A Number / (Royal Court) V&A Archive 3.6.2014

Arkistossa jatkoi toisellakin näytelmällä. Caryl Churchill kirjoitti A Number näytelmänsä 2002 ja se sai Royal Courtissa ensi-iltansa 23.9.2002. Katsomani esitys oli taltioitu 12.10. samana vuonna. Kyseessä on vajaan tunnin mittainen, intensiivinen kahden miehen esitys. Legendaarinen Michael Gambon esittää isää ja sittemmin James Bondina paremmin tunnetummaksi tullut Daniel Craig tämän lukuisia (kloonattuja) poikia. Ohjauksesta vastasi Stephen Daldry, yksi suosikkiohjaajiani.

Aluksi oli tosi vaikea pysyä kärryillä mitä tässä tapahtuu, koska ei ole mitään lavastusta, eikä anneta taustoja tapahtumille. Jonnekkin suht lähitulevaisuuteen sijoittuu kuitenkin. Isä ja poika vain keskustelevat asioista, ja poika vaihtuu "lennossa". Näytelmässä pohditaan onko vapaa tahto geneettisesti määrättyä vaiko ympäristön muokkaamaa. Ja onko tämä poika (joka puhuu isänsä kanssa kulloinkin) se alkuperäinen vai klooni. Kukin poika keskustelee isänsä kanssa muista "veljistään" ja isä koittaa mm. päättää kuka näistä on se sopivin perillinen.

Wikipediassa on hyvä tiivistelmä juonesta:

A Number is a fast paced play set in the near future when the startling discovery of an underground cloning experiment has become the forefront of one family’s conflict. Bernard has made a life‐changing discovery: he is one of “a number” of clones that were created from the cells of an older brother he never knew he had. Bernard (B2) approaches his aging father, Salter, with the information and Salter explains that Bernard’s older brother (also named Bernard – B1) had been killed in a car crash at a young age. Salter says that in his grief, he chose to engage in a cloning experiment meant to recreate his lost son. Any other clones that were made were because the doctors were unethically using the cells and that he and Bernard should sue. 

Just days after B2 left, B1 appears at his father’s door very much alive and angry. He too has learned about the clones. Salter reveals that B1 didn’t die, but was cloned as a way to correct his parental mistakes made after his wife’s suicide. Salter then had B1 sent away. B1 is filled with contempt for his father and has an explosive temper – the opposite of his calmer, younger brother, B2. Later, B2 returns to Salter’s house after meeting with his older counterpart. B2 reveals that he plans to leave the country, partly out of fear of B1 and partly to avoid running into more versions of himself. 

B1 returns to Salter’s house with his more unsettling news: he followed B2 out of the country and killed him. After yet another tragic turn of events, Salter seeks out one of the genetically identical clones, a man named Michael Black. He asks Michael questions, trying to learn what is shared between his sons, and finds him pleasant and undisturbed by the knowledge that he is also one of “a number.” 

Toinen klooni on rauhallinen ja järkevä, toinen äkkipikainen ja ärhäkämpi. Craig onnistuu hyvin tuomaan nämä eri piirteet esiin.

Craig on pukeutunut lenkkareihin, löysään valkoiseen t-paitaan ja löysiin farkkuihin (ja näyttää muuten tosi nuorelta, hieman ylikasvaneessa tukassaan). Kaukana on tulevan Bondin eleganssi ja tyylikkyys :-) Gambonilla rypistynyt mutta siisti puku, ruskeat kävelykengät, vaaleanpunainen kauluspaita.

Olisi mielenkiintoista nähdä tämän tv-versio, jonka BBC & HBO tekivät 2008, pääosissaan Rhys Ifans poikana ja Tom Wilkinson isänä.

Mä en oikein tiedä oliko tämä niin hyvä. Hieman ampui yli hilseen, se toteutustapa ehkä. Kumpikin näyttelijä oli kyllä erinomainen. Ja kumpikin hahmo romahtaa vuorotellen.Kriitikot kyllä tykkäsivät. Oli mulle ehkä vähän turhan moderni?


1. kuvan copyright Ivan Kyncl/EPO Online
Toisen kuvan copyright Alastair Muir

Jerusalem / (Royal Court) V&A Archive 3.6.2014

Tiistain vietin arkistossa. Jez Butterworthin uusin hengentuotos Mojo sai mut teatteriin useamman kerran viime talvena, joten halusin nähdä myös herran muutamien vuosien takaisen hitin Jerusalem. Onneksi V&A arkistosta löytyi sekin! Siunattu paikka.

Jerusalem sai Royal Courtissa ensi-iltansa 13.7.2009 ja tää mun katsoma esitys oli taltioitu 15.8.2009 matineassa. Aika pitkälti sama porukka vastasi Mojosta, eli mm. Ian Rickson ohjauksesta ja Ultz lavastussuunnittelusta. Tämä(kin) siirtyi Royal Courtista West Endille, jossa pyöri Apollo Theatressa koko kevään 2010. Ja siirtyi sieltä vielä Broadwaylle rapakon taakse. Ja hyvä näytelmä poiki myös tukun Olivier-ehdokkuuksia, ja pari voittoakin (set design sekä täysin ansaitusti miespääosa). Niin ja sanomattakin lienee selvää että esitykset olivat varsin loppuunmyytyjä.

No joo... Tässä oli paljon hyviä näyttelijöitä, mutta Mark Rylance varastaa kyllä koko show'n! En tiedä tekeekö se niin kaikissa esityksissä, mutta ainakin kaikissa niissä mitä mä olen nähnyt, sekä livenä että tallenteina. Tässä herra esittää Johnny "Rooster" Byronia, joka on sellainen asuntovaunussa häätöuhan alla elävä pummi, juoppo, huumediileri ja tarinaniskijä, mustalaisten sukua (ainakin henkisesti).

Näytelmä alkaa hienosti kun esiripun edessä upeaääninen nainen (Aimeé-Ffion Edwards), joka lauloi siivet selässään Jerusalem-virttä. Kesken kaiken kappale vaihtui diskobiisiin ja esirippu aukesi ja siinä oli bileet menossa asuntovaunulla. Yhtäkkiä juhlat katoavat ja näkyy vaan kaksi kunnan virkamiestä, jotka kolkuttelevat vaunun ovea häätöilmoitus kädessään. Virkamiehet poistuvat paikalta ja Rooster tanssahtelee pihalle vaunustaan. Nauttimaan aamucocktailia (vanhaa maitoa, tuore pesästä poimittu kananmuna, viinaa ja jotain valkoista pulveria, jotka kaikki vatkataan housujen etumustassa ja hulautetaan kurkkuun kertalaakista). Siitä sitten alkaa valumaan muitakin tyyppejä paikalle, mm. DJ Ginger (Mackenzie Crook, tukka oranssinpunaisena silmille valuen), Professori (joka luullen Gingeriä naiseksi flirttailee tämän kanssa) ja muita hännystelijöitä ja roskasakkia.

Asuntovaunun edustalla on sohvaa, pöytää, tuolia, kanahäkki, pari pölliä jakkaroiksi ja se on jossain keskellä metsää. Porukkaa siellä lappaa kyllä alvariinsa. Rooster kun on paikallinen bilemestari, diileri ja armoitettu juttunikkari, joka lumoaa jutuillaan niin nuoret kuin vanhemmatkin.

Kaikki (koko näytelmä) pyörii Roosterin ympärillä. Kaverit haluaa viinaa ja huumeita, Lee (mainio Tom Brooke) koittaa myydä siskonsa kilpikonnaa (se on ihan elävä!) Gingerille. Toisessa näytöksessä bileet jatkuvat, vietetään Leen läksiäisbileitä (tämä on muuttamassa Australiaan).

Mark Rylance on kyllä ihan mainio Rooster. Paroni von Munchhausenin veroinen tarinaniskijä, jonka moottoriturpa käy kokoajan. Kertoi mm. juttua miten tapasi Stonehengen rakentaneen jättiläisen. Näytelmä sijoittuu siis Wiltshiren kreivikuntaan, tuohon mytologian kyllästämään paikkaan.

Roosterin exä Tanya (Lucy Montgomery-Dawn) tulee kylään ja tuo heidän poikansakin. "If you are not going to eat my peaches, don't check my tree" sanoo Tanya Roosterille :-) Ja sitten pidetään porukalla tietovisaa ja kesken kaiken pölähtää paikalle Troy heilumaan kirveen kanssa (kadonneen alaikäisen tytön isä, joka on vakuuttunut että Roosterilla on tässäkin asiassa sormensa pelissä). Kolmannessa näytöksessä kunnanviranomaiset tulevat häätämään asuntovaunulaisia. Lisää tanssia ja biletystä. Sitten tää Troy ilmaantuu kätyreineen hakkaamaan Roosterin. Tämä selittää verisenä pojalleen ihmejuttujaan (mm. sitä että häntä tarvitaan kovasti verenluovuttajana, kun veriryhmänsä on niin harvinainen). Lopussa dervissimäinen rummutus ja puolialaston, hakattu Rooster tanssii.

Tosi pitkä näytelmä, mutta silti säilyttää taikansa loppuun asti. Esitys lepää melkolailla Rylancen hartioilla - tämä onkin lavalla liki koko kolmetuntisen. Kielenkäyttö on kaikkineen hyvin värikästä, mutta myös runollista. Rooster edustaa mennyttä Englantia, mystikkojen ja druidien maata, josta hänetkin koitetaan kammeta pois uuden asuinalueen tieltä.

The Timesin Benedict Nightingale: Mark Rylance’s Rooster Byron is an anarchic maverick, a Wiltshire lord of misrule, mythologised by his shambolic retinue of underage girls and male layabouts, among them Mackenzie Crook as a forlorn, gangling loser called Ginger. No, Rooster didn’t manage to jump Stonehenge on a motorbike, but he tells a tall story, fights a wild fight, and has stuck up two fingers at authority for aeons.

Clearly Byron is making a last stand for the vanishing world represented by his druidical copse and the ley line supposedly running beneath it. We’re also to compare this with the spurious St George’s Day fete in the village offstage: brewery-sponsored morris dancing, “meditation cave”, dancing dog display. Yet Butterworth, if nostalgic for the old and angered by the new, doesn’t sentimentalise his characters.

Hauska, hetkittäin aivan hysteerinen näytelmä, mutta myös vakavampia pohdintoja menetetystä maailmasta ja miten ei enää ole sijaa eksentrisille hahmoille kuten Rooster. Pakanuus/vanhat mytologiat vastaan nyky-yhteiskunta. Ja Rooster on myös Jeesuksen oloinen, opetuslastensa ympäröimä (ja tulee petetyksi samalla tavalla). Ja kuten jo taisin mainita, Rylance oli vaan ihan timanttinen. Ja täysin ansaitsi vuoden 2010 Olivier-palkintonsa tästä!

Kritiikit olivat pääsääntöisesti ylistäviä ja näytelmä sai 4-5 tähteä liki kai kaikilta lehdiltä. Kaikki mitä luin (arkistossa siis lehtileikkeistä vanhoja arvosteluita ja haastatteluita) hehkuttivat nimenomaan Rylancen roolia. Rooster oli niin "drug-dealing gypsy", "anarchic maverick" kuin "modern-day Pied Piper". Muutama muu hyvä määritelmä: "wild man of the woods", "a former daredevil" ja "depraved Robin Hood". Joku kriitikko muuten vertailee Jerusalemia myös Shakespearen klassikoihin; miten Rooster on eräänlainen nykyajan Falstaff, jollei ei ole enää modernissa yhteiskunnassa tilaa. Mad, bad and dangerous to know!

Kannattaa muuten lukea kiinnostava Guardianin blogipostaus aiheesta voiko tälläinen tallenne tehdä oikeutta näytelmälle, esimerkkinä nimenomaan tämä Jerusalem!

Niin ja ihan ylimääräisenä anekdoottina: tässä oli sen verran porukkaa lavalla (16 henkilöä) että esittäminen maksoi £90.000/viikko! Huh!



Esityskuvat copyright Tristram Kenton, muut omia.

Enron / (Royal Court) V&A Archive 7.3.2014

 

Hieman sekava näytelmä kaiken kaikkiaan. Halusin katsoa tämän koska pidin niin paljon Lucy Prebblen uusimmasta näytelmästä The Effect (josta koitan kanssa saada pian kirjoitettua sanasen). Sitäpaitsi ohjaaja Rupert Goold on yksi suosikeistani. Ja tämä oli kovasti kehuttu... Taltioitu Noel Coward Theatressa 31.10.2010. Alunperin sai ensi-iltansa Royal Courtissa, ja siirtyi siitä sitten West Endille, ja Broadwaylle (missä ei kyllä menestynyt).

Tätä esitettiin myös Helsingin kaupunginteatterissa 2010, ja pääosassa oli Eero Aho. Miten mä sen missasinkaan (ruoskii itseään)...

Okei, näytelmä sijoittuu Houstoniin (vuodesta 1992 nykypäivään) ja oli hieman absurdia nähdä tutut brittinäyttelijät vääntämässä jenkkiaksentilla. Amerikkalainen yritysmaailma, erityisesti energiayhtiö Enron on keskiössä. Tositapahtumiin eli Enron-skandaaliin pohjautuva. Eli huijausta isolla kädellä.

Visuaalisesti hyvin näyttävä & vaihteleva, moderni, vaikkakin hetkittäin pelkistetty lavastus.

Tarinasta en oikein saanut missään vaiheessa kiinni. Kumma sekoitus kaikenlaista, kommentoiden yritystaloutta, pörssimaailmaa, raha-asioita. Välillä laulaa luikautettiin, välillä oli firman bilettä, välillä sihteerin ja pomon intiimiä suhdetta. Taustalla pyöri videot poliitikoista (mm. Jeltsin, Clinton).

Pääosissa Samuel West, Tim Pigott-Smith, Tom Goodman-Hill (joka oli siinä Effectissä myös) ja Amanda Drew. Tom G-H oli se yksi syy miksi tämä kiinnosti, eikä se pettänyt nytkään. Kaikki muutkin näyttelijät olivat kyllä ihan hyvässä vedossa.

"Everyone's viewpoint is equally valid. Well it's not. Some people are fucking idiots." (Ken Lay)

En nyt oikein tiedä tekikö tämä muhun mitenkään suurta vaikutusta. Kotimainen versio olisi varmaan tehnyt enemmän. Jokseenkin oli sekava, tarkotuksella tietenkin.

Mutta V&A arkistossa on aina kiva käydä, palvelu on hyvää joka kerta (nyt sai ensimmäistä kertaa ottaa käsiohjelmat sun muut mukaan katselusaliin). Tosin DVD-levyjen kanssa oli ongelmia, koska eka setti ei toiminut lainkaan, ja toisenkin kanssa oli hieman teknisiä ongelmia.

Esityskuvien copyright Helen Maybanks
Muut kuvat omia.

Kevään Lontoon teatterimatkat

*Nostan tätä nyt hieman, kun päivittelin 25.2.*

Pikkuhiljaa alkaa kahden kevään (ja yhden heinäkuisenkin) reissun näytelmätkin olla sortteerattu.

Maaliskuussa piti tehdä sellainen yhdistelmämatka eli päiväksi Birminghamiin Cruftsin koiranäyttelyyn ja muutamaksi päiväksi Lontooseen. Mutta koska olen puusilmä ja katsonut/merkannut Cruftsin päivän kalenteriini väärin (se onkin torstaina eikä sunnuntaina) niin taitaa nyt jäädä se päiväretki tekemättä. Sunnuntai olisi ollut niin näppärä piipahtaa junalla siellä, koska teatterit pääsääntöisesti huilaavat sen päivän. Mutta torstaisin on taas sitten matineatkin, eli... Tosin ehtisi sitä illaksi kyllä teatteriin (Lontoon esitykset alkavat liki aina 19.30).

No, melkein 99% varmasti olen nyt luopunut Crufts-ajatuksesta. Menolento keskiviikkona 5.3. ja paluu 10.5. aamulla. Siihen väliin olen toistaiseksi saanut hankittua seuraavat liput:

ke 5.3. Urinetown, St James Theatre
to 6.3. Versailles, Donmar Warehouse
pe 7.3. Good People, Hampstead Theatre
la 8.3. Ghosts,Trafalgar Studios ja Secret Theatre, Lyric Hammersmith
su 9.3. A Hard Rain, Above The Stag Theatre

Lisäksi torstaimatineaan pitäisi vielä jonotella paikan päältä liput katsomaan Oh What A Lovely War (Theatre Royal Stratford East).

Kävi tuuri ton Versaillesin kanssa, koska se on ollut loppuunmyyty ikuisuuden jo. Mutta joka toinen maanantai laittavat myyntiin 10 punnan hyviä lippuja ja onnistuin eilen saamaan sellaiset. Eturiviin :-) Oh What a Lovely War on myös loppuunmyyty, mutta koitan siihen jonottaa sitten päivälippuja.

Lisäksi perjantain istun V&A arkistossa katsomassa vanhoja näytelmiä, varattuna on Enron sekä Cause Celebre.

Toukokuun matkakin on jo hyvällä mallilla, eli kaikki liput on jo hankittuna. Se reissu on 5.-9.5. ja esitykset mitä on luvassa:

ma 5.5. Privacy, Donmar Warehouse
ti 6.5. Birdland, Royal Court
ke 7.5. A View From the Bridge, Young Vic ja Birdland, Royal Court (sis. Q&A tilaisuuden)
to 8.5. Another Country, Trafalgar Studios ja Charles III, Almeida Theatre

Lisäksi luvassa ainakin yksi päivä arkiston uumenissa.

Heinäkuun Monty Python-matkaankin on puolet lipuista ok (no itse se Monty Python keikka 3.7. sekä Shakespeare in Love 4.7. ja opastettu kierros 5.7. Royal Courtissa, niitä on vaan kerran kuussa), mutta kahteen näytelmään on vielä liput hankintalistalla (Donmarin Fathers & Sons, joka tietenkin on loppuunmyyty ja Wyndham'sin Skylight).

Vielä kerran The Pass näytelmästä

Tää oli jotensakin niin kiva kirjoitus loistavasta The Pass näytelmästä, että pakko laittaa. Postcards from the Gods -blogista, kannattaa lukea koko postaus, sillä siinä oli hurjan paljon muutakin asiaa kun itse näytelmästä!

It’s unfair to lay all this at Donnelly’s feet. He’s written a great play, and I’m using it as an excuse to wonder what, if anything, is the purpose of this apparent morality kick that theatre has been on since the ancient Greeks. I mean, is there even any sort of proof that this sort of trajectory teaches us valuable lessons? I mean, doesn’t looking at the rest of the world rather suggest that, in the main, people who push hard for what they want tend to get what they want, and don’t seem to suffer from spectacular cosmic retribution? Or is this a case of theatre providing us with a bit of escapist wish-fulfilment: confirming to us that actually, despite having more money than we could ever possibly dream of, footballers are actually deeply unhappy deep down?

JA

But this all feels like a lot of unfair carping. The Pass is really well done. Not least by Russell Tovey who really is a revelation here. I mean, sure, he was lovely in The History Boys, and he was good in all that TV stuff he’s done (at least, what I’ve seen of it), but this is actually one of those parts that really let’s an actor off the leash to do a bit of furniture chewing. And here he’s got that same hectoring energy that Rory Kinnear has, or a young Steven Mackintosh had.

Lontoon Apollon katosta

London Evening Standardissa oli tänään kiinnostava ja pitkä juttu Lontoon Apollo Theatren (toisesta) omistajasta Nica Burnsista. Tämä on ensimmäinen kerta kun hän astuu julkisuuteen 19.12. tapahtuneen teatterin katon romahtamisen jälkeen. Jutussa kerrataan mitä tapahtui, mutta myös muuta.

Yksi asia mikä pisti silmään oli tämä:

Burns did let it be known that she felt “dismayed” and “blindsided” when the National Theatre announced in January that for economic reasons it was withdrawing the show and remounting it later this year in the next-door Gielgud, owned by her wealthier friend-cum-rival-theatre-owner Cameron Mackintosh.

Ja

Support from the rest of theatreland was encouraging, although the National’s decision to pull the show still smarts. “I am sorry to see them go, I wish them well but for whatever reason that is what they have decided,” she says thinly. She doesn’t blame Mackintosh so much: he’s a businessman, a friend, and her mentor in maintaining and improving old theatres. “But every time I walk past [the Gielgud] it feels like he’s stolen my passion,” she admits. The lawsuit from the injured family, and Nimax’s own presumed claims for compensation, are in the hands of its insurer, Zurich.

Harmittaa tietenkin pienemmän (Nimax) puolesta, mutta kai ne teatterimaailman lainalaisuudet on julmia varsinkin Lontoossa. NT:llä ei muutenkaan mene hyvin, koska Cottesloe-näyttämön remppa ja muuttaminen Dorfman-näyttämöksi on viivästynyt, ja avajaiset siirtyneet syksyyn (piti olla jo loppukeväällä). The Shed jatkanee pihalla vielä tovin (sille on juuri anottu jatkoaikaa 2017 asti), vaikka sen piti alunperin olla siinä vaan vajaa vuosi. Että sikäli ymmärrän NT:n halun siirtää The Curious Incident of the Dog in the Night-Time Gielgudiin... Kultamunia muniva hanhi ja silleen.

Worse, a lot of inaccurate or misleading stuff was written in the immediate aftermath. Nimax can’t afford the sums that Messrs Mackintosh and Lloyd Webber have poured into their Delfont Mackintosh and Really Useful theatres, and there was a hint that the smaller company had stinted on safety.

“I absolutely rebut that,” says Burns; if the theatre wasn’t deemed safe, it would have been closed. (The idea that the company might wrongly allocate its funds is pretty well disproved by the shabbiness of its offices.)

Haastattelun yksi kiinnostava tieto oli se, että Apollo meinaa avata ovensa jo 26.3. ja eikä millä tahansa näytelmällä, vaan loppuvuodesta Royal Courtissa loppuunmyydyille katsomoille menneellä Let The Right One In:illä!! Ihan varmaa tämä ei vielä ole, mutta peukut pystyyn että toteutuisi, koska se oli kauhean hyvä.

This week, though, in an exclusive interview with the Standard, Burns announces that the refurbished Apollo will reopen on March 26, albeit with the upper gallery roofed in to allow further examination of the ceiling. She enthuses about the new show they hope to open but have yet to seal the deal, John Tiffany’s adaptation for the National Theatre of Scotland of vampire movie Let the Right One In, which won rave reviews on a brief London run at the Royal Court.

The Pass / Royal Court Theatre 16.1.2014

Aivan loistava uusi näytelmä John Donnellyltä. Pidin tosi tosi tosi paljon, ja ilmeisesti odotuksia on ollut yleisölläkin, koska esitykset olivat loppuunmyyty päivälippuja lukuunottamatta jo ennen ensi-iltaa. Toisaalta ei ihmekään, koska Royal Courtin yläkertaan mahtuu n. 80 henkeä.

Eli nyt oltiin siellä vintillä, varsin pieni tila. Mitään lavaa ei ollut, vaan molemmin puolin lattiaa on 3 riviä tuoleja nousevassa katsomossa. Keskelle tehty simppeli hotellihuonetila eli lähinnä 2 sänkyä.

The Pass oli tarina jalkapallon maailmasta. Ensimmäisessä näytöksessä 17-vuotiaat sällit & kaverukset Jason (Russell Tovey) ja Ade (Gary Carr) valmistautuvat bulgarialaisessa hotellihuoneessa seuraavan päivän tärkeään matsiin. Hurttia läpänheittoa ja hyppynarua... Poikien välillä on monenlaista jännitettä. Vain toinen heistä pääsee jatkamaan peliuraansa tulevan pelin jälkeen, ja asiaa on vaikea käsitellä. Illan aikana tapahtuu kuitenkin muutakin, mutta mitä, selviää vasta kolmannessa näytöksessä.

Toisessa näytöksessä Jason on jo 24 v, ja maailmankuulu futistähti. Hotellihuone on laadukkaampi, ja tällä kertaa seurana on baarista pokattu tanssijatar. Näiden välisestä keskustelusta käy hyvin ilmi, että Jasonilla on perhe kotona Englannissa ja lopulta myös sekin, että Lyndsey (Lisa McGrillis) onkin palkattu hommaan, salakuvaamaan tähden hairahtumista huonoille teille.

Kolmas näytös sijoittuu vielä parempaan brittiläiseen hotellihuoneeseen, minne Jason on asettunut semi-pysyvästi, tavarat säilytyksessä jossain varastossa. Jason on 29-vuotiaana maailman huipulla, mutta ihmisenä raunio. Fysiikka alkaa pettämään, perhettä ei enää ole, ja viina ja särkylääkkeet kuuluvat kuvioihin. Jason on kutsunut paikalle vanhan kaverinsa Aden, joka on jättänyt futiksen aikapäiviä sitten ja toimii nykyään yrittäjänä. Tällä on menestyvä putkimiesyritys, mukava poikaystävä, asiat reilassa - ja sitten kuvioihin ilmestyy Jason, joka koittaa houkutella tätä putkirempan varjolla asumaan Kreikkaan, hankkimaansa loma-asuntoon.

Miehet koittavat selvitellä välejään; yhteyttä ei ole tullut pidettyä 12 vuoteen. Ja miksi? Kaikelle on selitys... Myös sille miksi Jason antoi semiammattilaisen prostituoidun kuvata heidät petipuuhissa 5 vuotta aiemmin, vaikka tiesi että se leviää julkisuuteen. Ja miksi Jason on jatkanut uraansa menestyksellä, ja Ade ei, vaikka kumpikin tietää hänen olleen se parempi pelaaja teininä.

Humalaisiin bileisiin kutsutaan myös hotellin nuori harjoittelijapoika Harry (Nico Mirallegro, ekassa teatteriroolissaan), alunperin tuomaan ruuvimeisseliä, jolla saisi telkkarin irroitettua seinästä ja heitettyä kadulle. No, Jason kohtelee tätä aika halvasti. Ottaen mukaan bileisiin, mutta sitten myös hyväksikäyttäen. Huone pistetään remppaan...

Näytelmä on erittäin ajankohtainen teemoiltaan. Juuri aiemmin tässä kuussa saksalainen ex-ammattilaisjalkapalloilija Thomas Hitzlsperger tuli kaapista ja olympiamitalisti uimahyppääjä Tom Daley viime syksynä. Eli uskomaton myytti että kaikki (huippu)urheilijat olisivat heteroita alkaa pian (onneksi) murenemaan. Ja siihen väliin tämä tarina uppoaa kuin veitsi voihin. Jason ei ole oikein tainnut myöntää itselleenkään kiinnostustaan miehiin, ja on rakentanut ympärilleen hyvät kulissit avioliittoa ja nettiin vuodettua heteroseksivideoita myöten. Mitä bulgarialaisessa hotellihuoneessa tapahtui vuosia aiemmin ei ole kuitenkaan kadonnut minnekään, ei Jasonin, eikä varsinkaan Aden mielestä.

Tarina on aika traaginenkin, siis se yleinen seikka mitä kaikkea huippu-urheilija uhraa uransa ja maineensa vuoksi. Tässä tapauksessa minuutensa, parhaan kaverinsa, ja terveytensäkin. Vaikka näytelmä on tosi hauska, niin se pohjavire on aika masentavakin. Mutta silti niitä hauskoja hetkiä on kosolti, kuten vaikkapa se kun Jason tuhrii naamansa Nutellaan ja kiusaa kauhealla afrikkalaisaksentilla Adea. Ja se dialogi on hersyvän nokkelaa ja verbaalista iloittelua.

Näyttelijät tekevät kaikki erinomaista työtä. Russell Tovey on aivan älyttömän hienossa vedossa ja menee fysiikankin puolesta melkein läpi jalkapalloilijana. Samoin Gary Carr, joka on vielä timmimmässä kunnossa. Seikkaa ei voi olla huomaamatta, koska kumpikin esiintyvät suurimman osan näytelmästä kalsareissa. Tai vieläkin vähemmissä vaatteissa. Lisa McGrillis ja Nico Mirallegro ovat kumpikin myös tosi hyviä ja sopivia rooleihinsa.

Ohjauksesta vastasi John Tiffany, joka vastasi myös Royal Courtin loppuvuoden hitistä Let The Right One In. Mä en löytänyt tästä produktiosta oikeastaan mitään moitittavaa. Ja tarttee sanoa että teatteri missä käsiohjelma maksaa vain £3, ja sisältää näytelmätekstin, on paras! Tai sanotaanko niin että sillä hinnalla saa näytelmän, missä samassa on myös käsiohjelma. Sitäpaitsi Royal Courtin ravintolassa on tosi hyvä viinilista ja hyvät hampurilaiset myös. Ehkä uusi lemppariteatterini Lontoossa, nyt 2 hienoa kokemusta sieltä - je keväällä lisää!

Halusin alunperin nähdä tämän koska en ole Russell Toveytä nähnyt lavalla ennen. Mutta osoittautui lottovoitoksi muutenkin. Toveystä oli muuten hyvä haastattelu Evening Standardissa juurikin eli 21.1.2014. Puhuu paljon muustakin kun tästä näytelmästä.

“You don’t want to say it’s a play about a gay footballer because Jason may be gay but he doesn’t identify himself as such,” says Tovey of his closeted character. “So it’s a play about how he’s betrayed friendship and signed a pact with the devil for his career. He’s not sad because he’s gay. He’s fucked up, and it’s his choice.”

Näytelmän jälkeen piti jäädä stage doorille notkumaan, ja ei siinä muita sitten ollutkaan. Ei tarttenut kauhean kauaa sateessa odottaakaan. Sain kaikilta nimmareita ja kuvia ja oli tosi kiva jutella hieman pidempäänkin. Kaikki olivat superkohteliaita ja mukavia. Tämä oli vika ennakkonäytös ja ensi-ilta oli sitten seuraavana päivänä.

Arvostelut ovat olleet tosi hyviä, ja ihan syystä. Telegraphin Charles Spencer antoi 4 tähteä:

I wasn’t expecting to enjoy this play.... Yet within moments of the kick off of John Donnelly’s play I was gripped, and I remained gripped until the final whistle.

The play tackles one of the grubby little secrets of football – the homophobia and secrecy about sexual orientation that appears to be embedded in the game. There are no openly gay footballers in the top four leagues of British football. 

There are a lot of jolting surprises in the course of the play and passages when it grips like a psychological thriller. Even more startling for me was the fact that as Jason talks about his career and the pressures of the game, I found that I was becoming genuinely interested in football talk.  

Henry Hitchings Evening Standardissa antaa myös 4 tähteä:

Donnelly’s writing is wittily observant, and appreciating it requires no great love of football. His finishing could be more clinical but there are moments of sparkling skill. John Tiffany directs fluently, Gary Carr does a lovely job of evoking Ade’s vulnerabilities, and Tovey is on exhilarating form as the imperious, treacherous, secretly heartsick Jason.

Financial Timesin kriitikko Sarah Hemming antoi myös 4 tähteä:

Timing is crucial in football and John Donnelly could not have timed his run better for this excellent new play. Former professional footballer Thomas Hitzlsperger recently came out, reminding us that no one currently playing in the four divisions of the English league is openly gay. Donnelly’s drama explores the culture that might help to explain that, but it is not a one-issue play – rather it depicts, with wit and spark, the bizarre dislocation between celebrity lifestyle and normality. It is a Faustian tale with a personal tragedy at its heart.

Michael Billington (The Guardian) ei tykännyt ihan varauksetta - 3 tähteä:

Even if the play turns into a generalised attack on celebrity culture, it is directed in the Theatre Upstairs with ferocious energy by John Tiffany and gets a commanding performance from Russell Tovey as Jason. What Tovey captures superbly, apart from Jason's physical fitness, is his shift from a nervy but determined teenager into a hollowed-out figure who has paid the price of fame. Gary Carr lends his Nigerian team-mate, Ade, exactly the right air of perplexed decency, and there is good support from Lisa McGrillis as a garrulous table dancer and Nico Mirallegro as a star-struck bellhop. I just wish the play, on the ball in so many ways, did not finally lapse into moralising censoriousness.

Yksi mun suosikkiteatteriblogisti Revstan piti näytelmästä myös.

What is obvious as Jason's story plays out is how corrupting fame and and the pursuit of success becomes for him. In the second hotel scene he springs a honey-trap and talks of the impact it could have on his earnings through endorsements. Ultimately he sacrifices family to preserve his image and quieten rumours about his sexuality.

He makes fame ugly and just how ugly is reserved for the final scene where he and Ade are reunited after a long period of no contact. It is ironic when the beautiful athletic physique is part of the idolisation and success - David Beckham certainly wouldn't have made as much money had he looked like Goofy.

Ogling aside, The Pass is a refreshingly contemporary play, with a dialogue that is sharp and witty. It raises questions about the intoxication of fame from those who become idolised to the fans and the story hungry media. And while some of the football references went over my head, the psychology of playing was fascinating.  

Pieni 4 minuutin video missä ohjaaja Tiffany ja näytelmäkirjailija Donnelly sekä Tovey & Carr kertovat näytelmästä ja sen teemoista.


Ylin kuva copyright: Johan Persson
Ylemmät esityskuvat copyright: Alastair Muir
Toiseksi alin kuva copyright: Manuel Harlan
Alin kuva copyright: Tristram Kenton

Stage door kuvat omia.

Let The Right One In / Royal Court Theatre 19.12.2013

Varasin liput tähän heti kun tiesin että joulun maissa olen Lontoossa ja on mahdollisuus nähdä. Kirja on hieno (luin sen aikoinaan englanniksi, koska ei ollut vielä ilmestynyt Suomeksi) ja alkuperäinen leffa on tosi hyvä, jenkkiversiota en ole edes nähnyt, enkä haluakaan.

Eli ruotsalaisen John Ajvinde Lindqvistin hienoon kirjaan perustuva näytelmä Let The Right One In, mitä on esitetty jo Dundee Rep Theatressa aiemmin tänä vuonna (ensi-ilta kesäkuun 5). Tämä Royal Court Theatren versio sai ensi-iltansa 29.11. Tämä oli ihan viimeisiä esityksiä.

Ensimmäinen vierailuni pienehköön Royal Courtiin. Hieno paikka ja erinomainen sijainti (ehkä 10 metriä Sloane Squaren metroasemalta). Lunastin samalla myös kevään näytelmiin varaamani liput. Olen nykyään RC:n kannatusjäsen, niin korkea aikakin vierailla paikan päällä :-)

Jouluinen kuva Sloane Squarelta ennen sadetta

Käsiohjelma oli samalla myös näytelmäteksti, ja vain £3, eli pilkkahinta. Piti poiketa likellä olevaan täpötäyteen pubiin kun oli melkein tunti siinä aikaa lippujen lunastuksen ja näytelmän alkamisen välissä. Ja sillä välin alkoi tietenkin satamaan. Kaatamalla.

Mutta joo, takaisin näytelmään. Lavastus oli simppeli eli koivun runkoja ja sitten sellainen häkkyrä mikä oli kiipeilyteline sekä toisten päin käännettynä uima-allas. Mitä muuta lavalla tarvittiin (sänky, sohva, vaatekaappi jne) oli pyörillä kulkevia ja niitä rullattiin lavalle ja pois tarvittaessa. Ja sitten lunta, paljon lunta. Ei muuta.

Tarina oli hyvin uskollinen kirjalle (ja elokuvallekin). Oskar on (koulu)kiusattu poika joka saa onneksi uuden kaverin naapurin Elistä. Eli ei olekaan mikään tavallinen tyttö, ja pian Oskarille selviää ettei tämä taida olla edes tyttö. Samaan aikaan naapurustossa tapahtuu kummallisia kuolemia... Aivan ihana kertomus kiusaajista, kiusatuista, sekä ei-ihan-perinteinen vampyyrikertomus ja myös rakkaustarina.

Kaikki näyttelijät olivat tosi tosi hyviä. Rebecca Benson ajattomana, sukupuolettomana ja ihastuttavana, aivan täydellinen Eli. Martin Quinn, ihkaensimmäisessä roolissaan teatterissa, on tosi loistava Oskar myöskin. Molemmat onnistuvat olemaan hirveän uskottavia lapsia/varhaisteinejä. Yksi hauska piirre näytelmässä oli se, että kaikki (paitsi Eli) puhuivat skottiaksentilla (skotteja kun olivat). Rebecca Benson on skotti myös, mutta puhui sellaisella yleisaksentilla, muutenkin hyvin lakonisesti ja värittömästi, ilman minkäänlaisia maneereita/aksentteja. Joka sopi erinomaisesti siihen rooliin.

Graeme Dalling (joka oli myös Trafalgar Studiosin Macbeth-versiossa keväällä) oli myös tosi hyvä kiusaajaporukan pääpahiksena Jonnynä. Ja Stephen McCole tuplaroolissa poliisina ja opettajana on myös tuttu monista leffa/tv-rooleista, ja oikein mainio. Kaikki muutkin näyttelijät oli tosi hyviä. Ohjauksesta vastasi John Tiffany ja käsikirjoituksesta/sovituksesta Jack Thorne.

Ei ihme että on ollut hyvin kehuttu ja loppuumyydyt esitykset. Aika pelkistettyä ilmaisultaan ja taitavasti näytelty. Sokerina pohjalla vaikuttava musiikki a'la Olafur Arnolds, johon olen nyt törmännyt jatkuvasti milloin missäkin yhteydessä sen jälkeen kun kävin konsertissa Helsingissä muutama viikko sitten. Islantilainen musiikki sopi tähän skandinaavishenkiseen tuotantoon erinomaisesti!


Esityskuva copyright Dundee Rep Theatre, muut omia

Royal Court Theatren kevät

Muutamakin mielenkiintoinen näytelmä tulossa ensi keväänä Lontoon Royal Court Theatreen. Tammikuussa ensi-iltaan John Donnellyn uusi eli The Pass. Pääosassa Russell Tovey!

Onneksi olen tammikuussa paikan päällä eli ennakkonäytöksiin pääsen.

In a high end hotel room, rising football stars Jason and Ade are living the dream. Goals, girls and glory. Tomorrow they make their first team debut. But the game starts before you’ve even walked out the tunnel.

 

Twelve years. Three hotel rooms. A lie lived.

An agile new story about sex, fame and how much you’re willing to lose in order to win.


Huhtikuun alussa ensi-illan saa Simon Stephensin uusi näytelmä Birdland. Pääosassa Andrew Scott. Jos mahdollista, tämä on vielä kiinnostavampi... Stephens vastasi The Curious Incident of the Dog in the Night-Timen sovittamisesta teatteriin... Niin ja viime kesänä näin sen Sea Wallin (Scottin monologi) minkä käsikirjoittamisesta Stephens vastasi myös. Juu, koitan toukokuun alussa mennä sitten katsomaan tuota.

The last week of a massive international tour and rock star Paul, is at the height of his fame. Everybody knows his name. Whatever he wants he can have. He can screw anybody he wants to. He can buy anything he desires. He can eat anything. Drink anything. Smoke anything. Go anywhere.

As the inevitability of the end of the road looms closer, and a return home becomes a reality, for Paul, the music is starting to jar.

A piercing new play looking at empathy, money and fame.

Lipunmyynti jäsenille alkaa nyt torstaina ja muille ensi viikolla. Koska olen jäsen... niin saatanpa ostaa liput samantien. Menevät loppuun kummatkin varmaan aika nopeasti.

Tänään (torstaina) Guardian kirjoitti Royal Courtin keväästä kanssa...

It will mark Scott's first appearance at the Royal Court since he starred opposite Ben Whishaw in Mike Bartlett's Olivier award-winning play Cock. 

Ja heleijaa, mulla on nyt sitten liput The Passiin että kahteen Birdland esitykseen. Liput ovat menneet aika rivakkaan, että saas nähdä jääkö muille kuin kanta-asiakkaille mitään.

Mojo / (Royal Court) V&A Archive 5.11.2013

Mitäköhän tästä nyt sitten sanoisi?

Halusin nähdä tämän alkuperäisversion Jez Butterworthin Mojosta myös. Esitys oli taltioitu 24.8.1995 Royal Courtissa ja mukana alkuperäis-cast (sama mikä myöhemmin leffassa). No, katsomiskokemukseen vaikuttaa toki se että näin uusintaversion teatterissa vain muutamaa päivää aiemmin (ja se oli niin loistava). Ihan hyvä tämä oli. Mutta enemmän silti pidin uudesta. Vaatteet on jotenkin kamalan 80-lukulaisen näköiset (vaikka näytelmä sijoittuu vuoteen 1958). Mulla on näytelmän tekstin lukeminen vielä kesken, joten en osaa sanoa onko Skinnyn punaiset tennarit ihan siellä mainittu. Mutta on varmaan koska ne molemmissa versioissa on.

Lavastus on varsin samanoloista, mikä ei tietty ole mikään ihme, koska saman hemmon (Ultz) käsialaa. Baaritiski on vähän ruma :-) Ohjauksesta vastaa Ian Rickson, eli sama heppu kun 2013.

Serkis, Hollander, Gillen, Westhead

Aidan Gillen (mulle tutuin Queer As Folk-sarjan Stuartin roolista) on Skinny, ihan mallikkaasti esittää kyllä. Andy Serkis on Potts, ihan ok myös. En ole Andyä ennen nähnyt teatterissa, mutta ei se mikään mun suosikkinäyttelijä perinteisessä mielessä ole. Tuntuu että herra on omimmillaan/parhaimmillaan motion capture rooleissa (Tintin kapteeni Haddockina ja LOTR/Hobitissa Klonkkuna). Tom Hollander on Baby, rooli jonka Ben Whishaw esittää liki täydellisesti uudessa versiossa. Joo... Hollander on pieni käppänä, ihan ok näyttelijä (esim. Cambridge Spies leffassa just vakooja Guy Burgessina, Pirates of the Caribbean saagassa sekä just nyt hiljan About Time leffassa päähenkilön hullu "setä"), mutta ei todellakaan saa psykopaatin Babyn roolista samaa irti kun Whishaw.

Esityksen jälkeen lueskelin kritiikkejä (joista oli hirmu hankala saada selvää kun kopiointilaatu oli niin surkeaa) ja pääsääntöisesti ihan kehuttu kyllä oli. "Pinter without pauses" :-) Butterworth oli 26 silloin kun tämä sai ensi-iltansa, ja vertauksia oli Pinterin lisäksi mm. Quentin Tarantinosta David Mametiin.

Sunday Express 23.7.1995

Times Literary Supplementin kriitikko Steven Poole sanoi 4.8.1995: "dialogue without a plot is like icing without a cake". Taidatkos sen paremmin sanoa?

Rhinoceros / (Royal Court) V&A Archive 5.11.2013

hmmm... No tämän halusin katsoa arkistossa koska pääosassa oli muuan Benedict Cumberbatch. Joo, huonompiakin syitä jonkun näytelmän katsomiseen voisi kai olla.

Alunperin Royal Court Theatressa mennyt näytelmä oli taltioitu 6.12.2007. Ranskalaisen Eugene Ionescon näytelmä oli aika hämärä ja sekavakin, "yhteiskunnallinen kauhukomedia pikkukaupungista, jonka ihmiset alkavat selittämättä muuttua sarvikuonoiksi, kunnes epidemia leviää koko maailmaan."

Näytelmän sanotaan kertovan muukalaisvihamielisen äärioikeiston ja fasistien noususta suuren laman aikaisessa Euroopassa. Ilmestyi 1959. Nämä sarviokuonoiksi muuttuvat ihmiset voivat olla muslimeja, homoja, tai mitä tahansa vähemmistön edustajia. "Woe betide the man who refuses to conform"

Tämän version ohjauksesta vastasi Dominic Cooke.

BC oli Berenger, näytelmän alussa rähjäinen, krapulainen, parransänkinen tyyppi. Tämä on elämässään hieman hukassa ja siisti & sivistynyt ystävänsä Jean (mainiosti näyttelevä Jasper Britton) neuvoo miten pääsisi jaloilleen (pitää siistiytyä ja sivistyä). Herrat istuvat kahvilassa. Kahvilan ohi kävelee sarvikuono, ja kaikki muut menevät sitä äimistelemään, ja siitä saa toki jutunjuurta. Naapuripöydässä keskustellaan ihan eri asiasta, mutta täysin samoilla repliikeillä. Se on tehty aika hienosti. Miten samoilla kommenteilla voi saada aikaan 2 täysin eri sisältöistä keskustelua, mysteeri.

Berenger’s best friend, Jasper Britton’s Jean, who first appears in a three-piece suit and a fit of smug, self-adoring belligerence, later undergoes a swift physical and vocal transformation that marks his rhinocerisation. 

Britton’s powerfully articulated performance, a comic and dramatic bull’s-eye, is not matched by Cumberbatch’s. As Berenger he effectively registers amiability and gauche passion for Zawe Ashton’s Daisy but not real terror when he takes a defiant stand to resist becoming a rhinoceros. (Evening Standard 28.9.2007)


Pikkuhiljaa kaikki tyypit Berengerin ympärillä muuttuvat sarvikuonoiksi. Jotka on toteutettu enimmäkseen äänillä (tömistys ja töräyttely) lavan kulisseissa. Kerran 1. näytöksen lopussa yksi normaalinkokoinen sarvikuono menee lavan poikki. Berenger pelkää myös muuttuvansa sarvikuonoksi, mutta lopulta on ainoa normaalina pysynyt.

 

En saanut kyllä oikein mitään otetta tästä. Oli kyllä aika hämärä. Kritiikitkään eivät mitenkään ylistäneet, aika ristiriitaisia kommentteja mutta enimmäkseen ei mitään kovin häävejä. Cumberbatchin roolia kyllä kehuttiin, ja ihan syystä. Ihan erinomainen suoritus, mutta en vielä mitään huonoa roolia ole herralta nähnytkään.

"I was especially impressed by Benedict Cumberbatch's dishevelled everyman character berenger, who surveys the madness around him with an air of wry detachment." (Tim Walker, Telegraph 7.10.2007, ja antoi 4 tähteä).

"Among the cast, Benedict Cumberbatch memorably captures the rumpled decency, confusion and despair of the everyman hero." (Charles Spencer Telegraph 28.9.2007).

Mua nauratti alussa kun Berenger toteaa "This town is totally boooooooooring", miten onnistuukin kuulostamaan tismalleen kapteeni Martin Crieffiltä (Cabin Pressuren jakso St Petersburg).

Näytelmäkuvien copyright ei aavistustakaan, muut omia.

Constellations / (Duke of York's) V&A Archive 5.11.2013

Tämän halusin nähdä koska ensinnäkin oli Nick Paynen näytelmä, ja olen nähnyt siltä toisen hyvän näytelmän viime aikoina (The Same Deep Water As Me syyskuussa Donmarissa). Ja toisekseen koska se sai viime vuonna Evening Standard Theatre Awardin parhaasta näytelmästä. Ja koska sai kovin ylistäviä kritiikkejä.

Constellations avasi Royal Courtissa, ja siirtyi sitten Duke of York'siin, jossa tämä tallenne oli nauhoitettu 4.1.2013. Ohjauksesta vastasi Michael Longhurst, ja koko näytelmässä ei ole kuin 2 roolia. Sally Hawkins on avaruustutkija/astrofyysikko Marianne ja Rafe "Timothyn poika" Spall mehiläishoitaja Roland.

Näytelmä on sarja kohtaamisia ja kohtauksia kahden ihmisen elämässä. Kohtaukset on lyhyitä ja intensiivisiä. Kumpikin näyttelijä on tosi taitava, koska ne välähdykset hyppelehtivät miten sattuu. Hetkittäin, ainakin aluksi, tuntui ettei kohtaukset liity toisiinsa mitenkään, tai että siinä onkin yhtäkkiä eri ihmiset. Välillä näytellään sama kohtaus uudelleen, samalla tekstillä, mutta eri tavalla. Rinnakkaistodellisuudessa. Tai näinkin tämä juttu olisi voinut mennä... Kokonaisuus oli ehkä hieman sekava, just tän hyppelehtimisen takia. Kohtaukset vaihtuvat aina valojen pikaisen pimentämisen ja "äänimerkin" avulla.

Aluksi pariskunta tapaavat ja sitten alkaa suhde, joka muuttuu ja kehittyy ja loppuu ja alkaa ja... vai alkaako sittenkään? Näytelmän alussa kohtaukset ovat kevyitä ja iloisia ja hauskoja. Kuitenkin asiat vakavoituvat ja näytelmä saakin yhtäkkiä hyvin synkän sävyn, kun syöpä, vapaaehtoinen eutanasia ja luopuminen tulevat mukaan kuvioihin. Lopuksi palataan takaisin alun hilpeämpiin teemoihin.

Sally Hawkins on paljon parempi vakavimmissa kohtauksissa. Joku sen sikkurasilmissä tuo mieleen Anni Sinnemäen. Rafe Spall on erinomaisen hyvä koko näytelmän ajan. Tässä ei ollut edes väliaikaa, vähän yli 70 minuuttia kestoltaan.

Lavastus on tosi pelkistettyä; katosta roikkuu vaan liuta ilmapalloja ja niitä on lavan takaosassakin. ja jotain serpentiinejä. Niitä sitten vaan valaistaan hieman eri tavalla. Muita lavasteita ei olekaan. Joten silloin se huomio kiinnittyy kokoajan vaan näihin kahteen päähenkilöön.

Näytelmän mainoslauseena oli "One relationship, infinite possibilities" ja joo, sitäkin. Mutta eniten mua kosketti lause: "We have all the time we've always had". Ei väliä kumpi sen sanoo, mutta siinä tiivistyy kaikki. Onko aikaa, vai ei. Veikkaan että katsomossa aikanaan on monella silmänurkka kostunut, koska tarina vaan on niin surullinen, ja arkinen.

The stars shine brightly in Nick Payne's metaphysical love story, and I'm not just talking about the bewitching performances of Sally Hawkins and Rafe Spall. Hawkins plays Marianne, a mercurial, highly verbal quantum physicist, who meets Spall's lugubrious Roland, a beekeeper, at a barbeque. They start a relationship. Or do they? In a parallel universe, they meet and part immediately because he is already married. In other versions of the same story, they couple, but then admit to infidelities and part for ever. Or could they meet again and rekindle lost love?

Payne hasn't just written a love story: he has written a play about the infinite possibilities of love, the way we delude ourselves by thinking we never have enough time, when of course we have all the time in the (many) world(s). (The Guardian 18.11.2012).

The Pride Lontooseen!

Himpura, hieno Alexi Kaye Campbellin näytelmä nimeltään The Pride nähdään tänä syksynä Lontoossa!

Viisi vuotta sitten sitä esitettiin Royal Courtissa, ja silloin päärooleissa nähtiin Bertie Carvel, JJ Feild, Lyndsey Marshal ja Tim Steed. Ohjaajana niin silloin kuin nytkin on Jamie Lloyd ja nyt siis paikkana Trafalgar Studios. Hyvä laatu ja kiinnostavat näytelmät siellä siis jatkuvat; olen onneksi nähnyt jo kummatkin tämän vuoden näytelmistä eli Macbethin ja The Hothousen.

Silloin muutama vuosi sitten Lontoosta The Pride siirtyi New Yorkiin, ja silloinkin oli brittimiehitys: Hugh Dancy, Ben Whishaw, Andrea Riseborough ja Adam James. Tässä videolla on tämän porukan mietteitä näytelmästä.

No kuiteskin, nyt nähdään ihastuttava Hayley Atwell, Harry Hadden-Paton, Al Weaver ja Mathew Horne. Odotan suurella kiinnostuksella!

Tarina kertoo kolmiodraaman, mikä sijoittuu ensin 50-luvun lopun Sohoon. Sylvia ja Philip ovat naimisissa, mutta Philip rakastuukin Oliveriin. Ja sitten taas nykyajan Lontooseen, missä Philip ja Oliver ovat yhdessä, mutta Oliverilla on muita suhteita. Sylvia on pariskunnan paras ystävä. Eli kullakin näyttelijällä on tuplarooli.

Daily Mailin jutussa enemmän näytelmästä ja Hayley Atwellin haastattelu.

Campbell’s study of repression and restriction was seen through two lenses: a late Fifties, Terence Rattigan-esque prism of never daring to utter the word gay and a present-day view, where there’s freedom to debate same-sex issues.

Ystävät Hämärän Jälkeen Lontooseen

Ruotsalaisen John Ajvide Lindqvistin loistava (vampyyri)kirja Låt den rätte komma in (joka on suomennettu nimellä Ystävät Hämärän Jälkeen) on nyt kirjaversion sekä kahden leffaversion jälkeen kääntymässä teatterin lavallekin! Tosi hienoa. Luin sen ennen suomentamista, en ruotsiksi vaan englanniksi Let The Right One In.

Joku Twitterissä jo ehätti kertomaan että sitä on esitetty jo aiemmin Dundee Rep Theatressa Skotlannissa.

Mutta tämä oli superhieno uutinen. Ja parasta on se että mä olen jo Lontoossa silloin kun sitä n. kuukauden ajan näytetään ensi talvella, joten mahdollisuus mennä katsomaan ilman eri järjestelyitä. Lipunmyynti alkaa 11.7. joten koitan saada liput siihen joulukuun teatterirupeamaan...

Mutta Royal Courtin teatterin sivuilla lisätietoja... Näyttelijöistä tms ei mitään tietoa vielä, eikä sillä ole väliäkään.

Teatteri/Whishaw-kuumetta ilmassa

Sunnuntaina alkanut flunssa on edennyt räkävaiheeseen ja jatkan siis vuoteen omana pötkötystä. Huomenna pitäisi lentää Lontooseen muutamaksi päiväksi, ja tässä vaiheessa jäisin mieluummin sängyn pohjalle sairastamaan.

Mutta kuumeista oloakin pahempaa on teatteri-kuume, joka taas on nousussa. Lontoossa luvassa 3 näytelmää livenä (Di and Viv and Rose Hampstead Theatressa torstaina, Privates on Parade Noel Coward Theatressa perjantaina ja Richard III Apollo Theatressa lauantaina). Lisäksi to ja pe päivät vietän National Theatren arkistossa katsomassa vanhoja näytelmiä.

Muu ohjelma on vielä hieman auki, paitsi sunnuntaina osallistun The Sherlock Holmes Society of Londonin vuosilounaalle. Vuosi-illallinen lauantaina on iltapukujuhla ja aika tyyris, jos kohta parlamenttitalon jossain salissa, että olisi ollut sikäli kiinnostava. Vieraspuhujana on kirjailija Kim Newman. Mutta lounas on sitten sellainen epämuodollisempi tilaisuus.

Teatterikuumetta on myös lietsonut (tai ehkä se on saman kuumeen alalaji?), Ben Whishaw-kuume, joka oli jo hetken paranemassa. Tai ainakin lämpötilat laskeutuneet normitasolle. Mutta ei. Eilen vietin useamman tunnin katsellen kaikkia vanhoja haastatteluita netistä, tänään mailasin Old Vic Theatreen onko siellä mahdollista katsoa vanhoja näytelmiä NT:n arkiston tapaan.

Ihan pakko olisi päästä näkemään Whishaw'n läpimurtorooli Hamletina vuodelta 2004, kun Trevor Nunn ohjasi juurikin valmistuneen 23-vuotiaan näyttelijän menestykseen. Ja samoin mailasin Royal Court Theatreen samasta asiasta, siellä kyseessä oleva näytelmä on muutaman vuoden takainen Cock, jossa Ben Whishaw ja Andrew Scott esiintyvät yhdessä.

Andrew Scott ja Ben Whishaw

Tähän Whishaw-kuumeeseen liittyy myös seuraava video. Simon Annandin monikymmenvuotinen projekti, missä hän valokuvaa näyttelijöitä sen viimeisen puolen tunnin aikana mikä on juuri ennen lavalle menoa. V & A museon pieni dokumenttielokuva siitä kuinka Whishaw valmistautuu... juurikin tuohon Royal Courtin esitykseen.

Olipas muuten Old Viciltä nopeaa toimintaa, meinaan vastasivat mailiini samantien! Old Vicin arkistoja säilytetään University of Bristolissa, joten lähetin sinne mailia. Niiden teatteriarkistot (näemmä aika paljon muitakin teattereita) on kaikille avoimet ja ilmainen! Huhtikuun Wales-reissulla vois poiketa sitten, JOS se näytelmä niillä on katsottavissa. No, ei ollut, nekin vastasivat tosi nopsaan.

Mutta, V&A museossa on myös The V&A Theatre and Performance Archives - ja sieltä löytyy mm. tämä Hamletin kopio! Himpura, on ilmainen ja toimii samalla systeemillä (ilmeisesti) kuin NT:n arkistokin, eli periaatteessa vaan tutkijoille ja ennakkoon aikaa varaamalla. Sieltä löytyy mm. Daniel Radcliffen tähdittämä Equus (2007), Ibsenin Hedda Gabler (2005), missä Cumberbatch sekä Design For Living (2010) missä Andrew Scott ja Tom Burke... Ja Boeing Boeing (Mark Rylance ja Roger Allam), joka olisi nyt sunnuntaina kahdelta ilmaisnäytöksessä siellä, mutta kun olen SHSL:n lounaalla... Voi helvata, siispä tarttee alkaa miettiin millonka olisi aikaa istua tuolla. On auki vain ti-pe.

Pari Whishaw-haastattelua vuosien varrelta vielä tähän loppuun. Ensin Out-lehdestä keväältä 2011, kesäkuulta 2011 The Guardian-lehdestä (näyttelemisestä ja The Hour-sarjasta) ja viime marraskuulta GQ-lehdestä (Bond-painotteista). Viimeksimainitussa myös aika hienoja muotivaatekuvia.