The Silver Tassie / National Theatre 31.5.2014

Enpä tiedä miksi, mutta näytelmä oli hieman pettymys. Tämän vuoden teemaan hyvin sopiva eli ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva juttu, eli The Silver Tassie National Theatressa. En tiedä kamalan paljon Irlannin roolista sodassa ylipäätään, mutta nyt ehkä hieman enemmän.

Mulla oli vielä tosi hyvä paikka, kolmannen rivin keskellä. Ja hinta £15, koska olivat jostain NT:n "joka esitykseen satsi halvempia lippuja" erästä. Siinä mielessä kyllä huono paikka, koska jyrinä ja pauke mitä sotakohtauksissa kuultiin meinasi viedä kuulon. Näyttelijäparat! Ikinä en muista noin kovia räjähdystehosteita olleen missään näytelmässä. Se olikin ehkä mieleenpainuvinta koko illassa.

Sean O'Caseyn kirjoittama ja Howard Daviesin ohjaama, 2 h 20 minuuttia kestävä sotadraama. Näytelmä on vuodelta 1928 ja jollain tavalla se vanhanaikaisuus näkyykin. Pääosassa Harry Heegan (Ronan Raftery), kylän jalkapallosankari, joka on ollut voittamassa Silver Tassieta (iso pokaali) monena vuonna. Romanssi kukkii tyttöystävä Jessien (Deirdre Mullins) kanssa ja kaikki on hyvin. Kunnes tulee kutsu takaisin sotaan. Koko kaveriporukka joutuu rintamalle, josta kaikki eivät palaa.

Harry kyllä palaa, mutta pyörätuolissa ja hyvin katkerana. Kaveri vei tyttöystävän ja sota jalat. Siinä ei mitalit paljoa mieltä lämmitä. Koska kaverikin sai Victorian ristin Harryn hengen pelastamisesta...

Vicki Mortimerin lavastus on kyllä hienoa, vanhasta hieman rähjäisestä irlantilaistalosta muokkautuu tosi näppärästi sotatanner. Ja lopuksi sotasairaala ja siitä tanssiaisten pitopaikka.

Välillä oli Lytteltonin lavalla väkeä kun pipoa. Kukaan näyttelijöistä ei erityisesti jäänyt mieleen, paitsi pienen kaapin kokoinen Aidan Kelly, joka riehuu alussa kuin vähäjärkinen, pistäen kämpän remonttiin ja vaimon kuriin. Lopuksi tämän kohtalo sokeutuneena ja vaimoon tukeutuen on aika riipaiseva.

Jotenkin ei vaan lähtenyt käyntiin, vaikka en keksi mitään varsinaista vikaakaan esityksestä. Välillä soitettiin ja laulettiin. Ei tämä nyt mikään floppi ollut, mutta mun mittapuulla kuiteskin ehkä inasen.

Charles Spencer (Telegraph) on kyllä tiivistänyt juonen aika mallikkaasti, käykää sieltä lukemassa. Ihmeen hyviä kritiikkejä tämä on kuiteskin saanut.


Kuvien copyright NT/Mark Douet
muut omia, kuten yleensäkin

Incognito / Bush Theatre 30.5.2014

Ensimmäinen vierailuni tähän pieneen ja kodikkaaseen teatteriin, missä olen halunnut käydä jo tovin, mutta en aiemmin ole päässyt. Bush Theatren lähin metroasema on Shepherd's Bush Market, mutta urheina ihmisinä käveltiin toiselta puolelta kaupunkia (siltä se ainakin tuntui) Wendyn kanssa. Mulla oli teatteritreffit Elisabetin kanssa, joka oli ostanut meidän liputkin. Yksi sellainen Lontoossa asuva, alunperin keski-euroopasta kotoisin oleva ihminen, jonka tapasin kerran National Theatren stage doorilla.

Anyway, näytelmä oli Nick Paynen Incognito. Kävin viime vuonna katsomassa herran kynäilemän The Same Deep Water As Me:n Donmarissa, ja arkistossa Constellations. Tällä Incognitolla oli paljonkin yhtymäkohtia tuohon viimeksimainittuun. Tosin se saattoi olla hivenen parempi, mutta ei tämäkään huono ollut.

Näytelmässä oli vain 4 esiintyjää, tavallisissa vaatteissa, mutta rooleja oli toistakymmentä. Katsomo oli kahden puolen lavaa ja teatteri ei ollut kovinkaan suuri. Ei numeroituja paikkoja, ja me istuttiin jollain kolmannella rivillä. Lavalla oli vain 2 vanhaa pianoa, eikä oikeastaan muuta, ja sellainen metallikehikko minkä alla kaikki tapahtuu. Niin, ja tuolit näyttelijöille lavan laitamilla, missä istuivat aina silloin kun eivät olleet esiintymässä. Roolinvaihdot kävivät salamannopeasti ja hienosti, hyvin pienillä äänen/eleiden muutoksilla. Joe Murphy hoiti ohjauspuolen.

Näytelmässä on 3 aikatasoa, jotka limittyvät toisiinsa yhä kiihtyvällä nopeudella. 1955 Princetonin yliopisto, missä patologi Harvey tekee Einsteinille ruumiinavauksen - ja varastaa tämän aivot omia lisätutkimuksiaan varten. 1953 Englannissa, missä potilas-Henrylle tehdään uraauurtava aivoleikkaus. Ja nykyajan Lontooseen sijoittuva osuus, missä Martha on kliinisen neuropsykologian lääkäri, joka alkaa hakemaan rajojaan avioeronsa jälkeen. Kaikki teemat kietoutuvat toisiinsa, ja liikutaan tietoisuuden, aivotutkimuksen ja minuuden syövereissä. Pianot ovat lavalla, koska Henry soittaa niitä, kohtaus kohtaukselta paremmin ja paremmin.

Aluksi oli hieman sekavaa, kun kohtauksista toisiin hyppelehdittiin niin nopeasti ja siinä meni vähän sekaisin kun piti miettiä kukas tyyppi tämä nyt on, koska edes rooliasuista tms ei saanut tukea. Mutta kaikki 4 näyttelijää olivat erinomaisen loistavia, ja ne superpikavaihdot roolista toiseen sujuivat kun tanssi. Ja sekin hankaloitti kun samoja kohtauksia näyteltiin uudelleen ja uudelleen, hieman varioituina.

Paynen Constellations käsitteli samantapaisia teemoja, ja se simppeli lavastus, ja kohtauksesta toiseen edes takaisin hyppiminen oli samanlaista. Ja se että käytiin samoja kohtauksia läpi uudelleen, hieman eri tavalla, mutta samoilla sanoilla. Ja itse asiassa Lucy Prebblen näytelmä The Effect (jonka näin 2012) oli myös samoilla aivotutkimusapajilla (joo, koitan siitäkin kirjoittaa lähiaikoina).

Tätä on kovasti kehuttu ja kaikki esityksetkin taitavat olla nyttemmin loppuunmyytyjä. Oikein kiinnostava ja hieno se oli, mutta ehkä aavistuksen kokeellinen ollakseen napakymppi. 90 minuuttiin (ilman väliaikaa) oli sullottu kamala määrä asiaa ja henkilöitä ja hetkellisesti vauhti hengästytti. Pari katsojaa lähti kesken kaiken poiskin.

Nick Paynea verrataan näytelmäkirjailijana mm. Tom Stoppardiin tässä Telegraphin ylistävässä kritiikissä. En tiedä liioitteleeko Charles Spencer hieman, mutta... Mutta juoni/teemat on tiivistetty hyvin:

Three different narratives are intertwined, two of them based on real-life stories. One of them concerns Thomas Stoltz Harvey, who performed the autopsy on Albert Einstein and stole his brain, hoping that it would lead to great discoveries about the human mind. The other case is based on Henry Molaison, known in scientific circles as Patient HM, who had parts of his brain removed to cure his epileptic seizures. But he suffered chronic memory loss as a result, and was for decades examined by neuroscientists attempting to uncover the secrets of the brain. In reality he was American, but in this play he is presented as a scrupulously polite Englishman, still speaking in the clipped middle-class voice of the 1950s and anxiously awaiting the return of his wife decades after she left him.

The third story concerns the relationship between a neuropsychologist called Martha and a lawyer called Patricia. They meet through a lonely hearts column, but Martha neglects to tell her new lover that she was married for 21 years and has a grown-up son. 

All four members of the cast – Paul Hickey, Amelia Lowdell, Alison O’Donnell and Sargon Yelda – play their multiple roles with consummate skill, swapping characters at the drop of a hat and moving between wit and deeper feeling without any crashing of the dramatic gears. There is also a strikingly ingenious design by Oliver Townsend, featuring, among other elements, a jar of pickled brain. 

 

Time Out hehkuttaa myös puheopettajaa (ja syystä)!

Payne is a gifted playwright, not the greatest scientist who has ever lived, so rather than drawing some profound conclusion about humanity, ‘Incognito’ essentially serves to point out unfathomable we remain even to ourselves. And it is written with much wit and tenderness, deftly directed by Joe Murphy, and there are beautiful performances from the four-strong cast who play all the roles (kudos to dialect coach Helen Ashton for some magnificent accent work). 

Independent kehuu, Constellationsia myös:

Nick Payne is not a dramatist who baulks at tackling big ideas.  His award-winning Constellations took on quantum theory, astronomy, bee-keeping, and free will as it sent its metaphysical love story hopping around a multiverse of divergent outcomes. 

 Now, in Incognito, he explores the brain and the intimate connections between memory and the human sense of selfhood.  As with the sudden snapshot shifts into alternative scenarios in the earlier work, the form of this canny, haunting new piece is metaphoric: a playful, funny-sad attempt to put theory into action.

Kiinnostavasti Guardianin Michael Billington näkee yhtymäkohtia myös Caryl Churchillin A Number -näytelmään. Sattumalta kävin katsomassa sen arkistossa muutamaa päivää myöhemmin.

Staged with admirable clarity by Joe Murphy and very well acted by Paul Hickey, Amelia Lowdell, Alison O'Donnell and Sargon Yelda, Incognito requires fierce concentration, and would repay a second viewing. It journeys to Newcastle, Oxford and London's Bush theatre – I'd urge you to see a play that has something of the complex fascination of Caryl Churchill's A Number.

Sitäpaitsi teatteri missä saa £3,5:lla käsiohjelman JA näytelmätekstin on aina hyvä paikka. Jäätiin esityksen jälkeen juomaan lasit viiniä siihen teatterin aulabaariin ja näyttelijätkin ilmaantuivat tiskille notkumaan. Kävin juttelemassa muutaman sanasen kaikkien kanssa (paitsi Amelia Lowdel katosi jonnekin) ja olivat ilahtuneita kommenteista ja kehuista.


Virallisten kuvien copyright Bill Knight
Loput omia.

Donmarin syksyn ohjelmisto!

Juurikin hetki sitten Donmarin taiteellinen johtaja Josie Rourke julkaisi tiedot syksyn kolmesta näytelmästä. Ja miten kiinnostava syksy onkaan tulossa...

Ensin 31.7. ensi-iltansa saa Kevin Elyotin näytelmä My Night with Reg. Olivier & Evening Standard -palkinnot voittanut 20 vuotta vanha komedia palaa juhlavuotenaan uusintakierrokselle Robert Hastien ohjauksessa. Mulla saattaa olla mahdollisuus jopa nähdä se, koska kalenterissa on vielä tilaa yhden torstai-iltapäivämatinean verran 28.8.

3.10. tulee sitten Phyllida Law'n ohjaus Shakespearen Henry IV:stä, kokonaan naismiehityksellä. Tämä jatkaa siis toissavuotista sarjaa naisistaa Shakespearea (silloin huippumenestyksen saanut Julius Ceasar). Tämän pystyisin kanssa katsomaan lokakuun reissulla, mulla on siellä vielä tilaa 4 näytelmälle.

Sokerina pohjalla musikaali City of Angels, mikä saa ensi-iltansa 5.12. Hadley Fraser palaa päärooliin (loisti viimeksi Donmarissa vuodenvaihteessa Coriolanuksen Aufidiuksen osassa) ja mukana myös Samantha Barks ja Rosalie Craig. Ohjauksesta vastaa Josie Rourke. Tämä on näistä ehkä eniten kiinnostava, tuon My Night With Regin lisäksi, eli loppuvuoteen/alkuvuoteen 2015 pitänee joku reissu miettiä.

Liput yleisölle tulee myyntiin 18.6., mutta harkinnassa olisi jos investoisin Donmarin jäsenyyteen. Ovat juuri uudistaneet jäsenohjelmansa, ja tarjolla on taas "tavallisille" ihmisillekin jäsenyys (£75). Aiemmin membership-hinnat alkoivat useasta sadasta punnasta (koska ne kaikki halvimmat jäsenyysluokat olivat jo loppuunmyytyjä). 2.6. alkaa jo jäsenten lipunmyynti. No, ei mulla ennen sitä ole rahaa ostaa jäsenyyttä. Mutta ennen 18.6. olisi kyllä. Pistetään harkintaan.

The Curious Incident of the Dog in the Night-time / NT Live 26.5.2014

Mulla neljäs kerta kun näin tämän näytelmän, ja edelleen yksi voimakkaimpia teatterikokemuksia koskaan. Tampereella oli eka sali täynnä ja toinen puolillaan ja aika hyvin oli lippuja myyty muuallekin Suomeen. Eli hienoa että tämä(kin) näytelmä sai katsojia.

Mulle ehkä paras juttu illassa oli se, että nyt niin moni tuttu ymmärtää ehkä paremmin mistä mä olen pari vuotta kohkannut. Miten hieno näytelmä tämä on, miten loistava näyttelijä Luke Treadaway on, ja miten upea produktio Curious Incident on. Kaikki tuntuivat olevan yhtä innoissaan ja haltioituneita, eli hieno homma.

Meidän salissa oli hirveä liuta immeisiä Tampereen Työväen Teatterista "opintomatkalla". Näytelmän Suomen ensi-ilta siellä on siis syyskuussa. Odotan mielenkiinnolla heidän versiotaan. Valosuunnittelija Kyösti lupasi mulle väliajalla että TTT:n versio tulee olemaan parempi. Aika isot saappaat täytettäväksi, mutta odotan mielenkiinnolla omannäköistä versiota. Miestenvessassa oli väliajalla kommentoitu, että kun NT:n esitys on niin pienellä lavalla, mutta TTT:n Vanha näyttämö (anteeksi, Eino Salmelaisen näyttämö, siis syksyllä) on paljon isompi. Lohdutan tamperelaisia, että kyllä se toimi hyvin Cottesloen jälkeen paljon isommalla Apollon lavallakin. Hieman erilailla oli jotkut jutut toteutettu (esim. lattialle projisoidut liukuportaat tehtiin takaseinälle).

Parasta teatteria kyllä. Haluan edelleen nähdä sen vielä Lontoossakin, vaikkei alkuperäisestä näyttelijäporukasta olekaan enää ketään mukana. Mutta se on vaan niin hyvä. Erinomaisesta adaptaatiosta vastaa olla olevan kuvan mies, joka mulla oli iloa ja kunnia tavata muissa merkeissä 3 viikkoa sitten.

Simon Stephens ja allekirjoittanut toukokuussa 2014

Itse näytelmästä lienen kirjoittanut jo aika monta kertaa. Taitaa olla eniten blogipostauksia tästä näytelmästä... Alla olevat linkit on siis kaikki tähän aiheeseen liittyviä omia kirjoituksiani.

Ekan kerran elokuussa 2012, nähtyäni sen ensimmäistä kertaa. Ja elokuussa pari muutakin kertaa... kritiikkejä lehdistä, mainostusta ekasta NT Live esityksestä Finnkinolla ja yksi Luke Treadawayn haastatelulinkkikin. Ja sitten syyskuulta se NT Live kirjoitus (Tampereella silloin vajaat 20 katsojaa!).

Sitten lokakuulla ja Lontoossa - koittaen saada peruutuslippuja esitykseen! Ja mitä tapahtui kun niitä ei saatu, mutta käytiin silti stage doorilla notkumassa :-) Marraskuussa tuli tieto että näytelmä siirtyy West Endille, Apolloon.

Apollon ensi-ilta koitti sitten maaliskuussa 2013. Ja kriitikotkin tykkäsivät. Huhtikuussa pääsin katsomaan näytelmää Apolloon. Huhtikuussa, vain muutama päivä sen jälkeen kun olin ollut katsomassa, olikin sitten aika juhlia Olivier-gaalassa. Heinäkuussa 2013 Treadaway järjesti hyväntekeisyysgaalan, jonka kyllä missasin, ja se harmittaa vieläkin.

Eino Salmelaisen säätiön tunnustuspalkinnot

Tämä piti laittaa jo viime viikolla, mutta tietenkin jäänyt, kuten kaikki muukin...

Eli Tampereen kaupunki palkitsi 13.5. taas ansioituneita taiteilijoita. Muutama tunnustus tuli munkin suosikeille. Eino Salmelaisen säätiön tunnustuspalkinnot myönnettiin TT:n Ville Majamaalle ja Ritva Jaloselle, TTT:n Jyrki Mänttärille, TT:n näyttämöpäällikkö Lasse Männikölle ja Ahaa Teatterin Otellopelille.

Pari perustelua (lainaukset Treen kaupungin sivuilta):

Tampereen Teatterin Ville Majamaa

Yksi tuoreimmista bravuureista Villen uralla on majatalon isäntä Thénardierin rooli musikaalissa Les Misérables. Ville ei piilota koomisia kykyjään "vakan alle" vaan ottaa yleisönsä yhtä hyvin yhden kohtauksen tyypissä kuin vaikkapa juuri Les Misérablesin kapakoitsijana. Ville Majamaa on näyttelijä, jonka tulo näyttämölle sähköistää aina tilanteen. Hän on yhtä aikaa häpeämätön, yllättävä ja empaattinen.  


Tampereen Teatterin Ritva Jalonen

Ritvan monipuolisuutta ja osaamista on testattu yli 30 vuotta kestäneen uran aikana moneen kertaan. Työn jälki on ollut poikkeuksetta ihastuttavan taidokasta. Jaloselta taittuvat valloittavasti niin draama kuin komediakin.

Ritvan erinomainen laulutaito on tuonut hänelle lukuisia merkittäviä rooleja Tampereen Teatterin musikaaleissa, joista mieleenpainuvimpia ovat olleet Ghetto, Evita ja Punainen Neilikka sekä viimeisimpänä herkullinen Madame Thénardierin rooli Les Misérablesissa, jossa Ritva pääsi revittelemään koomikonkykyjään täydeltä laidalta. Ritva Jalosen läsnäolo näyttämöllä on roolista riippumatta aseistariisuvaa ja hänen roolihahmoihinsa on helppo uskoa ja samaistua.  


Tampereen Työväen Teatterin Jyrki Mänttäri

Hän on laaja-alainen näyttelijä, hän on taipunut laulajana musikaaliin, mutta erikoisesti liikunnallisesti uskomattomiin suorituksiin. Hän on ollut aina motivoitunut työntekijä ja paneutuu työhönsä suurella sydämellä. Jyrki Mänttäri on luotetteva työntekijä, myös suhteessa työtovereihinsa. Hän on toiminut pitkään luottamusmiehenä.


Lisäksi Eino Salmelaisen säätiön tunnustuspalkinnolla palkitaan Ahaa Teatterin näytelmä Otellopeli, jonka on ohjannut Marika Vapaavuori ja tuottanut Tiina Järvi. Otellopeli pohjautuu kuuluisaan William Shakespearen klassikkoon Othello. Kuten muissakin Shakespearen tragedioissa koskettavinta ja aina ajankohtaista on hahmojen samaistuttavuus. Otellopeli on erittäin onnistunut symbioosi tunnistettavaa Shakespearea ja nuorisoon menevää kieltä sekä tempoa. Näytelmä kolahtaa kohderyhmäänsä, yli 13-vuotiaisiin nuoriin, mutta vahvasti myös aikuisiin. Se on raju kuvaus vahvoista tunteista – vihasta, rakkaudesta, kateudesta ja mustasukkaisuudesta. Tällaisten voimakkaiden ja synkkien tunteiden käsittelyyn tarvitaan juuri Otellopelin kaltaista taidetta. Otellopeli on saanut kriitikoilta erinomaiset arvostelut. Näytelmän käsikirjoittaja ja ohjaaja Marika Vapaavuori on kunnianhimoinen ja ihailtavan lahjakas teatterin moniottelija. Tuodessaan Otellopelin näyttämölleen Ahaa Teatteri on tehnyt upean ja tärkeän kulttuuriteon.

Allekirjoitan kyllä kaikista kerrotut kuvaukset. Hurjan paljon onnea koko sakki!

Täynnä Elämää / KokoTeatteri 18.5.2014

Aivan mahtava yhdistelmä elävää musiikkia (kitara, rummut, koskettimet), teatteria, nostalgiaa ja hyvää meininkiä. Eli  Täynnä Elämää on esitys joka rakentuu edesmenneen Jyri Honkavaaran elämäntarinan ympärille. Jyri syntyi Parkanossa 1960, mutta perhe muutti Pihtiputaaseen pari vuotta myöhemmin. Erilaisten pienempien bändien jälkeen Ratsia perustetaan 1977, ja jää kyllä eittämättä Jyrin isoimmaksi menestykseksi. Sen jälkeen tulleet Hefty Load, Killer Poodles, Innerspacemen eivät yltäneet kuin korkeintaan kulttisuosioon Helsingin musiikkipiireissä. Mutta Ratsia oli hieno. Jyrin elämä loppui 1997, vain 37-vuotiaana. Päihteidenkäyttö ja 3 vuotta aiemmin tapahtunut putoamisonnettomuus olivat varmaan omalta osaltaan vaikuttamassa tähän.

No anyway, Ratsia oli varmaan yksi merkittävimpiä punk/uuden aallon bändejä Suomessa ja edelleenkin moni biisi saa välittömästi allekirjoittaneen naaman virneeseen ja jalan vipattamaan. Jyrki Pylväs oli laatinut käsikirjoituksen erilaisten haastatteluiden yms. pohjalta. Perttu Leinonen ohjasi. Mutta näkyvin taakka oli kahden loistavan ja lahjakkaan esiintyjän harteilla eli Tomi Alatalo ja Antti Laukkarinen. Kumpikin vaihtoi roolia lennosta ja oli suvereeni instrumenttiensa kanssa (Antti soitti rumpuja ja lauloi, Tomi kitaraa ja koskettimia sekä lauloi).

Esitys kesti noin tunnin ja vartin, mutta lisää olisi katsonut ja kuunnellut mielellään. Viimeinen esitys (tällä haavaa, ne onneksi jatkuvat syksyllä), niin sali oli täpösen täynnä. Selkeästi mukana oli paljon Honkavaaran aikalaisia ja muusikoita muutenkin. Tunnelma oli siis aika innokas.

Show potkaistiin käyntiin soittamalla Tämä hetki ja tulevaisuus. Siitä sitten homma jatkui, välillä jätkät soittivat, välillä kertoivat Jyrin tarinaa niin sukulaisten, bändikaverien kuin fanienkin kautta. Miten Ratsian kundit itse askartelivat kasetinkansia (Jyri keksi demokasettijutun Suomessa) mitä myytiin faneille, ja kaikkia muita hauskoja (ja surullisiakin) anekdootteja vuosien varrelta.

Yksi hauska juttu oli 14-vuotiaan rumpalin Jukka Viron (soitti salanimelleä PopKorni) keskustelu isänsä kanssa (kun pyysi lupaa lähteä Rock-SM-kisojen aluekarsintaan Jyväskylään). Laukkarinen esitti teiniä ja Alatalon kitara isää :-)) Laukkarinen oli myös erinomainen (radio)selostaja rockin SM-finaalista Seinäjoen ammattikoululta 1979 - SM-kisoista mitkä Ratsia voitti.

Sitten soitettiin potpurri biisejä (harmi kun oli niin lyhyitä pätkiä vaan...) Lontoon skidit, Ruumis ja sielu, Täältä tulee yö, Kaatopaikan enkelit... eri tapahtumissa Provinssirockista, Saapasjalkarockista, Kalakukkotapahtumasta, Mansikkakarnevaaleilta, Lohjan kirkkovenesouduista... Jossain vaiheessa bändi alkoi tuntua Jyristä rajoittavalta ja tämä pakeni taiteilijan ahdistustaan päihteisiin. Soolosinkku Leijat (kyllä, se Kirkan biisi) oli hieman erilaista Honkavaaraa. Missä oli tuttu "oman sukupolvensa ääni" nyt? Hyvin kyllä kuuluu Joy Divisionin ja The Curen vaikutus tässä versiossa...

Esityksessä oli mukana tavallaan myös kolmaskin henkilö, koska mikkitelineessä vaateripustimessa roikkuva nahkatakki esitti hetkittäin Jyriä. Kerran se oli myös Alatalon päällä, kun tämä soitti koskettimia selkä yleisöön päin.

Ei se englanninkielinen materiaali toiminut läheskään niin hyvin kuin suomenkielinen. Ei silloin, eikä nyt lavallakaan. Killer Poodlesin Love letters from the tomb oli kuitenkin ihan jees.

Esityksen loppuvaiheilla aika paljon lavalla oli keskustelua siitä missä ja milloin kukakin näki Jyrin viimeksi. Ja monta eri versiota tämän putoamisonnettomuudesta 1994. Ja miten Jyrin elämää varjosti kokoajan tunne omasta riittämättömyydestä, pelko siitä ettei ole kukaan ja miten muut omistaa paloja susta niin ettei lipulta itselle jää enää mitään. Voin hyvin kuvitella miten tämänkaltainen pelko painaa monia artisteja muodossa tai toisessa.

Varsinainen esitys loppui siihen kun pojat laittoivat mikin kiinni vanhaan kasettisoittimeen ja sieltä kuunneltiin näytelmän nimibiisi Täynnä Elämää:

Kun oot yksin kaiken keskellä
etkä saa mistään kiinni
ja kun tuntuu ettei enää
jaksa edes yrittää

Ja kun on pimeetä ja kylmää
sun sisällä ja ympärillä
niin silloin tajuut ett sun on pakko
nousta jaloilles

Mä en aio päästää irti
oonhan täynnä elämää
Oon tarpeeks säälinyt mä itseeni
nyt pidän pystyssä mä pään

Joo, ihan lopussa vedettiin sitten taas kaikkien englanninkielisten jutskien jälkeen lisää Ratsiaa; Taidetta,  ja ihan lopuksi vielä yksi biisi, jonka ehdin jo unohtaakin. Ennen vikaa biisiä Alatalo löi kitarallaan nenäänsä, ja siitä vuosi kiitettävästi verta. Keittiörullatupotkaan ei pysyneet, joten vika biisi meni sitten aika groteskin näkösenä, kunnon punkhengessä.

Oli kyllä kiva esitys. Kumpikin esiintyjä vallan lahjakas. Tomi Alatalon näin ensimmäisen kerran Tampereen Teatterin lavalla Hamletin pääroolissa viime keväänä (tai ihan ekan kerran Hamletin lukuharkoissa) ja sitten viime kesänä Nummisuutarien Eskona Krapin kesäteatterissa. Molemmissa rooleissa oikein pätevä.

Mulla oli alunperin liput tähän Porin esitykseen 9.5. mutta sitten paluulento Lontoosta siirtyi lentoyhtiön toimesta (kiitos vaan Ryanair) illaksi, joten hyvästi vaan Porin reissu. Esitys olisi ollut Tampereella 8.5., mutta silloin olin siellä Lontoossa. Muistakaan esityspäivistä ei sopinut omaan kalenteriin mikään, joten vikaan se sitten jäi. Onneksi kiertue jatkuu syksyllä, joten tarttee mennä varmaan katsomaan uudelleen silloin.

Tästä taisi nyt tulla enempi Ratsia-juttu kun teatteriesityksestä kertova :-) No anteeksi vaan. Eihän se mitään elämää suurempaa musiikkia ole, mutta olen kyllä aina tykännyt. Simppeliä ja kantaaottavaa.

Niin ja Koko Teatteri oli kiva paikka Hakaniemen hallin likellä Helsingissä. Kahvilassa hyvä valikoima juomia ja ihanat oranssit nahkasohvat. Mulla ois niistä kuvakin tabletilla, joten koitan saada siirrettyä tännekin jossain vaiheessa.

Mutta menkää ihmeessä sitten syksyllä jos vaan mahdollisuuksia on. Lisätietoja (ja varmaan ne syksyn esityspäivätkin) koko hommelista löytyy käsikirjoittaja Jyrki Pylvään ylläpitämästä blogista. Sinne ensin ja sitten katsomaan!!

Viralliset kuvat copyright Mitro Härkönen

Ex tempore Lontooseen

Ei mun minnekään pitänyt mennä, mutta pahalta alkaa näyttää kun lennotkin on jo varattu. Piti olla toukokuun vikana viikonloppuna tuomaroimassa Sastamalassa, mutta... Sitten ilmaantui Australia & New Zealand Festival of Literature & Arts Lontoossa, ja varsinkin niiden sunnuntain 1.6. ohjelma. En voinut sanoa ei, en millään...

Ensin klo 10 A Double Spring, missä ohjaaja, kirjoittaja ja taiteilija Juliet Darling ja Ben Whishaw lukevat otteita Darlingin omaelämäkerrallisesta kirjasta. Kirja kertoo siitä kuinka Darlingin skitsofreniaa sairastava poika puukottaa äitinsä miesystävän kuoliaaksi. Kuulemma hyvin raskas ja henkilökohtainen teos, joten ei varmaan kovin kevyttä kuunneltavaakaan. Illalla klo 20 festivaalin päätöstapahtuma The Song of Solomon, missä Ben Whishaw, puolisonsa Mark Bradshaw sekä Markin muusikkoystävät esittävät Raamatun Salomon kirjan otteita, eli Ben lausuu ja muut soittavat.

No, ensin ostin siis liput noihin. Viikkokausia sen jälkeen julkistettiin Hay-On-Wyen kirjallisuusfestivaalien ohjelmisto, ja siellä lauantaina 31.5. olisi Letters Live tapahtuma, missä kirjeitä lukee eräskin Benedict Cumberbatch. Ostin myös tähän lipun, vailla mitään ajatustakaan miten pääsisin Walesin syrjämaille (pari kertaa tuossa ihanassa pikkukylässä olen käynyt, ja se on aika keskellä ei-mitään). Ei sitten auttanut kun alkaa katselemaan lentoja, koska oli jo 2 hyvää syytä viettää viikonloppu Lontoossa.

Nyt on jo menolento perjantaille ja paluu keskiviikkoaamulle, mutta logistiikkaongelmien vuoksi pakko oli luopua Hay-On-Wye suunnitelmista. Sen sijaan näytelmiä on sitten varattu senkin edestä!

Perjantaina 29.5. katsomaan Bush Theatren uutta, Nick Paynen käsikirjoittamaa Incognitoa. Sai muutama päivä sitten ensi-iltansa ja valtaisat kehut. Olen 2 Paynen näytelmää nähnyt (Constellations ja The Same Deep Water As Me) ja pidin niistä kummastakin.

Lauantaina on nyt sitten aamupäivä vapaata, mutta neljäksi menen BFI:lle katsomaan vanhaa mustavalkoista elokuvaa Design For Living, Noel Cowardin näytelmän pohjalta. Näin arkistossa sen teatteriversion taannoin (Andrew Scott ja Tom Burke loistivat siinä), joten kiva nähdä leffakin. Pääosassa mm. Gary Cooper. Illalla teatteriin, tällä kertaa National Theatreen katsomaan ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Irlantiin sijoittuvan The Silver Tassie.

Sunnuntaina olikin jo nuo äsken mainitut Whishaw-tilaisuudet, ja päivälle pitää keksiä vielä jotain ohjelmaa.

Maanantaina illalla Almeidasta siirtynyt George Orwellin 1984, joka menee nyt siis West Endin Playhousessa. tiistaina sitten Above The Stagiin katsomaan Sandel -niminen näytelmä. Ma ja ti päivällä menen varmaan arkistoon istumaan ja katsomaan näytelmiä.

Yöpymisestä ei tietoakaan, paitsi pääsen varmaan pariksi yöksi yhden kaverin sohvalle ja loppuja tarttee vielä suunnitella ja improvisoida jotain.