Uncle Vanya / Harold Pinter Theatre 11.3.2020

Tšehovin Uncle Vanya (Vanja-eno) on hieno näytelmä, yksi suosikeistani, joten odotin kiinnostuksella mitä ohjaaja Ian Rickson saa aikaan Conor McPhersonin uudesta sovituksesta. Ainakin näyttelijäporukka oli ykkösluokkaa. Harold Pinter Theatren iltapäivänäytöksessä oli kyllä tosi väljää ja vaihdoin itseni aavistuksen paremmalle paikalle näkörajoitteiselta pylväspaikalta.

Ensimmäiseksi pitää kehua Rae Smithin lavastusta. Upeaa ajan patinaa, hieman romahtanutta kirjahyllyä ja rapistuvaa maalipintaa. Viemäriputket näkyvät seinillä, sientä ja hometta nurkissa, luonto on alkanut ryömiä jo sisään. Silmä lepää tässä näkymässä. Lisäksi Bruno Poetin kaunis valosuunnittelu on kaunista katsottavaa. Lavan vasemmalla olevista ikkunoista tulvii "luonnonvaloa" sisään, ja myös myrskyn ja sateen illuusio on hieno. Tulee mieleen joku hollantilainen maalaus, tiedättehän sellaisen missä siivilöityvä valo luo tunnelman. Myös tyylikkäällä puvustuksella (sekin Rae Smithin käsialaa) on osansa kokonaisvaltaisen kauniissa esityksessä. Toisessa näytöksessä maljakoissa on syyskukkia; kesä ja joutilaat ajat ovat menneet.

Tässä Vanja-enossa eno (Toby Jones) todellakin on pääosasssa. Hän nuokkuu, haastaa riitaa lähes kaikkien kanssa, on hyvin dominoiva hahmo lavalla. Sellainen härski ja nenäkäs, sarkastinen ja marttyyrimäinen. Tosi ärsyttävä tyyppi. En ole mikään Toby Jonesin fani, mutta tekee roolin kyllä hyvin. Ja huikea mielenpurkauskohtaus kun professori kertoo suunnitelmiaan tulevaisuudesta. Astrov (Richard Armitage) juopottelee ja tuskailee maailmanparannuksineen, mutta Armitage on tällä kertaa lavalla vähän kömpelö ja seipään niellyt. Enkä tiedä onko ihan välttämätöntä juoksennella sateessa paidatta, mutta kai sillä jotain silmäkarkkijuttua on tavoiteltu. Kovinkaan vahvaa latausta hänen ja professorin nuoren vaimon Yelenan (Rosalind Eleazar) ei kyllä ole, vaikka nainen koittaa pitää syväänuurrettuja mekkoja.

Se kuka on raikas ja ihastuttava on Aimee Lou Woodin esittämä Sonya! Sopiva sekoitus viattomuutta, Astrovin sokeaa palvontaa ja elämän realiteetit ymmärtävää nuorta naista. Upea roolityö. Ciaran Hinds tekee myös hienon roolin itseään täynnä olevana professorina. Itsekäs heppu joka ei tunnu huomioivan ketään, ei edes nuorta vaimoaan. "We must be practical" sanoo tämä epäkäytännöllisyyden mestari. Ensemblen täydentää Peter Wightin kitaraa näppäilevä Telegin, taustalle sulautuva Vanjan äiti (Dearbhla Molloy) ja aika isossa osassa oleva vanha lastenhoitaja (Anna Calder-Marshall). Calder-Marshall on kyllä tosi symppis roolissaan.

Kukin hahmo puhuu vuorollaan suoraan yleisölle; en ole ihan varma pidänkö tästä tehokeinosta. Myös henkilöiden sukulaisuussuhteita korostetaan jatkuvasti, ehkä halutaan varmistaa että kaikki varmasti tietävät asian.

Vaikka Tšehov määrittelee itse näytelmänsä komediaksi niin minä näen varsinkin tässä versiossa enemmän tragediaa. Sonjan onneton yksipuolinen rakkaus Astroviin, Vanjan elämän hukkaaminen ja professorille raataminen, Astrovin epätoivoiset luonnonsuojeluyritykset, Vohvelin (ja lähteneen vaimonsa) tragedia, kun hän on saanut jäädä taloon elätiksi. Jelenan tragedia on olla nuorena ja nättinä naimisissa itsekeskeisen ja kihtisen ukonköppänän kanssa. Kaikilla on oma pieni ankea tilanteensa jonka kanssa on vaan selvittävä. Eihän se muuksi muutu, vaikka arki palautuukin ennalleen kun professori ja vaimonsa palaavat kaupunkiin. Vanja syyttää professoria ja tämän vaimoa arjen sotkemisesta ja Jelenaa erityisesti kaikkien lumoamisesta. Vaan olisiko hyvä kaikkien katsoa peiliin?

Minulle tässä versiossa tärkeimmäksi henkilöhahmoksi nousee Sonja ja tämän onneton rakkaus. Miten Astrov, joka vaikuttaa fiksulta ja valistuneelta mieheltä, ei huomaa mitään. Tai vaikka huomaakin niin on niin tyly ja isovelimäinen. Sonja kärsii, mutta myös alistuu kohtaloonsa. Elämä jatkuu ja sillä sipuli. Sonja koittaa myös auttaa muita; keksiä pitkästyneelle Jelenallekin tekemistä, mutta tämä haluaa kai velloa omassa kohtalossaan. Sonjalla on luonnetta ja selkärankaa siinä missä koko muu sakki vaan vätystelee ja kaikki hajoaa ympäriltä.

Onko epävarmuus joskus kuitenkin parempi asia kuin varma tieto kysyy Tšehov. Katsomo naurahtaa kun Astrov toteaa sadan vuoden päästä ihmiskunnan ratkaisseen ongelmansa. Senkun näkisi.

Lopuksi kaikki palaa ennalleen, mutta silti kaikki on muuttunut. Professorin ja Jelenan kesävierailu muutti talouden dynamiikan. Astrovin ja Sonjan välillä on ikävä jännite. "We have to live" toteaa Sonja ja jatkaa askareita. Ihmisen on alistuttava kohtaloonsa.

Varsinaisesti mitään uutta Rickson ei Vanja-enoonsa tuo, mutta kaunista katseltavaa ja hyvää perusteatteria. Ei tässä mitään vikaa ollut, mutta ei mitään ihmeellistäkään. Vaikka Vanja oli isossa roolissa niin onneksi muihinkin rooleihin oli saatu potkua hyvillä näyttelijävalinnoilla. Ja onneksi Sonja oli niin loistava! 2,5 tunnin esitys oli juuri sopivan mittainenkin. Jäi hyvä fiilis.


Kuvien copyright Johan Persson.

Vanja-eno / Uppsala Stadsteater, Teatterikesä 5.8.2015

No jopas oli erilainen Vanja-eno tämä ruotsalaisten tulkinta! Raikas, ronski ja musiikkipitoinen. Uppsalan kaupunginteatterin viime talven hitti saapui Tampereelle Teatterikesään vetämään Vanjan kaksi kertaa, ja olen tosi iloinen että pääsin tämän näkemään.

Latvialaissyntyisen Yana Rossin ohjaustyö oli hetkittäin sellainen mutkat suoriksi versio, mutta kestoa silti liki 3 tuntia. Tällä kertaa tapahtumat sijoittuivat nyky-Ruotsiin, ja Vanja ja Sonja pyörittävät Bed & Breakfast -paikkaa. Ensimmäinen näytös mennään jatkuvan viinanjuonnin ja pilvenpolttelun merkeissä. Välillä musisoidaan (lavan oikeassa reunassa on rumpusetti, basso ja kitara) ja sitten taas örvelletään pitkin lavaa. Vanja makaa puolet ajasta sammuneena lattialle. On tuhottoman kuuma, kaikki ovat vähissä vaatteissa, kärpäset surisevat. Professori saapuu uimasta, märkäpuku päällä ja räpylöitä käsissään kantaen. Hän on missannut Sonjan synttäripiknikin kokonaan. Muuta naureskelevat tämän asustetta, mutta Astrov väittää sinilevätilanteen olevan niin paha, että asuste on ihan fiksu.

Humalaiset tyypit pelaavat Twisteriä (ääreishauskaa katsottavaa), laulavat Sonjalle, juovat lisää, musisoivat... Sonja puolustaa Astovin paatoksellisia luontopuheita liikuttavasti. Astrov kerää rahaa Greenpeacelle ja vastustaa arktisten alueiden porauksia. Sekä on vegaani... 

Teksti saa ihan uusia ulottuvuuksia kun Ilja (Telegin) kertoo miten vaimo läksi heti häiden jälkeen. Niin, heti alusta asti on selvää kuinka Iljalla ja Trugvellä (majapaikan pitkäaikainen asukas) on suhde. Miksiköhän Iljan vaimo mahtoikaan lähteä :-)

Kun ukonilma lopulta saapuu ja vie sähköt, niin sitten hipsutellaan taskulamppujen valossa. Jelena (joka muuten on raskaana, eli tuo myös oman lisämausteensa koko näytelmään) koittaa helpottaa miehensä kipuja runkkaamalla tätä, mutta ei sitten jaksakaan, joska professori tietenkin saa lisää vettä myllyynsä ettei kukaan välitä hänestä kun on vanha ukonrahjus. Onneksi ex-anoppi tulee viemän professorin sänkyyn ja lukee tälle.

Miesväki (Ilja & Trugve, Astrov ja Vanja) istuu taas kännäämässä sohvalla, ja Vanja marmattaa miksei kosinut Jelenaa 10 vuotta aiemmin. Sonja tulee paikalle, soittaa akustista kitaraa ja laulaa (Dana Del Rayn Summertime Sadness), menevät syömään keittiöön.

Toinen näytös sitten ollaan tolkuissaan, Vanjakin käy aamutuimaan lenkillä! Aamupalapöydässä on vilkasta ja taustalla Trygve on suihkussa. Keskustelu käy vilkkaana. Iljan ja Trugven välit ovat viilenneet. Porukka on vaihteeksi selvinpäin. Miettivät kuinka Astrov on notkunut heillä kauan eikä piittaa metsistään tai potilaistaan. Sonja murehtii ulkomuotoaan ja taas Ilja ja Trugve lohduttavat ja kehuvat tämän silmiä ja hiuksia. Yhdessä Jelenan kanssa päättävät tehdä Sonjalle muuttumisleikin! Tadaa, pikkumusta päälle, Ilja laittaa hiukset nätisti (Sonjan näyttelijällä ihanat pitkät punertavat hiukset) ja Jelena meikkaa. Lopuksi vetää silmän ympärille kauheat siniset renkaat. Jotka Sonja huomaa vasta myöhemmin kun ottaa selfien. Siihen loppuu sekin ilo, ja loppunäytelmän Sonja kulkee farkuissa ja ruutupaidassa, mököttäen. Ja välillä kitarasta kiukkuista murinaa soittaen.

Astrovin massiivinen ilmastonmuutossaarna (mihin on otettu mukaan Putinit ja Venäjän metsäpalot 2010 ja ties vaikka mikä) saa ansaitsemansa väliaploditkin! Lavalla olijat katsovat hieman monttu auki. Saarna ansaitsee myös aplodit yleisöltä! Ihan syystä.

On muuten aika kohtaus sekin kun Astrov lopulta tunnustaa miksi on suunnilleen muuttanut paikkaan asuvaan. Riipii päältään paidan ja astiat pöytäliinoineen pöydältä, ja asettuu pöydälle: syö minut! Valitettavasti Jelena ei kerkeä ottaa kun maistiaisen kun suihkunraikas Vanja pyyhältää paikalle suklaarasian ja pehmolelun kera! Huh! 

Professori kutsuu kaikki koolle, ja kertoo paikan myyntisuunnitelmistaan ja miten loppurahoilla voi ostaa Mallorcalta kesämökin. Seuraa tietenkin riitaa ja lopuksi Vanja purkautuu että hänestä olisi voinut tulla mitä hyvänsä, vaikka uusi Dostojevski. Tähän muut innostunuvat, ja heittelevät muita nimiä Selma Lagerlöfistä Kurt Cobainiin. Sonja lukee Bronten Humisevaa Harjua mikrofoniin... Kunnes Vanja tulee mikrofoniin huutaen ase kourassa riehumaan.

Muut ovat palaamassa kaupunkiin, mutta vielä ennen lähtöä Astrov ja Jelena panevat näppärästi pleksiseinää vasten. Vanja jää lukemaan kaupan kuittia ääneen, eikä edes huomaa Sonjan huitaisevan pilleripurkkia naamaansa. 

Vaikka näyttelijät puhuivat riikinruotsia, niin yllättävän hyvin siitä sai selvää ja oysyi kärryillä. Toki turvauduin tekstityksenkin (suomi ja englanti). Tosin se herätti monessa kohdassa hämmästystä ja hämmennystä, koska ne olivat keskenään ihan erilaisia välillä. Siinä missä suomiteksti puhui boolista, niin englanninkielinen puhui Pimm'sistä! Toki niitä oli myös lyhennetty, reippaastikin, mutta että ne oli myös muokattu lukijakuntaa ajatellen. Katsojaa toki varoitettiin pelkistyksestä jo heti kättelyssä: " Tekstitykset ohjaajan toiveesta pelkistettyjä". No... sitä ne olivat. Kun Astrov piti ilmastonmuutossaarnaansa, tekstityksessä luki: "improvisointia ilmastonmuutoksesta" :-)

Lavastus oli mainio. Kiinteä, pleksimuovista tehty tunnelimainen rakennelma taustalla, missä on vanhoja puisia ovia. Siellä tunnelissa on sitten keittiö, kylppäri/vessa ja muita huoneita, missä välillä vedetään kohtauksia, kun ei olla lavalla. Ja niissä myös näytellään paljon sellaisia äänettömiä taustakohtauksia. Esimerkiksi yksi sellainen on kuolleen lokin onkiminen tukkeutuneesta vessan pöntöstä. Tsehovista puhutaan myöhemminkin, ja myös Lokki-näytelmästä. Trugve kysyy kuka on Tsehov. Lakoninen vastaus: niin öljynporauslautalla ei lueta Tsehovia.

Yksi parhaita asioita olivat laulu- ja soittotaitoiset näyttelijät. Heiltä sujuu rockklassikot Doorsin Break On Through'sta Tom Waitsin All the World is Greeniin ja Bowieen. Sonja laulaa upeasti! Ja Trugven näyttelijä soittaa myös saksofonia. Lopussa myös Vanjan äiti (tamburiini) ja majatalon asukas (xylofoni) liittyvät mukaan soittoon kun vetävät Status Quon Living On an Islandin. Aivan omannäköisensä sovitukset saivat nämä biisit.

Näyttelijät ovat toinen toistaan parempia, ja tietenkin itselle kaikki ihan vieraita. Rumaa Sonjaa ei nähty taaskaan, koska Emelie Wallenberg oli kukkaakin kauniimpi ja hehkeämpi. Yngve Dahlberg oli tosi erinomainen Astrov, raamikas ja vihreän maailmanparantajan prototyyppi, Pariskunta Ilja (Eli Ingvarsson) ja Trugve (Logi Tulinius) olivat molemmat aika isossa roolissa, semminkin kun Trugve on kokonaan uusi hahmo!

Vaikka tätä oli modernisoitu, lisätty ihmisiä, niin sama tuttu tarina siellä oli. Ilmastonmuutosagendoineen erittäin ajankohtainen ja koskettava. Se pysähtyneisyyden ja toimettomuuden fiilis,  kuinka "jotain tarttis tehdä" mutta kukaan ei saa oikein aikaan mitään. Loppu on tavallista lohduttomampi, kun Sonja päättääkin luovuttaa. Mutta katsoja tuntee kokeneensa jotain suurta, silmät avaavaa ja mykistävää.

Varmasti sellainen esitys joka jakaa katsojien mielipiteet kahtia. Minä tykkäsin kovasti, oli moderni tulkinta, mutta silti niin tuttu. Kiitos Teatterikesä!!

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Valokuvien copyright Micke Sandström.

Vanja-eno / Kansallisteatteri 17.9.2014

Ja heti perään HKT:n Vanjan jälkeen Paavo Westerbergin ohjaama Kansallisteatterin versio. Ensi-illassa oli paljon suomalaisen teatterimaailman silmäätekeviä, siis myös minä ja Talle (jonka haltioituneen kirjoituksen aiheesta voi lukea blogistaan).

Mistäs sitä aloittaisi. Koska kyseessä on näytelmä missä mun suosikkinäyttelijäni esiintyy, niin en varman pysty olemaan kovinkaan objektiivinen. Ja ei kai mun tarttekaan, kun tämä on mun blogi. Eero Aho on vaan niin julmetun hyvä tässäkin, että kukaan ei Suomessa pysty moiseen. Oho, kovia sanoja, mutta tämä nyt on mun mielipiteeni tästä :-) Sitäpaitsi mikään näytelmä mikä alkaa vähäpukeisella Eero Aholla EI VOI olla huono.

Kansiksen Vanja-eno alkaa hienolla kuoromusiikilla (upeasta musiikista ja äänisuunnittelusta vastaa Sanna Salmenkallio) ja pyörivän lavan kääntymisellä. Varsin näyttävää siis. Ja sitten... Astrov (no se henkeäsalpaava Eero Aho) tulee sisään, riisuu paidan ja pesee kasvonsa etuosan lammikossa. Siitä sitten lähdetään liikkeelle, hienolle visuaaliselle matkalle. Rappeutunut ja suuri kartano, nuhruisia vanhoja kirjoja, mutta kauhean näyttävää ja suurta ja vaikuttavaa. Astrov ja Vanja ovat selkeästi krapulaisia, rentoja ja hyviä kavereita. Professori (sporttiseksi stailattu Heikki Nousiainen) ja vaimonsa Jelena (upea Krista Kosonen) palaavat luontoretkeltä.

Koko lavastus on hirveän hyvä, joten isot kiitokset Markus Tsokkiselle (joka vastasi myös Kansiksen Lauantain mestarillisesta lavastuksesta). Visuaalisesta inspiraatiosta kiitetään valokuvaaja Lori Nixiä (ja tämän kuvaa Library, sarjasta The City), ja kyllä sen vaikutuksen huomaakin. Puu keskellä lavaa (Tampereen Teatterin Les Mis, anyone?) ja lopussa kaatuneena. Mutta kokonaisuutena lavastus toimii ja pyörivää lavaa käytetään hyväksi loistavasti. Toisessa näytöksessä lava on avarampi ja valoisampi, vaikka perusrunko on sama. Vesilammikot ovat vaihtuneet hiekkakasoihin.

Myös valosuunnittelu (Pietu Pietiäinen) miellyttää silmääni. Puvustus (a'la Pirjo Valinen) on ajatonta, tummaa ja ei mitään silmille hyppivää. Ja Jelenan puvut, huh! Ne pukevat Krista Kososta hyvin imartelevasti (ja en mä valita Eero Ahon vaatteistakaan,..).

Kyllä Eero Aho osaa näytellä ihan oikeasti, eikä vaan esitellä hyvää kroppaansa. Ettei tartte sitä pelätä. Jos jollain suomalaisella näyttelijällä on karismaa niin hänellä (muutama muukin tulee mieleen, mutta...). Läsnäolo lavalla on vaan niin intensiivistä. Tämän Astrov on kiihkomielinen vihreiden arvojen puolestapuhuja, jolla tuntuu elämässä olevan jäljellä vain kauneus. Elämä on ollut valtava pettymys ja nyt on ympäristökin pilattu lopullisesti. Hetkellinen valonpilkahdus elämään kauniin Jelenan muodossa, mutta sitten takaisin paluu entiseen.

Tarttee sanoa että Krista Kosonen yllätti mut - positiivisesti. En ole häntä kauheasti missään nähty (kun katson niin huonosti kotimaisia elokuvia ja vielä huonommin kotimaisia tv-sarjoja) mutta oma mielikuva ei ole ollut ehkä kauhean positiivinen. Mutta nainenhan osaa näytellä, ja vieläpä oikein hyvin! Tyylikäs kokonaisuus lyhyine hiuksineen ja klassisen kauniine pukuineen. Tässä on Jelena!

Emmi Parviainen on naiivi Sonja (ei ole ruma tämänkään Vanja-enoversion Sonja, ei). Tästä Sonjasta näkee alusta asti, että hän on silmittömän ihastunut Astroviin (toistelee tämän luonnonsuojelupuheita kuin papukaija). Osittain tämä on teinityttömäistä palvontaa, mutta Sonja myös selkeästi tuntuu välittävän tohtorista. Sonja koittaa epätoivoisesti vietellä tohtoria, vaikka tietääkin olevansa ruma. Unenomainen märkä tanssikohtaus tuntuu kuin irralliselta osalta, hieman päälleliimatulta. Onhan se hieno ja eroottinenkin, mutta ei ehkä sovi näytelmän kokonaisuuteen.

Kristo Salmisella ei ihan ole isänsä kokoista lavakarismaa, mutta ihan kelvollisesti tämä suoriutuu Vanjan pääroolista. Vanja on lihava, väsynyt, ikäistään vanhemman oloinen, ja hetkittäin hyvinkin teatraalinen. Vanjalla on tässä hieman pienempi rooli kuin HKT:n versiossa. Mutta Vanjan riehuminen lopussa - "me luultiin et sä oot joku yli-ihminen" - on hienoa katseltavaa. Mun vieressä istuvat vanhemmat rouvat supattelivat useaan otteeseen miten Kristo on isänsä näköinen.

Seela Sella on pienessä (mutta tärkeässä) osassa vanhana lastenhoitajana. Ja aina yhtä luotettava Seppo Pääkkönen Vohvelina (Telegin) on taustalle sulautuva ja uskollinen, kuin vanha työruuna. Se toisen näytöksen moottorisahakohtaus!

Ei mitenkään yllättävästi tässäkin Vanja-enossa se Astrovin, Vanjan ja Vohvelin kännikohtaus on aivan huikean hauska. Vedellä lutraaminen ja sanaleikit ("pannaan vippulat hinkumaan") saavat kyynikonkin suupielet ylöspäin. Eturivin katsojia varoitetaankin kastumisesta - ihan aiheesta. Ja se Astrov! Suomalaiset miesnäyttelijtä ovat taitavia esittämään humalaisia (oiskohan kansanluonteessa noin yleisestikin) mutta Ahon suoritus on ihan vertaansa vailla. "Anteeksi mulla ei ole kravattia".

Näytelmässä kaikki ovat onnettomia tavallaan, kuka mistäkin syystä. Jelena kokee olevansa oman elämänsä sivuhenkilö. Ja tekevätköhän Jelena ja Astrov ennätyksen yhdessä näytelmässä tapahtuvien lentosuukkojen lähettämisessä tässä? Kenties...

Kansiksen Vanja on pitkä (yli 3 tuntia), mutta se ei tunnu lainkaan pitkältä. No joo, muutamasta kohdasta olisi voinut hieman nipistää pituutta (vaikka se ovissa ramppaaminen ja niiden paiskominen oli musta vähän turhaa). On hassua miten 100 vuotta sitten Suomessa ensi-esityksensä saanut näytelmä voi ollakin teemoiltaan vielä niin ajankohtainen tänäkin päivänä. Ympäristön tuhoutuminen, ihmisten turhautuminen elämäänsä, hukkaanheitetyt hetket ja toivottomat rakkaudet...

Mutta on tämä ehdottomasti yksi teatterisyksyn tapauksia. Ja vaikkei saisikaan verrata tai valita (ai miten niin ei saisi) niin mun valinta pääkaupunkiseudun Vanjasta on ehdottomasti tämä. Ei "se toinenkaan" huono ole, mutta tässä useammat elementit loksahtavat paremmin kohdalleen. Ja turha kai enää mainita että tässä on lisävalttina Eero Aho.

Vertailun vuoksi olen 21.10. menossa Lontoossa katsomaan myös yhtä versiota Vanjasta.


Kuvien copyright Stefan Bremer

Vanja-eno / Helsingin kaupunginteatteri 16.9.2014

Syksyn kahdesta Vanja-enosta ensimmäisenä omalle kohdalle osui Helsingin kaupunginteatterin versio.

Jostain syystä en ole Vanjaa ennen teatterissa nähnytkään, eikä tarinakaan ollut niin kovin tuttu. Ja kun kyseessä oli ensimmäinen ennakko, niin käsiohjelmaakaan ei ollut saatavilla. Jotenkin ärsyttää kun joutuu näkemään minkä tahansa esityksen "sokkona" - koska käsiohjelmat ovat ihan huikean tärkeitä itselle. No, tällä mennään.

Näytelmä on tuhlatun elämän klassikko, jonka teemoja ovat joutilaisuus, uhrautuminen sekä tavoittamattomat unelmat. Näin sanoo HKT:n kotisivut ja uskottavahan se on.

Lähtökohdat tälle versiolle ovat ristiriitaiset. Mukana muutama mun suosikkinäyttelijä (Esko Salminen ja Martti Suosalo). Mutta myös yksi sellainen mistä en tykkää. Ei auta, avoimin mielin katsomaan. Valitettavasti täytyy todeta, että jos ei jostain tykkää, ei siitä tykkää. Olkoonkin yleisesti tunnustettu ja kehuttu. Minkä verran tämä vaikuttaa omaan mielipiteeseen näytelmästä?

No mutta asiaan. Unkarilainen Tsehov-spesialisti Tamas Ascher vastaa ohjauksesta, mielestäni ihan mallikkaasti. Lavastus (Zholt Khell) on rapistuva kartanomiljöö; aika pelkistetty mutta hyvin slaavilaishenkinen. Lautalattiat, piano, gramofoni, epäparisia huonekaluja, pitkä pirttipöytä. Taustalla puuntekopaikka kirveineen. Vähän nuhruista. On kuuma. Kärpäset surisevat (liiankin kovaa, ainakin neljännelle riville) ja hiki valuu. Astrov (Martti Suosalo) istuu yksin nurkassa tuolilla.

Talon järjestys on sekaisin sen jälkeen kuin vanha professori Serebrjakov (Esko Salminen) ja nuori kaunis rouvansa Jelena (Anna-Maija Tuokko) ovat muuttaneet sinne kesäksi. Ja siinähän seurue lipuukin lavalle "hurmaavaa, hurmaavaa, ihmeellisiä maisemia" toteaa professori. Vaikuttava sisääntulo todellakin. Salminen on aina hurmaavan elegantti. Maatila on professorin ensimmäisen vaimon, tai tämän lasten oikeammin. Vanjan kauna professoria ja tämän vaimoa kohtaan on käsinkosketeltavaa, jos kohta samalla Jelena on ihastuttava ja Vanja tätä koittaa kosiskella.

Melkein yhtä isossa roolissa Vanjan kanssa on lääkäri Astrov. Tämä on metsien mies, siis luonnonsuojelija, viherpipertäjä, maailmanparantaja. Joka hullaantuu aivan täysin ja yhtäkkiä Jelenaan. Vanjaa kaduttaa ettei kosinut Jelenaa kymmenen vuotta aiemmin.

Valitettavasti Vanjan sisko Sonja (jonka pitäisi olla kauhean ruma, mutta Iida Kuningas on kyllä kaikkea muuta) on hyvin ihastunut Astroviin, ilman vastakaikua. Astrov janoaa kauneutta, ja kohtelee Sonjaa pikkusiskon lailla.

Kukaan ei tunnu välittävän myöskään professorista. Ei edes tämän vaimo, joka antautuu vieraan miehen syleilyyn, tuskasteltuaan ensin miten kamalaa elo vanhan kääkän vaimona on. Ei auta että tämä huutaa olevansa "ainoa joka elää täysillä". Professorin yöllinen (kipu)kohtaus on samalla sekä hieno että hieman liian yliampuva. Salmisen bravuurikohtaus tässä näytelmässä kuitenkin.

Vanjan ja Astrovin kännikohtaus on hauska, ja varsinkin Suosalo on ihan huikean loistava ikkunasta putoamiseen kaikkineen. Tätä seuraa kaunis kohtaus Sonjan ja Astrovin välillä, pieni yöpalahetki kurkkuineen ja juustoineen. Sitten on naisten vuoro vetää överit, monella eri tasolla. Pikkaisen taas yliampuvaa mun makuun.

Toinen näytös on toimivampi kun ensimmäinen, vaikka ei sekään nyt ihan hirveästi sytytä. Mutta se roolihenkilöiden turhautuminen tulee hyvin esiin. Miten maatilalla niska limassa raatamalla rahoitetaan professorin lorvivaa elämäntyyliä kaupungissa ja sitten tämä kehtaa alkaa puhumaan tilan myymisestä. Vanja hermostuu lopullisesti, hurjine seurauksineen.

Vanjalla tuntuu olevan kaikki kortit käytetty ja kaikki toivo muutenkin mennyttä. Palvova suhde professoriin on ollutta ja mennyttä ja Jelenakin tunteen intohimoa vain muita miehiä kohtaan. Jelena ja professori tartuttivat joutilaisuuden ilmapiirin koko kartanonväkeen ja kun pariskunta vihdoin poistuu kuvioista voidaan palata entiseen. Paitsi asiat ovat muuttuneet, ja koko ilmapiiri on lohduton, synkkä ja masentava. Vanjaa ahdistaa, mutta elämä jatkuu. Sonja haluaa uskoa että kuoleman jälkeen koittaa onni; silloin saa levätä: "Me saamme vielä levätä".

Tässä oli paljon hyvää, mutta myös monta asiaa mitkä eivät ihan täysillä iskeneet. Näytelmässä oli kahdesti kohtauksen vaihto toteutettu sulkemalla esirippu ja soittamalla slaavilaista musiikkia. Kovin pitkiä taukoja ja lavalla ei näennäisesti tapahtunut mitään mullistavaa. Aivan liian pitkiä nämä tauot. Vai onko sitä niin tottunut siihen että lavasteita voidaan vaihtaa ns. lennossakin?

Suosalo oli esityksen helmi, mutta Iida Kuningas oli myös erinomainen. Pekka Huotari oli myös oikein oivallinen Vohvelina, eli köyhtynyt tilallinen Telegin.

Väliajan jälkeen tulee hetkeksi mieleen, että kohta menee usko koko Tsehoviin, tai ainakin viime aikojen teatterisovituksiin. En tykännyt viime vuoden Kansallisteatterin Kirsikkapuistosta juuri lainkaan, ja ei HKT:n Vanjakaan ihan vakuuta.


Kuvien copyright Tapio Vanhatalo

Vanja-enot tulevat

Nimittäin rynnäköllä ensi syksynä. Sekä Helsingin kaupunginteatteri että Kansallisteatteri ovat päättäneet kumpikin ottaa Tsehovin klassikon ohjelmistoonsa. Ensi-illatkin ovat syyskuussa päivän välein. Kun kuulin tästä asiasta ensimmäisen kerran, niin en ollut uskoa silmiäni (luin siis asiasta, enkä kuullut). Varsinkin kun kummassakin on vielä todella (mun mielestä) tasokkaat näyttelijät ja muut tekijät.

Miksi sitten Vanja-eno, ja miksi juuri nyt? Twitter-porukalla asiaa pohdittiin helmikuun puolivälissä taas yhdellä Nanda Devi -illallisella. Kunnes selvisi (google auttaa) että syksyllä tulee kuluneeksi sata vuotta siitä kun näytelmä sai Suomen kantaesityksensä. Eli meidän suunnittelema Vanja-enon Twitter-kampanja hyytyi jo ennen kuin alkoikaan (mutta suunnittelu oli kuiteskin hauskaa).

Paavo Westerberg ohjaa (ja on myös suomentanut ja sovittanut tekstin) Kansallisteatterin version. Rooleissa Eero Aho, Kristo Salminen, Krista Kosonen, Seela Sella, Seppo Pääkkönen, Terhi Panula, Heikki Nousiainen ja Emmi Parviainen.

Helsingin kaupunginteatterin (joka muuten liittyi Twitteriin 26.3.) version ohjaa unkarilainen Tsehov-spesialisti Támas Ascher. Rooleissa Santeri Kinnunen, Esko Salminen, Martti Suosalo, Anna-Maija Tuokko, Iida Kuningas ja Tiia Louste.

Eli liuta mun suomalaisia suosikkinäyttelijöitä molemmissa. Olen menossa katsomaan HKT:n versiota ennakkoon ti 16.9. (ehkä uudelleen myöhemmin, mutta tähän hätään loppusyksy ei ollut vielä myynnissä) ja Kansallisen versiota ensi-iltaan ke 17.9. (ja 27.10. uudelleen). Saapas nähdä, mielenkiinnolla odotan, koska en ole Vanja-enoa koskaan nähnyt.


Kansalllisteatterin kuvan copyright Stefan Bremer
HKT:n kuvan copyright HKT