Julius Caesar / Bridge Theatre 10.3.2018

Aivan mahtavaa että Englannin koirareissun yhteydessä oli mahdollisuus mennä Lontooseenkin yhdeksi illaksi. Näin ollen pääsin katsomaan uudelleen Bridge Theatren mainiota Julius Caesaria. Näin sen tammikuussa ensimmäisessä ennakossa, lavanvierus/seisomapaikalta, joka oli hyvin intensiivinen kokemus. Nyt sitten 2 kuukautta myöhemmin istumapaikoilta, melkeinpä teatterin parhailta paikoilta. Erittäin mielenkiintoista nähdä oliko esitys muuttunut parissa kuukaudessa, ja saada myös hieman eri näkökulma esitykseen.

Esitys oli edelleenkin hyvin reilut 2 h, vaikka teatteri kuinka koittaa väittää sen olevan kaksituntinen. Ehkä parikymmentä minuuttia yli. Ei sillä sinänsä ole väliä, mutta pitkähkö aika istua ilman väliaikaa. Toisaalta, moni elokuva mainoksineen kestää pidempään... Kun ihmiset siirtyivät katsomoon, niin näyttelijöistä koostuva bändi aloitti soittelemaan. Mutta siinä missä ennakossa he soittelivat jo hyvissä ajoin ennen 19.45 alkavaa esitysaikaa, nyt soitto alkoi vasta 19.40 (kyllä, oikein katsoin kellosta). Oasiksen Rock'n'Roll Star aloitti minikeikan, joka oli hurmoshenkinen Julius Caesarin kamppistilaisuus, ja punaliput heiluivat. Tunnelma oli siellä alhaalla rokkikonserttimainen ja volyymit aika kovalla. Survivorin Eye of the Tigerin aikana verkkariasuinen Mark Antony (David Morrissey) tuli huudattamaan yleisöä bändin lavalle.

Pikkuhiljaa bändi lopetti ja varsinainen esitys alkoi. Oli kiinnostavaa katsoa erityisesti sitä upean lavasuunnittelun ja yleisön siirtelyn logistiikkaa! Kun lavanosat nousivat ja laskivat, ja silmänräpäyksessä huonekalut ja muu rekvisiitta ilmestyi ja katosi. Ja miten upeasti ihmismassat siirtyilevät. Miten hienosti koko tilaa hyödynnettiin muutenkin. Kyllä näyttämöhenkilökunta venyi moneen.

Brutus on vastahankainen Caesarin syrjäyttämiseen, koska rakastaa tätä. Mutta lopulta Cassius onnistuu suostuttelemaan Brutuksenkin mukaan hankkeeseen. Brutus rakastaa kuitenkin Roomaa enemmän, ja uskottelee ehkä itselleenkin että Caesarin syrjäyttäminen on Roomalle parhaaksi. Ben Whishaw on kyllä erinomainen viileän tyylikkäänä ja älykkömäisenä Brutuksena, josta sitten kuitenkin löytyy se kapinan palo. Ja syvä katumuskin, kun ymmärtää mitä tuli tehtyä.

Adjoa Andoh oli aivan erinomainen Casca, tämän kulmakarvojen nostelu ja pitkät katseet tekivät vaikutuksen. Siinä missä roomalaiset ovat ensin Brutuksen ja tämän salamurhaajaporukan puolella niin Mark Antonyn loistava hautajaispuhe saa heidät viimeistään kääntymään Ceasarin murhaajia vastaan. Seurannut sota on kovin äänekäs ja varsinkin valoilla pelataan paljon. Korvatulpat olisivat ehkä olleet ihan viisas hankinta.

Ylhäältä katsottuna punaisen kankaan vetäminen koko permanto-osuuden yli oli hienon näköistä. Ja en muista että viimeksi salamurhauskohtauksen aikana olisi kaikki seisomassa olleet laitettu "turvamiesten" toimesta alas kyykkyyn tai polvilleen, mutta nyt sekin nähtiin. Hyvin erilainen näkökulma koko näytelmään. Vaikka välillä vähän väsyttikin niin tämä oli sen verran intensiivinen että hereillä kyllä pysyi.

Olin erittäin tyytyväinen että sain mahdollisuuden uusintakatseluun. Seuraava mahdollisuus tämän kokemiseen olisi sitten 26.3. Finnkinon leffateattereissa Turussa, Tampereella ja Helsingissä. Suosittelen vahvasti. Tämä on moderni, äänekäs, populistinenkin tulkinta, mutta räväkkyydessään hyvin ajankohtainen kannanotto.

Bridge Theatre on mukava paikka, mutta viime kerran narikkakaaoksesta viisastuneena nyt oli takki mukana katsomossa. Ja ihanaa oli myös treffata teatterituttuni Kerstin ja ennenkaikkea Anke, jotka olivat katsomassa samaa esitystä. Hyvä ilta.


Virallisten esityskuvien copyright Manuel Harlan, muut kuvat omiani.

Julius Caesar / Bridge Theatre 20.1.2018

Mulla on sellainen epävirallinen tavoite elämässä. Tai haave ehkä ennemminkin. Nimittäin nähdä kaikki Shakespearen näytelmät lavalla joskus, jossain muodossa. Julius Caesar kuuluu niihin mitä en ole koskaan onnistunut ennen näkemään. Siinäpä tarpeeksi houkutinta siis mennä katsomaan lokakuussa avattuun Nick Hytnerin ja Nick Starrin Bridge Theatreen tätä ensiksimainitun herran ohjausta.

Lisähoukuttimena tietysti Brutuksen roolissa nähtävä Ben Whishaw.

Hytner luotsasi National Theatrea vuosikaudet ja teki sinne monta kehuttua ja kiiteltyä Shakespeare-ohjaustakin. Jostain syystä hän ei ole koskaan ohjannut Julius Caesaria, vaikka kuulemma pitää kovasti sen katselemisesta. Joten nyt sitten ihan omassa teatterissaan JC nähdään, jo heti toisena ohjelmistossa. Young Marx aloitti lokakuussa teatterin taipaleen. Se nähtiin myös NT Live:ssä eli elokuvateatterien hämyssä. Toivottavasti myös Julius Ceasarkin tulee Suomeen keväämmällä (Briteissä se nähdään 22.3.). Hytner on siis pitänyt yllä hyvät välit NT Live porukoihin, kun heti kaksi ensimmäistä ohjaustaan uudessakin paikassa on päässyt mukaan.

Mutta ensin livekokemus. Yleensä kaikki on hienompaa paikan päällä. Ja tässä tapauksessa varsinkin siinä lavan reunalla. Nimittäin tässä tuotannossa ei ole lainkaan perinteistä permanto-osuutta katsomossa, ainoastaan seisomapaikkoja. Istumakatsomot kiertävät kyllä areenaa reunoilla. Otin 25 punnan hintaisen seisomapaikan, koska mikä ettei. Kun liput tulivat myyntiin, ei ollut tarkempaa kuvaa miten homma toimii, miten pitkä näytelmä on tai muutakaan. Mutta hommahan toimi siten että ensinnäkin takit ja laukut piti jättää narikkaan (lontoolaisissa teattereissa harva jättää esim. takkejaan minnekään, vaan vie ne paikalleen mukanaan. Viime aikoina moni teatteri on kuitenkin alkanut vaatia isompien kassien jättämistä narikkaan). Kun kävelin sisään saliin niin siellä juuri bändi viritteli soittimiaan ison tilan keskellä olevalla lavalla. Tämä oli ehkä parikymmentä minuuttia vaille esitysajan.

Alue oli kuin mikä tahansa rokkifestari - tai ehkäpä amerikkalaishenkinen poliittinen tilaisuus. Paikalla kierteli myyntikärryjä ja sai ostaa pähkinöitä, lippiksiä ja t-paitoja, kaljaa... Kaikki Julius Caesarin kannatustuotteita. Valitettavasti mulla ei ollut mitään mukana, koska lompakot ja muut jäi sinne kassiin. Sain lirkuteltua lipuntarkastajalta luvan pujahtaa takaisin, kävin hakemassa kympin setelin ja palasin. Vain kuullakseni että heille ei käy käteinen, ainoastaan kortti (olisitpa kertonut siitä kun kyselin paitojen hintoja). Onneksi viisi puntaa maksavia kamppis t-paitoja oli muutama kappale myynnissä myös aulan käsiohjelmamyyjällä pois lähtiessä.

Näyttelijöistä koostuva bändi veteli sekalaisia biisejä parikymmentä minuuttia, Eye of the Tiger, We're Not Gonna take it... Samalla jaettiin lentolehtisiä ja muuta vaalimainossälää. Sitten bändi lopetti ja lavalle saapui itse pääkiho eli Julius Caesar (David Calder), turvamiesten raivatessa tilaa keskellemme. Me seisovat katsojat saimme vaeltaa vapaasti isossa tilassa ja "turvamiehet" ja henkilökunta meitä sitten ohjaili aina sen mukaan mihin tarvittiin tilaa lattiasta nouseville lavaelementeille tai kulkeville näyttelijöille. Välillä näyttelijät soluttautuivat joukkoomme huudellen sieltä kommentteja tai iskulauseita. Tässä todellakin tunsi olevansa mukana näytelmässä ihan eri tavalla kuin normaalisti katsomossa istumalla. Vaikka tämä oli ensimmäinen ennakko, niin yllättävän hyvin yleisön siirtelyt ja muut sujuivat. Välillä saattoi vaikka verkkareissaan ohi hölkkäävä Mark Antony (David Morrissey) kätellä tai läpsäistä olalle. Ja tarpeeksi lähellä jos oli, niin hiki, kuola tai veri saattoi kyllä roiskua päällesi.

Yleisöllä oli aktiivinen rooli monessakin paikassa. JC:n hautajaisissa meille jaeltiin valkoisia kukkia ja surureunuksisia julisteita, ja yhdessä kohtaa siirsimme valtavaa punaista kangasta ylitsemme.

Nyt ei olla toogissa ja sandaaleissa vaan tiukasti nykyajassa. Vaatteet ovat siis sen mukaiset ja murha-asekin on vaihtunut tikarista pistooliin, itse asiassa useampaan. Koko casting on aika mielenkiintoinen. Moni miesrooli on naisen esittämä, esimerkiksi Michelle Fairley on Caius Cassidus ja Adjoa Andoh Casca, salaliittolaisia kummatkin. Valkoisten näyttelijöiden joukossa on huomattavan moni muunkin värinen. Hyvä näin.

Julius Caesar nähdään tyrannimaisena tyyppinä ja Hytner on luonut hänestä hieman trumpmaisen, hyvin populistisen hahmon. Siksipä juuri Marcus Brutus (Ben Whishaw) kätyreineen suunnittelee ja toteuttaa salamurhan. No, ei ehkä fiksusti tehty ja siitä seuraavat ankarat taistelut. Tyrannin jälkeen voi aina tulla valtaan joku vielä pahempi. Tässä vaiheessa korvatulpat saattaisivat olla tarpeen, ainakin jos sattuu seisomaan taistelujen ytimessä. Meteli, välkkyvät valot ja päälle tippuvat laastit (?) ovat aika intensiivinen kokemus. Äänitehosteet ovat kyllä kautta koko näytelmän aika kovalla.

Bunny Christien suunnittelema lavastus ansaitsee erikoismaininnan. Kun ei kiinteää ja yhtä lavaa ole lainkaan, vain erikokoisia elementtejä, jotka nousevat ja laskevat lattiasta, eri korkuisiksi, ja eri kokoisiksi paloiksi. Siihen sitten henkilökunta kantaa sieltä yleisömeren halki tarvittavia huonekaluja tai tarvikkeita. Todella sujuvasti ja huomaamatta, ainakin sieltä lattiatasolta katsoen. Katsoja voi valita änkeääkö eturiviin, vai siirtyykä vaikka nojailemaan seinustoille ja tarkkailee hieman kauempaa. Ensimmäisessä ennakossa kesto oli 2 tuntia ja vartin, ilman väliaikaa. Selkä tuli seisomisesta hieman kipeäksi, vaikka kävelinkin ympäriinsä hieman loppua kohti, ja välillä kävin nojailemassa seiniin.

Mainontaa metroasemalla

Esiintyjät olivat kaikki oikein mainioita. Calder setämäinen ja leppoisa, mutta jotenkin lipevä Julius Caesar. Omahyväisenä miehenä hän ei usko ennustajan (mainio kylttejä kantava pummityyppi, joka yleisön joukosta huutelee) varoituksia Beware the ides of March! Ei usko hän vaimonsakaan aneluja olla menemättä ko. päivänä minnekään. Päivä jolloin velat maksetaan... miten symbolinen päivä salamurhalle! Aina kovin karismaattinen Morrissey oli sporttinen ja menevä, ja piti loistavan monologin Ceasarin hautajaisissa. Friends, Romans, countrymen, lend me your ears - siinä oli väkevyyttä. Monet näyttelijöistä vetivät useita pienempiä rooleja. Ja sitten on tietysti aina loistava Ben Whishaw. Viimeisin teatteriroolinsa oli aika... erikoisessa näytelmässä (Against viime syksynä Almeidassa), joten oli mahtavaa nähdä miestä tekemässä kunnon perinteinen iso rooli. Vaikka ei sillä tavalla perinteinen kun Brutus on totuttu näkemään. Whishaw'n Brutus on kirjojen parissa viihtyvä, hieman nörtähtävä älykkö, ja epävarmankin oloinen mies. Tuntuu että muut kapinalliset, Cassidus ja Casca etunenässä, saavat puheillaan Brutuksen päätymään koko salaliittohankkeeseen.

Näytelmä on vanha, kertoen vielä vanhemmista tapahtumista. Silti tämä Hytnerin versio on hyvin moderni, ei vain miljööltään ja muulta sellaiselta ulkoiselta, vaan myös sisäisesti. Se heijastelee tämän päivän valtarakenteita, populismia, henkilökulttia ja poliittista ilmapiiriä aika oivallisesti. Mainio esimerkki miten hyvä näytelmä voi olla ajaton. Hytnerin omia ajatuksia siitä miksi tämä näytelmä ja miksi juuri nyt voi lukea tästä Guardianin jutusta. Jos nyt jotain moitteita pitäisi antaa niin, taistelukohtaukset kestivät hitusen liian kauan. Ehkäpä siitä sitten nipistettiin se vartti pois mikä alunperin piti esityksen kesto ollakin eli kaksi tuntia. Teatterin mukaan esitys kestää nyt sen 2 tuntia. Ennakoiden aikana kokeiltiin hieman myös seisomapaikkojen määrillä, ja nyt se on vakiintunut neljäänsataan katsojaan.

Olin siis ensimmäisessä ennakossa ja ensi-ilta oli 30.1. Arvostelut ovat olleet hyvinkin positiivisia, neljää tähteä kautta linjan. Hyvä olla kerrankin jostain samaa mieltä myös oikeiden kriitikoiden kanssa. Esityksiä on aina 15.4. saakka, ja lippuja on vielä ihan hyvin tarjolla. Itse olen menossa maaliskuussa katsomaan uudelleen, tällä kertaa istumapaikalla.

On aina yhtä ihanaa päästä hetkeksi juttelemaan herra Whishaw'n kanssa. Tällä kertaa Bridge Theatren baaritiskillä. Piti mennä pelastamaan yksin viiniään siemaileva mies esityksen jälkeen. Ja samaan aikaan stage doorilla värjötteli viitisenkymmentä japanilaista fania, turhaan.


Esityskuvien copyright Manuel Harlan, muut omia.

Whishaw palaa lavalle - Almeidaan 2015

Muutama viikko sitten Sunday Times Magazine julkaisi Ben Whishaw'n haastattelun (Minja osti mulle Lontoosta ko. lehden, mutta se on vielä Minjalla), ja ystävällinen toimittaja julkaisi juttunsa myös netissä.

Muutenkin kiva juttu, mutta yksi yksityiskohta pomppasi esille: "Next year he’ll be in a play at the Almeida Theatre, another Bond movie, and he’s just been announced as the voice of Paddington Bear taking over from Colin Firth."

Pienellä taustatutkimuksella, kyselyillä ja salapoliisityöllä selvisi myöskin mitä, missä ja milloin. Eli kyseessä on kreikkalainen tragedia Bacchae, Euripideen viimeinen, postuumisti julkaistu näytelmä. Ohjaajana toimii James McDonald, joka ohjasi mm. näytelmän nimeltä Cock Royal Courtille (pääosissa Andrew Scott ja Ben Whishaw). Anne Carson on kääntänyt näytelmää, ja muutama kuukausi sitten harjoittelivat sitä workshop-tyyliin johonkin hyväntekeväisyysjuttuun.

Sama nainen muuten on kääntänyt Sofokleen Antigonen, jota olen menossa ensi maaliskuussa katsomaan Barbicaniin (pääosassa Juliette Binoche). Ja ensi viikolla vuorossa toinen Euripides-näytelmä eli Medea (pääosassa Helen McCrory).

Lisätietoja näytelmästä Wikipediassa.

Almeida julkaisee syyskuun alussa seuraavat näytelmänsä ja esitysajat.

Varsin mielenkiintoista!

Ben Whishaw paneelissa ja lausumassa / 1.6.2014

Touko-kesäkuun vaihteen Lontoon-matkani pääkohta oli sunnuntaina 1.6. Eli Lontoon King's Collegessa pidetty Australia & New Zealand Festival of Literature & Arts, ensimmäinen laatuaan. Siellä oli kaksikin tapahtumaa, joissa molempina oli "päätähtenä" (ainakin mun näkökulmasta) näyttelijä Ben Whishaw. Olin jo perjantaina käynyt noutamassa lippuni, ja henkilökunta oli superystävällistä. Lehdistöltä oli jäänyt ylimääräisiä kasseja, joten sain hyvän ja tukevan kangaskassin ja kynän ja lehtiön ja viikonlopun sanomalehden. Kiitos vaan The Times!

Paikalle hyvissä ajoin sunnuntaina, melken tuntia ennen tilaisuuden alkua. Molemmat päivän jutut olivat samassa paikassa eli King's Collegen upeassa kappelissa. Vai mitä sanotte näistä parista kuvasta?

 

Vähän ennen kymmentä pääsimme vihdoin saliin ja menin toiseen riviin vasemmalta katsoen. Oikein hyvä paikka, ja eturiviinkin olisi päässyt. Mä treffasin jonossa suosikkiblogistini Revstanin, jonka kanssa oltiin kyllä etukäteen sovittu tapaaminen. Sekä muutamia muitakin lontoolaiskavereita. Niin ja tässä siis Revstanin mietteitä päivän molemmista tapahtumista.

Ensimmäinen juttu oli nimeltään A Double Spring; paneelikeskustelu mitä veti kirjailija ja The Literacy Consultancy -yrityksen perustaja Rebecca Swift. Muina jäseninä olivat Brittien jesuiittajohtaja Simon Bishop, Ben Whishaw sekä australialainen elokuvantekijä, kirjailija ja taitelija Juliet Darling. Keskustelun aiheena oli mm. armo ja usko ja anteeksianto. Darlingin miesystävän poika puukotti isänsä ja siskonsa muutamia vuosia sitten ja Darling kirjoitti aiheesta kirjan, terapiana itselleen. Siippa oli tunnettu taidekuraattori Nick Waterlow, ja itse asiassa tilaisuuden aluksi nähtiinkin 11,5 minuuttinen filmi A Curator's Last Will And Testament, minkä Juliet Darling oli tehnyt yhdessä Steve Sinnin kanssa.

Swift esitteli Ben Whishaw'n kutsumalla tätä "one of our finest actors". Benillä oli yllään punainen t-paita, nahkatakki, mustat farkut ja mustat kengät. Lyhyehkö tukka, kokoparta ja viikset - Queen-leffan kuvaukset olivat vielä menossa ja Freddie Mercury-look on tietenkin päällä vapaa-ajallakin.

Paneelin aluksi käytiin läpi niitä Waterlow'n muistikirjaan merkitsemää kuraattorin seitsemää suotavaa ominaisuutta (mitä tuossa lyhytelokuvassakin käsiteltiin):

Ja sitten niistä keskusteltiin. Ben sanoi että kaikki nämä koskevat myös häntä, niin taiteilijana kuin yksityishenkilönä. Erityisesti tuo "tyhjä astia" kuvaus; joku voisi mielellään tulla ja täyttää hänet. Miten taiteilija (näyttelijä) on kuin tyhjä astia tai taulu, joka aina täyttyy uudella roolilla. Bishop puhui siitä elämänhimosta, miten voi laulaa ylistystä elämälle ja ilolle. Darling luki muutamia sivuja kirjastaan, mikä oli aika voimakas kokemus ainakin allekirjoittaneelle. Panelistit puhuivat millaiset asiat auttavat ihmistä, joka kokee jotain oikein kamalaa. Darling sanoi että rankan alun jälkeen hän sai tapahtuneesta (miehensä murhasta) valtavasti voimaa.

Waterlow'n murhan jälkeen Australiassa käytiin paljon keskustelua mielenterveysongelmista, niiden hoidoista ja yhteiskunnan vastuusta (pojalla tiedettiin olevan mielenterveysongelmia, oli esittänyt lukuisia tappouhkauksia aiemminkin. Ongelmiin oli koitettu hakea apua). Lääkärit pelkäävät pakkohoitoa ja olisikin vaikeaa sulkea ketään vankilaan sillä perusteella, että tämä ehkä saattaa tappaa joskus jonkun.

Seuraavaksi panelistit puhuivat ihmisen rikkinäisyydestä ja miten siitä voi päästä yli. Ben kommentoi asiaa:

I don’t think I can really say much more than Simon has just said other than … I’ve never really experienced the same brokenness that Juliet is describing. I’ve definitely experienced… I think, you know, falling in love with a person is a similar sensation I suppose in a way of being broken open. I think that’s another state of openness, and an absolute force that you feel helpless to resist and it changes the course of your life. It sort of smashes your life apart […] Something mysterious, inexplicable and not just in love but it can happen, as you say, walking around a rose garden or in front of art or on stage. 

Jossain vaiheessa Ben kertoi Hamletista, että hän joskus ajatteli esim. ruuanlaittoa kun esitti Hamletia lavalla. Tämä oli siis se läpimurtorooli Trevor Nunnin ohjaamassa Hamletissa 2004 Old Vicissä. Joskus kesken esityksen unohtaa kaiken muun ja itsensä ja ajelehtii elämän virrassa ja saavuttaa eräänlaisen flow-tilan. Ben koki tämän kuulemma muutamia kertoja Hamletia esitettäessä.

"My experience of the best times in my life and performance is when there has been self forgetfulness and the character is playing you, something has taken over; there is an ease and a sense of life’s flow."

"I think the sensation of being moved by a piece of art is something that is really good for a person’s soul."

Paljon käytiin läpi myös Darlingin tuntoja ja mitä todella tapahtui ja miten paljon jesuiitat auttoivat häntä alkuaikoina (murhan jälkeen). Tunteet ja kokemukset on kanavoitava jonnekin ja tehdä tragediasta voimavara. Lopuksi yleisö sai esittää kysymyksiä ja kommentteja ja muutamia ihan asiallisia tulikin.

Tilaisuuden jälkeen seurasi hetken kaaosta, kun ihmiset halusivat kaikki hypistellä Whishaw'ta jo kappelissa. Mä en halunnut tunkea minnekään, ja lähdin siitä sitten kaupungille.

Seuraava tilaisuus oli illalla klo 20 alkaen. Se oli koko festivaalin päätösjuttu, ja loppuunmyyty jo aiemmin. Aamun tilaisuudessa olisikin ollut tilaa vielä. Mä tulin takaisin hyvissä ajoin, ja istuin kahvilan puolella nauttimassa hyvää uusiseelantilaista sauvignon blancia. Siispä en päässyt eturiviin, koska en jaksanut jonottaa kappelin ovella kauheassa ruuhkassa.

Illan tilaisuus oli ihan erilainen kuin aamupäivän paneeli. Se pääsi alkamaan parikymmentä minuuttia myöhässä ja loppuikin hieman etuajassa, eli siinä mielessä oli aika lyhyt kyllä (reilut puoli tuntia, vaikka piti olla tunti).  

The Song of Solomon oli tapahtuman nimi ja siinä joukko australialaismuusikoita säveltäjä Mark Bradshaw'n johdolla esitti tähän tilaisuuteen tehtyä musiikkia. Lisäksi Ben ja näyttelijä Cynthia Erivo lausuivat raamatusta Laulujen laulua (eli entistä Salomon Korkeaa veisua). Bradshaw on tehnyt paljon työtä mm. ohjaaja Jane Campionin kanssa (joka on Juliet Darlingin ystävä ja taiteellinen yhteistyökumppani) ja toisaalta hän on nykyään myös Ben Whishaw'n puoliso. Campionin leffan The Bright Star kuvauksissa miehet tapasivatkin (Ben esitti runoilija John Keatsia, Mark teki elokuvan musiikin).

Koko kappeli oli hämäränä, vain sinertävää valoa hieman ja muutama kynttilä. Kellot soivat hiljaisesti, kutsuen peremmälle. Hyvin harras ja seesteinen tunnelma. Muusikot olivat siroittuneet pitkin etuosaa ja näyttelijät keskellä alttarin edessä lausumassa. Musiikki on sellaista verkkaista, soljuvaa, ambient/new age-henkistä. Bradshaw loihti tietokoneelta ja koskettimilta kummallisia ääniä.

I am come into my garden, my sister, my spouse: I have gathered my myrrh with my spice; I have eaten my honeycomb with my honey; I have drunk my wine with my milk: eat, O friends; drink, yea, drink abundantly, O beloved.

Lausunta oli kaunista ja koko tilaisuus oli hyvin kaunis ja eleetön. En siellä sitten tietenkään ottanut kuviakaan. Ja esiintyjät poistuivat keskikäytävää pitkin ja katosivat jonnekin. Vein tuliaiseni yhdelle järjestäjistä, joka vannoi antavansa sen joko Benille tai Markille.

En tiedä pitääkö paikkansa, mutta päivän kummankin tilaisuuden perusteella voisin melkein sanoa että hra Whishaw on hengellinen, ehkä jopa hieman uskonnollinen henkilö.

Kyllä kannatti mennä silti, vaikka joidenkin "fanien" käytös oli pöyristyttävää ja iltatilaisuus oli niin lyhyt. Pidin kovasti kuitenkin kaikesta näkemästäni ja kuulemastani. Sitäpaitsi näillä kahdella festarin teemamaalla on aina erityinen paikka mun sydämessä!

PS. Tässä linkki viiteen videoon joissa Ben lukee Juliet Darlingin runoja.

Tuliaiset 'Shawsin pariskunnalle :-)

Kaikki kuvat omiani.

Ex tempore Lontooseen

Ei mun minnekään pitänyt mennä, mutta pahalta alkaa näyttää kun lennotkin on jo varattu. Piti olla toukokuun vikana viikonloppuna tuomaroimassa Sastamalassa, mutta... Sitten ilmaantui Australia & New Zealand Festival of Literature & Arts Lontoossa, ja varsinkin niiden sunnuntain 1.6. ohjelma. En voinut sanoa ei, en millään...

Ensin klo 10 A Double Spring, missä ohjaaja, kirjoittaja ja taiteilija Juliet Darling ja Ben Whishaw lukevat otteita Darlingin omaelämäkerrallisesta kirjasta. Kirja kertoo siitä kuinka Darlingin skitsofreniaa sairastava poika puukottaa äitinsä miesystävän kuoliaaksi. Kuulemma hyvin raskas ja henkilökohtainen teos, joten ei varmaan kovin kevyttä kuunneltavaakaan. Illalla klo 20 festivaalin päätöstapahtuma The Song of Solomon, missä Ben Whishaw, puolisonsa Mark Bradshaw sekä Markin muusikkoystävät esittävät Raamatun Salomon kirjan otteita, eli Ben lausuu ja muut soittavat.

No, ensin ostin siis liput noihin. Viikkokausia sen jälkeen julkistettiin Hay-On-Wyen kirjallisuusfestivaalien ohjelmisto, ja siellä lauantaina 31.5. olisi Letters Live tapahtuma, missä kirjeitä lukee eräskin Benedict Cumberbatch. Ostin myös tähän lipun, vailla mitään ajatustakaan miten pääsisin Walesin syrjämaille (pari kertaa tuossa ihanassa pikkukylässä olen käynyt, ja se on aika keskellä ei-mitään). Ei sitten auttanut kun alkaa katselemaan lentoja, koska oli jo 2 hyvää syytä viettää viikonloppu Lontoossa.

Nyt on jo menolento perjantaille ja paluu keskiviikkoaamulle, mutta logistiikkaongelmien vuoksi pakko oli luopua Hay-On-Wye suunnitelmista. Sen sijaan näytelmiä on sitten varattu senkin edestä!

Perjantaina 29.5. katsomaan Bush Theatren uutta, Nick Paynen käsikirjoittamaa Incognitoa. Sai muutama päivä sitten ensi-iltansa ja valtaisat kehut. Olen 2 Paynen näytelmää nähnyt (Constellations ja The Same Deep Water As Me) ja pidin niistä kummastakin.

Lauantaina on nyt sitten aamupäivä vapaata, mutta neljäksi menen BFI:lle katsomaan vanhaa mustavalkoista elokuvaa Design For Living, Noel Cowardin näytelmän pohjalta. Näin arkistossa sen teatteriversion taannoin (Andrew Scott ja Tom Burke loistivat siinä), joten kiva nähdä leffakin. Pääosassa mm. Gary Cooper. Illalla teatteriin, tällä kertaa National Theatreen katsomaan ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Irlantiin sijoittuvan The Silver Tassie.

Sunnuntaina olikin jo nuo äsken mainitut Whishaw-tilaisuudet, ja päivälle pitää keksiä vielä jotain ohjelmaa.

Maanantaina illalla Almeidasta siirtynyt George Orwellin 1984, joka menee nyt siis West Endin Playhousessa. tiistaina sitten Above The Stagiin katsomaan Sandel -niminen näytelmä. Ma ja ti päivällä menen varmaan arkistoon istumaan ja katsomaan näytelmiä.

Yöpymisestä ei tietoakaan, paitsi pääsen varmaan pariksi yöksi yhden kaverin sohvalle ja loppuja tarttee vielä suunnitella ja improvisoida jotain.

Mojo / Harold Pinter Theatre 11.1.2014

Mulla oli jo kolmas kerta katsomassa Mojoa, mutta Minjalla ihkaensimmäinen. Paikat tokalla rivillä keskellä, eli näkyi ja kuului hyvin. Olihan ne nyt aika kalliit, mutta... Tässä yksi taidekuva meistä, piti ottaa vähän nopsaan, kun kärkäs henkilökunta ei salli mitään kuvienottoa koko salissa :-)

Yhtä hyvä esitys se oli kun ennenkin. Ei mitään suurempia muutoksia ennen joulua nähtyyn... :-) Whishaw ilman paitaa, laulamassa, heiluttamassa sapelia... no, voisin katsella niitä kohtauksia loputtomasti. Saisikohan tästä sellaisen best of -version, että lavalla olisi pelkkä Whishaw?

Meidän piti nyt sitten tyytyä tähän versioon Benistä :-)

TRH ja Rupert Grint heikossa valaistuksessa

Tällä kertaa stage doorilla poikkesi Rupert Grintin ja Tom Rhys Harriesin lisäksi Daniel Mays ja onnistuin saamaan sen nimmarin käsiohjelmaan. Oli ainoa joka puuttui, jotta nyt siinä on sitten kaikki 6, jee!

 
Minja sai pari nimmaria kanssa, sekä pääsi kuvaankin TRH:n kanssa (tossa alapuolella). Se oli oikein söötti.

Valitettavasti eniten odottamamme Whishaw ei ilmaantunut, yksi italialainen paparazzi (joka oli paikalla teatteria vastapäätä olevassa ravintolassa vierailevan Sylvester Stallonen takia) kertoi että tämä lähti aikoja sitten. No, ei mahda mitään.

 

Meillä oli ainakin ihan hauska ilta, esitys oli kaikin puolin hyvä, ja ehkä Minjakin sai pienen kipinän lähteä uudelleen Lontooseen teatteriin.

Tässä muuten vielä yksi äänitiedosto, eli sisältää pienen pätkän myös näytelmästä! Äänessä mm. Whishaw.

Mojo / Harold Pinter Theatre 18.12.2013

Tämä nyt oli sitten toinen kerta Mojoa. Paikat erinomaisen loistavat eli Royal Circlen ensimmäisellä rivillä keskellä. No oli ne helvetin kalliitkin :-)

Ei varsinaisesti mitään uutta sitten viime kerran esitykseen. Whishaw oli edelleenkin koko esityksen valopilkku, vaikkei ne muutkaan mitään huonoja olleet. Nyt kun oli paikat hieman ylempänä (viimeksi istuin ihan edessä) niin näki koko näyttämön paremmin ja esimerkiksi niihin kahteen laatikkoon... Niin ja huomasi että Silver Johnnyn isoja kuvia oli laitettu parvien seinille (mikä ei tietty myöskään näkynyt permannon eturiveille).

Sateinen ilta, niin stage doorille ei tullut ketään näyttelijää. Kai ne on sokerista tehty sitten. Siellä oli kumminkin taas kymmeniä ihmisiä. Itse jäin etuovelle odottamaan, ja ei siinä muita ollutkaan sitten. Colin Morgania tuli hakemaan auto ja herra pujahti salamaa nopeammin autoon. Daniel Mays tuli jotain ihme takakautta ja käveli siitä meidän ohi. Tuli vaan "väärästä" suunnasta, niin en heti sitten kerennyt reagoimaan. Koska sen nimmari on ainoa mikä mun käsiohjelmasta edellisen kerran jälkeen puuttui. Lisäksi Brendan Coyle sai kävellä etuovesta ulos kanssa ihan rauhassa. Muita ei sitten näkynyt tällä kertaa, joten Whishaw ei saanut joulumarmeladejaan. Tarttee taas tammikuussa koittaa...

Nyt kun tämän on nähnyt livenä muutaman kerran, sekä arkistossa "alkuperäisen" version ja vielä sen leffaversionkin, niin pakko todeta ettei itse tarina ole sittenkään niin kauhean kantava. Siis on ihan hyvä, oikeinkin hyvä. Mutta tässä enemmän taitaa loistaa hyvät näyttelijäsuoritukset kuin se kertomus. Mä ekalla katsomiskerralla varmaan vaan häikäistyin hienoista näyttelijäsuorituksista.

Olivat myös uusineet kaikki mainosjulisteet teatterin ulkopuolella, ja nyt oli sitten mukana lainauksia kritiikeistä. Ihan hienoja ne uudetkin olivat. Vai mitä sanotte?

Tässä vielä yksi Mojo-kriitiikki, Camden Review-lehdestä.

The strong all-male cast, which also includes Colin Morgan, is eclipsed by Whishaw’s Baby – the oily, psychopathic son of Ezra filled with a terrifyingly unpredictable rage.

Mojo kriittikki parhaasta päästä

Arvostettu talouslehti Financial Times noteeraa myöskin Mojon - ja ennenkaikkea Ben Whishaw'n esityksen! 4 tähteä.

The play is overcooked in places, stalling under the weight of banter. But it is superbly delivered. Ben Whishaw is outstanding as Baby, giving a mesmerising, dangerously unpredictable performance. Daniel Mays makes a sweaty, motor-mouthed Potts with Rupert Grint as his panicky sidekick; Colin Morgan is a wiry, jumpy Skinny and Brendan Coyle is a brooding presence as Mickey. Meanwhile Tom Rhys Harries, as Silver Johnny, gamely brings a new meaning to hanging out in Soho.

(lihavointi ihan oma!)

Valokuvan copyright Geraint Lewis

Mojon ensi-ilta 13.11.2013

Aikamoisia arvosteluja Mojo on saanut! Keskiviikkona siis press night. Yleensä nyt näytelmillä on vaan 2-5 ennakkonäytöstä Lontoossa, mutta Mojolla niitä on ollut jo muutaman viikon (19 kpl) :-O Älkää kysykö miksi.

Ja hei, lisää näitä upeita tuotantokuvia löytyy Geraint Lewisin Mojo-kansiosta.

BBC:n sivuilla tänään myös juttua/haastatteluja Mojosta:

Ben Whishaw, now known on screen as MI6's Q, says he accepted the role in part because it's the total opposite of what he's usually offered.

"Often I've played withdrawn or slightly shy characters. Earlier this year I played Peter Llewelyn Davies in the play Peter and Alice: it was a lovely part but I knew I needed to take on something utterly different afterwards. My character Baby seems extrovert and initially comic - but as the play proceeds he gets more ambiguous. So this was a chance to explore something different in myself.

"But in my performance I try not to categorise him as a psychopath. People need to recognise a real human being there. And Jez's slightly heightened dialogue actually helps that process. The language is so rich it seduces the audience."

Ben Whishaw’s performance as corpse-eyed, unhinged Baby dominates the production. As gorgeous as he is terrifying, he embodies that switchblade danger and pill-buzzed sensuality to perfection. He’s a character who’s so badly damaged you can hardly make him out for the jagged, mangled edges, and his scenes with Colin Morgan’s pitiable Skinny are the production’s best. 

Rickson’s direction in the later scenes is fantastic, however, and things improve immeasurably when the action moves downstairs into the bar of Ultz’s evocative, unflashy set. It is, at the end of the day, Baby’s play, and Rickson and Whishaw work in quick-step synch to deliver what must surely be one of the year’s best performances. 

4 tähteä Exeunt Magazineltä.

************

There's also an impressive turn from Ben Whishaw as Baby, the son Ezra sexually abused. It is a role which requires a vulnerability mixed with psychopathic fury, and Whishaw’s superbly modulated performance does not disappoint.

Radio Times ei anna tähtiä... ja keskittyy jutussaan muutenkin Rupert Grintin roolin analysoimiseen.

************

What's On Stage antaa viisi tähteä:

Ezra's son Baby, played with dangerous psychotic charge by an utterly mesmerising Ben Whishaw, has seen a Buick on the street outside.

Baby's at the centre of this mythic, mockingly male, highly comic and exhilaratingly violent story, a sort of self-conscious combined rip-off tribute to Pinter, Mamet and Tarantino with odd patter-style echoes of music hall and the loosening of old East End values in the new rock and roll and criminality. 

And it's painted in stark, unforgettable imagery: the opening, explosive strut of the pre-show Johnny (Tom Rhys Harries) in the rooms above the club, echoed in a weird jukebox jelly-limbed jive by Whishaw later on; the shock of a post-party punch up with broken furniture and a sabre-wielding Baby; the Beckettian bins wheeled onstage, dead Ezra divided; the delivery of a silver jacket glinting in the stage lights; the upside-down captive. 

Other surprises abound. I don't remember Tom Hollander in the original version singing as well, or as howlingly, as Whishaw; or Andy Serkis being quite as boobyish as Mays, who is as slippery and shocking as an electric eel. Stephen Warbeck's soundtrack is a sly and atmospheric decoration of the rock and roll centre, too, and there's the best gunshot effect since the splattered wallpaper in Christopher Hampton's The Philanthropist. Unmissable.

 ************

Neljä tähteä antoi myös The Guardianin Michael Billington.

Ben Whishaw as Baby radiates a toxic stillness, yet never lets you forget that the character is a victim of paternal abuse.

You won't find much better ensemble acting than this, nor a play that so effectively punctures the pretensions of a hermetic gangland culture.

 ************

Pakko laittaa myös Evening Standardin kritiikkilinkki. Silti vain 3 tähteä.

Hehkutus alkaa jo ingressissä: The dominant member of the cast is the superb Ben Whishaw, but Rupert Grint, making his stage debut, holds his own in this revival of Jez Butterworth’s first play.

The dominant member of the cast is the superb Ben Whishaw, coolly sensual as vain and dangerous Baby, a borderline psychopath. Rupert Grint, making his stage debut, holds his own as drug-addled fool Sweets. As his pal Potts, Daniel Mays delivers a skilful and exuberant performance that’s full of quirks and twitches, while Colin Morgan impresses as the hapless Skinny. And Brendan Coyle stamps his authority on Mickey, the one older figure in a world that seems infatuated with youth.

************

Telegraphilta myös ne 4 tähteä.

Now Mojo is back, once again directed by Ian Rickson, and the show looks set to become a smash hit all over again, with a cast that includes Rupert Grint of Harry Potter fame in his stage debut, the mesmerising Ben Whishaw, and Daniel Mays, an actor of compelling virtuosity who is at the top of his game here. 

It is the combination of strong plotting and zinging dialogue that makes this play so addictive and disconcerting. And as well as the stunning turn from Mays and Grint, whose initial jubilation gives way to mounting terror, there is a superb performance from Whishaw, who brings a drop-dead arrogance and a chilling touch of the psycho to the late club-owner’s abused son, Baby. Colin Morgan is both wonderfully funny and desperately poignant as the club’s dim-witted cloakroom attendant, while Brendan Coyle, fresh from Downton Abbey, plays a devious heavy with terrifying authority. 

You might complain that this is a play up to its ears in debt to other writers, most notably Pinter and Tarantino, and that it lacks anything resembling a human heart. But boy is it fun in its impudent panache.

 

Mua muuten pikkasen naurattaa tää, mitä Time Out kirjoittaa:

Yes, if you’ve ever fantasised about TV’s Merlin, Ron Weasley and ‘Q’ from James Bond going mental with knives, guns and speed pills then this is the show for you. But Ian Rickson’s subtle West End production has a lot more to offer than thrills for the fangirls (and boys).

But the night belongs to Ben Whishaw. As abused young Baby, whose dead dad ‘did the funny on him’, he channels all the ambiguous sexual menace of the quiffs-and-blades era. His feline progress from reckless joker to gangster is completely riveting – and his singing bodes well for that forthcoming Freddie Mercury movie. Like its heroes, Butterworth’s play sometimes has more mouth than trousers. But it makes up for it in thrills and spills: this is as sharp as the West End gets.


Ensi-iltakuva Dan Wooller, muut Geraint Lewis

Mojo / Harold Pinter Theatre 2.11.2013

 

Siinä missä vieläkin pohdin oliko Richard II kuinkakin hyvä, niin tän illan esityksestä ei tarvitse pohtia sekuntiakaan. Huh, aivan täysin huimaavan hienoa teatteria!! No, 6 erinomaista näyttelijää lavalla, näytelmä joka on hauska ja synkkä ja ihana...

Tarkempaa analyysiä kun laskeudun pilvistä!

Illan kohokohta (itse näytelmän ohella) se kun Ben Whishaw muisti että olen Suomesta, hmmm... No oli toki kolmas kerta tänä vuonna kun herran tapaan, ja joka kerta vienyt jotain tuliaisia ja kortinkin ja jutellut vaihtelevan pituisia aikoja. Mutta silti. Hei oikeesti, se tapaa kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä joka ilta stage doorilla.

************

No niin, muutamien tuntien yöunien jälkeen voisin kirjoittaa pari sanasta lisää näytelmästä. Kirjoitan siitä varmaan lisää tiistain jälkeen, kun käyn V&A arkistossa katsomassa alkuperäisen version Royal Courtista.

Mojo on Jez Butterworthin eka näytelmä, sama ohjaaja kuin 1996 versiossakin eli Ian Rickson. Tarina sijoittuu Lontoon Sohoon, erääseen kuumaan heinäkuiseen päivään 1958. Näytelmän tapahtumapaikka on rokkiklubi Atlantic. Sen omistaja Ezra (jota ei koskaan nähdä lavalla) ja kilpaileva klubinpitäjä/gangsteri Sam Ross (jota ei myöskään nähdä) kiistelevät 17-vuotiaasta lupaavasta rokkistara Silver Johnnystä (Tom Rhys Harries). Aina siihen pisteeseen että Ezra päätyy kahtia sahattuna klubinsa roskiksiin...

Siinähän sitten ollaan, mitä klubille tapahtuu. Ezran psykopaattinen poika Baby (Ben Whishaw) haluaisi toisaalta ottaa ohjat, mutta niin tekee myös Mickey (Brendan Coyle), joka on ollut jonkunlainen apulaisjohtaja paikalla. Lisäksi klubin henkilökuntaan kuuluvat pukumiehet Potts (Daniel Mays) ja Sweets (Rupert Grint), joista jälkimmäinen oli myös koko henkilökunnan huumediileri :-)

Kuudes henkilö on Skinny (Colin Morgan), myöskin työntekijänä klubilla, ja ainakin Babyn sanojen mukaan tähän ihastunut (ainakin pukeutuu samoin). Baby kiusaa muita, sekä miekalla että myöhemmin muutenkin. Enpäs kerro juonesta enempää... etten pilaa yllätyksiä. Mutta tokassa näytöksessä ollaan viettämässä yötä klubilla koska pelätään Sam Rossin kostoretkeä... Hyvin musta komedia, kaiken kaikkiaan.

Kaikki näyttelijät olivat rooleissaan tosi hyviä. Tom Rhys Harrisin rooli oli pienin, eikä kovin montaa repliikkiä sanonutkaan. Suurimman osan ajasta kun oli lavalla roikkui nilkoistaan ketjuissa katosta... Daniel Mays oli tosi tosi hyvä, just hiljan näin sen Donmarissa The Same Deep Water As Me:ssa (josta kirjoitan ihan pian). Positiivinen yllätys oli myös Rupert Grint, joka nyt oli ensimmäistä kertaa teatterilavalla. Sweets on epävarma ja vähän nössykkä hahmo, joka hermoilee kovasti kuolevansa. Rupert oli oikeasti kyllä hyvä, eli kai se Harry Pottereissa näytteleminen on ollut opettavainen kokemus.

Brendan Coyle on varmaan nykyään tunnetuin Downton Abbey-sarjan hovimestarina, ja tämä oli kyllä hyvin erilainen rooli :-) Mickey on se aikuinen joka koittaa pitää tätä poikalaumaa ruodussa. Ei aina niin onnistuneinen seurauksin. Ja itselläkin on luurankonsa kaapissa, mikä käy ilmi toisessa näytöksessä.

Tosin hienon show'n tekee myös Colin Morgan (allaolevassa kuvassa rappusilla). Viimeksi näin hänet kesäkuussa Globen Tempestissä Arielin roolissa, ja tämä oli tottakai hyvin erilainen rooli. Torttutukkamalli ei kyllä sovi Colinille, koska sillä on niin isot hörökorvat :-) Varsinkin lopun kuolinkohtaus on erinomainen! Ja tarttee sanoa että ei se hullumpi kroppa ollut Colinillakaan...

Mutta tietenkin paras kaikista on Ben Whishaw. Enkä sano tätä nyt pelkästään siksi että on mun suosikkimies. Babyn psykopaattinen rooli on vaan tosi herkullinen. Hetkittäin tämä on ihan järkevän oloinen tyyppi, mutta pikkuhiljaa tämä ulkokuori murenee... Useita kertoja Whishaw myös laulaa pätkiä, ja ekan näytöksen lopun tanssikuviot on vaan jotain huikeaa. Ihan älyttömän hieno esitys. Piti vielä lisätä että mies on kyllä tainnut käydä salilla, koska ei ollut ihan kamalan rimpula, vaan tosi timmissä kunnossa. Ilman paitaa liihottaminen lavalla oli mukava bonus.

Pidin tästä siis kovasti paljon. Lavastus oli oikein passeli ja musiikki yllättäenkin pienessä roolissa vaikka kyseessä oli kuitenkin musiikkiklubille sijoittuva näytelmä. Muutama äkillinen ja yllättävä kohtaus. Whishaw heiluttamassa miekkaa oli näky mikä ei hetkeen unohdu!

Esityksen jälkeen stage doorille, jossa oli useita ihmisiä jo siinä vaiheessa kun menin hakemaan ennen kuutta lippujani! Siellä oli turva-aidat ja kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä. Ehkä toista sataakin. Mä aattelin strategisesti jäädä sinne laitamille odottamaan. Mutta näyttelijät kävivät kukin about vuorollaan siinä raapustamassa nimmareitaan, ja menivät takaisin! Lopulta turvamies alkoi keräämään aitoja pois ja sanoi että menkää koteihinne.

Stage door on siis tuolla kaukana, valolyhdyn kohdalla (vika vaalea talo oikealla)

No, siirryin takaisin teatterin edustalle, missä kaikki näyttelijät olivatkin, tekemässä lähtöä. Sain siitä sitten bongattua kaikki muut paitsi Daniel Maysin. Ja itseasiassa Brendan Coyle oli kadonnut kanssa jonnekin, mutta siltä mä sain nimmarin sieltä oven edustalta, koska siinä vaiheessa oli vähentynyt väki jo hieman. Rupert Grintille annoin suklaata, samoin kuin Colin Morganille.

Tärkeintä oli kuitenkin tavata Ben, että sain annettua hienot tuliaiseni sille. Olin tilannut Minjalta käsintehdyt kissatyynyliinat ja ne olikin tosi makeat. Ei Ben tietty avannut pakettia, mutta oli oikein otettu, halusi kätellä sun muuta. Ja muisti että mä olen Suomesta :-) Juteltiin siinä muutenkin hetki niitä näitä. Tarttee mennään nyt alkuviikosta uudelleen stage doorille kysymään mitä tykkäsivät siippansa kanssa personoiduista tyynyliinoistaan. Niiden lisäksi oli suklaata ja karpalolikööriä (koska Tennant ei huolinut :-) ).

Harold Pinter on kiva teatteri, kaunis ja kompakti. Vai mitä sanotte, kuva on otettu permannon tokalta riviltä taaksepäin. Mulla oli älyhyvä paikka, tokan rivin keskellä, ja onneksi vieressä ei istunut ketään, koska mulla oli niin paljon tavaraa (tulin siis suoraan Stratford-upon-Avonista).

Lippu maksoi muistaakseni £42, mikä on oikein edullinen. Muuten lippujen hinnat 10-85. Laitan sitten kritiikkejä kunhan niitä ilmestyy. Muutama kaveri on käynyt jo katsomassa, ja ainakin Revstanin blogissa tästä useampiakin kirjoituksia: ensimmäiset mietteet, seuraavat ajatukset ja kolmas kerta, enemmän analyysiä Babyn hahmosta. Myös The Other Bridge Project bloggasi aiheesta.

 

Ehdottomasti vuoden valopilkkuja mitä tulee teatteriin. Esityksiä on tammikuun loppupuolille, joten voisin lämpimästi suositella kaikille Lontoon kävijöille. Lippuja saa vielä ihan hyvin, mutta veikkaan että ei ehkä kauaa, kun sana kiirii ja kritiikit ilmestyvät (press night on 13.11.).

Muut kuvat on omia ottamia, mutta noi viralliset kuvat harjoituksista/esityksestä copyright Simon Annand.