Näytetään tekstit, joissa on tunniste V&A Archives. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste V&A Archives. Näytä kaikki tekstit

perjantai 17. heinäkuuta 2015

South Downs / (Harold Pinter theatre) V&A archive 17.7.2015

Kävin katsomassa tämän näytelmän ihan teatterissa livenä, ja tykkäsin kovasti, mutta muutamastakin eri syystä halusin nähdä uudelleen, ihan ajatuksella. Ja silloin yli 3 vuotta sitten kirjoittamani juttu oli alunperin toiseen blogiin, eli hyvin ylimalkainen. Mutta onneksi on arkisto ja mahdollisuus katsoa joitain juttuja uudelleen.

Niin. Jeremy Herrinin ohjauksia olen sittemmin nähnyt enemmänkin, ja tykästynyt niihin entistä enemmän; This House (NT), Wolf Hall &  Bring Up The Bodies (RSC & Aldwych Theatre), The Tempest (Globe). Ja David Haren näytelmistä pidän kovasti.

Vuoteen 1962 sijoittuva South Downs on koskettava ja paikoin aika surullinenkin näytelmä poikakoulun kuvioista, valtasuhteista ja erilaisuudesta. Blakemore (hirveän nuoren näköinen Jack Lawther) on erilainen poika, joka koittaa sopeutua porukkaan, mutta ei siinä oikein onnistu. Koulun housemaster (Nicholas Farrell) pyytää vanhempaa oppilasta Duffieldia (Jonathan Bailey) pitämään Blakemorea hieman silmällä, ja ehkä hieman auttaakin tätä sopeutumaan kouluun.

 

Aika alussa on kanssa mainio kohtaus missä pojat opiskelevat Alexander Popen runoutta. Jenkins (Bradley Hall) koittaa selittää opettajalle omaa analyysiaan, mutta se ei kelpaa. Blakemore on perehtynyt asiaan enemmän ja tarjoaa omaa näkemystään. Tämän seurauksena Jenkins ja Blakemore ystävystyvät; syövät eväitä yhdessä ja muuta. Mutta sekään ei tunnu muille pojille kelpaavan; Duffield ripittää Blakemorea että tämä olisi rakastunut Jenkinsiin, kun tämä puolusti luokkakaveriaan tunnilla. Blakemore ei millään ymmärrä miksei voi olla Jenkinsin kaveri, mutta tämä ystävyys on kuulemma poikkeus normista. Opetuksena on se että vaikka tykkäisikin toisesta, se pitää tapahtua salassa.

Blakemore on utelias ja haluaa oikeasti tietää asioita. Valitettavasti muut pojat näkevät tämän enemmän haluna brassailla tiedoillaan. Jenkins ei ymmärrä minkälaatuista ystävyyttä Blakemore haluaa, ja alkaa ottaa välimatkaa. Hän näkee poikien ystävyyden tukahduttavana.

Blakemore on 14-vuotias, ja ikäisekseen kypsä. Hän käy vapaa-ajalla paljon teatterissa (poika minun mieleeni siis!) ja on tykästynyt kovin Duffieldin äitiin, joka on näyttelijätär (Anna Chancellor). Lomalla Blakemore pääsee teelle Belinda Duffieldin kanssa ja he käyvät pitkän keskustelun elämästä, perheestä, naisista. Belinda on raikas, ymmärtäväinen ja sympaattinen nuorelle pojalle. Vierailun jälkeen poika kuitenkin vetäytyy kuoreensa, eikä puhu enää muiden poikien kanssa. Nämä toki syyttävät poikareppanaa sosiaalisesta kiipimisestä tämä kun on köyhästä perheestä ja stipendillä koulussa. Mutta onneksi Duffield valvoo isovelimäisesti. Harmillisesti tältä vain on koulu loppumassa. Mutta ehkä tämän elämänohjeilla Blakemore onnistuu itsekin luovimaan koulun läpi. Katsoja jää kuitenkin lievän optimismin valtaan; ehkä asiat lutviutuvat parhain päin.


Alex Lawther on kamalan lahjakas näyttelijä, ja sympaattinen Blakemore. Nuorella miehellä on paljon repliikkejä mistä selviää kunnialla. Muutkin tekevät hyvää työtä.

Telegraphin Charles Spencer kirjoitti viiden tähden arvostelussaan: 

We think of Hare principally as an often indignant Left-wing playwright. But there is a rare tenderness about South Downs, and a sense that the troubled leading character, an unhappy, highly intelligent 14-year-old boy, is a self-portrait of Hare in his youth, which lends this play a moving resonance and depth.

The piece is beautifully directed by Jeremy Herrin, who captures the rituals, the hymns, and the routine cruelties of boarding school life with superb precision. And there are especially fine performances from the teenage actor Alex Lawther as the painfully vulnerable Blakemore, Anna Chancellor as the wise, kind-hearted mother and hilarious turns from Andrew Woodall as a sarky English teacher.

En silti voi olla pohtimatta kuinkakohan monta näytelmää mahtaa olla tehty aiheesta brittiläinen public school? Minäkin olen nähnyt niitä lukuisia. Mutta aihe vaan kiehtoo edelleen näytelmäkirjailijoita. Kai se on hyvä aihe mistä ammentaa, ja hyviä tekstejä niistä on saatu aikaiseksi, en minä sillä.

Kohtausten vaihdoissa pojat laulavat perinteisiä poikakouluissa laulettavia virsiä, sepä toimii tosi hyvin.


Kuvien copyright - no en löytänyt yhteenkään kuvaajatietoja!

tiistai 3. kesäkuuta 2014

A Number / (Royal Court) V&A Archive 3.6.2014

Arkistossa jatkoi toisellakin näytelmällä. Caryl Churchill kirjoitti A Number näytelmänsä 2002 ja se sai Royal Courtissa ensi-iltansa 23.9.2002. Katsomani esitys oli taltioitu 12.10. samana vuonna. Kyseessä on vajaan tunnin mittainen, intensiivinen kahden miehen esitys. Legendaarinen Michael Gambon esittää isää ja sittemmin James Bondina paremmin tunnetummaksi tullut Daniel Craig tämän lukuisia (kloonattuja) poikia. Ohjauksesta vastasi Stephen Daldry, yksi suosikkiohjaajiani.


Aluksi oli tosi vaikea pysyä kärryillä mitä tässä tapahtuu, koska ei ole mitään lavastusta, eikä anneta taustoja tapahtumille. Jonnekkin suht lähitulevaisuuteen sijoittuu kuitenkin. Isä ja poika vain keskustelevat asioista, ja poika vaihtuu "lennossa". Näytelmässä pohditaan onko vapaa tahto geneettisesti määrättyä vaiko ympäristön muokkaamaa. Ja onko tämä poika (joka puhuu isänsä kanssa kulloinkin) se alkuperäinen vai klooni. Kukin poika keskustelee isänsä kanssa muista "veljistään" ja isä koittaa mm. päättää kuka näistä on se sopivin perillinen.


Wikipediassa on hyvä tiivistelmä juonesta:

A Number is a fast paced play set in the near future when the startling discovery of an underground cloning experiment has become the forefront of one family’s conflict. Bernard has made a life‐changing discovery: he is one of “a number” of clones that were created from the cells of an older brother he never knew he had. Bernard (B2) approaches his aging father, Salter, with the information and Salter explains that Bernard’s older brother (also named Bernard – B1) had been killed in a car crash at a young age. Salter says that in his grief, he chose to engage in a cloning experiment meant to recreate his lost son. Any other clones that were made were because the doctors were unethically using the cells and that he and Bernard should sue. 

Just days after B2 left, B1 appears at his father’s door very much alive and angry. He too has learned about the clones. Salter reveals that B1 didn’t die, but was cloned as a way to correct his parental mistakes made after his wife’s suicide. Salter then had B1 sent away. B1 is filled with contempt for his father and has an explosive temper – the opposite of his calmer, younger brother, B2. Later, B2 returns to Salter’s house after meeting with his older counterpart. B2 reveals that he plans to leave the country, partly out of fear of B1 and partly to avoid running into more versions of himself. 

B1 returns to Salter’s house with his more unsettling news: he followed B2 out of the country and killed him. After yet another tragic turn of events, Salter seeks out one of the genetically identical clones, a man named Michael Black. He asks Michael questions, trying to learn what is shared between his sons, and finds him pleasant and undisturbed by the knowledge that he is also one of “a number.” 


Toinen klooni on rauhallinen ja järkevä, toinen äkkipikainen ja ärhäkämpi. Craig onnistuu hyvin tuomaan nämä eri piirteet esiin.

Craig on pukeutunut lenkkareihin, löysään valkoiseen t-paitaan ja löysiin farkkuihin (ja näyttää muuten tosi nuorelta, hieman ylikasvaneessa tukassaan). Kaukana on tulevan Bondin eleganssi ja tyylikkyys :-) Gambonilla rypistynyt mutta siisti puku, ruskeat kävelykengät, vaaleanpunainen kauluspaita.

Olisi mielenkiintoista nähdä tämän tv-versio, jonka BBC & HBO tekivät 2008, pääosissaan Rhys Ifans poikana ja Tom Wilkinson isänä.

Mä en oikein tiedä oliko tämä niin hyvä. Hieman ampui yli hilseen, se toteutustapa ehkä. Kumpikin näyttelijä oli kyllä erinomainen. Ja kumpikin hahmo romahtaa vuorotellen.Kriitikot kyllä tykkäsivät. Oli mulle ehkä vähän turhan moderni?


1. kuvan copyright Ivan Kyncl/EPO Online
Toisen kuvan copyright Alastair Muir

Jerusalem / (Royal Court) V&A Archive 3.6.2014

Tiistain vietin arkistossa. Jez Butterworthin uusin hengentuotos Mojo sai mut teatteriin useamman kerran viime talvena, joten halusin nähdä myös herran muutamien vuosien takaisen hitin Jerusalem. Onneksi V&A arkistosta löytyi sekin! Siunattu paikka.


Jerusalem sai Royal Courtissa ensi-iltansa 13.7.2009 ja tää mun katsoma esitys oli taltioitu 15.8.2009 matineassa. Aika pitkälti sama porukka vastasi Mojosta, eli mm. Ian Rickson ohjauksesta ja Ultz lavastussuunnittelusta. Tämä(kin) siirtyi Royal Courtista West Endille, jossa pyöri Apollo Theatressa koko kevään 2010. Ja siirtyi sieltä vielä Broadwaylle rapakon taakse. Ja hyvä näytelmä poiki myös tukun Olivier-ehdokkuuksia, ja pari voittoakin (set design sekä täysin ansaitusti miespääosa). Niin ja sanomattakin lienee selvää että esitykset olivat varsin loppuunmyytyjä.

No joo... Tässä oli paljon hyviä näyttelijöitä, mutta Mark Rylance varastaa kyllä koko show'n! En tiedä tekeekö se niin kaikissa esityksissä, mutta ainakin kaikissa niissä mitä mä olen nähnyt, sekä livenä että tallenteina. Tässä herra esittää Johnny "Rooster" Byronia, joka on sellainen asuntovaunussa häätöuhan alla elävä pummi, juoppo, huumediileri ja tarinaniskijä, mustalaisten sukua (ainakin henkisesti).


Näytelmä alkaa hienosti kun esiripun edessä upeaääninen nainen (Aimeé-Ffion Edwards), joka lauloi siivet selässään Jerusalem-virttä. Kesken kaiken kappale vaihtui diskobiisiin ja esirippu aukesi ja siinä oli bileet menossa asuntovaunulla. Yhtäkkiä juhlat katoavat ja näkyy vaan kaksi kunnan virkamiestä, jotka kolkuttelevat vaunun ovea häätöilmoitus kädessään. Virkamiehet poistuvat paikalta ja Rooster tanssahtelee pihalle vaunustaan. Nauttimaan aamucocktailia (vanhaa maitoa, tuore pesästä poimittu kananmuna, viinaa ja jotain valkoista pulveria, jotka kaikki vatkataan housujen etumustassa ja hulautetaan kurkkuun kertalaakista). Siitä sitten alkaa valumaan muitakin tyyppejä paikalle, mm. DJ Ginger (Mackenzie Crook, tukka oranssinpunaisena silmille valuen), Professori (joka luullen Gingeriä naiseksi flirttailee tämän kanssa) ja muita hännystelijöitä ja roskasakkia.

Asuntovaunun edustalla on sohvaa, pöytää, tuolia, kanahäkki, pari pölliä jakkaroiksi ja se on jossain keskellä metsää. Porukkaa siellä lappaa kyllä alvariinsa. Rooster kun on paikallinen bilemestari, diileri ja armoitettu juttunikkari, joka lumoaa jutuillaan niin nuoret kuin vanhemmatkin.


Kaikki (koko näytelmä) pyörii Roosterin ympärillä. Kaverit haluaa viinaa ja huumeita, Lee (mainio Tom Brooke) koittaa myydä siskonsa kilpikonnaa (se on ihan elävä!) Gingerille. Toisessa näytöksessä bileet jatkuvat, vietetään Leen läksiäisbileitä (tämä on muuttamassa Australiaan).

Mark Rylance on kyllä ihan mainio Rooster. Paroni von Munchhausenin veroinen tarinaniskijä, jonka moottoriturpa käy kokoajan. Kertoi mm. juttua miten tapasi Stonehengen rakentaneen jättiläisen. Näytelmä sijoittuu siis Wiltshiren kreivikuntaan, tuohon mytologian kyllästämään paikkaan.

Roosterin exä Tanya (Lucy Montgomery-Dawn) tulee kylään ja tuo heidän poikansakin. "If you are not going to eat my peaches, don't check my tree" sanoo Tanya Roosterille :-) Ja sitten pidetään porukalla tietovisaa ja kesken kaiken pölähtää paikalle Troy heilumaan kirveen kanssa (kadonneen alaikäisen tytön isä, joka on vakuuttunut että Roosterilla on tässäkin asiassa sormensa pelissä). Kolmannessa näytöksessä kunnanviranomaiset tulevat häätämään asuntovaunulaisia. Lisää tanssia ja biletystä. Sitten tää Troy ilmaantuu kätyreineen hakkaamaan Roosterin. Tämä selittää verisenä pojalleen ihmejuttujaan (mm. sitä että häntä tarvitaan kovasti verenluovuttajana, kun veriryhmänsä on niin harvinainen). Lopussa dervissimäinen rummutus ja puolialaston, hakattu Rooster tanssii.


Tosi pitkä näytelmä, mutta silti säilyttää taikansa loppuun asti. Esitys lepää melkolailla Rylancen hartioilla - tämä onkin lavalla liki koko kolmetuntisen. Kielenkäyttö on kaikkineen hyvin värikästä, mutta myös runollista. Rooster edustaa mennyttä Englantia, mystikkojen ja druidien maata, josta hänetkin koitetaan kammeta pois uuden asuinalueen tieltä.

The Timesin Benedict Nightingale: Mark Rylance’s Rooster Byron is an anarchic maverick, a Wiltshire lord of misrule, mythologised by his shambolic retinue of underage girls and male layabouts, among them Mackenzie Crook as a forlorn, gangling loser called Ginger. No, Rooster didn’t manage to jump Stonehenge on a motorbike, but he tells a tall story, fights a wild fight, and has stuck up two fingers at authority for aeons.

Clearly Byron is making a last stand for the vanishing world represented by his druidical copse and the ley line supposedly running beneath it. We’re also to compare this with the spurious St George’s Day fete in the village offstage: brewery-sponsored morris dancing, “meditation cave”, dancing dog display. Yet Butterworth, if nostalgic for the old and angered by the new, doesn’t sentimentalise his characters.


Hauska, hetkittäin aivan hysteerinen näytelmä, mutta myös vakavampia pohdintoja menetetystä maailmasta ja miten ei enää ole sijaa eksentrisille hahmoille kuten Rooster. Pakanuus/vanhat mytologiat vastaan nyky-yhteiskunta. Ja Rooster on myös Jeesuksen oloinen, opetuslastensa ympäröimä (ja tulee petetyksi samalla tavalla). Ja kuten jo taisin mainita, Rylance oli vaan ihan timanttinen. Ja täysin ansaitsi vuoden 2010 Olivier-palkintonsa tästä!

Kritiikit olivat pääsääntöisesti ylistäviä ja näytelmä sai 4-5 tähteä liki kai kaikilta lehdiltä. Kaikki mitä luin (arkistossa siis lehtileikkeistä vanhoja arvosteluita ja haastatteluita) hehkuttivat nimenomaan Rylancen roolia. Rooster oli niin "drug-dealing gypsy", "anarchic maverick" kuin "modern-day Pied Piper". Muutama muu hyvä määritelmä: "wild man of the woods", "a former daredevil" ja "depraved Robin Hood". Joku kriitikko muuten vertailee Jerusalemia myös Shakespearen klassikoihin; miten Rooster on eräänlainen nykyajan Falstaff, jollei ei ole enää modernissa yhteiskunnassa tilaa. Mad, bad and dangerous to know!

Kannattaa muuten lukea kiinnostava Guardianin blogipostaus aiheesta voiko tälläinen tallenne tehdä oikeutta näytelmälle, esimerkkinä nimenomaan tämä Jerusalem!

Niin ja ihan ylimääräisenä anekdoottina: tässä oli sen verran porukkaa lavalla (16 henkilöä) että esittäminen maksoi £90.000/viikko! Huh!



Esityskuvat copyright Tristram Kenton, muut omia.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

The Merry Wives of Windsor / (RSC) V&A Museum 9.3.2014

Sattuikin sopivasti, että juurikin The Merry Wives of Windsor oli näytillä tänä sunnuntaina Lontoon V&A museon keväisessä Shakespeare-sunnuntai-sarjassa. Eli herran 450-vuotisjuhlien kunniaksi V&A näyttää maaliskuusta toukokuulle joka su taltiointeja eri näytelmistä. Nyt sattui hyvä tuuri, koska Future Learn Shakespeare-kurssista mitä käyn parhaallaan, niin ko. näytelmä oli seuraavan viikon teemana!

Eikö ole V&A museon auditorio hieno? Varsinkin tuo katto!

Sain vielä houkuteltua seurakseni kaverini Valerien, koska pari päivää aiemmin oli käynyt ilmi että hänkin on samalla verkkokurssilla! Esitys oli ilmainen ja V&A museon auditorio oli mahtavan upea! Ei siellä katsojia kovin paljoa ollut, sanoisinko reilut parikymmentä. Ehkä yhtenä syynä oli aivan mahtava ja aurinkoinen kevätpäivä ulkona (melkein tarkeni t-paidassakin).

Tämä versio näytelmästä oli RSC:n 2012 taltioima, aika moderni. Mutta oikein hyvä, ja toki juoni ja kieli vanhoja tuttuja. Philip Breen ohjasi. Tämä on varmaan yksi mun suosikki-Shakespeare-komedioista.

"What a damned Epicurean rascal is this" :-)

Dr Caius, George Page, Frank Ford & Alice Ford


Rakastettava hömelö John Falstaff (aivan loistava Desmond Barrit) joutuu ovelien naisten höynäyttämäksi. Anita Dobson oli tosi hyvä Mistress Quicklynä. Yksi mun suosikki oli kyllä Dr Caius (Bart David Soroczynski) joka oli ranskalainen miekkailija, jolla on hienoja vaatteita, kammottava ranskalainen aksentti ja hieno rättisitikka :-) Slender (Calum Findlay) oli myös hyvä, sillä oli ihana Ben Whishaw-henkinen tukka

Lavastus ja niiden siirtely oli uskomatonta. Muutenkin tosi nopeat ja nokkelat näyttelijävaihdot (tyypit tuli siis lattiasta, katosta jne).  Valaistus auttoi tosi hyvin näissä vaihdoissa. Puvustus oli kanssa hienoa, vaikka modernia (rugbyvaatteet, metsästysvaatteet, ja erityisesti ihanat brittiläiset tweedpuvut mitä Falstaff piti).

Alice Ford & Meg Page

Kaikki olivat kyllä hyviä rooleissaan, ei valittamista. Välillä sai nauraa sanailulle kippurassa.

Toisen näytöksen metsäkohtaus oli satumaisen hienoa katsottavaa. Puvut, valot, lavasteet. Peurat ja Kuolema ja Queen of the Fairies olivat mielettömän hienosti toteutettuja. Varsinkin se viikatemiehen asu :-) Ja ehkä hauskin oli kun Ford ja Page tulevat paikalle Supermiehen ja Hulkin asuissa :-)) Harmi kun tästä ei ole kuvia missään.

Ja se kun Slender ja Doctor saavatkin itselleen pojat Annen sijaan (jota molemmat siis kosiskelivat). Hah!

Koko näyttelijäporukka:

Desmond Barrit - Sir John Falstaff
David Charles - Sir Hugh Evans
Anita Dobson - Mistress Quickly
Paapa Essiedu - Fenton
Calum Finlay – Slender
Alexandra Gilbreath - Mistress Ford
Stephen Harper - Bardolph
Martin Hyder - George Page
Julia Innocenti - Neighbour
Ansu Kabia – Nym
Sylvestra Le Touzel - Mistress Page
Carla Mendonça - Neighbour
Thomas Pickles - Simple
John Ramm - Frank Ford
Naomi Sheldon - Anne Page
Ged Simmons - Pistol/John
Bart David Soroczynski - Dr Caius
David Sterne - Shallow
Simeon Truby - Host Of The Garter Inn
Obioma Ugoala - Rugby/Robert



Teatterikuvien copyright Pete Le May

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Cause Célèbre / (Old Vic) V&A Archive 7.3.2014

Taas yksi Terence Rattiganin näytelmä nähty! Tämä jäi näytelmäkirjailijan viimeiseksi työksi, ja hyvä että hän ehti nähdä tämän vielä lavalla ennen kuolemaansa.

Anne-Marie Duff ja Tommy McDonnell

Oli toki muitakin syitä katsoa tämä kuin se että on Rattiganin näytelmä. Pääosassa taituroinut Anne-Marie Duff oli yksi niistä. Ohjaaja Thea Sharrock toinen. Ja muitakin kiinnostavia näyttelijöitä: Freddie Fox, Niamh Cusack mainitakseni. Ja yllättäen myös Timothy "Benedict Cumberbatchin isä" Carlton!

Carlton ja Fox käsiohjelmasta


Anne-Marie Duff on ihastuttava, elegantti, sensuelli Alma Rattenbury. Joka on ollut aiemminkin naimisissa, ja nyt sitten vanhemman miehen kanssa (Carlton). Näytelmässä liikutaan kahdessa aikatasossa: nykyisyys käsittelee oikeudenkäyntiä (Alma pidätetty miehensä murhasta) ja mennyt osuus aikajaksoa 4 vuoden takaa, kun Alma palkkasi nuoren apupojan/autonkuljettajan (josta tuli tämän rakastaja). Kolmiodraama siis.

Näytelmä perustuu tositapahtumiin, ja sijoittuu Bournemouthiin ja Lontooseen 1934-35. Aikoinaan tämä murha ja oikeudenkäynti oli valtava skandaali ja mediatapahtuma - mikään ei ole siis muuttunut. Ihmiset jonottivat oikeudenkäyntiin! Ei kai silloinkaan suuri yleisö voinut vastustaa juttua missä oli huumeita, viinaa, seksiä, rahaa ja julkkiksia). Media tuomitsi Alma Rattenburyn, ehkä osittain siksi kun tämä oli julkkis itsekin. Rattigan oli muuten 23 v silloin 30-luvun alussa, eli muisti ne asiat hyvin kirjoittaessaan tätä 70-luvun puolivälissä.

Edith Davenport oli kuitenkin fiktiivinen hahmo, joka perustui Rattiganin omaan äitiin. Omakohtaisuutta Rattiganin oman elämän ja näytelmän välillä on muitakin; hänkin hemmotteli omia paljon nuorempia miesystäviään ja seuraavassa hetkessä kohteli näitä kun palvelijoitaan.

Oliko murhaaja lopulta Alma vai tämän rakastaja George Wood (Tommy McDonnell), tätä oikeus pohtii.


Freddie Fox on loistava Jack Davenportina (joka saa sukupuolitaudin epämääräisestä paikasta Paddingtonissa) ja Niamh Cusack tämän äitinä. Alman oikeudenkäynti on linkki Davenportien ja Rattenburyjen välillä, koska Edith Davenport toimii valamiehistön puheenjohtajana. Hän on itse eroamassa pettävästä miehestään, ja inhoaa kaikkea mitä Alma edustaa.

Alma: Flesh being willing but the spirit being weak.
Judge: It's the other way around I think.
Alma: I expect so.


Lavastus ja puvustus hyvin ajankuvaista, kaunista. Takaumat on toteutettu oikeudenkäyntilavastuksen eteen valojen avulla. Sellainen oikeussalidraama tämä on enimmäkseen, ja miten flirttaileva Alma alistuu kohtaloonsa ja haluaa suojella nuorta rakastajaansa.

Ja muistinko jo mainita että A-M Duff oli ihana, kuten aina!

"When an older person loves a younger, it's the younger who dominates. Because the younger has so much more to give" sanoo Edith Davenport näytelmässä. Niinpä.


Esitys taltioitu Old Vicissä 12.5.2011.


Charles Spencer/Daily Telegraph:

Anne-Marie Duff is electrifying as Rattenbury, capturing all the complexity of a woman driven by love and lust, at times repellent in her manipulation and vulgarity, at others deeply moving in her flayed emotions and what we come to recognise as a truly noble generosity of spirit. 

Niamh Cusack is equally moving as the jury foreman, whose suffocating love for her son — excellent Freddie Fox —seems almost as dangerous as Rattenbury’s passion for her toy boy, played by Tommy McDonnell with a persuasive mixture of the vulnerable and the cocksure.



Esityskuvan copyright Alastair Muir

Enron / (Royal Court) V&A Archive 7.3.2014

 

Hieman sekava näytelmä kaiken kaikkiaan. Halusin katsoa tämän koska pidin niin paljon Lucy Prebblen uusimmasta näytelmästä The Effect (josta koitan kanssa saada pian kirjoitettua sanasen). Sitäpaitsi ohjaaja Rupert Goold on yksi suosikeistani. Ja tämä oli kovasti kehuttu... Taltioitu Noel Coward Theatressa 31.10.2010. Alunperin sai ensi-iltansa Royal Courtissa, ja siirtyi siitä sitten West Endille, ja Broadwaylle (missä ei kyllä menestynyt).


Tätä esitettiin myös Helsingin kaupunginteatterissa 2010, ja pääosassa oli Eero Aho. Miten mä sen missasinkaan (ruoskii itseään)...

Okei, näytelmä sijoittuu Houstoniin (vuodesta 1992 nykypäivään) ja oli hieman absurdia nähdä tutut brittinäyttelijät vääntämässä jenkkiaksentilla. Amerikkalainen yritysmaailma, erityisesti energiayhtiö Enron on keskiössä. Tositapahtumiin eli Enron-skandaaliin pohjautuva. Eli huijausta isolla kädellä.

Visuaalisesti hyvin näyttävä & vaihteleva, moderni, vaikkakin hetkittäin pelkistetty lavastus.

Tarinasta en oikein saanut missään vaiheessa kiinni. Kumma sekoitus kaikenlaista, kommentoiden yritystaloutta, pörssimaailmaa, raha-asioita. Välillä laulaa luikautettiin, välillä oli firman bilettä, välillä sihteerin ja pomon intiimiä suhdetta. Taustalla pyöri videot poliitikoista (mm. Jeltsin, Clinton).


Pääosissa Samuel West, Tim Pigott-Smith, Tom Goodman-Hill (joka oli siinä Effectissä myös) ja Amanda Drew. Tom G-H oli se yksi syy miksi tämä kiinnosti, eikä se pettänyt nytkään. Kaikki muutkin näyttelijät olivat kyllä ihan hyvässä vedossa.

"Everyone's viewpoint is equally valid. Well it's not. Some people are fucking idiots." (Ken Lay)

En nyt oikein tiedä tekikö tämä muhun mitenkään suurta vaikutusta. Kotimainen versio olisi varmaan tehnyt enemmän. Jokseenkin oli sekava, tarkotuksella tietenkin.

Mutta V&A arkistossa on aina kiva käydä, palvelu on hyvää joka kerta (nyt sai ensimmäistä kertaa ottaa käsiohjelmat sun muut mukaan katselusaliin). Tosin DVD-levyjen kanssa oli ongelmia, koska eka setti ei toiminut lainkaan, ja toisenkin kanssa oli hieman teknisiä ongelmia.




Esityskuvien copyright Helen Maybanks
Muut kuvat omia.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Mojo / (Royal Court) V&A Archive 5.11.2013

Mitäköhän tästä nyt sitten sanoisi?

Halusin nähdä tämän alkuperäisversion Jez Butterworthin Mojosta myös. Esitys oli taltioitu 24.8.1995 Royal Courtissa ja mukana alkuperäis-cast (sama mikä myöhemmin leffassa). No, katsomiskokemukseen vaikuttaa toki se että näin uusintaversion teatterissa vain muutamaa päivää aiemmin (ja se oli niin loistava). Ihan hyvä tämä oli. Mutta enemmän silti pidin uudesta. Vaatteet on jotenkin kamalan 80-lukulaisen näköiset (vaikka näytelmä sijoittuu vuoteen 1958). Mulla on näytelmän tekstin lukeminen vielä kesken, joten en osaa sanoa onko Skinnyn punaiset tennarit ihan siellä mainittu. Mutta on varmaan koska ne molemmissa versioissa on.

Lavastus on varsin samanoloista, mikä ei tietty ole mikään ihme, koska saman hemmon (Ultz) käsialaa. Baaritiski on vähän ruma :-) Ohjauksesta vastaa Ian Rickson, eli sama heppu kun 2013.

Serkis, Hollander, Gillen, Westhead

Aidan Gillen (mulle tutuin Queer As Folk-sarjan Stuartin roolista) on Skinny, ihan mallikkaasti esittää kyllä. Andy Serkis on Potts, ihan ok myös. En ole Andyä ennen nähnyt teatterissa, mutta ei se mikään mun suosikkinäyttelijä perinteisessä mielessä ole. Tuntuu että herra on omimmillaan/parhaimmillaan motion capture rooleissa (Tintin kapteeni Haddockina ja LOTR/Hobitissa Klonkkuna). Tom Hollander on Baby, rooli jonka Ben Whishaw esittää liki täydellisesti uudessa versiossa. Joo... Hollander on pieni käppänä, ihan ok näyttelijä (esim. Cambridge Spies leffassa just vakooja Guy Burgessina, Pirates of the Caribbean saagassa sekä just nyt hiljan About Time leffassa päähenkilön hullu "setä"), mutta ei todellakaan saa psykopaatin Babyn roolista samaa irti kun Whishaw.

Esityksen jälkeen lueskelin kritiikkejä (joista oli hirmu hankala saada selvää kun kopiointilaatu oli niin surkeaa) ja pääsääntöisesti ihan kehuttu kyllä oli. "Pinter without pauses" :-) Butterworth oli 26 silloin kun tämä sai ensi-iltansa, ja vertauksia oli Pinterin lisäksi mm. Quentin Tarantinosta David Mametiin.

Sunday Express 23.7.1995

Times Literary Supplementin kriitikko Steven Poole sanoi 4.8.1995: "dialogue without a plot is like icing without a cake". Taidatkos sen paremmin sanoa?

Rhinoceros / (Royal Court) V&A Archive 5.11.2013

hmmm... No tämän halusin katsoa arkistossa koska pääosassa oli muuan Benedict Cumberbatch. Joo, huonompiakin syitä jonkun näytelmän katsomiseen voisi kai olla.


Alunperin Royal Court Theatressa mennyt näytelmä oli taltioitu 6.12.2007. Ranskalaisen Eugene Ionescon näytelmä oli aika hämärä ja sekavakin, "yhteiskunnallinen kauhukomedia pikkukaupungista, jonka ihmiset alkavat selittämättä muuttua sarvikuonoiksi, kunnes epidemia leviää koko maailmaan."

Näytelmän sanotaan kertovan muukalaisvihamielisen äärioikeiston ja fasistien noususta suuren laman aikaisessa Euroopassa. Ilmestyi 1959. Nämä sarviokuonoiksi muuttuvat ihmiset voivat olla muslimeja, homoja, tai mitä tahansa vähemmistön edustajia. "Woe betide the man who refuses to conform"

Tämän version ohjauksesta vastasi Dominic Cooke.


BC oli Berenger, näytelmän alussa rähjäinen, krapulainen, parransänkinen tyyppi. Tämä on elämässään hieman hukassa ja siisti & sivistynyt ystävänsä Jean (mainiosti näyttelevä Jasper Britton) neuvoo miten pääsisi jaloilleen (pitää siistiytyä ja sivistyä). Herrat istuvat kahvilassa. Kahvilan ohi kävelee sarvikuono, ja kaikki muut menevät sitä äimistelemään, ja siitä saa toki jutunjuurta. Naapuripöydässä keskustellaan ihan eri asiasta, mutta täysin samoilla repliikeillä. Se on tehty aika hienosti. Miten samoilla kommenteilla voi saada aikaan 2 täysin eri sisältöistä keskustelua, mysteeri.

Berenger’s best friend, Jasper Britton’s Jean, who first appears in a three-piece suit and a fit of smug, self-adoring belligerence, later undergoes a swift physical and vocal transformation that marks his rhinocerisation. 

Britton’s powerfully articulated performance, a comic and dramatic bull’s-eye, is not matched by Cumberbatch’s. As Berenger he effectively registers amiability and gauche passion for Zawe Ashton’s Daisy but not real terror when he takes a defiant stand to resist becoming a rhinoceros. (Evening Standard 28.9.2007)


Pikkuhiljaa kaikki tyypit Berengerin ympärillä muuttuvat sarvikuonoiksi. Jotka on toteutettu enimmäkseen äänillä (tömistys ja töräyttely) lavan kulisseissa. Kerran 1. näytöksen lopussa yksi normaalinkokoinen sarvikuono menee lavan poikki. Berenger pelkää myös muuttuvansa sarvikuonoksi, mutta lopulta on ainoa normaalina pysynyt.

 

En saanut kyllä oikein mitään otetta tästä. Oli kyllä aika hämärä. Kritiikitkään eivät mitenkään ylistäneet, aika ristiriitaisia kommentteja mutta enimmäkseen ei mitään kovin häävejä. Cumberbatchin roolia kyllä kehuttiin, ja ihan syystä. Ihan erinomainen suoritus, mutta en vielä mitään huonoa roolia ole herralta nähnytkään.

"I was especially impressed by Benedict Cumberbatch's dishevelled everyman character berenger, who surveys the madness around him with an air of wry detachment." (Tim Walker, Telegraph 7.10.2007, ja antoi 4 tähteä).

"Among the cast, Benedict Cumberbatch memorably captures the rumpled decency, confusion and despair of the everyman hero." (Charles Spencer Telegraph 28.9.2007).


Mua nauratti alussa kun Berenger toteaa "This town is totally boooooooooring", miten onnistuukin kuulostamaan tismalleen kapteeni Martin Crieffiltä (Cabin Pressuren jakso St Petersburg).

Näytelmäkuvien copyright ei aavistustakaan, muut omia.

Constellations / (Duke of York's) V&A Archive 5.11.2013


Tämän halusin nähdä koska ensinnäkin oli Nick Paynen näytelmä, ja olen nähnyt siltä toisen hyvän näytelmän viime aikoina (The Same Deep Water As Me syyskuussa Donmarissa). Ja toisekseen koska se sai viime vuonna Evening Standard Theatre Awardin parhaasta näytelmästä. Ja koska sai kovin ylistäviä kritiikkejä.

Constellations avasi Royal Courtissa, ja siirtyi sitten Duke of York'siin, jossa tämä tallenne oli nauhoitettu 4.1.2013. Ohjauksesta vastasi Michael Longhurst, ja koko näytelmässä ei ole kuin 2 roolia. Sally Hawkins on avaruustutkija/astrofyysikko Marianne ja Rafe "Timothyn poika" Spall mehiläishoitaja Roland.

Näytelmä on sarja kohtaamisia ja kohtauksia kahden ihmisen elämässä. Kohtaukset on lyhyitä ja intensiivisiä. Kumpikin näyttelijä on tosi taitava, koska ne välähdykset hyppelehtivät miten sattuu. Hetkittäin, ainakin aluksi, tuntui ettei kohtaukset liity toisiinsa mitenkään, tai että siinä onkin yhtäkkiä eri ihmiset. Välillä näytellään sama kohtaus uudelleen, samalla tekstillä, mutta eri tavalla. Rinnakkaistodellisuudessa. Tai näinkin tämä juttu olisi voinut mennä... Kokonaisuus oli ehkä hieman sekava, just tän hyppelehtimisen takia. Kohtaukset vaihtuvat aina valojen pikaisen pimentämisen ja "äänimerkin" avulla.

Aluksi pariskunta tapaavat ja sitten alkaa suhde, joka muuttuu ja kehittyy ja loppuu ja alkaa ja... vai alkaako sittenkään? Näytelmän alussa kohtaukset ovat kevyitä ja iloisia ja hauskoja. Kuitenkin asiat vakavoituvat ja näytelmä saakin yhtäkkiä hyvin synkän sävyn, kun syöpä, vapaaehtoinen eutanasia ja luopuminen tulevat mukaan kuvioihin. Lopuksi palataan takaisin alun hilpeämpiin teemoihin.


Sally Hawkins on paljon parempi vakavimmissa kohtauksissa. Joku sen sikkurasilmissä tuo mieleen Anni Sinnemäen. Rafe Spall on erinomaisen hyvä koko näytelmän ajan. Tässä ei ollut edes väliaikaa, vähän yli 70 minuuttia kestoltaan.

Lavastus on tosi pelkistettyä; katosta roikkuu vaan liuta ilmapalloja ja niitä on lavan takaosassakin. ja jotain serpentiinejä. Niitä sitten vaan valaistaan hieman eri tavalla. Muita lavasteita ei olekaan. Joten silloin se huomio kiinnittyy kokoajan vaan näihin kahteen päähenkilöön.

Näytelmän mainoslauseena oli "One relationship, infinite possibilities" ja joo, sitäkin. Mutta eniten mua kosketti lause: "We have all the time we've always had". Ei väliä kumpi sen sanoo, mutta siinä tiivistyy kaikki. Onko aikaa, vai ei. Veikkaan että katsomossa aikanaan on monella silmänurkka kostunut, koska tarina vaan on niin surullinen, ja arkinen.

The stars shine brightly in Nick Payne's metaphysical love story, and I'm not just talking about the bewitching performances of Sally Hawkins and Rafe Spall. Hawkins plays Marianne, a mercurial, highly verbal quantum physicist, who meets Spall's lugubrious Roland, a beekeeper, at a barbeque. They start a relationship. Or do they? In a parallel universe, they meet and part immediately because he is already married. In other versions of the same story, they couple, but then admit to infidelities and part for ever. Or could they meet again and rekindle lost love?

Payne hasn't just written a love story: he has written a play about the infinite possibilities of love, the way we delude ourselves by thinking we never have enough time, when of course we have all the time in the (many) world(s). (The Guardian 18.11.2012).

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Hedda Gabler / (Almeida) V&A Archive 7.3.2013

Lontoon reissulla maaliskuussa kävin 7.3. katsomassa myös V&A arkistossa vanhan Almeida Theatre:n näytelmän Hedda Gabler. Olen tämän Ibsenin näytelmän nähnyt ennenkin Suomessa, ja ei ole mikään semmoinen huippusuosikki (itse asiassa ei Ibseniltä mikään ole), mutta koska tässä oli Benedict Cumberbatch, ja koska siitä on arkistossa tallenne niin.

Joo, näytös oli kuvattu 13.7.2005 Almeidan matineassa. Richard Eyre ohjasi. Lavastus ja puvustus oli runsasta, rönsyilevää ja aikaa kuvaavaa. Upeita pukuja oli etenkin Heddalla!



Pääroolissa narttumaisena Heddana, joka on joutunut tylsiin naimisiin, on Eve Best. Onnistuu mun mielestä tuomaan hyvin esiin sen onnettoman olemuksen. Hedda kohtelee miestään tylysti. Kumpikin haluaa tietynlaista elämäntyyliä ja -laatua, ja kun se karkaa heidän ulottuviltaan, niin siitä tulee lisää konfliktia parisuhteeseen. Puolen vuoden häämatka oli rasittava ja tylsä, akateemikon vaimon elämä ei olekaan niin hohdokasta kun Hedda on kuvitellut - mies oli hautautunut dokumentteihin ja arkistoihin...

Heddan hieman reppanaa ja pitkäveteistä (no ainakin Heddan mielestä) miestä George Tesmania esittää varsin malliikkaasti Benedict. Tesman koittaa miellyttää vaimoaan, mutta on niin kovin tavanomainen ja akateemisen kuiva. Mutta innostuessaan Tesman muistuttaa Sherlockia :-))

Hedda kuluttaa aikaansa flirttailemalla perheen ystävälle tuomari Brackin kanssa (jota esittää oikein hienosti Iain Glen).


Konfliktit Heddan ja miehensä sekä tuomari Brackin välillä johtaa lopulta kriisiin ja näytelmän onnettomaan loppukohtaukseen (jota en paljasta siltä varalta että tarina ei ole tuttu!). BC tavoittaa hyvin Tesmanin tunnemyrskyn, kun tämä epälee vaimoaan uskottomaksi ja odottavan lasta toiselle miehelle. Itku ja hermojen menettäminen on hyvin todentuntuista. Ja Heddalle huutaminen! Tämän tunnepurkauksen jälkeen Heddakin alkaa kutsumaan miestään etunimellä ainaisen Tesmanin sijaan!

Jamie Sives oli muuten Eilert Loevborg, Heddan exä.

"People don't do things like that" - sanotaan lopuksi, Heddan ratkaisun jälkeen. Ei niin. Ja silti, niin ne vaan tekee.

Oli ihan katsomisen arvoinen taltiointi, vaikkei BC nyt mitenkään säkenöinyt lavalla.

Käsiohjelma on muuten kokonaisuudessaan luettavissa Almeidan sivuilla täällä. Hyvää palvelua!

Hamlet / (Old Vic) V&A Archive 7.3.2013

 

Tämä Trevor Nunnin ohjaama Hamlet Old Vic teatteriin oli ihan säkenöivän hieno. Tallennettu 21.7.2004 esityksessä. Ehkä paras Hamlet mitä olen koskaan nähnyt.  


Ben Whishaw on huikea, aivan mielettömän upea. 23-vuotiaana ja eka iso rooli (se eka rooli RADAsta valmistumisen jälkeen oli NT:n His Dark Materials, missä oli ne 2 pienehköä osaa).

Mistäköhän mä edes oikein aloittaisin... Mulla on paljon muistiinpanoja tästä, monta sivua muistikirjassa.


Versio on hyvin moderni, eli kaikilla on sellaiset 80-luvun tyyliset juppivaatteet päällä. Alussa kun on hautajaiset/häät niin kaikilla on valkoista päällä. Sitten kuvaan astuu Hamlet, kauhea kapinoiva teini jolla on musta pipo ja mustat vaatteet ja joka on laiha ja murjottava teinikapinallinen. Miten Whishaw osaakin murjottaa ja koko kropalla olla angstinen ja hieman ehkä krapulainenkin teini :-) Hirveän iso kontrasti vaaleisiin häävaatteisiin pukeutuneen muun seurueen kanssa. Hamlet nyppii paitaa ja pipoa ja vääntelehtii ja on hyvin epävarma ja räkä valuu...


Ofelialla (Samantha Whittaker) on koulupuku päällä ja muutenkin näyttää tosi nuorelta. Lopussa kun Ofelia sekoaa, niin näyttelee erinomaisesti. Rory Kinnear on hyvä ja hauska Laertes. Tykkäsin myös Nick Jonesin Poloniuksen tulkinnasta. Kohtaus missä Hamlet puhuu Poloniuksen kanssa ja Hamlet lukee samalla kirjaa, hulluna = tukka sekaisin, rähjäiset vaatteet, paita napitettu miten sattuu...


Se kohtaus missä Hamlet jättää Ofelian on aivan loistava! "Get thee to the nunnery". Aivan maaninen ja huikea. Ja se kohtaus missä Hamlet antaa ohjeita näyttelijäseurueelle, mielettömän upea! Hamletin maanisuus ja hulluus näkyy hyvin.

Hamletin tanssikohtaus kun Claudius lähtee katsomasta näytelmää (olen kirjoittanut muistiinpanoihini "Voi elämä miten hyvä"). Ja sitten Hamletin ja äitinsä välinen kohtaus, hyvin intensiivinen. BW on tosi ketterä ja notkea!

Yksi parhaita kohtauksia on se legendaarinen "to be or not to be" kohtaus. Hamlet istuu penkillä vesipullon, pilleripurkin ja linkkarin kanssa. Ottaa pillerin käteensä "to die, to sleep" -kohdassa ja sitten linkkarin. Eli ei pääkalloa lainkaan :-) Kun monologi loppuu niin laittaa pillerit takaisin purkkiin ja taittaa linkkarin pois. Oli tosi vakuuttavasti tehty.


Haudankaivajakohtauksessa saadaan vihdoin se pääkallokin kehiin, kun Hamlet puhuu Yorickin kallolle. Hamlet tämänkin kohtauksen varastaa täysin (päällään vaalean sininen kauluspaita, harmaat housut, harmaa pitkä takki, tukka sliipattuna taakse ja mustat kumitossut).

Ofelian hautajaisissa Laertes ja Ofelia tappelee haudassa, sitten halaavat. Juovat Eviania (tuotesijoittelua?). Hamletin hieno puhe ennen kaksintaistelua! Kaksintaistelu perinteisen pitkä ja näyttävä ja hienosti toteutettu taistelukoreografia. Hamlet kuolee hitaasti, mutta helvetin tyylikkäästi, Horation syliin.


Eka näytös oli 1,5 h pitkä ja toinen 2 tuntia. Olihan se pitkä, mutta kertaakaan ei tullut mieleen että hohhoijaa, voiskohan tätä lyhentää jostain. Esityksen jälkeen selailin lehtileikkeitä, mutta sitten aika loppui kesken... Pitää mennä takaisin vielä lukemaan niitä kritiikkejäkin, ja haluan nähdä esityksenkin vielä uudelleen.


Hah, tässä tuo ylläoleva Evening Standardin juttu vuodelta 2004:

Ben Whishaw is adamant. "I'm not anybody," he says. "I'm not a name. No one's coming to see Ben Whishaw 'do' Hamlet." The 23-year-old star of Trevor Nunn's production of the Danish play at the Old Vic was speaking, of course, before his triumph was declared on yesterday's front pages.  

In the first reviews the Standard's Nicholas de Jongh praised the previously unknown Whishaw's "magical impact" and "raw passion", while Charles Spencer of The Daily Telegraph said the young actor had "spectacularly earned his place" in the line-up of Old Vic Hamlets, alongside Gielgud, Olivier, Burton and O'Toole. 


When I tell him that his performance made the most sense I've ever seen of Hamlet's selfishness, he is taken aback. His spidery fingers fight a losing battle with a thicket-y forelock. "I'm not always aware of that sort of thing, perhaps because I'm still fairly close to that age," he says. "I still look at it from the inside." 

"I thought I was just going up for a small-ish part, Osric or something," Whishaw says. "But by the end of the first audition I'd picked up that Trevor might be thinking of me as Hamlet. I found that audition kind of gruelling and emotionally tough. I felt quite exposed. I phoned a friend and said I didn't think I could do the part if I were offered it." 

His expressive lips spread into a wide grin. "Of course, my friend just said, 'Shut up'." 


Kuvat on otettu käsiohjelmasta ja lehtileikkeistä, niin paitsi toi kuva mun katselupisteestä :-)

Näitä lehtileikkeitä ja -juttuja on hauska lukea nyt 2013, kun esityksestä on kulunut 9 vuotta ja nyt Whishaw on kaikkien tuntema näyttelijä.

torstai 7. maaliskuuta 2013

V & A arkistossa ensimmäistä kertaa

Torstaipäivä kului kokonaan, tai klo 10-16.30 välisen ajan ainakin, V&A audiovisuaalisessa arkistossa Kensingtonissa. Ehdin katsoa vain 2 näytelmää, koska Hamlet oli 3 h 40 min pitkä ja Hedda Gabler 2 h 1 min.


Tämmöstä päätettä mä tuijotin koko päivän, kuulokkeilla.

Suhasin aamulla Wendyltä, eka bussilla King's Crossille, siitä metrolla Baron's Courtiin ja loppumatka kävellen. Paikka oli oikeastaan Kensington Olympiassa. Eka sain ovelta kulkuluvan ja sit vaksi vei mut lukuisten ovien kautta itse arkistoon eli Blythe Reading Roomiin. Sekä vaksille että siellä arkistossa piti näyttää passia ja lisäksi arkistossa piti olla todiste kotiosoitteesta. Mulla oli Visa-laskua sun muuta (koska ei ollut mitään heidän "virallisista" dokumenteista, kuten kaasulaskua), ja onneksi ne kelpasivat. Etukäteen, eli silloin kun olin varannut aikaa, olin anonut tilapäistä lupanumeroa, ja nyt mulle päivän aikaan sit tehtiin pysyvä, 3 vuotta voimassa oleva kortti!

Osa Hamlet-muistiinpanoistani... ja kortti!

Niillä oli jotain ongelmia Hedda Gablerin tallenteen kanssa, niin aloitin sitten Hamletilla. Se oli sairaan pitkä, ja mulla ei ollut oikein aikaa pitää taukoja jos meinasin keretä katsoon molemmat.

Loistavan Hamletin jälkeen Hedda Gabler oli vähän vaisu, mutta erinomainen myöskin. Aika vaan loppui kesken, koska Hamletista oli vino pino lehtileikkeitä, joista ehdin vilasta vaan murto-osan. Niitä ei saanu kopioida mutta kuvata sai.

Hirmuisen hyvä palvelu paikassa oli kyllä sekä etukäteen kun asioin sähköpostitse että paikan päällä. Mulla on piiiiitkä lista näytelmiä mitä haluan tulla katsomaan. National Video Archive of Performance on siis hieno paikka!


Kun arkisto meni kiinni puoli 5, niin kävelin siitä Hammersmithiin ja The Dove pubiin Thamesin rannalle. Matkalla oli hieno Hammersmith Bridge, joka oli sumuisessa ilmassa kuvauksellinen...


Joskus monta vuotta sitten viimeksi käynyt tässä pubissa, ja edelleen aika kiva paikka. Takkatuli, hyvä ruoka (kanaa täytettynä briellä ja jälkkäriksi Bailey's juustokakkua) ja 2 pinttiä Aspallin siideriä. Oli muuten mun päivän eka ateria, joten siksi päätin ottaa jälkiruuankin... Ei valittamista. Ja nettiyhteys. Tässä nyt olen saanut useamman tunnin kulumaan, ja kohta kävelen muutaman sata metriä keikkapaikalle the Hammersmith Apolloon katsomaan the Darknessia. Just nyt ei ole mitään valittamista elämässä ♥

Kana ja eka siiderituoppi


 Ja se Baileys cheesecake