Ensimmäiseksi pitää kehua Rae Smithin lavastusta. Upeaa ajan patinaa, hieman romahtanutta kirjahyllyä ja rapistuvaa maalipintaa. Viemäriputket näkyvät seinillä, sientä ja hometta nurkissa, luonto on alkanut ryömiä jo sisään. Silmä lepää tässä näkymässä. Lisäksi Bruno Poetin kaunis valosuunnittelu on kaunista katsottavaa. Lavan vasemmalla olevista ikkunoista tulvii "luonnonvaloa" sisään, ja myös myrskyn ja sateen illuusio on hieno. Tulee mieleen joku hollantilainen maalaus, tiedättehän sellaisen missä siivilöityvä valo luo tunnelman. Myös tyylikkäällä puvustuksella (sekin Rae Smithin käsialaa) on osansa kokonaisvaltaisen kauniissa esityksessä. Toisessa näytöksessä maljakoissa on syyskukkia; kesä ja joutilaat ajat ovat menneet.
Tässä Vanja-enossa eno (Toby Jones) todellakin on pääosasssa. Hän nuokkuu, haastaa riitaa lähes kaikkien kanssa, on hyvin dominoiva hahmo lavalla. Sellainen härski ja nenäkäs, sarkastinen ja marttyyrimäinen. Tosi ärsyttävä tyyppi. En ole mikään Toby Jonesin fani, mutta tekee roolin kyllä hyvin. Ja huikea mielenpurkauskohtaus kun professori kertoo suunnitelmiaan tulevaisuudesta. Astrov (Richard Armitage) juopottelee ja tuskailee maailmanparannuksineen, mutta Armitage on tällä kertaa lavalla vähän kömpelö ja seipään niellyt. Enkä tiedä onko ihan välttämätöntä juoksennella sateessa paidatta, mutta kai sillä jotain silmäkarkkijuttua on tavoiteltu. Kovinkaan vahvaa latausta hänen ja professorin nuoren vaimon Yelenan (Rosalind Eleazar) ei kyllä ole, vaikka nainen koittaa pitää syväänuurrettuja mekkoja.
Se kuka on raikas ja ihastuttava on Aimee Lou Woodin esittämä Sonya! Sopiva sekoitus viattomuutta, Astrovin sokeaa palvontaa ja elämän realiteetit ymmärtävää nuorta naista. Upea roolityö. Ciaran Hinds tekee myös hienon roolin itseään täynnä olevana professorina. Itsekäs heppu joka ei tunnu huomioivan ketään, ei edes nuorta vaimoaan. "We must be practical" sanoo tämä epäkäytännöllisyyden mestari. Ensemblen täydentää Peter Wightin kitaraa näppäilevä Telegin, taustalle sulautuva Vanjan äiti (Dearbhla Molloy) ja aika isossa osassa oleva vanha lastenhoitaja (Anna Calder-Marshall). Calder-Marshall on kyllä tosi symppis roolissaan.
Kukin hahmo puhuu vuorollaan suoraan yleisölle; en ole ihan varma pidänkö tästä tehokeinosta. Myös henkilöiden sukulaisuussuhteita korostetaan jatkuvasti, ehkä halutaan varmistaa että kaikki varmasti tietävät asian.
Vaikka Tšehov määrittelee itse näytelmänsä komediaksi niin minä näen varsinkin tässä versiossa enemmän tragediaa. Sonjan onneton yksipuolinen rakkaus Astroviin, Vanjan elämän hukkaaminen ja professorille raataminen, Astrovin epätoivoiset luonnonsuojeluyritykset, Vohvelin (ja lähteneen vaimonsa) tragedia, kun hän on saanut jäädä taloon elätiksi. Jelenan tragedia on olla nuorena ja nättinä naimisissa itsekeskeisen ja kihtisen ukonköppänän kanssa. Kaikilla on oma pieni ankea tilanteensa jonka kanssa on vaan selvittävä. Eihän se muuksi muutu, vaikka arki palautuukin ennalleen kun professori ja vaimonsa palaavat kaupunkiin. Vanja syyttää professoria ja tämän vaimoa arjen sotkemisesta ja Jelenaa erityisesti kaikkien lumoamisesta. Vaan olisiko hyvä kaikkien katsoa peiliin?
Minulle tässä versiossa tärkeimmäksi henkilöhahmoksi nousee Sonja ja tämän onneton rakkaus. Miten Astrov, joka vaikuttaa fiksulta ja valistuneelta mieheltä, ei huomaa mitään. Tai vaikka huomaakin niin on niin tyly ja isovelimäinen. Sonja kärsii, mutta myös alistuu kohtaloonsa. Elämä jatkuu ja sillä sipuli. Sonja koittaa myös auttaa muita; keksiä pitkästyneelle Jelenallekin tekemistä, mutta tämä haluaa kai velloa omassa kohtalossaan. Sonjalla on luonnetta ja selkärankaa siinä missä koko muu sakki vaan vätystelee ja kaikki hajoaa ympäriltä.
Onko epävarmuus joskus kuitenkin parempi asia kuin varma tieto kysyy Tšehov. Katsomo naurahtaa kun Astrov toteaa sadan vuoden päästä ihmiskunnan ratkaisseen ongelmansa. Senkun näkisi.
Lopuksi kaikki palaa ennalleen, mutta silti kaikki on muuttunut. Professorin ja Jelenan kesävierailu muutti talouden dynamiikan. Astrovin ja Sonjan välillä on ikävä jännite. "We have to live" toteaa Sonja ja jatkaa askareita. Ihmisen on alistuttava kohtaloonsa.
Varsinaisesti mitään uutta Rickson ei Vanja-enoonsa tuo, mutta kaunista katseltavaa ja hyvää perusteatteria. Ei tässä mitään vikaa ollut, mutta ei mitään ihmeellistäkään. Vaikka Vanja oli isossa roolissa niin onneksi muihinkin rooleihin oli saatu potkua hyvillä näyttelijävalinnoilla. Ja onneksi Sonja oli niin loistava! 2,5 tunnin esitys oli juuri sopivan mittainenkin. Jäi hyvä fiilis.
Kuvien copyright Johan Persson.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti