Nokialaiset nuoret ovat nyt muutaman vuoden pyörittäneet omaa nuorisoteatteriaan Saija Viljasen johdolla. Suurinpiirtein puolella porukasta on tausta Nokian Työväen Teatterissa ja monet olen nähnyt siis NTT:n esityksissä. Tämä oli yksi syy mennä katsomaan heidän tämän kevään esitystään Juhannusyön Uni. Toinen syy on tietenkin Shakespeare :-) Se on aina riittävä syy!
Juu, varsin viihdyttävä ja hauska esitys kaikinpuolin. Tekijäporukka on ahkeroinut ja kaikki mahdollinen on tehty itse; valot, äänet, puvustus, lavastus jne. Eikö haitannut mitään jos koristeköynnökset putoilivat tai muuta vastaavaa.
Ohjaaja ja sovittaja Saija Viljanen esittää itse Titaniaa (edelleen muistissani on miten loistava Mercutio Saija oli NTT:n Romeossa ja Juliassa muutamia vuosia sitten) sopivalla draamalla. Antti Sarjanen on sopivan macho Demetrius ja Susanna Rämö oivallinen Oberon (kaksoisroolissa, sillä hän on myös herttua Theseus). Aino Marjamaa on hersyvän hauska Helena, joka nappailee Pringlesejä tuubista ja purskauttaa kermavaahtoa suoraan purkista perään.
Näyttelijäseurue on myös mainio, varsinkin viiksekkäät Roosa Repo ja Laura Autero ja erinomaisen hyvä Topias Kanto. Antton Nissinen on hieman yliampuva Lysander, mutta ulkoisesti vallan sopiva tähän rooliin :-)
Heidi Sotaniemi toimii kertojana, ja nämä lakonisella äänellä lausutut kohdat ovat kieltämättä ääreisviihdyttäviä. Muutenkin tässä oli paljon myös tahatonta komiikkaa, ja varsinkin meille Shakespearen ystäville.
Isot kiitokset koko nuorisoporukalle (ja vähän vanhemmillekin näyttelijöille). Raikasta ja hauskaa - ja ennenkaikkea viihdyttävää! Jään odottamaan mielenkiinnolla seuraavaa esitystä.
Hermia ja Lysander lemmen pauloissa
Kuvien copyright Tapio Marjamaa - kiitos Saija tiedosta!
Toistaa kertaa katsomassa tätä, koska oli vaan niin loistava näytelmä. Näin siis 1.10.2013 edellisen kerran.
Tarinan keskiössä on Raine Kukkia, surullisen hahmon ritari, liian kiltti ressukka, joka on jollain tavalla hyvin suomalainen. Vaatimaton, joustava, empaattinen. Sellainen jonka yli kävellään joka tilanteessa. Töistä tulee potkut, vaimo lähtee, elämä potkii. Raine yrittää kaikkensa ja kääntää aina toisen poskensa. Näytelmässä on mukana myös hirmuisesti huumoria ja hauskoja hetkiä, vaikka se on niin tavattoman masentava ja apea ja synkeä. Jos sama näytelmä sekä itkettää että naurattaa, niin ei se voi kovin huono olla.
Yksinäisyys ja syrjäytyneisyys eri muodoissaan on näytelmän kantavia teemoja. Raine on yksin, vuokraisäntä Kärpänen on yksin taulujensa kanssa, lapsenlapsi on yksin ja koulukiusattu. Kukin käsittelee tätä syrjäytymistään omalla tavallaan. Tomaatinviljely on Rainen henkireikä, ja sitten sekin viedään.
Kärpänen ja Kukkia
Pääroolissa taas kerran upeasti näyttelevä Auvo Vihro, joka onnistuu tavoittamaan Kukkian värittömän ja alistuvan roolin niin taitavasti. Antakaa tälle miehelle nyt kaikki palkinnot, koska tekee näytelmästä toiseen tasaisen loistavaa työtä! Kaikki muutkin tekevät kyllä hienot roolit, ei siinä mitään. Varsinkin Aimo Räsänen Kukkian melkoisen rasittavana (mutta huvittavana) vuokraisäntänä Kalevi Kärpäsenä on mainio. Tuire Saleniuksella on pieni rooli syrjäytyneenä Annuna (joka vaikuttaa sekaisin olevalta, mutta keneltä tulee kuitenkin muutama terävänäköinen kommentti). Jaana Oravisto on kanssa ihan hirmuisen upea Kukkian huikentelevaisena exänä, joka on uuden onnensa lumoissa, eikä näe Rainen pahaa oloa. Ja Jari Ahola mahtaa olla Suomen parhaita humalaisnäyttelijöitä :-)
Ihmisellinen Mies on taas kerran peräisin mestarillisen Sirkku Peltolan kynästä, ja tämä myös ohjaa itse. Sitäpaitsi Kyösti Kallion valo-, video- ja äänisuunnittelu ja Hannu Lindholmin nerokas lavastus toimivat erinomaisesti yhteen.
Näytelmä sopii intiimiin Kellariteatteriin kuin nenä päähän.
Esitykset jatkuvat syyskuussa, eli kannattaa aivan ehdottomasti mennä katsomaan!
Liput tähän oli ostettu alunperin jo helmikuun alkuun, mutta kuume peruutti silloin multa usean näytöksen, joten siksi vasta nyt, toiseksi viimeisessä esityksessä. Onneksi sain silloin liput myytyä eteenpäin.
Viime vuonna tuli aiheeseen Julian Assange ja WikiLeaks perehdyttyä enemmänkin, kun kävin katsomassa The Fifth Estate leffan neljästi ja luin molemmat sen taustalla olleet kirjatkin. Tämä Gunilla Hemmingin kirjoittama Verkossa käsitteli siis samoja asioita kun leffakin, mutta hieman eri vinkkelistä. Koko WikiLeaksin historia käydään läpi ja samalla myös Assangen omaa tarinaa.
Aika sekava kokonaisuus. Lavalla vaihtuu väki kun hollituvassa ja taustalle heijastetaan videota, nettiä ja viestejä. Sellainen sillisalaatti mistä ei saa oikein mitään otetta. Pituuskin on 2 h 20 min eli aika puuduttava hetkellisesti. Taustalle heijastetaan myös sitä kuuluisaa WikiLeaksin vuotamaa videota missä jenkkisotilaat ampuvat siviilejä Apache-helikopterista. Toki tämä on vakavaa ja tärkeää asiaa, mutta koko näytelmä oli jotenkin... ei saanut otetta ja oli liian sekava.
Tässä käsitellään paljolti myös Assangen Tukholman raiskaussyytöksiä mikä leffassa sivuutettiin lähes kokonaan. Ja ehkä hauskin (ja absurdein) kohtaus koko näytelmässä oli toisen syytetyn naisen kertomus tapahtumista (mikä näyteltiin siinä meille katsojille). Muutenkin nämä Assangen toimet ruotsalaiseneitojen kanssa oli tehty koomisiksi, ja kadonneesta kondomista oli tehty ihan oma vitsinsä (se muuten putosi, ilmeisesti ihan vahingossa, lattialuukusta ja aiheutti hupia katsomossa ja myös näyttelijöiden pokassa oli pitelemistä).
Niko Saarela oli fyysisesti ihan ok Assange, mutta muuten ei mun mielestä ollut mitenkään mieleenpainuva. Tietenkään ei saisi verrata Cumberbatchin Assangeen leffassa, mutta... Sen sijaan erinomaisen roolin teki Saska Pulkkinen sotamies Manningina. Vaatii paljon viettää melkein koko toinen näytös alasti kippurassa lavan reunalla. Muutenkin tämä Manning-ressun tarina on kiinnostava ja hyvin esitetty. Sauli Suonpää ei myöskään vakuuttanut toisessa pääroolissa Daniel Domscheit-Berginä, liian hätäistä ja hermostunutta.
Milko Lehto ohjasi, ja Mika Haaranen vastasi projisointien suunnittelusta.
Tämä ei ole ilmeisesti ollut mitenkään kovin suuri menestys HKT:lle. Nytkin oli Pasilan katsomo puolityhjä, tai vieläkin tyhjempi.
Käsiohjelmasta isot aplodit, siinä oli paljon taustatietoa niille keille nämä asiat ovat vieraampia.
No, ei mikään vuoden teatterielämys, mutta koska aihe on mua kiinnostava niin kyllä tämän nyt katsoi.
No niin, koitan tässä samalla päivittää tätä kun seuraan gaalaa Lontoon Covent Gardenin oopperatalosta. Koostelähetys ITV:ltä tulee sitten muutaman tunnin päästä.
Toistaiseksi jaettu muutamia palkintoja eli esimerkiksi:
best revival: Ghosts
Manville & Lowden Oliviers-lounaalla 2.4.
paras miessivuosa: Jack Lowden (Ghosts)
paras naissivuosa: Sharon D Clarke (The Amen Corner)
paras komedia: Jeeves & Wooster in Perfect Nonsense
Olenpas tosi, tosi iloinen Ghosts-tiimin puolesta, ja varsinkin Jack Lowdenin. Toki myös Mark Gatiss oli ehdolla, mutta toi Lowden oli NIIN murskaava Oswaldin roolissa että oksat pois. Tässä muuten Guardianin sponssaamana pätkä näytelmästä. Joka on 26.6. Brittien leffateattereissa ja oletettavasti sen jälkeen ostettavissa Digital Theatren kautta. Ehdottomasti katsomisen arvoinen.
Ja hei, joku juuri twiittasi että seuraavaksi Jack Lowden on BBC:n Wolf Hallissa Tom Wyatt:in roolissa. Siis se Hilary Mantelin kirja... JEEEEE! Filmaavat sitä parhaillaan.
Kinnear & Manville & pystit
Ja jeeeee, Lesley Manville paras naispääosa ja Rory Kinnear paras miespääosa. Molemmat olivat kyllä niin loistavia ja voittonsa ansainneita. Vaikka vähän sitä miespääosaa toivoin myös Tom Hiddlestonille.
Yleisöpalkinto Les Miserables-musikaalille. Yllättäen mäkin äänestin sitä a) koska se oli loistava ja b) koska en ollut kai muita ehdokkaita edes nähnyt.
Paras ohjaaja Lyndsey Turner, Almeidan Chimerica-ohjauksesta. Ensi vuonnahan Lyndsey ohjaa jonkun Hamletin Barbicaniin, mikä lie produktio :-)) Chimerica oli myös paras uusi näytelmä (ja edelleen harmittelen kun missasin sen). Toivotaan että se tulee arkistoon joskus jonnekin katsottavaksi.
Vajaan puolen tunnin päästä alkaa sitten ITV:n koostelähetys... Joka oli pettymys, koska siitä oli leikattu niin paljon pois. Pöh.
Kaikki ehdokkaat ja tulokset löytyvät Oliviers-sivuilta. Pelkät voittajat myös. Kiitospuheita ei ole vielä julkaistu, mutta laitan linkkiä sitten kun joskus ilmaantuvat jonnekin.
Marika Vapaavuori on kirjoittanut (tai modernisoinut) ja ohjannut Otellopelin, eli nykyhetkeen päivitetyn version Shakespearen Othellosta. Tamperelainen lasten- ja nuortenteatteri Ahaa on esittänyt tätä nyt keväällä niin kouluissa kiertäen kuin omissa tiloissaankin Hatanpään Valtatiellä.
Miksipä sitten katsomaan nuorille suunnattua teatteria? Vastaukseksi riittänee yksi sana: Shakespeare. Lisäksi Othello on yksi mun suosikkinäytelmiä Bardilta, jotta senkin puoleen.
Aivan erinomainen versio tämä. Kaikki mahdolliset pölyt oli pyyhitty pois. Mutta se perustarina on toki punaisena lankana. Otello (erinomainen Jukka Väinölä) on kendomestari, mustalaispoika, joka matkaa lajin MM-kisoihin jonnekin missä palmut heiluvat. Salasuhde Desdeen (minne se mona jäi nimestä?) ei ole enää salainen edes tytön isälle (joka on ex-urheiluministeri ja kendoliiton pj) koskapa Facebookiin on päivitetty muuttunut parisuhteen status. Mutta ei se mitään, koska isäkin hyväksyy Otellon, tämän etnisestä taustasta huolimatta. Otello ja Desde ovat rakastuneita!
Mutta kaiken takana on juonitteleva Jago (luihu Pekka Hänninen), joka on mustasukkainen ja kateellinen ja paha kaikinpuolin. Jagoa harmittaa kun kauniista pojasta Mikke Cassiosta tuleekin Otellon varamies, koska Jagon olkapää ei kestä enää matseja. Jago photoshoppailee, juonittelee, valehtelee. Oikealle ja vasemmalle. Otello tietenkin uskoo kaveriaan. Jago myös lainaa kaveriltaan Rodrigolta rahaa ja käyttää tätä muutenkin hyväkseen. Ja koska Jago on Shakespearen yksi parhaimpia roistotyyppejä, niin juonittelut onnistuvat. Katkeraan ja veriseen loppuun asti.
Hyvin simppeli lavastus, puvustus suoraan goottikuvastosta (nam nam) ja kendoasut vaikuttavat. Tiina Hauta-aho vastaa lavastuksesta ja Jonna Lindström pukusuunnittelusta, kampauksista ja maskeista. Taistelukoreografioita (Oula Kitin käsialaa) on kiva katsella. Tässä käytettiin tosi hyvin videotekniikkaa myös, ja sillä saatiin muitakin ihmisiä mukaan näytelmään. Tässä oli myös kiva musiikki (kiitos Hannu Hauta-ahon), ja näyttelijät lauloivatkin pari biisiä.
Neljän näyttelijän voimin saadaan hyvin koko traaginen tarina kerrottua. Suvi Leppäsen Desde ja Ilona Chevakovan Emilia ovat vahvatahtoisia naisia, mutta rakastuneita kumppaneihinsa. Jagon juonimiset menevät kaiken ohi, rakkaudenkin. Jukka Väinölä on ihan erinomainen Otello, mies joka luottaa liikaa. Se suuri muutos minkä mies käy läpi näytelmän kuluessa; ihan mestarillisesti esitetty. Myös Pekka Hännisen Jago on ihan hirveän loistava.
Tarinassa on paljon opettavia kohtia nykynuorisolle, ja teemat ovat hyvin relevantteja tänä päivänäkin. Jokainen voi kysyä itseltään levitänkö minä pahoja puheita.
Ai niin, sen kuuluisan nenäliinan tilalla on nyt huivi, mikä sopii hyvin mustalais-Otellolle.
Enää ei puutu tältä vuodelta kun tammikuun Barbicanin opastettu kierros ja TT:n Les Mis, mistä mä en ole vielä 3 kerrankaan jälkeen saanut sanottua mitään... Ja toki nää tän viikon höpinät...
Mä oon kyllä kamalan huono ihminen, tai ainakin blogisti, koska laahaan niin paljon jäljessä. Multa puuttuu vielä viime vuodelta 41 esitystä!! Ja sitä edelliseltäkin vielä 5 kpl.
Miksi niitä sitten jää roikkumaan? Millon mistäkin syystä. Yleensä aikapula. Eli ei tosiaankaan niin että ne olisivat jotenkin huonoja juttuja. Päinvastoin useimmiten. Esimerkkinä juurikin toi Tampereen Teatterin Les Mis. Siitä on niin paljon sanottavaa että en tiedä mistä alkaa.
En oikein tiennyt mitä odottaa, koska olin kartellut kaikkia kritiikkejä tai ennakkotietoja koko näytelmästä. Mutta olen vaikuttunut! Sekavaa joo kyllä, mutta jos vaan antaa sen tunnelman ja fiiliksen viedä, niin aikamoinen matka. 2,5 tuntia ei tuntunut missään vaiheessa pitkältä ajalta.
Laura Ruohosen (sekä teksti että ohjaus) uusin Luolasto on mielenkiintoinen sekoitus ja vastakohtien kohtaaminen. Menneisyys ja nykyisyys, Suomen muinaishistoria, luolataiteet ja myytit vs moderni teknologia ja insinöörien asenteet.
Koko Kansallisteatterin suuri näyttämö on valtava luola. Missä kiipeillään, mennään hisseillä ylös ja alas, keiktaan maan ja taivaan välillä. Lavan oikeassa reunassa pleksilasein verhottu valvomo, jossa vartija (Martti Suosalo) tarkkailee monitoreja, puhuu kanarialinnulleen ja kerkeää vielä ihastumaankin arkeologi & luolamaalaustutkijaan (Alma Pöysti). Tai ehkä se ennemminkin on toisin päin.
Kaksi insinööriä ja harjoittelija vaeltavat ja hetkittäin eksyvätkin, tehden omia mittauksiaan luolan sopivuudesta ydinjätteen loppusijoituspaikaksi. Sari Mällinen (joka soitti myös sahaa!) johtaa jämäkästi tätä kolmikkoa, ja Markku Maalismaa on Myyrä, satunnaisesti itkuun purskahtava inssi. Hömelö arjoittelija (Heikki Pitkänen) kokee ihmeellisiä elämyksiä...
Näiden ihmisten lisäksi luolissa tavataan myös kolme akrobaattisia kiipeilyitä, nousuja ja laskuja suorittavaa Entistä (Väsynyt, Silmä ja Nilkku), jotka laulavat, lumoavat ja loikkivat. Aikamoista fysiikkaakin nämä suoritukset vaativat, huh! Emilia Kokko, Helmi-Leena Nummela ja Katja Salminen ansaitsevat kyllä hatunnoston! Tuli hetkellisesti mieleen Macbethin kolme noitaakin.
Pakkaa sekoittaa sellainen Ior Bock-reinkarnaatio Kyy Punainen (Petri Manninen), joka valtavissa viiksissään ja kummallisissa asuissaan hiihtelee pitkin luolia, tilittäen sukunsa historiaa, luolamaalauksia, spermanjuomisiaan jne.Välillä koukkaistaan katsomoonkin.
Luolasto on visuaalisesti TODELLA vaikuttava! Se miten valoja oli käytetty heijastamaan luolan seinille luolamaalauksia ja esim. hissin numeroita (valosuunnittelu a'la Ville Toikka). Kaikin puolin sellainen tajunnan räjäyttävä katsojalle. Myös äänimaisema ja musiikki ovat henkeäsalpaavan kauniita. Kaikuvat äänet, tippuva vesi, koko se luolatunnelma on hyvin tarkkaan toteutettu. Heidi Soidinsalo vastaa äänisuunnitelusta ja Riikka Talvitie musiikista. Tykkäsin kauheasti myös kun insinöörit puhkesivat lauluun ja rummuttivat muoviputkilla rytmiä. Vau! Videoitakin käytetään paljon (onkohan kohta mitään näytelmää ilman niitä?) niin osana lavastusta, kuin sitten "haastatteluiden" näyttämiseen, kun toisessa näytöksessä pidetään kansainvälistä tiedotustilaisuutta.
Ja ne kristallijärven muovipullot, mä meinasin pyörtyä ihastuksesta, kun ne valtavat pullomatot hilautuivat kattoon. Ja polyteknikkojen kuoro (mulla on heikko kohta mieskuorolaululle). Monta niin mahtavan upeaa juttua.
Tässä oli kauheasti kaikkea, siis niin tarinassa kuin kaikessa ulkoisessakin. Sellainen runsaudensarvi ja yltäkylläisyyden tunnelma. Ei varmasti avaudu kaikille, ymmärrän hyvin. Ehkä vähän liikaakin asioita. Se romanssiosio oli vähän hämmentävä, olisi voinut jättää vaikka poiskin. Tosin vartijan ja arkeologinen suudelma vaijereissa roikkuen oli aika hienoa katsottavaa.
Ymmärrän hyvin miksi on kai saanut ristiriitaisia kritiikkejä. Ei kovin helppo näytelmä. Nytkin lähti ihmisiä väliajalla pois. Musta tää oli kumminkin erittäin kiehtova sekametelisoppa. Se lopun tunnelma, kun oli pimeää, ja vain kynttilät paloivat, huh! Kylmät väreet menivät selässä.
Eli kannattaa katsoa jos haluaa jotain erilaista, uusia elämyksiä teatterilta. Ei ehkä kovin konservatiiviselle katsojalle kuitenkaan. Minä pidin tästä, mutta näyttelijätyötä enemmän kuitenkin varmaan fiiliksestä ja lavastuksesta ja äänistä ja siitä kaikesta "muusta".
Esitys on teknisesti poikkeuksellisen vaativa. Nimenomaan tekniikassa se silti onnistuu.
Heidi Soidinsalon tunnelmaa luovassa äänimaisemassa kaiku kertaa pisaroina tippuvan veden, ja Riikka Talvitien musiikki kajahtelee seinämistä milloin oboen, milloin steel-rumpujen tai polyteknikkojen kuoron äänellä.
Kati Lukan lavastuksessa kiipeillään, kuljetaan kaivoshisseillä ja roikutaan
vaijereissa. Katsomoonkin astutaan kuin salaperäiseen, hämärään ja
hiljaiseen luolaan, joka vie ajatukset syvälle ja nostaa korkealle –
kunnes kerronnan hissi jää jumiin.
Suuren näyttämön tila tuntuu
kasvaneen korkeussuunnassa valtavaksi. Kun arkeologi esityksen
loppupuolella laskeutuu kristallijärveen luolan uumenissa, koetaan
varsinainen leuat loksauttava wau-efekti.
Lukemattomista tyhjistä
muovipulloista on sidottu valtavia katosta roikkuvia rypäleitä, joissa
valot ja projisoinnit kimaltavat kuin kivimassojen vuosituhantinen
kosteus suolakiteissä.
Näkymä on yhtä aikaa unohtumattoman upea ja kauhistuttava: tähän materiaaliin maailma kenties hukkuu jo ennen ydinkatastrofia.
Europaeus-näytelmän käsiohjelmassa oli useita sivuja käytetty Juha Hurmeen souturomaanista "Nyljetyt ajatukset" lainaamiseen. Muuten en tiedä olisiko asia niin kiinnostanut, mutta koska siinä käsiteltiin aika paljon myös Shakespearen Henry V näytelmää, niin tässä ne osiot. Lukekaa ja ihmetelkää (minä ainakin tein niin). Mutta hyvin avartavaa.
Toinen kerta jo Oudon Homon parissa. Viimeksi lokakuussa kävin Helsingissä katsomassa ja se teki niin suuren vaikutuksen, että uudelleenkatselu oli ihan paikallaan. Jotain kohtia oli hieman muuteltu (jätetty esim. kaikki roolipelausviittaukset pois), enimmäkseen aikapulan takia, mutta sama tuttu ja hieno esitys se edelleenkin oli. Juuso todellakin on erinomainen "sherpa sukupuolisuuteen"!
Eli jos käyt teatterissa tahi kulttuurijutuissa harvakseltaan, niin tämä olisi yksi niistä esityksistä mikä pitäisi ja kannattaisi käydä katsomassa. Ja jos minä saisin päättää, niin Juuson koululaisesitys Outo Homo Menee Kouluun pitäisi olla pakollinen kaikille 9-luokkalaisille. Kuinka moni tietää esimerkiksi että sukupuolta voidaan määritellä viidellä tapaa (5-osainen himmeli): geeni,
fyysinen kroppa, juridinen sukupuoli, miten sukupuoli esitetään ja
identiteetti.
Tämä on tärkeä esitys. Erittäin tärkeä. Ja ajankohtainen. Ja hauska. Ja kaikkea muutakin mitä loistavalta esitykseltä voi edes toivoa.
Esityksen jälkeen oli vielä parin tunnin paneelikeskustelu, mikä oli tavattoman kiinnostava kaikin puolin. Mutta pitkä päivä, koska Pilkkaa Jumalaa alkoi klo 13, Outo Homo klo 17 ja paneelikeskustelu sitten 20.30 about... Oli sen arvoista kyllä.
Maltan tuskin odottaa kolmatta osaa tähän Kekkosen trilogiaan - ensi syksynä sitten.
Siinä missä JuusoKekkosen Outo Homo käsittelee monenlaisia teemoja seksuaalisuudesta, sukupuolesta ja tasa-arvosta, keskittyy tämä itsenäinen jatko-osa uskonnon ympärille. Tai oikeastaan, uskonnosta puhutaan lopulta vähemmän kuin odotin. Siinä mielessä jumalanpilkkaa tämä ei varsinaisesti ole. Kiihkouskovaiset toki voivat loukkaantua, mutta siihen nyt ei paljoa vaadita muutenkaan.
Juuso kertoo omasta lapsuudestaan ja uskonnollisesta kasvatuksestaan (tai lähinnä sen puutteesta). Se miten hän kävi uskonnonopetuksessa jne, ja vasta myöhemmin kuuli etteivät he edes kuulu kirkkoon...
Aiheita, anekdootteja ja mielipiteitä oli hirveän laajalla skaalalla. Orjuus ja sen epäkohdat oli yksi juttu mistä Juusolla oli paljonkin sanottavaa. Ja miten paljon orjuutta edelleenkin on, esim. kaukoidässä halpatyövoimalla koottavat kännykät. Vesipula ja se miten Suomessa kustaan päivittäin juomaveteen, kun monessa muussa paikassa vedestä on pula (ja jatkossa vielä enemmän). Miten Juuso ja Beowulf olivat muutama vuosi sitten Oklahomassa - ja mikä oli se vaikuttavin amerikkalaiskokemus (tämä tarina oli muuten uskomattoman hauska). Vanhan testamentin paikkansapitämättömät asiat (mm. märehtivät jänikset). Psykopaattien suosituimmat ammatit (ja miksi top10 joukossa on mm. kokit! Toimitusjohtajat, poliitikot, papit nyt hyvin ymmärtääkin).
Juuson jumala ja jeesus -imitaatiot on loistavia! Yleisesti ottaen Juuso ei vastusta uskontoja - paitsi niitä mistä tietää jotain enemmän. Enimmäkseen esityksessä siis kritisoitiin kristinuskoa.
Yksi isoin teema on se mitä kaikkea ihmisen pitää epäillä: omia vanhempia, itseään, opettajia, johtajia, meemejä, Raamattua, laumoja... Juuson ratkaisu on se, että pilkataan asioita mitä epäillään. Sitäpaitsi kun/jos usko
(sellainen mahtava uskokokemus) on jokaisen henkilökohtainen asia, miten muut voisivat uskoa siihen
samaan, siihen sun "omaan juttuun".
Lauma-asia oli myös kiinnostava. Koska ihminen on laumaeläin, niin kaukana olevia voidaan orjuuttaa (se kännykäiden valmistus!). Se ei niin haittaa, koska ne ovat niin kaukana, eivätkä meidän laumaa. Tosin internet mahdollistaa sen, että voidaan lukea esim. erilaisten
ihmisten blogeja ympäri maailmaa, jolloin niistäkin saattaa tulla osa
meidän "laumaa" ja ainakin koetaan empatiaa. Näin se orjuuttaminenkin
saattaa joskus vähetä.
Vaarallisin meemi on kuitenkin se, että kuoleman jälkeen tulee paratiisi, ja parempaa kun mitä meillä on nyt. Jokaisen pitäisi oívaltaa että elämä, se yksi ja ainoa, on NYT JA TÄSSÄ. Sitä pitää elää nyt. Tämä sanoma meiltä pääsee turhan usein unohtumaan, ja ehkä minä ainakin kaipaan muistutusta siitä aina silloin tällöin. Siitä(kin) iso kiitos Juusolle.
Herra Kekkonen osaa selittää asiat auki todella taitavasti. Sama juttu kun Oudossa Homossa, eli siinä varsinkin on monelle varmaan uusia sanoja ja käsitteitä, mutta kaikki kerrotaan kyllä kansantajuisesti.
Ihan loppuunmyyty tämä ei ollut, kuten kaikki 3 Tampereella ollutta Outo Homo -esitystä. Aamulehden puffijutut auttoivat lipunmyyntiä varmaan aika hyvin. Pilkkaa Jumalaa oli parin tunnin esitys, jossa aika ei todellakaan käynyt pitkäksi.
Esitys muuten alkoi sillä että Juuso käveli estradille alasti, ja alkoi siitä sitten pukeutumaan. Piti se taikapenis saada piiloon, että katsojat pystyivät keskittymään itse asiaan. Niin, ja taikapeniksen lisäksi saatiin ihailla Juuson uusia tatuointeja! Hienoja, nekin.
Aivan mahtava iltapäivä siis, ja suosittelen tätäkin kaikille mahdollisille ihmisille. Vaikka Päivi Räsäsen pahin painajainen voikin olla lavalla, niin silti. Tai ehkä juuri siksi.
Mä en edelleenkään tiedä kuka Juuson promokuvan on ottanut, kertokaa jos joku tietää!
No jopas. Yksi mun suosikkiohjaaja eli Jamie Lloyd palaa tekemään toista Trafalgar Transformed kautta Lontooseen, ja millä produktiolla!!
Martin Freeman palaa teatterilavoille. Ja näytelmänä on Shakespearen Richard III.
Huh!
Kannatti valvoa muutama tunti tätä uutista odottaessa!
Ensi-ilta heinäkuussa, esityksiä syyskuulleasti. Liput tulee myyntiin ihan lähipäivinä, ja kannattanee olla suht nopsa, sillä Trafalgar Studiosin katsomo ei ole suuren suuri.
Odotan mielenkiinnolla mitä muita näytelmiä kakkoskausi pitää sisällään. Viime vuonna onnistuin näkemään kaikki 3 eli Macbethin, The Hothousen ja The Priden, ja kaikki olivat huikean hyviä.
Edellisestä kerrasta on aikaa. Siis toista kertaa katsomassa tätä Sirkku Peltolan loistavaa näytelmää Yksiöön En Äitee Ota. Pyörii TTT:n Kellariteatterissa jo viidettä vuotta, ja kävin katsomassa silloin heti tuoreeltaan 2008 ekan kerran.
Edelleenkin jaksaa naurattaa, ihan tikahtumiseen asti. Näin nasevaa sanailua ja verbaalista ilotulitusta harvoin näkee. Varsinkin vanhat rouvat eli Äitee (loistava, loistava Maria Aro) ja Aili (aivan yhtä mahtava Tuire Salenius) hehkuvat lavalla koko 2,5 tuntia. Aimo Räsänen aikamiespoika Kaitsuna on yksi Suomen parhaita näyttelijöitä, eikä petä tässäkään. Pentti Helin reppana-Hamedina on myös hienossa vedossa. Miia Selin on perheen tiedostava tytär Jaana.
Kotalan perhe jatkaa eloaan Peltolan trilogian kakkososassa; tällä kertaa Ailin 24 neliön kaksiossa. Maatila meni alta Suomen hevonen -näytelmässä, ja nyt köyhä lähiöasuminen näyttää kasvonsa. Yksiössä asuu Aili ja Äitee, mutta elämä heittelee hetkittäin myös Kaitsun ja Jaanan takaisin äitinsä helmoihin.
Vaikka tämä on superhauska näytelmä, on pinnan alla paljon yhteiskuntakritiikkiä. Käsitellään niin vanhuusasioita, maahanmuuttajien kohtelua kuin syrjäytymistä ja yksinäisyyttäkin. Niin ja tietenkin Kaitsun huuhaakoulutuksen tiimoilta tätä helppoheikkien ja konsulttien ihmeellistä maailmaa! Kain "sivupersoona" Erkki Rantohan sai sittemmin oman näytelmänkin eli Patukkaoopperan.
Ai niin, tuntuu tuo Suvivirsi olevan taas tänä päivänä kovin ajankohtainen juttu :-)
Löytyy tästäkin muuten traileri, jota ei tää suostu taas laittamaan tänne. Linkitetään sitten.
Harmi kyllä että katsojat eivät löytäneet tätä (tai sitten niillä oli meiltä puuttunutta sisäpiiritietoa). Ensimmäistä kertaa Finnkino toi Suomeen näytelmän Broadwayltä. Siitä asti kun kuulin, että tätä esitetään ympäri maailmaa myös leffateattereissa, aloin miettimään miten sen saisi Suomeenkin. Ennenkuin ehdin tehdä asialle mitään, Finnkino olikin jo kertomassa asiasta. Hienoa! Vastaperustettu firma Broadway HD vastasi käytännön hommasta ja StoryHill Oy Suomessa. Toivottavasti saadaan jatkossakin lisää esityksiä myös rapakon takaa.
Romeo & Juliet oli taltioitu Broadwayn The Richard Rodgers Theatre:ssa 27.11.2013. Ei tämä nyt mikään mun suosikki-Shakespeare ole, mutta toki kun tämmöinen Suomeen saadaan niin sitä mennään katsomaan. Sitäpaitsi Orlando Bloom on niin ihastuttava, että sekin jo pelkästään riitti syyksi...
Ei ollut kyllä mikään henkeäsalpaavan hieno esitys, mutta kelpasi kuitenkin katsoa. Siis oikeasti, Tampereella meitä oli kymmenen (10) katsojaa. Toiseksi suurimmassa Plevnan salissa. Siellä istuttiin kun orvot pirut...
Oli näytelmässä silti puolensa. Orlando Bloom ei ehkä ole maailman paras Shakespeare-tulkki, mutta ihan kelvollinen. Ja mainitsinko jo, että on aika söpö? Silti naurattiin Eevan kanssa, kun mies ekan kerran kurvaa lavalle vanhalla Triumph-moottoripyörällään ja ottaa kypärän pois päästään - nimittäin se yleisön reaktio! Naurua, huokauksia, kiljuntaa - ihan kun jossain Beatlesin keikalla aikoinaan :-)
Ehkä hra Bloom voisi pitäytyä suurissa Hollywood-leffoissa toimintasankarina, ja jättää teatterilavat muille? (Mutta oli se silti söpö). Mutta ehkä 36-vuotiaana aavistuksen vanha Romeoksi. Lisäksi pääparin välillä ei kyllä kauheasti ollut kipinöintiä. Julia yritti kyllä parhaansa.
Benvolio ja Romeo
Niin, ja muistinko jo mainita että onnistuttiin tässä näyttämään Orlando paidattakin (ei ole kyllä varmaan vaikea ratkaisu). Kokonaisuudessa hukattuja mahdollisuuksia oli paljon. Voi sinua ohjauksesta vastannut David Leveaux (joka oli muuten britti!).
Condola Rashad oli ihan mukiinmenevä Juliana, mutta ei mikään hirveän häikäisevä hänkään. Pidin kovasti Veli Lawrencea näytelleestä Brent Carverista, oli jotenkin kovin tutunoloinen. Imettäjänä mainio Jayne Houdyshell. Yksi rooli on vielä pakko mainita eli Mercutio. Se on jotekin ollut aina koko näytelmän valopilkkuja, ja niin nytkin. Christian Camargo toi rooliin sellaista rokkitähtimäistä särmää, sekä hienoja kaksimielisyyksiä tietenkin, kuten kuuluukin.
Toteutus oli moderni, jengimiljöö, jossa miekat ovat vaihtuneet puukkohippasille ja kettienkien kolisteluun. Romeo on risoissa farkuissa ja viininpunasissa Dr Martenseissa (sekä valkoisessa paidassa) hiippaileva hipsteri kapinallinen (James Dean anyone?) ja Julia yksinkertaisissa mutta kauniissa mekoissa liihottava neito. Naisten puvut olivat muutenkin sellaisia ajattomia ja kauniita. Lavastus oli käytännössä vaan liikuteltavat seinämät, italialaishenkisine maalauksineen (ja graffitteineen). Muuten joo, Montaguet olivat vaaleaihoisia ja Capuletit tummia.
Teknisesti hyvin toteutettu (siis tallennus) ja näytelmän pituuskin inhimillinen (2 h ja 16 min, tosin ilman väliaikaa). Lopputekstien aikana näytettiin vielä kun Orlando oli stage doorilla raapustamassa nimmareita kiljuvalle naisjoukolle. Oliko sekin nyt niin tarpeellista?
Mua kovasti naurattaa tämä Metro-lehden kritiikin viimeinen kappale:
So despite being billed as an edgy look at racial divide via the Bard’s
classic romantic tragedy, what’s happening in Midtown is more like: “How
many more hours until they start dying?” Oh well, next week John
Grisham’s “A Time to Kill” is opening. Surely we’ll all have the chance
to exercise our minds on racial and moral constructs then. If not, maybe
someone hot will at least take off his shirt.
