Macbeth / NT Live (National Theatre), Finnkino 14.5.2018

Macbeth on yksi mun ehdottomia suosikkeja Shakespearen näytelmistä, ja tässä National Theatren tuotannossa on vielä mielettömän hieno tekijätiimi. Harmikseni ei kesäkuun Lontoon reissupäiville osunut esityksiä, joten paikan päällä en tätä päässyt katsomaan. Kritiikit olivat hyvin vaihtelevia, ja monet mun arvostamat teatteri-ihmisetkin lyttäsivät. Mutta onneksi sentään pääsin katsomaan Finnkinolle. Meitä oli Tampereella valitettavasti vaan kourallinen ihmisiä.

Esityksen nähtyäni ymmärrän murskakritiikitkin. Olihan tämä aika... yhdenlaisensa tulkinta. Ei kyllä huono, mutta olin yllättynyt kuitenkin. Ei mene myöskään omien suosikkieni joukkoon. Onhan se tavallaan lohdullista, että tämmöiselläkin porukalla ja National Theatressa ei välttämättä onnistuta tekemään hittiä. Tulee vähän mieleen Kansallisteatterin Macbeth viime vuoden keväältä - omat odotukset oli suuret ja vähän pettyä sain silloinkin.

Vaikka Rufus Norris on huippuohjaaja, ja hyvin on mielestäni selvinnyt NT:ssä taiteellisen johtajan isoissa saappaissa Nick Hytnerin jälkeen, niin nyt mennään kyllä hieman metsään. Tämä Macbeth on sekava soppa, missä tuntuu katoavan punainen lanka muutamankin kerran. Punaista väriä sen sijaan hyödynnetään hyvin. Kuninkaallisten verenpunaiset vaatteet korostavat dramaattisuutta ja verisiä tekoja. Varsinkin kun muutoin kaikki pukeutuvat varsin maanläheisiin väreihin. Kyllä mä oikeastaan tästä Moritz Jungen puvustuksesta tykkään. Kuten myös paljon mielipiteitä jakaneesta Rae Smithin lavastuksestakin. Keskellä lavaa suuri kaarimainen rakennelma, kuin silta, joka yhdistää ja erottaa. Se pyörii ja liikkuu ja sitä käytetään erilaisissa kohtauksissa tehokkaasti, milloin taistelukenttänä, kukkulana tai ihan vaan siltana. Ehkäpä jopa porttina ylisen ja alisen maailman välillä - näytelmässähän on paljon yliluonnollisia elementtejä. Kaari on tehokas katseenvangitsija ja dominoi lavaa.

Norris kertoo ennen esitystä nähtävässä haastattelussa miten tämä Macbeth sijoittuu maailmaan missä kaikki turva on kadonnut, ja ympäristö tuhoutunut. Kaikki mahdollisuudet on käytettävä, jokaisen joka haluaa selvitä hengissä. Hän halusi tuoda esille mitä ihmisille käy paineen alla, mitä tapahtuu sisällissodan jälkeen, aina ja kaikkialla. Posttraumaattisesta stressihäiriöstä kärsivälle Macbethille realiteetit ovat nämä. Mitä ylipäätään tapahtuu yhteiskunnassa kun järjestys katoaa? Onko paluu vanhanlaisiin feodaalijärjestelmiin väistämätön, kun rakenteet murtuvat. Samaa pohti koko työryhmä ja se dystooppinen lavastus ja värimaailma tulee siitä taustasta. Lavalla nähdään arkkitehtuuristen rakenteiden jäänteitä, ja porukka hyödyntää kaiken löytämänsä. Tässä ei ole mikään ammattisotilasjoukko, vaan roskasakki, joka on keräillyt tavaroita ja aseita sieltä ja täältä. Aavemainen äänimaisema narinoineen tukee tätä dystooppista kuvaa.

Macbeth (Rory Kinnear) on jotenkin ajelehtiva sotilas, opportunisti ja kovasti vaimoaan Lady Macbethiä (Anne-Marie Duff) rakastava. Heidän keskinäinen suhteensa on jonkinlainen ankkuri tuhoutuneen maailman keskellä. Asuntona ovat rauniot, mutta rakkaus kantaa. Ainakin jossain määrin. Kun Macbeth epäröi, Lady kannustaa ja tsemppaa. Macbethin yksinpuhelut on toteutettu hienosti; muut äänet vaimenevat ja muiden näyttelijöiden liike lakkaa. Lopulta Macbethin pää alkaa lopullisesti seota; noidat ja vallanhimo ja veriset teot yhdistettynä traumaattisiin sotakokemuksiin. Ladyn itsemurha on se viimeinen niitti - kuulemme Tomorrow-puheen Macbethin silittäessä kuolleen vaimonsa hiuksia out, out brief candle...

Vaikka sekä Anne-Marieta että varsinkin Roryä olen nähnyt lavalla lukuisia kertoja ja ovat hienoja näyttelijöitä, niin oudon vaisuja olivat tällä kertaa. Tiedän että Rory on kärsinyt selkävaivoista ja  muutamia esityksiä jouduttiin vetämään understudyn kanssakin, mutta filmatisointiesitykseen hän halusi mukaan, ymmärrettävästi. Mutta esimerkiksi noitien tankoihin hän ei kiivennyt, vaikka aiemmin oli niin tehnyt. Selkävaivat saattavat selittää vaisuuden. Hän on kuitenkin tehnyt erinomaisia Shakespeare-rooleja ennen. Hienon Hamletin, hyytävän Jagon... Ja on kyllä muutenkin yksi mun suosikkiteatterinäyttelijöitä. Tomorrow-puhe oli tosi vaisu, eikä saanut mua itkemään - mittari siitä ettei tämän Macbeth nyt ihan toiminut. Ja yleensä niin loistava Anne-Marie heräsi kunnolla näyttelemään vasta unikohtauksessa loppupuolella.

Vaikka väkeä on porukasta vähennetty (esimerkiksi Duncanin pojat Malcolm ja Donalbain yhdistetty) niin ydinhenkilöt ovat toki mukana. Kuningas Duncan (Stephen Boxer) on ketterä ja hauska, ainakin omasta mielestään. Mun suosikiksi taitaa nousta Banquo (Kevin Harvey), joka on iloinen veikko ja aika hytisyttävä haamuna. Portinvartija (Trevor Fox) on ihan kilahtanut tyyppi. Macduff (Patrick O'Kane) puhuu ihastuttavalla skottiaksentilla ja hänen vaimonsa (Amaka Okafor) on muuten vaan herttainen. Macduff on varsinainen äijä kun kuulee perheensä murhasta. Murhaajaporukka on juoppoja narkkareita, ja tyhmiä, aivonsa juoneet. Kaljatölkkikin on kovaa valuuttaa näille! Noitien puheessa on kaikua ja äänissä on mukana lintumaisia kirskahduksia ja vihellyksiä. Sopii kyllä hyvin!

Tekstiä on vähennetty reippaasti ja kohtauksia siten poistettu. Esimerkiksi 3. näytöksen loppua lyhennetty. Mutta teksti menee täydestä ellei tuntisi näytelmää hyvin ei huomaisi että mitään tai ketään puuttuukaan. No ei kai tätä muuten olisi saanut kompaktiksi. Käsiohjelma sanoo kestoksi noin kolme tuntia, mutta minusta oli paljon lyhyempi, alkuhaastatteluidenkin kanssa.

Kaoottisen maailman luomisessa on onnistuttu hyvin. Lopputaistelu käydään viidakkoveitsillä, ja mitä käteen nyt on sattunut löytymään. Macbeth puhkuu vihaa ja kostoa. Noidat kiekuvat ja riekkuvat korkeissa tolpissaan, yllyttäen ja kannustaen. Kun Macbeth lopulta oivaltaa noitien huijanneen ja houkuttaneen ja pettäneen hänet, niin voi surku. Mutta myöhäistä se enää on. Niin makaa kuin petaa.

Näytelmän loppu on samanlainen kuin alkukin; tyrannin verinen pää sullotaan muovipussiin, kun se on ensin machetella leikattu irti. Noidat laskeutuvat alas tolpistaan, kriik kriik, niiden työ on nyt tehty.

Hieman hämmentynyt olo jäi, ja enää ei ehkä harmittanut etten nähnyt tätä teatterissa. Mutta kyllä olen tyytyväinen että tämän näin silti. Koska Macbeth on aina Macbeth.


Kuvien copyright Brinkhoff & Moegenburg.

Cause Célèbre / (Old Vic) V&A Archive 7.3.2014

Taas yksi Terence Rattiganin näytelmä nähty! Tämä jäi näytelmäkirjailijan viimeiseksi työksi, ja hyvä että hän ehti nähdä tämän vielä lavalla ennen kuolemaansa.

Anne-Marie Duff ja Tommy McDonnell

Oli toki muitakin syitä katsoa tämä kuin se että on Rattiganin näytelmä. Pääosassa taituroinut Anne-Marie Duff oli yksi niistä. Ohjaaja Thea Sharrock toinen. Ja muitakin kiinnostavia näyttelijöitä: Freddie Fox, Niamh Cusack mainitakseni. Ja yllättäen myös Timothy "Benedict Cumberbatchin isä" Carlton!

Carlton ja Fox käsiohjelmasta

Anne-Marie Duff on ihastuttava, elegantti, sensuelli Alma Rattenbury. Joka on ollut aiemminkin naimisissa, ja nyt sitten vanhemman miehen kanssa (Carlton). Näytelmässä liikutaan kahdessa aikatasossa: nykyisyys käsittelee oikeudenkäyntiä (Alma pidätetty miehensä murhasta) ja mennyt osuus aikajaksoa 4 vuoden takaa, kun Alma palkkasi nuoren apupojan/autonkuljettajan (josta tuli tämän rakastaja). Kolmiodraama siis.

Näytelmä perustuu tositapahtumiin, ja sijoittuu Bournemouthiin ja Lontooseen 1934-35. Aikoinaan tämä murha ja oikeudenkäynti oli valtava skandaali ja mediatapahtuma - mikään ei ole siis muuttunut. Ihmiset jonottivat oikeudenkäyntiin! Ei kai silloinkaan suuri yleisö voinut vastustaa juttua missä oli huumeita, viinaa, seksiä, rahaa ja julkkiksia). Media tuomitsi Alma Rattenburyn, ehkä osittain siksi kun tämä oli julkkis itsekin. Rattigan oli muuten 23 v silloin 30-luvun alussa, eli muisti ne asiat hyvin kirjoittaessaan tätä 70-luvun puolivälissä.

Edith Davenport oli kuitenkin fiktiivinen hahmo, joka perustui Rattiganin omaan äitiin. Omakohtaisuutta Rattiganin oman elämän ja näytelmän välillä on muitakin; hänkin hemmotteli omia paljon nuorempia miesystäviään ja seuraavassa hetkessä kohteli näitä kun palvelijoitaan.

Oliko murhaaja lopulta Alma vai tämän rakastaja George Wood (Tommy McDonnell), tätä oikeus pohtii.

Freddie Fox on loistava Jack Davenportina (joka saa sukupuolitaudin epämääräisestä paikasta Paddingtonissa) ja Niamh Cusack tämän äitinä. Alman oikeudenkäynti on linkki Davenportien ja Rattenburyjen välillä, koska Edith Davenport toimii valamiehistön puheenjohtajana. Hän on itse eroamassa pettävästä miehestään, ja inhoaa kaikkea mitä Alma edustaa.

Alma: Flesh being willing but the spirit being weak.
Judge: It's the other way around I think.
Alma: I expect so.

Lavastus ja puvustus hyvin ajankuvaista, kaunista. Takaumat on toteutettu oikeudenkäyntilavastuksen eteen valojen avulla. Sellainen oikeussalidraama tämä on enimmäkseen, ja miten flirttaileva Alma alistuu kohtaloonsa ja haluaa suojella nuorta rakastajaansa.

Ja muistinko jo mainita että A-M Duff oli ihana, kuten aina!

"When an older person loves a younger, it's the younger who dominates. Because the younger has so much more to give" sanoo Edith Davenport näytelmässä. Niinpä.

Esitys taltioitu Old Vicissä 12.5.2011.


Charles Spencer/Daily Telegraph:

Anne-Marie Duff is electrifying as Rattenbury, capturing all the complexity of a woman driven by love and lust, at times repellent in her manipulation and vulgarity, at others deeply moving in her flayed emotions and what we come to recognise as a truly noble generosity of spirit. 

Niamh Cusack is equally moving as the jury foreman, whose suffocating love for her son — excellent Freddie Fox —seems almost as dangerous as Rattenbury’s passion for her toy boy, played by Tommy McDonnell with a persuasive mixture of the vulnerable and the cocksure.



Esityskuvan copyright Alastair Muir

St Joan / NT Archive 30.7.2013

Strange Interlude / National Theatre 19.7.2013

Junalla taas Waterloohon ja siitä kävelin NT:lle. Treffasin Marien n. 25 yli 6, ja näytelmä alkoikin jo seiskalta poikkeuksellisesti, koska se oli niin pitkä (3 h 15 min).

Ohjelmassa oli siis Eugene O'Neillin Strange Interlude. Huikean hieno, jos kohta alussa alkoi hieman hitaahkosti. Ja ehkä inasen liian pitkäkin. Anne-Marie "James McAvoyn vaimo" Duff oli tosi upea pääroolissa Ninana, joka on sotkeutunut kolmen miehen keskelle. Yksi näistä miehistä oli Charles, jota esitti tosi hienon roolin tekevä Charles Edwards. Darren Pettie oli se rakastaja Ed, jotenkin Jude Law-oloinen mies ainakin kaueampaa, ja pidin tästäkin kovasti. Sen sijaan Jason Watkins oli kyllä ihan jees roolissaan, mutta miehen ääni on niin karmaiseva että melkein teki mieli tökkiä sormet korviin. Mä muistan kun katoin joskus maailman tyhmimpiin kuuluvan Nativity-leffan (koska siinä on Martin Freeman) ja tuo ukko oli siinäkin superärsyttävä. No, se sattui olemaan tällä kertaa ainoa jolta sain nimmarin :-))

Duff ja Pettie

Shattered when the love of her life is killed in the war and haunted by their unconsummated passion, Nina escapes her jealous Ivy League father and embarks on a series of tawdry sexual escapades until, cajoled by her appalled, long-suffering suitor Charles, she marries the amiable young Sam. But while pregnant, Nina learns a horrifying secret that precipitates a desperate, life-changing decision and propels her fatally into the arms of another.

Following a family from the aftermath of World War One until the late 1940s, Eugene O’Neill’s audacious epic is one of the great masterpieces of American theatre.

Ja mikä oli hienointa ehkä niin lavastus! Upeasti rakennettu (pyörivä) lavastus ja varsinkin ne vaihdot oli suurta taidetta. Enkä ole koskaan ennen kuullut että sille annetaan aplodit! Siis niille lavastuksen vaihdoille.

Anne-Marie Duffista vielä, mä en ole sitä koskaan aiemmin teatterissa nähnyt, ja kovin paljoa en muuallakaan. Parade's Endissä teki kyllä hienon roolin hullun papin vaimona :-) Ja tällä reissulla olen NT:n arkistoon menossa katsomaan Saint Joania, missä se on pääroolissa kanssa. Mutta tykkäsin kovasti!

Mä olin kuolemanväsynyt näytöksen jälkeen, mutta sit hetkellisesti piristyin ja Marie sai vielä mut ylipuhuttua stage doorillekin, vaikka olisin lähtenyt suoraan asemalle. Mutta olihan mulla A-M Duffille varattu suklaata ja korttia. Se siinä ovella vilahtikin, mutta meni takaisin sisään, ja ei enää ilmestynyt. Jätin sit nyssäkän vaksille.

Sitten käveltiin Waterloohon keskustellen teatterista ja leffoista (tietenkin) ja sitten Marie meni bussiin ja minä junaan. Suihkun jälkeen pitäisi käydä nukkumaan, mutta ihan justiinsa.



Kuvan copyright Alastair Muir