The Merchant of Venice / Almeida Theatre 10.1.2015

Huh mikä versio Shakespearen klassikosta! Las Vegas! Kultaa ja kimalletta! Elvis!

Hetkittäin toimi upeasti, hetkittäin oli jo niin absurdi etten tiedä oliko aina niin hyvä. Mutta yksi suosikkiohjaajistani eli Rupert Goold oli päättänyt vetää kunnon överit ja sijoittaa Venetsian Kauppiaan yltäkylläiseen, muoviseen ja pinnalliseen pelikasinomaailmaan. Toimi! Goold ohjasi tämän jo 2011 RSC:lle (silloin Shylockin roolissa oli Sir Patrick Stewart).

Väreinä oli kulta ja sininen, ja poppi soi täysillä jo kun yleisö tulee sisään. Näyttelijät hilluvat kasinolla havaiji-paidoissa ja kasinon työntekijät minihameissa. Videoruudut näyttämön sivuilla pyörittävät kasinon mainoksia. Esitys alkaa vähän salavitiä, kun volyymi nousee ja Elvis alkaa laulamaan Viva Las Vegas, tanssityttöineen. Mikä aloitus! Vaikka alku on lupaava ja ei esityksessä varsinaisesti mitään vikaa ole, niin jotenkin silti en nyt ihan haltioissani ole. Hyvää perusteatteria, kaikki toimi, joten en valita.

Antonio istuu pelipöydän ääressä. Kai sitä Shakepeareä voi esittää leveällä jenkkiaksentillakin. Bassanio on rento jätkä aurinkolaseissaan. Nerissa ja Portia Belmont Productionsin Destiny-ohjelmassa ovat ihan järisyttävän kauheita pissiksiä, jotka vääntävät jenkkiä ja viilaavat kynsiään. Kikattavia ja kimittäviä pimatsuja.

Tässä versiossa Shylock on pelikasinon omistaja, Lancelot Gobbo on Elvis-impersonaattori ja Portia osallistuu tosi-televisio-ohjelmaan nimeltä Destiny sulhasen saadakseen. Ja nämä kosijat sitten! Marokon prinssi on nyrkkeilysankari kullanvärisissä housuissaan (menee muuten Vinta Morgan ihan täydestä nyrkkeijänä!). Aragonin prinssi on taas kauhea stereotyyppinen espanjalainen Torremolinos-tyyppi. Naamiaisissa on kaikkia tyyppejä Batmanista & Robinista alkaen.

Kiinnosti nähdä mitä seiskakymppinen veteraaninäyttelijä Ian McDiarmid (monelle tuttu Star Wars-leffojen Palpatinen roolista!) saa irti Shylockista. No, ehkä inasen pettynyt, koska mies oli hieman väsähtäneen oloinen. Shylock on aika ketku, puhuu koukeroisella aksentilla. McDiarmidin ääni on todella hieno, tumma ja selkeä, sellainen vanhanaikaisen tyylikäs lavaääni. Scott Handy Antonion roolissa oli tosi erinomainen. Varsinkin siinä kun Shylock meinaa ottaa lainansa takaisin tämän rinnuksista ja Antoniota roikotetaan oransseissa vanginhaalareissaan ranteista. Huh! Mies hikoaakin niin paljon ja täristen eläytyy niin että katsomossa jo hirvittää (ja tekee mieli huutaa että irrottakaa miesparka, minä maksan!). Tässä traagisimmassa kohtauksessa, kun Antonio on aivan murtunut, Elvis muuten laulaa Love Me Tender!

Susannah Fielding Portiana on tosi loistava myös. Ensin bimbona ja sitten naamioituessaan miesjuristiksi, tämä tekee tosi vakuuttavaa työtä. Ja se juristin pinkki pörrökynä! Eikä Nerissakaan (Emily Plumtree) huono olo, kaikkea muuta. Jamie Beamish (Lancelot Gobbo eli Elvis!) toimii Shylockin palvelijana ja vetäisee laulunumeroita Elvarina aina kun silmä välttää. Finlay Robertson oli myös mainio Lorenzona. Entäpäs sitten Bassanio, tuo syypää Antonion rahanlainaamiseen. Tom Weston-Jones oli hyvä!

Loppu tulee jotenkin yllättäen. Tunnelma on haikea ja surullinen, ja vaikka tässä tulee paljon pariskuntia, kukaan ei tunnu olevan kuitenkaan onnellinen. Portia ainakin tuntuu huomaavan tuoreen miehensä Bassanion tunteet Antoniota kohtaan. Ainakin Guardianin Michael Billington noteerasi tämän saman:

Goold is not the first director to realise this is a play about money: money lent, borrowed, stolen and invested. But his most brilliant touch is to juxtapose the casino culture of Vegas with the showbiz fantasy-land of Belmont. Susannah Fielding’s Portia isn’t just the prize in a ritzy TV gameshow called Destiny: in one of the evening’s wittiest touches she justifies the text’s classical allusions by dressing as a golden-wigged Hesione to be won by a Herculean Bassanio. But the beauty of Fielding’s performance lies in its ambivalence. One moment her Portia is an instinctive racist. In the trial scene, she stages a breathtakingly last-minute rescue of Antonio. But the abiding image is of Fielding going heart-rendingly berserk, to the strains of Are You Lonesome Tonight, as she realises her husband is unshakeably in love with a man.

 

Almeida on suht tuoreita löytöjäni lontoolaisista teattereista, ja kaikki siellä näkemäni esitykset on olleet menestyksiä. Teatterin yhteydessä oleva pieni ravintola tarjoaa erinomaisia kylmäsavulohi-tuorejuustovoileipiä, ja viinilistakin on kattava. Ilmainen netti tekee paikasta houkuttelevan poiketa reilusti ennen esitystä. Taisi olla kolmas kerta kun sai minut koukkuunsa...

Sitäpaitsi siellä ei tarvitse värjötellä kylmässä ulkona stage doorilla, koska näyttelijät tulevat suoraan sisäaulaan. Bonus!

Blondien bimbojen ja Shylockin kuvien copyright Tristram Kenton.
Muiden kuvien copyright Ellie Kurttz.
Nimmari- ja sen sellaiset kuvat olen ottanut toki itse.

Enron / (Royal Court) V&A Archive 7.3.2014

 

Hieman sekava näytelmä kaiken kaikkiaan. Halusin katsoa tämän koska pidin niin paljon Lucy Prebblen uusimmasta näytelmästä The Effect (josta koitan kanssa saada pian kirjoitettua sanasen). Sitäpaitsi ohjaaja Rupert Goold on yksi suosikeistani. Ja tämä oli kovasti kehuttu... Taltioitu Noel Coward Theatressa 31.10.2010. Alunperin sai ensi-iltansa Royal Courtissa, ja siirtyi siitä sitten West Endille, ja Broadwaylle (missä ei kyllä menestynyt).

Tätä esitettiin myös Helsingin kaupunginteatterissa 2010, ja pääosassa oli Eero Aho. Miten mä sen missasinkaan (ruoskii itseään)...

Okei, näytelmä sijoittuu Houstoniin (vuodesta 1992 nykypäivään) ja oli hieman absurdia nähdä tutut brittinäyttelijät vääntämässä jenkkiaksentilla. Amerikkalainen yritysmaailma, erityisesti energiayhtiö Enron on keskiössä. Tositapahtumiin eli Enron-skandaaliin pohjautuva. Eli huijausta isolla kädellä.

Visuaalisesti hyvin näyttävä & vaihteleva, moderni, vaikkakin hetkittäin pelkistetty lavastus.

Tarinasta en oikein saanut missään vaiheessa kiinni. Kumma sekoitus kaikenlaista, kommentoiden yritystaloutta, pörssimaailmaa, raha-asioita. Välillä laulaa luikautettiin, välillä oli firman bilettä, välillä sihteerin ja pomon intiimiä suhdetta. Taustalla pyöri videot poliitikoista (mm. Jeltsin, Clinton).

Pääosissa Samuel West, Tim Pigott-Smith, Tom Goodman-Hill (joka oli siinä Effectissä myös) ja Amanda Drew. Tom G-H oli se yksi syy miksi tämä kiinnosti, eikä se pettänyt nytkään. Kaikki muutkin näyttelijät olivat kyllä ihan hyvässä vedossa.

"Everyone's viewpoint is equally valid. Well it's not. Some people are fucking idiots." (Ken Lay)

En nyt oikein tiedä tekikö tämä muhun mitenkään suurta vaikutusta. Kotimainen versio olisi varmaan tehnyt enemmän. Jokseenkin oli sekava, tarkotuksella tietenkin.

Mutta V&A arkistossa on aina kiva käydä, palvelu on hyvää joka kerta (nyt sai ensimmäistä kertaa ottaa käsiohjelmat sun muut mukaan katselusaliin). Tosin DVD-levyjen kanssa oli ongelmia, koska eka setti ei toiminut lainkaan, ja toisenkin kanssa oli hieman teknisiä ongelmia.

Esityskuvien copyright Helen Maybanks
Muut kuvat omia.

American Psycho / Almeida Theatre 15.1.2014

Jos joku olisi joskus sanonut että Bret Easton Ellisin hyytävän loistavasta kirjasta Amerikan Psyko tehdään musikaali, ja että pääroolissa nähdään paremminkin Doctor Whona tunnettu Matt Smith, ja että tämä on vielä loistava esitys, niin en tiedä olisinko uskonut. Mutta nähtyäni tämän... spektaakkelin, on pakko äimistellä ja todeta: hieno on!

Luin kirjan hetimmiten kun se suomennettiin 1993 (alunperin ilmestyi 1991) ja muistan miten suuren vaikutuksen se teki. Toisaalta se hieman tylsäkin 80-luvun lopun NY:n juppielämän kuvaus; pelkkiä vaate- ja tuotemerkkien luetteloa... Mutta toisaalta sitten öisin tapahtuvat käsittämättömän raa'at murhat ja seksikekkerit mitä päähenkilö sijoituspankkiiri Patrick Bateman harrastaa. Se kontrasti näiden kahden maailman välillä... Kirjasta vuonna 2000 tehtyä elokuvaa (pääroolissa Christian Bale) en ole jostain syystä koskaan nähnyt. Ehkä koitan lähiaikoina.

Miten tästä saa toimivan musikaalin? En tiedä, mutta jotenkin Almeida Theatre on tässä onnistunut. Ohjauksesta vastaa mestarillinen Rupert Goold (joka on suht tuore Almeidan taiteellinen johtaja ja ohjannut mm. loistokkaan Hollow Crown tv-sarjan Richard II osan, mistä Ben Whishaw sai Baftan viime vuonna).

Lavastus (Es Devlin) oli simppeliä ja onnistunut tavoittamaan sen 80-luvun juppihengen. Valkoista, tyylikästä, avaraa. Puvustus (Katrina Lindsay) noudattelee samaa linjaa. Nyt ne sen ajan olkatoppaukset, neonvärit yms tuntuvat kauheilta, mutta... Sitäpaitsi lähinnä tässä ollaan kalliissa design-puvuissa, ja ne nyt ovat suht ajattomia.

Tämä oli vähän sellainen nostalgiatrippi, koska itse muistan koko 80-luvun niin hyvin, muoteineen, musiikkeineen ja muineen. Kohtaus missä ollaan aerobicissä jumppaamassa sai tyrskimään naurusta.

Ja koska tämä on musikaali, niin kaikki laulavat ja tanssivat. Täytyy sanoa että Matt Smith oli ehkä heikoin laululahjoiltaan, mutta ihan hyvin tämä kuitenkin selvisi. Muutoin oli roolissa erittäin sopiva. Tyylikäs, itseriittoinen, loppua kohti hulluuttaan enemmän esille tuovana. Mutta hyvin hillitty ja hallittu. Ja jenkkiaksenttikin sujuu. Jonathan Bailey (kenet olen nähnyt viime vuonna NT:n Othellossa Cassiona sekä toissa vuonna Harold Pinter Theatren South Downs-näytelmässä) oli hyvä Tim Price.

Batemanin suorittamat kidutukset ja murhat oli toteutettu näyttävästi, ilman tippaakaan näyttämöverta! Videoefektit ja punaiset valot toimivat hyvin tässä. Muutenkin projisoinnit olivat näyttävät.

Tarttee sanoa että musiikkikin oli aika tarttuvaa, ajan hengen mukaista. Seassa oli muutama tuttu biisikin esim. Tears For Fearsin Everybody Wants to Rule the World, Phil Collinsin In the Air Tonight, Huey Lewis and the Newsin Hip to be Square ja Human Leaguen Don't You Want Me :-) Sopivat hyvin mukaan! Muu musiikki oli hyvin samoja linjoja noudattavaa.

Almeidan aulassa oli valtava Patrick Bateman juliste

Huhuja on kuulunut jotta tämä siirtyisi West Endille, joten vahvistusta niille odotellessa. Saatan mennä katsomaan uudelleenkin siinä tapauksessa. Nämä liput möivät loppuun aika nopsakkaan, melkein kokonaan jo ennen kuin edes ilmoitettiin pääroolin esittäjää. Muistan että alunperin kun kuulin projektista olin suht innostunut, mutta sitten se asia jotenkin vaan unohtui ja jäi. Kunnes sitten ilmoitettiin Matt Smithistä, ja tiesin olevani tammikuussa Lontoossa, ja onnistuin saamaan matinealiput. Paikat olivatkin superhyvät, jossain viidennellä rivillä melko keskellä.

Käsiohjelmasta vielä bonuspisteet; se on 76-sivuinen lehti oikeastaan. Ja koska tämä oli matinea, ei Matt Smithiä näkynyt stage doorilla (tai ei niille mitään stage dooria ollut, näyttelijät tulivat suoraan aulaan...). Muu cast tuli kyllä. Kuten Coriolanuksessakin, herra Tähti sainaa vain samana päivänä paikalla olleiden ohjelmia yms. eli illalla olisi ollut mahdollisuus palata. Mutta silloin oli toinen näytelmä, joten ei päässyt. Sitä paitsi Almeida on sen verran kaukana; Angelin asemalta vielä tovinkin kävelymatka. Oli mun eka vierailu Almeidaan, mutta ei taatusti vika. Mukavan oloinen paikka, ja ravintolakin näytti hyvältä.

Esitys on saanut lähinnä pelkkiä kehuja kritiikoilta. Tässä

Guardianin Michael Billington antoi 4 tähteä:

They drink and dine at the "in" places, agonise over whether it's OK to wear tasselled loafers with a business suit and, in the case of Bateman's girlfriend, react to a brutal murder by getting some facials at Elizabeth Arden.

Even if Bateman himself is an unreliable narrator, his apparent killing spree is a reaction against the emptiness of a world in which brand names provide the only real values.

But how to capture this on stage? Goold's production does it with a cool wit that actually enhances the story's satire.

Es Devlin's design is a slatted white box that acquires an hallucinogenic quality as the story unfolds. And the production has any number of swift transitions that underline the mixture of the savage and the sardonic.

Ja vielä:


Inevitably the stand-out performer is the excellent Matt Smith who, with his square jaw and clean-cut aspect, perfectly embodies Bateman's preoccupation with appearances.

But he also has the capacity to suggest there is a strange emotional vacancy and spiritual hollowness within this solitary fantasist. Without enlisting our sympathy, he makes Bateman wholly believable.

Verinen kuva copyright Tristram Kenton
Sliipattu kuva copyright Manuel Harlan
loput kuvat omia

Lisää johtajavaihdoksia Lontoossa

Rupert Goold, tuo mainio ohjaaja mm. palkintoja kahmineen BBC:n Richard II (The Hollow Crown sarjassa) takaa, jättää 8-vuotisen pestinsä Headlong teatterissa Lontoossa ja siirtyy Almeidaan uudeksi taiteelliseksi johtajaksi. Goold ohjasi NT:lle viime talvena näkemäni The Effectin myös.
 
Tilalleen on pestattu mm. tänä keväänä National Theatrelle This House-näytelmän ohjannut Jeremy Herrin. Saapas nähdä muuttuuko linja vaiko ei. Ja mitä Goold saa aikaan Almeidassa. Jäämme odottamaan...