Uncle Vanya / Harold Pinter Theatre 11.3.2020

Tšehovin Uncle Vanya (Vanja-eno) on hieno näytelmä, yksi suosikeistani, joten odotin kiinnostuksella mitä ohjaaja Ian Rickson saa aikaan Conor McPhersonin uudesta sovituksesta. Ainakin näyttelijäporukka oli ykkösluokkaa. Harold Pinter Theatren iltapäivänäytöksessä oli kyllä tosi väljää ja vaihdoin itseni aavistuksen paremmalle paikalle näkörajoitteiselta pylväspaikalta.

Ensimmäiseksi pitää kehua Rae Smithin lavastusta. Upeaa ajan patinaa, hieman romahtanutta kirjahyllyä ja rapistuvaa maalipintaa. Viemäriputket näkyvät seinillä, sientä ja hometta nurkissa, luonto on alkanut ryömiä jo sisään. Silmä lepää tässä näkymässä. Lisäksi Bruno Poetin kaunis valosuunnittelu on kaunista katsottavaa. Lavan vasemmalla olevista ikkunoista tulvii "luonnonvaloa" sisään, ja myös myrskyn ja sateen illuusio on hieno. Tulee mieleen joku hollantilainen maalaus, tiedättehän sellaisen missä siivilöityvä valo luo tunnelman. Myös tyylikkäällä puvustuksella (sekin Rae Smithin käsialaa) on osansa kokonaisvaltaisen kauniissa esityksessä. Toisessa näytöksessä maljakoissa on syyskukkia; kesä ja joutilaat ajat ovat menneet.

Tässä Vanja-enossa eno (Toby Jones) todellakin on pääosasssa. Hän nuokkuu, haastaa riitaa lähes kaikkien kanssa, on hyvin dominoiva hahmo lavalla. Sellainen härski ja nenäkäs, sarkastinen ja marttyyrimäinen. Tosi ärsyttävä tyyppi. En ole mikään Toby Jonesin fani, mutta tekee roolin kyllä hyvin. Ja huikea mielenpurkauskohtaus kun professori kertoo suunnitelmiaan tulevaisuudesta. Astrov (Richard Armitage) juopottelee ja tuskailee maailmanparannuksineen, mutta Armitage on tällä kertaa lavalla vähän kömpelö ja seipään niellyt. Enkä tiedä onko ihan välttämätöntä juoksennella sateessa paidatta, mutta kai sillä jotain silmäkarkkijuttua on tavoiteltu. Kovinkaan vahvaa latausta hänen ja professorin nuoren vaimon Yelenan (Rosalind Eleazar) ei kyllä ole, vaikka nainen koittaa pitää syväänuurrettuja mekkoja.

Se kuka on raikas ja ihastuttava on Aimee Lou Woodin esittämä Sonya! Sopiva sekoitus viattomuutta, Astrovin sokeaa palvontaa ja elämän realiteetit ymmärtävää nuorta naista. Upea roolityö. Ciaran Hinds tekee myös hienon roolin itseään täynnä olevana professorina. Itsekäs heppu joka ei tunnu huomioivan ketään, ei edes nuorta vaimoaan. "We must be practical" sanoo tämä epäkäytännöllisyyden mestari. Ensemblen täydentää Peter Wightin kitaraa näppäilevä Telegin, taustalle sulautuva Vanjan äiti (Dearbhla Molloy) ja aika isossa osassa oleva vanha lastenhoitaja (Anna Calder-Marshall). Calder-Marshall on kyllä tosi symppis roolissaan.

Kukin hahmo puhuu vuorollaan suoraan yleisölle; en ole ihan varma pidänkö tästä tehokeinosta. Myös henkilöiden sukulaisuussuhteita korostetaan jatkuvasti, ehkä halutaan varmistaa että kaikki varmasti tietävät asian.

Vaikka Tšehov määrittelee itse näytelmänsä komediaksi niin minä näen varsinkin tässä versiossa enemmän tragediaa. Sonjan onneton yksipuolinen rakkaus Astroviin, Vanjan elämän hukkaaminen ja professorille raataminen, Astrovin epätoivoiset luonnonsuojeluyritykset, Vohvelin (ja lähteneen vaimonsa) tragedia, kun hän on saanut jäädä taloon elätiksi. Jelenan tragedia on olla nuorena ja nättinä naimisissa itsekeskeisen ja kihtisen ukonköppänän kanssa. Kaikilla on oma pieni ankea tilanteensa jonka kanssa on vaan selvittävä. Eihän se muuksi muutu, vaikka arki palautuukin ennalleen kun professori ja vaimonsa palaavat kaupunkiin. Vanja syyttää professoria ja tämän vaimoa arjen sotkemisesta ja Jelenaa erityisesti kaikkien lumoamisesta. Vaan olisiko hyvä kaikkien katsoa peiliin?

Minulle tässä versiossa tärkeimmäksi henkilöhahmoksi nousee Sonja ja tämän onneton rakkaus. Miten Astrov, joka vaikuttaa fiksulta ja valistuneelta mieheltä, ei huomaa mitään. Tai vaikka huomaakin niin on niin tyly ja isovelimäinen. Sonja kärsii, mutta myös alistuu kohtaloonsa. Elämä jatkuu ja sillä sipuli. Sonja koittaa myös auttaa muita; keksiä pitkästyneelle Jelenallekin tekemistä, mutta tämä haluaa kai velloa omassa kohtalossaan. Sonjalla on luonnetta ja selkärankaa siinä missä koko muu sakki vaan vätystelee ja kaikki hajoaa ympäriltä.

Onko epävarmuus joskus kuitenkin parempi asia kuin varma tieto kysyy Tšehov. Katsomo naurahtaa kun Astrov toteaa sadan vuoden päästä ihmiskunnan ratkaisseen ongelmansa. Senkun näkisi.

Lopuksi kaikki palaa ennalleen, mutta silti kaikki on muuttunut. Professorin ja Jelenan kesävierailu muutti talouden dynamiikan. Astrovin ja Sonjan välillä on ikävä jännite. "We have to live" toteaa Sonja ja jatkaa askareita. Ihmisen on alistuttava kohtaloonsa.

Varsinaisesti mitään uutta Rickson ei Vanja-enoonsa tuo, mutta kaunista katseltavaa ja hyvää perusteatteria. Ei tässä mitään vikaa ollut, mutta ei mitään ihmeellistäkään. Vaikka Vanja oli isossa roolissa niin onneksi muihinkin rooleihin oli saatu potkua hyvillä näyttelijävalinnoilla. Ja onneksi Sonja oli niin loistava! 2,5 tunnin esitys oli juuri sopivan mittainenkin. Jäi hyvä fiilis.


Kuvien copyright Johan Persson.

Electra / Old Vic Theatre 13.10.2014

Tarttee kyllä sanoa, että kreikkalaiset tragediat ovat tulleet tutummaksi tänä vuonna. Tällä kertaa oli Sofokleen näytelmän Electran vuoro. Vaikka Old Vicin Electran pääosassa onkin Kristin Scott Thomas, niin mä halusin katsomaan tätä Jack Lowdenin takia.

Sattui vielä niin mukavasti, että illan esityksen jälkeen oli vielä Q&A tilaisuus eli 4 päänäyttelijää haastattelussa ja yleisönkin tentattavina. Mukava bonus iltaan!

Itse näytelmä oli vain 90 minuuttia pitkä, ilman väliaikaa. Juurikin passeli.

Juu, mä olen tossa sateenvarjoineni etualalla

On se kumma miten yli 2000 vuotta vanha tarina vaan toimii tänä päivänäkin hyvin. Elektra haluaa kostaa isänsä Agamemnonin kuoleman, jonka takana on hänen äitinsä Clytemnestra ja tämän uusi mies Aegisthus (joka on muuten Agamemnonin serkku). Elektran veli Orestes voisi auttaa, mutta tarinan alussa tulee suru-uutisia; myös 25 v kotoa pois asunut Orestes on kuollut, hevosvaljakko-onnettomuudessa. Tämän ovelan suunnitelman kertoi Orestekselle (Oresteelle?) Delfoin Oraakkeli, että hämätään toiset luulemaan että poika on kuollut. Se mulle ei oikein avautunut että mitä etua siitä tulee, mutta kai se Oraakkeli tiesi parhaimmaksi.

Mutta tuhkauurnan kotiintuoja onkin aikuiseksi kasvanut Orestes! E. saa hirveän hepulin kun Orestes kaataa tuhkauurnan maahan (siinä vaiheessa vielä luulee että tuhkat ovat veljensä). Koko yleisö voihkii ihastuksesta kun Elektralle vihdoin selviää että Orestes onkin hengissä. Jälleennäkemisen riemu on mykistävä. Elektra roikkuu veljessään kuin takiainen. Orestes sitten surmaa sekä äitinsä että tämän uuden miehen Elektran toiveesta. Verta, kostoa ja voihkivia naisia (perinteinen kreikkalainen kertojakuoro naisia mukana myös).

Kristin Scott Thomas ei ole mikään mun suosikkinäyttelijä, kerran olen hänet Lontoossa lavalla nähnyt (kyseessä oli Harold Pinterin Old Times, missä olivat Rufus Sewellin kanssa 2013). Mutta tässä hän oli kyllä huikeassa vedossa! Koko näytelmä lepää ihan hänen harteillaan ja muut vain hieman tukevat sivuilta. Elektra voihkii, kierii maan tomussa, uhraa viiniä isänsä haudalle, haukkuu äitiään, kutsuu jumalia... Hysteerinen käytös sujuu kyllä Scott Thomasilta erinomaisesti. Elektra on ollut isänsä talossa orjan asemassa vuosien ajan. Clytemnestra tunnustaa murhanneensa miehensä, mutta oikeutetusti (koska tämä oli ottanut uuden jalkavaimon).

"My life is a river and it floods with grief" sanoo Elektra ja kyllä se tuska välittyy katsomoon hyvin.

Ohjaaja Ian Rickson on tehnyt paljon mielenkiintoisia, ja uraauurtavia näytelmiä, ja erityisesti KST:n kanssa yhteistyötä monessa näytelmässä.

Lavastus on hyvin pelkistettyä, kalkitut seinät ja vasemmalla isot ovet (joiden takana veriteot tapahtuvat, piilossa. Koska muinaiskreikkalaisissa näytelmissä ei koskaan verta nähdä lavalla, ei tässäkään. Paitsi puukossa ja käsissä.). Vaatetuskin on niukkaa ja väritöntä. Tulee hyvin mieleen Kreikan paahtava aurinko ja kivet ja hiekka.

Jos jotain valittamista keksin, niin se oli valtava määrä yskiviä ihmisiä! Siis katsomossa. Ihan kuin olisi ollut jossain keuhkotautiparantolan kesäretkellä. Varsinkin kun näytelmässä oli paljon hiljaisia kohtia.

Halusin nähdä Jack Lowdenin taas lavalla. Nuori mies jäi mieleen viime keväisen Ibsenin Ghostsin miespääroolista, josta täysin ansaitusti voitti Olivier-palkinnonkin. Katsoin esityksen sattumalta eilen uusintana (Digital Theatrella oli viikonlopputarjouksessa yksi ilmainen vuokraus) ja upea, upea suoritus edelleenkin.

Ja tarttee sanoa ettei se tässäkään pettänyt. Hieno Orestes! Ja muutenkin täydellinen herrasmies :-)

Näytelmän ensi-ilta oli viime viikolla, ja hra Lowdenista oli samoihin aikoihin haastattelua Official London Theatre -blogissa.

I’m so fortunate, I’m learning from these brilliant people and, on the last couple of jobs, these brilliant women. It’s nice to play different shades of men opposite them. Oswald [in Ghosts] was a domineering idiot, but he was a lost child at the end of the day and this guy here, Orestes, is someone who’s trying to be a man when he’s got this incredibly powerful woman in his life. It’s been such a luxury working with people like Lesley and Kristin, I’m so lucky, it’s ridiculous.

I’d love to work with John Heffernan, I think he’s fantastic. I’ve met him a couple of times. I remember walking into an audition once and he was sitting in the waiting room, and I went ‘Oh f*cking hell’ out loud!’ It turned out he was up for a different part so it was fine!

Kritiikeissä on kehuttu näytelmää kovasti, ja varsinkin tietenkin (ansaitusti) naispääosaa.

The Independentin Paul Taylor antaa täydet 5 tähteä (ja kehuu kyllä Lowdeniakin):

Kristin Scott Thomas and director Ian Rickson are developing into one of the great creative partnerships of our time. After a Chekhov and two Pinters, they are reunited now on this devastatingly brilliant production of Sophocles'  great tragedy Electra.

When (after the superb recognition scene) she is finally reunited with her brother Orestes (Jack Lowden bringing an excellent vulnerability and open-ended quality to a character who could be simplified as a career killer-in-waiting), she gives way to squealing glee, as if all the problems are now sorted. 

Myös Telegraphin Dominic Cavendish kehuu 5 tähden veroisesti:

Her tour de force performance in the gruelling role of Sophocles’ grief-ridden Electra rewrites our understanding of her capabilities. We knew Scott Thomas, 54, was very good – increasingly so on stage. After all, she won an Olivier award for her turn as Arkadina in The Seagull for director Ian Rickson, with whom she teams up again here (their fourth collaboration). Yet within 90 minutes or so, the erstwhile screen goddess propels herself into the first rank of theatrical titans.

BBC:n uutissivuilla oli ihan hyvä pieni juttu aiheesta myöskin.

Entäpäs sitten Telegraphin Tim Walker:

For those of you who like your theatre bleak and depressing, this is undoubtedly one for you. If any of you harbour any fears, too, that Kevin Spacey intends to coast through his final season at the Old Vic without too much effort – or drama – then this opening production of his final season would suggest otherwise.

This is unquestionably the Old Vic at its very best.

Esityksen jälkeen saimme nauttia amerikkalaisen teatterikriitikon Matt Wolfin johtamaa keskustelutilaisuutta. Siirryin permannolle, johonkin 4. riviin, joka oli hyvä, koska puhuivat penteleet niin hiljaa että muualle ei olisi mitään kuulutkaan. Mukana olivat Jack Lowden (Orestes), Kristin Scott Thomas (Electra), Diana Quick (Clytemnestra) ja Liz White (Chrysothemis, Electran sisko). Ensin yleistä haastattelua ja sitten yleisö sai esittää kysymyksiä.

Kaikki näyttelijät tuntuivat olevan vahvasti sitä mieltä että esitys on rankka. Ja myös siitä, että onneksi siellä on niitä hauskempiakin hetkiä välissä, että yleisö saa nauraa, koska muuten esitys olisi liian raskas katsoa. Lowdenin mielestä 1,5 h näytelmät ovat juuri sopivia pituudeltaan. Tämä oli nyt 3. näytelmä hänellä neljästä kun näin on ollut. KST sanoi että rooli jää hieman päälle; tarvitsee pitkän ja kuuman suihkun palautumiseen. Hän oli muuten viettämässä Kreikassa ohjaaja-Ricksonin aikaa kun työstivät tekstiä. Sitten keskustelu hetken harhautuu, kun KST ja Diana Quick intoutuvat kehumaan Mykenosta kilvan.

KST ja Lowden pohtivat sitä sisarusten jälleennäkemiskohtausta, koska se kestää aika kauan, ja on hyvin intensiivinen. Kohtaus kuulemma vain muodostui tommoiseksi. Elektrahan ihan nuuskii veljeään ja tulee ilosta melkein hulluksi. Kuulemma tätä kohtausta myös hieman improvisoidaan ilta illan jälkeen.

Kysymykseen löytääkö Elektra koskaan rauhaa, vastasivat yhteisesti ettei välttämättä, tässä versiossa ainakaan. Näytelmähän loppuu siihen kun Elektra halaa mattoon käärittyä äitinsä ruumista, minkä Orestes on kantanut pihalle. Vanhemman tai sisaruksen menettäminen on aina vaikeaa, ja tässä sisarukset menettävät lopulta kummatkin vanhempansa.

Keskusteltiin myös hieman siitä, miten vielä ensi-illankin jälkeen muutettiin muutamia kohtauksia, kun ohjaaja (joka silloin oli jo jenkeissä muissa töissä) oli katsomassa esitystä. Keskustelivat myös siitä, että kaikki ihmiset kärsivät jossain vaiheessa Elektra-kompleksista (tai miehet ehkä Oidipus-kompleksista, ja naiset Elektra-kompleksista).

Harjoitusvaihe kesti kaikkiaan 6 viikkoa, ja tekivät sinä aikana mm. ekskursion British Museumiin, paljon kotitehtäviä, jokaisen piti kirjoittaa essee Agamemnonista jne. Pelasivat paljon myös pingistä noina viikkoina. Ja improvisointitehtäviä. Paneelin yhteenveto näytelmästä oli, että jumaliin ei voi luottaa ja niitä pitää koittaa lepytellä!

Tosi mukava tälläinen bonuskeskustelu, vähän avasi lisää näytelmän teemoja ja harjoitusprosessia. Reilun puoli tuntia kestäneen keskustelun jälkeen menin vielä notkumaan stage doorille. Jossa oli hyyyvin hiljaista (mun lisäksi 2 muuta ihmistä) verrattuna siihen ruuhkaan mitä siellä oli Richard Armitagen tähdittäessä Cruciblea aiemmin syksyllä. Juttelin jonkun aikaa hra Lowdenin kanssa mm. veljensä balettiurasta Tukholmassa. Ja vaikka vaksi epäilikin että KST ei mitään sainaa, niin sain kyllä nimmarin ennenkuin katosi autoon.

Tässä kommentteja ensi-illasta

Esityskuvien copyright Alastair Muir ja Johan Persson (missä lukee sen nimi).
Muut sitten omia, myös se istumapaikalta otettu.

Mojo / Harold Pinter Theatre 2.11.2013

 

Siinä missä vieläkin pohdin oliko Richard II kuinkakin hyvä, niin tän illan esityksestä ei tarvitse pohtia sekuntiakaan. Huh, aivan täysin huimaavan hienoa teatteria!! No, 6 erinomaista näyttelijää lavalla, näytelmä joka on hauska ja synkkä ja ihana...

Tarkempaa analyysiä kun laskeudun pilvistä!

Illan kohokohta (itse näytelmän ohella) se kun Ben Whishaw muisti että olen Suomesta, hmmm... No oli toki kolmas kerta tänä vuonna kun herran tapaan, ja joka kerta vienyt jotain tuliaisia ja kortinkin ja jutellut vaihtelevan pituisia aikoja. Mutta silti. Hei oikeesti, se tapaa kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä joka ilta stage doorilla.

************

No niin, muutamien tuntien yöunien jälkeen voisin kirjoittaa pari sanasta lisää näytelmästä. Kirjoitan siitä varmaan lisää tiistain jälkeen, kun käyn V&A arkistossa katsomassa alkuperäisen version Royal Courtista.

Mojo on Jez Butterworthin eka näytelmä, sama ohjaaja kuin 1996 versiossakin eli Ian Rickson. Tarina sijoittuu Lontoon Sohoon, erääseen kuumaan heinäkuiseen päivään 1958. Näytelmän tapahtumapaikka on rokkiklubi Atlantic. Sen omistaja Ezra (jota ei koskaan nähdä lavalla) ja kilpaileva klubinpitäjä/gangsteri Sam Ross (jota ei myöskään nähdä) kiistelevät 17-vuotiaasta lupaavasta rokkistara Silver Johnnystä (Tom Rhys Harries). Aina siihen pisteeseen että Ezra päätyy kahtia sahattuna klubinsa roskiksiin...

Siinähän sitten ollaan, mitä klubille tapahtuu. Ezran psykopaattinen poika Baby (Ben Whishaw) haluaisi toisaalta ottaa ohjat, mutta niin tekee myös Mickey (Brendan Coyle), joka on ollut jonkunlainen apulaisjohtaja paikalla. Lisäksi klubin henkilökuntaan kuuluvat pukumiehet Potts (Daniel Mays) ja Sweets (Rupert Grint), joista jälkimmäinen oli myös koko henkilökunnan huumediileri :-)

Kuudes henkilö on Skinny (Colin Morgan), myöskin työntekijänä klubilla, ja ainakin Babyn sanojen mukaan tähän ihastunut (ainakin pukeutuu samoin). Baby kiusaa muita, sekä miekalla että myöhemmin muutenkin. Enpäs kerro juonesta enempää... etten pilaa yllätyksiä. Mutta tokassa näytöksessä ollaan viettämässä yötä klubilla koska pelätään Sam Rossin kostoretkeä... Hyvin musta komedia, kaiken kaikkiaan.

Kaikki näyttelijät olivat rooleissaan tosi hyviä. Tom Rhys Harrisin rooli oli pienin, eikä kovin montaa repliikkiä sanonutkaan. Suurimman osan ajasta kun oli lavalla roikkui nilkoistaan ketjuissa katosta... Daniel Mays oli tosi tosi hyvä, just hiljan näin sen Donmarissa The Same Deep Water As Me:ssa (josta kirjoitan ihan pian). Positiivinen yllätys oli myös Rupert Grint, joka nyt oli ensimmäistä kertaa teatterilavalla. Sweets on epävarma ja vähän nössykkä hahmo, joka hermoilee kovasti kuolevansa. Rupert oli oikeasti kyllä hyvä, eli kai se Harry Pottereissa näytteleminen on ollut opettavainen kokemus.

Brendan Coyle on varmaan nykyään tunnetuin Downton Abbey-sarjan hovimestarina, ja tämä oli kyllä hyvin erilainen rooli :-) Mickey on se aikuinen joka koittaa pitää tätä poikalaumaa ruodussa. Ei aina niin onnistuneinen seurauksin. Ja itselläkin on luurankonsa kaapissa, mikä käy ilmi toisessa näytöksessä.

Tosin hienon show'n tekee myös Colin Morgan (allaolevassa kuvassa rappusilla). Viimeksi näin hänet kesäkuussa Globen Tempestissä Arielin roolissa, ja tämä oli tottakai hyvin erilainen rooli. Torttutukkamalli ei kyllä sovi Colinille, koska sillä on niin isot hörökorvat :-) Varsinkin lopun kuolinkohtaus on erinomainen! Ja tarttee sanoa että ei se hullumpi kroppa ollut Colinillakaan...

Mutta tietenkin paras kaikista on Ben Whishaw. Enkä sano tätä nyt pelkästään siksi että on mun suosikkimies. Babyn psykopaattinen rooli on vaan tosi herkullinen. Hetkittäin tämä on ihan järkevän oloinen tyyppi, mutta pikkuhiljaa tämä ulkokuori murenee... Useita kertoja Whishaw myös laulaa pätkiä, ja ekan näytöksen lopun tanssikuviot on vaan jotain huikeaa. Ihan älyttömän hieno esitys. Piti vielä lisätä että mies on kyllä tainnut käydä salilla, koska ei ollut ihan kamalan rimpula, vaan tosi timmissä kunnossa. Ilman paitaa liihottaminen lavalla oli mukava bonus.

Pidin tästä siis kovasti paljon. Lavastus oli oikein passeli ja musiikki yllättäenkin pienessä roolissa vaikka kyseessä oli kuitenkin musiikkiklubille sijoittuva näytelmä. Muutama äkillinen ja yllättävä kohtaus. Whishaw heiluttamassa miekkaa oli näky mikä ei hetkeen unohdu!

Esityksen jälkeen stage doorille, jossa oli useita ihmisiä jo siinä vaiheessa kun menin hakemaan ennen kuutta lippujani! Siellä oli turva-aidat ja kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä. Ehkä toista sataakin. Mä aattelin strategisesti jäädä sinne laitamille odottamaan. Mutta näyttelijät kävivät kukin about vuorollaan siinä raapustamassa nimmareitaan, ja menivät takaisin! Lopulta turvamies alkoi keräämään aitoja pois ja sanoi että menkää koteihinne.

Stage door on siis tuolla kaukana, valolyhdyn kohdalla (vika vaalea talo oikealla)

No, siirryin takaisin teatterin edustalle, missä kaikki näyttelijät olivatkin, tekemässä lähtöä. Sain siitä sitten bongattua kaikki muut paitsi Daniel Maysin. Ja itseasiassa Brendan Coyle oli kadonnut kanssa jonnekin, mutta siltä mä sain nimmarin sieltä oven edustalta, koska siinä vaiheessa oli vähentynyt väki jo hieman. Rupert Grintille annoin suklaata, samoin kuin Colin Morganille.

Tärkeintä oli kuitenkin tavata Ben, että sain annettua hienot tuliaiseni sille. Olin tilannut Minjalta käsintehdyt kissatyynyliinat ja ne olikin tosi makeat. Ei Ben tietty avannut pakettia, mutta oli oikein otettu, halusi kätellä sun muuta. Ja muisti että mä olen Suomesta :-) Juteltiin siinä muutenkin hetki niitä näitä. Tarttee mennään nyt alkuviikosta uudelleen stage doorille kysymään mitä tykkäsivät siippansa kanssa personoiduista tyynyliinoistaan. Niiden lisäksi oli suklaata ja karpalolikööriä (koska Tennant ei huolinut :-) ).

Harold Pinter on kiva teatteri, kaunis ja kompakti. Vai mitä sanotte, kuva on otettu permannon tokalta riviltä taaksepäin. Mulla oli älyhyvä paikka, tokan rivin keskellä, ja onneksi vieressä ei istunut ketään, koska mulla oli niin paljon tavaraa (tulin siis suoraan Stratford-upon-Avonista).

Lippu maksoi muistaakseni £42, mikä on oikein edullinen. Muuten lippujen hinnat 10-85. Laitan sitten kritiikkejä kunhan niitä ilmestyy. Muutama kaveri on käynyt jo katsomassa, ja ainakin Revstanin blogissa tästä useampiakin kirjoituksia: ensimmäiset mietteet, seuraavat ajatukset ja kolmas kerta, enemmän analyysiä Babyn hahmosta. Myös The Other Bridge Project bloggasi aiheesta.

 

Ehdottomasti vuoden valopilkkuja mitä tulee teatteriin. Esityksiä on tammikuun loppupuolille, joten voisin lämpimästi suositella kaikille Lontoon kävijöille. Lippuja saa vielä ihan hyvin, mutta veikkaan että ei ehkä kauaa, kun sana kiirii ja kritiikit ilmestyvät (press night on 13.11.).

Muut kuvat on omia ottamia, mutta noi viralliset kuvat harjoituksista/esityksestä copyright Simon Annand.