Ei tässä mitään varsinaista valittamista ole, hyvää perusteatteria. Mutta jotenkin jäi silti oudon valju ja hailakka vaikutelma. Näihin Ivo van Hoven ohjauksiin on edelleen hyvin kahtiajakautunut suhtautuminen. Toiset ovat olleet hienoja, toiset ihan floppeja. Tämä Hedda Gabler oli jotain siltä väliltä. Ne ongelmat mitä näytelmässä mahdollisesti olivat olivat ohjauksellisia. Hyvin moderni tulkinta, vaikka teksti on vanhaa (alunperin julkaistu 1890).
Luottolavastajansa Jan Versweyveld oli luonut hyvin pelkistetyn, ilmavan ja modernin valkoisen lavan, jossa vain muutama orpo huonekalu etsi toistaan. Tila oli kuin valkoisella vuorattu laatikko, minkä yleisön puoleinen seinä oli avoin. Myös kaikki sisääntulot tehdään tämän laatikon ulkopuolelta eli katsomosta tai oikeasta etureunasta. Laatikko on todellakin aukoton (vasemmalla on yksi ikkuna). Keskellä lavaa yksinäinen Hedda tapaili pianoa. Myös valosuunnittelu oli Versweyveldin käsialaa.
Nyt jotenkin nimiroolissa esiintynyt Ruth Wilson ei saanut rooliin sellaista intohimoa tai nostetta mitä kaipasin. Ja kyllä se Heddan rooli tässä on aika oleellinen. En ollut ennen Wilsonia lavalla nähnyt, mutta monessa elokuvassa ja tv-sarjassa kyllä. Hänen Heddansa on etäinen ja kolea. Kukkia viskoessaan ja niitä nitojalla seinään iskiessään tulee sentään vähän kipinää. Toki Hedda on lähtökohtaisesti tunnekylmä ja ailahteleva, väkivaltainen ja tyytymätön (elämään, mieheensä, vähän kaikkeen). Ja hyvin Wilson näyttelee tympiintynyttä ja tunneköyhää naista. Mutta mikä mahtaa tehdä naisesta sellaisen?
Hedda on monella tapaa nykyaikaisenkin naisen kuva; hyvin monimutkainen ja itsetuhoinenkin. Kun elämässä ei menekään niinkuin sitä haluaisi ja kuvittelisi. Keskiluokkaisen elämän vankina jotenkin. Iso ja vaativa rooli; ja henkilö josta on vaikea pitää. "I've no talent for life" toteaa Hedda. Niin... kenellä sitä nyt olisi, vaan tässäpä sitä elämää eletään kun ei muutakaan voida. Kun Brock juuri ennen traagista loppuratkaisua toteaa: "We must all accept the inevitable", vastaa Hedda siihen "Must we?". Eikä Hedda hyväksykään valmiita malleja tai tätä tavallista, tylsää elämää.
Ruth Wilson ja Rafe Spall ennättivät raapustaa nimmarinsa käsiohjelmaani.
Sen sijaan Kyle Soller aviomies Tesmanina ja Rafe Spall tuomari Brackin rooleissa olivat kumpainenkin todella loistavia! Tesman on tässä rempseä ja poikamaisen innostunut omasta akateemisesta tutkimuksestaan. Yhdessäkin kohtauksessa hän syö pikanuudeleita pahvirasiasta ja puhuu ruoka suussaan. En tiedä miten Heddasta tämä Tesman voi olla tylsä; hänhän pursuaa elämäniloa ja vauhtia. Ja Brack sitten! Monesti roolissa on hieman vanhempi mies, mutta tämä Brack on melkolailla Heddan ikäluokkaa - ja hyvin viettelevä ja syntisen oloinen. Hetkittäin niin hyytävän pelottava ja aggressiivinenkin että ihan kylmää. Varsinkin toisessa näytöksessä. Ja se jännite mikä on Heddan ja Brockin välissä on käsinkosketeltavaa. Lopussa läträäminen punaisen juoman kanssa on piste iin päällä. Loistavat suoritukset molemmilta miehiltä! Sollerkin pääsee käyttämään natiiviaksenttiaan tässä, mutta hyvin se sopii Tesmanille (omaan korvaan vaan hieman särähtää).
Rouva Elvstedistä (Sinéad Matthews) jäi mieleen lähinnä todella käheä ja sortuva ääni (flunssa?) ja hermostunut olemus. Siinä on toinen mieheensä kyllästynyt marisija (jolla on vielä kamala 80-luvun kampaus ja ruma mekko). Palvelija Berte (unkarilainen Éva Magyar) istuu lähes koko ensimmäisen näytöksen näyttämön vasemmassa etunurkassa, hiljaa. On hänellä myöhemmin muutama repliikkikin.Tesmanin täti Juliana (Kate Duchéne) on hössöttävä ja hyväätarkoittava. Chukwudi Iwuji on myös hyvä Heddan eksän Lovborgin roolissa.
2 tuntia 40 minuuttia on aika pitkä aika, mutta toinen näytös oli niin intensiivinen että näytelmä kantaa kyllä sinne loppuun asti. Olihan tässä hieman tylsiäkin hetkiä. Ja sellaista mitä en ymmärtänyt lainkaan... Esimerkiksi kun yhtäkkiä kaikki näyttelijät alkavat kiinnittää akkuporakoneilla ikkunan eteen vanerilevyjä. Mutta jotenkin vaikka Hedda Gabler on ensisijaisesti ison naisroolin näytelmä niin minulle tässä Brock ja Tesman olivat oleellisempia. Erityisesti se Brockin ja Heddan suhde.
Hedda Gabler kannattaa käydä katsomassa omin silmin. Se on mahdollista Helsingissä, Tampereella ja Turussa, nimittäin Finnkinolla NT Live-sarjassa 13.3. En ole varma haluanko nähdä tätä uudelleen, mutta harkitsen.
Kuvien copyright Jan Versweyveld
Nimmarikuva oma.
