Endgame / Old Vic Theatre 9.3.2020

No nyt se on lopullisesti todistettu - Samuel Beckettiin näytelmät eivät ole mua varten. Olkoonkin Waiting for Godot näytelmäkirjallisuuden klassikkoja, en oikein ole koskaan sitäkään ymmärtänyt, ja sama koskee No Man's Landia. Nyt oli vuorossa kaksi lyhyttä näytelmää Old Vicissä, 25-minuuttinen Rough For Theatre II ja liki puolitoistatuntinen Endgame. Ilta olkoon lopullinen naula Beckettin arkkuun: ei enää minulle kiitos. Olin tylsistynyt, ja ellen olisi häirinnyt muita katsojia, olisin varmaan kävellyt ulos.

Mikä ihme näissä Becketteissä sitten riivaa? Ehkä se on se abrurdius ja/tai abstraktius mikä häiritsee.  Ei nyt niin että näytelmässä tarvitsee välttämättä olla joku selkeä narratiivi, mutta kyllä se hieman auttaisi. Siis näen ongelman olevan ensisijassa tekstissä.

Rough For Theatre II oli lyhyt, mutta sekin tuntui ikuisuudelta. Kokoajan odotin milloin tämä niinkuin alkaisi, missä se juttu on, mutta sitä ei koskaan tullut. On vain pieni huone, missä suuri ikkuna taustalla. Ikkunalaudalla seisoo mies selkä katsomoon, kuin poseeraten, tai valmistautuen hyppäämään ulos. Koko ajan, siis liikkumatta, koko sen vajaan puoli tuntia mitä esitys kestää. Aika vaativaa, siis ihan jo lihasjännityksen ja puutumisen takia. Pisteet tästä Jackson Milnerille, joka siinä seisoi. Huoneessa on kaksi pöytää, pöytälamppuineen. Kaksi miestä tulee sisään, istuvat, selaavat papereita, rämpläävät lamppuja päälle ja pois. Sanailevat jotain outoa. Lakimiehiä kenties, mies heidän asiakkaansa? Käyvät läpi ikkunalaudalla seisovan miehen tapausta. Rekvisiittaan kuuluu myös kanarialintu häkissä. Siinä se. Välillä harpotaan pitkin lavaa, toinen (Alan Cumming) on hieman neuroottisen oloinen. Ei järjen häivääkään koko esityksessä.

En ihmettele lainkaan että tätä esitetään hyvin harvoin. Enkä ihmettele lainkaan ettei esitys ollut loppuunmyyty. Ehkei Daniel Radcliffekään enää vedä innokkaita nuoria faneja? Hän oli nimittäin se toinen papereita pläräävä heppu.

Ainoa mikä esityksessä oli hyvää oli valosuunnittelu. Ankeassa asunnossa seinälle heijastuvat varjot pöydistä ja miehistä oli tyylikästä. Adam Silvermanille siis kiitosta siitä.

Palasin kuitenkin väliajan jälkeen, jospa se Endgame olisi parempi. No ei ollut. Pidempää piinaa vaan. Nyt Cummingsin esittämä Hamm istuu koko esityksen ajan valtaistuinmaisella tuolillaan. Kuihtunut ja sairas, sokea mies. Jalatkin ovat tikkumaiset (tekojalat). Huone on korkea ja ikkunat ovat aivan katonrajassa. Klenkkaava kyttyrämäinen palvelija Clov (Radcliffe) kiipeilee tikkailla, availee verhoja, touhuilee. Roolityö tuo mieleen muutaman vuoden takaisen The Cripple of Inishmaanin, missä Radcliffe näytteli, no, sitä rampaa. Henkilöiden välinen valtasuhde ja dynamiikka lienee tässä kai keskiössä. Näyttämön vasemmassa laidassa on myös upotettuna kaksi metallista roskapönttöä. Toisessa asuu Hammin isä Nagg (Karl Johnson) ja toinen lienee hänen äitinsä Nell (Jane Horrocks). Välillä tyypit avaavat pönttöjen kannet osallistuvat hetkikseksi esitykseen. Hukkaan menevät hyvät veteraaninäyttelijätkin tässä.

Kyllä katsomossa ihmiset nauravatkin, ja ehkä ympäri lavaa klenkkaavassa miehessä ja tämän tuolissa kököttävässä isännässä onkin jotain hauskaa, mutta minua vain hymähdyttää muutaman kerran. Tutkailenkin itseäni: miksi ei naurata? En osaa sanoa. Ei vaan ole hauska, vähän myötähäpeää aiheuttavaa korkeintaan. Kai minussa on joku vikana. Valosuunnittelu tässäkin oli parasta.

Varmaan ohjaaja Richard Jones noudattaa Beckettin tunnetusti piinaavan tiukkoja ja tarkkoja ohjeita miten esitys pitää tehdä, mutta se saa minut entistä vakuuttuneemmaksi että saivat olla viimeiset Beckettit minulle. En halunnut mennä edes stage doorille, en olisi voinut valehdella näyttelijöille että olipas hyvä juttu. Kritiikit lienevät olleet aika ristiriitaisia. Ehkä Beckett on teatteria älyköille, mutta minulle ei avaudu.


Kuvien copyright Manuel Harlan.

Present Laughter / Old Vic 9.7.2019

Aina ei esitys vaan toimi, vaikka kuinka osatekijät olisivat kunnossa. Tai sitten mussa on joku vika, koska kyllä muu yleisö nauroi paljon ja katketakseen ja pomppasi seisoen aplodeeraamaan. Mutta kun farssi ei ole mun juttuni, ja taas kerran se tuli todistettua. Miksi mä sitten niitä änkeän katsomaan? Todella hyvä kysymys, mihin en ole sieluani tutkittuani löytänyt mitään vastausta. Täytyy tunnustaa että nyt tämä farssius tuli puskista.

    

Noel Coward oli hyvin tuottelias näytelmäkirjailija ja paljon hänen juttujaan olen lavalla nähnyt. Mutta en muista että tämänkaltaista perusfarssia olisin ennen. Näin jälkikäteen pohdittuna olisin voinut elää ilmankin tätä, mutta ei sitä aina voi tietää, siis millainen esitys on luvassa. Ja kun ohjaajana on Old Vicin taiteellinen johtaja, suuresti kunnioittamani Matthew Warchus ja pääosassa aina ihana Andrew Scott, niin sitä jotenkin ajattelee että hyvä siitä tulee. Ja olihan Present Laughter "ihan kiva". Jos on farssin ystävä.

Päähenkilö on nelikymppinen näytelmädiiva Garry (Scott) jonka ympärillä kaikki pyörii ja tapahtuu. Lavalla on hänen kotinsa olohuone, vinkeästi sisustettu, ja siihen johtaa viisi (5) ovea. Ensimmäinen vihje siitä mihin suuntaan mennään. Koska ei niin isoa ovimäärää tarvita kuin farssissa.

Afrikankiertue odottaa, mutta sitä ennen hän kerkeää sotkeentua monenlaisiin ihmissuhteisiin, niin naisten kuin miestenkin kanssa. Tässä tosin sovittaja (oletettavasti Warchus) on ottanut moderneja vapauksia näytelmän (alunperin nimeltään Sweet Sorrow) kanssa. Koska siinähän ei toki miessuhteita ollut. Tässä on, enemmänkin. Tämä on hyvin omaelämäkerrallinen näytelmä, mutta Coward ei vaan voinut näitä siihen aikaan näin suoraan sanoa. Näytelmä valmistui alunperin jo 1939, mutta sota keskeytti harjoitukset ja siksi se pääsi lavalle vasta 1942. Joka tapauksessa, useamman henkilön sukupuolta on tällä kertaa muutettu, joten teksti ehkä resonoi enemmän tätä aikaa. Kaikilla tuntuu olevan suhteita toistensa kanssa nimittäin.

Keski-iän kriisissä kamppaileva Garry aiheuttaa itse kaikki suhdesolmunsa, mutta pitää silti itseään syyttömänä kaikkeen. Näyttelijät tekevät kyllä hyvää työtä, ja tyylistä tulee mieleen joku vanha mustavalkoinen elokuva. Hieman sellaista yliartikuloivaa ja liioiteltua, karikatyyrimäistä näyttelemistä. Sopii tähän kyllä. Sophie Thompson on ihan mainio sihteeri, joka on äitihahmona Garryn ankkuroiva voima. Indira Varma on myös ihana ex-vaimona mistä Garry nyt vaan ei ole saanut aikaiseksi erota.

Scott on aivan oivallinen hyvin teatraalisena ja kaikkeen ylinäyttelemisellä reagoivana. Välillä tämän maneerit kyllä jo hieman häiritsevätkin. Ne on nähty jo niin monta kertaa lavalla (kauheaa, saako tämmöisestä valittaa). Abdul Salis managerina tekee myös huikean hienon roolisuorituksen, varsinkin saadessaan hysteerisen kohtauksen. Ja sitten on superlipevä Joe (Enzo Cilenti) - joka sotkee pakkaa säätämällä vähän kaikkien sängyssä.

Rob Howellin lavastus on jotenkin art deco-tyylinen, ja saman miehen puvustuskin tosi hienoa. Hyvin se Garryn luksuselämä tulee esille kaikessa. Musiikkivalinnat toimivat, jos kohta esityksen päättävä Queenin Somebody to love tuntui hieman kliseiseltä. Joo, Garry on sisimmässään yksinäinen, huolimatta menestyksestään niin teatterimaailmassa kuin ihmisten sänkykumppaninakin. Mutta kyllä se selviää ilman alleviivaustakin.

En tiedä miksei tämä nyt vaan oikein iskenyt minuun. Olinko liian väsynyt vai odotinko jotain muuta? Ja loppu on tosi tökerö, ja äkillinen. Ja vieläpä hyvin erilainen kuin alkuperäisessä. No, summa summarum, aina ei voi kaikki näytelmät olla minun mieleeni. Olihan tämä varmaan hauska ja kepeä, ja jos tykkää farssista niin... eikun lippuostoksille. Ja toki ellei ole nähnyt koskaan Andrew Scottia lavalla, niin kannattaa siinä mielessä katsoa.

Stage doorilla oli meitä vaan 22 henkeä eli hyvin rauhallista. Old Vic on remontissa (rakentavat vihdoin lisää vessoja!) joten tilapäisesti vessat ovat sivukadulla konteissa. Konttien takia stage door -järjestelytkin on hieman erikoiset. Kaikki muut näyttelijät ja henkilökunta poistuu siitä oikeasta ovesta mutta Andrewille on tehty oma alue, pois liikenteen seasta. Eli pakko valita haluaako yhden tähden nimmarin vai kaikkien muiden. Olin jotenkin niin pettynyt esityksestä, että en meinannut mennä koko stage doorille, vaan lähteä suoraan kotiin. Menin silti, kun nyt olin tuonut suklaata miehelle. Ja olihan se aika mieltä lämmittävää kun hän (taas kerran) muisti minut! Jotenkin me ollaan aina niin valokuvauksellisia yhdessä :-D

Esityskuvien copyright Manuel Harlan, muut kuvat omia, stage door kuvan otti Andrew Scott.

The Caretaker / Old Vic 5.4.2016

Ihan kauheasti en ole Harold Pinterin näytelmiä nähnyt, mutta nyt on taas ruksittu yksi pois listalta eli The Caretaker. Ryhmäteatteri on esittänyt tätä 1990-luvun alussa, mutta sen koommin ei ole Suomessa nähty (paitsi Siriuksen ruotsinkielinen versio). Mutta Old Vic Lontoossa esittää, ja uusi taiteellinen johtaja Matthew Warchus vastasi ohjauksesta. 

  

Ekana on ihan pakko kehua Rob Howellin lavastusta. Se on nimittäin huikean nerokas. Aluksi nähdään vain talon liuskekivikatto, mihin sataa. Kun esitys alkaa, niin katto liukuu ylös ja sen alla oleva talon interiööri liukuu lavan eteen, melkein jo osittain katsomoon. Se on niinkuin sellainen erillinen irtoelementti, mikä on lavalla. Upea! Katsojien näkösällä on vain yksi huone. Rähjäinen ja kaikkea roinaa täynnä oleva, ja yksi ikkuna (minkä takana sataa about koko näytelmän ajan).

Tästä nappaamastani kuvasta saa hyvän käsityksen millainen lavastus oli

Aston (Daniel Mays) on vähän hitaalla käyvä ontuva reppana, joka tykkää nikkaroida kaikenlaista ja keräillä romuja. Yhtenä iltana hän tuo sateesta mukaansa nuhruisen kulkurin Daviesin (Timothy Spall), ja majoittaa tämän taloonsa. No, mies asettuu asumaan ja on kuin kotonaan, vähän ehkä liiankin kanssa. Eräänä päivänä paikalle ilmestyy hyvin uhkaavanoloinen tyyppi, joka onkin Astonin veli Mick (George MacKay) joka itseasiassa omistaakin koko talon. Siitä alkaa kummallinen valtataistelu, kun Davies liittoutuu ja kaveeraa vuorotellen kummankin kanssa. 

Aston suhtautuu kumman kärsivällisesti Daviesin oikkuihin, mm. ikkunan auki pitämisestä tulee sanomista. Davies valittaa vedosta, mutta Aston haluaa ilman vaihtuvan. Lisäksi Davis puhuu unissaan, ja se häiritsee kovasti Aston-reppanaa. Tämä tilanne kärjistyy pikkuhiljaa... Jossain vaiheessa Aston tuo Daviesin kadonneen laukun taloon, mutta se onkin ihan väärä. Mutta onneksi sieltä löytyy hulppea viininpunainen samettinen tupakkatakki! Joka päällä voi kävellä kuin keikari, ja laittaa käytetyn nenäliinan rintataskuun. Aston tarjoaa kulkurille talkkarinhommaa, pohtivat mitä töitä siihen pestiin kuuluisi. Työtakkikin olisi jo (ei se tupakkatakki, vaan toinen).

Yhtenä yönä Davies mönkii pimeään asuntoon, ja kokee kauhean peljästyksen, kun Mick pelottelee tätä imurilla. Käyvät keskustelua, jossa kumpikin haukkuu Aston-rukkaa, mm. laiskaksi ja hitaaksi työmieheksi. Ja sitten onkin Mickin vuoro tarjota talkkarihommaa Daviesille. Tämä kaksikko alkaa sitten juonia, miten elämä olisi parempaa ilman rampaa ja hidasta Astonia.

Yksi koskettavimpia hetkiä koko näytelmässä on Astonin lakoninen monologi Daviesille, missä tämä kertoo sairaalajaksostaan pöpilässä ja miten äiti antoi luvan sähköshokkeihin, ja miten sen jälkeen kävely muuttui huonoksi, ja ajatukset ja puhe laiskoiksi. Hirmu surullista.

Jotenkin jännää miten Davies soluttautuu asuntoon ja alkaa määräillä, jopa uhkailla, erityisesti tietenkin Astonia. Ja eihän tämä hyvin voi päättyä kun kaikkien välit ovat pingottuneet. Loppu jää vähän avoimeksi ja kesken... Lähteekö Davies pois asunnosta vai ei?
Niin muuten, Daviesin sängyn päällä oli ämpäri narussa, koukusta riippumassa, vuotokohdan sadevettä keräämässä. Koko esityksen ajan odotin että se joko tipahtaa alas tai koukkua käytetään jonkun hirttämiseen... hmm...

Ei voi kun ihailla kaikkien näyttelijöiden työtä. Daniel Maysin olen nähnyt muutamia kertoja lavalla, mutta jotenkin tämä rooli on huikea. Timothy Spall on sellainen mumisija, naamanvääntelijä ja menninkäismäisesti liikkuva että oksat pois. Joka kekkaloi pitkissä kalsareissaan pitkin lavaa, tavararöykkiöitä penkoen. Ja George MacKay sitten. Hetkittäin hän vaikuttaa ihan kuin jostain Terminator-leffasta tempastulta androidilta, niin vähäeleinen ja cool mies on. Uhkaava ja pelottava, omituinen höpöttäjä, joka ihan pokkana puhuu ihan kummia. Vähän psykopaatin oloinen. Kumpikin veljeksistä on outoja. Oikeastaan kaikki kolme tyyppiä on kummallisia.

Eka näytös kesti vain 40 minuuttia, ja kokonaiskesto oli kolmisen tuntia. Mietin että yleensä kyllä ensimmäinen on pidempi kun toinen, mutta selitys olikin 2 x 15 min väliajat. Ei tämä tuntunut niin pitkältä näytelmältä, mutta ehkä ne kaksi väliaikaa auttoivat. Oli muuten mukava ylläri, kun alunperin piippuhyllyllä olleet paikat oli siirretty permannon parhaille paikoille. Hintaerokin oli huomattava :-) Tämä oli vika ennakkonäytös ennen ensi-iltaa.

Hyviä arvosteluja tämä sai, ja ihan ansaitusti. Laatuteatteria, joka mittapuulla. Kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan, jos mahdollisuus on. Tässä linkki kritiikkikoosteeseen.

Stage doorilla ei ollut kuin muutama ihminen, joten mitään ruuhkia ei ollut. Varsinkin Timothy Spall oli oikein puhelias, kertoili Malmössä olevasta veneestään jne. Mutta kovasti herra on hoikistunut, ja oli oikein tyylikäs muutenkin. Vähän eri näköinen kuin lavalla ollut mörökölli!

Esityskuvien copyright Manuel Harlan

Loput omia

High Society / Old Vic 16.7.2015

Jos syy katsoa Temple oli Simon Russell Beale, niin tässä se syy on Jamie Parker.

(On mullakin aika surkeita syitä katsoa näytelmiä!).

Ja kuten aina, Jamie oli nytkin tosi, tosi hyvä. Mutta ei kuitenkaan päätähti tässä Cole Porterin musiikin ympärillä pyörivässä musiikkinäytelmässä High Society. Keskiössä on aika ärsyttävä pimatsu Tracy, joka on menossa naimisiin yhtä ärsyttävän miehen George Kittredgen kanssa. Mutta sitten Tracyn ex-mies ilmaantuu paikalle sotkemaan kuvioita. Kuvioon kuuluu se että koko perhe tykkäsi kovasti C K Dexter Havenista, tästä Tracyn eksästä. Paikalle polttareihin pölähtää myös seurapiiritoimittaja Mike Connor ja valokuvaaja Liz. Siinä sitten juhlitaan, aika railakkaastikin, ja setvitään suhdekiemuroita.  Kaikenlaisten mutkien ja kommervenkkien jälkeen tarinalla on onnellinen loppu.

Tracyn roolissa loisti mainio Kate Fleetwood, mitä olen aiemmin nähnyt NT:n King Learissa Learin tyttären Gonerilin roolissa. Oikein loistavasti esitti diivaa, itsekeskeistä ja hemmoteltua Tracyä. Itselle uusi tuttavuus oli hirvittävän hyvä (ja pitkä!) Rupert Young, joka oli rento ja reipas (ja kohtalonsa (= ilman Tracyä) kanssa sujut) Tracyn ex-mies. Ihanan raikas esiintyjä oli myös Ellie Bamber, Tracyn rasavillinä pikkusiskona. Tracyn kärsivänä äitinä (kärsivänä siksi kun mies on häipynyt jonkun pimatsun matkaan) Barbara Flynn, jota olen nähnyt niin NT:n King Learissa kuin Donmarin Versaillesissa. Ikisuosikkini Jamie Parker oli renttumainen ja hulivili toimittajaketku Mike, joka retkahtaa Tracyyn, mutta on lopulta kuitenkin ihan kunnon mies. Jamie oli taas loistava laulaja ja tanssija, ja piti kaikinpuolin pilkettä silmäkulmassa.

Erityismaininta orkesterin kapellimestari/pianisti Theo Jamiesonille, joka aloitti koko illan vetelemällä flyygelistä kaikki mahdolliset yleisön huutelemat toivebiisit Happy Birthdaystä Great Balls Of Fireen. Mikä pianovirtuoosi! Juttelee katsomon kanssa, laulattaa ihmisiä, mikä showmies!

Perheen muut naiset haluaisivat Dexterin pelastavan Tracyn kuivalta ja tylsältä tulevalta ukolta, mutta Tracy ei lämpene. Dexter ja Tracy ovat kuin Shakespearen Paljon Melua Tyhjästä -näytelmän Benedick ja Beatrice, jatkuvaa naljailua ja kuittailua. Mutta tunteet eivät ole kuolleet heidän väliltään, miten liikuttavaa.

Toisessa näytöksessä sitten oli mainio kun Mike ja Dexter vetävät duettona Well, Did You Evah! Mainio ja hyvin paljon svengaavampi kun leffaversiossa (jota en ole kyllä nähnyt, mutta katselin vähän YouTube pätkiä). Nähdään huikeita pianokuvioita ja sokkona soittamista ja kahdella flyygelillä kaksintaistelua! Ja pianon päällä steppaamista. Mitkä bileet!! Aamuneljältä ollaan aamu-uinnilla ja kaikki juoksevat pitkin poikin lavaa etsimässä toisiaan. Tracyn krapula on aamulla katsomoonkin asti käsinkosketeltava. Esitys loppuu häihin, niinkuin kaikki tiesivätkin...

Tykkäsin kovasti miten tässä hoidettiin rekvisiitan vaihdokset ja muut. Ensinnäkin kiinteämmät rakenteet kuten flyygeli (niitä oli yhdessä vaiheessa lavalla kaksikin kappaletta) ja pöydät sun muut, nousivat lattiasta suoraan ylös. Siis niiden kannet olivat integroitu lattiaan. Mutta sitten Lordien perheen henkilökunta (iso joukko palvelijoita, kamarineitoja, hovimestareita sun muita) aina kiikutti ja toi ja vei tavaroita, laulaen ja tanssien tai mitä milloinkin. Tämähän siis sijoittuu 1930-luvun loppuun Amerikan Long Islandin rikkaiden ja "tärkeiden" ihmisten maailmaan, jossa palveluskuntaa piisasi. Tässä oli kyllä tosi näyttäviä pukuja ja tanssikohtauksia muutenkin.

Maria Friedman ohjasi tämän kaikinpuolin viihdyttävän ja svengaavan esityksen. Harmillisesti katsomossa oli tilaa kovastikin, mutta ei se kyllä menoa haitannut. Yleisö tuntui tykkäävän kovasti, ja minäkin tykkäsin kauheasti, vaikken olekaan niin kauheasti jazzin ystävä.

Aina yhtä iloinen Jamie Parker

Stage doorilla ei ollut kauheaa ruuhkaa, ja Jamie & Rupert jaksoivat jutella aika kauankin ihmisten kanssa. Jamie ilahtui mustikkasuklaista joita vein. Ja Rupert jaksoi väännellä itseään samalle tasolle että mahtuu kuvaan. Harmi kun Kate Fleetwoodilla oli vieraita ja se kävi siinä ovella vaan poikkeamassa pikaisesti kylpytakissaan.

Hertsyykkeli kun Rupert Young oli pitkä.

Esityskuvat Johan Persson, muut omia

Electra / Old Vic Theatre 13.10.2014

Tarttee kyllä sanoa, että kreikkalaiset tragediat ovat tulleet tutummaksi tänä vuonna. Tällä kertaa oli Sofokleen näytelmän Electran vuoro. Vaikka Old Vicin Electran pääosassa onkin Kristin Scott Thomas, niin mä halusin katsomaan tätä Jack Lowdenin takia.

Sattui vielä niin mukavasti, että illan esityksen jälkeen oli vielä Q&A tilaisuus eli 4 päänäyttelijää haastattelussa ja yleisönkin tentattavina. Mukava bonus iltaan!

Itse näytelmä oli vain 90 minuuttia pitkä, ilman väliaikaa. Juurikin passeli.

Juu, mä olen tossa sateenvarjoineni etualalla

On se kumma miten yli 2000 vuotta vanha tarina vaan toimii tänä päivänäkin hyvin. Elektra haluaa kostaa isänsä Agamemnonin kuoleman, jonka takana on hänen äitinsä Clytemnestra ja tämän uusi mies Aegisthus (joka on muuten Agamemnonin serkku). Elektran veli Orestes voisi auttaa, mutta tarinan alussa tulee suru-uutisia; myös 25 v kotoa pois asunut Orestes on kuollut, hevosvaljakko-onnettomuudessa. Tämän ovelan suunnitelman kertoi Orestekselle (Oresteelle?) Delfoin Oraakkeli, että hämätään toiset luulemaan että poika on kuollut. Se mulle ei oikein avautunut että mitä etua siitä tulee, mutta kai se Oraakkeli tiesi parhaimmaksi.

Mutta tuhkauurnan kotiintuoja onkin aikuiseksi kasvanut Orestes! E. saa hirveän hepulin kun Orestes kaataa tuhkauurnan maahan (siinä vaiheessa vielä luulee että tuhkat ovat veljensä). Koko yleisö voihkii ihastuksesta kun Elektralle vihdoin selviää että Orestes onkin hengissä. Jälleennäkemisen riemu on mykistävä. Elektra roikkuu veljessään kuin takiainen. Orestes sitten surmaa sekä äitinsä että tämän uuden miehen Elektran toiveesta. Verta, kostoa ja voihkivia naisia (perinteinen kreikkalainen kertojakuoro naisia mukana myös).

Kristin Scott Thomas ei ole mikään mun suosikkinäyttelijä, kerran olen hänet Lontoossa lavalla nähnyt (kyseessä oli Harold Pinterin Old Times, missä olivat Rufus Sewellin kanssa 2013). Mutta tässä hän oli kyllä huikeassa vedossa! Koko näytelmä lepää ihan hänen harteillaan ja muut vain hieman tukevat sivuilta. Elektra voihkii, kierii maan tomussa, uhraa viiniä isänsä haudalle, haukkuu äitiään, kutsuu jumalia... Hysteerinen käytös sujuu kyllä Scott Thomasilta erinomaisesti. Elektra on ollut isänsä talossa orjan asemassa vuosien ajan. Clytemnestra tunnustaa murhanneensa miehensä, mutta oikeutetusti (koska tämä oli ottanut uuden jalkavaimon).

"My life is a river and it floods with grief" sanoo Elektra ja kyllä se tuska välittyy katsomoon hyvin.

Ohjaaja Ian Rickson on tehnyt paljon mielenkiintoisia, ja uraauurtavia näytelmiä, ja erityisesti KST:n kanssa yhteistyötä monessa näytelmässä.

Lavastus on hyvin pelkistettyä, kalkitut seinät ja vasemmalla isot ovet (joiden takana veriteot tapahtuvat, piilossa. Koska muinaiskreikkalaisissa näytelmissä ei koskaan verta nähdä lavalla, ei tässäkään. Paitsi puukossa ja käsissä.). Vaatetuskin on niukkaa ja väritöntä. Tulee hyvin mieleen Kreikan paahtava aurinko ja kivet ja hiekka.

Jos jotain valittamista keksin, niin se oli valtava määrä yskiviä ihmisiä! Siis katsomossa. Ihan kuin olisi ollut jossain keuhkotautiparantolan kesäretkellä. Varsinkin kun näytelmässä oli paljon hiljaisia kohtia.

Halusin nähdä Jack Lowdenin taas lavalla. Nuori mies jäi mieleen viime keväisen Ibsenin Ghostsin miespääroolista, josta täysin ansaitusti voitti Olivier-palkinnonkin. Katsoin esityksen sattumalta eilen uusintana (Digital Theatrella oli viikonlopputarjouksessa yksi ilmainen vuokraus) ja upea, upea suoritus edelleenkin.

Ja tarttee sanoa ettei se tässäkään pettänyt. Hieno Orestes! Ja muutenkin täydellinen herrasmies :-)

Näytelmän ensi-ilta oli viime viikolla, ja hra Lowdenista oli samoihin aikoihin haastattelua Official London Theatre -blogissa.

I’m so fortunate, I’m learning from these brilliant people and, on the last couple of jobs, these brilliant women. It’s nice to play different shades of men opposite them. Oswald [in Ghosts] was a domineering idiot, but he was a lost child at the end of the day and this guy here, Orestes, is someone who’s trying to be a man when he’s got this incredibly powerful woman in his life. It’s been such a luxury working with people like Lesley and Kristin, I’m so lucky, it’s ridiculous.

I’d love to work with John Heffernan, I think he’s fantastic. I’ve met him a couple of times. I remember walking into an audition once and he was sitting in the waiting room, and I went ‘Oh f*cking hell’ out loud!’ It turned out he was up for a different part so it was fine!

Kritiikeissä on kehuttu näytelmää kovasti, ja varsinkin tietenkin (ansaitusti) naispääosaa.

The Independentin Paul Taylor antaa täydet 5 tähteä (ja kehuu kyllä Lowdeniakin):

Kristin Scott Thomas and director Ian Rickson are developing into one of the great creative partnerships of our time. After a Chekhov and two Pinters, they are reunited now on this devastatingly brilliant production of Sophocles'  great tragedy Electra.

When (after the superb recognition scene) she is finally reunited with her brother Orestes (Jack Lowden bringing an excellent vulnerability and open-ended quality to a character who could be simplified as a career killer-in-waiting), she gives way to squealing glee, as if all the problems are now sorted. 

Myös Telegraphin Dominic Cavendish kehuu 5 tähden veroisesti:

Her tour de force performance in the gruelling role of Sophocles’ grief-ridden Electra rewrites our understanding of her capabilities. We knew Scott Thomas, 54, was very good – increasingly so on stage. After all, she won an Olivier award for her turn as Arkadina in The Seagull for director Ian Rickson, with whom she teams up again here (their fourth collaboration). Yet within 90 minutes or so, the erstwhile screen goddess propels herself into the first rank of theatrical titans.

BBC:n uutissivuilla oli ihan hyvä pieni juttu aiheesta myöskin.

Entäpäs sitten Telegraphin Tim Walker:

For those of you who like your theatre bleak and depressing, this is undoubtedly one for you. If any of you harbour any fears, too, that Kevin Spacey intends to coast through his final season at the Old Vic without too much effort – or drama – then this opening production of his final season would suggest otherwise.

This is unquestionably the Old Vic at its very best.

Esityksen jälkeen saimme nauttia amerikkalaisen teatterikriitikon Matt Wolfin johtamaa keskustelutilaisuutta. Siirryin permannolle, johonkin 4. riviin, joka oli hyvä, koska puhuivat penteleet niin hiljaa että muualle ei olisi mitään kuulutkaan. Mukana olivat Jack Lowden (Orestes), Kristin Scott Thomas (Electra), Diana Quick (Clytemnestra) ja Liz White (Chrysothemis, Electran sisko). Ensin yleistä haastattelua ja sitten yleisö sai esittää kysymyksiä.

Kaikki näyttelijät tuntuivat olevan vahvasti sitä mieltä että esitys on rankka. Ja myös siitä, että onneksi siellä on niitä hauskempiakin hetkiä välissä, että yleisö saa nauraa, koska muuten esitys olisi liian raskas katsoa. Lowdenin mielestä 1,5 h näytelmät ovat juuri sopivia pituudeltaan. Tämä oli nyt 3. näytelmä hänellä neljästä kun näin on ollut. KST sanoi että rooli jää hieman päälle; tarvitsee pitkän ja kuuman suihkun palautumiseen. Hän oli muuten viettämässä Kreikassa ohjaaja-Ricksonin aikaa kun työstivät tekstiä. Sitten keskustelu hetken harhautuu, kun KST ja Diana Quick intoutuvat kehumaan Mykenosta kilvan.

KST ja Lowden pohtivat sitä sisarusten jälleennäkemiskohtausta, koska se kestää aika kauan, ja on hyvin intensiivinen. Kohtaus kuulemma vain muodostui tommoiseksi. Elektrahan ihan nuuskii veljeään ja tulee ilosta melkein hulluksi. Kuulemma tätä kohtausta myös hieman improvisoidaan ilta illan jälkeen.

Kysymykseen löytääkö Elektra koskaan rauhaa, vastasivat yhteisesti ettei välttämättä, tässä versiossa ainakaan. Näytelmähän loppuu siihen kun Elektra halaa mattoon käärittyä äitinsä ruumista, minkä Orestes on kantanut pihalle. Vanhemman tai sisaruksen menettäminen on aina vaikeaa, ja tässä sisarukset menettävät lopulta kummatkin vanhempansa.

Keskusteltiin myös hieman siitä, miten vielä ensi-illankin jälkeen muutettiin muutamia kohtauksia, kun ohjaaja (joka silloin oli jo jenkeissä muissa töissä) oli katsomassa esitystä. Keskustelivat myös siitä, että kaikki ihmiset kärsivät jossain vaiheessa Elektra-kompleksista (tai miehet ehkä Oidipus-kompleksista, ja naiset Elektra-kompleksista).

Harjoitusvaihe kesti kaikkiaan 6 viikkoa, ja tekivät sinä aikana mm. ekskursion British Museumiin, paljon kotitehtäviä, jokaisen piti kirjoittaa essee Agamemnonista jne. Pelasivat paljon myös pingistä noina viikkoina. Ja improvisointitehtäviä. Paneelin yhteenveto näytelmästä oli, että jumaliin ei voi luottaa ja niitä pitää koittaa lepytellä!

Tosi mukava tälläinen bonuskeskustelu, vähän avasi lisää näytelmän teemoja ja harjoitusprosessia. Reilun puoli tuntia kestäneen keskustelun jälkeen menin vielä notkumaan stage doorille. Jossa oli hyyyvin hiljaista (mun lisäksi 2 muuta ihmistä) verrattuna siihen ruuhkaan mitä siellä oli Richard Armitagen tähdittäessä Cruciblea aiemmin syksyllä. Juttelin jonkun aikaa hra Lowdenin kanssa mm. veljensä balettiurasta Tukholmassa. Ja vaikka vaksi epäilikin että KST ei mitään sainaa, niin sain kyllä nimmarin ennenkuin katosi autoon.

Tässä kommentteja ensi-illasta

Esityskuvien copyright Alastair Muir ja Johan Persson (missä lukee sen nimi).
Muut sitten omia, myös se istumapaikalta otettu.

Cause Célèbre / (Old Vic) V&A Archive 7.3.2014

Taas yksi Terence Rattiganin näytelmä nähty! Tämä jäi näytelmäkirjailijan viimeiseksi työksi, ja hyvä että hän ehti nähdä tämän vielä lavalla ennen kuolemaansa.

Anne-Marie Duff ja Tommy McDonnell

Oli toki muitakin syitä katsoa tämä kuin se että on Rattiganin näytelmä. Pääosassa taituroinut Anne-Marie Duff oli yksi niistä. Ohjaaja Thea Sharrock toinen. Ja muitakin kiinnostavia näyttelijöitä: Freddie Fox, Niamh Cusack mainitakseni. Ja yllättäen myös Timothy "Benedict Cumberbatchin isä" Carlton!

Carlton ja Fox käsiohjelmasta

Anne-Marie Duff on ihastuttava, elegantti, sensuelli Alma Rattenbury. Joka on ollut aiemminkin naimisissa, ja nyt sitten vanhemman miehen kanssa (Carlton). Näytelmässä liikutaan kahdessa aikatasossa: nykyisyys käsittelee oikeudenkäyntiä (Alma pidätetty miehensä murhasta) ja mennyt osuus aikajaksoa 4 vuoden takaa, kun Alma palkkasi nuoren apupojan/autonkuljettajan (josta tuli tämän rakastaja). Kolmiodraama siis.

Näytelmä perustuu tositapahtumiin, ja sijoittuu Bournemouthiin ja Lontooseen 1934-35. Aikoinaan tämä murha ja oikeudenkäynti oli valtava skandaali ja mediatapahtuma - mikään ei ole siis muuttunut. Ihmiset jonottivat oikeudenkäyntiin! Ei kai silloinkaan suuri yleisö voinut vastustaa juttua missä oli huumeita, viinaa, seksiä, rahaa ja julkkiksia). Media tuomitsi Alma Rattenburyn, ehkä osittain siksi kun tämä oli julkkis itsekin. Rattigan oli muuten 23 v silloin 30-luvun alussa, eli muisti ne asiat hyvin kirjoittaessaan tätä 70-luvun puolivälissä.

Edith Davenport oli kuitenkin fiktiivinen hahmo, joka perustui Rattiganin omaan äitiin. Omakohtaisuutta Rattiganin oman elämän ja näytelmän välillä on muitakin; hänkin hemmotteli omia paljon nuorempia miesystäviään ja seuraavassa hetkessä kohteli näitä kun palvelijoitaan.

Oliko murhaaja lopulta Alma vai tämän rakastaja George Wood (Tommy McDonnell), tätä oikeus pohtii.

Freddie Fox on loistava Jack Davenportina (joka saa sukupuolitaudin epämääräisestä paikasta Paddingtonissa) ja Niamh Cusack tämän äitinä. Alman oikeudenkäynti on linkki Davenportien ja Rattenburyjen välillä, koska Edith Davenport toimii valamiehistön puheenjohtajana. Hän on itse eroamassa pettävästä miehestään, ja inhoaa kaikkea mitä Alma edustaa.

Alma: Flesh being willing but the spirit being weak.
Judge: It's the other way around I think.
Alma: I expect so.

Lavastus ja puvustus hyvin ajankuvaista, kaunista. Takaumat on toteutettu oikeudenkäyntilavastuksen eteen valojen avulla. Sellainen oikeussalidraama tämä on enimmäkseen, ja miten flirttaileva Alma alistuu kohtaloonsa ja haluaa suojella nuorta rakastajaansa.

Ja muistinko jo mainita että A-M Duff oli ihana, kuten aina!

"When an older person loves a younger, it's the younger who dominates. Because the younger has so much more to give" sanoo Edith Davenport näytelmässä. Niinpä.

Esitys taltioitu Old Vicissä 12.5.2011.


Charles Spencer/Daily Telegraph:

Anne-Marie Duff is electrifying as Rattenbury, capturing all the complexity of a woman driven by love and lust, at times repellent in her manipulation and vulgarity, at others deeply moving in her flayed emotions and what we come to recognise as a truly noble generosity of spirit. 

Niamh Cusack is equally moving as the jury foreman, whose suffocating love for her son — excellent Freddie Fox —seems almost as dangerous as Rattenbury’s passion for her toy boy, played by Tommy McDonnell with a persuasive mixture of the vulnerable and the cocksure.



Esityskuvan copyright Alastair Muir

Hamlet / (Old Vic) V&A Archive 7.3.2013

 

Tämä Trevor Nunnin ohjaama Hamlet Old Vic teatteriin oli ihan säkenöivän hieno. Tallennettu 21.7.2004 esityksessä. Ehkä paras Hamlet mitä olen koskaan nähnyt.  

Ben Whishaw on huikea, aivan mielettömän upea. 23-vuotiaana ja eka iso rooli (se eka rooli RADAsta valmistumisen jälkeen oli NT:n His Dark Materials, missä oli ne 2 pienehköä osaa).

Mistäköhän mä edes oikein aloittaisin... Mulla on paljon muistiinpanoja tästä, monta sivua muistikirjassa.

Versio on hyvin moderni, eli kaikilla on sellaiset 80-luvun tyyliset juppivaatteet päällä. Alussa kun on hautajaiset/häät niin kaikilla on valkoista päällä. Sitten kuvaan astuu Hamlet, kauhea kapinoiva teini jolla on musta pipo ja mustat vaatteet ja joka on laiha ja murjottava teinikapinallinen. Miten Whishaw osaakin murjottaa ja koko kropalla olla angstinen ja hieman ehkä krapulainenkin teini :-) Hirveän iso kontrasti vaaleisiin häävaatteisiin pukeutuneen muun seurueen kanssa. Hamlet nyppii paitaa ja pipoa ja vääntelehtii ja on hyvin epävarma ja räkä valuu...

Ofelialla (Samantha Whittaker) on koulupuku päällä ja muutenkin näyttää tosi nuorelta. Lopussa kun Ofelia sekoaa, niin näyttelee erinomaisesti. Rory Kinnear on hyvä ja hauska Laertes. Tykkäsin myös Nick Jonesin Poloniuksen tulkinnasta. Kohtaus missä Hamlet puhuu Poloniuksen kanssa ja Hamlet lukee samalla kirjaa, hulluna = tukka sekaisin, rähjäiset vaatteet, paita napitettu miten sattuu...

Se kohtaus missä Hamlet jättää Ofelian on aivan loistava! "Get thee to the nunnery". Aivan maaninen ja huikea. Ja se kohtaus missä Hamlet antaa ohjeita näyttelijäseurueelle, mielettömän upea! Hamletin maanisuus ja hulluus näkyy hyvin.

Hamletin tanssikohtaus kun Claudius lähtee katsomasta näytelmää (olen kirjoittanut muistiinpanoihini "Voi elämä miten hyvä"). Ja sitten Hamletin ja äitinsä välinen kohtaus, hyvin intensiivinen. BW on tosi ketterä ja notkea!

Yksi parhaita kohtauksia on se legendaarinen "to be or not to be" kohtaus. Hamlet istuu penkillä vesipullon, pilleripurkin ja linkkarin kanssa. Ottaa pillerin käteensä "to die, to sleep" -kohdassa ja sitten linkkarin. Eli ei pääkalloa lainkaan :-) Kun monologi loppuu niin laittaa pillerit takaisin purkkiin ja taittaa linkkarin pois. Oli tosi vakuuttavasti tehty.

Haudankaivajakohtauksessa saadaan vihdoin se pääkallokin kehiin, kun Hamlet puhuu Yorickin kallolle. Hamlet tämänkin kohtauksen varastaa täysin (päällään vaalean sininen kauluspaita, harmaat housut, harmaa pitkä takki, tukka sliipattuna taakse ja mustat kumitossut).

Ofelian hautajaisissa Laertes ja Ofelia tappelee haudassa, sitten halaavat. Juovat Eviania (tuotesijoittelua?). Hamletin hieno puhe ennen kaksintaistelua! Kaksintaistelu perinteisen pitkä ja näyttävä ja hienosti toteutettu taistelukoreografia. Hamlet kuolee hitaasti, mutta helvetin tyylikkäästi, Horation syliin.

Eka näytös oli 1,5 h pitkä ja toinen 2 tuntia. Olihan se pitkä, mutta kertaakaan ei tullut mieleen että hohhoijaa, voiskohan tätä lyhentää jostain. Esityksen jälkeen selailin lehtileikkeitä, mutta sitten aika loppui kesken... Pitää mennä takaisin vielä lukemaan niitä kritiikkejäkin, ja haluan nähdä esityksenkin vielä uudelleen.

Hah, tässä tuo ylläoleva Evening Standardin juttu vuodelta 2004:

Ben Whishaw is adamant. "I'm not anybody," he says. "I'm not a name. No one's coming to see Ben Whishaw 'do' Hamlet." The 23-year-old star of Trevor Nunn's production of the Danish play at the Old Vic was speaking, of course, before his triumph was declared on yesterday's front pages.  

In the first reviews the Standard's Nicholas de Jongh praised the previously unknown Whishaw's "magical impact" and "raw passion", while Charles Spencer of The Daily Telegraph said the young actor had "spectacularly earned his place" in the line-up of Old Vic Hamlets, alongside Gielgud, Olivier, Burton and O'Toole. 

When I tell him that his performance made the most sense I've ever seen of Hamlet's selfishness, he is taken aback. His spidery fingers fight a losing battle with a thicket-y forelock. "I'm not always aware of that sort of thing, perhaps because I'm still fairly close to that age," he says. "I still look at it from the inside." 

"I thought I was just going up for a small-ish part, Osric or something," Whishaw says. "But by the end of the first audition I'd picked up that Trevor might be thinking of me as Hamlet. I found that audition kind of gruelling and emotionally tough. I felt quite exposed. I phoned a friend and said I didn't think I could do the part if I were offered it." 

His expressive lips spread into a wide grin. "Of course, my friend just said, 'Shut up'." 

Kuvat on otettu käsiohjelmasta ja lehtileikkeistä, niin paitsi toi kuva mun katselupisteestä :-)

Näitä lehtileikkeitä ja -juttuja on hauska lukea nyt 2013, kun esityksestä on kulunut 9 vuotta ja nyt Whishaw on kaikkien tuntema näyttelijä.