Ja onneksi menin, sillä tämähän oli vallan loistava. Koko perheen näytelmä oli vauhdikas ja värikäs tulkinta J. M. Barrien satuklassikosta. Tässä oli pitkälti samat tekijät kuin edelleenkin Briteissä kiertävässä Jane Eyressä, joka sekin nähtiin NT Livessä, ja oli loistava. Bristol Old Vicin sakki osaa siis tehdä hienoja esityksiä. Ohjaaja Sally Cookson, lavastussuunnittelija Michael Vale, pukusuunnittelija Katie Sykes, valosuunnittelija Aideen Malone, säveltäjä ja muusikko Benji Bower, liikesuunittelija/ohjaaja Dan Canham jne. Jos kerran porukka pelaa näin hyvin yhteen niin mikä jottei.
Jane Eyrestä oli napattu myös sen pääosanesittäjät eli Madeleine Worrall Wendyksi sekä Felix Hayes moneen rooliin (mm. Smee, herra Darling, toinen kaksosista). On muuten aika hyytävä Smee!
Tämä Peter Pan muuten sai ensi-iltansa Bristolissa jo 2012, ja siirtyi Lontooseen National Theatreen viime vuoden marraskuussa. Osa näyttelijöistä on samoja, mutta esim. Felix Hayes ei ollut alkuperäisessä lainkaan. On myös jännää että kahden pääroolin (Wendyn ohella) eli Peter Pan ja Captain Hook esittäjät vaihtuivat. Bristolissa Hookia esitti mies, Lontoossa nainen.
Worrall oli loistava Wendy ja muutenkin ällistyttävää miten hienosti koko porukka esittää lapsia! Tarinahan alkaa Darlingin perheen kotoa, tai tarkemmin ottaen lasten makuuhuoneesta. Perheen koirana/sisäkkönä (ilmeisesti Nana on alunperin koira, mutta tässä versiossa hän on vähän kumpaakin, eli iso mies jolla sisäkön valkoinen essu. Mutta silti hänet laitetaan pihalle, jossa haukkuu. Hmm... Kaippa yksi satuaspekti sitten?) hirmu hyvä Ekow Quartey. Joka on myöhemmin Tootles-niminen yksi Kadotetuista pojista. Ja vieläpä yksi merirosvoistakin.
Tähän perheidylliin pölähtää poika joka ei halunnut kasvaa aikuiseksi eli Peter Pan. Peterin roolissa Paul Hilton, josta ensin mietin etten ole kyllä koskaan teatterissa nähnyt, mutta oli se NT:n musikaalissa wonder.land, jota olin katsomassa tammikuussa 2016. Ehkä hieman vanha (s. 1970) tähän rooliin, mutta ihan hyvin kyllä veti. Aika hulvaton. Rooli oli toki aika fyysinen ja mua hieman häiritsi lähikuvissa kun toinen oli helkkarin hikinen. Hilton muistutti Peterin pystytukkakampauksessa tosi paljon Rik Mayallia, tuota edesmennyttä Young Ones-näyttelijää.
Muista tyypeistä on pakko mainita Saikat Ahamed monine rooleineen, joista hauskuuttavin oli siansaksaa puhuva Tinkerbell! Pieni, kalju, pönäkkä mies liitelemässä keijunsiivissään ja valkoisessa tyllihamosessa ilmojen halki - ihan parasta! Ja sitten on vielä sokerina pohjalla Anna Francolini. Taas toinen ketä en heti muistanut, mutta wonder.landissa hänkin oli ollut. Käsittämätöntä etten muistanut, koska nyt kun katselin wonder.landin kuvia ja käsiohjelmaa muistan että suuren vaikutuksen teki kyllä. Ensin hän oli valju rouva Darling, mutta sitten tadaa! Kapteeni Koukku! Siis nyt on paras Hook ikinä koskaan! Kamalat teräksiset hammasraudat/suojat, runsashelmainen hame, röyhelö, pitsiä, samettia ja isosulkainen merirosvohattu. Liilaa ja mustaa ja viininpunaista. Upea ilmestys, ja kutkuttavan karmaiseva. Ja lauluääni sitten; kylmät väreet hiipii selkärankaa pitkin. Kun Hook toisen näytöksen alussa kertoo miksi on katkera ja surullinenkin, Smeen pukiessa tätä, niin liikuttuuhan sitä kyyninen katsojakin.
Musikaali niin. Benji Bowerin musiikki oli vauhdikasta ja monipuolista. Bändi säesti valtavan lavan takaosan rakennelmassa yläilmoissa, mutta kyllä sieltä välillä hipsittiin soittamaan lavallekin.
Vaatteet olivat värikkäitä. Värikäs taitaa olla muuten esitystä parhaiten kuvaava sana. Raidalliset pyjamat oli selvästi Katie Sykesin sydäntä likellä koska sekä Darlingien lapset, Kadonneet pojat että merirosvot olivat sellaisissa. Ja Peter vihreissä tottakai. Koska Peter Pan on esitys missä lentäminen on oleellista, niin se piti huomioida vaatesuunnittelussakin. Halkioita ja aukkoja sopivissa kohdissa, niin lentovaijerien kiinnitys oli helpompaa. Se lentäminen sitten. Vaijerisysteemeitä ja venyviä benji-hyppymäisiä joustavia köysiä. Mutta nämä oli hienosti tehty, koska lavan reunoilla oli 2 korkeaa metallitornia, joissa esiintyjien "vastapainot" kapusivat ylös ja alas aina sitä mukaa mihin suuntaan näyttelijä lenteli vaijerillaan. Kivaa oli siis se että näytettiin koko ajan miten temppu toteutetaan.
Paljon oli kaikkia hauskoja yksityiskohtia; Peterin varjo joka jäi Darlingien ikkunalaudalle venyy ja vanuu - kolmen nukettajan ansiosta. Tiger Lily (Lois Chimimba) ja tämän sudet olivat aika näyttäviä; susilla maskit ja kainalosauvat. Koko lavastus ja rekvisiitta oli tehty kaikenlaisista kaatopaikkakamoista. Väliajan videopätkässä Michael Vale kertoi että ajatuksena oli se että kaikki se roina minkä keskellä lapset tässä näytelmässä elävät taipuu rekvisiitaksi. Krokotiilin hampaatkin olivat haarukoita, veitsiä jne. Neverlandin piti olla myös sellainen paikka mihin nykylapsikin voisi samaistua. Siksi se oli hieman kuin kaatopaikka tai "outdoor playground". Merenneidot "uivat" levyillä minkä alla pyörät.
Oli jotenkin lämmintä kun Peter puhuu tytöistä kovin kauniisti ja ylistävästi. Onko tämä peräisin kirjasta vai joku ohjaajan lisäys, en tiedä. Olisiko Barrie kirjoittanut tytöistä tuohon sävyyn... Wendyn ja Peterin "romanssi" on tehty kauniisti, ja ehkä vähän kliseisesti (lauletaan Carpentersin Close to You-biisiä duettona). Mutta ilma-akrobatia tuo siihenkin uuden vinkkelin.
Kuten Jane Eyressäkin niin tässä käytettiin paljon improvisointia harjoituksissa. Ja paljon ilmaharjoituksia, eli työryhmä lenteli vaijerien varassa paljon. Tässä oli kyllä tosi paljon samanlaisia ohjaus/lavastus jne ratkaisuita kuin Jane Eyressä, eli työryhmän kädenjäljen kyllä tunnistaa.
Lopuksi Wendy toteaa haluavansa aikuiseksi, mutta Peter ei, ja teiden on pakko erkaantua. Darlingin lapset palaavat seikkailuiden jälkeen kotiinsa huolestuneiden vanhempien luokse (miten ihmeessä Anna Francolini saa niin äkkiä vaihdettua vahvasta Hookin meikistä valjuksi rouva Darlingiksi, kas siinäpä teatterin magiaa!) ja elämä palaa ennalleen. Wendy on menettänyt lentotaitonsa, mutta entäs kun Peter palaa paljon myöhemmin - ja Wendyn tytär on odottanut kiihkeästi tyyppiä!
Riemastuttava satu myös aikuiseen makuun, kun se kerran on näin hyvin tehty. Tosin 2,5 tuntia voi olla lapsikatsojille aikas pitkä aika. Ikäsuositus on 7+.
Oli myös muuten mahtavaa että Emma Freud oli palannut juontamaan NT Livejä; toivottavasti pysyvästi.
Kuvien copyright Steve Tanner.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti