Macbeth / Tampereen työväen teatteri & Tero Saarinen Company, 12.9.2024

Tero Saarinen Companyn ja Tampereen työväen teatterin edellinen yhteistyö Hamlet syksyllä 2020 oli huikea spektaakkeli, joten odotukset olivat korkealla uuden Shakespeare-teoksen tiimoilta. Macbethin ensi-ilta Tanssin talossa oli keväällä ja nyt sitten Tampereella kourallinen näytöksiä. Ja kyllä, tämäkin rokkaa, mutta hieman eri tavalla. Siinä missä Hamlet oli rock-musikaali tanssillisilla elementeillä, on Otso Kauton ohjaama Macbeth tanssiteos teatteritwistillä. Ihan sairaan hieno teos kaikin puolin kyllä!

Suomentaja Michael Baran on lähtenyt työstämään tekstiä niukkuus edellä eli miten saada Macbeth tulkittua niin vähillä sanoilla kuin mahdollista. Kyllä se onnistuu hyvin, mutta toisaalta olen nähnyt näytelmän kymmeniä kertoja lavalla ja lukenut useaan kertaan eli se on varsin tuttu. Mietin siis miten paljon teosta tuntematta saa tästä irti. Toisaalta, silloin voi katsoa vain taitavaa tanssia, iloita upeasta valosuunnittelusta ja puvustuksesta eli unohtaa taustalla kulkevan tarinan. Tekstissä ei ole kauheasti runollisuutta, ainoastaan kaikuja Shakespearen tekstistä. Pelkistys on päivän, tai ainakin tämän esityksen, sana. Ja toimii tälläisenään hyvin.

Teoksessa on kolme näyttelijää ja neljä tanssijaa. Tai no, yksi heistä eli Emil Dahl on jonglööri. Toisaalta, kaikki ovat huikean taitavia kehonsa hallinnassa ja kaikki liikkeet ovat osa tanssia. Tampereen ensi-illassa esiintyivät Auvo Vihro, Suvi-Sini Peltola ja Misa Lommi sekä tanssijoina David Scarantino, Emmi Pennanen ja Mikko Lampinen. Näyttelijäkolmikko vaihtui puolivälissä esityskautta. Puheroolit olivat enimmäkseen näyttelijöillä, mutta heiltä sujuivat myös tanssilliset osuudetkin saumattoman hienosti. Repliikeissä oli paljon toisteisuutta, kiinnostava tehokeino. Kun sanoja on vähän ja nekin toistetaan. Toisteisuus toistuu myös liikkeissä.

Valaistus on Mikki Kuntun käsialaa ja se toimii tärkeänä elementtinä koko teoksen ajan. Valot luovat tiloja ja tunnelmia, liki käsinkosketeltavia elementtejä. Mielettömän hienoa katsottavaa. Hienoja geometrisiä muotoja. Välillä stroboja ja välillä jotain muuta.

Samu-Jussi Kosken puvustus tuo mieleen samurait ja itämaiset vaikutteet, mutta toisaalta myös perinteiset haarniskat ja miekkailuasut toppauksinneen. Jokaisella esiintyjällä on omanlaisensa puku, mutta niissä on sama henki. Yllättäen ne ovatkin käänteiset, eli sisäpuoli on musta. Näin saadaan kahdenlaista tunnelmaa samoilla vaatteilla. On tässä sitten hieman muunkinlaisia vaatteita, aika erikoisia, ja äänekkäitäkin. 

Värimaailma on pelkistetyn tyylikäs koko teoksessa muutenkin. Mustavalkoista, johon punaiset valot tuovat dramaattisen vaikutelman. Esitys on monella tapaa hypnoottinen, välillä verkkainenkin.

Marko Nybergin musiikki on välillä painostavaa, ja hetkittäin soi niin matalilla taajuuksilla että se tuntuu rintalastassa. Välillä musiikki muuttuu teknobiitiksi, välillä elektronista ambientia, tai diskoksi - ja kaiken aikaa se tukee tanssijoiden liikkeitä hienosti. Rytmiä löytyy.

En olisi ikinä ajatellut että Macbethin voi tiivistää puoleentoista tuntiin, mutta hyvin onnistuu. Väliaika olisi turhaan katkaissut tunnelman. Ja tunnelma, se oli ihan henkeäsalpaavan hieno. Taistelukoreografiat on enemmän viitteellisiä kuin verisiä. Tykkään kovasti myös siitä että roolitus on hyvin joustava. Jokainen voi esittää Macbethiä tai rouvaansa, sillä onhan meissä kaikissa ripaus kumpaakin. Kertojan näkökulma myös muuttuu. 

Valkeat muovirinkulat toimivat kruunun symbolina ja monena muuna. Ja miten huikaisevalla taituruudella Emil Dahl niitä käsittelee! Taitava jongleeraus on kyllä sykähdyttävää katsottavaa. Se ei kuitenkaan ole mitään irrallista vaan nivoutuu hienosti tanssiin ja tarinaan. Välillä tanssi muistuttaa sirkusesitystä muutenkin, ihmispyramidit ovat oivaltavia. Sormien liikkeet tuovat mieleen pienet hämähäkit tai ravut hiekalla.

Tyylilajitkin vaihtelevat, vaikka tämä toki ennenkaikkea on nykytanssiteos. Mutta esimerkiksi kun seurue kuulee Duncanin kuolemasta tulee mieleeni lastennäytelmä. Rivitanssimainen teputtelu on myös aika hulvatonta. Ja välillä on aika diskotanssimuuvit. Mukana on muutenkin huumoria, hyvin pieninä ripauksina. Ladyn kommentti miehelleen illallispöydässä: "näytät joltain jakkaralta". Mutta ainahan Shakespearen näytelmissä, niissä tragedioissakin, on mukana huumorielementtejä. Dramatiikkaa tästä ei kyllä puutu! 

Kun Lady Macbeth toteaa: "Muutama pisara vettä pesee syyllisyytemme puhtaaksi - niin helppoa se on" - ah kuinka väärässä hän onkaan. Syyllisyys koituu hänen kohtalokseen. Taustalla kuuluva koputus vie ajatukset portinvartijakohtaukseen, joka on tästä karsittu kokonaan. Mutta se on siellä, taustalla kuitenkin. Banquon haamun kohtaamisesta on otettu kyllä kaikki irti, mainiota! Ja onhan esityksessä hieno muotinäytöskohtauskin. Suosikkini eli Macbethin Tomorrow-monologi kuullaan  tuplana, limittäin menevänä.

Hyvin kaunis ja vaikuttava, ja toki erilainen Macbeth. Arvostan suuresti tätä lähestymistapaa ja toteutusta. Macbeth on melko tummasävyinen teos joka taipuu erilaisiin tulkintoihin ja tämä on yksi hienoimpia näkemistäni. Iso kiitos Otso Kautto ja Tero Saarinen sekä muu taiteellinen tiimi!

Esityskuvien copyright Mikki Kunttu
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Third Practice / Tero Saarinen company, Kuopion kaupunginteatteri 17.6.2019

Ehkäpä eniten odottamani teos Kuopio ja Tanssii Soi -festareilla oli tämä Tero Saarinen Companyn uutuus Third Practice. Se myös päätti oman Kuopio-vierailuni tällä erää. Esitys sai maailmanensi-iltansa Italian Cremonassa toukokuussa, ja nyt sitten Suomen ensi-iltansa loppuunmyydylle yleisölle Kuopion kaupunginteatterissa.

Miksikö tämä minua erityisesti kiinnostaa? Toki tanssin puolesta myös, mutta rakastan barokkimusiikkia ja Helsingin Barokkiorkesterin mukanaolo toimi siis lisäinnokkeena. Millainen on sitten barokkimusiikin ja tanssin liitto? Mikä ihme on tämä Tero Saarisen "kolmas käytäntö"?

Kolme vuotta sitten kesäkuussa olin seuraamassa Tanssiteatteri MD:n avoimia harjoituksia ja marraskuussa sitten itse esitystä. Sen nimi oli Secunda Prattica eli toinen käytäntö. Tämä tuli heti mieleeni pohtiessani Third Practicea - onko niillä joku yhteys. Tero Saarinen Companyn esityksessä musiikkina on Monteverdin madrigaalit eli myöhäisrenessanssiajan maallista laulumusiikkia. Nyt tulkitsijoina oli karismaattinen tenori Topi Lehtipuu sekä virtuaalisesti läsnä oleva sopraano Núria Rial.

Toisella käytännöllä tarkoitettiin musiikillista muutosta aiempaan renessanssiajan polyfoniseen tyyliin; nyt teksti dominoi musiikkia aiemman käytännön sijaan (missä musiikki dominoi tekstiä), ja pikkuhiljaa musiikissa siirryttiin barokkiin. Onhan se varmaan paljon monimuotoisempi asia, mutta näin yksinkertaistettuna. Tero Saarinen halusi luoda kolmannen käytännön: oman näkökulmansa ja jatkumon, modernin muutoksen. Hieman uudenlainen sisäänkäynti ja mahdollisuus kokea Monteverdin musiikki. Runoilija Ovidius sanoi Omnia mutantur, nihil interit (kaikki muuttuu, mikään ei katoa) ja se on tämänkin teoksen motto. Musiikki ja tanssi ovat olleet olemassa aina, ne vai muuttavat muotoaan. Monteverdin musiikki syntyy uudelleen Helsingin Barokkiorkesterin soittamana, ja Saarisen hienon tanssin säestämänä.

Lavalla tanssijoita on kuusi, samoin muusikkoja. Ja sen lisäksi laulajat. Alussa on vain joukko silhuetteja, utua ja sirkkojen siritystä. Torin ääniä ja liikkuvia ihmisiä. Lavan takana heiluu ohuita kangassuikaleita. Pikkuhiljaa soittajien porukka erkaantuu suikaleiden taakse, ja tanssijat kera solistin jäävät lavalle. Musiikki alkaa.

Ja se on ihanaa kuunneltavaa. Suomen barokkimuusikkojen parhaimmisto: Julien Martin (nokkahuilu), Maite Larburu (viulu), Aira Maria Lehtipuu (viulu), Mikko Perkola (viola da gamba), Eero Palviainen (teorbi) ja musiikin johdosta vastannut Aapo Häkkinen (cembalo) soittavat kauniin herkästi. Jossain vaiheessa kankaat putoavat ja soittajatkin näkyvät paremmin. Silti he ovat kokoajan taustalla, hieman varjossa ja syrjässä. Soitinten äänet kyllä kuuluvat sitäkin paremmin.

Esitys on hypnoottinen. Välillä ei tiedä mistä kukin hahmo alkaa ja mikä on kenenkin rooli. Lehtipuu mustissaan erottuu kyllä muista, mutta intiimi yhteys tanssijoiden välillä on käsinkosketeltavaa. Upea tanssikuusikko Jenna Broas, Won Won-Myeong, Annika Hyvärinen, David Scarantino, Eero Vesterinen ja Pekka Louhio ovat eteerisen herkkiä, mutta myös vahvoja ja periksiantamattomia. Pysähtyneet asennot olivat hyvin maalauksellisia. Monikin kohtaus esityksessä toi mieleen jonkin renessanssiajan mestariteoksen.

Eero Auvisen valosuunnittelussa käytetään paljon vastavaloa ja yksityiskohtia häivyttäviä keinoja. Silhuetit tanssivat. Myös teatterisavu lisää hämyisyyttä. Lattialla oleva loisteputkikehikko on osana teosta loppupuolella. Loisteliaan musiikin lisäksi saamme nauttia muutenkin hienosta äänisuunnittelusta. Erilaisia luonnonääniä voi välillä tulla pidemmänkin aikaa. Tämä loi miellyttäviä lepohetkiä. Marco Melchior on myös kerrannut Lehtipuun ääntä niin että madrigaalit kuuluvat kuin kuoron laulamina. Lisäksi virtuaalisesti esiintynyt sopraano Rial ilmestyi milloin mistäkin suunnasta, tai siis hänen äänensä ilmestyi. Vaihtuvan äänilokaation lisäksi hänen kuvansa heijastui milloin tanssijoiden selkiin, taustan kangassuikaleihin tai liehuviin harsolippuihin. Projisoinneista kiitos Thomas Freundlichille. Ehkä tulevaisuudessa virtuaalikonsertit tai monitaiteelliset produktiot lisääntyvät.

Saarisen luottopukusuunnittelija Erika Turunen on taas loihtinut hyvin teoksen näköiset asut. Muusikoilla on mustat, renessanssiajan hörhellykset, jokaisella tietysti erilainen kiehtova asustus. Tanssijoilla liehuvalahkeiset harmaat housut, jonkunlaista verkkokangasta, ja ihonvärinen yläosa. Lehtipuulla musta, hieman paholaismainen asu. Pohdin muutaman kerran hänen ja tanssijoiden suhdetta, onko hän jokin jumalhahmo näille, vai paholainen. Vai riutuva taiteilija. Valitettavasti italiankieltä en osaa, mutta muutamia sanoja erotin: amore, miracle, tormento. Rakkautta ja kidutusta. Ilmeisesti riutuvasta rakkaudesta mies lauloi, kenties juuri kaukana häilyvälle, valkeissa liehuvissa asuissa esiintyvälle kaukorakkaudelleen, jota Rial tulkitsi. Kaipuu oli miehellä kova, mutta etäisenä pysyttelevä nainen vain häilyi katseen reunamailla. Mies etsii ja hakee, koskaan päämääränsä saavuttamatta. Ilman sanojakin ymmärsin tunnetilan ja kaipuun.

Välillä tanssi oli leikittelevää ja iloista, välillä tanssijat istuskelivat ympäriinsä. Levyjä löyhyttämällä saatiin huiviin upea liike, ja tästä saadaan hieno tanssikohtaus, naisen ja huivin välillä. Esitys on kuin sarja erilaisia kuvaelmia, joista lainkaan kaikkiin ei kuulu laulu. Musiikki saattaa soida kuin taustalla, ja välillä muu äänimaisema korvaa soitetun musiikin kokonaan. Välillä esiintyjät keskittyvät poseeraamaan erilaisissa patsasmaisissa asennoissa. Lehtipuu etsii lyhdyn avulla pimeässä tietään, vai eteeristä rakastaan. Turhaan.

Onko tämä säestettyä tanssia vai tanssilla kuvitettu konsertti? Molempia.

On varsin ihmeellinen näky kun virtuaalisopraano heijastuu neljään heilutettuun harsokankaiseen lippuun. Kuin joku absurdi futuristinen mielenosoitus, missä kauneus kohtaa aatteen. Tuulikoneet puhaltavat eloa. Visuaalisesti esitys on tyrmäävä. Lopuksi yksinäinen hahmo jää tavoittelemaan valoa.

Tero Saarinen sanoi, että tämä aika on liian täynnä virikkeitä, kukaan ei ehdi keskittyä yhteen asiaan. Tämän reilun tunnin ajan voi täyttää kaikki aistinsa ja uppoutua muinaiseen, mystiseen maailmaan. Kuultava musiikki ja runsas aistillinen visuaalisuus täyttää kyllä kaikki aistit ja ulkomaailma unohtuu. Katsojalle jätetään tilaa ja aikaa tehdä omia tulkintojaan ja uppoutua teokseen kaikilla tavoilla. Sielu lepäisi, kiitos upea työryhmä!


Kuvien copyright Petri Laitinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Breath / Tero Saarinen & Kimmo Pohjonen, Tampere-talo 12.5.2018

Kaksi hyvää syytä katsastaa tämä tanssi&musiikkiesitys Breath.

Tero Saarinen.

Kimmo Pohjonen.

Siinäpä ne kaksi tärkeintä. Kumpikin omalla sarallaan Suomen huippua. Kimmo Pohjosen uraa olen seuraillut enemmän ja vähemmän aktiivisesti 1990-luvun alusta asti, kun olin buukannut Pinnin Pojat soittamaan silloisen työnantajani kekkereihin. Kimmo on vienyt haitarinsoiton ihan omiin sfääreihinsä. Tero Saarisen tanssi- ja koreografin ura on myös vertaansa vailla. Kun kaksi multilahjakasta miestä lyö hynttyyt yhteen ja nappaa mukaansa myös luottomiehet (Mikki Kunttu valo- ja lavastussuunnittelu, Teemu Muurimäki pukusuunnittelu ja Tuomas Norvio äänisuunnittelu) niin mestariteos on siinä.

Huippuarvostelut saaneen Breath-teoksen ensi-ilta oli maaliskuussa Kanadassa ja nyt sitten Suomen ensi-ilta Tampere-talolla. Esitykset jatkuvat nyt vielä Aleksanterin teatterissa ja Turun kaupunginteatterissa - kannattaa ehdottomasti hankkia liput ja mennä katsomaan. Tämä ei todellakaan jätä kylmäksi.

Aina kun kuulen Kimmo Pohjosen haitarinsoittoa, niin jaksan ihmetellä miten siitä saakaan noin outoja ja monipuolisia ja hienoja ääniä aikaan. Eikä kovin moni muu saakaan. Tämäkin esitys potkaistaan käyntiin mitä kummallisimmilla äänillä. Strobovalot räpsähtävät päälle ja yleisö säpsähtää. Sitten näemme kaksi hahmoa. On vaikea erottaa kumpi on kumpi. Nykiviä, robottimaisia liikkeitä. Kummallakin on oma catwalk, jossa edetä. Pikkuhiljaa toinen etenee lattiatasolla kylkimyyryä, nykivin ja epävarmoin liikkein. Kohti maan ulkopuoliselta kuuluvaa ääntä, joka toisen palkeista lähtee. Mieleeni pulpahtavat monet scifielokuvat. Kuinka maan viimeinen asukas kohtaa avaruudesta tulleen tyypin. Tai kuinka androidi tapaa toisen. Erikoiset vaatteet lisäävät tätä ulkopuolisuuden tai ulkoavaruudellisuuden vaikutelmaa. Kaksi kohtaa, mutta ilmassa on jännitettä, torjuntaa, yksinäisyyttä.

     

Hiljaisuus on oiva tehokeino monessa asiassa. Ja värikkäiden valojen lomassa yksinkertainen valkoinen valokin on tehokas. Kuten myös tanssiteoksessa pysähtynyt liike. Kaikki nämä saavat meidät katsojatkin pysähtymään. Odottamaan. Odottamaan mitä tapahtuu seuraavaksi.

Tässä kommunioidaan kahden ihmisen/olennon välillä monella eri tavalla. Musikiilla, tanssilla, ja kuulemme myös outoa mölinää, tunnistamatonta kieltä, tai ehkä se on sittenkin universaalia. Yleisö on hypnotisoitu. Välillä liike on kuin hidastetussa filmissä, välillä soitto on infernaalista. Tempo ja intensiteetti vaihtelee. Mikki Kuntun valot ovat aina maagisia, ja niin nytkin. Kaksikko tuntuu leijailevan painottomassa sinisessä avaruudessa. Haitari tuntuu jotenkin toimivan lumoavana tai kontrolloivana tekijänä näiden kahden muukalaisen suhteessa. Strobovalot, Pohjosen pyörivä liike haitareineen ja nykivä soittotyyli johdattavat ajatukset siihen miten elämä kuulemma kuoleman lähellä tuntuu menevän filminauhana silmien editse. Välillä ilmassa on aggressiota, uhoa ja alistamista. Sitten taas herkkää ja kaunista soittoa selällään maaten ja jaloilla ilmaan tanssiliikkeitä tehden. Jotenkin Blade Runner-leffan hengessä. Kuvittelenko kaikki nämä scifiteemat vain päässäni?

Musiikki on pohjosmaiseen tyyliin todella monipuolista. Sen lisäksi että tästä hanurista tulee niitä outoja ääniä, niin sieltä tulee aivan hirveän kauniita melodioita, elektronisia pätkiä, rap/hiphop-tyyliä, intiimejä juttuja, aggressiivista rytmiä ja kaikkea siltä väliltä. Ukulele ja cembalokin käyvät mielessä, ja myös kirkkourut! Jaksaisin kuunnella tätä kyllä tuntikausia, mutta vielä hienompaa on katsoa livenä Pohjosen soittotaiturointia. Miten koko kroppa on aina mukana, ja miten tanssillinen esiintymistyyli nimenomaan tässä Breathissä on! Pohjonen on tosi fyysinen esiintyjä muutenkin. Välillä ei erottaisi kumpi miehistä esiintyy, ellei toisella olisi haitaria. Ja jos on musiikki hienoa, niin sitä on tanssikin. Tero Saarisen liikekieli on muuntuvaa ja joustavaa. Pikkuhiljaa konemainen liikehdintä liukuu pehmeämmäksi ja soljuvammaksi. Jotenkin näiden kahden esittämät roolit vaihtuvat esityksen aikana - alun epävarmasta tanssijasta tuleekin lopussa itsevarman vahva, ja toisinpäin.

Jossain vaiheessa Saarinen tulee Pohjosen catwalkille, ja jotenkin siitä tulee mieleen miten suuri askel tämä on, ei välttämättä ihmiskunnalle, vaan tämän yksinäisen hahmon "kunnalle". Androidikunnalle? Kunnes tyyppi poistuu takaisin omalle "alukselleen", ilmassa on rätinää ja nykimistä ja tivolimaista musiikkia. Vanhat tietokonepelit ääniefekteineen kummittelevat mielessä.

      

Esitys on niin kiehtova. Kahden erilaisen hahmon kohtaaminen, alun konflikti, lopussa ehkä orastava ystävyyskin. Kohtaaminen ja hyväksyminen. Karkeasta kielestä on tullut pehmeää, puolustusasemista on luovuttu, yhdessä on hyvä jatkaa. Tukea toinen toista. Kahdesta tulee yksi. Miten toisella kädellä voi soittaa ja toisella pitää kiinni toisesta. Silmissäni hieman kirveltää tämä intiimi ja kaunis loppu.

Ensi-iltayleisöä palkittiin lisää vielä Tampere-talon aulassa, kun talon toimitusjohtaja Pauliina Ahokas jututti taiteilijakaksikkoa aulassa. Miehet kehuivat kilvan toisiaan. Ja ihan syystäkin. Oli kiinnostavaa kuulla teoksen syntyhistoriasta (kiinalaisilla festivaaleilla) ja teemoista. Lavalla nähtiin ehkä lajinsa viimeiset edustajat, ja miten jokaisella on kaipuu toisen luokse. Saarisen puvussa käytetty huomiokangas oli hyvä lisä siihen miten ihminen haluaa tulla kuulluksi ja nähdyksi. Ja samoin semmoinen fyysisen työntekemisen maku. Päinvastoin kuin Ahokas, minäkään en nähnyt mitään romanttisuutta teoksessa. Eivätkä Saarinen & Pohjonen sellaista olleet tarkoittaneetkaan. Sen sijaan suvaitsevaisuus, toisen kuuntelu ja herkkyyden lisääntyiminen olivat niitä teemoja mitä he tavoittelivat. Miksi se on niin vaikea kohdata toista? "Alone together" -ajatus. Myös dystooppinen maailmanlopun kuvasto oli mielessä teoksen luomisessa.

Porilainen puuronpyörittäjä ja hämäläinen hätähousu kohtasivat - ja siitä seurasi pelkkää loistavaa katseltavaa ja kuunneltavaa. Kiitos molemmille taiteilijoille!


Esityskuvien copyright Mikki Kunttu, Q&A kuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

The Roots / Cie Accrorap, Kansallisteatteri 26.5.2017

Joskus kannattaa mennä katsomaan esitystä mihin suhtautuu alunperin ehkä hieman skeptisesti. Tämän olen saanut kokea oikeastaan joka kerta kun olen lähtenyt "riskillä". Tällä kertaa vuorossa oli ranskalaisen Kader Attoun johtama nykytanssiryhmä Cie Accrorap ja esitys The Roots. Kansallisteatteri ja Tero Saarinen Company toimivat Suomen esitysten tuottajina. Juuri mun juttuni, eikö? Miksi sitten se epäröintini, ja vasta viime tipassa lipunhankintaan aktivoitumiseni (kiitos muuten tässä yhteydessä TSC:n Terhi Mikkoselle upeasta asiakaspalvelusta!)? Koska jatkuvasti puhuttiin hiphop-tanssiteoksesta ja valitettavasti tuo musiikkisuuntaus ei kiinnosta, päinvastoin.

Mutta onneksi menin, koska esitys oli SIKAHYVÄ! Musiikki oli varmaan enimmäkseen hiphoppia sitten, mutta myös paljon muunlaistakin kuultiin. Klassista, diskoa, breakdancea, salsarytmejä, valssia - ja välillä ihan hiljaisuuttakin. Eli ihan turhaan stressasin sitä hiphop-puolta. Ehkä se hiphop-aspekti tuli enempi sieltä katutanssin perinteen puolelta sitten. Ja siihenhän teoksen nimikin viittaa, juuriin, vaikutteisiin. Niin Attoun omiin monikulttuuriisiin kuin koko Ranskan, ja ehkä varsinkin katutanssikulttuurin, juuriin. Tai miksei laveasti ajateltuna myös koko tanssin juuriin!

Siinä missä Circa-ryhmän What will have been oli sirkusta, joka olisi voinut olla myös nykytanssia, niin ehkä The Roots oli sitten nykytanssia, mikä olisi voinut olla myös sirkusta. Vaikkei tässä ollut sellaisia sirkusvermeitä (esim. trapetsia tai vertikaaliköyttä), niin huonekaluja ja trampoliinia kyllä hyödynnettiin hyvin. Ja toisten tanssijoiden kehoja. Kyllä nämä akrobaateista menevät täydestä!

Kun 10 miestanssijaa (yksi on valitettavasti estynyt tanssimasta esitysiltana) valtaa Kansallisteatterin suuren näyttämön niin siinä tanner tömisee. Vaikka miehet kevyesti ja ilmavasti liikkuvatkin. Aikamoista kiepuntaa ja pyörintää, hienoja hyppyjä, ryhmäliikkeitä, näyttäviä lattialla kieppumisia (niille lienee joku oma nimikin), hidastuksia ja robottimaisia kuvioita. Näyttäviä törmäyksiä ilmassa. Vinksahtaneiden huonekalujen lomaan asettuvat tanssijat hyödyntävät ihan kaikki elementit lavalla. Ja nähdäänpä sellainen perinteinen tuolileikkikin (missä tuoleja on aina yksi vähemmän kun leikkijöitä ja musiikin loppuessa kiire istumaan on hirmuinen). Ja kyllä tässä vähä stepataankin!! Hetkittäin jostain kohdista tuli mieleen Tero Saarisen koreografiat, mutta mene ja tiedä sitten.

Onko nämä miehet tehty kumista? Vai saaneet sähköiskun? Vai roikkuvatko he kenties näkymättömissä naruissa? Ei voi tietää, mutta kadulla näemmä oppii tanssimaan muutakin kun humppaa. Pelkillä käsilläkin voi tanssia; mihin sitä kroppaa nyt aina tarviikaan. Ai niin, niihin uskomattomiin muihin muuveihin! Katsomossa oli ainakin perjantain esityksessä paljon lapsia ja nuoria. Mahtava juttu. Kolme loppuunmyytyä esitystä ja valtavan innokas vastaanotto (harvoinpa Suomessa näkee noin äänekästä ja suorastaan riehaantunutta yleisöä esityksen jälkeen!!) ei liene nykytanssiteokselle ihan jokapäiväistä kauraa. Mutta jokainen ylistyssana oli kyllä täysin ansaittu!

Sen teknisen taituruuden ja virtuoosimaisen tanssin lisäksi The Roots tarjoili myös kosolti huumoria. Ääniefekteilläkin, mutta myös kokonaisvaltaisesti muutenkin.

Oli kyllä ihan saletisti yksi hienoimpia tanssiesityksiä mitä olen koskaan missään nähnyt. Joskus (=aina) kannattaa siis heittää ne ennakkoluulonsa romukoppaan ja lähteä reippaasti ja rohkeasti katsomaan jotain erilaistakin. Tai ainakin mitä luulee erilaiseksi. Ei tämä musiikiltaan sitten loppuviimein kauheasti monista muista nykytanssiesityksistä poikennut.

Ja taas kerran oli loistavaa että esityksen jälkeen oli Q&A sessio. Tanssispesialistit Tero Saarinen ja Sara Hirn jututtivat koreografi Kader Attouta (koko juttusessio oli ihastuttava sekoitus englantia ja ranskaa, vähän suomeakin) ja muutamia muita ryhmän tanssijoita. Oli kiinnostavaa kuulla että kukaan tanssijoista ei ole kuukausipalkkainen, vaan kaikilla on omiakin tanssijuttujaan ja projektejaan. Ovat tavallaan pysyviä vieraita ryhmässä ja teoskohtaisesti mukana.

Tero Saarinen ja Sara Hirn

Muuten ranskalaiseen joukkoon on eksynyt myös yksi venäläinen mies. The Roots sai ensi-iltansa jo 2013, ja suurin osa nykyryhmästä on ollut mukana siinä alusta asti. Ei ihme että yhteistyö on n. 210 esityskerran jälkeen hioutunut niin saumattomaksi! Miehet harjoittelivat kuusi tuntia päivässä, 3 kuukauden ajan, ja kyllä siinä koreografiat hiipivät kroppaan aika tehokkaasti. Kaikkien miesten taustalla on hiphop-tanssi ja -kulttuuri (tosin se yksi steppitaustainenkin mukaan mahtuu). Ja esimerkiksi Attou itse aloitti tanssimaan kadulla kymmenenvuotiaana. Ryhmä tuli perustettua kun kaverit halusivat yhdessä mukaan, ja luonnollinen jatkumo oli sitten alkaa tekemään koreografioita. Harjouituspaikat olivat alunperin siis tiukasti katumaailmassa mutta pikkuhiljaa salonkikelpoisuus toi esitykset myös lavoille.

Tulkki Tiina Pohjakallio oli hetkittäin helisemässä Kader Attoun puhetulvan kanssa.

Attou myös ymmärsi jo aika nuorena että tanssi on universaali kieli, eikä tunnne kieli- eikä muitakaan rajoja. Tanssista tuli hänen elämänsä (mikä onni meille tanssin ystäville!). Myös Tero Saarinen totesi olevansa tiukasti yhteydessä tanssijoihin, vaikkei ole koskaan itse hiphop-tyylisiä juttuja tanssinutkaan. Sellainen positiivinen dancing spirit oli kyllä katsomossakin käsinkosketeltavissa.

Jokainen tanssija saa aika paljon vaikuttaa siihen omaan juttuunsa ja omiin kuvioihinsa. Harjoituksissa käytetään vahvasti improvisaatiota, ja kaikesta Attou sitten muokkaa tanssijoiden kanssa esityksen. The Roots näyttää hiphop-skenen monet kasvot. Yleisöltä tuli ylistävää palautetta ja ehkä koskettavinta oli lopuksi kuulla vanhemman naiskatsojan liikuttuneesti kertovan miten esitys vaikutti häneen. Ja kuinka maailmassa tapahtuu niin paljon pahuutta tänä päivää, niin tämmöinen esitys saa uskomaan että hyviä ihmisiä on kuitenkin enemmän!

Osa tanssijoista liittyi joukkoon lopuksi, enimmäkseen venyttelemään. 

Huikean paljon kiitoksia asianosaisille (erityisesti Jane ja Aatos Erkon säätiölle) että The Roots oli mahdollista nähdä myös Suomessa. Tämmöistä lisää!!


Esityskuvien copyright Julien Chauvet. Q&A kuvat ovat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kullervo / Kansallisbaletti 4.5.2017

Kyllä Sibeliuksen Kullervo on upea upea teos! Siihen kun yhdistää vielä satumaisen taitavat Kansallisbaletin ja Tero Saarinen Companyn tanssijat, oopperan orkesterin Hannu Linnun johdolla sekä oopperan kuoron JA Ylioppilaskunnan Laulajat (johtajanaan Pasi Hyökki) niin ei kultuurielämys enää tästä paljoa parane. Taas yksi erinomainen Suomi100-tapahtuma.

Viimeksi näin tämän teoksen kaksi vuotta sitten kun Tampere Filharmonia, Mieskuoroliiton suurkuoro sekä solisteina Marjukka Tepponen ja Kevin Greenlaw täräyttivät Tampere-talosta liki katon irti. Silloin ei ollut tanssia kirsikkana kakun päällä toki. Nyt Kullervona lauloi upeaääninen Tommi Hakala ja Kullervon sisarena Lilli Paasikivi, ehkä vieläkin upeampi laulaja.

Mistäköhän päästä kehumista oikein aloittaisi kerimään auki? Laulusolistit tuli jo kehuttua ja orkesteri ja kuorot. Ja musiikki tottakai. Kun monikymmenpäinen miesporukka kajauttaa ilmoille "Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi" niin se on jotain niin alkukantaista ja jykevää että oksat pois. Huh! 

Tero Saarinen on koreografivelho, joka taas väläyttää upeaa osaamistaan ja ottaa luulot pois kaikilta. Minäkin asiasta mitään ymmärtämättömänä olen nähnyt jo niin monta Saarisen koreografiaa, että alan nähdä hänen tyylinsä ja kädenjälkensä. Jokainen teos on uniikki, mutta on niissä yhteisiä piirteitä. Koreografian lisäksi Saarinen vastaa myös ohjauksesta.

Tanssijat olivat loistavia, yhdessä ja erikseen. Pekka Louhio kauniissa lettikampauksessaan ja parrassa oli kyllä ilmetty Kullervo. Korskea, uhitteleva, katuva, vimmainen, viettelevä... Varsinkin siskonsa identiteetin paljastuttua Kullervon katumus on huikean valtavaa. Kullervon vaaleus toimi hyvin kontrastina hänen ystävänsä Kimmon tummuudelle. 

Vaatteita ja mustaa tukkaa & partaa myöten Jouka Valkaman Kimmo oli Kullervon vastavoimana. Se joka koittaa toppuutella ystäväänsä, välillä mitellenkin. Miesten yhteistanssi on kaunista. Mutta siinä on ystävyys koetuksella kun kaunis nainen astuu kuvioihin. Eivätpä miehet tiedä että tämä on Kullervon sisko, ennenkuin on liian myöhäistä. Vai tietääkö Kimmo, ja koittaa varoittaa Kullervoa? Johanna Nuutinen tanssii kepeästi ja kauniisti siskon roolin. Louhio ja Valkama tanssivat paljon kahdestaan, hienoja kuvioita, mutta myös solistit kisailevat kolmistaan. Välillä valossa, välillä varjoissa tanssien, kuin enteenä tulevasta.

24-päinen muu tanssijajoukko toimii kuin ajatus. Lennokkaita liikkeitä, täydellistä kropan hallintaa, parven lailla synkronisoitua yhteistoimintaa. Rivistä pistävät silmään aina loistava Atte Kilpinen sekä pitkänhuiskea Thibault Monnier.

Tykkäsin kovasti miten valtavaa kuorojoukkoa käytettiin osana esitystä. He eivät siis todellakaan pönöttäneet paikoillaan, vaan olivat aktiivisesti mukana. Liikkuen, siirtyillen, tarjoten käsiään ja tukeaan tanssijoille. Mustat pitkät takit vaihtuvat lopuksi japanilaishenkisiin hopeisiin hameisiin ja isoihin esiliinoihin. Kun Kullervon keskustelut miekkansa kanssa loppuvat, nousevat essut ylös. 

Seuraavaksi kehutaan upeaa lavastusta ja valaistusta. Asialla mestari Mikki Kunttu. Metalliverkkomaisia lavaelementtejä, toinen pyöreä, toinen kaareva ja pitkulainen. Kumpikin liikkuva. Ja täynnä led-valoja. Turhaan ei varoiteltu poikkeuksellisen kirkkaista valoista. Upeaa! Valonheittimet valaisevat myös sivuista. Ja lopun sinertävät valot ovat niin kauniit että silmiä kirvelee.

Erika Turusen upeat puvut ovat kuin pisteenä i:n päällä. Kullervon jännästi puolittuneet harmaat ja hopeiset housut, metallibändiestetiikkaa. Sellaista alkukantaista suomimytologiaa. Miestanssijoiden verkkopaidat ja lyhyet hameet housujen päällä, naistanssijoiden näennäisen yksinkertaiset mekot, missä onkin ovela juju takapuolella. Upeat liukuvärjätyt erisävyiset mekot. Paitsi Kullervon siskolla siniseen taittuva. Toisessa näytöksessä naistanssijoilla on eteerisen läpikuultavat mekot. Kauniita.

Tanssi on siitä ihmeellinen taidemuoto, että tarinan saa loistavasti kerrottua ilman sanoja (koska ei tässäkään teoksessa jatkuvasti lauleta). Jaksan hämmästellä tätä asiaa kerta toisensa jälkeen - miten se kaikki on siinä. Liikkeissä, eleissä, ilmeissä. Tässä juostaan paljon, ympyrää, spiraalia. Kullervon tarina on yleismaailmallinen; tarina nuoresta väärinkohdellusta pojasta joka haluaa kostaa, vain omaa tuhoaan vauhdittaen. Miten se sama tarina kiertää kehää, ympäri maailman. Tuli hetkittäin mieleen lapsuuden leikit, kuten vaikkapa Tervapata, missä juostaan ympyrää. Mutta Kullervo ei leiki; hän on vakavissaan. Tuttu tarina on myös kahden kaveruksen tykästyminen samaan naiseen - eihän siinä hyvin käy. 

Toisen näytöksen alussa Kullervo on kuin suljettuna häkkiin, kaltereiden taakse, ja hänen liikkeensäkin muistuttaa häkkieläimen pakkoliikkeitä. Ja kun Kullervo tekee sotaanlähtöä, niin se orkesterin marssirummutus ja torvien töräyttely saa tukeaan miestanssijoiden jaloista ja rytmikkäästä liikkeestä. Tässä lähdetään nyt taistelemaan porukalla! Kimmo koittaa estää ystäväänsä, mutta turhaan. Lava pyörii, ja Kullervo tramppaa kohti tuhoaan vääjäämättä. 

Hauskaa tämä oma äidinkieli. Välillä piti tarkistaa jotain sanoja (siis niide merkityksiä) englanninkielisestä tekstityksestä. Koska Kalevalan kieli ei vaan suju sulavasti. Kuten vaikkapa tuhma poika tuiretuinen tai lapsi kehjo keiretyinen.

Taas kerran olisin halunnut uusia kuvia nimenomaan vuoden 2017 Kullervosta. Nyt kaikki Kansallisbaletin sivuilla olevat kuvat on vuodelta 2015, milloin tämä sai alunperin ensi-iltansa. Tanssijat vaihtuvat, laulajat vaihtuvat... Ovatkohan uudet kuvat kauhean kallis investointi?

Tämä Kullervo oli koskettava ja kaunis, voimakas ja väkevä. Jos oli Sibelius nero, niin sitä on Tero Saarinenkin.


Kuvien copyright Kansallisbaletti.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Loopit / Tanssiteatteri MD 2.4.2017

Tanssiteatteri MD juhlii tänä vuonna kaksikymppisiään ja juhlan kunniaksi Tero Saarinen on koreografioinut loistavan Loopit tanssiesityksen. Tältä keväältä esitykset olivat tässä, mutta kaikeksi onneksi elokuussa pääsee taas katsomaan (liput ovat jo myynnissä muuten!). Joulukuussakin jatkuu! Ja katsomaan kyllä suosittelenkin, kaikkia tanssin ystäviä. Tai hyvän musiikin. Tai Shakespearen. Tai jos ylipäätään haluat kokea jotain kaunista ja uniikkia.

Loopit yhdistelee upeasti tanssia, musiikkia, valoja, tekstiäkin. Tai tekstiä ja tekstiä, lähinnä lainauksia (ja teoksen hengen mukaan toistoja, toistoja, toistoja) Shakespearean näytelmistä As You Like, Macbeth, The Winter’s Tale, The Tempest ja Hamlet. Toisto pienillä variaatioilla on muutenkin se teoksen ydinjuttu. Sanat tulevat järjestyksessä, sekaisin ja näytelmätkin sotkeentuvat. Ikuinen luuppi.

Katsojat istuvat pienillä jakkaroilla lavalla, tanssijoiden pyöriessä siinä ympärillä, ja katsomossa. On vinkeää seurata esitystä ikäänkuin väärinpäin; tanssijat katoavat penkkirivien taakse ja temppuilevat tuoleilla. Ja me nökötämme siellä missä he yleensä ovat. Siirrymme kyllä katsomoonkin, ei huolta. Yksi esiintymispaikka on katsomoon rakennetulla lavallakin. Hetkittäin esityksen katsominen vaatii hieman enemmän; mitä ja ketä sitä seuraisi.

Omalle kerralleni sattui vain viisihenkinen tanssijakokoonpano, kun valitettavasti Elina Jakowleva oli poissa. Mutta sujui se viidelläkin tanssijalla, kun ei osannut sitä yhtä kaivata. Suvi Eloranta, Anniina Kumpuniemi, Ville Oinonen, Samuli Roininen ja Mari Rosendahl tanssivat kaikki upeasti ja lisäksi taas saimme nauttia myös Suvi Elorannan kauniista laulusta. Viidakkoäänissä kaikki pääsevät valloilleen. Tanssijat ovat teknisesti taitavia, tottakai, mutta tässä päästään jotenkin tunteissa ja ilmaisussakin ihan uusiin ulottuvuuksiin. Katsekontaktia yleisöön tulee paljon, ja lopussa päästään suorastaan jo uhrimenotyyliseen rinkitanssiin.

Ville Konttinen on suunnitellut toimivan lavastuksen. Kehikko, kuin taulun kehykset, tai mitkä tahansa raamit, rajaavat tilan tehokkaasti. Olemme kuin osa maalausta, tai tanssiteosta. Jonka osana myös tanssijat ovat. Tulevat ja menevät, ilmaantuvat kuin tyhjästä, marionettien lailla. Konttisen valosuunnittelu on kanssa ihan hirveän kiinnostavaa katseltavaa. Välillä valot tulevat takaa ja sivuilta, eikä "normaaliin tapaan" edestä. Se luo mielenkiintoista kontrastia. Syttyvät loisteputket rajaavat sitä raamia. Valot ja lavastus pelaavat siis saumattomasti yhteen. Raameista ja kehyksistä päästään puhumaan myös esityksessä - "mitkä raamit - kuka määrittää?". Niinpä. Taulu, kuva, sopimus, raameja on moneen lähtöön. Ja "ruumis on ihmisen raamit", ajatus mikä ei ole ennen tullut mieleenkään. Raamit myös ottavat ja lähtevät irti ja liikkeelle. Rajaten tanssijoita, rajaten esitystä, ohjaten katseen vain tiettyyn paikkaan ja kohtaukseen. Kyllä toimii.

Myös Erika Turusen ilmavat puvut toimivat. On kreikkalaishenkisyyttä, ja sellaista vaaleasävysyyttä ja ilmavuutta. Niin väreissä kuin materiaaleissakin. Jokaisen tanssijan puku on vielä uniikki. Käsinpiirretyt (?) yksityiskohdat kuten taskut ja saumat olivat pisteenä iin päälle.

Näin Tiger Lillies-yhtyeen Shockheaded Peter esityksen joskus Lontoossa (vuonna 2001 ellen ihan väärin muista) ja se vinksahtanut musiikki ja erikoinen show jäi hyvin mieleen. Musiikki on mystistä, absurdia ja iloistakin, mutta varsin mustaa sanoituksiltaan. Jotenkin sopii tähän esitykseen hyvin, Musiikki ja biisivalinnat tukevat kohtauksia loistavasti. Eli kannattaa kuunnella myös sanoituksia kun katsoo esitystä.

Loopit on kaunis ja hauska. Siinä jotenkin yhdistyy kaunis kehonkieli ajattomaan ilmaisuun, tuottaen täysin uniikin katsomiskokemuksen. Kauneuden lisäksi se tarjoilee huumoria, ja paljon. Se herättää myös ajatuksia, ja saa mieleen outoa kauneuden tuomaa rauhaa. Likipitäen täydellinen esitys siis, ja siksipä haluan nähdä sen uudelleenkin.

Bravo Tero Saarinen! Ja bravo Tanssiteatteri MD taas kerran - esitys esitykseltä pistetään paremmaksi!


Kuvien copyright Harri Hinkka ja Ville Konttinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Could you take some of my weight...? ja MESH / Tero Saarinen Company, Kansallisbaletti 12.10.2016

Tanssiteemaviikkoni jatkui Oopperatalon Alminsalissa, missä Tero Saarinen Company vietti 20-vuotisjuhliaan. Luvassa kaksi esitystä eli paljon hienoa tanssia.

Could you take some of my weight...? on alunperin kantaesitetty jo 1999 Ranskassa. Tanssijoina kaksi miestä (Pekka Louhio ja David Scarantino). Miesten tanssi - yhdessä ja erikseen, musiikin säestyksellä ja ilman - on ilmavaa, vaivatonta, rytmistä ja kaunista. Lavan yläpuolella heiluu iso palkki, jolla istuu kaksitoista ihmisenkokoista hahmoa. Kuin opetuslapsia. Painovoimaa ja painoa eri muodoissaan. Nostoja ilmaan, ja pim, painovoima katoaa.

Siitä palkista minulle tuli mieleen se yksi vanha valokuva jonkun New Yorkin pilvenpiirtäjän rakentamisesta, kun työmiehet pitävät ruokatuntia siellä yläilmoissa. Tämä siis.

Enimmäkseen kattopalkki hahmoineen on paikallaan, mutta välillä sitä käydään tönimässä vauhtiin. Hetkittäin miesten tanssista tulee mieleen kurkien tanssimenot kevätsuolla. Tässä on kokoajan sellainen harmoninen fiilis, ja vaikka miehet ovatkin jonkun matkan päässä toisistaan, niin synkronisointi toimii. Todella kaunis teos.

Rachel Quarmby-Spadaccinin suunnittelemat liukuväriset, puukuvioidut vaalea/tumma-asut olivat todella kauniit. Ja musiikki, ah. Rahmaninovin ja Steve Reichin musiikkia oli yhdistelty hienosti, ja tämmöinen pianon ja elektronisen musiikin kollaasi toimii oikein hyvin tanssiteoksessakin. Mikki Kuntun valot ovat mestarilliset, kuten aina.

Väliajan jälkeen oli vuorossa hieman uudempaa esitystä eli MESH. Tämä on alunperin kantaesitetty Japanissa 2014 ja sitten aiemmin tänä vuonna Kuopio Tanssii ja Soi -festareilla. Mutta nyt sitten myös Helsingissä. Nyt tanssijoita on iso liuta, yhteensä 18. Japani-henkisyys on läsnä sekä musiikissa, vaatteissa että liikekielessä.

On siinä oma viehätyksensä kun Mieskuoro Huutajat hokee sanaa sininen monin eri tavoin ja kauniit valot (Iwashina Takeakin käsialaa) säestävät tätä, sinisyyttä heijastaen, Japanilainen butotanssija Mitsutake Kasai sooloilee omiaan joukon keskellä hidastempoisesti, ja muut pyörivät ympärillä. Konevitsan kirkonkellot, ilotulitusefektit niin äänillä kuin valoillakin. Huojuvat kaislat. Torjutaanko tässä erilaisuutta, luodaan me-henkeä. Välillä on Satu Halttusen vuoro sooloilla.

Yhden hetken tanssijoista tuli mieleeni Parikkalan Patsaspuistossa joogaavat miehet, nuo Veijo Rönkkösen luomat mykät tanssijanoloiset tyypit, jotka ovat ikuisesti kivettyneet hankaliin asentoihin (kuvia joogapuistosta vaikka täällä).

Liuhuvia housuja, hameita ja housuhameita, erilaisia yläosia ja erilaisia halkioita alaosissa. Yhdenmukaisen mustaa mutta silti uniikkia. Izumi Miyamura on suunnitellut nämä vaatteet.

Tero Saarinen on luonut paljon nautintoa sekä korville että silmille. Tätä on maallikonkin kovin helppo katsoa. Mutta tasoja on silti varmaan myös vaativampaankin (ja tanssista enemmän ymmärtävään makuunkin). Olen hyvin vaikuttunut!


Kuvien copyright Sakari Viika
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Morphed / Tero Saarinen Company, Kansallisteatteri 20.5.2015

Syksyllä 2014 Juhlaviikkojen esitys möi loppuun nopeasti, ja sitten mulla taisi olla silloin menoakin. Mutta onnekseni Tero Saarinen Companyn uusin tanssiesitys Morphed koki uuden tulemisen Suomessa, ja siirtyi Kansallisteatteriin neljän esityksen ajaksi toukokuussa. Uusintaensi-ilta oli keskiviikkona 20.5. Ja ilokseni sen jälkeen oli tekijöiden Q & A tilaisuus.

Tekijöinä loisti tukku Suomen nimekkäimpiä taiteilijoita. Mikki Kunttu vastasi valosuunnittelusta ja lavastuksesta, Teemu Muurimäki puvuista ja Esa-Pekka Salonen musiikin sävellyksestä. Sekä tietenkin maestro Saarinen itse koreografiasta. Juhlaviikoilla olisi ollut liveorkesteri ja Salonen itse johtamassa, mutta kaikkeen kun ei voi päästä.

 Muurimäki, Kunttu, Nousiainen, Saarinen ja Autio

Ja mikä esitys se sitten olikaan! Olen edelleenkin noviisistakin noviisimpi mitä tulee tanssitaiteeseen, mutta tämä teki valtavan vaikutuksen. Kahdeksan mustiin huppareihin sonnustautunutta miestä paljasjaloin. Rytmikästä marssia catwalk-tyyliin. Pelkän käyrätorven säestys (alku Salosen Concert etude for solo horn (2000) teoksesta) – tukee hyvin marssivaa miesjoukkoa. Lavalla on valon muodostama lattia ja vaaleita köysiä sivuilla ja takana.  Kun musiikki muuttuu, muuttuu marssiminenkin, tanssimaisemmaksi. Huput laskeutuivat alas, paljastaen eri ikäisten miesten kasvoja. Vaikea sanoa tukeeko tanssi musiikkia vai toisin päin, niin synkassa ne kulkevat.

Hupparit paljastuvatkin puvuntakeiksi, hieman erilaisiksi… Muu porukka liikkuu yhtenä ryhmänä, paitsi yksi sooloileva tyyppi, kukin vuorollaan. Tässä köydet tulevat mukaan kuvioihin; mitä kaikkea niillä voikaan tehdä. Välillä yksi, välillä useampi. Yhtäkkiä mustasta takista tuleekin valkoinen! Ihmeellisiä silmänkääntötemppuja vaatteilla kun katsoja ei ole valppaana. Vedetään akrobatiaa lähenteleviä parikuvioita köysissä. Kukaan ei ole kovin pieni tai hento, mutta silti miehet nousevat kevyen näköisesti ilmaan.

Kun musiikin tempo kiihtyy, niin köydet lähtevät vastaavasti elämään. Rajustikin. Kaaosmainen olo heijastuu myös tanssijoihin. Kaaos on kuitenkin organisoitua. Valot elävät mukana; vuorotellen lattia, ja vuorotellen seinät ovat valaistuina. Lattiaan ei siis heijasteta valoja, vaan valo tulee alhaalta, läpinäkyvän lattian läpi.

Kolmannessa osassa hihat putoavat takeista pois, alas ranteisiin. Puolella on mustat, puolella valkoiset paidat. Jokainen saa sooloilla vuorollaan, omannäköisesti liikkuen. Nopeassa viuluosuudessa trio tanssii. Rummuniskuissa porukka lakoaa. Kaksi pitkätukkaista tanssijaa avaa hiuksensa ja niitäkin käytetään hyväksi esityksessä. Hiuksia siis. Niihin voi kalju kääriytyä. Musiikki on mahtipontista hetkittäin.

Tunnin jälkeen olin kirjaimellisesti monttu auki. En ole kovin perehtynyt Esa-Pekka Salosen musiikkiin, muutamaa konserttikuulemista lukuun ottamatta. Mutta jotenkin tämä tanssi istuu musiikkiin kuin nakutettuna. Aivan hurjan komea esitys kaikkineen!

Iiris Autio juonsi muutaman hetken tauon jälkeen keskustelupaneelia, jossa mukana olivat Muurimäki, Kunttu, Saarinen ja tanssijoista Jussi Nousiainen.

Esitys on kiertänyt nyt Euroopassa ja siinä samassa muuttanut hieman muotoaan; elänyt ja kasvanut. Väkisinkin muutoksia tulee, jos Juhlaviikkojen esityksissä ensimmäinen käyrätorvisoolo oli 3 minuuttia pidempi kun levytyksessä!

Tero Saarinen kertoi että hän halusi käsitellä miehisyyttä, eri olomuodoissa. Tanssijoista nuorimman ja vanhimman ikäero on 20 vuotta ja taustat ovat myös monipuolisia (klassisesta baletista nykytanssiin ja streetdanceen). Miehet ovat muutenkin erilaisia, sankarimaisista sensuelliin. Jokainen kundi toi omia makujaan mukaan teemaan. Jussi Nousiainen oli parikymmentä vuotta halunnut tehdä yhteistyötä Tero Saarisen kanssa, ja nyt se vihdoin onnistui.

Mikki Kunttu teki aika paljon eri versioita; haussa oli jotain perinteikkäämpää. Pallottelivat eri ideoita Saarisen kanssa, testasivat puolin ja toisin mikä toimisi. Esityksessä käytettyä köyttä tarvittiin muuten kaksi kilometriä!

Teemu Muurimäki teki nyt ensimmäistä kertaa yhteistyötä Saarisen kanssa (mutta toivon mukaan ei viimeistä!!). Mutta toki Saarisen uraa hän on seurannut pikkupojasta asti, molemmat kun ovat kotoisin Porista. Saarisen työt ovat inspiroivia ja kivoja. Puvut ovat kyllä kiehtovia tässä, ne kun muuttuvat niin monta kertaa esityksen aikana.  Miesten eri roolit ja niitä kuvastavat eri vaatteet toimivat hyvin. Miehistä saadaan persoonattomia alussa, kun kaikilla on samanlaiset uniformut. Mutta jokaisesta kuoriutuu oma persoonansa, kun vaatteet muuttuvat. Teemu sanoi seuranneensa harjoituksissa eri tanssijoiden persoonia, ja sekin vaikutti pukusuunnitteluun. Iho tunkee vaatteista ulos, kun saumat ovat auki. Pukusuunnittelu (ja veikkaan että pätee myös moneen muuhunkin) on varsin luova ja orgaaninen prosessi, ja ei aina tiedä mihin se johtaa. Shieldin suojan läpi tunkee ihmisen iho.

Yleisöltä tuli mielenkiintoisia kommentteja ja kysymyksiä. Yksi sanoi että aluksi kaikki näyttivät olevan samankokoisia ja –pituisia, mutta kun esitys jatkui, niin ei asia ollutkaan niin lainkaan. Kunttu kommentoi tähän, että se oli osittain valosuunnittelun ansiota. Esityksessä on osa myös inspiraatiota, mutta jonkunlaiset raamit ovat olemassa. Tosin se alkukävely on muuttumatonta; siinä ei improvisoida. Kunttu kertoi myös aloittaneensa valosuunnittelun jo paljon ennen kuin näki kenenkään tanssivan. Isompien linjojen vetäminen alkaa siis tosi aikaisin. Jussi Nousiainen sanoi että ”mitä enemmän näkyy lattiaa, sen helpompi on tanssia”.

Vanhempi mies (joka sanoi olevansa koreografi) halusi kysyä  onko moderni tanssi turvassa/suojassa verrattuna klassiseen balettiin. Tästä tulikin aika pitkä ja mielenkiintoinen keskustelu. Mies sanoi suoraan ettei ymmärtänyt tätä teosta (tai ilmeisesti ei muutenkaan modernia tanssia). Harmikseni piti poistua tässä vaiheessa, kun bussi Tampereelle oli lähdössä. Olisin kovasti halunnut kysyä miten se pitkätukkaisten miesten tukanaukaisu vaikutti, että inspiriko se Saarista ottamaan mukaan pitkät tukat teokseen, vai valittiinko heidät mukaan pitkien hiusten vuoksi. Koska se oli oikeasti aika vaikuttava kohta miten niitä pitkiä hiuksia hyödynnettiin. Ehkä joskus saan tilaisuuden kysyä tätä.

Mainitaan vielä erinomaiset tanssijatkin: Janne Aspvik, Ima Iduozee, Leo Kirjonen, Saku Koistinen, Mikko Lampinen, Pekka Louhio,  Jussi Nousiainen ja David Scarantino. Isot aplodit koko porukalle, olitte aivan mahtavia!

Valtavan upea ilta, ja olin ihan mykistynyt kyllä tästä musiikin, tanssin, valojen ja pukujen yhteensopivuudesta. Paikalla tuntui olevan kovin paljon tanssijoita ja muita taiteilijoita, ja katsomon fiiliskin oli ihan kuin Lontoon esityksissä.  Morphed on mahdollista nähdä myös Tampere-talossa 21.9. eli kannattaa ehdottomasti mennä paikalle!



Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Paneelikeskustelukuvien copyright minä itse
tanssikuvien copyright Heikku Tuuli, paitsi niistä keskimmäinen Mikki Kunttu.