Uncle Vanya / Harold Pinter Theatre 11.3.2020

Tšehovin Uncle Vanya (Vanja-eno) on hieno näytelmä, yksi suosikeistani, joten odotin kiinnostuksella mitä ohjaaja Ian Rickson saa aikaan Conor McPhersonin uudesta sovituksesta. Ainakin näyttelijäporukka oli ykkösluokkaa. Harold Pinter Theatren iltapäivänäytöksessä oli kyllä tosi väljää ja vaihdoin itseni aavistuksen paremmalle paikalle näkörajoitteiselta pylväspaikalta.

Ensimmäiseksi pitää kehua Rae Smithin lavastusta. Upeaa ajan patinaa, hieman romahtanutta kirjahyllyä ja rapistuvaa maalipintaa. Viemäriputket näkyvät seinillä, sientä ja hometta nurkissa, luonto on alkanut ryömiä jo sisään. Silmä lepää tässä näkymässä. Lisäksi Bruno Poetin kaunis valosuunnittelu on kaunista katsottavaa. Lavan vasemmalla olevista ikkunoista tulvii "luonnonvaloa" sisään, ja myös myrskyn ja sateen illuusio on hieno. Tulee mieleen joku hollantilainen maalaus, tiedättehän sellaisen missä siivilöityvä valo luo tunnelman. Myös tyylikkäällä puvustuksella (sekin Rae Smithin käsialaa) on osansa kokonaisvaltaisen kauniissa esityksessä. Toisessa näytöksessä maljakoissa on syyskukkia; kesä ja joutilaat ajat ovat menneet.

Tässä Vanja-enossa eno (Toby Jones) todellakin on pääosasssa. Hän nuokkuu, haastaa riitaa lähes kaikkien kanssa, on hyvin dominoiva hahmo lavalla. Sellainen härski ja nenäkäs, sarkastinen ja marttyyrimäinen. Tosi ärsyttävä tyyppi. En ole mikään Toby Jonesin fani, mutta tekee roolin kyllä hyvin. Ja huikea mielenpurkauskohtaus kun professori kertoo suunnitelmiaan tulevaisuudesta. Astrov (Richard Armitage) juopottelee ja tuskailee maailmanparannuksineen, mutta Armitage on tällä kertaa lavalla vähän kömpelö ja seipään niellyt. Enkä tiedä onko ihan välttämätöntä juoksennella sateessa paidatta, mutta kai sillä jotain silmäkarkkijuttua on tavoiteltu. Kovinkaan vahvaa latausta hänen ja professorin nuoren vaimon Yelenan (Rosalind Eleazar) ei kyllä ole, vaikka nainen koittaa pitää syväänuurrettuja mekkoja.

Se kuka on raikas ja ihastuttava on Aimee Lou Woodin esittämä Sonya! Sopiva sekoitus viattomuutta, Astrovin sokeaa palvontaa ja elämän realiteetit ymmärtävää nuorta naista. Upea roolityö. Ciaran Hinds tekee myös hienon roolin itseään täynnä olevana professorina. Itsekäs heppu joka ei tunnu huomioivan ketään, ei edes nuorta vaimoaan. "We must be practical" sanoo tämä epäkäytännöllisyyden mestari. Ensemblen täydentää Peter Wightin kitaraa näppäilevä Telegin, taustalle sulautuva Vanjan äiti (Dearbhla Molloy) ja aika isossa osassa oleva vanha lastenhoitaja (Anna Calder-Marshall). Calder-Marshall on kyllä tosi symppis roolissaan.

Kukin hahmo puhuu vuorollaan suoraan yleisölle; en ole ihan varma pidänkö tästä tehokeinosta. Myös henkilöiden sukulaisuussuhteita korostetaan jatkuvasti, ehkä halutaan varmistaa että kaikki varmasti tietävät asian.

Vaikka Tšehov määrittelee itse näytelmänsä komediaksi niin minä näen varsinkin tässä versiossa enemmän tragediaa. Sonjan onneton yksipuolinen rakkaus Astroviin, Vanjan elämän hukkaaminen ja professorille raataminen, Astrovin epätoivoiset luonnonsuojeluyritykset, Vohvelin (ja lähteneen vaimonsa) tragedia, kun hän on saanut jäädä taloon elätiksi. Jelenan tragedia on olla nuorena ja nättinä naimisissa itsekeskeisen ja kihtisen ukonköppänän kanssa. Kaikilla on oma pieni ankea tilanteensa jonka kanssa on vaan selvittävä. Eihän se muuksi muutu, vaikka arki palautuukin ennalleen kun professori ja vaimonsa palaavat kaupunkiin. Vanja syyttää professoria ja tämän vaimoa arjen sotkemisesta ja Jelenaa erityisesti kaikkien lumoamisesta. Vaan olisiko hyvä kaikkien katsoa peiliin?

Minulle tässä versiossa tärkeimmäksi henkilöhahmoksi nousee Sonja ja tämän onneton rakkaus. Miten Astrov, joka vaikuttaa fiksulta ja valistuneelta mieheltä, ei huomaa mitään. Tai vaikka huomaakin niin on niin tyly ja isovelimäinen. Sonja kärsii, mutta myös alistuu kohtaloonsa. Elämä jatkuu ja sillä sipuli. Sonja koittaa myös auttaa muita; keksiä pitkästyneelle Jelenallekin tekemistä, mutta tämä haluaa kai velloa omassa kohtalossaan. Sonjalla on luonnetta ja selkärankaa siinä missä koko muu sakki vaan vätystelee ja kaikki hajoaa ympäriltä.

Onko epävarmuus joskus kuitenkin parempi asia kuin varma tieto kysyy Tšehov. Katsomo naurahtaa kun Astrov toteaa sadan vuoden päästä ihmiskunnan ratkaisseen ongelmansa. Senkun näkisi.

Lopuksi kaikki palaa ennalleen, mutta silti kaikki on muuttunut. Professorin ja Jelenan kesävierailu muutti talouden dynamiikan. Astrovin ja Sonjan välillä on ikävä jännite. "We have to live" toteaa Sonja ja jatkaa askareita. Ihmisen on alistuttava kohtaloonsa.

Varsinaisesti mitään uutta Rickson ei Vanja-enoonsa tuo, mutta kaunista katseltavaa ja hyvää perusteatteria. Ei tässä mitään vikaa ollut, mutta ei mitään ihmeellistäkään. Vaikka Vanja oli isossa roolissa niin onneksi muihinkin rooleihin oli saatu potkua hyvillä näyttelijävalinnoilla. Ja onneksi Sonja oli niin loistava! 2,5 tunnin esitys oli juuri sopivan mittainenkin. Jäi hyvä fiilis.


Kuvien copyright Johan Persson.

The Birthday Party / Harold Pinter Theatre 16.1.2018

Harold Pinteriä omassa nimikkoteatterissaan, kiitos kyllä. Kun vielä lavalla joukko aika valovoimaisia tähtiä, niin mikäpä se oli lippua varatessa. Myöhemmin luin vielä jostain, että tämä The Birthday Party on yksi Pinterin esitetyimpiä näytelmiä. Mutta nähtyäni tämän voin vain ihmetellä että miksi ihmeessä??

Meinaan nyt olen aika pettynyt. Liki 2,5 tuntia umpitylsää jaarittelua. Joo, periaatteessa kaikki toimii, siis lavastus on kivaa katseltavaa ja näyttelijät ovat oikeasti hyviä. Onko ohjaaja Ian Rickson näin hiipunut, koska edellinen työnsäkin oli aika onneton (Against Almeidassa), vai onko tämä vaan niin nuupahtanut näytelmä ettei mikään magia herätä tarinaa eloon? Rickson on kuiteskin ohjannut hienojakin töitä.

Nyt ollaan jossain merenrantakaupungissa, vanhemman pariskunnan luona. Arki toistuu samanlaisena päivästä toiseen, rantatuolien hoitajamies Petey (Peter Wight) tulee aamupalalle ja katoaa sitten töihin. Vaimo Meg (Zoë Wanamaker) hössöttää ja säätää ja on aika simppelin oloinen. Talossa asuu pitkäaikaisvuokralainen Stanley (Toby Jones). Kaikki muuttuu kun Petey tapaa rannalla pari häiskää, jotka haluavat myös majapaikkaa. Oudot tummapukuiset heput Goldberg (Stephen Mangan) ja McCann (Tom Vaughan-Lawlor) saapastelevat sisään ja haluavatkin järjestää yllätyssynttärihjuhlat Stanleylle. Onko oikeasti tämän synttärit vai ei, se jää hieman epäselväksi. Juhlat kuitenkin pidetään ja ne menevät hieman kummallisiksi. Seuraavana aamuna miehet kuskaavat vihannekseksi muuttuneen Stanleyn pois. Kemuissa on vielä nuori naisseuralainenkin Lulu (Pearl Mackie) jota Goldberg ahdistelee.

Ihmeen eleetön ja väritön tämä oli, ja tunnelmaa rakennettiin vaikka mitään ei koskaan tapahdukaan. Olivatko miehet Stanleyn tuttuja, mene ja tiedä. Välillä tuli tunne, että häntä he tulivat etsimään ja olivat ehkä kostamassa jotain, mutta mitään ei selitetty eikä kerrottu. Tämä oli tosi outo ja kummallinen näytelmä. Mihin sitä jännitystä rakennettiin, kun kaikki jäi kuiteskin kesken? Vähän vihjailtiin asioista mutta mitään ei paljastettu. Juhlat äityvät väkivaltaisiksi, mutta onko Stanley hullu murhaaja, vai mikä kumma tyyppi. Ärsyttävää. Ja loppu oli tosi töksähtävä.

Näyttelijät tekevät hienoa työtä, varsinkin Wanamaker häsläävänä emäntänä on hyvä. Ja Mangan kyllä yliveto, lipevänä ja itsevarmana, ja samalla hyytävän pelottavana Goldberginä. Jotenkin tuli mieleen Colin Farrell, ehkä se oli se kampaus ja maneerit?

Mun mielestä tässä ongelmana oli tekstin heikkous, koska ilman hyvää tekstiä ei parhainkaan porukka saa taiottua siitä mitään ihmeellistä irti. Arvosteluja ei ole vielä, koska nyt torstaina on vasta ensi-ilta. Mielenkiinnolla odotan mitä kriitikot sanovat. Mä oon vaan kai niin tollo etten tunnista hyvää näytelmää, mutta minä en tykännyt... Mutta tarinan opetus: aina ei voi onnistua vaikka olisi kuinka paperilta katsottuna napakymppi.

Esityksen huonouden lisäksi harmitti kadonnut hanskani, mitä ei koskaan löytynyt (palasin vielä seuraavana päivänäkin kysymään). Teatterille se jäi koska mennessä oli molemmat mukana.

Ps. Ja pari päivää myöhemmin. oikeat kriitikot ovat puhuneet: neljää ja viittä tähteä :-D


Kuvien copyright Johan Persson.

Nice Fish / Harold Pinter Theatre 11.1.2017

Tunnustan heti: Mark Rylance oli se syy miksi riemusta kiljuen varasin tähän näytelmään lipun heti kun ne tulivat myyntiin. Muuten en tiedä olisiko pilkkimisaiheinen amerikkalaiskomedia houkutellut minua Harold Pinter Theatreen. Kuulosti aika absurdilta. Ja täytyy tunnustaa; nyt sen nähtyäni en ihan ymmärrä miten se on ollut niin iso hitti jenkeissä viime talvena. Esityskautta piti siellä ihan jatkaa... Olkoonkin että Off-Broadwayllä, mutta Lontoossa ainakaan katsomot eivät ole tainneet täyttyä samaan malliin. Ainakin mun keskiviikkoillan esityksessä oli runsaasti tilaa ja siirryinkin parvellani hieman paremmalle paikalle kun ei kerran siellä ollut paljoa tunkua.

Periaatteessahan Nice Fish oli ihan kelpo esitys. Episodimainen näytelmä pilkkimisestä :-) Mark Rylance on käsikirjoittanut tämän yhdessä arvostamansa runoilijan Louis Jenkinsin kanssa, pohjaten myös osin omiin nuoruuskokemuksiinsa. Rylancehän asui ikävuodet 2-18 Amerikassa. Rylancen vaimo Claire van Kampen vastasi ohjauksesta (ja myös musiikista, joka on sellaista hilipatihippaa haitarimusiikkia monessa kohtaa). Puolitoista tuntia (ilman väliaikaa) katselen ukkojen höpinöitä jäällä, enimmäkseen pilkkihaalareissa ja talvitamineissa. Siinä he jutustavat, juovat kaljaa, pohtivat elämän suuria ja pieniä kysymyksiä. Välillä jäällä piipahtaa kalastustarkastajaa tai muita hiippareita. Pienessä mökissä asuu nainen (jota välillä esitetään nukella) ja tämäkin käy jäällä hetkittäin. On atrainkalastajaa ja entistä posteljoonia, kaikenlaisia outoja otuksia ketkä käyvät kertomassa elämäntarinaansa tai lausumassa runoja.

Rylancen esittämä Ron ja Jim Lichtscheidelin Erik ovat ne päähenkilöt. Siinä missä Erik suhtautuu pilkkimiseen hartaudella (ehkä ruotsalaisista sukujuuristaan johtuen), kokeillen erilaisia vekottimia, syöttejä ja vimpaimia, niin Ron vetää kaljaa, tiputtaa kännykkänsä pilkkireikään, tekee lumienkeleitä ja pölhöilee muutenkin omiaan. Käypä välillä lavan ulkopuolella kuuntelemassa autossa Iron Maidenin Invaders-biisiä karkoittaen siten kuulemma kaikki kalat. Välillä vedetään tekopalmun alla drinkkejä saunan jälkeen.

Olihan tässä paljon kaikkea hauskoja vitsejä, mutta varsinainen juoni puuttui. Tai olihan se: kaksi tyyppiä pilkkii ja kertoo juttuja. Esimerkiksi vaikka miten ihminen on tehty lähinnä vedestä, joten siksi pohjoisessa asuvilla on "solid feeling" (koska kaikki se vesi jäätyy). Tai vitsi ruotsalaisesta tytöstä, jolla oli tiukka oranssi t-paita, missä luki Florida. "Naturally I thought citrus fruits". Rylance jatkaa myös legendaarisia lavasyömisiään. Siinä missä hän Jerusalem -näytelmässä veti raakoja kananmunia krapularyypyn mukana, niin nyt meni majoneesia suoraan suuhun, sinappi/makkaraleivän seuraksi. Näytelmän lopuksi ajelehditaan jäälautalla ja kuoriudutaan pilkkivermeistäkin. Sen alla on puvut. Yhtäkkiä Rylance on naisten yöpaidassa. Loppua kohti meno käy niin absurdiksi, että se äskeinen seesteinen pilkkimistarina on jo kuin eri näytelmästä.

Mutta nukketeatterikohtaukset ja pienoismallisysteemit oli tehty hienosti, siitä iso plussa. Pidin myös simppelistä lavastuksesta ja värikkäästä, mutta maanläheisestä puvustuksesta.

En ole pilkkimistä koskaan ajatellut sen tarkemmin, mutta tottakai sitä harjoitetaan myös Pohjois-Amerikassa, Suurten järvien alueella lähinnä. Jonne sen veivät skandinaaviset siirtolaiset, tietenkin. En tiedä kauheasti suomalaistenkaan pilkkimisvälineistä (kerran tai pari olen lapsena ollut mukana pilkkimässä), mutta amerikkalaisten kapistuksista vielä vähemmän. Mutta nytpä tiedän! Näemmä moottorikäyttöisiä kairoja on olemassa (googlen mukaan yleisiä myös Suomessa). Mutta käytetäänkö täällä sellaisia pieniä pilkkitelineitä, että voi onkia useasta reiästä yhtä aikaa, eikä tarvii pidellä niitä vapoja. No, näytelmässä käytettiin. Ja pilkkitelttaa. Ja on tässä propaanilämmitteinen saunakin. Mystisin asia oli kuitenkin muovinen tötterö, joka asetetaan pilkkireiän päälle, ettei sinne putoa pimeässä.

Oma alkuperäinen paikkani, siirryin sitten keskemmälle

Ja määhän palvon Mark Rylancea; ihan sama mitä se näyttelee. Nytkin se mumisi omaan lakoniseen tyyliinsä ja oli todella hämärä tyyppi. Mutta silti niin symppis ja kaikin puolin ihku. Helkatti miten joku voi näytellä niin pienieleisesti ja kauniisti, mutta silti välittää niin paljon tunteita! Ei tämä varmaan hänen parhain teatteriroolinsa ikinä koskaan ole, eikä jää historiankirjoihin minään superhienona tulkintana, mutta se oli jumankauta Mark Rylance! Juuri reilua viikkoa aiemmin Sir-liitteen nimensä eteen saanut heppu! Mies jossa joka tuuma on laatuluokkaa A.

Oli myös aivan ihastuttavaa nähdä herra esityksen jälkeen (edellisestä kerrasta on hieman vajaat 2 vuotta) ja onnitella suht tuoretta Sir:iä. Vaatimattomaan tapaan mies vaan hymisi ja kiitteli. Mutta ei se edelleenkään ole mikään Tähti, koska meitä oli stage doorilla tasan 2 ammattilaista nimmarinmetsästäjää ja kolmen parikymppisen nuoren seurue. No, sillon viimeksi meitä oli kaverini ja minä, eli onhan se suosio selkeesti kasvanut :-D

b

Turisti stage doorilla (oli ihan riivatun kylmä!)

Parempiakin näytelmiä olen kyllä nähnyt, mutta oli tässäkin oma viehätyksensä. Kiehtovana markkinointikikkana oli se, että joka päivä jaeataan 4 ilmaista lippua jos ilmestyy lippukassalle pukeutuneena kalaksi tai kalastajaksi. Näin Twitterissä muutamia tosi hauskoja kuvia ihmisten puvuista. Ja sitäpaitsi, kannattaa lukea kritiikkejä tästä, meinaan kalastusaiheisia sanaleikkejä on yllättävän paljon.


Esityksen kuvien copyright Teddy Wolff
muut kuvat omia tai jonkun satunnaisen ihmisen ottamia.

South Downs / (Harold Pinter theatre) V&A archive 17.7.2015

Kävin katsomassa tämän näytelmän ihan teatterissa livenä, ja tykkäsin kovasti, mutta muutamastakin eri syystä halusin nähdä uudelleen, ihan ajatuksella. Ja silloin yli 3 vuotta sitten kirjoittamani juttu oli alunperin toiseen blogiin, eli hyvin ylimalkainen. Mutta onneksi on arkisto ja mahdollisuus katsoa joitain juttuja uudelleen.

Niin. Jeremy Herrinin ohjauksia olen sittemmin nähnyt enemmänkin, ja tykästynyt niihin entistä enemmän; This House (NT), Wolf Hall &  Bring Up The Bodies (RSC & Aldwych Theatre), The Tempest (Globe). Ja David Haren näytelmistä pidän kovasti.

Vuoteen 1962 sijoittuva South Downs on koskettava ja paikoin aika surullinenkin näytelmä poikakoulun kuvioista, valtasuhteista ja erilaisuudesta. Blakemore (hirveän nuoren näköinen Jack Lawther) on erilainen poika, joka koittaa sopeutua porukkaan, mutta ei siinä oikein onnistu. Koulun housemaster (Nicholas Farrell) pyytää vanhempaa oppilasta Duffieldia (Jonathan Bailey) pitämään Blakemorea hieman silmällä, ja ehkä hieman auttaakin tätä sopeutumaan kouluun.

 

Aika alussa on kanssa mainio kohtaus missä pojat opiskelevat Alexander Popen runoutta. Jenkins (Bradley Hall) koittaa selittää opettajalle omaa analyysiaan, mutta se ei kelpaa. Blakemore on perehtynyt asiaan enemmän ja tarjoaa omaa näkemystään. Tämän seurauksena Jenkins ja Blakemore ystävystyvät; syövät eväitä yhdessä ja muuta. Mutta sekään ei tunnu muille pojille kelpaavan; Duffield ripittää Blakemorea että tämä olisi rakastunut Jenkinsiin, kun tämä puolusti luokkakaveriaan tunnilla. Blakemore ei millään ymmärrä miksei voi olla Jenkinsin kaveri, mutta tämä ystävyys on kuulemma poikkeus normista. Opetuksena on se että vaikka tykkäisikin toisesta, se pitää tapahtua salassa.

Blakemore on utelias ja haluaa oikeasti tietää asioita. Valitettavasti muut pojat näkevät tämän enemmän haluna brassailla tiedoillaan. Jenkins ei ymmärrä minkälaatuista ystävyyttä Blakemore haluaa, ja alkaa ottaa välimatkaa. Hän näkee poikien ystävyyden tukahduttavana.

Blakemore on 14-vuotias, ja ikäisekseen kypsä. Hän käy vapaa-ajalla paljon teatterissa (poika minun mieleeni siis!) ja on tykästynyt kovin Duffieldin äitiin, joka on näyttelijätär (Anna Chancellor). Lomalla Blakemore pääsee teelle Belinda Duffieldin kanssa ja he käyvät pitkän keskustelun elämästä, perheestä, naisista. Belinda on raikas, ymmärtäväinen ja sympaattinen nuorelle pojalle. Vierailun jälkeen poika kuitenkin vetäytyy kuoreensa, eikä puhu enää muiden poikien kanssa. Nämä toki syyttävät poikareppanaa sosiaalisesta kiipimisestä tämä kun on köyhästä perheestä ja stipendillä koulussa. Mutta onneksi Duffield valvoo isovelimäisesti. Harmillisesti tältä vain on koulu loppumassa. Mutta ehkä tämän elämänohjeilla Blakemore onnistuu itsekin luovimaan koulun läpi. Katsoja jää kuitenkin lievän optimismin valtaan; ehkä asiat lutviutuvat parhain päin.

Alex Lawther on kamalan lahjakas näyttelijä, ja sympaattinen Blakemore. Nuorella miehellä on paljon repliikkejä mistä selviää kunnialla. Muutkin tekevät hyvää työtä.

Telegraphin Charles Spencer kirjoitti viiden tähden arvostelussaan: 

We think of Hare principally as an often indignant Left-wing playwright. But there is a rare tenderness about South Downs, and a sense that the troubled leading character, an unhappy, highly intelligent 14-year-old boy, is a self-portrait of Hare in his youth, which lends this play a moving resonance and depth.

The piece is beautifully directed by Jeremy Herrin, who captures the rituals, the hymns, and the routine cruelties of boarding school life with superb precision. And there are especially fine performances from the teenage actor Alex Lawther as the painfully vulnerable Blakemore, Anna Chancellor as the wise, kind-hearted mother and hilarious turns from Andrew Woodall as a sarky English teacher.

En silti voi olla pohtimatta kuinkakohan monta näytelmää mahtaa olla tehty aiheesta brittiläinen public school? Minäkin olen nähnyt niitä lukuisia. Mutta aihe vaan kiehtoo edelleen näytelmäkirjailijoita. Kai se on hyvä aihe mistä ammentaa, ja hyviä tekstejä niistä on saatu aikaiseksi, en minä sillä.

Kohtausten vaihdoissa pojat laulavat perinteisiä poikakouluissa laulettavia virsiä, sepä toimii tosi hyvin.


Kuvien copyright - no en löytänyt yhteenkään kuvaajatietoja!

Mojo / Harold Pinter Theatre 11.1.2014

Mulla oli jo kolmas kerta katsomassa Mojoa, mutta Minjalla ihkaensimmäinen. Paikat tokalla rivillä keskellä, eli näkyi ja kuului hyvin. Olihan ne nyt aika kalliit, mutta... Tässä yksi taidekuva meistä, piti ottaa vähän nopsaan, kun kärkäs henkilökunta ei salli mitään kuvienottoa koko salissa :-)

Yhtä hyvä esitys se oli kun ennenkin. Ei mitään suurempia muutoksia ennen joulua nähtyyn... :-) Whishaw ilman paitaa, laulamassa, heiluttamassa sapelia... no, voisin katsella niitä kohtauksia loputtomasti. Saisikohan tästä sellaisen best of -version, että lavalla olisi pelkkä Whishaw?

Meidän piti nyt sitten tyytyä tähän versioon Benistä :-)

TRH ja Rupert Grint heikossa valaistuksessa

Tällä kertaa stage doorilla poikkesi Rupert Grintin ja Tom Rhys Harriesin lisäksi Daniel Mays ja onnistuin saamaan sen nimmarin käsiohjelmaan. Oli ainoa joka puuttui, jotta nyt siinä on sitten kaikki 6, jee!

 
Minja sai pari nimmaria kanssa, sekä pääsi kuvaankin TRH:n kanssa (tossa alapuolella). Se oli oikein söötti.

Valitettavasti eniten odottamamme Whishaw ei ilmaantunut, yksi italialainen paparazzi (joka oli paikalla teatteria vastapäätä olevassa ravintolassa vierailevan Sylvester Stallonen takia) kertoi että tämä lähti aikoja sitten. No, ei mahda mitään.

 

Meillä oli ainakin ihan hauska ilta, esitys oli kaikin puolin hyvä, ja ehkä Minjakin sai pienen kipinän lähteä uudelleen Lontooseen teatteriin.

Tässä muuten vielä yksi äänitiedosto, eli sisältää pienen pätkän myös näytelmästä! Äänessä mm. Whishaw.

Mojo / Harold Pinter Theatre 18.12.2013

Tämä nyt oli sitten toinen kerta Mojoa. Paikat erinomaisen loistavat eli Royal Circlen ensimmäisellä rivillä keskellä. No oli ne helvetin kalliitkin :-)

Ei varsinaisesti mitään uutta sitten viime kerran esitykseen. Whishaw oli edelleenkin koko esityksen valopilkku, vaikkei ne muutkaan mitään huonoja olleet. Nyt kun oli paikat hieman ylempänä (viimeksi istuin ihan edessä) niin näki koko näyttämön paremmin ja esimerkiksi niihin kahteen laatikkoon... Niin ja huomasi että Silver Johnnyn isoja kuvia oli laitettu parvien seinille (mikä ei tietty myöskään näkynyt permannon eturiveille).

Sateinen ilta, niin stage doorille ei tullut ketään näyttelijää. Kai ne on sokerista tehty sitten. Siellä oli kumminkin taas kymmeniä ihmisiä. Itse jäin etuovelle odottamaan, ja ei siinä muita ollutkaan sitten. Colin Morgania tuli hakemaan auto ja herra pujahti salamaa nopeammin autoon. Daniel Mays tuli jotain ihme takakautta ja käveli siitä meidän ohi. Tuli vaan "väärästä" suunnasta, niin en heti sitten kerennyt reagoimaan. Koska sen nimmari on ainoa mikä mun käsiohjelmasta edellisen kerran jälkeen puuttui. Lisäksi Brendan Coyle sai kävellä etuovesta ulos kanssa ihan rauhassa. Muita ei sitten näkynyt tällä kertaa, joten Whishaw ei saanut joulumarmeladejaan. Tarttee taas tammikuussa koittaa...

Nyt kun tämän on nähnyt livenä muutaman kerran, sekä arkistossa "alkuperäisen" version ja vielä sen leffaversionkin, niin pakko todeta ettei itse tarina ole sittenkään niin kauhean kantava. Siis on ihan hyvä, oikeinkin hyvä. Mutta tässä enemmän taitaa loistaa hyvät näyttelijäsuoritukset kuin se kertomus. Mä ekalla katsomiskerralla varmaan vaan häikäistyin hienoista näyttelijäsuorituksista.

Olivat myös uusineet kaikki mainosjulisteet teatterin ulkopuolella, ja nyt oli sitten mukana lainauksia kritiikeistä. Ihan hienoja ne uudetkin olivat. Vai mitä sanotte?

Tässä vielä yksi Mojo-kriitiikki, Camden Review-lehdestä.

The strong all-male cast, which also includes Colin Morgan, is eclipsed by Whishaw’s Baby – the oily, psychopathic son of Ezra filled with a terrifyingly unpredictable rage.

Mojo kriittikki parhaasta päästä

Arvostettu talouslehti Financial Times noteeraa myöskin Mojon - ja ennenkaikkea Ben Whishaw'n esityksen! 4 tähteä.

The play is overcooked in places, stalling under the weight of banter. But it is superbly delivered. Ben Whishaw is outstanding as Baby, giving a mesmerising, dangerously unpredictable performance. Daniel Mays makes a sweaty, motor-mouthed Potts with Rupert Grint as his panicky sidekick; Colin Morgan is a wiry, jumpy Skinny and Brendan Coyle is a brooding presence as Mickey. Meanwhile Tom Rhys Harries, as Silver Johnny, gamely brings a new meaning to hanging out in Soho.

(lihavointi ihan oma!)

Valokuvan copyright Geraint Lewis

Mojon ensi-ilta 13.11.2013

Aikamoisia arvosteluja Mojo on saanut! Keskiviikkona siis press night. Yleensä nyt näytelmillä on vaan 2-5 ennakkonäytöstä Lontoossa, mutta Mojolla niitä on ollut jo muutaman viikon (19 kpl) :-O Älkää kysykö miksi.

Ja hei, lisää näitä upeita tuotantokuvia löytyy Geraint Lewisin Mojo-kansiosta.

BBC:n sivuilla tänään myös juttua/haastatteluja Mojosta:

Ben Whishaw, now known on screen as MI6's Q, says he accepted the role in part because it's the total opposite of what he's usually offered.

"Often I've played withdrawn or slightly shy characters. Earlier this year I played Peter Llewelyn Davies in the play Peter and Alice: it was a lovely part but I knew I needed to take on something utterly different afterwards. My character Baby seems extrovert and initially comic - but as the play proceeds he gets more ambiguous. So this was a chance to explore something different in myself.

"But in my performance I try not to categorise him as a psychopath. People need to recognise a real human being there. And Jez's slightly heightened dialogue actually helps that process. The language is so rich it seduces the audience."

Ben Whishaw’s performance as corpse-eyed, unhinged Baby dominates the production. As gorgeous as he is terrifying, he embodies that switchblade danger and pill-buzzed sensuality to perfection. He’s a character who’s so badly damaged you can hardly make him out for the jagged, mangled edges, and his scenes with Colin Morgan’s pitiable Skinny are the production’s best. 

Rickson’s direction in the later scenes is fantastic, however, and things improve immeasurably when the action moves downstairs into the bar of Ultz’s evocative, unflashy set. It is, at the end of the day, Baby’s play, and Rickson and Whishaw work in quick-step synch to deliver what must surely be one of the year’s best performances. 

4 tähteä Exeunt Magazineltä.

************

There's also an impressive turn from Ben Whishaw as Baby, the son Ezra sexually abused. It is a role which requires a vulnerability mixed with psychopathic fury, and Whishaw’s superbly modulated performance does not disappoint.

Radio Times ei anna tähtiä... ja keskittyy jutussaan muutenkin Rupert Grintin roolin analysoimiseen.

************

What's On Stage antaa viisi tähteä:

Ezra's son Baby, played with dangerous psychotic charge by an utterly mesmerising Ben Whishaw, has seen a Buick on the street outside.

Baby's at the centre of this mythic, mockingly male, highly comic and exhilaratingly violent story, a sort of self-conscious combined rip-off tribute to Pinter, Mamet and Tarantino with odd patter-style echoes of music hall and the loosening of old East End values in the new rock and roll and criminality. 

And it's painted in stark, unforgettable imagery: the opening, explosive strut of the pre-show Johnny (Tom Rhys Harries) in the rooms above the club, echoed in a weird jukebox jelly-limbed jive by Whishaw later on; the shock of a post-party punch up with broken furniture and a sabre-wielding Baby; the Beckettian bins wheeled onstage, dead Ezra divided; the delivery of a silver jacket glinting in the stage lights; the upside-down captive. 

Other surprises abound. I don't remember Tom Hollander in the original version singing as well, or as howlingly, as Whishaw; or Andy Serkis being quite as boobyish as Mays, who is as slippery and shocking as an electric eel. Stephen Warbeck's soundtrack is a sly and atmospheric decoration of the rock and roll centre, too, and there's the best gunshot effect since the splattered wallpaper in Christopher Hampton's The Philanthropist. Unmissable.

 ************

Neljä tähteä antoi myös The Guardianin Michael Billington.

Ben Whishaw as Baby radiates a toxic stillness, yet never lets you forget that the character is a victim of paternal abuse.

You won't find much better ensemble acting than this, nor a play that so effectively punctures the pretensions of a hermetic gangland culture.

 ************

Pakko laittaa myös Evening Standardin kritiikkilinkki. Silti vain 3 tähteä.

Hehkutus alkaa jo ingressissä: The dominant member of the cast is the superb Ben Whishaw, but Rupert Grint, making his stage debut, holds his own in this revival of Jez Butterworth’s first play.

The dominant member of the cast is the superb Ben Whishaw, coolly sensual as vain and dangerous Baby, a borderline psychopath. Rupert Grint, making his stage debut, holds his own as drug-addled fool Sweets. As his pal Potts, Daniel Mays delivers a skilful and exuberant performance that’s full of quirks and twitches, while Colin Morgan impresses as the hapless Skinny. And Brendan Coyle stamps his authority on Mickey, the one older figure in a world that seems infatuated with youth.

************

Telegraphilta myös ne 4 tähteä.

Now Mojo is back, once again directed by Ian Rickson, and the show looks set to become a smash hit all over again, with a cast that includes Rupert Grint of Harry Potter fame in his stage debut, the mesmerising Ben Whishaw, and Daniel Mays, an actor of compelling virtuosity who is at the top of his game here. 

It is the combination of strong plotting and zinging dialogue that makes this play so addictive and disconcerting. And as well as the stunning turn from Mays and Grint, whose initial jubilation gives way to mounting terror, there is a superb performance from Whishaw, who brings a drop-dead arrogance and a chilling touch of the psycho to the late club-owner’s abused son, Baby. Colin Morgan is both wonderfully funny and desperately poignant as the club’s dim-witted cloakroom attendant, while Brendan Coyle, fresh from Downton Abbey, plays a devious heavy with terrifying authority. 

You might complain that this is a play up to its ears in debt to other writers, most notably Pinter and Tarantino, and that it lacks anything resembling a human heart. But boy is it fun in its impudent panache.

 

Mua muuten pikkasen naurattaa tää, mitä Time Out kirjoittaa:

Yes, if you’ve ever fantasised about TV’s Merlin, Ron Weasley and ‘Q’ from James Bond going mental with knives, guns and speed pills then this is the show for you. But Ian Rickson’s subtle West End production has a lot more to offer than thrills for the fangirls (and boys).

But the night belongs to Ben Whishaw. As abused young Baby, whose dead dad ‘did the funny on him’, he channels all the ambiguous sexual menace of the quiffs-and-blades era. His feline progress from reckless joker to gangster is completely riveting – and his singing bodes well for that forthcoming Freddie Mercury movie. Like its heroes, Butterworth’s play sometimes has more mouth than trousers. But it makes up for it in thrills and spills: this is as sharp as the West End gets.


Ensi-iltakuva Dan Wooller, muut Geraint Lewis

Mojo / Harold Pinter Theatre 2.11.2013

 

Siinä missä vieläkin pohdin oliko Richard II kuinkakin hyvä, niin tän illan esityksestä ei tarvitse pohtia sekuntiakaan. Huh, aivan täysin huimaavan hienoa teatteria!! No, 6 erinomaista näyttelijää lavalla, näytelmä joka on hauska ja synkkä ja ihana...

Tarkempaa analyysiä kun laskeudun pilvistä!

Illan kohokohta (itse näytelmän ohella) se kun Ben Whishaw muisti että olen Suomesta, hmmm... No oli toki kolmas kerta tänä vuonna kun herran tapaan, ja joka kerta vienyt jotain tuliaisia ja kortinkin ja jutellut vaihtelevan pituisia aikoja. Mutta silti. Hei oikeesti, se tapaa kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä joka ilta stage doorilla.

************

No niin, muutamien tuntien yöunien jälkeen voisin kirjoittaa pari sanasta lisää näytelmästä. Kirjoitan siitä varmaan lisää tiistain jälkeen, kun käyn V&A arkistossa katsomassa alkuperäisen version Royal Courtista.

Mojo on Jez Butterworthin eka näytelmä, sama ohjaaja kuin 1996 versiossakin eli Ian Rickson. Tarina sijoittuu Lontoon Sohoon, erääseen kuumaan heinäkuiseen päivään 1958. Näytelmän tapahtumapaikka on rokkiklubi Atlantic. Sen omistaja Ezra (jota ei koskaan nähdä lavalla) ja kilpaileva klubinpitäjä/gangsteri Sam Ross (jota ei myöskään nähdä) kiistelevät 17-vuotiaasta lupaavasta rokkistara Silver Johnnystä (Tom Rhys Harries). Aina siihen pisteeseen että Ezra päätyy kahtia sahattuna klubinsa roskiksiin...

Siinähän sitten ollaan, mitä klubille tapahtuu. Ezran psykopaattinen poika Baby (Ben Whishaw) haluaisi toisaalta ottaa ohjat, mutta niin tekee myös Mickey (Brendan Coyle), joka on ollut jonkunlainen apulaisjohtaja paikalla. Lisäksi klubin henkilökuntaan kuuluvat pukumiehet Potts (Daniel Mays) ja Sweets (Rupert Grint), joista jälkimmäinen oli myös koko henkilökunnan huumediileri :-)

Kuudes henkilö on Skinny (Colin Morgan), myöskin työntekijänä klubilla, ja ainakin Babyn sanojen mukaan tähän ihastunut (ainakin pukeutuu samoin). Baby kiusaa muita, sekä miekalla että myöhemmin muutenkin. Enpäs kerro juonesta enempää... etten pilaa yllätyksiä. Mutta tokassa näytöksessä ollaan viettämässä yötä klubilla koska pelätään Sam Rossin kostoretkeä... Hyvin musta komedia, kaiken kaikkiaan.

Kaikki näyttelijät olivat rooleissaan tosi hyviä. Tom Rhys Harrisin rooli oli pienin, eikä kovin montaa repliikkiä sanonutkaan. Suurimman osan ajasta kun oli lavalla roikkui nilkoistaan ketjuissa katosta... Daniel Mays oli tosi tosi hyvä, just hiljan näin sen Donmarissa The Same Deep Water As Me:ssa (josta kirjoitan ihan pian). Positiivinen yllätys oli myös Rupert Grint, joka nyt oli ensimmäistä kertaa teatterilavalla. Sweets on epävarma ja vähän nössykkä hahmo, joka hermoilee kovasti kuolevansa. Rupert oli oikeasti kyllä hyvä, eli kai se Harry Pottereissa näytteleminen on ollut opettavainen kokemus.

Brendan Coyle on varmaan nykyään tunnetuin Downton Abbey-sarjan hovimestarina, ja tämä oli kyllä hyvin erilainen rooli :-) Mickey on se aikuinen joka koittaa pitää tätä poikalaumaa ruodussa. Ei aina niin onnistuneinen seurauksin. Ja itselläkin on luurankonsa kaapissa, mikä käy ilmi toisessa näytöksessä.

Tosin hienon show'n tekee myös Colin Morgan (allaolevassa kuvassa rappusilla). Viimeksi näin hänet kesäkuussa Globen Tempestissä Arielin roolissa, ja tämä oli tottakai hyvin erilainen rooli. Torttutukkamalli ei kyllä sovi Colinille, koska sillä on niin isot hörökorvat :-) Varsinkin lopun kuolinkohtaus on erinomainen! Ja tarttee sanoa että ei se hullumpi kroppa ollut Colinillakaan...

Mutta tietenkin paras kaikista on Ben Whishaw. Enkä sano tätä nyt pelkästään siksi että on mun suosikkimies. Babyn psykopaattinen rooli on vaan tosi herkullinen. Hetkittäin tämä on ihan järkevän oloinen tyyppi, mutta pikkuhiljaa tämä ulkokuori murenee... Useita kertoja Whishaw myös laulaa pätkiä, ja ekan näytöksen lopun tanssikuviot on vaan jotain huikeaa. Ihan älyttömän hieno esitys. Piti vielä lisätä että mies on kyllä tainnut käydä salilla, koska ei ollut ihan kamalan rimpula, vaan tosi timmissä kunnossa. Ilman paitaa liihottaminen lavalla oli mukava bonus.

Pidin tästä siis kovasti paljon. Lavastus oli oikein passeli ja musiikki yllättäenkin pienessä roolissa vaikka kyseessä oli kuitenkin musiikkiklubille sijoittuva näytelmä. Muutama äkillinen ja yllättävä kohtaus. Whishaw heiluttamassa miekkaa oli näky mikä ei hetkeen unohdu!

Esityksen jälkeen stage doorille, jossa oli useita ihmisiä jo siinä vaiheessa kun menin hakemaan ennen kuutta lippujani! Siellä oli turva-aidat ja kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä. Ehkä toista sataakin. Mä aattelin strategisesti jäädä sinne laitamille odottamaan. Mutta näyttelijät kävivät kukin about vuorollaan siinä raapustamassa nimmareitaan, ja menivät takaisin! Lopulta turvamies alkoi keräämään aitoja pois ja sanoi että menkää koteihinne.

Stage door on siis tuolla kaukana, valolyhdyn kohdalla (vika vaalea talo oikealla)

No, siirryin takaisin teatterin edustalle, missä kaikki näyttelijät olivatkin, tekemässä lähtöä. Sain siitä sitten bongattua kaikki muut paitsi Daniel Maysin. Ja itseasiassa Brendan Coyle oli kadonnut kanssa jonnekin, mutta siltä mä sain nimmarin sieltä oven edustalta, koska siinä vaiheessa oli vähentynyt väki jo hieman. Rupert Grintille annoin suklaata, samoin kuin Colin Morganille.

Tärkeintä oli kuitenkin tavata Ben, että sain annettua hienot tuliaiseni sille. Olin tilannut Minjalta käsintehdyt kissatyynyliinat ja ne olikin tosi makeat. Ei Ben tietty avannut pakettia, mutta oli oikein otettu, halusi kätellä sun muuta. Ja muisti että mä olen Suomesta :-) Juteltiin siinä muutenkin hetki niitä näitä. Tarttee mennään nyt alkuviikosta uudelleen stage doorille kysymään mitä tykkäsivät siippansa kanssa personoiduista tyynyliinoistaan. Niiden lisäksi oli suklaata ja karpalolikööriä (koska Tennant ei huolinut :-) ).

Harold Pinter on kiva teatteri, kaunis ja kompakti. Vai mitä sanotte, kuva on otettu permannon tokalta riviltä taaksepäin. Mulla oli älyhyvä paikka, tokan rivin keskellä, ja onneksi vieressä ei istunut ketään, koska mulla oli niin paljon tavaraa (tulin siis suoraan Stratford-upon-Avonista).

Lippu maksoi muistaakseni £42, mikä on oikein edullinen. Muuten lippujen hinnat 10-85. Laitan sitten kritiikkejä kunhan niitä ilmestyy. Muutama kaveri on käynyt jo katsomassa, ja ainakin Revstanin blogissa tästä useampiakin kirjoituksia: ensimmäiset mietteet, seuraavat ajatukset ja kolmas kerta, enemmän analyysiä Babyn hahmosta. Myös The Other Bridge Project bloggasi aiheesta.

 

Ehdottomasti vuoden valopilkkuja mitä tulee teatteriin. Esityksiä on tammikuun loppupuolille, joten voisin lämpimästi suositella kaikille Lontoon kävijöille. Lippuja saa vielä ihan hyvin, mutta veikkaan että ei ehkä kauaa, kun sana kiirii ja kritiikit ilmestyvät (press night on 13.11.).

Muut kuvat on omia ottamia, mutta noi viralliset kuvat harjoituksista/esityksestä copyright Simon Annand.