Fingerpori / Emma-teatteri 31.5.2017

Pentti Jarlan erinomainen sarjakuva Fingerpori on hauskuuttanut ihmisiä jo vuosikausia. Minua myös, paljon. Näyttämölle se on taipunut useasti ennenkin, mutta minulle Naantalin Emma-teatterin versio oli ihan ensimmäinen näkemiskerta. Vähän toki arvelutti miten strippisarjakuva taipuu näyttämöön, mutta ihan kohtuullisesti se sujui. Monia stripeistä tuttuja sanaleikkejä (mm. Jorma pullottaa alushousuissa, Juhannus-simaa, Suvisaa-riston munaa, tulit juuri Mieleen jne) oli ujutettu mukaan, mutta ne olivat hieman ehkä päälleliimattuja.

Tervetuloa Fingerporiin, tadaa!

Jarla on ollut mukana käsikirjoittamassa tätä yhdessä Petja Lähteen kanssa ja ohjauksesta vastasi konkari Pentti Kotkaniemi. Sarjakuvastrippimäisen simppeli lavastus oli nokkela. Kiitos taas Jani Uljas tästä! Pyörivää lavaelementtiä keskellä käytettiin hyvin, ja ovia ja ikkunaluukkuja availtiin tarvittaessa. Sarjakuvastripeistä muistuttivat valuvat mustetahrat "ruutujen" nurkissa. Ja sitten oli kaiken yläpuolella oleva videoskriini.

Henkilöhahmoja on kymmeniä ja kymmeniä, ja puvustuksen/peruukkien vaihdossa on välillä aikamoinen hoppu. Alisha Davidowin puvuissa ja Petriina Suomelan naamioinneissa näkyy myös se sarjakuvamaisuus. "Piirretyt" osiot vaatteissa, esim. taskut ja napit. Karikatyyrimäiset hahmot heräävät oikeasti eloon myös teatterissa!

Tarina ei ehkä oikein jaksa kantaa koko reilua parin tunnin esitystä. Mutta sen avulla pääsemme kätevästi tutustumaan Fingerporin erikoisiin asukkaisiin ja heidän keskinäisiin suhteisiinsa. Fingerporia ollaan liittämässä Turkuun (hui kauhistus!) ja kaupunginjohtaja Homelius pestaa (varsin edullisesti tottakai) insinööri Heimo Vesan tekemään dokumenttia, minkä avulla todistettaisiin kunnan elinvoimaisuudesta ja ihanuudesta päättäjille. Heimo ryhtyy tuumasta toimeen ja koittaa saada erilaisia näkökulmia tarinaansa. Vaihtelevalla menestyksellä.

Näytelmän hauskuus syntyy kyllä ennenkaikkea hersyvästä hahmokavalkadista, jotka ramppaavat lavalla kuka enemmän aikaa ja kuka vähemmän. Kaikki suosikit ovat mukana, tottakai. Eikä tähän kaikkeen tarvita kuin neljä näyttelijää (ja muutama avustava roolitus). Pertti Sveholm on kuin luotu pyyleväksi Heimo Vesaksi, joka kulkee ruskeassa kalsaripuvussaan halki elämänsä, koittaen selvitä niin vaimostaan kuin anopistaankin. Linda Wiklund on huikea Krapula-Päivinä (mikä esikuva lääkäreille!) ja lukuisissa muissa rooleissa, myös Heimon vaimona (miten mulle tulee tästä Irmasta keltaisine tötterökiharineen mieleen Simpsonsien Marge?). Miska Kaukonen on ehkä Suomen laihin näyttelijä, mutta myös yksi taitavimpia, ainakin mitä tulee hauskempiin rooleihin. Tämän Homelius kamppailee jatkuvasti lehdistön väärinymmärrettyjä otsikointeja vastaan. Ja tokaisee myös vaimonsa koiralle "agilityile keskenäsi", viskaten piskin samalla nurkkaan. Mutta Kaukonen on myös oivallinen punaisissa pöksyissään keekoilevana Saatanana, ihastuttava jokapaikanhöylä Allan Kurma, kärsivä Jeesus (joka harrastaa vesijuoksua ja ihmetekoja) jne.

Mutta miten musta tuntuu että nämä kaikki muut jäivät nyt ihan kokonaan Tom Petäjän jalkoihin? Mies saa kunnian esittää niitä mun suosikkityyppejä Fingerporista, mutta tekee sen NIIN hienosti! Fingerporin itsensäpaljastaja ja oma kotiperverssi Asko Arimo Vilenius on huikean hieno rooli! Ja Gootti-Kustaa on ihana (ja kutsuu Saatanaa isäkseen, oih), Pahani Julmu ja aivan käsittämätön ilmestys Urho Puuma (ex-jalkapalloilija ja nykyään aikuisviihdetaiteilija!) pinkeissä stringeissä ja stetsonissa, vaaleat kiharat hulmuten! Mutta miehen Rivo-Riitta, tuo kaikesta kaksimielisyyksiä keksivä baarinpitäjä, on jotain aivan hykerryttävän mestarillista! Ja lopuksi kyllä Rivo-Riittakin näyttää yleisölle KAIKEN! Mikä monitaituri Petäjä onkaan.

Neljän päänäyttelijän lisäksi lavalla nähtiin Maria Peltoniemi (kehätyttö, jonka funktio esityksessä jäi ihan arvoitukseksi minulle), ja Riku Suvitie ja Arttu Aarnio (jonka sinnikäs Mikko Alatalo-imitaatio jäi mieleen). Lisäksi videolla nähtiin mm. Putin ja Niinistö paljussa lillumassa :-) Olisi kiva tietää mitä presidenttipari sanoisi tästä...

Fingerpori on sanaleikkejä, pikkutuhmailua, hupailua ja myös ajankohtaisia kommentteja Turun seudun asioihin. Ihan kaikki jutut (esim. Förin Äijä) eivät avautuneet näin ulkopaikkakuntalaiselle. Mutta paikalliset tuntuivat viihtyvän, varsinkin katsomossa istuneet piikkiöläiset. Sarjakuvamaista menoa, hyvässä ja pahassa. Ei elämää suurempaa teatteria, mutta varsin viihdyttävää. Ainakin jos on hieman vinksahtaneen Fingerpori-maailman ystävä. Tosin poislähtiessä kuulin monenkin kommentoivan, että tykkäsivät vaikkei sarjakuva ollutkaan lainkaan tuttu (miten se on mahdollista!!).

  

Kyllä auringossa vielä tarkeni, mutta kyllä villahuovat ja muut tulivat tarpeen!

Jos jostain pitäisi marista (koleasta kelistä ei oikein voi) niin hieman hirvittää myyntituotteiden hinnat. Onneksi en väliaikatarjoiluja tai alkumaljoja esityksissä paljoa harrasta, koska 3 euron kahvi tai 3,80 maksava pulla kirpaisisi kyllä kukkaroa.

Kyllä tämä viihdyttää, näin kesäteatteriesityksenä. Ihan kaikki vitsit eivät toki naurattaneet, mutta voitonpuolella ollaan kumminkin. Keli oli aurinkoinen, mutta helkkarin kylmä, ja kai kaksien peräkkäisten synttärien viettäminen näissä merkeissä (ensin parsaa Ravintola Trappissa ja sitten sillan yli saareen katsomaan hömppäkomediaa) on jo perinteen alku.

Esityksiä on 19.8. asti, eli varmana ehdit vielä mukaan.


Esityskuvien copyright Ragip Önsoy (ylempi) ja Marita Koivisto (alempi). Muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Korallin elämää / Teatteri Telakka 29.5.2017

Aika mielenkiintoinen ilta oli eilen Telakalla. Vajaassa tunnissa sukellettiin pintaa syvemmälle, monessakin mielessä. Korallin elämää oli monimuotoinen, monipuolinen ja monia ajatuksia herättävä esitys. Siinä yhdistyy sanattomasti musiikki, varjoteatteri, kehon liikekieli, tarinat ja äänet. Ilmastonmuutos vaikuttaa myös mereen - ja koralleihin. Ajatuksena oli valottaa korallien elämää, mutta samalla avautui paljon muutakin.

Istumapaikkoja ei riitä ihan kaikille, mutta se ei haittaa, koska esitystä voi katsoa lattialta tai seisten. Ja oli vielä toivottavaa että katsojat kulkisivat myös ympäriinsä, liikkuvia esiintyjiä kuitenkin väistellen. Muutamat katsojat siellä siirtyivätkin hieman. Telakan teatteritila oli muutettu kankailla ja valoilla useaksi luolamaiseksi paikaksi. Katosta roikkui muovipulloista tehty verkko, vieressäni oli iso "kalamalja". Oli kalaverkkoa ja muuta rekvisiittaa. Merellisiä ääniä, outoja naksahduksia, narinaa, vinkunaa. Jousimusiikki ja kantele sekottuvat äänimattoon. Samalla seuraamme kuinka taskulampuilla ja muilla valonlähteillä luodaan varjoteatteria erilaisten apupöydällä olevien tavaroiden kanssa. Yhdessä reunassa tuotetaan ääniä ja musiikkia, ja muuten koko teatterin tila on valjastettu liikkuvan esityksen käyttöön.

Minulle tulee transsimainen olo, melkein kuin kelluisin meren pohjalla ja kuulisin näitä outoja, veden vääristämiä ääniä. Valaita, delfiinejä, kaloja, äyriäisiä. Jotka kommunikoivat omassa elementissään, missä minä, ja ihminen ylipäätään, on vain vierailija. Tai jopa tunkeutuja. Äänimatosta tulee mieleen myös ihmisen tuottamat muut äänet; veneet, kalastusalukset, moottorit ylipäätään. Asiat mitkä tuhoavat merta ja luontoa. Ihmisen puhetta sekaantuu meriluonnon ääniin.

Kuulemme aleppolaisen kalapakolaisen tarinan ja samaan aikaan ihmisten muodostama kalaparvi liikkuu, kääntyilee. Mitä parvi tekee kun se kohtaa uuden jäsenen? Ja miten suuret äänet ja paineaallot vaikuttavat parveen? Voin hyvin kuvitella miltä valtamerialuksen valtavien moottorien jyly kuulostaa parvesta, kuin dynamiitilla ammuttaisiin korvan vieressä. Ei ihme että paniikki ja sinne tänne säntäily valtaa mielet.

Näemme välähdyksenomaisesti pieniä merimaailmaan liittyviä tarinoita; verkolla saadun saaliin, mitä tuhoja musta öljy tekee kalamaljassa, miten muovijäte ja roskat kietovat merenelävät pauloihinsa, lopulta tukahduttaen kaiken. Yksi dippaa sormiaan ruskeaan mömmöön ja tiputtaa sitä päälleen. Saasteita, likaa, jätettä, kuormitusta. Ihminen tuhoaa merta ja muuta luontoa vääjäämättömästi.

Onneksi meillä on lapset ja seuraava polvi. Reippaat ihmistaimet rientävät apuun, kirjaimellisesti. Meri ei vaadi passia tai viisumia ja jokainen meistä on tasa-arvoinen kansalainen meren äärellä.

Vajaa tunti meni nopeasti. Pienimmätkin katsojat jaksoivat yllättävän hyvin, ja tämän ajan jaksaisi toki seistäkin. Kiitos monitaiteellinen työryhmä Shadan Ahmad, Pekka Koponen, Sara Kovamäki, Jaani Leinonen, Antti Mankonen, Paula Saraste ja Perttu Sinervo. Mukaan on värvätty myös neljä lasta Aura Mankonen, Isla Sinervo, Kauri Sinervo ja Tinka Särkioja. Jokaisella on oma osansa, niin esityksessä kuin oikeassa taistelussa ilmastonmuutosta vastaan.

Korallin elämää on mahdollista nähdä Telakassa vielä tänään ja huomenna.


Kuvat työryhmän blogista (ryhmän harjoituksista).
Näin esityksen alennushintaisella lipulla. 

The Roots / Cie Accrorap, Kansallisteatteri 26.5.2017

Joskus kannattaa mennä katsomaan esitystä mihin suhtautuu alunperin ehkä hieman skeptisesti. Tämän olen saanut kokea oikeastaan joka kerta kun olen lähtenyt "riskillä". Tällä kertaa vuorossa oli ranskalaisen Kader Attoun johtama nykytanssiryhmä Cie Accrorap ja esitys The Roots. Kansallisteatteri ja Tero Saarinen Company toimivat Suomen esitysten tuottajina. Juuri mun juttuni, eikö? Miksi sitten se epäröintini, ja vasta viime tipassa lipunhankintaan aktivoitumiseni (kiitos muuten tässä yhteydessä TSC:n Terhi Mikkoselle upeasta asiakaspalvelusta!)? Koska jatkuvasti puhuttiin hiphop-tanssiteoksesta ja valitettavasti tuo musiikkisuuntaus ei kiinnosta, päinvastoin.

Mutta onneksi menin, koska esitys oli SIKAHYVÄ! Musiikki oli varmaan enimmäkseen hiphoppia sitten, mutta myös paljon muunlaistakin kuultiin. Klassista, diskoa, breakdancea, salsarytmejä, valssia - ja välillä ihan hiljaisuuttakin. Eli ihan turhaan stressasin sitä hiphop-puolta. Ehkä se hiphop-aspekti tuli enempi sieltä katutanssin perinteen puolelta sitten. Ja siihenhän teoksen nimikin viittaa, juuriin, vaikutteisiin. Niin Attoun omiin monikulttuuriisiin kuin koko Ranskan, ja ehkä varsinkin katutanssikulttuurin, juuriin. Tai miksei laveasti ajateltuna myös koko tanssin juuriin!

Siinä missä Circa-ryhmän What will have been oli sirkusta, joka olisi voinut olla myös nykytanssia, niin ehkä The Roots oli sitten nykytanssia, mikä olisi voinut olla myös sirkusta. Vaikkei tässä ollut sellaisia sirkusvermeitä (esim. trapetsia tai vertikaaliköyttä), niin huonekaluja ja trampoliinia kyllä hyödynnettiin hyvin. Ja toisten tanssijoiden kehoja. Kyllä nämä akrobaateista menevät täydestä!

Kun 10 miestanssijaa (yksi on valitettavasti estynyt tanssimasta esitysiltana) valtaa Kansallisteatterin suuren näyttämön niin siinä tanner tömisee. Vaikka miehet kevyesti ja ilmavasti liikkuvatkin. Aikamoista kiepuntaa ja pyörintää, hienoja hyppyjä, ryhmäliikkeitä, näyttäviä lattialla kieppumisia (niille lienee joku oma nimikin), hidastuksia ja robottimaisia kuvioita. Näyttäviä törmäyksiä ilmassa. Vinksahtaneiden huonekalujen lomaan asettuvat tanssijat hyödyntävät ihan kaikki elementit lavalla. Ja nähdäänpä sellainen perinteinen tuolileikkikin (missä tuoleja on aina yksi vähemmän kun leikkijöitä ja musiikin loppuessa kiire istumaan on hirmuinen). Ja kyllä tässä vähä stepataankin!! Hetkittäin jostain kohdista tuli mieleen Tero Saarisen koreografiat, mutta mene ja tiedä sitten.

Onko nämä miehet tehty kumista? Vai saaneet sähköiskun? Vai roikkuvatko he kenties näkymättömissä naruissa? Ei voi tietää, mutta kadulla näemmä oppii tanssimaan muutakin kun humppaa. Pelkillä käsilläkin voi tanssia; mihin sitä kroppaa nyt aina tarviikaan. Ai niin, niihin uskomattomiin muihin muuveihin! Katsomossa oli ainakin perjantain esityksessä paljon lapsia ja nuoria. Mahtava juttu. Kolme loppuunmyytyä esitystä ja valtavan innokas vastaanotto (harvoinpa Suomessa näkee noin äänekästä ja suorastaan riehaantunutta yleisöä esityksen jälkeen!!) ei liene nykytanssiteokselle ihan jokapäiväistä kauraa. Mutta jokainen ylistyssana oli kyllä täysin ansaittu!

Sen teknisen taituruuden ja virtuoosimaisen tanssin lisäksi The Roots tarjoili myös kosolti huumoria. Ääniefekteilläkin, mutta myös kokonaisvaltaisesti muutenkin.

Oli kyllä ihan saletisti yksi hienoimpia tanssiesityksiä mitä olen koskaan missään nähnyt. Joskus (=aina) kannattaa siis heittää ne ennakkoluulonsa romukoppaan ja lähteä reippaasti ja rohkeasti katsomaan jotain erilaistakin. Tai ainakin mitä luulee erilaiseksi. Ei tämä musiikiltaan sitten loppuviimein kauheasti monista muista nykytanssiesityksistä poikennut.

Ja taas kerran oli loistavaa että esityksen jälkeen oli Q&A sessio. Tanssispesialistit Tero Saarinen ja Sara Hirn jututtivat koreografi Kader Attouta (koko juttusessio oli ihastuttava sekoitus englantia ja ranskaa, vähän suomeakin) ja muutamia muita ryhmän tanssijoita. Oli kiinnostavaa kuulla että kukaan tanssijoista ei ole kuukausipalkkainen, vaan kaikilla on omiakin tanssijuttujaan ja projektejaan. Ovat tavallaan pysyviä vieraita ryhmässä ja teoskohtaisesti mukana.

Tero Saarinen ja Sara Hirn

Muuten ranskalaiseen joukkoon on eksynyt myös yksi venäläinen mies. The Roots sai ensi-iltansa jo 2013, ja suurin osa nykyryhmästä on ollut mukana siinä alusta asti. Ei ihme että yhteistyö on n. 210 esityskerran jälkeen hioutunut niin saumattomaksi! Miehet harjoittelivat kuusi tuntia päivässä, 3 kuukauden ajan, ja kyllä siinä koreografiat hiipivät kroppaan aika tehokkaasti. Kaikkien miesten taustalla on hiphop-tanssi ja -kulttuuri (tosin se yksi steppitaustainenkin mukaan mahtuu). Ja esimerkiksi Attou itse aloitti tanssimaan kadulla kymmenenvuotiaana. Ryhmä tuli perustettua kun kaverit halusivat yhdessä mukaan, ja luonnollinen jatkumo oli sitten alkaa tekemään koreografioita. Harjouituspaikat olivat alunperin siis tiukasti katumaailmassa mutta pikkuhiljaa salonkikelpoisuus toi esitykset myös lavoille.

Tulkki Tiina Pohjakallio oli hetkittäin helisemässä Kader Attoun puhetulvan kanssa.

Attou myös ymmärsi jo aika nuorena että tanssi on universaali kieli, eikä tunnne kieli- eikä muitakaan rajoja. Tanssista tuli hänen elämänsä (mikä onni meille tanssin ystäville!). Myös Tero Saarinen totesi olevansa tiukasti yhteydessä tanssijoihin, vaikkei ole koskaan itse hiphop-tyylisiä juttuja tanssinutkaan. Sellainen positiivinen dancing spirit oli kyllä katsomossakin käsinkosketeltavissa.

Jokainen tanssija saa aika paljon vaikuttaa siihen omaan juttuunsa ja omiin kuvioihinsa. Harjoituksissa käytetään vahvasti improvisaatiota, ja kaikesta Attou sitten muokkaa tanssijoiden kanssa esityksen. The Roots näyttää hiphop-skenen monet kasvot. Yleisöltä tuli ylistävää palautetta ja ehkä koskettavinta oli lopuksi kuulla vanhemman naiskatsojan liikuttuneesti kertovan miten esitys vaikutti häneen. Ja kuinka maailmassa tapahtuu niin paljon pahuutta tänä päivää, niin tämmöinen esitys saa uskomaan että hyviä ihmisiä on kuitenkin enemmän!

Osa tanssijoista liittyi joukkoon lopuksi, enimmäkseen venyttelemään. 

Huikean paljon kiitoksia asianosaisille (erityisesti Jane ja Aatos Erkon säätiölle) että The Roots oli mahdollista nähdä myös Suomessa. Tämmöistä lisää!!


Esityskuvien copyright Julien Chauvet. Q&A kuvat ovat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sata Lasissa! / Uusi Iloinen Teatteri, Peacock 23.5.2017

En edes muista milloin olen viimeksi ollut katsomassa Uuden Iloisen Teatterin kesärevyytä Linnanmäen Peacockissa. Vuosikausia, oikeastaan jopa vuosikymmeniä siitä varmaan on... Joten oli aikakin käydä vierailulla. Vaikka näitä kamalia penkkejä en kuvitellut enää kohtaavani muutaman HKT:n evakkoesityskauden jälkeen... Silti täällä taas!

UIT paahtaa vauhdilla koko puolitoistatutisen. Hauskoja sketsejä, vauhdikkaita koreografioita, vetävää musiikkia loistavan Jean S:n johdolla. Kyllä tässä hyvin viihtyy, ja mikä on viihtyessä, taitavien esiintyjien kanssa. Ajankohtaisia kommentteja päivänpolitiikkaan ja yhteiskuntaan. Pilke silmäkulmassa mennään, mutta kyllä tässä ihan hetkittäin sivalletaan ihan tiukastikin. Hyvä niin. Käsikirjoittajia on iso liuta tottakai. Sata lasissa! ei ole ehkä originellein nimi esitykselle (sellaisia jo tänä Suomi100-vuonna nähty), mutta rikkana rokassa Suomen itsenäisyysesityksiä tämäkin.

Huomasin nauravani monta kertaa. Mm. Suomen suojelusenkelien ammattiyhdistyksen virkistysilta-sketsissä, missä enkelit kiistelevät kenen suojeleminen (Mikko Kuustonen, Iivo Niskanen vai Aira Samulin) on raskainta ja siten palkitsemisen arvoista. Vai voittaako sittenkin Köyliön musta hevonen Pekka? Iäkkäät The Hormone Sisters vetämässä Älä droppaa mun tunnelmaa toimii myös. Ja Mikko Penttilän Trump-imitaatiot ovat mainioita, varsinkin kun tämä käy Dannyn kanssa Tuurin kyläkaupassa!  Mutta sitten oli myös huikean hauska Kullervo & Lemminkäinen äiteineen -sketsi. Tuukka Raitala ja Kalle Lähde ovat mainioita harjastukkaisina Kalevala-sankareina, ja kissapetomaiset äidit Sanna Majuri ja Sari Siikander puolustavat kullannuppujaan ja selittelevät näiden käytösongelmia. Rehtori (Jussi Lampi) koittaa selvitellä asioita...

Kaikki ei kuitenkaan naurata, esimerkiksi linnunpesäjuttu lähinnä vain haukotuttaa. Ja nämä Suomen umpikonservatiivien liiton kuviot tasa-arvoisesta avioliitosta on jotenkin niin nähty. Vire ei säily siis ihan tasaisena koko esitystä. Siitä huolimatta ohjaaja Reija Wäre suoriutuu hienosti urakastaan. Ei tämä niin helppoa ole. Wäre vastaa myös monipuolisista koreografioista. Tämmöisissä revyyjutuissa, missä on paljon ja jatkuvasti kaikkea musiikiista tanssiin ja lauluun ja sketseihin, pitää rytmityksen ja tahdin toimia sujuvasti. Se minusta onnistuukin. Musiikkinumeroiden ja sketsien suhde on tasapainossa. Aika kevyellä otteella kuitenkin mennään, mutta toki viihdyttäminen se pääasia lieneekin.

Jussi Lampi se jaksaa vuodesta toiseen heilua myös UIT:n lavalla, ja on yksi mun suosikki tälläkin kertaa. Nuoremmista monitaituri Tuukka Raitala on aina loistava, mutta nyt myös Mikael Saari kolahti. Mikko Penttilä uutena tuttavuutena yllätti myös iloisesti. Mutta kaikki vetävät hyvin - ei kai tämmöiseen nyt huonoja pestattaisikaan :-)

Vaatteita 11-henkinen ensemble vaihtaa tiuhaan, ja kyllä näissä Elina Vätön & Elina Riikosen suunnittelemissa asuissa kelpaa esiintyäkin. Väriä ja kiiltoa löytyy. Teemu Loikas on suunnitellut hienot Sibeliusmonumenttihenkiset lavastukset. Lavalla muutamia kertoja pistäytyvä presidentillinen Lennu-koiran ilmeikkään pään on muuten valmistanut Kaisu Luomajärvi - siitä erikoismaininta!

Jean S. on verraton bilebändi ja kapellimestarinsa Antti Paavilaisen johdolla herrat ovat hyvin mukana esityksessäkin. Siis heillä on hienoja omia numeroitakin muutama, eivätkä pelkästään säestä muita. Kyllä aikuiset miehet twerkkaamassa on näky mitä ei hetkeen unohda.

Kyllä mä luulen että moni katsoja tietää just mitä on menossa katsomaan, ja saa juuri sitä mitä haluaa ja tarvitseekin. Oivaa ja oivaltavaa kesäviihdettä, mutta ei mitään maata mullistavaa. Vahhemmille hyvä ohjelmanumero kun nuoriso hurvittelee Lintsin laitteissa. Tosin aika suolainen lipunhinta (parhailla paikoilla 49€) saattaa karsia hieman ihmisiä. Onhan tämä puitteiltaan tietysti parempi kuin perinteisemmät kesäteatteripaikat, ja ammattilaiset esiintyjät, mutta silti.

UIT viihdyttää 17.6. asti, monen monta kertaa viikossa. Lippuja täältä!


Kuvien copyright Mirkku Merimaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Circa: What will have been / Cirko-festivaali, Kansallisteatteri 20.5.2017

Tässä on jo hieman aikaa vierähtänyt Circan uskomattomasta esityksestä. Ja vieläkin menee kylmät väristykset pitkin selkärankaa kun mietin sitä. En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa, vaikka aika lailla monenlaisia esityksiä on näihin vuosiin mahtunut. What will have been meni luihin ja ytimiin. Huikean kaunista, kutkuttavan jännittävää, teknisesti huippuluokkaa, ja kaiken kaikkiaan niin monella tapaa viihdyttävää kuin vain hieno esitys voi olla.

Australialaisen huippunykysirkusryhmä Circan useasta esiintyjästä Suomeen oli saapunut kaksi miesakrobaattia (Daniel O'Brien ja Keaton Hentoff-Killian) ja yksi naispuolinen (Lauren Herley) sekä virtuoosimainen viulisti (Lachlan O'Donnell) - ja he tekevät Kansallisteatterin pienen näyttämön lavalla ihan uskomattomia juttuja. Siis oikeasti. Välillä on pakko melkein laittaa käsi silmien eteen, kun ei vaan pysty katsomaan menikö nyt niskat nurin vai tippuiko joku vertikaaliköydestä. Käsittämättömiä temppuja ja monia fysiikan lakien rajoja hipovia suorituksia. Jos en omin silmin näkisi niin en uskoisi.

What will have been esittelee akrobatiaa monella tavalla, mutta kyllä tämä melkein myös nykytanssiesityksestä menisi. Kaunista, hiljaista tanssia, jossa otetaan kirjaimellisesti miehestä mittaa. Voltteja, hyppyjä, vertikaaliköysikieppumista, pyramidejä, kuperkeikkoja (eteen ja taakse!), hyppyjä suoraan niskoilleen. Hirveän fyysistä, mutta myös hetkittäin hyvin intiimiä ja sensuelliakin. Pieniä ranneliikkeitä, joista ehkä tulee mieleen se tanssi. Elastista ja notkeaa. Reisissä on voimaa, koko kolmikolla. Homma näyttää tosi kevyeltä ja iisiltä, mutta se on hyvin hämäävää. Hiki tulee, koska täysillä mennään koko esitys. Hiki melkein tulee katsomossakin! Välillä kolmikko loikoaa lattialla ja siirtelee kehojaan ja toisiaan. Miehet ovat kuin muovailuvahaa Herleyn käsissä.

   

On myös aivan käsittämätöntä seurata miten yksi akrobaatti (tässä tapauksessa vielä nainen) tekee sillan, (siis seisoo käsillään selkä maata kohti kaarella) ja toinen (hieman jämerämpi mies) hyppää päälle. Melkein omassa selkärangassa rusahtaa sympatiasta. Myös narussa roikkumiset niskan varassa saavat komppausta niskastani. Taistelu trapetsin herruudesta on ankaraa.

Harvoin muuten kokee sellaista katsomossa, että koko katsomo kohahtaa yhtäaikaa. Tässä esityksessä oli niin jänniä kohtia että näin kävi. Useita kertoja. Oli myös hauska seurata vieressäni istunutta kokenutta sirkuskonkaria Tossavaisen Jussia (joka muuten myös tykkäsi esityksestä), joka kirjaimellisesti säpsähteli ja jopa peitteli kädellä silmiään hetkittäin! Jaettu nautinto on kaksinkertaista.

Ulkoasultaan esitys on aika pelkistetty. Ei siinä rekvisiittaa juuri kaipaile, kun taiteilijoiden kehot tekevät kaiken tarvittavan. Hieman sopivasti suunniteltuja valoja rajaamaan tiloja ja luomaan tunnelmaa.

Esityksen luoja ja ohjaaja Yaron Lifschitz on myös valinnut monipuolisen musiikkivalikoiman taustalle. Viulisti vetää kyllä Bachia ja muuta klassista hetkittäin, mutta osa musiikista tulee nauhalta. Välillä on myös hiljaisia hetkiäkin, ja nekin sopivat hyvin mukaan.

Esityksessä oli selkeä kliimaksi, ja olisin suonut sen loppuvan tähän. Mutta ehkä se oli liian ilmeistä lopettaa siihen, vaikka dramaturgisesti olisi ollut nappi. Jotenkin täysin turhaan Herley tuli vielä voimistelemaan ja koko kolmikko ryhmäakrobateilemaan. Oli tämä liki täydellinen esitys myös tämän pienen loppulässähdyksen kanssakin, ei sillä.

Esitysillan lopuksi Cirkon tuottaja Jarkko Lehmus jututti työryhmää ja yleisö sai esittää myös kysymyksiä. Kehuja ja kiitoksia sateli katsojilta. ja paljon mielenkiintoista keskustelua käytiin. Herroista amerikkalainen Hentoff-Killian on mukana Circassa ekaa kautta ja on tykännyt kovin. Ryhmän ainoa aussi eli O'Brien on ollut mukana 4 vuotta ja kanadalainen Herley kolmatta vuotta. Esiintyjien taustoilta löytyy niin akrobatiaa, nuorisosirkusta, voimistelua, uimahyppykilpailuita kuin eri tanssilajeja hiphopista balettiin! Viulisti O'Donnell on mukana ekaa kiertuetta, ja hän on soittanut nelivuotiaasta asti. Esityksen ensi-ilta oli alunperin jo toukokuussa 2015 Englannissa (sieltä ja Meksikosta tuli alkuperäinen teoksen tilaus ja rahoitus; siksi ensiesitykset olivat näissä maissa) ja on siitä asti kiertänyt maailmaa kolmen 3+1 esiintyjäryhmän voimin.

Kolmikko vahvistaa sen, että kun temppua suoritetaan, niin siihen keskitytään sataprosenttisesti. Pakkohan se onkin, niin intensiivisiä hetkiä tässä on. Monet tempuista, varsinkin kaikki vaativimmat, on todella tarkkaan harjoitettuja, mutta joka esityksessä on myös paljon improvisaatiota. Näin esitys pysyy tuoreena ja vaihtelevana, vaikka sitä esitetään kymmeniä ja kymmeniä kertoja. Pieniltä loukkaantumisilta ei voi aina välttyä, mutta yleensä ei satu. Lavalla on ohut pehmustekerros ja temput tehdään tarkoin harjoitelluilla ja suunnitelluilla tekniikoilla. Kaikki tosi pahannäköiset osiot on huolella mietitty.

Ryhmä pohti myös erimaalaisten sirkuskatsojien eroja. Vanhassa sirkusmaassa Ranskassa annetaan paljon väliaplodeja ja kannustusta, mutta sen sijaan amerikkalaiset eivät oikein osaa suhtautua nykysirkukseen. Koska se ei ole oikein tanssia eikä perinteistä sirkustakaan. Ehkä siitä puuttuu värejä, arvioi Circan sakki hymyillen.

Nämä kolme esitystä Cirko-festareilla olivat ryhmän ensivierailu Suomeen. Toivon mukaan seuraava visiitti nähdään mahdollisimman pian. Eli jos koskaan tulee mahdollisuus mennä katsomaan Circan esitystä, niin en voisi mitään suositella enempää!


Kuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Voima / Kansallisbaletti 19.5.2017

Odotin tätä ensi-iltaa tosi paljon. Neljä huippukoreografia ja kolme itselleni uutta teosta (Jordin näin keväällä 2016 Liikkeen legendat-illassa - ja se oli todella upea). Voisiko tästä siis tanssillinen ilta enää parantua? Vastaan tässä samalla: eipä juuri. Yhteisnimike illan esitykselle oli Voima. Voimaa kyllä nähtiinkin, eri muodoissaan.

Illan aloitti Susanna Leinosen Breaking the Fury. Tämä teos sai ensi-iltansa jo 2012 Ruotsissa, mutta nyt sitten oli mahdollista nähdä Suomessakin. Säveltäjä Kasperi Laine on monelle tutumpi rap-musiikistaan; mutta hyvin sujuu se tämmöinen klassisempi musiikkikin. Hitaita jousia, mutta myös hyvin dramaattisia kohtia, tempovaihteluita. Välillä tuli mieleen elokuvamusiikki (joka ei ole siis huono asia). Välillä junnaava rytmikuvio toi muistuman Ravelin Bolerosta. Ja loppuvaiheessa teosta mietin jopa Bond-leffojen tunnareita, torvineen kaikkineen :-) Kaiken kaikkiaan hyvin vaihtelevaa musiikkia, seesteisestä sotaisaan. Vaihtelevaa oli tanssikin. Välillä herkkää ja kaunista, välillä vihaista ja tylyä. Just näin.

Mustaraidoitetut Erika Turusen suunnittelemat puvut tekevät kantajistaan hieman kuin jonkun laitoksen väkeä; vankila tai mielisairaala tulee mieleen. Jännät puolihameet housujen päälle ja punaisissa puvuissa miehillä takaa lyhyemmät yläosat. Hienoa!

Keskellä esitystä on yksi erilainen kohta. Kaikki on punaista; valot, matto, puvut. Tuskaisen näköisesti ryömivä naishahmo näyttää pakenevan, mutta "vartija" saa tämän kiinni - ja sitten alkaakin pyöritys. Kolmen miehen voimin tanssitaan yhdessä, intohimoisesti ja naista hieman riepotellen. Mulle tuli tästä kohtauksesta, ja ehkä koko teoksestakin, mieleen jostain syystä Margaret Atwoodin loistava kirja The Handmaid's Tale (joka on taas hyvinkin ajankohtainen), mutta älkää kysykö miksi.

Esityksessä nähdään myös upeita Jouka Valkaman projisointeja. Pieniä yksityiskohtia ja lähikuvia, tanssijoista, kuin mustavalkoista elokuvaa katseltaisiin. Äänimaisema rahinoineen ja särinöineen tukee tätä filmiefektiä. Hieman aavemaistakin. Projisoinnit tulevat lisäksi näyttämön takaa katsomoon päin, joten ne kasvavat jännästi niinkuin tanssijoista. Pakko mainita myös upeat valot (a'la Mikki Kunttu); erityisesti punaisen kohtauksen vahvat kymmenen punaista valokeilaa. Vaikuttavaa!

Punaisen kohtauksen lisäksi tykkäsin erityisen paljon laatikkoleikistä, eli kun otetaan pyörillä kulkevia suorakaiteen muotoisia laatikoita mukaan kuvioihin. Vähän itämaishenkistä, onko musiikissakin sellaisia sävyjä hieman? Kohtauksessa on vauhtia ja jopa hieman vaarallisia tilanteitakin.

Teos oli aika pitkä, 40 minuuttia. Hetkittäin oli ehkä hieman puuduttavaa ja monotonista, mutta kyllä semmoinen äkkiä meni ohi. Kuusitoista raitavaa ja taitavaa tanssijaa oli hieno näky, yhdessä ja erikseen.

Väliajan jälkeen sitten pääsimme kahden kantaesityksen kimppuun. Ensimmäisenä näistä ehkä se mitä odotin eniten eli Valse Triste. Jyrki Karttunen oli tehnyt koreografian Sibeliuksen kuulaaseen, melankolisen haikeaan (ja aivan liian lyhyeen) musiikkiin. Salla Eerola tanssii huikean kauniisti kuolevana äitinä, läpikuultavassa yöpaidassaan. Tämä yhdistettynä musiikkiin, niin silmiä pitää pyyhkiä hieman. Vastapainona tälle surumielisyydelle nähdään joukko ilakoivia sinisiä tyyppejä. Seitsemän tanssijaa hassuttelee, hupsuttelee ja temppuilee jättipallolla. Kevyttä, ilakoivaa ja hauskaa. Ihana unenomainen tunnelma; kaikki on mahdollista tässä maailmassa. Lentävät siat, eläinpäiset hahmot ja leikkisyys. Sinityypit tempaavat naisenkin mukaansa karkeloimaan.

Kalle Ropposen maaginen lavastus ja sinisävyinen kaunis valaistus taikovat mahdottomasta mahdollisen. Jättimäisen kuun edessä killuvat tuolit ja huonekasvit viestittävät tästä toisesta maailmasta, missä kaikki on mahdollista ja painovoimakin kumoutuu. Siniset unihahmot lennättävät Äitiä ja tämä leijuu kuin höyhen avaruudessa. Ja taas kerran Erika Turuselle täydet pisteet ihanasta puvustuksesta.

Valitettavasti oven takana odottaa mustavalkoinen ja kylmä todellisuus. Äiti ei voi palata enää muistoihin, menneisyyteen ja unen fantasiamaailmaan. Tässä vaiheessa hiipii taas kosteus silmänurkkiin.

Päällimmäinen tunne oli silti se ihana absurdi hauskuus ja ilo mikä tästä kymmenminuuttisesta välittyi. Karttusen teoksissa on aina se hauska elementti, joku juju, jonka meikämaallikkokin alkaa pikkuhiljaa tunnistaa. Ja täytyy sanoa että tämä kirvoitti kyllä ensi-iltayleisöstä eniten huutoa ja taputuksia! Ympärilläni istuvat pressi-ihmiset kuiskuttelivat toisilleen ylistäviä sanoja. Ihan ansaitusti. Pienimuotoinen helmi oli tämä! Bravo Jyrki ja työryhmä!

Pienen rakennustauon jälkeen Virpi Pahkisen Cantus Arcticus. Illan koreografeista mulle se vierain, mutta Einojuhani Rautavaaran musiikin kuulin muutamia vuosia sitten konsertissa, ja tykkäsin tosi paljon. Ja tykkäsin tästä teoksestakin! Nyt ollaan lintujen maailmassa ja vahvasti. Aluksi näyttämöllä nähdään toisiinsa kietoutunut pari, ihonvärisissä trikoissaan. Näyttää joogalta. Pikkuhiljaa liikutaan, tai lähinnä kädet ja vartalot liikkuvat, jalat eivät vie eteenpäin.

Mielikuvani joogasta musiikin säestyksellä ei väisty. Kaunista ja taitavaa. Mai Komori ja Cauê Frias ovat sopusuhtainen ja -sointuinen pari. Taustalla Juho Lindströmin suunnittelema tyypitelty metsä peilaa parin pariakrobatiaa lähentelevät liikkeet. Tanssijoiden ei tarvitse edes liikkua paljoa paikaltaan, mutta se kehojen liikekieli on todella kaunista katsottavaa. Taustametsän raoista räpyttelee käsien muodostamat pikkulinnut omia kuvioitaan. Viipyilevää ja kaunista.

Tämä lintupari (kurkia?) poistuu ja paikalle saapuu pörhistelevä lintu (Nikolas Koskivirta) punaisissa hapsuissaan. Veikkaisin suokukoksi, mutta eivät ne toisaalta ole noin punasävyisiä. Poseerausta ja pasteerausta, mutta harmi kun joutuu yksin tanssimaan, eikä ole vastakkaisen sukupuolen edustajaa lavalla kehen tehdä vaikutusta. Hienoa (kosio)tanssia! Kolmannessa osassa (Joutsenet muuttavat) onkin sitten parvi äänekkäitä joutsenia harsomaisissa asuissaan (taas kerran muuten Erika Turusen suunnittelemat asut). Käsien liikkeet ovat näilläkin se mihin katse eniten kiinnittyy.

Todella kaunista ja näyttävää ja koskettavaa. Musiikki ja tanssi sopivat yhteen täydellisesti. Tämä hiipi kuin varkain sydämeeni ja haluaisin nähdä tämä heti uudelleen, kuten muuten myös Valse Tristenkin.

Toisen väliajan jälkeen ei enää kuullakaan Kansallisoopperan orkesteria Ainãrs Rubikiksen johdolla, vaan Apocalyptican musiikki tulee nauhalta. On tämä Jorma Uotisen Jord vaan henkeäsalpaavan hienoa katsottavaa! Siinä punainen "hiekka" pöllyää ja kiltin helmat hulmuavat kun kaksitoista paidatonta miestä vetää hevin tahdissa. Edelleen Erika Turusta saadaan kiittää kauniista esiintymisasuista, ja Mikki Kunttua helkkarin hienoista valoista.

Jord on alkuvoimainen, alkukantainen, maanläheinen, vahva ja voimakas. Tanssijat liikkuvat kuin naruista vetämällä hetkittäin, yksin, ryhmässä, pareittain. Antti Keinänen on kuin Jorma Uotisen inkarnaatio ja vetää sellaisella intensiteetillä sooloaan että oksat pois. Strobovalot sykkivät ja piiskaavat sateen lailla hienoja kuvioita lattiaan (jotka eivät tosin permannolle näy niin hyvin kuin viimeksi parvelle). Välillä otetaan lähempää kontaktia maahan liukumalla ja potkimalla hiekkaa. Painovoima vetää.

Tässä ei sellaisia seesteisiä kohtia kauheasti ole, vaan mennä paahdetaan voimalla loppuun asti. Musiikissa on silti nyansseja ja rauhallisempaakin otetta. Ja osa tanssijoistakin ehtii istumaan lavan sivuilla. Taas kerran ihmettelen miten he pysyvät pystyssä "hiekalla", eikö se liu jalkojen alla. Jord on tanssiteos, missä katsojaakin alkaa hengästyttämään. Mutta on tämä hienoa!

Kaikki tanssijat ovat huippuja, mutta illasta jäi erityisesti mieleen aina hyvä Atte Kilpinen Breaking the Furyssä, varsinkin Cantus Arcticuksessa vakuuttanut Thibault Monnier (ja Nikolas Koskivirta samassa teoksessa), Antti Keinänen Jordissa ja Salla Eerola Valse Tristessä. Niin ja Mai Komori ja Cauê Frias myös Pahkisen teoksessa.

Aivan loistavia teoksia kaikki neljä! Vielä nyt muutamaa päivää myöhemminkin olen ihan fiiliksissä näkemästäni ja kokemastani. Kuuntelin Rautavaaran Cantus Arcticusta ja Sibeluksen Valse Tristeä kirjoittaessani tätä ja palasin vielä ensi-illan maagiseen tunnelmaan. Tämmöisiä yhteisiltoja lisää!


Kiitoskuvat otin itse, muiden kuvien copyright: Mirka Kleemola, paitsi Jord-kuvat Sakari Viika.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Naive Man Company: Prospero / Helsingin kaupunginteatteri 18.5.2017

Nyt on kyllä viehättävän vanhanaikainen sirkusesitys tämä Naive Man Companyn Prospero! Vanhanaikainen sillä tavalla kivasti. Ei turhia teknisiä kikkailuita, projisointeja tai kummallisuuksia. Vain kaksi ihmistä lavalla ja se sirkuksen magia perustui siihen. Toki sirkusmaisia temppujakin nähtiin, mutta linnut lensivät läpinäkyvin siimoin ja pilvet liikkuivat naruja vetämällä. Tämmöisen esityksen olisi voinut tehdä vaikka 200 vuotta sitten!

Vaikka Shakespearen Myrsky onkin teoksen lähtökohta, niin siitä ei paljoa kyllä ole jäljellä. Alussa oleva myrsky kyllä (sininen esirippu heiluu ja tanssii villisti) ja haaksirikko. Isä ja tytär (Prospero ja Miranda oletettavasti) rantautuvat, asettuvat asumaan, touhuavat tovin ja lähtevät lopulta takaisin merelle. Lopuksi taikuus on tarttunut myös Mirandaan! 

    

50 minuutin aikana ehdimme kokea monta hienoa hetkeä. Kumpikin sisustaa omasta laivan puolikkaastaan kodin. Ötökät kiusaavat öisin, mutta Mirandan ratkaisu on käytännönläheinen - hyönteisravinto on terveellistä. Ohi lentävä lintuparvi on ensin kiva, mutta kakattuaan Prosperon päälle muuttuu ääni kellossa. Jousellametsästys sujuu ja kuolleesta linnusta saa puristettua vielä munankin (jonka piipittävän sisällön Miranda syö). Miranda esittää eläintensyömistaitoaan vielä kerran, todella hykerryttävän karmivan ihanasti.

Esitys on täysin sanaton, mutta eleet, ilmeet ja kehon liikekieli kertoo meille kaiken tarvittavan. Musiikki kuvastaa hyvin myös näyttämön tapahtumia. Milloin jazzahtavaa loungemusiikkia, milloin vauhdikkaampaa rytmikästä menoa. 

Prospero jos mikä on myös kansainvälinen yhteistyö! Esiintyjistä Jiri Kohout on tšekkiläinen näyttelijä ja Milla Lahtinen suomalainen sirkustaiteilija. Musiikin taustalla hääräävät italialais-norjalainen Per Zanussi ja Juuso Hannukainen. Pukusuunnittelu on tšekkiläisen Kristina Nováková Záveskán käsialaa. Ja dramaturgi Sverre Waagekin tulee Norjasta.

Suomalaisen sirkuksen monitoimimies Maksim Komaro on ohjannut esiintyjäkaksikkoa taitavasti. Prosperolla on kovin puhuvat kulmakarvat ja ilmeet muutenkin, ja Miranda osaa olla todella todella lötkönä pienen yleisöön suuntautuneen uintiretkensä jälkeen. Mutta upeasti Miranda selviytyy vaatehaasteistaankin; ensin äitinsä leningin kanssa tanssimisesta ja sitten isän vanhan ja ylisuuren takin kanssa kamppailustaan. Naisella onkin aika monta kättä! Ja puhuin muuten puppua, on tässä yksi projisointikin, kuva perheestä kun äitikin vielä oli mukana.

    

Tässä on paljon sellaisia pieniä, nopeasti ohikiitäviä hetkiä, mitkä jäävät näkemättä kokonaan ellei herkeämättä seuraa lavan tapahtumia. Juho Rahijärven suunnittemat valot kohdistavat katsojan huomion kyllä hyvin oikeaan paikkaan, ja tunnelmoivat muutenkin.

Prospero on pienimuotoinen ja hyvin hellyyttävä sirkusteos, josta kaikenikäinen katsoja nauttii. Lapsia tuntui ilahduttavan eniten Mirandan vedentyrskimiset ja yleisön joukossa ryöminen. Meidän kahden hengen katsojaseurue tykkäsi ehkä eniten Mirandan kaikkiruokaisuudesta. Ja itselle ainakin se tietynlainen kotikutoisuus oli viehättävää. Tämä esitys oli vähän sen näköinen, että sen voisi melkein esittää jonkun takapihalla, harrastajavoimin. Että ammattilaiset ovat tehneet työstään niin hienoa ja huomaamatonta, että se vaikuttaa ettei mitään ihmeellistä lavalla tehdäkään, teknisesti siis. Siinä mielessä kotikutoiselta. Ymmärtääkö kukaan mitä tarkoita tällä?

Esityksiä Helsigin kaupunginteatterin Pasilan näyttämöllä on vielä viisi, nyt viikonlopun aikana. Kannattaa mennä ja ottaa ehdottomasti lapsetkin mukaan!


Kuvien copyright Jakub Jelen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jäntti & Venna: Yablochkov Candle / Kapsäkki 17.5.2017

Näin tämän esityksen ensimmäistä kertaa melko tarkkaan vuosi sitten. Silloin se oli osana Cirko-festivaalia ja pidettiin Cirkon tiloissa Suvilahdessa. Nyt oltiin Musiikkiteatteri Kapsäkissä. Jostain käsittämättömästä syystä mun eka vierailu ikinä Kapsäkkiin. Kaikkea on tänne pitänyt vuosien varrella tulla katsomaan mutta jostain syystä mikään ei ole toteutunut. Parempi myöhään...

Yablochkov Candle on kahden, tai oikeastaan kolmen, karismaattisen ja taitavan esiintyjän bravuurinumero. Aino Venna soittaa kitaraa ja laulaa, Ilona Jäntti taituroi ilma-akrobatian eri muodoissa ja Erik Michelsen loihtii bassosta (ja hetkittäin koskettimistakin) säestystä kaikelle tälle. Upeaa, kaunista, hienoa. Kauniit ovat myös esiintymisasut! Frakissa soittava basisti, ja Vennalla ihana musta pitkähelmainen kimaltava paljettipuku. Akrobatiaa ei sen sijaan voi hameessa esittää, mutta kimallusta oli ainakin Jäntin topissa.

Tämä on siitä hankala esitys kun ei tiedä mitä sitä seuraisi. Musiikin kyllä kuulee vaikkei soittajia katsoisikaan, mutta kun niitäkin haluaa katsoa. Toisaalta akrobatiaa on pakko katsoa tai missaa kaiken. Onneksi Jäntti piti välillä taukoja, joten silloin pystyi keskittymään muusikoihin. Mutta kun hetkittäin teki mieli sulkea silmät ja jäädä vaan kuuntelemaan kaunista musiikkia. Mahdoton esitys siinä mielessä!

Tällä kertaa kiinnitin monta kertaa huomiota esityksen rytmitykseen. Kukin Jäntin sirkustemppu oli aina yhden biisin mittainen ja ne loppuivat aina ihanan harmonisesti; yhdessä musiikin kanssa. Rauhallisemmat ja nopeampitempoiset biisit seurasivat toisiaan loogisesti.

Jäntin ilma-akrobatia on teknisesti taitavaa, vaivattoman näköistä ja kaunista katsottavaa. Oli kyseessä sitten vertikaaliköysi, rengastrapetsi tai katosta roikkuvat valopallot. Valitettavasti yksi esiintymisnumero jäi istuinpaikan takia näkemättä, se kun tehtiin suoraan yläpuolella. Valitettavasti vaan parven sivureuna oli siinä päällä, estämässä näkemisen. Seinän varjoista näkyi vaan että jotain siellä tapahtui.

Turhia ei lavalla löpistä, sillä koko illan aikana kukaan artisteista ei sanonut sanaakaan. Sen sijaan esityksen jälkeen on mahdollista käydä juttelemassa ja kiittämässä kolmikkoa.

Kiitos Aino, Ilona ja Erik. Olitte taas ihan parhaita!


Kuvan copyright Kimmo Metsäranta.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

Machine / Blind Gut Company, Cirko-festivaali 16.5.2017

Koneen ja ihmisen liitto on askarruttanut ihmiskuntaa pitkään. Lukuisia ovat siitä aiheesta kirjoitetut romaanit ja varsinkin elokuvat. Ovatko koneet renkejämme, vai onko ihmisestä tullut teknologian orja? Näitä mielenkiintoisia teemoja halusi tutkia myös sirkustaiteilija Tuomas Vuorinen. Yhdessä Inga Björnin ja Saana Peuran kanssa kolmikon Blind Gut Company kehitteli kaksi vuotta Machine-teosta, joka sai maailmanensi-iltansa viime marraskuussa Ranskassa. Eilen tämä tunnin mittainen spektaakkeli nähtiin ensi kertaa Suomessa, Cirko-festivaaleilla.

Ja olipa se esitys! Vangitsevan hypnoottinen kokemus. Kun nuorallatanssija on kytketty monitoreihin, kameroihin ja antureihin, pääsee katsoja hänen esitykseensä sisälle ihan uudella tavalla. Kuulemme sydämen sykkeen, ja hengityksen. Tavallaan esiintyjä tulee lähemmäs katsojaa, tai pikemminkin katsoja esiintyjää. Mutta haluaako katsoja päästä näin likelle, asian ytimeen? Se onkin toinen asia.

Valosuunnitelija Kauri Klemelä ja äänisuunnittelija Esko Mattila ovat iso osa esitystä. Kumpikin istuu oman välinearsenaalinsa takana ja sieltä käsin tuottaa ihmeellisiä ääniä (jotka tuovat välillä mieleen viidakon, välillä Jean-Michel Jarren konsertin ja välillä scifi-elokuvien robottimaiset ääniefektit) ja mykistäviä valoja (vaihdellen täydellisestä pimeydestä vihreisiin laservaloihin ja liikkuviin valonheittimiin). Kumpikin miehistä on selkeästi oman alansa velhoja. Huikeat temput saavat todellakin arvoisensa raamit.

Välillä esitys näyttää suoraan kuin jostain scifielokuvasta (Mad Max, Blade Runner, Terminator, Matrix), välillä kuin muotoilija Stefan Lindforsin hyönteisveistokselta. Työryhmän kehittämä ja rakentama "eeppinen vastapainokone" kohoaa lavan keskellä kuin valtava koneellistunut rukoilijasirkka, joka ahmii ihmisiä välipalakseen, sylkeäkseen kuoret ulos. Otsalamppujen valoissa ketterät esiintyjät saavat sen elämään. Vastapainokoneen yllä, alla ja päällä kiipeillään, tasapainoillaan, keinutaan. Rytminen koneen ääni taustalla, kuin sen sydämen lyönnit. Ranteen paksuiset valokuituköydet, joita käytetään kiipeämiseen, tosin verhojen takana ja vaijerien avulla. Fylogeneettisen puun näköiset vihreät laservalot lintuineen tuovat siivun paratiisia keskelle kovin teknistä esitystä.

Esiintyjät käyttävät myös rullaluistinlenkkareita (en tiedä onko näillä joku virallinen nimike, siis kengät joiden kärkiosa on normaali kenkä ja kantapäässä on rullaluistinrulla). Yhdessä vaiheessa koko lava, ja katsomokin, peittyy sakeaan sumuun, jonka keskellä iso teräshirviö teutaroi. Loppua kohden peto on päästetty irti, ja meno holtitonta. Koneääni mylvii, hillitön teknobiitti jauhaa ja hulabaloo on melkoinen. Huh. Lopulta hiljaisuus, konehirviö on hiljennyt. Jäljelle jää vain mies ja tanko. Sitten nähdäänkin sellainen tankotanssi ettei ole tosikaan. Jyrinän ja jylinän säestyksellä koko lavastus pistetään päreiksi. Se oli siinä.

Todella upeaa katsottavaa!

Hienoa oli myös kun lopuksi Cirkon toiminnanjohtaja Riku Lievonen jututti tekijäkolmikkoa sekä peli- ja keinoälytutkija Perttu Hämäläistä. Yleisökin pääsi mukaan käyttämällä mm. Aalto-yliopiston luennoilla käytettävää digitaalista kommentointi/palautealustaa (Presemo) puhelinten kautta. Toki myös suullisesti sai osallistua. Tämäkin herätti keskustelua; välineen nähtiin toisaalta helpottavan kommentointia ja palautteen antamista, mutta samalla se loitontaa meidät paikalla olevat ihmiset toisistaan. Istumme kaikki samassa tilassa mutta silti laitamme mieluummin kysymykset puhelimen kautta.

Esiintyjät kommentoivat ettei heitä pelottanut, paitsi korkeintaan tekniikan toimivuuden puolesta. Tekniikkaa ja erilaisia kaapeleita, vaijereita ja systeemeitä olikin kyllä valtava määrä. Tuomas Vuorinen sanoo itse olevansa aika teknologiakriittinen. Perttu Hämäläinen muistuttaa että työkalut ovat työkaluja, mutta myös ansoja. Helposti luisumme teknologia-addiktion puolelle. Kaikkea ei pystytä ennustamaan. Hallitseva teema esityksessä hänen mielestään oli miten teknologia luo epätasapainoa. Hän puhui myös pörssikurssien heilahtelusta ja algoritmeistä sekä someraivon ja -kuplien liki itsestään tapahtuvista heilahteluista.

Työryhmä myös ruoti esityksen syntyä. Keväästä 2015 asti projektia valmisteltiin ja rakenneltiin. Vastapainokoneeseen piti tutustua, siihen piti kiivetä ja aina se yllätti. Aluksi oli joukko irrallisia temppuja ja kohtauksia. Ryhmä piti kymmenen 1-2 viikon harjoitusjaksoa kahden harjoitusvuoden aikana. Vuorisen mukaan he eivät tietoisesti halunneet tehdä scifijuttua, mutta myönsi että siihen suuntaanhan se meni.

Teknologia vallankäytön välineenä ja mielihyvän lähteenä. Joku muistuttaa että aina on dramatisoitu nykyteknologian uhkaa. Kyllä entisaikaankin tekninen suoritus oli uhka, esimerkiksi puun kaato. Mutta missä on teknologian raja.

Kun tekijöiltä kysyttiin omaa suosikkia teknologisten vempainten joukosta niin sekä Inga Björn että Saana Peura vastaavat tehosekoitin. Mutta Tuomas Vuorinen kehuu videotykkiä!

Kannattaa muuten katsoa esityksen traileri - ja mennä kokemaan Machine itse. Mahdollisuus siihen vielä keskiviikkona 17.5. STOAssa ja ehkä tulevaisuudessakin joskus jossain. Tämmöistä näkee harvoin. Kiitos Blind Gut Company ja Cirko-festivaali!


Esityskuvien copyright Jouni Ihalainen, muut kuvat otin minä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pessi ja Illusia / Flow Productions, Cirko-festivaali 16.5.2017

Muistan hämärästi lapsena lukeneeni (tai minulle on luettu) Yrjö Kokon Pessi ja Illusia satua. Ja muistan myös nähneeni jostain muutamia vuosia sitten (tulikohan Teemalta?) pätkiä Ahti Sonnisen 1950-luvun satubaletista. Ja olisinko voinut 80-luvulla nähdä Partasen ohjaamaa elokuvakin? Mutta sinällään tarina ei ole niin kovin tuttu. Toki tiedän peruskuvion eli peikkopoika Pessi ja keijutyttö Illusia kohtaavat ja rakastuvat. Mutta kaikki muu oli hämärän/historian peitossa.

  

Muusikot ja Ristilukki

Tunnin mittaisessa esityksessä Flow Productionsin Pirjo Yli-Maunula on ohjaajana ja koreografina pistänyt peliin valtavan määrän luovuutta. Tämä Pessi ja Illusia on alunperin saanut ensi-iltansa jo marraskuussa 2015 Oulussa, mutta meidän etelämpänä asuvien onneksi nyt myös Cirko-festivaaleilla.

Illusia ja Pessi

Mustavalkoinen maailma, ja ruskeaa voimapaperia roikkuu siellä ja täällä. Pikkuhiljaa näistä paperipiiloistaan mönkii otuksia, musisoivia tyyppejä ja ties vaikka ketä. Yksi näistä omituisista otuksista on mustanpuhuva peikko Pessi (Teemu Tuohimaa), joka kieppuu villinä pitkin lavaa. Eräänä päivänä katosta laskeutuu eteerisen vaalea kaunotar hentoine siipineen. Illusia (Sanna Vellava) on saapunut, eikä Pessin elämä enää palaudu ennalleen.

Huikeat muusikot Kyösti Salmijärvi ja Markus Lampela lurittelevat huilujaan ja kilkuttavat tyhjiä pullojaan virtuoosimaisesti. Ja välillä miehet laulavatkin yhdessä. Kuin samaanit. Välillä sirkustaiteilija Katja Kortström taituroi rengastrapetsilla. Milla Virtanen on muiden toimiensa ohella aika hyytävä Ristilukki. Katri Lausjärvi tekee monia rooleja. Upeaa tanssia ja näyttäviä sirkuskuvioita.

Vaikka maailma näemmä koetteleekin Pessiä, ja varsinkin herkkää Illusiaa, niin hengissä selvitään ja elossa ollaan. Sinällään tämä on aika optimistinenkin teos.

Suurin osa katsomosta oli 6-vuotiaita eskarilaisia, ja meno äityi aika villiksi ja vapaaksi kun esityksessä koitti talvi ja lumi(paperit) vyöryivät maahan ja lasten ylle. Musta tää oli aika pelottavan oloinen hetkittäin, siis pimeys ja oudot hahmot ja muut, ja muutamat lapset selkeästi hieman ehkä jännittivätkin. Ja on tässä kuolemaakin, mutta se tosin saa aikaa vain innostuneita huutoja "nyt se kuoli, toi punanen on verta". Hmmm...

Pirjo Valisen upeat puvustukset sekä näyttävät ja kekseliäät lavastukset luovat lopullisen silauksen. Pessin maailma on harmaita sävyjä täynnä, mutta Illusia tuo sateenkaaren kaikki värit tullessaan! Myös Jukka Huitilan valosuunnittelu ja Aake Otsalan äänisuunnittelu ansaitsee kiitoksen. Lisäksi sirkustaiteilija Ilona Jäntti on ollut mukana ideoimassa teosta.

Parhaat esitykset ovat juuri tällaisia. Katsottavaa, nautittavaa ja oivallettavaa on sekä lapsille että aikuisille. Visuaalisesti kaunis esitys ruokkii kaikenikäisten katsojien mielikuvitusta, mutta ei pureskele mitään valmiiksi. Tarpeeksi rosoinen miljöö ja hahmot jättävät omille tulkinnoillekin tilaa. Pessi ja Illusia sopii satuna hyvin nykyaikaankin.


Esityskuvien copyright Janne-Pekka Manninen (4 ylintä kuvaa) ja Pekka Mäkinen (2 alinta kuvaa).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.