Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lesley Manville. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lesley Manville. Näytä kaikki tekstit

torstai 5. maaliskuuta 2020

The Visit / National Theatre 5.3.2020

Mikä ihme näissä näytelmissä missä Tony Kushner on osallisena, että pituus on aina 3 tuntia ja rapiat? Tällä kertaa vuorossa oli sveitsiläisen Friedrich Dürrenmattin näytelmä Der Besuch der alten Dame eli The Visit or The Old Lady Comes To Call. En liene törmännyt hänen teoksiinsa ennen, joten siinäkin mielessä avartavaa. Ja tämä oli kyllä hieno esitys!

Ohjaajana Jeremy Herrin, jonka töitä olen nähnyt aika paljon viime vuosina. Ja hienosti tämäkin on ohjattu! Suuria joukkokohtauksia, upeasti hyödynnetty Olivier-näyttämön pyöröä ja sen hissirakennetta, ja kaikkea mahdollista. Tony Kushner vastaa tekstin sovittamisesta, ja tuloksena on napakkaa dialogia ja kiinnostavia moraalisia pohdintoja.


Olemme pikkuisessa Slurry-nimisessä pienessä amerikkalaisessa hiipuvassa teollisuuskaupungissa, 1950-luvun puolivälissä. Taantuma koittelee, kirkon ja aseman kellotkin on jo myyty keräilijälle. Juutalaisten ja kommunistien vikaa kaikki. Junatkaan eivät juuri enää pysähdy pikkuisella asemalla, pyyhältävät ohi jättäen pölypilvet jälkeensä. Ukkelit miettivät omaa ja kaupungin kohtaloa; ovat yhtä elossa kuin sammaleet ja jäkälät (miten ihana vertauskuva jotenkin). Mutta nyt on tapahtumassa jotain jännittävää! Nimittäin kaupungista lähtöisin oleva multimiljönääri Claire Zachanassian (Lesley Manville) on palaamassa paikkakunnalle! Kuoro on valmiina tervetuloseremoniaan ja kaikki kaupungin päättäjät myös. Miksi nainen nyt yhtäkkiä palaa, miettivät sekä kaupungin asukkaat että katsojat. Mutta kaikki selviää... Pasmat menevät sekaisin kun pikajuna yhtäkkiä pysähtyykin asemalla ja elegantti vanhempi rouvashenkilö saapuu, vanavedessään aviomies nr 7 ja vanhalta korppikotkalta näyttävä hovimestari Boby (Richard Durden) knallissaan. Hätäjarrusta vedetään silloin kuin halutaan junan pysähtyvän, ainakin jos on rahaa...

Clairen saapumisesta alkaa kiinnostava tapahtumien ketju - ja pian selviää miksi hän on päättänyt palata, 45 vuoden jälkeen. Oikeudenjano ja kosto motivoivat naista, ja hän haluaa hyvitystä. Hän lupaa asukkaille ja kaupungille miljardi dollaria siitä hyvästä että joku päästää päiviltään hänen nuoruusvuosien heilansa, nykyään sekatavarakauppiaana toimivan Alfred Illin (Hugo Weaving). Jaa miksikö? Vuosikymmeniä aiemmin nuoret kohtasivat millon metsässä, milloin ladossa, ja siitä tuloksena oli tietenkin ei-toivottu raskaus. Oikeudenkäyntiin Ill hankki todistajat valehtelemaan puolestaan, ja Claire joutui poistumaan kaupungista nöyryytettynä, vauva kainalossaan. Ja nyt on maksun aika. 

Hänellä on rahaa ja aikaa odottaa että kaupunkilaiset miettivät moraaalisia valintojaan. Voidaanko uhrata yksi, vaikkakin ihan kelpo yhteiskunnan jäsen, kahden teini-ikäisen isä ja aviopuoliso, mutta kuitenkin menneisyydessään väärin toiminut. Kun vaakakupissa olisi vaurautta koko kuolevalle yhteisölle. Tätä sitten mietitään eri kanteilta muutama tunti. Sillä aikaa Claire ehtii jo potkaista ukkonsa pois ja naida seuraavan (numero 8), käydä fiilistelemässä vanhoja paikkoja ja keskustella Alfredin kanssa syntyjä syviä. Muistella menneitäkin. Ja vähän muutakin tapahtuu.


Kaupunkilaiset vakuuttavat aluksi Alfredille etteivät he todellakaan myy tätä, eivät edes miljardista. Silti yksi jos toinenkin ostaa velaksi uusia kenkiä, kirkonkelloja ja autoja. Jopa Alfredin poika hurahtaa tähän kulutushysteriaan. Milläköhän he kuvittelevat maksavansa kaiken tämän? Luotolla elämisessä on aina se huono puoli että laskut lankeavat maksettaviksi joskus. Jännitys säilyy loppuun asti - miten käy Alfredin, miten käy Slurryn? Hänelle suositellaan lähtöä paikkakunnalta, etteivät kaupunkilaiset sortuisi ahneudessaan murhaan... mutta mennäkö vai jäädä, vaikea kysymys.

Slurryssä asuu tavallisia ihmisiä mutta näistä kuoriutuu esille kyllä paljon raadollisia piirteitä kun mahdollisuus äkkirikastumiseen ilmaantuu. Poliisipäällikkö siirtyy Clairen palkkalistoille, pormestari (Nicholas Woodeson) koittaa selittää asioita parhain päin ja jopa pappi sekoaa uusiin kenkiin. Ja yhtäkkiä moni haluaa avata luotollisen tilin Alfredin sekatavarakauppaan... Kaikkea tätä tarkkailee huvittuneesti kylmänviileä Claire, joka on nyt siinä asemassa ettei sanoja tarvitse säästellä. Ja miten teräväkielinen nainen tästä on tullut. Tyttönä hän oli halveksittu ja köyhääkin köyhempi, juopon ja hullun isän ja karanneen äidin tytär, joka vielä häpeällisesti tuli raskaaksi teininä. Ehkä hän on kärsinyt tarpeeksi, myös liudasta tyhjäpäisiä (mutta ilmeisen varakkaita) aviomiehiä. Kokemuksia maailman turuilta, bordelleista ja vaikka mistä on kertynyt, ja hintana siitä on tekojalat ja toinen käsikin on irtomallia. Mutta kun vaurautta piisaa, ja silloin ei tarvitse nöyristellä enää kenellekään. Kantotuolilla pääsee kyllä hyvin eteenpäin. Moneen otteeseen katsojia muistutetaan että Claire ei ole filantrooppi vaan kylmä bisnesnainen. Ei hän hyvää hyvyyttään ole tullut entistä kotikaupunkiaan pelastamaan. Lesley Manville tekee upeaa ja herkullisen synkänhilpeää työtä. Aivan mielettömän hienoa seurattavaa. Tämä oli kolmas kerta kun näin hänet näyttömöllä ja aina ilo katsoa. 


Ja olipa myös tosi hienoa päästä vihdoin ja viimein näkemään australialainen Hugo Weaving teatterin lavalla! Niin monista leffoista tuttu mies ei juuri esiinny kuin Australiassa, joten tämä oli sikälikin harvinaista herkkua. Mies oli toki loistava Matrix-leffoissa, ja Taru Sormusten Herrojen Elrondina, mutta oma suosikkini on huikea road trip -leffa Priscilla - Queen of the Desert vuodelta 1994, jossa Weaving esittää sympaattista dragartistia antaumuksella. Hieman pelottavan synkeä mies, mutta aivan älyttömän karismaattinen teatterissa. Alfred Ill oli vähän tossukkamainen, katuikin tekojaan, mutta tuntui alistuvan pragmaattisesti kohtaloonsa. Tyypillä oli sotkuinen tukka ja jotain toppauksiakin kenties, ja jotenkin muistutti naapurimaan näyttelijää Sam Neilliä. Mutta stage doorilla paljastui, että kyllä se Hugo Weaving ihan hoikka ja vähätukkainen oma itsensä oli. Oikeastaan ihan saman näköinen kuin Priscillassa, muutaman vuoden vaan vanhempana. Kannatti jäätyä reilu tunti odottamassa että sain käsiohjelmaan nimmarin (ei siellä sitten muita enää ollutkaan kuin minä ja joku nuori heppu).

Niin ja bonuksena saimme myös pienen dueton a'la Weaving ja Manville! Melankolinen Just A Wearyin´ For You kuulostaa ahdistavalta, kun samalla Claire pyytää Alfredia suostumaan pyyntöönsä, että oikeus toteutuu ja velka tulee kuitattua. Saako rahalla oikeutta? Kaupunki järjestää asiasta lopulta äänestyksen.


Oli kyllä hieno kokemus tämä. Näyttämön ylhäällä viiden hengen bändi soitteli jazzahtavaa musiikkia sopivasti, ja kaikki äänisuunnittelu (Paul Ardittin käsialaa) oli tosi hienosti toteutettu. Varsinkin junaefektit! Vicki Mortimerin lavastus loihti semmoisen 1950-luvun amerikkalaisen pikkukaupungin silmiemme eteen kauppoineen, metsineen ja neonvalokyltteineen. Katon rajassa on metallinen kantosiltarakenne. Mainio yksityiskohta rouva Zachanassianin seurueessa on koristeellinen musta ruumisarkku jonka hän on tuonut mukaan rakasta Alfredia varten. Mukana on toki myös laatikossa matkaava lemmikkipantteri, josta saamme kuulla hienot ääniefektit. Pakko kehua myös Moritz Jungen upeaa vaatesuunnittelua, varsinkin Clairen pukuloisto häikäisee, hieman ankeasävyisten kaupunkilaisten asujen rinnalla erityisesti. Niin ja hyvin taittuu kaikilta jenkkimurrekin!

3,5 tuntia oli hieman pitkä rupeama, mutta 20 min ja 10 min tauot olivat ihan passelit, joten ei tuntunut niin pitkältä sitten kummiskaan. Ja hyvää draamaa katsoo ilokseen.


Pääsin tämän yhteydessä kokeilemaan myös National Theatren kehittämiä Smart Caption laseja, eli sellaisia mihin saa tekstityksen suoraan. Lasit saa varata ilmaiseksi ja käyttöön saa opastuksen. Tämä tosin oli niin pitkä näytelmä, että akku piti käydä vaihtamassa ekalla väliajalla. Teknologia perustuu siihen että jotenkin kone lukee näyttelijän replikoinnista vinkin milloin valmiiksi syötetyt replat näytetään. Tekstin paikkaa saa siirrettyä, kokoa, väriä jne muutettua sekä myös haluaako tekstin rivi kerrallaan vai jatkuvana juoksutuksena. Siis muutoksia voi tehdä missä vaiheessa näytelmää haluaakin. Palvelu on tarkoitettu ensisijassa kuulonsa kanssa kamppaileville, mutta toimii hyvin monessa muussakin tapauksessa. Kehitteillä on myös toiselle kielelle kääntävä versio, mutta ehkei suomi nyt ihan ensimmäinen kieli tule olemaan kunhan tämmöiset systeemit on valmiina. Lasit pystyy pitämään myös omien silmälasien päällä minulle kerrottiin, monenlaisia säätöjä oli myös sangoissa, nenäkappaleessa jne. Todella näppärä systeemi ja olen halunnut kokeilla siitä asti kun nämä joskus vuosi sitten tulivat saataville. Nyt myös tätä pilotoidaan elokuvissa, eli mainiota!

       

Kertakaikkisen antoisa ilta! Ja kastuneet kengätkin melkein kuivuivat pitkän esityksen aikana. Ennen näytelmää oli vielä hyvää aikaa tutustua teatterin aulan hienoon pukusuunnittelunäyttelyyn. Kyllä isolla talolla on isot resurssit, joka saralla.


Esityskuvien copyright Johan Persson, muut kuvat omia.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Long Day's Journey Into Night / Bristol Old Vic 2.4.2016

Tämä Eugene O’Neillin omaelämäkerrallinen perhekuvaus Long Day's Journey Into Night (Pitkän päivän matka yöhön) on yksi teatteriklassikoita. Ei mikään helppo tai hauska, mutta liikuttava ja monenlaisia tunteita nostattava. Bristol Old Vic täyttää tänä vuonna 250 vuotta ja valitsi siis yhdeksi juhlavuoden näytelmäkseen tämän. Varmaan mahdollisuus saada teatterin oma kasvatti Jeremy Irons miespääosaan vaikutti asiaan.


Ja niin karismaattinen kun Jeremy Irons onkin, näin 67-vuotiaanakin, niin kyllä tämä on ihan Leslie Manvillen bravuuri. Morfiinikoukussa rimpuileva Mary on herkkä, haavoittuva ja hulluuden portteja kolkutteleva, ja Manville osaa tulkita tätä niin riipaisevasti että tulee melkein itku. Tämä on tunnelatauksessaan suoraan jatkoa Manvillen edelliselle teatterityölle eli Ibsenin Ghosts:ille, ja kas kun ohjaajakin on sama eli Richard Eyre. Taas kerran ihan Olivierin arvoinen suoritus (Ghostsista Manville sen viime vuonna sai).


Miten musta tuntuu että niin moni amerikkalainen näytelmäkirjailija kuvaa rikkirevittyjä perheitä, jotka rimpuilevat omissa pikkuhelveteissään. Niin tämä Tyronen perhekin. Isä James (Jeremy Irons) on näyttelijä, jota elämä on vienyt kiertämään pitkin maata. Nyt jo vähän uransa ehtoopuolella hän on enemmän keskittynyt (huonoihin) kiinteistökauppoihin. Mary on joutunut hautaamaan omat urahaaveensa (nunna tai konserttipianisti!) seuratakseen miestään hotellihuoneasumisen jatkuvaan kierteeseen. Pojillakaan ei hyvin mene. Eugene on kuollut ihan vauvana (mutta on silti hyvin läsnä), Edmund (Billy Howle) kärsii keuhkotaudista ja työtön näyttelijä Jamie (Hadley Fraser) kipuilee alkoholiongelmansa kanssa. Viina maistuu itse asiassa kaikille miehille tässä enemmän kuin hyvin.

  

Tapahtumapaikkana on perheen kesäasunto, missä Mary ei viihdy lainkaan. Tai tarkemmin ottaen olohuone. Tätä tuotanto kestää kolme tuntia ja 20 minuuttia, mutta ajallisesti ei liikuta kuin yhden vuorokauden puitteissa. Päivän ja varsinkin illan mittaan käydään monia tärkeitä keskusteluita ja avaudutaan, ehkä vähän liikaakin. Kaikilla on paljon kipeitä asioita sydämellään; paljon kaunaa on kertynyt vuosien varrella. Isää syyllistetään siitä ettei tämä kitsaana miehenä raatsi laittaa rahaa muiden addiktiohoitohin.

Perheen pojista ei löytynyt kuin harjoituskuva


Viides henkilö lavalla on rempseä palvelustyttö Cathleen (Jessica Regan) joka piipahtaa muutaman kerran. Mary takertuu tähän kun miehet ovat lähteneet kaikki illaksi kaupungille ja ei ole ketään muutakaan. Koska takertuminen on joskus ainoa vaihtoehto. Perheen miehet taitavat kokea sen aika tukahduttavana. Tämän perheen olohuoneessa on niin monta elefanttia, ja asioista ei vain puhuta. Tai puhutaan, mutta silti vaietaan. Mary kyllä puhuu, muistelee menneitä, syyllistää itseään Eugenen kuolemasta, jaarittelee ja lavertelee. Mutta esimerkiksi Edmundin sairaus on asia mitä hän ei voi myöntää edes itselleen. Puhuu vain kesäflunssasta, vaikka poikaa odottaa puolen vuoden keuhkoparantolajakso.

   

Hadley Fraseria olen nähnyt parin vuoden aikana teatterin lavalla tosi paljon. Donmarissa City of Angels musikaalissa ja Coriolanuksessa, ja nyt viimeksi Kenneth Branagh Companyn Winter’s Talessa ja Harlequinadessa. Ja vielä jossain muussakin, mitä en nyt muista. Mutta mies on tavattoman taitava (ja hyvästä lauluäänestä saatiin nytkin pieni näyte) ja sopii hyvin vetämään Jamien roolin. Billy Howle on Bristol Old Vicin teatterikoulun oma kasvatti ja mulle ihan uusi tuttavuus. Miten kukaan voi yskiä noin todentuntuisesti! Muutenkin nappisuoritus. 


Jeremy Irons puhuu hieman epäselvästi hetkittäin, ja mietin että kuuluuko se rooliin vai puhuuko se noin epäselvästi muutenkin. Moni kriitikko on tästä maininnut, että ehkä se en ole vain minä ketä tämä häiristsee. Mutta ei toki iso juttu ole. Muuten näytteleminen on hienovaraisen kaunista. Vähän ehkä jo ikä painaa. Ja jotenkin se on ahistavaa kun suosikkinäyttelijä vanhenee... (no, onhan Brideshead Revisitedistä jo vuosia... peräti 35! Kai sitä ihminen nyt siinä ajassa vähän rupsahtaakin). Mutta charmi ei ole kadonnut!

Pääsin kurkkaamaan alas katsomoon yläparvelta


Richard Eyre on huikean taitava ohjaaja, ja tämäkin on varsin mallikelpoinen esitys. Jos kohta pituudesta olisi voinut ottaa hieman pois. Vaikka näyttämöllä tapahtui kiinnostavia asioita, niin ei tämmöinen puhenäytelmä paras mahdollinen valinta ole parin tunnin yöunien jälkeen. Välillä sain pinnistellä pysyäkseni hereillä.

Lavalla on tummia puuhuonekaluja ja aika vanhoillisesti sisustettu olohuone massiivisine kirjahyllyineen. Huoneen seinät ovat tummaa puupaneelia imitoivaa pleksiverhoilua, josta näkyy läpi jännästi teatterin vanhat rakenteet. Kun niin valaistaan. Aika hieno oikeastaan, nimenomaan se jännä pleksi (tai mitä lie materiaalia onkaan). Rob Howell vastaa lavastuksesta.

Remontin aikana oli katsomon paikalla kaivinkone! Remppakuvia oli seinillä.


Bristol Old Vic on kyllä hieno paikka. Se remontoitiin täysin 2012, mutta arvokkaasti vanhaa kunnioittaen. Katsomo on krumeluurattu ja kaunis, ja aika pieni ja intiimikin. Vaikka siellä on 3 parveakin. Permantopaikat eivät ole stalls, vaan pit, kuten esimerkiksi Sam Wanamaker Playhousessa. 

 

Yläkerrassa on tapas-baari, alhaalla ihan tavallinen. Isoja löhösohvia on siellä täällä ja pääportaikossa massiiviset kattokruunut ja seinillä isoja kuvavedoksia vanhoista esityksistä.  Ulospäin rakennus on oudon vaatimaton ja jopa huomaamatonkin. Lippujen hinnat eivät päätä huimaa. Parhaat paikat permannon 5:llä rivillä keskellä £30. Lontoossa sama maksaa kolme kertaa enemmän. Ja ketkä kaikki ovat täällä opiskelleet, ja näytelleetkin!


Kriitikot ovat kyllä tästä tykänneet, joten ehkä siirto Lontooseen on hyvinkin mahdollista. Toivossa on hyvä elää, sillä kyllä tämän voisi uudelleenkin nähdä, ehkä hieman virkeämpänä. Teatteri on koonnut kritiikkejä näppärästi yhteen paikkaan, vassokuu.

      

Kaiken kaikkiaan karismaattisia näyttelijöitä ja hieno tarina upeasti tulkittuna. Ei mitään valittamista illassa. Paitsi se että koko tiimi karkasi lepäämään ennen kuin kerkesin saamaan nimmareita käsiohjelmaan, kuvista puhumattakaan. No, heillä takana kaksi liki 3,5 h esitystä, ja aika raskas näytelmä kyseessä, niin ymmärrän hyvin että halusivat nukkumaan.



Esityskuvien copyright Hugo Glendinning

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Oliviers gaala 2014

No niin, koitan tässä samalla päivittää tätä kun seuraan gaalaa Lontoon Covent Gardenin oopperatalosta. Koostelähetys ITV:ltä tulee sitten muutaman tunnin päästä.

Toistaiseksi jaettu muutamia palkintoja eli esimerkiksi:

best revival: Ghosts

Manville & Lowden Oliviers-lounaalla 2.4.

paras miessivuosa: Jack Lowden (Ghosts)

paras naissivuosa: Sharon D Clarke (The Amen Corner)

paras komedia: Jeeves & Wooster in Perfect Nonsense

Olenpas tosi, tosi iloinen Ghosts-tiimin puolesta, ja varsinkin Jack Lowdenin. Toki myös Mark Gatiss oli ehdolla, mutta toi Lowden oli NIIN murskaava Oswaldin roolissa että oksat pois. Tässä muuten Guardianin sponssaamana pätkä näytelmästä. Joka on 26.6. Brittien leffateattereissa ja oletettavasti sen jälkeen ostettavissa Digital Theatren kautta. Ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Ja hei, joku juuri twiittasi että seuraavaksi Jack Lowden on BBC:n Wolf Hallissa Tom Wyatt:in roolissa. Siis se Hilary Mantelin kirja... JEEEEE! Filmaavat sitä parhaillaan.


Kinnear & Manville & pystit

Ja jeeeee, Lesley Manville paras naispääosa ja Rory Kinnear paras miespääosa. Molemmat olivat kyllä niin loistavia ja voittonsa ansainneita. Vaikka vähän sitä miespääosaa toivoin myös Tom Hiddlestonille.

Yleisöpalkinto Les Miserables-musikaalille. Yllättäen mäkin äänestin sitä a) koska se oli loistava ja b) koska en ollut kai muita ehdokkaita edes nähnyt.

Paras ohjaaja Lyndsey Turner, Almeidan Chimerica-ohjauksesta. Ensi vuonnahan Lyndsey ohjaa jonkun Hamletin Barbicaniin, mikä lie produktio :-)) Chimerica oli myös paras uusi näytelmä (ja edelleen harmittelen kun missasin sen). Toivotaan että se tulee arkistoon joskus jonnekin katsottavaksi.

Vajaan puolen tunnin päästä alkaa sitten ITV:n koostelähetys... Joka oli pettymys, koska siitä oli leikattu niin paljon pois. Pöh.

Kaikki ehdokkaat ja tulokset löytyvät Oliviers-sivuilta. Pelkät voittajat myös. Kiitospuheita ei ole vielä julkaistu, mutta laitan linkkiä sitten kun joskus ilmaantuvat jonnekin.

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Ghosts / Trafalgar Studios 8.3.2014

 

Tämä Ibsenin harvoin esitetty Ghosts nousee kyllä yhdeksi parhaista teatterielämyksistä pitkään aikaan. Moni tuttu oli kehunut ja käynyt katsomassa jo silloin kun meni Almeidassa. Sieltä siirtyi sitten Trafalgar Studiosille. Pitkään arvoin että menenkö vai enkö, mutta onneksi menin! Aivan hirveän koskettava näytelmä, jossa oli kaikki elementit kohdallaan. Sellaista laatuteatteria mitä harvoin näkee. Ei moitteen sanaa.

Oswald ja äitinsä

Mestarillinen Richard Eyre ohjasi ja vastasi myös näytelmän muokkaamisesta. Lavastus (a'la Tim Hatley) oli kaunista ja loi oikeanlaisen tunnelman yhdessä hienovaraisen musiikin ja valojen kanssa. Sonia Friedman oli muuten tässäkin tuottajana. Laatutakuu siis.


Helene Alving (Lesley Manville) on vauras leskirouva joka perustaa orpokodin miehensä muistoksi. Pastori Manders (Adam Kotz) auttaa paperitöissä ja toimii rouvan uskottuna muutenkin. Näiden välillä on jännitettä muutenkin. Kun lesken poika Oswald (mielettömän taitava Jack Lowden) palaa kotiin niin menneisyyden haamut ja salaisuudet alkavat paljastua. Palvelijatar Regina ja tämän isä, kirvesmies Jacob liittyvät kuvioihin myös.


Lesley Manville oli henkeäsalpaavan hieno, herkkä ja samalla voimakastahtoinen nainen! Mielettömän hieno suoritus. Kaikki muutkin näyttelijät osaavat asiansa. Varsinkin Adam Kotz pastorina ja Jack Lowden Oswaldina tekivät niin hienoa näyttelijäntyötä että oksat pois. Adam Kotz on ollut varmaan biljoonassa tv-sarjassa ja leffoissakin. Jack Lowden on mulle aiemmin tuntematon suuruus, mutta taatusti haluan nähdä herraa jatkossa enemmänkin, sen verran loistavasti näytteli. Oli muuten Chariots Of Firen pääosassa, joka alkoi Hampstead Theatressa ja siirtyi sieltä West Endille 2012. Ihana skotti!

Loppukohtaus sai mut liikuttumaan kyyneliin asti. Ja aika monen muunkin katsomossa. Oli tosi rankkaa siirtyä pois teatterista sellaisen tunnemyrskyn jälkeen. Ymmärrän hyvin että näyttelijät olivat aika puhki. Jack Lowdenia en kehdannut edes pyytää yhteiskuvaan, koska herra oli sen näkönen että on vuodattanut sielunsä ja sisimpänsä tyhjiin.


90 minuuttia ilman väliaikaa. Aika meni kuin siivillä. Ei sitä oikeastaan huomannut miten pitkä tämä oli, koska tarina ja esiintyjät olivat vaan niin hyvät. Mä olin matineassa, joten koko loppuiltapäivä meni vähän synkissä fiiliksissä. Illaksi olisi kaivannut jotain kevyttä, mutta sen sijaan sainkin ihan kuraa...

Adam Kotz ja allekirjoittanut

Olin kyllä tyytyväinen stage doorilla että onnistuin saamaan kaikkien muiden nimmarit paitsi Brian McCardien. Varsinkin koska kyseessä oli matinea ja näyttelijöillä kiire. Ja myös koska esitys oli niin tunteita riipivä ja ei varmaan kovin helppo näyttelijöillekään. Varsinkin Lesley manvillelle ja Jack Lowdenille. En kehdannut sitten heitä valokuvaankaan houkutella. Pääsin kuitenkin kaikille kehumaan miten loistavia olivat.



Virallisten kuvien copyright Hugo Glendinning