The Visit / National Theatre 5.3.2020

Mikä ihme näissä näytelmissä missä Tony Kushner on osallisena, että pituus on aina 3 tuntia ja rapiat? Tällä kertaa vuorossa oli sveitsiläisen Friedrich Dürrenmattin näytelmä Der Besuch der alten Dame eli The Visit or The Old Lady Comes To Call. En liene törmännyt hänen teoksiinsa ennen, joten siinäkin mielessä avartavaa. Ja tämä oli kyllä hieno esitys!

Ohjaajana Jeremy Herrin, jonka töitä olen nähnyt aika paljon viime vuosina. Ja hienosti tämäkin on ohjattu! Suuria joukkokohtauksia, upeasti hyödynnetty Olivier-näyttämön pyöröä ja sen hissirakennetta, ja kaikkea mahdollista. Tony Kushner vastaa tekstin sovittamisesta, ja tuloksena on napakkaa dialogia ja kiinnostavia moraalisia pohdintoja.

Olemme pikkuisessa Slurry-nimisessä pienessä amerikkalaisessa hiipuvassa teollisuuskaupungissa, 1950-luvun puolivälissä. Taantuma koittelee, kirkon ja aseman kellotkin on jo myyty keräilijälle. Juutalaisten ja kommunistien vikaa kaikki. Junatkaan eivät juuri enää pysähdy pikkuisella asemalla, pyyhältävät ohi jättäen pölypilvet jälkeensä. Ukkelit miettivät omaa ja kaupungin kohtaloa; ovat yhtä elossa kuin sammaleet ja jäkälät (miten ihana vertauskuva jotenkin). Mutta nyt on tapahtumassa jotain jännittävää! Nimittäin kaupungista lähtöisin oleva multimiljönääri Claire Zachanassian (Lesley Manville) on palaamassa paikkakunnalle! Kuoro on valmiina tervetuloseremoniaan ja kaikki kaupungin päättäjät myös. Miksi nainen nyt yhtäkkiä palaa, miettivät sekä kaupungin asukkaat että katsojat. Mutta kaikki selviää... Pasmat menevät sekaisin kun pikajuna yhtäkkiä pysähtyykin asemalla ja elegantti vanhempi rouvashenkilö saapuu, vanavedessään aviomies nr 7 ja vanhalta korppikotkalta näyttävä hovimestari Boby (Richard Durden) knallissaan. Hätäjarrusta vedetään silloin kuin halutaan junan pysähtyvän, ainakin jos on rahaa...

Clairen saapumisesta alkaa kiinnostava tapahtumien ketju - ja pian selviää miksi hän on päättänyt palata, 45 vuoden jälkeen. Oikeudenjano ja kosto motivoivat naista, ja hän haluaa hyvitystä. Hän lupaa asukkaille ja kaupungille miljardi dollaria siitä hyvästä että joku päästää päiviltään hänen nuoruusvuosien heilansa, nykyään sekatavarakauppiaana toimivan Alfred Illin (Hugo Weaving). Jaa miksikö? Vuosikymmeniä aiemmin nuoret kohtasivat millon metsässä, milloin ladossa, ja siitä tuloksena oli tietenkin ei-toivottu raskaus. Oikeudenkäyntiin Ill hankki todistajat valehtelemaan puolestaan, ja Claire joutui poistumaan kaupungista nöyryytettynä, vauva kainalossaan. Ja nyt on maksun aika. 

Hänellä on rahaa ja aikaa odottaa että kaupunkilaiset miettivät moraaalisia valintojaan. Voidaanko uhrata yksi, vaikkakin ihan kelpo yhteiskunnan jäsen, kahden teini-ikäisen isä ja aviopuoliso, mutta kuitenkin menneisyydessään väärin toiminut. Kun vaakakupissa olisi vaurautta koko kuolevalle yhteisölle. Tätä sitten mietitään eri kanteilta muutama tunti. Sillä aikaa Claire ehtii jo potkaista ukkonsa pois ja naida seuraavan (numero 8), käydä fiilistelemässä vanhoja paikkoja ja keskustella Alfredin kanssa syntyjä syviä. Muistella menneitäkin. Ja vähän muutakin tapahtuu.

Kaupunkilaiset vakuuttavat aluksi Alfredille etteivät he todellakaan myy tätä, eivät edes miljardista. Silti yksi jos toinenkin ostaa velaksi uusia kenkiä, kirkonkelloja ja autoja. Jopa Alfredin poika hurahtaa tähän kulutushysteriaan. Milläköhän he kuvittelevat maksavansa kaiken tämän? Luotolla elämisessä on aina se huono puoli että laskut lankeavat maksettaviksi joskus. Jännitys säilyy loppuun asti - miten käy Alfredin, miten käy Slurryn? Hänelle suositellaan lähtöä paikkakunnalta, etteivät kaupunkilaiset sortuisi ahneudessaan murhaan... mutta mennäkö vai jäädä, vaikea kysymys.

Slurryssä asuu tavallisia ihmisiä mutta näistä kuoriutuu esille kyllä paljon raadollisia piirteitä kun mahdollisuus äkkirikastumiseen ilmaantuu. Poliisipäällikkö siirtyy Clairen palkkalistoille, pormestari (Nicholas Woodeson) koittaa selittää asioita parhain päin ja jopa pappi sekoaa uusiin kenkiin. Ja yhtäkkiä moni haluaa avata luotollisen tilin Alfredin sekatavarakauppaan... Kaikkea tätä tarkkailee huvittuneesti kylmänviileä Claire, joka on nyt siinä asemassa ettei sanoja tarvitse säästellä. Ja miten teräväkielinen nainen tästä on tullut. Tyttönä hän oli halveksittu ja köyhääkin köyhempi, juopon ja hullun isän ja karanneen äidin tytär, joka vielä häpeällisesti tuli raskaaksi teininä. Ehkä hän on kärsinyt tarpeeksi, myös liudasta tyhjäpäisiä (mutta ilmeisen varakkaita) aviomiehiä. Kokemuksia maailman turuilta, bordelleista ja vaikka mistä on kertynyt, ja hintana siitä on tekojalat ja toinen käsikin on irtomallia. Mutta kun vaurautta piisaa, ja silloin ei tarvitse nöyristellä enää kenellekään. Kantotuolilla pääsee kyllä hyvin eteenpäin. Moneen otteeseen katsojia muistutetaan että Claire ei ole filantrooppi vaan kylmä bisnesnainen. Ei hän hyvää hyvyyttään ole tullut entistä kotikaupunkiaan pelastamaan. Lesley Manville tekee upeaa ja herkullisen synkänhilpeää työtä. Aivan mielettömän hienoa seurattavaa. Tämä oli kolmas kerta kun näin hänet näyttömöllä ja aina ilo katsoa. 

Ja olipa myös tosi hienoa päästä vihdoin ja viimein näkemään australialainen Hugo Weaving teatterin lavalla! Niin monista leffoista tuttu mies ei juuri esiinny kuin Australiassa, joten tämä oli sikälikin harvinaista herkkua. Mies oli toki loistava Matrix-leffoissa, ja Taru Sormusten Herrojen Elrondina, mutta oma suosikkini on huikea road trip -leffa Priscilla - Queen of the Desert vuodelta 1994, jossa Weaving esittää sympaattista dragartistia antaumuksella. Hieman pelottavan synkeä mies, mutta aivan älyttömän karismaattinen teatterissa. Alfred Ill oli vähän tossukkamainen, katuikin tekojaan, mutta tuntui alistuvan pragmaattisesti kohtaloonsa. Tyypillä oli sotkuinen tukka ja jotain toppauksiakin kenties, ja jotenkin muistutti naapurimaan näyttelijää Sam Neilliä. Mutta stage doorilla paljastui, että kyllä se Hugo Weaving ihan hoikka ja vähätukkainen oma itsensä oli. Oikeastaan ihan saman näköinen kuin Priscillassa, muutaman vuoden vaan vanhempana. Kannatti jäätyä reilu tunti odottamassa että sain käsiohjelmaan nimmarin (ei siellä sitten muita enää ollutkaan kuin minä ja joku nuori heppu).

Niin ja bonuksena saimme myös pienen dueton a'la Weaving ja Manville! Melankolinen Just A Wearyin´ For You kuulostaa ahdistavalta, kun samalla Claire pyytää Alfredia suostumaan pyyntöönsä, että oikeus toteutuu ja velka tulee kuitattua. Saako rahalla oikeutta? Kaupunki järjestää asiasta lopulta äänestyksen.

Oli kyllä hieno kokemus tämä. Näyttämön ylhäällä viiden hengen bändi soitteli jazzahtavaa musiikkia sopivasti, ja kaikki äänisuunnittelu (Paul Ardittin käsialaa) oli tosi hienosti toteutettu. Varsinkin junaefektit! Vicki Mortimerin lavastus loihti semmoisen 1950-luvun amerikkalaisen pikkukaupungin silmiemme eteen kauppoineen, metsineen ja neonvalokyltteineen. Katon rajassa on metallinen kantosiltarakenne. Mainio yksityiskohta rouva Zachanassianin seurueessa on koristeellinen musta ruumisarkku jonka hän on tuonut mukaan rakasta Alfredia varten. Mukana on toki myös laatikossa matkaava lemmikkipantteri, josta saamme kuulla hienot ääniefektit. Pakko kehua myös Moritz Jungen upeaa vaatesuunnittelua, varsinkin Clairen pukuloisto häikäisee, hieman ankeasävyisten kaupunkilaisten asujen rinnalla erityisesti. Niin ja hyvin taittuu kaikilta jenkkimurrekin!

3,5 tuntia oli hieman pitkä rupeama, mutta 20 min ja 10 min tauot olivat ihan passelit, joten ei tuntunut niin pitkältä sitten kummiskaan. Ja hyvää draamaa katsoo ilokseen.

Pääsin tämän yhteydessä kokeilemaan myös National Theatren kehittämiä Smart Caption laseja, eli sellaisia mihin saa tekstityksen suoraan. Lasit saa varata ilmaiseksi ja käyttöön saa opastuksen. Tämä tosin oli niin pitkä näytelmä, että akku piti käydä vaihtamassa ekalla väliajalla. Teknologia perustuu siihen että jotenkin kone lukee näyttelijän replikoinnista vinkin milloin valmiiksi syötetyt replat näytetään. Tekstin paikkaa saa siirrettyä, kokoa, väriä jne muutettua sekä myös haluaako tekstin rivi kerrallaan vai jatkuvana juoksutuksena. Siis muutoksia voi tehdä missä vaiheessa näytelmää haluaakin. Palvelu on tarkoitettu ensisijassa kuulonsa kanssa kamppaileville, mutta toimii hyvin monessa muussakin tapauksessa. Kehitteillä on myös toiselle kielelle kääntävä versio, mutta ehkei suomi nyt ihan ensimmäinen kieli tule olemaan kunhan tämmöiset systeemit on valmiina. Lasit pystyy pitämään myös omien silmälasien päällä minulle kerrottiin, monenlaisia säätöjä oli myös sangoissa, nenäkappaleessa jne. Todella näppärä systeemi ja olen halunnut kokeilla siitä asti kun nämä joskus vuosi sitten tulivat saataville. Nyt myös tätä pilotoidaan elokuvissa, eli mainiota!

       

Kertakaikkisen antoisa ilta! Ja kastuneet kengätkin melkein kuivuivat pitkän esityksen aikana. Ennen näytelmää oli vielä hyvää aikaa tutustua teatterin aulan hienoon pukusuunnittelunäyttelyyn. Kyllä isolla talolla on isot resurssit, joka saralla.


Esityskuvien copyright Johan Persson, muut kuvat omia.

Hansard / National Theatre, Finnkino 10.2.2020

Olin ensin vähän skeptinen tämän näytelmän suhteen. Hyvät tekijät, joo, mutta aihe! Pariskunta torailemassa, eikä mitään muuta. Viitsisikö tuota mennä edes katsomaan. Vaan vähänpä tiesin. Hansard oli aivan hitsin hieno näytelmä joka kiristi ruuvia loppuun asti. Ei lavalla tarvita näemmä kun kaksi hyvää näyttelijää ja hyvä teksti. Siinä se. Teatterin taikaa. Poistuin salista pala kurkussa ja täysin tarinan pauloissa.

Simon Woods on enemmän tunnettu näyttelijänä (mm. Bingleyn rooli vuoden 2005 leffaversiossa, siinä missä on Keira Knightley) ja viime vuosina puolisonsa urasta (Christopher Bailey oli muotitalo Burberryn pääsuunnittelija toissavuoteen asti), ja Hansard on hänen ensimmäinen näytelmänsä. Ja mikä startti uralle! Näytelmä National Theatreen ja ohjaajana arvostettu Simon Godwin, mies monien hienojen Shakespeare-tulkintojen takana. Hansard sai myös kohtuumukavia kritiikkejä brittilehdistöltä. Tästä on hyvä jatkaa.

Esitys on aika lyhyt, vain tunnin ja 20 minuuttia, ja tämä tallenne on kuvattu 7.11.2019 (en tiedä miksi esityspäivä Suomessa oli vasta nyt). Tapahtumapaikkana on pariskunnan Cotswoldin maalaisasunto, eräänä toukokuisena aamuna vuonna 1988. Robin (Alex Jennings) on Thatcherin hallituksen apulaisministeri, Etonin kasvatti ja konservatiivipuolueen aktiivi. Hän on palannut viikonlopuksi kotiin, jossa vaimo Diana (Lindsay Duncan) kuljekelee aamutakissa, vaikka naapurit ovat kohta tulossa lounaalle. Aamupalan tekemisen ja syömisen lomassa alkaa sanailu joka pikkuhiljaa puuttuu yhä purevammaksi ja piikittelevämmäksi. Sarkasmia, verbaalista mittelyä ja terävää sanailua, kielenkäyttöä parhaimmillaan. He ruotivat suhteensa alkua, Diana on ollut alunperi  se toinen nainen, ja alemmasta yhteiskuntaluokasta. Sopeutumisvaikeuksia niin konservatiivipoliitikon edustusvaimoksi kuin miniäksikin nuivalle anopille. Diana kritisoi miestään snobismista ja sivistymättömyydestä ja Robin pistää takaisin kommenttia vaimon oletetusta alkoholismista ja vasemmistosympatioista. Vaan aina asiat eivät ole sitä miltä ne näyttävät.

Pikkuhiljaa meille selviää enemmän mikä heitä hiertää. Kaiken keskiössä tuntuu olevan pariskunnan erilainen suhtautuminen lakipykälään eli Local Government Act Section 28, minkä äänestys oli juuri ollut. Tämä pykälä kielsi esim. päiväkodeissa ja kouluissa kaikenlaisen seksuaalisten poikkeavuuksien tukemisen. Laki esti siis opettajaa kertomasta nuorelle että on ihan hyväksyttävää olla erilainen. Diana ei hyväksy sitä että hänen miehensä äänesti lain sen puolesta. Riitelyyn kietoutuu myös uskottomuusepäily, koska Robin ei ollut kaupunkiasunnossa paikalla kun Diana oli siellä käynyt.

Tunnelma on aika surumielinen ja ahdistava, miten näiden kahden liitto on ajautunut tähän pisteeseen? He ovat etäisiä ja suorastaan vihamielisiä toisilleen. Heidän ainoa poikansa on kuollut vuosia aiemmin. Molemmat ovat pitäneet surunsa ja syyllisyytensä yksityisenä. Nyt selviää että Diana ei ole tiennyt isän käyvän säännöllisesti Norfolkissa yksin suremassa, paikalla missä poika hukkui. Robin ei taas tiennyt että Diana on ottanut omalletunnolleen pojan ajamisen itsemurhaan. Yllättäessään pojan pukeutuneena omaan mekkoonsa hän halaamisen ja hyväksymisen sijasta meni vessaan oksentamaan, eikä nähnyt teini-ikäistä poikaa enää koskaan. Tuntuu erityisen pahalta kun hetkeä aiemmin Robin on syyttänyt että äidin ylirakastaminen teki pojasta homon. Isä oli myös pettynyt kun ei poikaa kiinnostanut kriketti tai muut miehiset lajit, vaan tämä oli herkkä ja taiteellinen.

Ei ihme että Diana ottaa todella raskaasti miehensä äänestyspäätöksen. Mies perustelee asiaa sillä että miten vaikeaa elämä erilaisilla ihmisillä on. Helpompi olla kuin kaikki muutkin. Konservatiivipuolueessa ollaan sitä mieltä etteivät ihmiset halua minkään muuttuvan ja on helpompaa olla enemmistön joukoissa. Niinpä niin. Näytelmässä vatvotaan paljon Thatcheria ja politiikkaa. Vastakkain ovat myös vanhemmuus ja johtaminen.

Niin kovin surullinen tarina. Kaikki vuodet menneet hukkaan kummankin osapuolen käpertyessään  syvälle omaan suruunsa. Pariskunta katsoo kaitafilmiltä poikaansa pienenä urheilukarnevaalissa ja kumpikin itkee. He would have thrived. Niin olisi, ainakin ilman Section 28:n voimaantuloa.

Kumpikin näyttelijä tekee aivan järisyttävän hienoa työtä joka menee ihon alle ja suoraan sieluun. Kamera näyttää lähikuvia kasvoista joilla näkyy niin monenlaisia tunteita. Varsinkin Lindsay Duncan on ilmiömäinen. Loppukiitoksissa huomaa miten molemmat ovat itkeneet.

Woods tietää mistä kirjoittaa, itsekin Etonin ja Cambridgen kasvattina ja vuonna 1980 syntyneenä Section 28 on vaikuttanut hänenkin elämäänsä. Vahva ja vaikuttava teksti. Joku miettinee mitä hansard tarkoittaa. No, se on kaiken brittiparlamentissa käydyn puheen viralliset muistiinpanot.


Esityskuvien copyright Catherine Ashmore.

Macbeth / NT Live (National Theatre), Finnkino 14.5.2018

Macbeth on yksi mun ehdottomia suosikkeja Shakespearen näytelmistä, ja tässä National Theatren tuotannossa on vielä mielettömän hieno tekijätiimi. Harmikseni ei kesäkuun Lontoon reissupäiville osunut esityksiä, joten paikan päällä en tätä päässyt katsomaan. Kritiikit olivat hyvin vaihtelevia, ja monet mun arvostamat teatteri-ihmisetkin lyttäsivät. Mutta onneksi sentään pääsin katsomaan Finnkinolle. Meitä oli Tampereella valitettavasti vaan kourallinen ihmisiä.

Esityksen nähtyäni ymmärrän murskakritiikitkin. Olihan tämä aika... yhdenlaisensa tulkinta. Ei kyllä huono, mutta olin yllättynyt kuitenkin. Ei mene myöskään omien suosikkieni joukkoon. Onhan se tavallaan lohdullista, että tämmöiselläkin porukalla ja National Theatressa ei välttämättä onnistuta tekemään hittiä. Tulee vähän mieleen Kansallisteatterin Macbeth viime vuoden keväältä - omat odotukset oli suuret ja vähän pettyä sain silloinkin.

Vaikka Rufus Norris on huippuohjaaja, ja hyvin on mielestäni selvinnyt NT:ssä taiteellisen johtajan isoissa saappaissa Nick Hytnerin jälkeen, niin nyt mennään kyllä hieman metsään. Tämä Macbeth on sekava soppa, missä tuntuu katoavan punainen lanka muutamankin kerran. Punaista väriä sen sijaan hyödynnetään hyvin. Kuninkaallisten verenpunaiset vaatteet korostavat dramaattisuutta ja verisiä tekoja. Varsinkin kun muutoin kaikki pukeutuvat varsin maanläheisiin väreihin. Kyllä mä oikeastaan tästä Moritz Jungen puvustuksesta tykkään. Kuten myös paljon mielipiteitä jakaneesta Rae Smithin lavastuksestakin. Keskellä lavaa suuri kaarimainen rakennelma, kuin silta, joka yhdistää ja erottaa. Se pyörii ja liikkuu ja sitä käytetään erilaisissa kohtauksissa tehokkaasti, milloin taistelukenttänä, kukkulana tai ihan vaan siltana. Ehkäpä jopa porttina ylisen ja alisen maailman välillä - näytelmässähän on paljon yliluonnollisia elementtejä. Kaari on tehokas katseenvangitsija ja dominoi lavaa.

Norris kertoo ennen esitystä nähtävässä haastattelussa miten tämä Macbeth sijoittuu maailmaan missä kaikki turva on kadonnut, ja ympäristö tuhoutunut. Kaikki mahdollisuudet on käytettävä, jokaisen joka haluaa selvitä hengissä. Hän halusi tuoda esille mitä ihmisille käy paineen alla, mitä tapahtuu sisällissodan jälkeen, aina ja kaikkialla. Posttraumaattisesta stressihäiriöstä kärsivälle Macbethille realiteetit ovat nämä. Mitä ylipäätään tapahtuu yhteiskunnassa kun järjestys katoaa? Onko paluu vanhanlaisiin feodaalijärjestelmiin väistämätön, kun rakenteet murtuvat. Samaa pohti koko työryhmä ja se dystooppinen lavastus ja värimaailma tulee siitä taustasta. Lavalla nähdään arkkitehtuuristen rakenteiden jäänteitä, ja porukka hyödyntää kaiken löytämänsä. Tässä ei ole mikään ammattisotilasjoukko, vaan roskasakki, joka on keräillyt tavaroita ja aseita sieltä ja täältä. Aavemainen äänimaisema narinoineen tukee tätä dystooppista kuvaa.

Macbeth (Rory Kinnear) on jotenkin ajelehtiva sotilas, opportunisti ja kovasti vaimoaan Lady Macbethiä (Anne-Marie Duff) rakastava. Heidän keskinäinen suhteensa on jonkinlainen ankkuri tuhoutuneen maailman keskellä. Asuntona ovat rauniot, mutta rakkaus kantaa. Ainakin jossain määrin. Kun Macbeth epäröi, Lady kannustaa ja tsemppaa. Macbethin yksinpuhelut on toteutettu hienosti; muut äänet vaimenevat ja muiden näyttelijöiden liike lakkaa. Lopulta Macbethin pää alkaa lopullisesti seota; noidat ja vallanhimo ja veriset teot yhdistettynä traumaattisiin sotakokemuksiin. Ladyn itsemurha on se viimeinen niitti - kuulemme Tomorrow-puheen Macbethin silittäessä kuolleen vaimonsa hiuksia out, out brief candle...

Vaikka sekä Anne-Marieta että varsinkin Roryä olen nähnyt lavalla lukuisia kertoja ja ovat hienoja näyttelijöitä, niin oudon vaisuja olivat tällä kertaa. Tiedän että Rory on kärsinyt selkävaivoista ja  muutamia esityksiä jouduttiin vetämään understudyn kanssakin, mutta filmatisointiesitykseen hän halusi mukaan, ymmärrettävästi. Mutta esimerkiksi noitien tankoihin hän ei kiivennyt, vaikka aiemmin oli niin tehnyt. Selkävaivat saattavat selittää vaisuuden. Hän on kuitenkin tehnyt erinomaisia Shakespeare-rooleja ennen. Hienon Hamletin, hyytävän Jagon... Ja on kyllä muutenkin yksi mun suosikkiteatterinäyttelijöitä. Tomorrow-puhe oli tosi vaisu, eikä saanut mua itkemään - mittari siitä ettei tämän Macbeth nyt ihan toiminut. Ja yleensä niin loistava Anne-Marie heräsi kunnolla näyttelemään vasta unikohtauksessa loppupuolella.

Vaikka väkeä on porukasta vähennetty (esimerkiksi Duncanin pojat Malcolm ja Donalbain yhdistetty) niin ydinhenkilöt ovat toki mukana. Kuningas Duncan (Stephen Boxer) on ketterä ja hauska, ainakin omasta mielestään. Mun suosikiksi taitaa nousta Banquo (Kevin Harvey), joka on iloinen veikko ja aika hytisyttävä haamuna. Portinvartija (Trevor Fox) on ihan kilahtanut tyyppi. Macduff (Patrick O'Kane) puhuu ihastuttavalla skottiaksentilla ja hänen vaimonsa (Amaka Okafor) on muuten vaan herttainen. Macduff on varsinainen äijä kun kuulee perheensä murhasta. Murhaajaporukka on juoppoja narkkareita, ja tyhmiä, aivonsa juoneet. Kaljatölkkikin on kovaa valuuttaa näille! Noitien puheessa on kaikua ja äänissä on mukana lintumaisia kirskahduksia ja vihellyksiä. Sopii kyllä hyvin!

Tekstiä on vähennetty reippaasti ja kohtauksia siten poistettu. Esimerkiksi 3. näytöksen loppua lyhennetty. Mutta teksti menee täydestä ellei tuntisi näytelmää hyvin ei huomaisi että mitään tai ketään puuttuukaan. No ei kai tätä muuten olisi saanut kompaktiksi. Käsiohjelma sanoo kestoksi noin kolme tuntia, mutta minusta oli paljon lyhyempi, alkuhaastatteluidenkin kanssa.

Kaoottisen maailman luomisessa on onnistuttu hyvin. Lopputaistelu käydään viidakkoveitsillä, ja mitä käteen nyt on sattunut löytymään. Macbeth puhkuu vihaa ja kostoa. Noidat kiekuvat ja riekkuvat korkeissa tolpissaan, yllyttäen ja kannustaen. Kun Macbeth lopulta oivaltaa noitien huijanneen ja houkuttaneen ja pettäneen hänet, niin voi surku. Mutta myöhäistä se enää on. Niin makaa kuin petaa.

Näytelmän loppu on samanlainen kuin alkukin; tyrannin verinen pää sullotaan muovipussiin, kun se on ensin machetella leikattu irti. Noidat laskeutuvat alas tolpistaan, kriik kriik, niiden työ on nyt tehty.

Hieman hämmentynyt olo jäi, ja enää ei ehkä harmittanut etten nähnyt tätä teatterissa. Mutta kyllä olen tyytyväinen että tämän näin silti. Koska Macbeth on aina Macbeth.


Kuvien copyright Brinkhoff & Moegenburg.

Angels in America: Perestroika / National Theatre 15.8.2017

Muutaman tunnin tauon jälkeen oli aika palata teatterille. Näytelmien välissä kerkesin syömään sekä hakemaan Yerman käsiohjelman Young Vicistä, se kun on on onneksi lyhyen kävelymatkan päässä. Yerma on yksi niitä näytelmiä mitä en pääse livenä teatterille katsomaan, mutta onneksi tulee NT Liveen - ja siis Suomeenkin - 25.9!

Mutta takaisin 80-luvun New Yorkiin. Kokonaisuutena tämä kakkososa Perestroika ei ole ehkä niin vahva näytelmä kun eka osa Millennium Approaches. Ei siis todellakaan huono, mutta pidän ekasta osasta enemmän. Tässä on liikaa ehkä sitä fantasiaosuutta?

Aluksi maailman vanhin bolsevikki paasaa, sitten näemmekin jo Joen lopulta antavan periksi Louisin viettely-yrityksille, Priorin kokevan voimakkaan eroottisia unia lääkehouruissaan ja Joen äidin ja vaimon etsimässä kadonnutta poikaansa/miestään. Roy kamppailee sairaalassa hengestään, ja Belize hoivaa tätä, vastentahtoisesti.

Profeetaksi joutunut Prior tekee tutkimusta enkeleistä ja seikkailee oudossa mormonikeskuksessa (jossa on aivan käsittämätön mormoni-dioraama!) mustissaan kuin joku gootti (Fuck you, I'm a prophet! on aika klassikko repliikki).

Enkeli-tematiikka ja mormonit ovat siis isossa roolissa. Näemme myös aivan upean taistelu/painikohtauksen kun Angel ja Prior vääntävät. Näytelmässä on monenlaisia suuria tunteita; eroja, kuolemaa, epätoivoa, mutta myös toivoa. Ja vierailuita taivaaseen. Mutta silti, lopun hienoisesta optimististaan huolimatta, ei kokonaisuus nouse samalla tasolle kuin ensimmäinen osa. Kyllä silti lopussa silmiä piti pyyhkiä kun Prior toteaa että hän on elänyt HIVin kanssa pidempään kun Louisin. Kaikesta on mahdollista selvitä!

Edelleen lavastus ja puvustus ja valot ja kaikki semmoiset ovat aivan valtavan upeat. Ja tottakai myös näyttelijät. Pitää kehua myös musiikkia ja koko äänisuunnittelua. Lisätietoja Angels in Americasta ja lisää kuvia muuten kannattaa katsoa teatterin sivuilta.

Tosi vähän alastomuutta, seksiä tms tässä nähdään (siis jos joku ajatteli että nyt on paljon alastomia miehiä), kummassakaan osassa. No Russell Toveyn ahteri, mutta se on niin nähty jo (The Pass). Kyllä alastomuutta nähdäkseen pitää suunnata katsomaan Cat on the Hot Tin Roof (jonka näin seuraavana päivänä).

Illan esitystä oli muuten katsomassa chief justice Margaret Marshall, jonka panos samaa sukupuolta olevien avioliittoasioissa oli merkittävä. Tästä syystä koko näyttelijäkaarti osoitti esityksen jälkeen hänelle suosiota, yhdessä yleisön kanssa.

Oli tämä kyllä huima päivä. Raskastakin toki hieman, mutta ihmeen hyvin nuo pitkät rupeamat jaksoi, kun kävi väliajoilla kävelemässä ja haukkaamassa happeakin. Jos on mahdollisuus tämä, tai siis, molemmat osat,  nähdä jossain, vaikkapa siellä NT Livessä, niin hyvin vahva suositus.


Kuvien copyright Helen Maybanks, paitsi Andrew Garfield ja loppukumarruskuva omia.

Angels in America: Millennium Approaches / National Theatre 15.8.2017

Kun tehdään Tony Kushnerin megahanketta Angels in America, niin sitten se tehdään kunnolla. Kaikkia mahdollisia ja parhaita resursseja hyödyntäen. Näytelmä on mammuttimainen, mutta niin loistava että se pitäisi jokaisen ihmisen nähdä. National Theatre on siis vallan oiva paikka sen esittämiseen, ja Marianne Elliot oiva ohjaaja!

Ensimmäinen osa oli pituudeltaan 3,5 tuntia, sisältäen kaksi vartin mittaista taukoa. Toinen osa 4 tuntia ja vartti, samanlaiset väliajat. Tätä on mahdollista katsoa erillisinä esityksinä, tai kuten minä valitsin, kaikki samana päivänä. Eka osa klo 13, toka klo 19. Väliin jäi onneksi se 2,5 tuntia minä aikana kerkesi käymään syömässä, ja kävelemässä pitkin Thamesin rantaa. Onhan se paljon istumista yhden päivän osalle, mutta onneksi on hyvät penkit ja jalkatilat, ilmastoitu katsomo ja tarpeeksi vessoja ruuhkien välttämiseksi (ja sitten mä löydän myös NT:n sokkeloista ne vähemmän läydetyt vessat).

Kushner kirjoittaa laveasti. Tarinat rönsyilevät. Näytelmän alaotsikko on A gay fantasia on national themes, ja sitähän tämä on. Yhden aikakauden kuvausta eli New York vuonna 1985, miten HIV ja AIDS vaikuttivat ihmisiin ja yhteiskuntaan. Seuraamme niin muutamia yksittäisiä ihmisiä, kuin maailman tapahtumia ylipäätään. Vuosi 1985 oli monellakin tapaa merkittävä. Ei pelkästään AIDSin takia, vaan maailmassa tapahtui niin paljon tuohon aikaan. Neuvostoliiton kaatuminen, koko länsimaisen yhteiskunnan murros, josta AIDS-epidemia oli yksi oleellinen osa.

Ian McNeilin lavastus on helkkarin nerokas. Kolme pientä vierekkäistä pyörivää lavaa, joissa on eri ihmisten asuntoja. Mutta niin kätevästi tehty, että välillä toisten makuuhuoneesta tuli toisten ihmisten huoneita, ja sairaalavuoteet siirtyivät pyörölavasta toiseen. Neonvaloja seinärakenteissa. Teknisesti monimutkaista, mutta visuaalisesti simppeliä. Myös nousevia ja laskevia lavanosia käytettiin paljon, ja sitten oli tietenkin joukko tummiin trikoisiin sonnustautuneita tyyppejä, jotka sekä liikuttelivat huonekaluja ja muita irtoelementtejä lavalle ja pois, sekä toimivat enkelin nukettajina. Hienoa koordinaatiota.

Enkeli niin. Niin huikean upeasti toteutettu enkeli! Valtavan isot siivet ja ääni kuin tuomiopasuunalla. Amanda Lawrence on kyllä ehta enkeli.

New Yorkissa asuu nuiva mormonilakimies Joe Pitt, jota houkutellaan muuttamaan Washingtoniin ja siirtymään isommille apajille. Joe ei osaa päättää. Kotona turhautuu valiumia nappaava vaimo Heather, joka seikkailee omissa hallusinaatioissaan päivät pitkät. Joen oppi-isä on tyrannimäinen lakimieskonkari Roy, joka on maailman napa ja kuvittelee rahojen ja vallan avaavan kaikki ovet ja auttavan joka asiaan. Valitettavasti sairastuttuaan hän joutuu toteamaan ettei terveyttä saakaan rahalla. Kun makaa kuolinvuoteellaan yksin, ei auta vaikka olisi miten suhteita. Ärsyttää myös miehen asenne omaa sairauttaan kohtaan; hän ei ole homo, vaan hetero jolla on satunnaisia suhteita miesten (erityisesti maksullisten miesten) kanssa. Eli hänellä ei ole AIDSia vaan maksasyöpä. Piste.

Sitten on myös neljä vuotta yhdessä ollut pariskunta Prior ja Louis. Priorin sairastuminen HIViin saa kumppanin niin pois tolaltaan että tämä päättää lähteä. On kauhea seurata vierestä kuinka toinen kärsii ja itse ei voi asialle mitään. Jäin pohtimaan tätä laajemmassa kontekstissa. Kuinka läheisen sairastuminen vaikuttaa omaisiin. Heidän oma elämänsä tuntuu katoavan kokonaan jonnekin, kun kaikki aika ja energia kuluu toisen sairauden kanssa.

Yksi näytelmän tärkeistä päähenkilöistä on mustaihoinen hoitaja Belize, joka joutuu inhottavan juristihirviö-Royn hoitsuksi, vaikka tämä inhoaa homoja ja tummia ja kaikkea mitä Belize edustaa. Mutta Belize on varsin räiskyvä ja hyvällä itsetunnolla varustettu tapaus.

Näytelmässä on paljon harhannäkyjä, unia ja hallusinaatioita sekä haamuja. Kaikki loistavan upeasti toteutettuina. Kohta ei katsojakaan tiedä mikä on totta, mikä roolihenkilön kuvitelmaa. Lisäksi pääosien näyttelijät esittävät moninaisia sivuhenkilöitäkin. Yksi hersyvimmistä kohtauksista on Priorin kohdatessa samannimisiä esi-isiään muutamia kertoja näytelmän aikana. Nämä kun eivät esimerkiksi tiedä sanan gay merkityksiä (paitsi sen iloisen). Monet efektit (kuten Priorin hallusinaatiot hepreaa puhuvasta hoitajasta ja helvetin lieskoista) upeasti tehty.

  

Kohtauksia on limittäin, lomittain ja päällekkäin, sekä vuorotellen. Kuulostaa sekavelle, mutta on oikeastaan aika selkeää, ja ennenkaikkea toimivaa. Välillä on aika pitkiäkin monologeja, varsinkin Louis jaksaa jaarittaa poliittisista aiheista. Tapahtumapaikatkin vaihtelevat makuuhuoneista, sairaaloihin ja hautausmaista Etelämantereelle.

Myös miehitys on kohdallaan. En ole nähnyt Andrew Garfieldiä teatterin lavalla koskaan aiemmin, mutta satunnaisesti jossain elokuvissa (en tosin ole nähnyt hänen päätähdittämäänsä kahta Spiderman-leffaa), ja ei ole koskaan iskenyt minuun ns. huikean hyvänä näyttelijänä. Siihen statukseen päästäkseen mun tarttee yleensä nähdä ihminen teatterissa; elokuvat ja tv ei auta eikä riitä. Mutta Garfield tekee niin upean roolin Prior Walterina että huh. Laiha ja kaunis poika, joka kärsii helvetin tuskia. Ensin sairastuessaan, ja sitten kun Louis kävelee suhteesta pois, jättäen Priorin yksin näkyineen ja kipuineen. Prior kokee ilmestyksiä, mm. enkelin, ja vakuuttuu olevansa Profeetta. Ilmestysten näkeminen aiheuttaa kiusallisia erektioita ja Profeettana olo viekin sitten monenlaisiin seikkailuihin...

  

Russell Toveyn olen nähnyt teatterin lavalla ennenkin, ja ihan kelpo näyttelijä on hän. Tykästyin tammikuussa 2014 kovast The Pass-näytelmään Royal Courtissa, ja siitä tehtiin myöhemmin elokuvakin. Jonka ostin itse asiassa tältä reissulta, mutta ei ole ollut vielä aikaa katsoa sitä. Jokatapauksessa Tovey on loistava avioliittonsa, työkuvioidensa, uskontonsa (mormoni!) ja oman seksuaali-identiteettinsä kanssa kamppailevana Joe Pittinä. Denise Gough (joka sai viime vuonna parhaan naisnäyttelijän Olivier-palkinnon näytelmästä People, Places and Things) oli myös tyrmäävän hieno Heather, jolla todellisuus heittää häränpyllyä. Nathan Lane on myös tosi hyvä Roy, sellainen kärttyinen valkoinen valtauros. Eikä voi olla mainitsematta Nathan Stewart-Jarrettia, joka elastisena Drama Queeninä meinaa varastaa monta kohtausta ihan kokonaan (ja täysin ansaitusti saa monet väliaplodit). On tässä henkilökaartissa vielä Joen äitikin Hannah (Susan Brown) joka myy talonsa Salt Lake Cityssä ja muuttaa New Yorkiin poikansa puhelun hälyyttämänä, koittaen sovitella poikansa ja miniänsä välejä.

Jätin parhaan viimeiseksi eli James McArdlen. Tämän esittämä Louis on kahtiarevitty. Mies joka ei pysty käsittelemään lähimmäisen tuskaansa, saatikka omaansa. Pinnallinen? Kenties, mutta ei se asiasta tee yhtään helpompaa. Omien syyllisyydentuntojen (ja myös uskonnon; Louis on juutalainen) kanssa kamppailevan herkkäsielun kärsimistä on välillä vaikea katsoa. Ehkäpä omaa tuskaansa lievittämään Louis aloittaa epätoivoisen suhteen Joen kanssa, ja eipä sekään helppoa ole (eroavat uskonnolliset ja poliittiset näkemykset eivät varsinaisesti edesauta asiaa). McArdle on vakuuttanut minut useasti teatterissa. Alunperin National Theatressa loppuvuonna 2014 loistavassa Rona Munron The James Plays-sarjan ekassa osassa, missä esitti kuningas James I:tä, ja sitten Chichesterissä 2015 vuoden lopulla Young Chekhov-sarjassa näytelmissä Platonov (nimirooli) ja Ivanov. Tuli mieleen että olenhan mä nähnyt sen aiemminkin, eli NT:n Emperor and Galilean-näytelmässä mitä katselin muutama vuosi sitten arkistossa tallenteena. Tässä siis yksi ehkä suurelle yleisölle tuntemattomampi näyttelijä jota kannattaa todella pitää silmällä!

Viimeksi Kushnerilta olen nähnyt tämän nimihirviön Hampstead Theatressa, ja osittain samanlaisia teemoja siinäkin oli, vaikka ikäeroa näytelmillä on 25 vuotta. Marianne Elliotin ohjaustöissä on aina jonkunlaista lämpöä ja sympatiaa, oli aihe mikä hyvänsä.

Oli tämä kyllä aikamoinen kokemus! Ei ole mikään ihme että kaikki esitykset möivät loppuun iät ajat ennen ensi-iltaa. Onneksi NT Live pelastaa! Voinkin lämpimästi suositella katsomaan tätä Finnkinon teattereille (Turku, Tampere, Helsinki) ma 21.8. (ja seuraava osa viikon päästä siitä).



Esitykuvien copyright Helen Maybanks, muut omia.

Peter Pan / NT Live 12.6.2017

Alunperin en ajatellut mennä katsomaan koko Peter Pania, mutta kun Smack The Jack-Jukka kutsui a oli vapaa maanantai, niin mikä jottei. Ja kun ainoa teatterissa näkemäni Peter Pan on omintakeinen mutta loistava Teatteri Lahjattomien Jonkun on oltava Pan parin vuoden takaa.

Ja onneksi menin, sillä tämähän oli vallan loistava. Koko perheen näytelmä oli vauhdikas ja värikäs tulkinta J. M. Barrien satuklassikosta. Tässä oli pitkälti samat tekijät kuin edelleenkin Briteissä kiertävässä Jane Eyressä, joka sekin nähtiin NT Livessä, ja oli loistava. Bristol Old Vicin sakki osaa siis tehdä hienoja esityksiä. Ohjaaja Sally Cookson, lavastussuunnittelija Michael Vale, pukusuunnittelija Katie Sykes, valosuunnittelija Aideen Malone, säveltäjä ja muusikko Benji Bower, liikesuunittelija/ohjaaja Dan Canham jne. Jos kerran porukka pelaa näin hyvin yhteen niin mikä jottei. 

Jane Eyrestä oli napattu myös sen pääosanesittäjät eli Madeleine Worrall Wendyksi sekä Felix Hayes moneen rooliin (mm. Smee, herra Darling, toinen kaksosista). On muuten aika hyytävä Smee!

Tämä Peter Pan muuten sai ensi-iltansa Bristolissa jo 2012, ja siirtyi Lontooseen National Theatreen viime vuoden marraskuussa. Osa näyttelijöistä on samoja, mutta esim. Felix Hayes ei ollut alkuperäisessä lainkaan. On myös jännää että kahden pääroolin (Wendyn ohella) eli Peter Pan ja Captain Hook esittäjät vaihtuivat. Bristolissa Hookia esitti mies, Lontoossa nainen.

Worrall oli loistava Wendy ja muutenkin ällistyttävää miten hienosti koko porukka esittää lapsia! Tarinahan alkaa Darlingin perheen kotoa, tai tarkemmin ottaen lasten makuuhuoneesta. Perheen koirana/sisäkkönä (ilmeisesti Nana on alunperin koira, mutta tässä versiossa hän on vähän kumpaakin, eli iso mies jolla sisäkön valkoinen essu. Mutta silti hänet laitetaan pihalle, jossa haukkuu. Hmm... Kaippa yksi satuaspekti sitten?) hirmu hyvä Ekow Quartey. Joka on myöhemmin Tootles-niminen yksi Kadotetuista pojista. Ja vieläpä yksi merirosvoistakin. 

Tähän perheidylliin pölähtää poika joka ei halunnut kasvaa aikuiseksi eli Peter Pan. Peterin roolissa Paul Hilton, josta ensin mietin etten ole kyllä koskaan teatterissa nähnyt, mutta oli se NT:n musikaalissa wonder.land, jota olin katsomassa tammikuussa 2016. Ehkä hieman vanha (s. 1970) tähän rooliin, mutta ihan hyvin kyllä veti. Aika hulvaton. Rooli oli toki aika fyysinen ja mua hieman häiritsi lähikuvissa kun toinen oli helkkarin hikinen. Hilton muistutti Peterin pystytukkakampauksessa tosi paljon Rik Mayallia, tuota edesmennyttä Young Ones-näyttelijää.

Muista tyypeistä on pakko mainita Saikat Ahamed monine rooleineen, joista hauskuuttavin oli siansaksaa puhuva Tinkerbell! Pieni, kalju, pönäkkä mies liitelemässä keijunsiivissään ja valkoisessa tyllihamosessa ilmojen halki - ihan parasta! Ja sitten on vielä sokerina pohjalla Anna Francolini. Taas toinen ketä en heti muistanut, mutta wonder.landissa hänkin oli ollut. Käsittämätöntä etten muistanut, koska nyt kun katselin wonder.landin kuvia ja käsiohjelmaa muistan että suuren vaikutuksen teki kyllä. Ensin hän oli valju rouva Darling, mutta sitten tadaa! Kapteeni Koukku! Siis nyt on paras Hook ikinä koskaan! Kamalat teräksiset hammasraudat/suojat, runsashelmainen hame, röyhelö, pitsiä, samettia ja isosulkainen merirosvohattu. Liilaa ja mustaa ja viininpunaista. Upea ilmestys, ja kutkuttavan karmaiseva. Ja lauluääni sitten; kylmät väreet hiipii selkärankaa pitkin. Kun Hook toisen näytöksen alussa kertoo miksi on katkera ja surullinenkin, Smeen pukiessa tätä, niin liikuttuuhan sitä kyyninen katsojakin.

Musikaali niin. Benji Bowerin musiikki oli vauhdikasta ja monipuolista. Bändi säesti valtavan lavan takaosan rakennelmassa yläilmoissa, mutta kyllä sieltä välillä hipsittiin soittamaan lavallekin. 

Vaatteet olivat värikkäitä. Värikäs taitaa olla muuten esitystä parhaiten kuvaava sana. Raidalliset pyjamat oli selvästi Katie Sykesin sydäntä likellä koska sekä Darlingien lapset, Kadonneet pojat että merirosvot olivat sellaisissa. Ja Peter vihreissä tottakai. Koska Peter Pan on esitys missä lentäminen on oleellista, niin se piti huomioida vaatesuunnittelussakin. Halkioita ja aukkoja sopivissa kohdissa, niin lentovaijerien kiinnitys oli helpompaa. Se lentäminen sitten. Vaijerisysteemeitä ja venyviä benji-hyppymäisiä joustavia köysiä. Mutta nämä oli hienosti tehty, koska lavan reunoilla oli 2 korkeaa metallitornia, joissa esiintyjien "vastapainot" kapusivat ylös ja alas aina sitä mukaa mihin suuntaan näyttelijä lenteli vaijerillaan. Kivaa oli siis se että näytettiin koko ajan miten temppu toteutetaan.

Paljon oli kaikkia hauskoja yksityiskohtia; Peterin varjo joka jäi Darlingien ikkunalaudalle venyy ja vanuu - kolmen nukettajan ansiosta. Tiger Lily (Lois Chimimba) ja tämän sudet olivat aika näyttäviä; susilla maskit ja kainalosauvat. Koko lavastus ja rekvisiitta oli tehty kaikenlaisista kaatopaikkakamoista. Väliajan videopätkässä Michael Vale kertoi että ajatuksena oli se että kaikki se roina minkä keskellä lapset tässä näytelmässä elävät taipuu rekvisiitaksi. Krokotiilin hampaatkin olivat haarukoita, veitsiä jne. Neverlandin piti olla myös sellainen paikka mihin nykylapsikin voisi samaistua. Siksi se oli hieman kuin kaatopaikka tai "outdoor playground". Merenneidot "uivat" levyillä minkä alla pyörät. 

Oli jotenkin lämmintä kun Peter puhuu tytöistä kovin kauniisti ja ylistävästi. Onko tämä peräisin kirjasta vai joku ohjaajan lisäys, en tiedä. Olisiko Barrie kirjoittanut tytöistä tuohon sävyyn... Wendyn ja Peterin "romanssi" on tehty kauniisti, ja ehkä vähän kliseisesti (lauletaan Carpentersin Close to You-biisiä duettona). Mutta ilma-akrobatia tuo siihenkin uuden vinkkelin. 

Kuten Jane Eyressäkin niin tässä käytettiin paljon improvisointia harjoituksissa. Ja paljon ilmaharjoituksia, eli työryhmä lenteli vaijerien varassa paljon. Tässä oli kyllä tosi paljon samanlaisia ohjaus/lavastus jne ratkaisuita kuin Jane Eyressä, eli työryhmän kädenjäljen kyllä tunnistaa.

Lopuksi Wendy toteaa haluavansa aikuiseksi, mutta Peter ei, ja teiden on pakko erkaantua. Darlingin lapset palaavat seikkailuiden jälkeen kotiinsa huolestuneiden vanhempien luokse (miten ihmeessä Anna Francolini saa niin äkkiä vaihdettua vahvasta Hookin meikistä valjuksi rouva Darlingiksi, kas siinäpä teatterin magiaa!) ja elämä palaa ennalleen. Wendy on menettänyt lentotaitonsa, mutta entäs kun Peter palaa paljon myöhemmin - ja Wendyn tytär on odottanut kiihkeästi tyyppiä!

Riemastuttava satu myös aikuiseen makuun, kun se kerran on näin hyvin tehty. Tosin 2,5 tuntia voi olla lapsikatsojille aikas pitkä aika. Ikäsuositus on 7+.

Oli myös muuten mahtavaa että Emma Freud oli palannut juontamaan NT Livejä; toivottavasti pysyvästi.

Kuvien copyright Steve Tanner.

Amadeus / NT Live 6.2.2017

Vaikka tämän juuri kuukausi sitten näinkin ihan livenä teatterissa, niin niin suuren vaikutuksen Amadeus teki, että halusin heti nähdä sen uudelleen. Ja hyvä että näin. Edelleenkin tämä oli tosi hieno esitys, mutta nyt lähikuvien myötä huomasin, että esitys hieman kärsi. Tai ainakin oli hyvin erilainen kokemus. Jotenkin tämä oli hienoa nähdä paikan päällä, koska lava oli suuri ja siinä tapahtui jatkuvasti kokonaisuutena. Elokuvateatteritaltioinnissa on paljon lähikuvia, jotka sinällään ovat hyvä juttu, mutta samalla se kokonaisuus kärsi hieman.

Edelleenkin Lucian Msamati oli vallan erinomaisen hyvä Salieri. Mutta nyt hieman herra Mozart (Adam Gillen) ei ollutkaan niin vakuuttava kuin tammikuussa. Siis samanlailla tämä näytteli eikä sinällään roolissa ollut tapahtunut mitään mullistavaa. Mutta se ylenmääräinen kohkaaminen ja hötkyily korostui nyt hieman liikaa. Ehkä ne lähikuvat vaikuttivat.

Lähikuvien miinuksena on pakko nyt myös sanoa, että upeasti osana lavastusta ollut orkesteri jäi nyt hieman sivuun. Tai se ei ehkä näkynyt niin miten kokonaisvaltaisesti he olivat mukana esityksessä. Mutta sitten taas hetkittäin ne lähikuvat toimivat, esimerkiksi Salierin kasvojen lähikuvissa. Ja näki upeasta puvustuksesta ja kengistä yksityiskohtia.

Jos jäi näkemättä tämä NT Live niin hyvänä uutisena kerrottakoon että Amadeus palaa Lontoossa teatterille tammikuussa 2018! Muita näyttelijöitä ei ole vielä julkaistu, mutta onneksi Msamati palaa Salierin rooliin. Lipunmyynti alkaa jo 24.2.2017, ja jos olette ajoissa liikkeellä niin tarjolla on myös £15 hintaisiakin lippuja. Tämä on näytelmä mikä kannattaa ehdottomasti nähdä ihan livenä teatterissa.

Itse esityksen lisäksi näimme pari lyhyttä dokkaria, eli ensin esiteltiin National Theatren tarjoamia mahdollisuuksia nuorille. Yksi National Theatren tehtävistä kun on nuorison valistaminen ja teatterimahdollisuuksien tarjoaminen. On jokavuotista Connections-festivaalia, jossa nuorisoteatteriryhmistä 10 pääsee esiintymään NT:n lavalle. Tänä keväänä 21. kertaa järjestettävä festivaali on Britannian suurin. Näiden NT Live-taltiointien mukana myös kouluihin on tarjolla ilmaiseksi on demand-palveluna muutamia klassikkoja (Frankenstein, Othello, Hamlet, The Comedy of Errors ja She Stoops to Conquer, sekä Treasure Island).

Tämän lisäksi oli katsottavana myös kiinnostava A Gift Given from God dokkari, missä esityksen tekijät kertoivat rooleistaan ja näytelmästä.

Adam Gillen näki Mozartin radikaalina uudistajana ja halusi päivittää sen tähän päivään. Esikuvinaan esimerkiksi David Bowie ja Johnny Rotten. Oli myös kiinnostavaa kuulla että Shafferin ensimmäisissä luonnoksissa näytelmän nimi oli Salieri. Hänhän tässä pääosassa on, eikä Mozart. Mutta kaippa se Mozart paremmin myy nimenä kuin nykyään tuntemattomampi Salieri. Kuinka moni ns. tavallinen musiikinkuuntelija tietäisi edes Salieria ilman tätä näytelmää? Mutta Mozartin tietävät kaikki. 

Southbank Sinfonian muusikoilla oli haasteita äänen balanssin kanssa. Ongelmia aiheutti jatkuva liikkuminen ympäri lavaa, ja kun ei ollut varsinaisesti kapellimestaria ohjaamassa. Halusivat silti katsojien saavan aidon Mozart-kokemuksen (ja kyllä he siinä mielestäni onnistuivatkin). Minä ainakin olin lumoutunut musiikista ja sen käytöstä. Ja taas poistuin elokuvateatterista intopiukassa kuunnella Mozartin musiikkia!

Lucian Msamati kommentoi mielestäni erittäin napakasti ja osuvasti ihonväriään. Että jos jollakulla katsojalla on vaikeaa hänen ihastuttavan suklaasävyisen ihonsa kanssa, niin se on katsojan ongelma. Niin, mihin se ihonväri muka veisi näyttelijän uskottavuuden tulkita tiettyä roolia? Ymmärrän monen ohjaajan halun laittaa aina tummaihoinen mies esittämään esim. Otelloa, mutta... Brittiteatterissa on toki paljon muita kuin valkoisia näyttelijöitä, että siellä asiaan ei kiinnitä katsojana huomiota. Paitsi että kiinnitetään silti, ja jatkuvasti tummaihoisemmat näyttelijät (ja monet muutkin) kommentoivat brittimediassa, että teatteri on liian valkoista. Mikä on toki tottakin. Mutta ei silti niin valkoista kuin Suomessa.

Suomen tilanne on toki ihan erilainen, mutta varmaan muuttunee jatkossa. Kyllä Suomeenkin tarvitaan hyviä näyttelijöitä muistakin etnisistä taustoista. Ja sitten vielä saada katsojat "oppimaan" siihen, että on ihan sama minkävärinen esiintyjä jotain roolia esittää. Se voikin olla vaikeampaa. Jos asenteet ovat sitä luokkaa kun taannoin Kansallisbaletissa, missä vanhempi herra katsoi asiakseen paheksua suureen ääneen Liisa Ihmemaassa-baletissa Liisaa esittäneen Eun-Ji Han etnistä taustaa :-( Jos joku on niin moukka että tuommoisia ajattelee niin pitäisi edes mölyt mahassaan. 

Tampereella oli oikein mukavasti katsojia, tosi hienoa! Ja hirveän monta tuttuakin, joka on aina tosi kivaa. Kiva teatteri-ilta siis taas, vaikka olikin tallenteen kanssa hieman teknisiä ongelmia (pikselöintiä ja tekstitykset hävisivät liki koko ensimmäisen näytöksen ajaksi).

Harmittaa vaan, että Finnkino on päättänyt jättää muut paitsi Helsingin, Turun ja Tampereen pois näistä NT-Live esityksistä. Moni tuttu muualla Suomessa ei enää pääse katsomaan, jos on seuraavana päivänä töihin meno ja esitys loppuu parin tunnin ajomatkan päässä vasta 22 maissa.

Kuvien copyright Marc Brenner

Amadeus / National Theatre 10.1.2017

Aloitetaan ensiksi vahvalla suosituksella. Jos meinaat mennä katsomaan yhden näytelmän Finnkinolle tänä keväänä, olkoon se maagisen loistava Amadeus! 6.2. on siihen mahdollisuus (Hki, Tre, Tku) ja suosittelen hankkimaan liput hetimmiten.

Mulla tämä oli hieman heräteostomainen teatterikäynti. Olin alunperin ajatellut että käyn sitten katsomassa NT Livessä (ja ilman muuta käynkin), koska kalenterissa ei ollut enää oikein tyhjiä kolosia viikon reissun aikana. Mutta sitten koitin sovitella ystäväni Kirstenin kanssa treffiaikaa (hän oli samaan aikaan teatterireissulla Lontoossa) ja hän kertoi olevansa menossa Amadeukseen tiistain matineaan. Tiistain! Normaalit matineapäivät Lontoossa ovat lauantai ja teatterista riippuen joko keskiviikko tai torstai. Siispä en ollut edes ajatellut katsella esityksiä tiistaille. Satuin olemaan NT:llä kun kävimme tätä keskustelua ja poikkesin saman tien lippuluukulle kysymään olisiko yhtään lippuja sattumalta seuraavalle päivälle. No oli siellä. Ihan ehkä talon parhaalta paikalta! Amadeus esitetään NT:n suurimmalla eli Olivier-näyttämöllä ja olin rivillä H keskellä. Okei, maksoi lippu sitten 45 puntaa, mutta nähtyäni esityksen olisin maksanut vaikka viisi kertaa niin paljon. Eikä tuo ole nyt edes ihan kamalan kallista, jos vertaa esim. West Endin musikaalihintoihin. Mutta jos olisin ajoissa ollut liikkeellä olisin voinut ostaa 15 punnan lipunkin...

Viime vuonna kuollut Peter Shaffer kirjoitti monta muutakin näytelmää, mutta Amadeus lienee niistä se kaikkein tunnetuin, esitetyin ja pidetyin. Ja siitä 1984 filmatisoitu versio voitti aikanaan 8 Oscariakin. Vaikka näytelmä olisi vieraampikin, niin aika moni on nähnyt leffan - voisiko Tom Hulcen hersyävää naurua unohtaa? Pari vuotta sitten näin tämän Seinäjoen kaupunginteatterissa mutta siitä en ollut mitenkään haltioissani.

Joten sitä hienompaa oli nähdä nyt tämä Michael Longhurstin ohjaama versio. Kolme tuntia meni kuin siivillä! Kutkuttavaa tässä oli myös se, että koko näyttelijäporukka oli mulle uusia nimiä. Okei, kyllähän mä sitten monta tunnistin ja olen nähnyt teatterissakin, tv:stä ja elokuvista puhumattakaan, mutta periaatteessa siis "uusia" kasvoja. Ja huh. Sekä Lucian Msamati Salierina että Adam Gillen Mozartina olivat NIIN jumalaisen hienoja että oksat pois.

Salierin rooli on iso ja Msamati on lavalla melkein koko näytelmän ajan. Miten käsittämättömän taitavaa näyttelemistä ja eläytymistä. Salierin heikkous, kateus, mustasukkaisuus, herkuttelutaipumus, haavoittuvuus, inhimillisyys ja katkeruus nähdään kaikki, juuri sopivalla volyymillä ja pieteetillä esitettynä. Toivon hartaasti että joku teatterialan palkinto tästä seuraisi; sen verran taitava tulkinta oli kyseessä. Uskomaton on se hetki, kun Salieri oivaltaa Mozartin säveltävän (tai kuulevan) teoksen päässään, ja sitten vaan kirjoittavansa nuotit suoraan paperille. Salierin ristiriitainen suhde Jumalaan kulkee koko ajan roolin taustalla. Hän on uhrannut kaikkensa ylistääkseen sävellystyöllään Jumalaa, - ja sitten tulee nuori, huonosti käyttäytyvä Mozart, jolle kaikki on helppoa kuin heinänteko. Tämän jälkeen Salieri kokee taistelleensa Jumalaa vastaan - Mozartin ollessa se taistelukenttä.

Eikä nuori Gillen jäänyt kauheasti jälkeen loistavuudessaan. Tämän Mozart on kujeileva, kiekuva, kikattava ja kauhean hauska. Sellainen yliaktiivinen ad/hd tapaus joka suoltaa ranskaa ja italiaa sujuvasti. Mutta loppua kohti mennään kauas hauskuudesta. Ei uskoisi että sama mies on tämä raahustava ja yskivä ihmisraunio. Yksi upea hetki on se kun Mozart selostaa ooppera-asiaa (säveltää Figaron häitä) hoville.

Mukana oli 20-henkinen orkesterikin Southbank Sinfonia, ja täytyy sanoa etten ole koskaan ennen nähnyt muusikkoja näin hienosti integroituneena osaksi esitystä. He olivat osa lavastusta, osa esiintyjistä, liikkuen ja soittaen ja taituroiden. Tottakai Mozartin musiikki on kaunista, mutta soittajat herättivät sen tässä henkiin niin hienosti. Itkin esityksen aikana useaan kertaan, koska musiikki ja soitto iski suoraan sydämeen. Musiikki on tässä siis kolmannessa pääroolissa, ehkä jopa suuremmassa kuin Salieri ja Mozart ovat. Myös Karla Cromen esittämä Constanze loistaa ja säkenöi Mozartin vaimona. Hänen vaatteistaan ja karkeammasta puhetyylistään huomaa ettei hän ole ihan niin ylhäistä syntyperää kun monet muut hahmot. Mutta mikä lavasäkenöinti!

Pienemmissä, mutta todella herkullisissa, rooleissa ovat mm. Tom Edden (Joseph II) joka on niin mahtipontisen pöhkö kuningas kuin kukaan voi olla  (joka ei voi ymmärtää Mozartin oopperaa Ryöstö seraljista, koska siinä on liikaa nuotteja!), ja Geoffrey Beevers kaikelle nenäänsä nyrpistelevänä paroni Van Swieteninä. Ja miten upea sopraano on Fleur de Bray, joka laulaa Katherina Cavalierin osuudet. Ei tässä heikkoja näyttelijöitä olekaan.

Lavalla on isossa osassa cembalo, millä soitellaan, mutta sen päällä myös kiipeillään ja kujeillaan, kuherrellaankin. Todella kaunis lavastus on hyvin liikuteltavaa, ja pyörivää näyttämöä hyödynnetään hyvin. Välillä orkesteri laskeutuu monttuun. Taustalla on välillä projisointeja ja taustakankaita. Ja kuten jo todettua, niin se orkesteri toimii isona osana lavastusta. Kaikki on kaunista ja ylellistä, liikutaanhan nyt paljolti hovipiireissä. Myös puvustus noudattaa samaa hulppeaa ja silmiä hivelevää linjaa. Oih mitä peruukkeja ja pukuja ja kenkiä! Mozartillakin on kultasilla enkeleillä koristellut Doc Martensin maiharit jaloissaan!

Katsojia otetaan myös sillä tavalla mukaan, että Salieri puhuu meille suoraan monta kertaa ja niihin kohtiin katsomossa sytytetään valot, että voimme nähdä toisemme paremmin. Tämä siis alkupuolella näytelmää. Salieri myös esittelee meille henkilöhahmoja. Olemme päässeet katsomaan yksityisnäytökseen esitystä Death of Mozart or Did I do it? Samantien pyörätuolissa vaappuva vanhus muuntautuu kolmekymppiseksi, ja siirrymme ajassa kymmeniä vuosia taaksepäin.

Taikahuilu-kohtaus on maagisen upea! Ei tässä esityksessä kyllä heikkoja lenkkejä ollutkaan.

Mä ymmärrän kyllä sen inhimillisen puolen asiassa, siis miksi Salieri teki näin ja halusi tuhota Mozartin. Inhimillistä. Kateus ja mustasukkaisuus ovat varsin voimakkaita motivoimaan ihmistä. Mutta eikö tuommoisen uniikin lahjakkuuden, minkä Salieri tunnisti, edessä pitäisi tehdä ihan toisin? Tukea, kannustaa, rahoittaa? Tulee surullinen olo, että mitä MUUTA Mozart olisi vielä saanut aikaan, jos olisi saanut elää kauemmin kuin 35-vuotiaaksi?? Onhan tämä vain näytelmä, eikä mikään dokumentti Mozartin elämästä, mutta onhan tosiasiat hänen elämästään nämä. Salierin roolin siinä voi sitten ajatella suuremmaksi tai pienemmäksi. Luultavasti pienemmäksi kuin mitä Shaffer kuvaa.

Näkemäni näytös oli muuten vielä tekstitetty, joten siinä sai soitetun musiikin tietoonsa näppärästi samalla. Mun takana istunut mies totesikin siinä alussa, kun huomasi että lavan molemmilla puolilla on tekstityslaitteet (NT:llä on yleensä muutama esitys joka näytelmästä tekstitettyjä), että nyt saatiinkin singalong-versio Mozartista!

Tämä kannattaa kaikkien ihmisten nähdä. Klassinen musiikki ja Mozartin elämä saattaa näyttäytyä ihan uudessa valossa. Yksi parhaita teatteriesityksiä mitä olen koskaan nähnyt.

 

Meillä oli varsin hieno iltapäivä siis Kirstenin kanssa. Ennen esitystä bongasimme teatterin aulasta vielä näyttelijä Una Stubbsin - joka änkesi samaan kuvaankin kanssamme :-) En yleensä häiriköi näyttelijöitä kun ovat vapaa-ajallaan, mutta koska pari päivää aikaisemmin Una oli loistanut Sherlockin The Lying Detective -jaksossa, niin kävin kiittämässä häntä siitä. Meillä oli oikein mukava juttutuokio, ja hän tuli vielä myöhemmin kiittämään kehuista. Ja tykkäsi myös näytelmästä.


Kuvien copyright Marc Brenner
Muut kuvat itse otettuja.

Hedda Gabler / National Theatre 9.1.2017

Pidän kovasti Ibsenin Hedda Gablerista näytelmänä ja olen nähnyt sen pari-kolme kertaa teatterissa. Tämä National Theatren uusi (Patrick Marberin dramatisoima) versio kiinnosti siis kovasti ja varasinkin lipun hyvissä ajoin, kun aloin suunnittelemaan tammikuun Lontoon-reissua. Ja kun sai vielä 15 punnan lipunkin, permannon D-riville... Ei paha. Istuin melkein vasemmassa reunassa, ja se oli näyttelijöiden reitti lavalle eli Tesmanien kotiin.

Ei tässä mitään varsinaista valittamista ole, hyvää perusteatteria. Mutta jotenkin jäi silti oudon valju ja hailakka vaikutelma. Näihin Ivo van Hoven ohjauksiin on edelleen hyvin kahtiajakautunut suhtautuminen. Toiset ovat olleet hienoja, toiset ihan floppeja. Tämä Hedda Gabler oli jotain siltä väliltä. Ne ongelmat mitä näytelmässä mahdollisesti olivat olivat ohjauksellisia. Hyvin moderni tulkinta, vaikka teksti on vanhaa (alunperin julkaistu 1890).

Luottolavastajansa Jan Versweyveld oli luonut hyvin pelkistetyn, ilmavan ja modernin valkoisen lavan, jossa vain muutama orpo huonekalu etsi toistaan. Tila oli kuin valkoisella vuorattu laatikko, minkä yleisön puoleinen seinä oli avoin. Myös kaikki sisääntulot tehdään tämän laatikon ulkopuolelta eli katsomosta tai oikeasta etureunasta. Laatikko on todellakin aukoton (vasemmalla on yksi ikkuna). Keskellä lavaa yksinäinen Hedda tapaili pianoa. Myös valosuunnittelu oli Versweyveldin käsialaa.

Nyt jotenkin nimiroolissa esiintynyt Ruth Wilson ei saanut rooliin sellaista intohimoa tai nostetta mitä kaipasin. Ja kyllä se Heddan rooli tässä on aika oleellinen. En ollut ennen Wilsonia lavalla nähnyt, mutta monessa elokuvassa ja tv-sarjassa kyllä. Hänen Heddansa on etäinen ja kolea. Kukkia viskoessaan ja niitä nitojalla seinään iskiessään tulee sentään vähän kipinää. Toki Hedda on lähtökohtaisesti tunnekylmä ja ailahteleva, väkivaltainen ja tyytymätön (elämään, mieheensä, vähän kaikkeen). Ja hyvin Wilson näyttelee tympiintynyttä ja tunneköyhää naista. Mutta mikä mahtaa tehdä naisesta sellaisen?

Hedda on monella tapaa nykyaikaisenkin naisen kuva; hyvin monimutkainen ja itsetuhoinenkin. Kun elämässä ei menekään niinkuin sitä haluaisi ja kuvittelisi. Keskiluokkaisen elämän vankina jotenkin. Iso ja vaativa rooli; ja henkilö josta on vaikea pitää. "I've no talent for life" toteaa Hedda. Niin... kenellä sitä nyt olisi, vaan tässäpä sitä elämää eletään kun ei muutakaan voida. Kun Brock juuri ennen traagista loppuratkaisua toteaa: "We must all accept the inevitable", vastaa Hedda siihen "Must we?". Eikä Hedda hyväksykään valmiita malleja tai tätä tavallista, tylsää elämää.

Ruth Wilson ja Rafe Spall ennättivät raapustaa nimmarinsa käsiohjelmaani.

Sen sijaan Kyle Soller aviomies Tesmanina ja Rafe Spall tuomari Brackin rooleissa olivat kumpainenkin todella loistavia! Tesman on tässä rempseä ja poikamaisen innostunut omasta akateemisesta tutkimuksestaan. Yhdessäkin kohtauksessa hän syö pikanuudeleita pahvirasiasta ja puhuu ruoka suussaan. En tiedä miten Heddasta tämä Tesman voi olla tylsä; hänhän pursuaa elämäniloa ja vauhtia. Ja Brack sitten! Monesti roolissa on hieman vanhempi mies, mutta tämä Brack on melkolailla Heddan ikäluokkaa - ja hyvin viettelevä ja syntisen oloinen. Hetkittäin niin hyytävän pelottava ja aggressiivinenkin että ihan kylmää. Varsinkin toisessa näytöksessä. Ja se jännite mikä on Heddan ja Brockin välissä on käsinkosketeltavaa. Lopussa läträäminen punaisen juoman kanssa on piste iin päällä. Loistavat suoritukset molemmilta miehiltä! Sollerkin pääsee käyttämään natiiviaksenttiaan tässä, mutta hyvin se sopii Tesmanille (omaan korvaan vaan hieman särähtää).

Rouva Elvstedistä (Sinéad Matthews) jäi mieleen lähinnä todella käheä ja sortuva ääni (flunssa?) ja hermostunut olemus. Siinä on toinen mieheensä kyllästynyt marisija (jolla on vielä kamala 80-luvun kampaus ja ruma mekko). Palvelija Berte (unkarilainen Éva Magyar) istuu lähes koko ensimmäisen näytöksen näyttämön vasemmassa etunurkassa, hiljaa. On hänellä myöhemmin muutama repliikkikin.Tesmanin täti Juliana (Kate Duchéne) on hössöttävä ja hyväätarkoittava. Chukwudi Iwuji on myös hyvä Heddan eksän Lovborgin roolissa.

2 tuntia 40 minuuttia on aika pitkä aika, mutta toinen näytös oli niin intensiivinen että näytelmä kantaa kyllä sinne loppuun asti. Olihan tässä hieman tylsiäkin hetkiä. Ja sellaista mitä en ymmärtänyt lainkaan... Esimerkiksi kun yhtäkkiä kaikki näyttelijät alkavat kiinnittää akkuporakoneilla ikkunan eteen vanerilevyjä. Mutta jotenkin vaikka Hedda Gabler on ensisijaisesti ison naisroolin näytelmä niin minulle tässä Brock ja Tesman olivat oleellisempia. Erityisesti se Brockin ja Heddan suhde.

Hedda Gabler kannattaa käydä katsomassa omin silmin. Se on mahdollista Helsingissä, Tampereella ja Turussa, nimittäin Finnkinolla NT Live-sarjassa 13.3. En ole varma haluanko nähdä tätä uudelleen, mutta harkitsen.


Kuvien copyright Jan Versweyveld
Nimmarikuva oma.