko 8.12.2018

NouNous-iltani jatkui kotimaisella demolla. Puolitoistavuotta sitten näkemäni Chameleon-esitys on poikinut tämmöisen spin-off esityksen, mikä saa virallisesti ensi-iltansa ensi vuoden alkupuolella. Receptionists pitää sisällään hotellin respan tiskin, ja sen takana väijyvät kaksi asiakaspalvelun helmeä (Kristiina Tammisalo ja Inga Björn). Mikä mahtaa olla valmiin esityksen mitta mutta nyt tämä kesti reilut puolisen tuntia. Juuri sopiva mitta.

Respan henkilöstö joutuu viihdyttämään itseään (ja katsojia) moninaisilla kuvioilla, asiakkaita odotellessa. Ja kun asiakkaat antavat elonmerkkejä itsestään, niin siitäkin saadaan niistettyä paljolti komiikkaa. Välillä mitään ei tunnu tapahtuvan ja siitäkin kyllä tämä kaksikko keksii kaikkea kivaa. Tekopirtetä respanaiset pläräävät papereita loputtomasti, leikkivät kynillä, putsaavat tiskiään ja koittavat pitää asiallisen palveluhymyn kasvoillaan. Vähemmästikin tylsistyy kun ovi ei käy. Kun puhelin lopulta soi niin siihen vastaamisestakin saadaan aikaan suuri kiistely.

Todellakin - customer service is our top priority!

Esitys on nokkela ja hauska, enimmäkseen sanatonta komiikkaa. Välillä mokelletaan kielilläkin. Jotain hyvin hellyyttävää tässä on. Kaikkine kasvoakrobatioineen ja käytännön piloineen varsin viihdyttävä pienimuotoinen teos.

Yleisökin pääsee osallistumaan, ja pahaa-aavistamattomille asiakkaille koittaakin kinkkiset paikat.

Tämän nähtyäni en osaa koskaan enää suhtautua respan työntekijöihin kuten aiemmin. Saatikka jos näen jossain We are full-kyltin. Odotan mielenkiinnolla millainen lopulliseen muotoon hiottu esitys onkaan.


Kuvan copyright Bambú.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Un Poyo Rojo / NouNous2018 festivaali, Cirko 8.12.2018

Voisin oikeastaan heti kättelyssä julistaa Un Poyo Rojon vuoden esitykseksi. Sen verran upeaa menoa tuli nähtyä, että en muista koska olisin ollut yhtä fiiliksissä mistään. Tai joo, monestakin esityksestä (liki kaikista) hihkun ja puhkun ja innostun kovasti, mutta nyt oli kyllä jotain niin kertakaikkisen upeaa että! Tästä en hetkessä toivu.

Helsingissä nähtiin NouNous2018-festareilla esitys kolme kertaa ja sitten vielä Oulussa siihen perään kolmesti. Toivottavasti alunperin argentiinalaisduo Luciano Rosso ja Alfonso Barón nähtäisiin näissä (tai missä tahansa) merkeissä Suomessa pian uudelleen. Valitettavasti minä näin vasta festarin viimeisen esityksen ja vakavasti kyllä harkitsin jollain ilveellä Ouluun menoa sitten katsomaan tätä uudelleen. Realiteetit iskivät vastaan enkä siis nähnyt tätä toiste, harmi.

Mikä tästä tekee sitten niin huikean elämyksen?? Noh. Se oli teknisesti taitavaa, se oli hirvittävän hauskaa, se oli totaalisesti kiinni tässä ajassa (monellakin tavalla). Sitä oli vaan yksinkertaisesti äärimmäisen nautinnollista katsoa. Juoni toimi ja tarina kulki. Jotenkin loistavat tanssikoreografiat yhdistettynä akrobatiaan yksin ja yhdessä, ja hilpeään slapstick-komediaan, toimii. Ja kun tähän päälle vedetään vielä vinkeä musiikki niin avot.

Un Poyo Rojo on tanssia, se on klovneriaa, fyysistä teatteria. Kauhean vaikeaa laittaa mihinkään yhteen lokeroon, eikä onneksi tarvitsekaan.

Miten niin kiinni tässä ajassa? No, joka esityksessä käytetään radiota yhtenä elementtinä. Ei koko tunnin mittaisen esityksen ajan, vaan muutamassa kohtauksessa. Suomalaiset radiokanavat siis toimivat taustana, ja sen päälle miehet improvisoivat ja esiintyvät. Sieltä siis kuuluu mitä sattuu, kun radion kanavavalitsinta kääntelee. Milloin humppaa, milloin jääkiekko-ottelua, milloin mainoksia, milloin klassista. Näin jokainen esitys on ihan uniikki. Salamannopealla reagointikyvyllä varustetut esiintyjät sitten muokkaavat omaa kehonkieltään ja koko esitystään radio-ohjelmien mukaan. Ilmiömäinen kehonhallinta on kyllä lumoavaa katsottavaa.

Varsin hauskaa asiasta vielä tekee kun esiintyjät eivät ymmärrä suomea, eivätkä siten radion laululyriikoita tai muuta höpötystä mitä sieltä kuuluu. Erityisesti eräs mainos jäi kiherryttämään, varsinkin kun se osui keskelle hyvin... eroottista kohtausta: "CRC Sisu - sillä suomalainen voitelee!". Tässä vaiheessa kaikki katsomon suomenkielentaitoiset räjähtivät nauruun. Musiikki ja radio toimi hyvin kommunikointivälineenä, ja radion antennillakin saatiin viisari nousuun tai laskuun.

Niin siis mitä nämä hemmot sitten lavalla puuhaavat? No, kaikki alkaa vaatimattomasta pukuhuoneesta. Jumppaavat verkkarimiehet vetävät punnerruksia lattarimusan tahdissa. Synkronisoituna ja yksin. Jo pelkästään tätä alkulämmittelyä on kiva katsoa, koska kumpikin on tavattoman fyysinen ja taitava. Kamppailulajityyppisiä kuvioita. Mutta sitten toisella hemmolla alkaa olla aika eroottinen sävy lanteiden pyörityksessä - ja siitä lähteekin tanssikuviot liikkeelle. Kaikenlaista tyyli Madonnasta Michael Jacksoniin, rap-tyyppistä liikehdintää, balettiakin. Välillä mennään Monty Python-tyylisiä silly walks-juttuja, odottamattomia kuvioita muutenkin. Käynnissä on selkeästi jonkunsortin tanssibattle. Kun vielä miehistä lähtee monenlaisia mylvähdyksiä, tuhinoita ja muita beatboxaus-kommervenkkejä niin avot. Esitystilan testosteronitasot ovat nousseet jo hälyttävän korkealle.

Mutta ei tämä tähän lopu - vaan nythän se vasta alkaa! Hiet on saatu pintaan ja on aika siirtyä takaisin pukuhuoneen puolelle. Nyt enemmän flirttaileva osapuoli pistää isomman vaihteen päälle, kun toinen ei tunnu mitenkään ymmärtävän "hienovaraisia" vihjauksia kiinnostuksesta. Tupakan sytytys kestää ikuisuuden ja Luciano Rosso todistaa miten voi hallita kasvojen ja erityisesti suun lihaksia noin täydellisesti. Pienimuotoisen savukeakrobatianumeron jälkeen flirttailumoodi vaan kasvaa. Latinomainen machomeininki on kaukana tästä. Tai sitten hyvin likellä.

Ja tottakai sitten vähennetään jo vaatetta, ja esiinnytään pelkissä kalsareissa, välillä vähemmässäkin. Vihjailua, väreilyä ilmassa ja kevättä rinnassa. Tämä kutkuttava kissa ja hiiri -leikki jatkuu ja jatkuu... Sitä tietysti odottaa milloin kärsivällisyys jommalta kummalta loppuu, ja tulee joko turpiin, tai jotain muuta. Jousta senkun jännitetään lisää ja lisää ja katsojat istuvat likipitäen penkkiensä reunoilla.

Vapaapainia ja kehon rajojen etsimistä monellakin tapaa. Nostoja, hyppyjä - ja katsomo huokaisee kollektiivisesti aina kun on jotain todella vaativaa tapahtuu. Eli hyvin usein. Kukkotappeluakin melkein. Toisen suuta voi hyvin käyttää myös kaikupohjana ja nännistä vääntyy "radio" auki taas. Nyt saadaankin äänet aikaan ihan ilman radiota.

Ohjaaja Hermes Gaido on kyllä osunut kultasuoneen tällä esityksellä. Sitä on esitetty vuosikausia ympäri maailmaa, mutta kehitelty alunperin jo 2008. Pari ensimmäistä vuotta Rosson parina oli Nicolás Poggi mutta kun Barón tuli mukaan niin show hioutui nykyiseen muotoonsa. En ihmettele enää kehuja lainkaan.

Tässä ajassa Un Poyo Rojo on kiinni myös konventionaalisten maskuliinisten käsitysten laajentamisessakin. Homoerotiikkaa on esityksessä roppakaupalla, mutta se on leikittelevää ja hilpeää, ei millään tavalla tunkkaista tai likaista. Kun kyseessä on kaksi tummaa ja tulista, stereotyyppisen latinomiehen perikuvaa, niin sitä kutkuttavammalta tämä tuntui. Tämä on tehty pilke silmäkulmassa. Jännää miten paljon erilaisia sävyjä voi tunnin mittaiseen juttuun mahtua. Un Poyo Rojo on samaan aikaan sensuelli, räväkkä, kantaaottava, maskuliininen, flirttaileva, vaativa, tekninen, hauska, vahva, aggressiivinen, herkkä... Esiintyjät sekä kilpailevat toistensa kanssa, että koittavat tehdä vaikutuksen. Katsojiin ja toisiinsa.

Esitys loppuu... odotetusti, tai toivotusti. Ainakin jännite saadaan lopulta laukeamaan, kaikkien helpotukseksi.

Encoreksi saimme vielä hillittömän imitaatioesityksen, missä Luciano Rosso veti naurusta ulvovalle yleisölle oman tulkintansa tästä biisistä. Toimii vaikkei ymmärrä sanaakaan laulun aiheesta.

Pientä maistiaista tästä voi nähdä taiteilijoiden kotisivuilla, ja videoklipeissä siellä.

Ystäväni Jussi Tossavainen kirjoitti esityksestä oivallisesti Hesarissa - kannattaa ehdottomasti lukaista sekin, jos maksumuurin takaa onnistuu. En voi kun kehua ja ylistää ja hehkuttaa tätä esitystä - jos jossain maailmankolkassa on mahdollisuus nähdä, niin menkää!

Iso kiitos Kallo Collective & Cirko että a) järjestitte taas NouNous festivaalin, jo toista kertaa, ja b) toitte Un Poyo Rojon Suomeen. Kummastakin seikasta olen ikuisesti kiitollinen. Jos ja kun NouNous näkee päivänvalon myös vuonna 2019, niin usutan kaikkia hyvän esitystaiteen ystäviä ilmaantumaan paikalle Helsingin Suvilahteen.


Kuvien copyright Alejandro Held, Ishka Michocka, Paola Evelina, Carolina Arandia.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

The Artist / Thom Monckton, Circo Aereo, Juhlaviikot 2.9.2017

Thom Monckton on omalla sarallaan ihan lyömätön. Mun ensikosketus oli Lontoon MIME festareilla muutama vuosi sitten. Siellä näin The Pianist-nimisen mestariteoksen. Ja olin kertalaakista myyty. Sen jälkeen olenkin sitten käynyt katsomassa kaiken missä vain Moncktonin nimi vilahtaa. Circo Aereo on tässä(kin) taustapiruorganisaationa, joten hyvissä käsissä ollaan.

Tämä uusin teos on vähän niinkuin henkinen jatkumo maailmanmenestys-Pianistille. Elikkäs nyt ollaan kuvataiteen maailmassa. Sanna Silvennoisen ohjaama The Artist on tunnin mittainen esitys maalarista, joka koittaa epätoivoisesti maalata taulua. Mutta kaikenlaiset sattumukset haittaavat taiteen tekemistä. Esityksessä ei puhuta sanaakaan, mitä nyt "ulkomaalaisen" kuuloista muminaa, joten se sopii kaikenikäisille ja -kielisille. Katsomossa olikin tosi paljon lapsia, jotka kuulostivat kyllä viihtyvän hyvin. Ei sillä, kaikki siellä nauroivat ja kovaa. Ihan syystä.

Oli se sitten katosta tippuva vesi, taittuvat tikapuut tai taulunkehyksien kokoaminen - kaikesta saa kyllä paljon irti komiikkaa kun sen vaan osaa. Ja tämän taiteilijan kaltainen sohelo ja niittipyssy. Jokainen varmaan arvaa ettei siitä voi seurata mitään hyvää. Hauskaa siitä sen sijaan seuraa. Moncktonin selkärangan tilalla lienee kuminauhaa, koska niin elastiset (tanssi)liikkeet tällä on. Moonwalk sujuu myös! Huomaan myös äimistyväni miten nopeasti hedelmiä voi latoa kulhoon ja pois, kerta toisensa jälkeen. Ruualla leikkiminen saa muutenkin ihan uusia ulottuvuuksia tässä esityksessä! Ja kun malli ei ihan vastaakaan kuvaa ratkaisuna on mallin (tässä tapauksessa omena) uudelleenmaalaus. Keltaisten sukkien ja banaanien yhteys on mykistävää.

Yleisöä otetaan mukavasti mukaan esitykseen myös. Tosin pingis voisi sujua paremminkin jos vain yleisö vastaisi pallotteluun aktiivisemmin. Mutta yleistöstä löytyy onneksi malli maalarille! Tosin mallina olo ei luonnistu, kun vaatimukset ovat liian haastavat. Joten taiteilija vaihtaa roolit päikseen. Yleisö ulvoo naurusta. Sen sijaan taulun kankaassa, tai siis sen takana, pelehtiminen on hieman aavemaista, karmivaakin. Miten ihmeessä sekin temppu tehdään? Kuinka monta käsiparia tällä taiteilijalla on?

Tuomas Norvion, Atte Kantosen ja Mikko Perkolan musiikki ja kahden ensiksimainitun äänisuunnittelu tukee hienosti esitystä. Hienovaraista ja sopivasti taustalla pysyttelevää. Mutta ilman sitä mykkä esitys olisi paljon valjumpaa. Bonuspisteet siitä että kaikki näyttämöllä nähdyt taulut ovat Moncktonin itsensä maalaamia! Nähdään me taiteilija lopulta ihan itse työssäkin eli maalaamassa. Loppuhuipentuma on juurikin sellainen; todellinen huipentuma! Nerokas ja oivaltava! Jos antaisin tähtiä tai pisteitä tai arvosanoja esitykselle niin tämä saisi täydet.

Esityspaikkana oli loistavasti teemaan sopivan Ateneumin taidemuseon Ateneum-sali. Sopivan kokoinen auditorio mukavilla penkeillä. The Artist päättikin mun Helsingin Juhlaviikot ja olipas tosi kiva päätösesitys. Muutamien Juhlaviikkojen esitysten jälkeen The Artist jatkuu Atskissa vielä 16.9. asti.

On suomalaisten katsojien onni että Thom Monckton on päättänyt asettua tänne asumaan ja tekemään taidetta. Sirkuskenttämme olisi todella paljon tylsempi paikka ilman. Ja hienoa että rahoitus on nyt ainakin viideksi vuodeksi turvattu, Taiken taiteilija-apurahan turvin (onnea siitä!).


Esityskuvien copyright Sanna Breilin, loppukiitoskuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Chameleon / Kallo Collective, Cirko-festivaali 12.5.2017

Nyt on outoa! Kun suomikummaa siirrettynä kirjallisuudesta näyttämölle. Tai ehkä tämä on Finnish Weird yhdistettynä Kiwi Weirdiin? Sirkus/teatteriryhmittymä Kallo Collective tekee eriskummallisia sirkuksen ja fyysisen teatterin esityksiä, mutta uusin Chameleon on ehkä oudoista oudoin. Ensi-iltansa se sai tänään Suvilahden Cirko-keskuksessa, Cirko-festivaalien avausnumerona. Uusiseelantilaisten Thomas Moncktonin ja Gemma Tweedien ohjaama ja visioima esitys esitteli hieman toisenlaisen hotellin. Hotel Chameleonissa tapaamme joukon eriskummallisia persoonia.

Tämmöisiä esityksiä on kovin vaikea lokeroida tai luokitella. Sirkusta, mimiikkaa, tanssia, akrobatiaa, jongleerausta, fyysistä teatteria, slapstickiä... Kaikkea tätä. Absurdeja sattumuksia, outoja ja vinksahtaneita juttuja. Koko soppa sulautuu kuitenkin yhdeksi esitykseksi hyvin, vaikka hetkittäin miettiikin miten. Narratiivi puuttuu, mutta on tässä joku juoni ja juju. Hotellissa ollaan, palvelu ei aina pelaa. Hissillähän sinne pääsee, tai rullakon kyydillä, jokainen valitkoon kulkuneuvonsa itse.

      

Hotellissa pelataan sulkista, käydään salaa tupakalla, leikataan nurmikkoa... On ihana täkki, joka peittää ja jopa hieroo, on banaanimies joka demonstroi oikean banaanin kanssa rinnakkain kuoriutumista. On laukkaavaa ratsu reimaa, joka taitaa kyllä kouluratsastuksenkin. Nutturat ei pysy paikoillaan ja mahtaako hissikään kulkea tällä porukalla ihan ylimpään kerrokseen. Tyypit höpäjää jotain sekakieltä, linnun laulua ja satunnaisia ruotsinsanojakin korviin tarttuu. Mutta eleillä ja ilmeillä homma hoidetaan kotiin, ei siinä kieltä tarvita.

Monipuolisen taitava esiintyjäkuusikko (Inga Björn, Kristiina Janhunen, Jenni Kallo, Sakari Saikkonen, Gemma Tweedie ja Olli Vuorinen) tekee roolinsa pieteetillä. Jokaisella on oma spesialiteettinsä, esim. Janhusella ja Saikkosella tanssi ja Vuorisella jongleeraus. Maximilian Latvan syntikoilla ja koskettimilla soitettu hissi/loungemusa ja sellainen pimpelopom-meininki istuu tähän erinomaisesti. Lavastukset ja puvustukset on työryhmä nikkaroinut, ommellut ja kursinut kasaan itse.

Ei tätä voi oikein mitenkään kuvailla, kyllä tämä pitää itse nähdä! Nyt lauantaina on siihen mahdollisuus Cirko-festareilla, ja jatkossakin esitystä nähdään varmasti jossain. Suosittelen jos kaipaat vinksahtanutta iloa elämääsi.

Esityksen jälkeen oli pieni Q&A tilaisuus. Cirkon tuottaja Jarkko Lehmus jututti Monckton & Tweedie kaksikkoa. Miten esiintyjät valittiin (poimittiin Helsingin kaduilta oudoimpia tyyppejä), miten esitystä alettiin luoda ja muokata. Alunperin Thomilla ja Gemmalla oli kuvia päässä, millaisia kohtauksia he haluavat tehdä. Yksi Thomin alkukuvista oli kuva armeijan univormusta mikä oli pinkki ja kukallinen. Miten outo yhdistelmä! Myös uimalakit ja hidastetut liikkeet olivat mukanna alusta asti. Paljon rakennettiin esiintyjien improvisaation kanssa. Molempien mielestä tästä tuli lopulta aika lailla sellainen kun he sitä alunperin kuvittelivatkin.

Sitten tästä oli vartin mittainen demo, ja sitä sitten lähdettiin laajentamaan. Tällä kertaa Thom halusi keskittyä ohjaamiseen, koska hänellä on niin paljon muita projekteja kesken (mm. Jyväskylän Kesässä nähdään Only Bones-soolo ja Helsingin Juhlaviikoille valmistuu kokonaan uusi teos The Artist - maanmainiolle The Pianistille itsenäinen jatko-osa).

Tämmöisissä esityksissä on tekijöiden varmaan hyvin vaikea kuvitella naurun määrää mitä yleisöstä tulee. Itse nauroin toki monta kertaa, mutta enemmän se oli sellaista sisäistä naurua, ja hymykaretta ja ihailua ja ihmetystä, kuin silkkaa huutonaurua.


Promokuvan copyright Thom Monckton, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Body Notes / MimoArt Company, STOA 19.4.2017

No huh! Ihmiskeho on ihmeellinen, ja aivan käsittämättömiä asioita sillä saa aikaan! Se tuli taas todistetuksi paremmin kun hyvin kun MimoArt Companyn eli Mimosa Lindahlin hengentuote täräytti kantaesityksensä Body Notes STOAn lavalle. Uskomattoman hieno kombinaatio tanssia, liikettä, fyysistä teatteria, sellonsoittoa, slapstick-komediaa, akrobatiaa, musiikkia ja suvereenia lahjakkuutta.

Yleisön kävellessä sisään on lämmittely käynnissä, vai onko tämä jo itse esitys? Joukko ees taas kulkevia tyyppejä, jotka ääntelevät, nauravat, venyttelevät ja kuikuilevat. Ei, kyllä se sittenkin oli jonkunlainen esilämmittely. Mulle tuli mieleen se yksi Tintti-sarjakuvien kohtaus, missä on muureilla aidattu hullujenhuone, missä ihmiset konttaavat ja yhdellä on kastelukannu.

Nimittäin kyllä sen sitten huomaa kun esitys alkaa. Näin hienoa valosuunnittelua näkee harvoin! Kaikki kunnia ja aplodit ja palkinnot Ilmari Karhulle. Tässä esityksessä myös pimeys on tärkeää. Ja tarkkaan suunnatut valot, jotka tulevat milloin mistäkin, kuutioiden sisältä ja sivuista ja katosta laskettavista härveleistä. Kerrassaan kaunista ja käsittämättömän hienoa katseltavaa. Ihmisen vartalon ääriviivat saavat valoissa ja varjoissa ihan uusia ulottuvuuksia, ja välillä on vaikea edes tunnistaa hahmoja ihmisiksi valojen ansiosta.

Neljä tanssijaa Mikael Kuosmanen, Miro Lopperi, Marko Pakarinen ja Saska Pulkkinen heittäytyvät sananmukaisesti täysillä tähän hullutteluun. Yleisö ei voi olla tyrskähtelemättä ääneen, kun herrojen kuviot saavat niin absurdeja ulottuvuuksia. On vaikea käsittää mihin kaikkeen tämä nelikko taipuu. Heiltä sujuvat lähikontaktinomaiset otteet, hitaat sellon siirrot, töpötys ja tepsutus, omituinen hihittely, absurdit ilmehdinnät ja moninainen kehonkieli. Maaliin/taikinaan heittäytyvät vertikaalit pellehyppääjät jähmettyvät outoihin asentoihin, ja vailla homoeroottisuuden häivääkään nelikko ottaa lähikontaktia ohitustilanteissa. Kuutioon sulloutunut hidastusliikkuminen on kiehtovaa katsottavaa. Pinossakin voi olla puolialasti ihan rentona.

Lopuksi ihmiskehoin maalattu muovi ripustetetaan yleisölle katsottavaksi ja taas leikitään valoilla ja varjoilla. Huh!

Koko esitys on hillittömän hauska ja hulvaton, ja samalla teknisesti niin taitava että ihan huimaa. Sellotaiteilija Sergio Castrillón soittelee välillä erilaisia kuvioita ja välillä muuten vaan sooloilee sellonsa kanssa. Musiikki kiertää tilassa ja ilmestyy välillä kuutioonkin. Jaakko Aution äänisuunnittelu on myös mielenkiintoista; miten se ääni saadaan sinne kuutioon? Arto-Oskar Reunanen on suunnitellut lavastuksen, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan on hyvinkin nerokas. Ja sitäpaitsi muoviteippaus ja sen poistaminen tarjoavat yllättävän paljon iloa katsojille. Kaatuuko se sukkasillaan, jaloissaan vain muovipussit, vai eikö?

Tätä on tosi vaikea kuvailla, mutta jotain kertakaikkisen eksoottisen hienoa tuli nähtyä. Esityksiä on jäljellä vielä neljä, ja suosittelen enemmän kuin mielelläni tätä kaikille mahdollisille ihmisille. Aivan loistava Body Notes!


Kuvien copyright Kai Kuusisto.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.