Peter Pan / NT Live 12.6.2017

Alunperin en ajatellut mennä katsomaan koko Peter Pania, mutta kun Smack The Jack-Jukka kutsui a oli vapaa maanantai, niin mikä jottei. Ja kun ainoa teatterissa näkemäni Peter Pan on omintakeinen mutta loistava Teatteri Lahjattomien Jonkun on oltava Pan parin vuoden takaa.

Ja onneksi menin, sillä tämähän oli vallan loistava. Koko perheen näytelmä oli vauhdikas ja värikäs tulkinta J. M. Barrien satuklassikosta. Tässä oli pitkälti samat tekijät kuin edelleenkin Briteissä kiertävässä Jane Eyressä, joka sekin nähtiin NT Livessä, ja oli loistava. Bristol Old Vicin sakki osaa siis tehdä hienoja esityksiä. Ohjaaja Sally Cookson, lavastussuunnittelija Michael Vale, pukusuunnittelija Katie Sykes, valosuunnittelija Aideen Malone, säveltäjä ja muusikko Benji Bower, liikesuunittelija/ohjaaja Dan Canham jne. Jos kerran porukka pelaa näin hyvin yhteen niin mikä jottei. 

Jane Eyrestä oli napattu myös sen pääosanesittäjät eli Madeleine Worrall Wendyksi sekä Felix Hayes moneen rooliin (mm. Smee, herra Darling, toinen kaksosista). On muuten aika hyytävä Smee!

Tämä Peter Pan muuten sai ensi-iltansa Bristolissa jo 2012, ja siirtyi Lontooseen National Theatreen viime vuoden marraskuussa. Osa näyttelijöistä on samoja, mutta esim. Felix Hayes ei ollut alkuperäisessä lainkaan. On myös jännää että kahden pääroolin (Wendyn ohella) eli Peter Pan ja Captain Hook esittäjät vaihtuivat. Bristolissa Hookia esitti mies, Lontoossa nainen.

Worrall oli loistava Wendy ja muutenkin ällistyttävää miten hienosti koko porukka esittää lapsia! Tarinahan alkaa Darlingin perheen kotoa, tai tarkemmin ottaen lasten makuuhuoneesta. Perheen koirana/sisäkkönä (ilmeisesti Nana on alunperin koira, mutta tässä versiossa hän on vähän kumpaakin, eli iso mies jolla sisäkön valkoinen essu. Mutta silti hänet laitetaan pihalle, jossa haukkuu. Hmm... Kaippa yksi satuaspekti sitten?) hirmu hyvä Ekow Quartey. Joka on myöhemmin Tootles-niminen yksi Kadotetuista pojista. Ja vieläpä yksi merirosvoistakin. 

Tähän perheidylliin pölähtää poika joka ei halunnut kasvaa aikuiseksi eli Peter Pan. Peterin roolissa Paul Hilton, josta ensin mietin etten ole kyllä koskaan teatterissa nähnyt, mutta oli se NT:n musikaalissa wonder.land, jota olin katsomassa tammikuussa 2016. Ehkä hieman vanha (s. 1970) tähän rooliin, mutta ihan hyvin kyllä veti. Aika hulvaton. Rooli oli toki aika fyysinen ja mua hieman häiritsi lähikuvissa kun toinen oli helkkarin hikinen. Hilton muistutti Peterin pystytukkakampauksessa tosi paljon Rik Mayallia, tuota edesmennyttä Young Ones-näyttelijää.

Muista tyypeistä on pakko mainita Saikat Ahamed monine rooleineen, joista hauskuuttavin oli siansaksaa puhuva Tinkerbell! Pieni, kalju, pönäkkä mies liitelemässä keijunsiivissään ja valkoisessa tyllihamosessa ilmojen halki - ihan parasta! Ja sitten on vielä sokerina pohjalla Anna Francolini. Taas toinen ketä en heti muistanut, mutta wonder.landissa hänkin oli ollut. Käsittämätöntä etten muistanut, koska nyt kun katselin wonder.landin kuvia ja käsiohjelmaa muistan että suuren vaikutuksen teki kyllä. Ensin hän oli valju rouva Darling, mutta sitten tadaa! Kapteeni Koukku! Siis nyt on paras Hook ikinä koskaan! Kamalat teräksiset hammasraudat/suojat, runsashelmainen hame, röyhelö, pitsiä, samettia ja isosulkainen merirosvohattu. Liilaa ja mustaa ja viininpunaista. Upea ilmestys, ja kutkuttavan karmaiseva. Ja lauluääni sitten; kylmät väreet hiipii selkärankaa pitkin. Kun Hook toisen näytöksen alussa kertoo miksi on katkera ja surullinenkin, Smeen pukiessa tätä, niin liikuttuuhan sitä kyyninen katsojakin.

Musikaali niin. Benji Bowerin musiikki oli vauhdikasta ja monipuolista. Bändi säesti valtavan lavan takaosan rakennelmassa yläilmoissa, mutta kyllä sieltä välillä hipsittiin soittamaan lavallekin. 

Vaatteet olivat värikkäitä. Värikäs taitaa olla muuten esitystä parhaiten kuvaava sana. Raidalliset pyjamat oli selvästi Katie Sykesin sydäntä likellä koska sekä Darlingien lapset, Kadonneet pojat että merirosvot olivat sellaisissa. Ja Peter vihreissä tottakai. Koska Peter Pan on esitys missä lentäminen on oleellista, niin se piti huomioida vaatesuunnittelussakin. Halkioita ja aukkoja sopivissa kohdissa, niin lentovaijerien kiinnitys oli helpompaa. Se lentäminen sitten. Vaijerisysteemeitä ja venyviä benji-hyppymäisiä joustavia köysiä. Mutta nämä oli hienosti tehty, koska lavan reunoilla oli 2 korkeaa metallitornia, joissa esiintyjien "vastapainot" kapusivat ylös ja alas aina sitä mukaa mihin suuntaan näyttelijä lenteli vaijerillaan. Kivaa oli siis se että näytettiin koko ajan miten temppu toteutetaan.

Paljon oli kaikkia hauskoja yksityiskohtia; Peterin varjo joka jäi Darlingien ikkunalaudalle venyy ja vanuu - kolmen nukettajan ansiosta. Tiger Lily (Lois Chimimba) ja tämän sudet olivat aika näyttäviä; susilla maskit ja kainalosauvat. Koko lavastus ja rekvisiitta oli tehty kaikenlaisista kaatopaikkakamoista. Väliajan videopätkässä Michael Vale kertoi että ajatuksena oli se että kaikki se roina minkä keskellä lapset tässä näytelmässä elävät taipuu rekvisiitaksi. Krokotiilin hampaatkin olivat haarukoita, veitsiä jne. Neverlandin piti olla myös sellainen paikka mihin nykylapsikin voisi samaistua. Siksi se oli hieman kuin kaatopaikka tai "outdoor playground". Merenneidot "uivat" levyillä minkä alla pyörät. 

Oli jotenkin lämmintä kun Peter puhuu tytöistä kovin kauniisti ja ylistävästi. Onko tämä peräisin kirjasta vai joku ohjaajan lisäys, en tiedä. Olisiko Barrie kirjoittanut tytöistä tuohon sävyyn... Wendyn ja Peterin "romanssi" on tehty kauniisti, ja ehkä vähän kliseisesti (lauletaan Carpentersin Close to You-biisiä duettona). Mutta ilma-akrobatia tuo siihenkin uuden vinkkelin. 

Kuten Jane Eyressäkin niin tässä käytettiin paljon improvisointia harjoituksissa. Ja paljon ilmaharjoituksia, eli työryhmä lenteli vaijerien varassa paljon. Tässä oli kyllä tosi paljon samanlaisia ohjaus/lavastus jne ratkaisuita kuin Jane Eyressä, eli työryhmän kädenjäljen kyllä tunnistaa.

Lopuksi Wendy toteaa haluavansa aikuiseksi, mutta Peter ei, ja teiden on pakko erkaantua. Darlingin lapset palaavat seikkailuiden jälkeen kotiinsa huolestuneiden vanhempien luokse (miten ihmeessä Anna Francolini saa niin äkkiä vaihdettua vahvasta Hookin meikistä valjuksi rouva Darlingiksi, kas siinäpä teatterin magiaa!) ja elämä palaa ennalleen. Wendy on menettänyt lentotaitonsa, mutta entäs kun Peter palaa paljon myöhemmin - ja Wendyn tytär on odottanut kiihkeästi tyyppiä!

Riemastuttava satu myös aikuiseen makuun, kun se kerran on näin hyvin tehty. Tosin 2,5 tuntia voi olla lapsikatsojille aikas pitkä aika. Ikäsuositus on 7+.

Oli myös muuten mahtavaa että Emma Freud oli palannut juontamaan NT Livejä; toivottavasti pysyvästi.

Kuvien copyright Steve Tanner.

Long Day's Journey Into Night / Bristol Old Vic 2.4.2016

Tämä Eugene O’Neillin omaelämäkerrallinen perhekuvaus Long Day's Journey Into Night (Pitkän päivän matka yöhön) on yksi teatteriklassikoita. Ei mikään helppo tai hauska, mutta liikuttava ja monenlaisia tunteita nostattava. Bristol Old Vic täyttää tänä vuonna 250 vuotta ja valitsi siis yhdeksi juhlavuoden näytelmäkseen tämän. Varmaan mahdollisuus saada teatterin oma kasvatti Jeremy Irons miespääosaan vaikutti asiaan.

Ja niin karismaattinen kun Jeremy Irons onkin, näin 67-vuotiaanakin, niin kyllä tämä on ihan Leslie Manvillen bravuuri. Morfiinikoukussa rimpuileva Mary on herkkä, haavoittuva ja hulluuden portteja kolkutteleva, ja Manville osaa tulkita tätä niin riipaisevasti että tulee melkein itku. Tämä on tunnelatauksessaan suoraan jatkoa Manvillen edelliselle teatterityölle eli Ibsenin Ghosts:ille, ja kas kun ohjaajakin on sama eli Richard Eyre. Taas kerran ihan Olivierin arvoinen suoritus (Ghostsista Manville sen viime vuonna sai).

Miten musta tuntuu että niin moni amerikkalainen näytelmäkirjailija kuvaa rikkirevittyjä perheitä, jotka rimpuilevat omissa pikkuhelveteissään. Niin tämä Tyronen perhekin. Isä James (Jeremy Irons) on näyttelijä, jota elämä on vienyt kiertämään pitkin maata. Nyt jo vähän uransa ehtoopuolella hän on enemmän keskittynyt (huonoihin) kiinteistökauppoihin. Mary on joutunut hautaamaan omat urahaaveensa (nunna tai konserttipianisti!) seuratakseen miestään hotellihuoneasumisen jatkuvaan kierteeseen. Pojillakaan ei hyvin mene. Eugene on kuollut ihan vauvana (mutta on silti hyvin läsnä), Edmund (Billy Howle) kärsii keuhkotaudista ja työtön näyttelijä Jamie (Hadley Fraser) kipuilee alkoholiongelmansa kanssa. Viina maistuu itse asiassa kaikille miehille tässä enemmän kuin hyvin.

  

Tapahtumapaikkana on perheen kesäasunto, missä Mary ei viihdy lainkaan. Tai tarkemmin ottaen olohuone. Tätä tuotanto kestää kolme tuntia ja 20 minuuttia, mutta ajallisesti ei liikuta kuin yhden vuorokauden puitteissa. Päivän ja varsinkin illan mittaan käydään monia tärkeitä keskusteluita ja avaudutaan, ehkä vähän liikaakin. Kaikilla on paljon kipeitä asioita sydämellään; paljon kaunaa on kertynyt vuosien varrella. Isää syyllistetään siitä ettei tämä kitsaana miehenä raatsi laittaa rahaa muiden addiktiohoitohin.

Perheen pojista ei löytynyt kuin harjoituskuva

Viides henkilö lavalla on rempseä palvelustyttö Cathleen (Jessica Regan) joka piipahtaa muutaman kerran. Mary takertuu tähän kun miehet ovat lähteneet kaikki illaksi kaupungille ja ei ole ketään muutakaan. Koska takertuminen on joskus ainoa vaihtoehto. Perheen miehet taitavat kokea sen aika tukahduttavana. Tämän perheen olohuoneessa on niin monta elefanttia, ja asioista ei vain puhuta. Tai puhutaan, mutta silti vaietaan. Mary kyllä puhuu, muistelee menneitä, syyllistää itseään Eugenen kuolemasta, jaarittelee ja lavertelee. Mutta esimerkiksi Edmundin sairaus on asia mitä hän ei voi myöntää edes itselleen. Puhuu vain kesäflunssasta, vaikka poikaa odottaa puolen vuoden keuhkoparantolajakso.

   

Hadley Fraseria olen nähnyt parin vuoden aikana teatterin lavalla tosi paljon. Donmarissa City of Angels musikaalissa ja Coriolanuksessa, ja nyt viimeksi Kenneth Branagh Companyn Winter’s Talessa ja Harlequinadessa. Ja vielä jossain muussakin, mitä en nyt muista. Mutta mies on tavattoman taitava (ja hyvästä lauluäänestä saatiin nytkin pieni näyte) ja sopii hyvin vetämään Jamien roolin. Billy Howle on Bristol Old Vicin teatterikoulun oma kasvatti ja mulle ihan uusi tuttavuus. Miten kukaan voi yskiä noin todentuntuisesti! Muutenkin nappisuoritus. 

Jeremy Irons puhuu hieman epäselvästi hetkittäin, ja mietin että kuuluuko se rooliin vai puhuuko se noin epäselvästi muutenkin. Moni kriitikko on tästä maininnut, että ehkä se en ole vain minä ketä tämä häiristsee. Mutta ei toki iso juttu ole. Muuten näytteleminen on hienovaraisen kaunista. Vähän ehkä jo ikä painaa. Ja jotenkin se on ahistavaa kun suosikkinäyttelijä vanhenee... (no, onhan Brideshead Revisitedistä jo vuosia... peräti 35! Kai sitä ihminen nyt siinä ajassa vähän rupsahtaakin). Mutta charmi ei ole kadonnut!

Pääsin kurkkaamaan alas katsomoon yläparvelta

Richard Eyre on huikean taitava ohjaaja, ja tämäkin on varsin mallikelpoinen esitys. Jos kohta pituudesta olisi voinut ottaa hieman pois. Vaikka näyttämöllä tapahtui kiinnostavia asioita, niin ei tämmöinen puhenäytelmä paras mahdollinen valinta ole parin tunnin yöunien jälkeen. Välillä sain pinnistellä pysyäkseni hereillä.

Lavalla on tummia puuhuonekaluja ja aika vanhoillisesti sisustettu olohuone massiivisine kirjahyllyineen. Huoneen seinät ovat tummaa puupaneelia imitoivaa pleksiverhoilua, josta näkyy läpi jännästi teatterin vanhat rakenteet. Kun niin valaistaan. Aika hieno oikeastaan, nimenomaan se jännä pleksi (tai mitä lie materiaalia onkaan). Rob Howell vastaa lavastuksesta.

Remontin aikana oli katsomon paikalla kaivinkone! Remppakuvia oli seinillä.

Bristol Old Vic on kyllä hieno paikka. Se remontoitiin täysin 2012, mutta arvokkaasti vanhaa kunnioittaen. Katsomo on krumeluurattu ja kaunis, ja aika pieni ja intiimikin. Vaikka siellä on 3 parveakin. Permantopaikat eivät ole stalls, vaan pit, kuten esimerkiksi Sam Wanamaker Playhousessa. 

 

Yläkerrassa on tapas-baari, alhaalla ihan tavallinen. Isoja löhösohvia on siellä täällä ja pääportaikossa massiiviset kattokruunut ja seinillä isoja kuvavedoksia vanhoista esityksistä.  Ulospäin rakennus on oudon vaatimaton ja jopa huomaamatonkin. Lippujen hinnat eivät päätä huimaa. Parhaat paikat permannon 5:llä rivillä keskellä £30. Lontoossa sama maksaa kolme kertaa enemmän. Ja ketkä kaikki ovat täällä opiskelleet, ja näytelleetkin!

Kriitikot ovat kyllä tästä tykänneet, joten ehkä siirto Lontooseen on hyvinkin mahdollista. Toivossa on hyvä elää, sillä kyllä tämän voisi uudelleenkin nähdä, ehkä hieman virkeämpänä. Teatteri on koonnut kritiikkejä näppärästi yhteen paikkaan, vassokuu.

      

Kaiken kaikkiaan karismaattisia näyttelijöitä ja hieno tarina upeasti tulkittuna. Ei mitään valittamista illassa. Paitsi se että koko tiimi karkasi lepäämään ennen kuin kerkesin saamaan nimmareita käsiohjelmaan, kuvista puhumattakaan. No, heillä takana kaksi liki 3,5 h esitystä, ja aika raskas näytelmä kyseessä, niin ymmärrän hyvin että halusivat nukkumaan.

Esityskuvien copyright Hugo Glendinning