Ei varsinaisesti mitään uutta sitten viime kerran esitykseen. Whishaw oli edelleenkin koko esityksen valopilkku, vaikkei ne muutkaan mitään huonoja olleet. Nyt kun oli paikat hieman ylempänä (viimeksi istuin ihan edessä) niin näki koko näyttämön paremmin ja esimerkiksi niihin kahteen laatikkoon... Niin ja huomasi että Silver Johnnyn isoja kuvia oli laitettu parvien seinille (mikä ei tietty myöskään näkynyt permannon eturiveille).
Sateinen ilta, niin stage doorille ei tullut ketään näyttelijää. Kai ne on sokerista tehty sitten. Siellä oli kumminkin taas kymmeniä ihmisiä. Itse jäin etuovelle odottamaan, ja ei siinä muita ollutkaan sitten. Colin Morgania tuli hakemaan auto ja herra pujahti salamaa nopeammin autoon. Daniel Mays tuli jotain ihme takakautta ja käveli siitä meidän ohi. Tuli vaan "väärästä" suunnasta, niin en heti sitten kerennyt reagoimaan. Koska sen nimmari on ainoa mikä mun käsiohjelmasta edellisen kerran jälkeen puuttui. Lisäksi Brendan Coyle sai kävellä etuovesta ulos kanssa ihan rauhassa. Muita ei sitten näkynyt tällä kertaa, joten Whishaw ei saanut joulumarmeladejaan. Tarttee taas tammikuussa koittaa...
Nyt kun tämän on nähnyt livenä muutaman kerran, sekä arkistossa "alkuperäisen" version ja vielä sen leffaversionkin, niin pakko todeta ettei itse tarina ole sittenkään niin kauhean kantava. Siis on ihan hyvä, oikeinkin hyvä. Mutta tässä enemmän taitaa loistaa hyvät näyttelijäsuoritukset kuin se kertomus. Mä ekalla katsomiskerralla varmaan vaan häikäistyin hienoista näyttelijäsuorituksista.
Olivat myös uusineet kaikki mainosjulisteet teatterin ulkopuolella, ja nyt oli sitten mukana lainauksia kritiikeistä. Ihan hienoja ne uudetkin olivat. Vai mitä sanotte?
Tässä vielä yksi Mojo-kriitiikki, Camden Review-lehdestä.
The strong all-male cast, which also includes Colin Morgan, is eclipsed by Whishaw’s Baby – the oily, psychopathic son of Ezra filled with a terrifyingly unpredictable rage.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti