Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jamie Lloyd. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jamie Lloyd. Näytä kaikki tekstit

maanantai 30. joulukuuta 2019

Cyrano de Bergerac / Playhouse Theatre 30.12.2019

Viikko Englannin maaseudulla ja siihen päälle pari yötä vielä Lontoossa, että pääsee vähän teatterin syrjäänkin vuoden lopuksi. Alunperin oli varattuna tälle päivälle ihan muut liput, mutta oli sitten pakko vaihtaa suunnitelmia kun tuli mahdollisuus nähdä Jamie Lloydin ohjaama Edmond Rostandin näytelmä Cyrano de Bergerac. En valitettavasti saanut myytyä (tai edes annettua ilmaiseksi pois) niitä toisia lippuja eli hukkaan menivät, mutta olivat onneksi aika edulliset. Kyseessä oli Conor McPhersonin näytelmä Girl from the North Country.


Cyrano de Bergerac on hieno näytelmäteksti ja oli kiinnostava nähdä se ensimmäistä kertaa englanniksi. Loistava elokuva oli ranskalainen (ja ihanan Gerard Depardieun tähdittämä) ja kolmesti sen olen saanut kokea Suomessa teatterin lavalla (Kansallisteatterin versio 1993, jossa nimiroolissa oli Esko Salminen, Tampereen teatterissa 2003, nimiroolissa Risto Korhonen ja Ryhmäteatterissa Suokissa 2010, nimiroolissa Carl-Kristian Rundman). Hyvin toimi englanniksikin, Martin Crimpin uudessa käännöksessä/muokkauksessa. Mutta ei tämä ihan tavallinen teksti ollut vaan hyvinkin railakkaasti modernisoitu. Koko esitys oli rap/hiphop-henkinen spoken word-esitys. Tätä oikein korosti käsimikrofonit mitä vaihdeltiin henkilöltä toiselle, kuin lavalausunnassa. Rap-battle? Oli esiintyjillä toki normaalit mikit myös. Aluksi olin kyllä kieltämättä hämmentynyt, että mitä hittoa. Kyllä tähän kaikkeen sitten siedättyi, ja loppua kohti korva tottui kiroiluun ja nykypuheenparteen ihan hyvin.

Esitys oli oikeasti enemmän lausuntajuttu kuin näytelmä. Legendaarisen Soutra Gilmourin lavastus oli nimellinen, siis lavalla ei ollut oikeastaan mitään. Muutama tuoli ja muutama korotusosa lavassa. Puvustus (myös Gilmourin käsialaa) oli myöskin minimaalista eli ihan normivaatteissaan kaikki olivat, siis nykyajan katumuotilookissa. Myös Jon Clarkin valot olivat hyvin pelkistettyjä, ei paljon vaihtelua niissä, paitsi himmennin kyllä löytyi. Toinen näytös mentiinkin melko hämärissä tunnelmissa, silloin kun ei pimentynyt kokonaan.

Teksti oli pääosassa, enemmän kuin näyttelijät. Oli myös metkaa että alussa heijastettiin seinälle nimenomaan vuosiluku 1640, eli haluttiin katsojien olevan katsomassa vanhaa näytelmää, ja se olikin übermoderni. Vai mitä sanotte tästä (Christian esittelee itsensä alussa): Look, I might not come from Paris, / but I work out and I'm pretty fit / and verse or no verse I'd like to point out right now / I don't take any shit.


Ensimmäinen näytös oli intensiivinen ja toimiva, toinen hieman ehkä laahaava ja jännite lässähti. James McAvoy on hyvin jännä valinta pääosaan, mutta suvereenisti ja valtavalla lavakarismalla mies tämänkin roolin selvitti. Skottiaksentti toimi hauskalla tavalla riimittelyssä. Tämä oli kolmas näytelmä missä näin miehen (Macbeth vuonna 2013 ja The Ruling Class vuonna 2015 - kumpikin myös Jamie Lloydin ohjaamia). ja joka kerta kyllä pistää itsensä hienosti likoon. Hämmennyn aina kun näyttelijä saa itsestään puristettua kyyneleet silmiinsä lavalla. McAvoy tuo rooliin aimo latauksen tunnetta. Tämän Cyrano on sanamiekkailija vailla vertaa.

Taustalle maalattava teksti: I love words, that's all tiivistää koko näytelmän hyvin. Sanoja, sanoja, sanoja (Hamletin sanoin) - ja vieläpä kokoajan riimissä ja runomitassa.

Hyvää työtä teki myös Anita-Joy Uwajeh kirjafani-Roxanena ja Eben Figueiredo tähän ihastuneena pöhkönä (mutta komeana) Christianina. Cyrano sitten taitavana sanaseppona auttaa tätä perusäijää sorvaamalla sulosäkeitä Roxanelle - vaikka on itse tähän kuolettavan rakastunut. Cyrano tuntuu uskovan että hänen huomattavan iso nenänsä on este rakkaudelle, ja riutuu sitten kuolemaansa asti siinä uskossa. On muuten metkaa ettei McAvoylla ole minkäänlaista nenälisuketta tms tässä. Kaikki pelataan mielikuvilla. Myös Cyranon oletettu rumuus täytyy tällä kertaa löytyä katsojan mielikuvituksesta. Enemmän on kyse henkisistä esteistä ja alemmuuskompleksisella minäkuvalla. Esityksessä on myös ripaus homoerotiikkaa, mikä oli ehkä hieman yllätys sekin. Ja vähän väkisin mukaan tungetut paidattomat miehet. Ei sillä, kivahan niitä oli katsella, mutta ilmankin olisi pärjätty.


Pidin kovasti myös räväkästä leipuri-Ragueneausta (Michele Austin) ja Tom Edden on aika ällö Roxanen kilpakosijana (eikö siellä ollut ketään muita naisia kun kaikki ovat Roxaneen ihastuneita?). Pitää myös mainita beatboxaajatar Vaneeka Dadhria, vaikka ei olekaan mun juttu myöskään beatboxaus. Tähän esitykseen se kuitenkin sopii kuin... nenä päähän.

On myös metkaa taas kerran huomata miten moninainen voi näyttelijäjoukko lontoolaisessa esityksessä olla. Valkoihoinen alkaa olla jo melkein vähemmistönä tässäkin esityksessä. Lavalla nähdään muutenkin kaiken kokoista ja näköistä näyttelijää hyvin lihavasta miehestä lyhytkasvuiseen naiseen (Kiruna Stamell on muuten ollut tosi monessa näytelmässä mukana viime vuosina, ainakin NT:n Everymanissa ja Great Britainissa olen hänet nähnyt).

Kyllä Cyrano oli kiva nähdä, rap/hiphop-jutuista (mitä en jaksa yhtään) huolimatta. Jamie Lloyd on kyllä mestarillinen ohjaaja, vaikka ihan kaikista ohjaustöistään en ole niin tykännyt (Richard III esimerkiksi ei kauheasti kolahtanut). Tämä oli 16. hänen ohjauksensa mitä näin teatterissa (mukana 6 lyhyttä Pinterin näytelmää). Aina hän keksii jotain erilaista ohjauksiinsa, jonkun tuoreen ja uuden näkökulman. Yleensä aina saa katsoja yllättyä. Cyranossa en pitänyt lopusta, mutta kyllä tämä imaisi mukaansa.


Aika hyviä kritiikkejä esitys on saanut, enimmäkseen neljää ja viittä tähteä, ja näytökset ovat olleet varsin täysiä eli loppuunmyytyjä. Olisi kiinnostavaa tietää kuinka moni lähtee pois pettyneenä, odottaen oikeaa miekkailua eikä vain sanansäilän heiluttelua, ja perinteisempää tulkintaa. Ja kuinka moni ilahtuu miten tässä ajassa tämä vanha klassikko voikaan olla!

Esityksiä on The Playhouse Theatressa 29.2.20 asti ja lippuja on kyllä saatavilla ihan hyvin. Cyrano de Bergerac on mahdollista nähdä myös Suomessa 16.3.20 NT Live-sarjassa eli Finnkinon leffateattereissa Helsingissä, Turussa ja Tampereella.


Stage doorilla piti valita kuvan ja nimmarin välillä, ja koska aiemmat yhteiskuvat Jamesin kanssa ovat olleet hämäriä tai tärähtäneitä tai jotain, niin valitsin tällä kertaa kuvan. Ja koska on nimmareitakin jo :-)


Kuvien copyright Marc Brenner, stage door kuva oma.

tiistai 13. tammikuuta 2015

Assassins / Menier Chocolate Factory 13.1.2015

Jaahas, ja taas uusi teatterituttavuus Lontoossa. Menier Chocolate Factory on nimensä mukaisesti vanha suklaatehdas. Pieni ja intiimi teatteri Thamesin eteläpuolella, suht lyhyehkön kävelymatkan päässä Globe-teatterilta. Ensi kerralla pitää tutustua myös teatterin yhteydessä olevaan tosi kivan näköiseen ravintolaan. Kävelin Covent Gardenin oopperatalolta tänne, ekaksi hakemaan liput ja sitten hortoilin alueella etsimässä pankkiautomaattia, kun käsiohjelmaa ei saanutkaan luottokortilla ja ei ollut käteistä.


Jamie Parker oli se syy miksi halusin tämän Stephen Sondheimin musikaalin Assassins nähdä. Ei lainkaan haitannut että mukana oli myös amerikkalainen Aaron Tveit (loisti Les Miserables elokuvan Enjolraksen roolissa). Lisäbonuksena Catherine Tate (jonka näin teatterissa edellisen kerran David Tennantin vastaparina Much Ado About Nothing -näytelmässä, mistä tämän blogin nimikuvakin on otettu). Ja kun ohjauksesta vastasi vielä Jamie Lloyd, tämän hetken ehkä kuumimpia lontoolaisia teatteriohjaajia... Yhteenkään hänen työhönsä en ole vielä pettynyt, ja parin vuoden aikana on tullut nähtyä aika monta. Varmaan kohta jo toistakymmentä.


Sondheimin musikaaleja en ole ihan kauheasti nähnyt (tänä vuonna tulee vielä ainakin Gypsy ja A Little Night Music eli Pieni Yösoitto), paitsi Sweeney Toddin Helsingin oopperassa joskus parikymmentä vuotta sitten. Mitään ennakko-odotuksia ei ollut. Mulla oli eturivin paikka, katsomo oli tehty lavan kahden puolen. Välillä piti nostella jalkojaan pois esiintyjien tieltä, eli siellä oli kyllä todella intiimi tunnelma.

Assassins kertoo salamurhaajista, jotka murhasivat, tai ainakin yrittivät murhata, jonkun amerikkalaisen presidentin. Osa on tuttuja ja kuuluisampia kuten Lee Harvey Oswald tai John Wilkes Booth, osa ei lainkaan (myönnän että Amerikan presidentit ja heidän murhayrityksensä eivät kuulu vankimaan osaamisalueeseeni). Hilpeän banjomusiikin säestyksellä kertojana toimiva Balladeer (Jamie Parker) tarinaa meille avasi. Välillä toki huuliharppua soittaen myös!


Lavalla (tai ei siinä mitään lavaa ollut, katsomoiden välinen lattia vaan) muutama vanha hylätty huvipuiston kapistus. Balladeer makoilee vanhassa törmäilyauton raadossa soittamassa kun yleisö tulee sisään. Lisäksi sellainen iso klovninpää, värilliset katsomopenkit ja valoketjuja katossa. Kuin huvipuisto mikä on jätetty rapistumaan. Nauhalta tulevat ääniefektit (tippuva vesi, kohisevat aallot, etäiset ihmiset, välillä hyytävää klovnin naurua) lisäävät tunnelmaa. Katossa on valolampuista tehty kaksi sanaa HIT ja MISS. Jatkossa niihin syttyy aina valo kun salamurhaaja toimii, onnistumisen mukaan ;-) Nerokkaasta lavastuksesta vastasi Soutra Gilmour, todellinen Lontoon teatterien taikasormi!

Huvipuiston isäntänä toimii Proprietor (Simon Lipkin sini-puna-valkoinen klovnin maalaukset naamallaan), joka vuorotellen kutsuu näitä salamurhaajaehdokkaita estradille. Musikaali kun on, niin toisen katsomo-osan vieressä soitti kahdeksanhenkinen bändi. Näpsäkkäästi soittikin. Musiikkityylit vaihtelivat laidasta laitaan.

Aaron Tveit ja Jamie Parker harjoituksissa

Näyttelijät ovat lavalla jatkuvasti, istuivat sitten tuoleilla lavan sivustalla, jos ei ollut muuta puuhaa. Siellä vaihdettiin vaatteetkin, jos sellaista tarvitsi tehdä. Tarina alkaa Lincolnin ampumisesta. Välillä pohdiskellaan syitä ja seurauksia, laulaa luikautetaan. Duettoja, sooloja ja isommalla porukalla. Hirveästi musiikki ei jäänyt näin kertalaakista mieleen, mutta tykkäsin siitä kyllä. Kaikki laulajat olivat vuorollaan pääroolissa, mutta tämä oli hyvin selkeästi ensemble-esitys, eli kukaan ei ollut sen isommassa roolissa kuin toinenkaan.

Tämä oli tarkoin mitä sain otettua. Ei kovin laadukas...

Hitsi, oli kyllä hauska, vaikka aihe toki aika synkeä. Absurdi ja aika hulvaton meno. Tarina hyppelehtii kovasti edes ja taas, ja on hetkittäin haasteellinen seurattava. Vähän sellainen kieli poskessa tehty parodia, missä oli monenlaista musiikkityyliä. Kaikilla näyttelijöillä on (tietenkin) leveät jenkkiaksentit, huh. Jamie Parker toki oli mulle se esityksen helmi, tykkäsin taas ihan hirveän kauheasti. Tiesin että mies osaa laulaa, mutta että soittaa banjoa ja huuliharppuakin. Ihana! Niin, sen kertojan roolihan sulautuu lopulta Lee Harvey Oswaldiksi. Aaron Tveit oli myös erinomainen laulaja. Ei sillä että joku olisi huono ollut. Catherine Tate oli taas sellainen honottava ja kiekuva Sara Jane Moore (nainen joka koitti listiä Gerald Fordin 1975), vähän homssuinen ja bimbomainen. Onko muuten kaikilla pressanmurhaajilla oltava kolmiosainen nimi?? Joku edellytys?


Selvisi sekin, ettei teatterilla ole mitään stage dooria, vaan esiintyjät vaan ilmestyvät poistuvien asiakkaiden joukkoon. Aaron Tveit meinasi karata kokonaan lippalakin alle ja kauluksen taakse piiloutumalla. Mutta onneksi olin silmä tarkkana :-) Oli hyvin periamerikkalaisen kohtelias ja ujonoloinenkin hieman jutellessamme. Jamie Parkerin kanssa puhuttiin aika kauankin, ja ilahtui viemistäni suklaista (ja ehkä vähän vuolaista Henry V-kehuistani). Catherine Tate oli myös kärsivällinen kun sähläsin kamerani kanssa ja otin epätarkkoja kuvia. Muutama ihminen oli myös nimmareita pyytämässä, mutta ei kyllä kovin montaa.

 

Loppua (7.3. oli vika esitys) kohti kaikki esitykset olivat loppuunmyytyjä (no, paikka on kovin pieni, vain 180 paikkaa) ja ihmiset hinkuivat hirveästi lippuja. Sekä Tate että Tveit poistuivat esityksestä ennen viimeisiä viikkoja (ihan suunnitellusti), joten olen tyytyväinen että sain mahdollisuuden nähdä tällä miehityksellä.

Kaikki kriitikot eivät ihan tykänneet varauksetta. Googlettakaa itse!


Harjoituskuvien copyright: Nobby Clark
Stage door kuvat omia tai jonkun ohikulkijan ottamia

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Jamie Lloyd, Martin Freeman & Richard III

No jopas. Yksi mun suosikkiohjaaja eli Jamie Lloyd palaa tekemään toista Trafalgar Transformed kautta Lontooseen, ja millä produktiolla!!

Martin Freeman palaa teatterilavoille. Ja näytelmänä on Shakespearen Richard III.


Huh!

Kannatti valvoa muutama tunti tätä uutista odottaessa!

Ensi-ilta heinäkuussa, esityksiä syyskuulle asti. Liput tulee myyntiin ihan lähipäivinä, ja kannattanee olla suht nopsa, sillä Trafalgar Studiosin katsomo ei ole suuren suuri.

Odotan mielenkiinnolla mitä muita näytelmiä kakkoskausi pitää sisällään. Viime vuonna onnistuin näkemään kaikki 3 eli Macbethin, The Hothousen ja The Priden, ja kaikki olivat huikean hyviä.

perjantai 6. syyskuuta 2013

The Pride / Trafalgar Studios 5.9.2013

Näytelmäkirjailija Alexi Kaye Campbell kertoo puolisen tuntia näytelmästään The Pride. Jota esitettiin alunperin 2008 Royal Court Theatressa, sitten produktio siirtyi New Yorkiin (missä oli mukana mm. Ben Whishaw) ja nyt sitten kolmas versio taas Lontoossa (ja meni Sheffieldissäkin jossain vaiheessa kuukauden verran). Sama ohjaaja (Jamie Lloyd) puikoissa kun Royal Courtissakin. Tässä linkki haastatteluun.



Kävin katsomassa Lontoossa nyt viime torstaina, ja oli ihan huikean upea! Naispääosa Hayley Atwell on kuvannut pari viikkoa uutta Kenneth Branaghin elokuvaa Cinderella, joten ihan joka näytöksessä ei kai ole ollut. Siitä syystä en ostanut lippua ennakkoon, vaan vasta esityspäivänä lippuluukulta, kun olin ensin varmistunut että Hayley on illalla paikalla :-) Olen tästä muutaman kerran aiemminkin blogannut, siis näytelmästä, heinäkuussa nyt ainakin.


Siis, olihan se ihan älyttömän hienosti toteutettu. Sama porukka kun on tänä vuonna Trafalgar Studiolle tehnyt jo Macbethin ja The Hothousen (jotka kumpikin on tullut nähtyä) vastasi tästäkin laadusta. Näyttelijät, kaikki 4, olivat vallan erinomaisia. Hayley Atwell oli erinomaisen hyvässä vedossa ja muuntaumiskykyinen. Sekä lisäksi todella ystävällinen ja mukava stage doorilla myöhemmin. Pidin myös tosi paljon Al Weaverin Oliverista. Samaan aikaan herkkä ja haavoittuva, mutta kykenemätön muuttumaan.


Tarinassa liikutaan vuorotellen 50-luvulla, missä Philip ja Sylvia ovat naimisissa, ja Oliver Sylvian työkaveri kirjankuvittamisprojektissa. Oliverin ja Philipin välillä leimahtaa ja sitä seuraava kolmiodraama hajoittaa lopulta avioliiton. Lisäksi Philip haluaa parantua sairaudestaan ja hakeutuu radikaaliin hoitoon lopussa.

Nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa Oliver ja Philip ovat seurustelleet vajaat pari vuotta ja Philip lähtee kävelemään, koska ei jaksa katsella enää Oliverin syrjähyppyjä, joille tämä ei vaan näytä voivan mitään. Sylvia on Oliverin kaveri, jolle tämä uskoutuu ja ripustautuu ja takertuu. Oliver haluaa Philipin takaisin, ja siinä sitä sitten räpistellään.

Teatterin ulkona oleva kannanotto

Kaksi eri aikalinjaa on tosi taitavasti sidottu toisiinsa ja aikavaihdot sujuvat hyvin. Lavastus on hyvin minimalistinen eli iso peiliseinä jossa 2 ovea. Lavan edessä pari tuolia ja baarikaappi. Puvustus hienoa ja ajanmukaista, ja vaihdot tosi sutjakoita. Peili oli niin hyvä idea, valoja käyttäen se oli välillä läpinäkyvä ja välillä katsojat näkivät itsensä.

Otin kuvan ennen esitystä. Toi on siis iso peili, mistä heijastuu katsomon tuolit.

Mitä ajankohtaisin aihe. Näyttelijät ja koko teatteri ovat ottaneet aika voimakkaasti kantaa ensi-illasta alkaen mm. Venäjän kiisteltyyn "homolakiin" ja olympialaisjuttuihin jne. Joka loppukumarruksissa tulevat alla olevien kylttien kanssa lavalle!


Pidin oikein kovasti paljon, niin itse näytelmästä kuin näyttelijöistäkin. Se oli kovin hauska hetkittäin mutta myös erittäin koskettava. Varsinkin lopussa kun Philip hakeutuu hoitoon parantuakseen homoudestaan. Sydäntä riipi. Yksi ehkä hauskin kohtaus on se kun Philip on muuttanut pois Oliverin luota, ja tulee hakemaan jotain tavaroitaan. Olohuoneessa on natsiasuun pukeutunut tyyppi, minkä Oliver on maksanut paikalle toteuttaakseen omia fantasioitaan.

Hayley Atwell oli ihana.
Stage doorilla oli pari hassua keski-ikäistä japanilaista sekä vanhempi pariskunta (jotka käyvät kuulemma enemmän musikaaleissa, mutta mies on suuri Hayley Atwell -fani). Mulla oli suklaata nti Atwellille, ja oli oikein ilahtunut. Lupasi jopa jakaa ne muiden kanssa. Kaikki muut näyttelijät (siis neljäntenä Harry Hadden-Paton eli Philip) siinä pyörähtikin, paitsi Mathew Horne oli kerennyt livahtaan. Höh.

Al Weaver myös tosi mukava
ja superpositiivinen yllätys myös lavalla


Trafalgar Studios yövalaistuksessa, on aina yhtä kaunis. 
Omalla rumankauniilla tavallaan.
Lopuksi pari videota ensi-illasta...
Jostain syystä ei anna linkata niitä tänne niin laitetaan sitten vaan linkit:
Trafalgarin edellisen näytelmän The Hothousen
2 herraa John Heffernan & Harry Melling.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

The Pride Lontooseen!

Himpura, hieno Alexi Kaye Campbellin näytelmä nimeltään The Pride nähdään tänä syksynä Lontoossa!

Viisi vuotta sitten sitä esitettiin Royal Courtissa, ja silloin päärooleissa nähtiin Bertie Carvel, JJ Feild, Lyndsey Marshal ja Tim Steed. Ohjaajana niin silloin kuin nytkin on Jamie Lloyd ja nyt siis paikkana Trafalgar Studios. Hyvä laatu ja kiinnostavat näytelmät siellä siis jatkuvat; olen onneksi nähnyt jo kummatkin tämän vuoden näytelmistä eli Macbethin ja The Hothousen.

Silloin muutama vuosi sitten Lontoosta The Pride siirtyi New Yorkiin, ja silloinkin oli brittimiehitys: Hugh Dancy, Ben Whishaw, Andrea Riseborough ja Adam James. Tässä videolla on tämän porukan mietteitä näytelmästä.

No kuiteskin, nyt nähdään ihastuttava Hayley Atwell, Harry Hadden-Paton, Al Weaver ja Mathew Horne. Odotan suurella kiinnostuksella!

Tarina kertoo kolmiodraaman, mikä sijoittuu ensin 50-luvun lopun Sohoon. Sylvia ja Philip ovat naimisissa, mutta Philip rakastuukin Oliveriin. Ja sitten taas nykyajan Lontooseen, missä Philip ja Oliver ovat yhdessä, mutta Oliverilla on muita suhteita. Sylvia on pariskunnan paras ystävä. Eli kullakin näyttelijällä on tuplarooli.

Daily Mailin jutussa enemmän näytelmästä ja Hayley Atwellin haastattelu.

Campbell’s study of repression and restriction was seen through two lenses: a late Fifties, Terence Rattigan-esque prism of never daring to utter the word gay and a present-day view, where there’s freedom to debate same-sex issues.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Macbeth / Trafalgar Studios 9.3.2013

Lauantaina Trafalgar Studios -teatterin esityksenä Shakespearen Macbeth. Oltiin Minnan kanssa kahdestaan, koska Mia ei jostain syystä halunnut lähteä.


Paikat olivat erinomaisen hyvät, olivat ne toki aika hinnakkaatkin, mutta ihan sen arvoista! Oltiin 3. rivillä...

Tästä näkyy aika hyvin miten likellä oltiin... Loppukumarrukset

Jamie Lloydin ohjaama Macbeth oli varsin moderni versio, sijoittuen jotenkin dystooppiseen tulevaisuuteen; sota riehuu ja veri lentää. Sitä meinaan piisasi, siis verta ja suolenpätkiä. Eturivin ihmiset varmaan saivat ainakin kenkänsä märiksikin. Osa katsojista istui lavan takana, siellä oli sellainen pienempi katsomo-osio, jonka halkaisi leveä käytävä, mitä näyttelijät käyttivät kulkemiseen. Siitä avautui myös isot ovet suoraan kadulle, mistä loppuvaiheissa tuli osa porukasta sisään, siis sieltä kadulta.

Pääroolissa Macbethinä oli yksi maailman hurmaavimmista näyttelijöistä eli James McAvoy. Olikin varmaan paras Macbeth mitä olen nähnyt. Yksi asia mikä oli vielä superhienoa: kaikki puhui skottiaksentilla!! Iso osa näyttelijöitä olikin skotteja, kuten tietty myös McAvoy. Ei ihme että mies sai Olivier-ehdokkuuden roolistaan.


Claire Foy oli hieman vaisu Lady Macbethinä, mutta ihan kelvollinen. Sen sijaan Jamie Ballard Macduffina, Kevin Guthrie Lennoxina, Forbes Masson Banquona ja Hugh Ross Duncanina olivat oikein mainioita. Lisäksi tarttee mainita mielettömän symppis nuori Stuart Campbell, joka Macduffin lapsi, ja tosi otettu kun pyysin nimmaria stage doorilla :-)

Hieman ihmeteltiin yleisössä olleita muksuja, sillä tämä ei todellakaan ollut lastennäytelmä. Ei Macbeth mun mielestä ole sitä koskaan, mutta tämä versio varsinkaan. Hyvin väkivaltainen ja realistinen. Mutta mä tykkäsin kovasti! Ihan hirveän kovasti.

Tämä oli ensimmäinen näytelmä Jamie Lloydin Trafalgar Transformed-sarjasta tänä vuonna, ja hyvältä näyttää!





McAvoy keskellä, pää kääntyneenä

Esityksen jälkeen mentiin stage doorille, mulla oli lahja James McAvoylle (suomalaista suklaata ja kortti). Mutta se ei tullutkaan, ja onneksi joku henkilökunnan tyyppi kävi sanomassa ettei se tule, kun illalla on sitten toinen esitys. Muutamaa näyttelijää nähtiin, ja vaihdettiin muutamia sanasia, ja sain nimmarit käsiohjelmaan ja kuvia.

Forbes Massonilla oli ihana punainen parta!


Stuart Campbell oli tosi tohkeissaan raapustamassa nimmaria


Jamie Ballard oli vakava, mutta mainitsi käyneensä Suomessakin