Järjen hedelmät / Q-teatteri 23.11.2022

Saara Turusen Q-teatteritrilogia sai päätöksensä syyskuun loppupuolella, mutta ennätin vasta marraskuussa sitä katsomaan. Ei vaan oikein sopinut kalenteriin ja sitten kun olin menossa tulin kipeeksi. Lopulta ostin lipun Tallelta joka myös sairastui, kun alkoi näyttää siltä että jää kohta kokonaan näkemättä. Järjen hedelmät jatkoi kahden edellisen osan Tavallisuuden aave (2016) ja Medusan huone (2019) polkuja. Omaperäistä, visuaalisen pelkistettyä, oudohkoa, mutta samalla hienosti syvällä sisimmissäni resonoivaa teatteria.

Näyttämöllä on huone, visuaalisesti aika vaatimaton ja mitätön, jossa on useita ovia. Taustalla haitariovi, joka aina välillä avautuu paljastaen vihannes/hedelmämaalauksia tai sitten jotain aivan muuta. Milja Ahon lavastus on monellakin tapaa minimalistista. Näyttämöllä on muutenkaan vähän lavasteita. 

Ihmisiä (ja eläinpäisiä hahmoja) kulkee, välillä leikitään lasten tuolileikkejä, enimmäkseen ei edes puhuta. Katsoja saa havainnoida, miettiä, assosioida vapaasti. Turusen näytelmissä jätetään paljon tilaa katsojan omille ajatuksille, ei selitellä eikä väännetä rautalangasta mitään. Monesti ajatukset (ainakin omani) hurahtavat antiikin mytologioihin. Munakello tikittää, ja hiljaisuus kestää. Kun Pirkko Hämäläisen hahmo alkaa puhumaan, sitä melkein pelästyy, hiljaisuuteen on jo niin tottunut. 

Taas kerran musiikkivalinnat ja äänisuunnittelu (Tuuli Kyttälä) ovat napakymppi. Munakellon jatkuva tikitys sulautuu nakuttavaan musiikin rytmiin. Välillä kellojen tikityksen kakofonia tuo mieleen tuomiopäivän kellot. 

Järjen hedelmät on kokoelma irrallisia, absurdeja kohtauksia, missä oudot ihmiset tulevat, menevät, kohtaavat, eroavat. Välillä mätetään naamaan Nutellaa tai mokkapaloja, masturboidaan sohvalla tai lauletaan papin kanssa. Ja taustalla (biologinen) kello nakuttaa, aika loppuu ja lapsenteolla on kiire. Lopulta viikatemies johdattaa kaikki kuoleman tanssiin, mutta sitä ennen äitiys antaa odottaa ja haikara poikkeaa jos on poiketakseen. Onko työ tärkeintä, vai olisiko pitänyt miettiä lastenhankintaa aiemmin? Hedelmällisyys laskee ja katoaa lopulta. 

Yksi teema on ns. normaali elämä. Miten olla kuin muutkin, eikä erottua massasta? Hämmentynyt pappi sanoo "kun täällä ei sais", ja miksei Henna voi rukoilla sivistyneesti vaan pitää vääntelehtiä maanisesti? Se eläimellisyyden kitkeminen, ja miten pitää olla "ihmisiksi" toistuu moneen kertaan. Mutta kuka saa määrittää millaista se oikeanlainen elämä on, pappiko? 

Viisihenkinen ensemble sujahtaa roolista toiseen nopeasti ja tekee tarkkaa työtä. Katja Küttner, Anssi Niemi, Ylermi Rajamaa, Kreeta Salminen ja Pirkko Hämäläinen on sopiva seos nuorta energiaa ja vuosien tuomaa ammattitaitoa. Taitavat! Pidän kaikkien tavasta ottaa pitkiä katsekontakteja katsojiin, viipyileviä ja pohtivia. Katseet ottavat mukaan esityksen taikapiiriin, mukaan yhteiseen salaisuuteen. Ja olipas kivaa nähdä sekä Hämäläistä että Salmista pitkästä aikaa teatterin lavalla!

Roosa Marttiinin suunnittelema puvustus on vaalean hailakkaa, ja sitä hurjemmilta satunnaiset väriläiskät tuntuvat. Ada Halosen valot (ja välillä hienot varjokontrastit) eivät tee itsestään numeroa, vaan toimivat tarkoituksenmukaisesti, kaikkeen sulautuen ja sopeutuen.

Pidän Saara Turusen kirjoista ja myös näytelmistä. Jotain minimalistista ja anteeksipyytelemätöntä näissä on, absurdia ja hellää. Tunnelma on melankolinen ja viipyilevä, ja satunnaisesti näemme sellaisia hauskoja välähdyksiä. Tai huumori on katsojan silmissä ja omassa tulkinnassa. Ilman väliaikaa esityksen kesto on reilut 1,5 tuntia, ja hyvä ettei tässä ole taukoa.

Esityskuvien copyright Pate Pesonius.

Kris och katastrof i Mumindalen / Lilla teatern 19.11.2022

No nyt! Odotukset olivat korkealla, siitä huolimatta että eikö nää muumit ole jo vähän niinkun nähty, näyttämölläkin. Vaan eipä ole, juuri tämmöisiä (sarjakuva)muumeja, ja muita Muumilaakson asukkaita. Voisin jopa sanoa että Kris och katastrof i Mumindalen on ihan parasta mitä teatterissa voi tällä hetkellä katsoa. Esitys täynnä pieniä ihania yksityiskohtia, upeaa nukettamista, taitavia esiintyjiä ja mieletöntä menoa. Sopii niin lapsille (ei ihan kauhean nuorille ehkä) kuin aikuisillekin ja tarjoaa sellaisen kokonaisvaltaisen hyvänolontunteen mikä tulee kun on kokenut jotain todella spesiaalia.

Ja hei, koska Jakob Höglund ohjaa, niin se jo pelkästään on laadun tae!

Kuten Tove (ja Lars) Janssonin sarjakuvahahmoille sopiikin, kaikki on mustavalkoista. Esiintyjien asut ja nuketetut hahmot. Sven Haraldssonin lavastus ja puvustus noudattaa samaa tyyliä. Ei voi sanoa että olisi väritöntä tai tylsää, koska yllättäen kuoseja ja tekstuureita on paljon mustavalkoisenakin. Toimii erinomaisesti. Ville Aaltosen valosuunnittelu komppaa tätä pelkistettyä linjaa.

Muumisarjakuvat todellakin heräävät henkiin, ja se on tämän esityksen juttu. Heini Maarasen upeasti toteuttamat persoonalliset nuket ovat kekseliäitä ja välillä hyvin viitteellisiä, kuten vain Heini osaa. Välillä nukke on irrallinen ja välillä integroitu osaksi näyttelijää/nukettajaa. Ja "nukke" on toki hyvin viitteellinen käsite, koska mikä tahansa tavara tai asia voi herätä eloon ja muuttua osaksi esitystä kun vaan tahtoo. 

En kyllä käsitä miten nämä ihmiset ovat niin lahjakkaita! Näyttelijät loihtivat kymmenet hahmot eloon, ja Lillanin hieno ensemble (Lumi Aunio, Ulriikka Heikinheimo, Robert Kock, Pia Runnakko, Ursula Salo, Alexander Wendelin ja Joachim Wigelius) saa vahvistusta ammattinukettajista (Riina Tikkanen, Elena Rekola ja Reetta Moilanen). Nukettaminen on oma taiteenlajinsa, mutta käsittämättömän hienosti vedetään mukaan mimiikkaa, ja vaikka mitä näyttelemistapoja. Ja mahtavaa miten erilaisia nukketeatteritekniikoita esitykseen on saatu: paperinukkeja, käsinukkeja, sorminukkeja, esineteatteria, mittakaavojen muuntelua ja vaikka mitä.

Onhan tässä juontakin, mutta se tuppaa jotenkin unohtumaan kun jää katsomaan taitavia esiintyjiä. Lillanin sivuilla lukee: Rakastetut Muumihahmot pohtivat olemista, identiteettiä ja maailmantilaa muumifilosofian mukaisesti – pitäisikö panostaa velvollisuuksiin, hedonismiin, yrittäjyyteen, kuuluisuuteen vai psykoanalyysiin? Vai kotiapulaiseen? Niin no, saamme kaikkea tätä ja paljon muuta. 2,5 tuntia on toki aika pitkä aika esityksessä, kun ei ole sellaista isoa draaman kaarta ja selkeää rakennetta, mutta ei haittaa menoa lainkaan. Välillä painetaan hulluna duunia ja välillä liihotellaan cocktailkutsuilla, sellaistahan se elämä on, nyt näemmä myös Muumilaaksossa. 

Monenlaisia kriisejä ja pienimuotoisia katastrofejakin koetaan, välillä pitää hakea apua psykedeeliseltä psykiatrilta ja ehkäpä Muumipeikon kultainen häntä saattaisi auttaa maineen tiellä. Olen kyllä itse lukenut muumikirjoja ja katsonut vähän tv-sarjaakin, mutta sarjakuvat ovat jääneet vieraammaksi. Niissä, kuten tässä esityksessäkin, on mukana elementtejä mitkä eivät ihan pienimmille lapsille ehkä sovi, eikä kyllä katsomossa sellaisia juuri olekaan, lapsia siis. 

Jaksan kyllä edelleen äimistellä lahjakasta esiintyjäjoukkoa. Yksi heistä eli Robert Kock on säveltänyt myös musiikin (Markus Fageruddin jelppaamana), ja sitä kaikki antaumuksella toteuttavat. Multilahjakas ensemble tarttuu kuka mihinkin soittimeen ja aika paljon ääniä ja säestystä loihditaan ilman soittimiakin. Annina Enckellin sanoitukset rytmittävät monesti jazzahtavia biisejä hyvin, välillä on ihan onomatopoeettista pöpinää, välillä ihan jotain tolkullistakin. Antero Mansikan tarkka äänisuunnittelu on musiikin ja näyttelijöiden tuottamien äänien tukena. Ääniefektit ovat kyllä huiput. Enckell on myös dramatisoinut tekstin Janssonien sarjakuvista.

On kyllä aivan mahtavaa että nukketeatteri on päässyt mukaan valtavirtateatteriin. Yksi kiitos siitä Jakob Höglundille, joka on toteuttanut paljon esityksiä nukketeatteria hyödyntäen. Lisää tämmöistä! Se intohimo ja innostus mitä lavalla näkyy välittyy hienosti katsomoonkin. Nukkeja nähdään lavalla toistasataa, osa kaksiuloitteisia ja osa hyvinkin arkisista aineksista koottu. 

Mulle sattui vieruskaveriksi brittiläinen sarjakuvatutkija Paul Gravett, joka oli ollut iltapäivällä puhumassa Tove Janssonin sarjakuvista Lillanin tapahtumassa. Harmittaa kun en sinne päässyt, mutta olipas mulla mielenkiintoista seuraa! Gravettin kirja Muumisarjakuvista ilmestyy suomeksi ja ruotsiksi nyt keväällä 2023.

Kris och katastrof i Mumindalen on mahtava esitys monellakin eri tasolla, ja suosittelen varsinkin heille keiden mielikuvat nukketeatterista ovat jumiutuneet lapsuuden käsinukketasolle. Esitys on ruotsinkielinen, mutta tekstityksen saa omaan puhelimeen ja ei sitä varsinaisesti edes tarvitakaan. Musiikki ja muu touhu vie mukanaan muutenkin. Bonusta digitaalisesta käsiohjelmasta!

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Fanny ja Alexander /Helsingin kaupunginteatteri 17.11.2022

Heti kärkeen nolo tunnustus: en ole nähnyt Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexanderia. Noin, tuli heti kärkeen kerrottua tämä. Muitakin isoja aukkoja sivistyksessäni toki on, mutta ruotsalaisen kulttuurin tuntemukseni on kyllä luokattoman huonoa. Bergmanin elokuvista olen nähnyt kyllä Seitsemän sinettiä, ja varmaan muutaman muunkin, ainakin Mansikkapaikka tuli mieleen. Vaan eipä hätiä mitiä, sillä tämän Helsingin kaupunginteatterin näytelmäversion jälkeen tunnen olevani sivistynyt ja sivistetty, monellakin tapaa. Ehdottomasti yksi vuoden 2022 teatteritapauksia!

Ja miten tästä voisi olla pitämättä! Yksi suosikkiohjaajistani Paavo Westerberg, upea näyttelijäporukka, taitavat muut tekijät. Ainoa pieni miinus todella pitkästä esityksestä, mutta aika kului niin nopsaan ettei sekään haitannut. Ensi-illassa päästiin about 3 tuntiin ja 40 minuuttiin mikäli oikein muistan. Älkää silti antako sen karkoittaa teitä katsomosta, koska tämä esitys pitää otteessaan liki koko keston ajan!

Fanny ja Alexander kertoo Ekdahlien laajasta ja monimuotoisesta perheestä, lähinnä sisarusten Fanny (Elena Leeve) ja Alexander (Olavi Uusivirta) näkökulmasta. Taiteellinen, värikäs ja iloinen lapsuudenkoti rikkoutuu Oscar-isän (Pekka Huotari) äkillisen kuoleman jälkeen. Emilie-äiti (Anna-Maija Tuokko) päättää mennä uudelleen naimisiin ankaran piispa Vergeruksen (Eero Aho) kanssa. Ja näin ollen villit ja vapaat lapset joutuvat jättämään entisen elämänsä ja muuttamaan todella ankeaan ympäristöön, jossa piispan sukulaiset piinaavat lapsia. Talossa asuu piispan äiti (Aino Seppo), sisar (Helena Haaranen) sekä kotiapulainen Justina (Leena Rapola) jotka ovat kaikki syvästi uskonnollisia ja kieroonkasvaneita näemmä muutenkin, ainakin lapsen (ja katsojan) silmin nähtynä.

Riehakkaan monimuotoisesta perheidyllistä (missä toki on omat koukeronsa, mutta lapsen silmiin elämä on huoletonta ja täynnä tapahtumia) siirrytään suoraan maanpäälliseen helvettiin ja äitikin tuntuu vain liehakoivan uutta puolisoaan. Lapset jäävät vähän oman onnensa nojaan ja isäpuolensa rangaistaviksi. Monen mutkan, kiemuran ja vippaskonstin jälkeen he pääsevät paikasta pois ja päätyvät piilotetuiksi mystisen juutalaisen perhetutun Isak Jacobin (Jouko Klemettilä) ja tämän yhtä outojen sukulaisten Ismaelin (Emmi Pesonen) ja Aronin (Rauno Ahonen) luokse. Isak onkin aika sutki kauppamies!

Fanny ja Alexander on varsinainen runsaudensarvi, josta riittää ammennettavaa varmasti useammallekin katsomiskerralle. Mukana on paljon teatterintekemistä (Ekdahlien perhe pyörittää teatteria), taikaa, maagisia elementtejä, viittauksia Bergmanin elokuviin, todella paljon silmäkarkkia ja visuaalista viihdettä. Se on sukukronikka mutta ennenkaikkea tarina muuttuvasta lapsuudesta, mielikuvituksen voimasta. Lasten näkökulma on vahva ja moni asia näyttäytyy siten outona, maagisena tai todella pelottavana. 

Varsinkin Alexander on hyvin vilkkaalla mielikuvituksella ja kapinahengellä varustettu poika, jonka nujertamisen isäpuoli tuntuu ottavan elämäntehtävänä. Alexander on saanut lahjaksi kaitafilmikameran ja hahmottaa maailmaa sen läpi kuvaamalla. Katsoja tulee temmatuksi pojan mielikuvitusmaailmaan, ja voi vain miettiä mitkä tapahtumat ovat oikeita, ja mitkä sepitettä. Uusivirta on kyllä pistämättömän hyvä roolissaan, sekä heittäytyvänä ja avoimena että myöhemmin pelokkaana ja uhmakkaana. Fanny jää monessa veljensä varjoon, mutta Leeve on aina niin raikas ja herkkä tulkitsija että olen silti ihan myyty.

Westerberg onnistuu todella hienosti luomaan värikkään ja boheemin Ekdahlien hurlumhein ja siihen kontrastina puritaanisen piispanlinnan. Ekdahleilla rakastetaan, petetään, juonitaan, juhlitaan ja riidellään. On rahapulaa ja rakastajattaria, lapsetonta liittoa ja tunteiden purskahtelua. Rea Mauranen suvun Helena-matriarkkana juonii taustalla, hyväntahtoisen lämpimästi, samalla eläen omaa elämäänsä "salarakkaansa" Isakin kanssa, kurittoman perheensä keskellä. Mainio roolityö! Helenan pojat eli heti alussa kuoleva Oscar palaa vielä lavalle ainakin muistoissa, huikentelevainen Gustav Adolf (Santeri Kinnunen) sotkeutuu naisiin - mm. nuoren sisäkön Maj'n (Veera Anttila) kanssa - ja tämän vaimo Alma (Raili Raitala) ei tunnu piittaavan puolisonsa kuvioista sekä kolmantena talousasioiden kanssa kamppaileva Carl (Jari Pehkonen), joka on onnettoman oloisessa liitossa saksalaisen Lydian (Sanna-June Hyde) kanssa. 

Ihana sekalainen sakki, vaikka aluksi on hieman haastetta teosta ennakkoon tuntematta selvittää kuka on kuka ja kenen kanssa. Onneksi tämäkin on huomioitu hyvin (mainiot kertojaratkaisut!), mutta käsiohjelmaan olisin kaivannut vaikka sukupuuta.

En ihan ymmärrä miksi tämä mielletään jouluiseksi tarinaksi; joulunviettokohtaus on kuitenkin aika pieni osa kokonaisuutta. Mainiota menoa siinä on kyllä. Hauska on ylipäätään seurata miten Fanny ja Alexander seuraavat aikuisten touhuja, kuvaavat niitä, leikkivät käsinukeilla seksiakteja, kuvittelevat itse loput kun heille ei kerrota asioita. Pienillä padoilla on korvat, ja myös silmät. Alexander on enemmän toimija, Fanny komppaa. Näemme paljon pysähtyneitä kohtauksia, jotka heräävät yhtäkkiä henkiin, kertojan toimiessa "käynnistäjänä". Tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkuun, mutta tarinahan on aika ajaton. 

Alunperin tässä piti olla mukana myös Esko Salminen (Isak Jacobin roolissa) mutta hän joutui jäämään pois. Korona siirsi ensi-iltaa parilla vuodella ja osittain tämäkin vaikutti poisjääntiin. Olisi ollut kyllä mainio lisä loistavaan miehitykseen. Ensemble on kyllä mielettömän taitavaa sakkia. Eero Ahon sadistinen piispa jää mieleen todella hyytävänä suorituksena. Kun tämä ystävällisenä perhetuttuna kovistelee Alexanderia valehtelusta, niin katsoja jo aistii mitä miehen näennäisen tyynen pinnan alla kuplii. Silti se ei valmistanut siihen mitä tuleman pitää, millaiseen kauhulinnaan rakastunut Emilie lapsineen muuttaa. Ei ainoastaan se että ylellinen ja aika vauraskin elämä pitää jättää taakse, rakas teatteri mukaanlukien. Mutta lastenkin pitää luopua leluistaan. 

Mutta sitä se rakkaus kai teettää, koska Emilie suostuu kaikkeen. Ja pian piispalla on oiva kiristysväline häneen. Piispan taktiikka vaihdella lempeyttä äänessään julmaan huutoon on toimivaa, ja Aho on tässä ihan mestari. Rottinkinen mattopiiska ja risiiniöljy ovat lastenkasvatuksen kulmakivet tässä taloudessa, pimeästä komerosta puhumattakaan.

Kaikkien Bergman-elokuvaviittausten lisäksi Shakespeare ja erityisesti Hamlet ja Macbeth ovat isosti mukana. Jotenkin koko tarina vertautuu Hamletiin (missä Alexander on Hamlet) vai teenkö ylitulkintoja Shakespeare-päissäni? No, mä näin näissä paljon samaa. Ja loppu on hiljaisuutta, sanoo Alexanderkin kummitusjuttuja kerrottaessa.

Antti Mattilan huippulavastus on ihanan kaksijakoinen. Yltäkylläiset Ekdahlien huoneet pyörivät ympyrää (helkkarin huikeaa pyörön käyttöä) iloisesti ja kontrastina piispanlinna on karu ja tyly, sekä ennenkaikkea harmaa. William Ilesin valot tukevat tätä upeasti. Valojen ja varjojen vuoroleikki on tyylikästä. Lopuksi taas Jacobien talossa on mystiikkaa ja krumeluuria, mutta ei se mikään valoisa paikka ole, vaan sokkeloinen ja jännä. Valon ja äänen käyttö on karmivan hienoa piiskauskohtauksessa. Myös Anna Sinkkosen puvustus noudattaa tätä kaksijakoa: Ekdahlit pukeutuvat vaaleisiin ja juhlaviin asuihin, on ilmavuutta ja kauneutta. Piispan taloudessa kaikki on harmaan puritaanista. Siinä missä Ekdahlit juhlivat ja valvovat, piispalla ollaan aamuvirkkuja. Jaana Nykäsen naamiointi on myös nappisuoritus. Niin ja puvuista vielä sekin että nimihenkilöiden nykyaikainen nuorisovaatetus on hauska yksityiskohta; nyt ei olla merimiespuvuissa!

Sanna Salmenkallion säveltämä musiikki, ja äänisuunnittelu (jota Jaakko Virmavirta ollut myös tekemässä) on aivan mahtavaa. Sekin tukee tätä kaksijakoisuutta: iloista, hilpeää ja kevyttä alussa ja tummasävyistä piispalassa. Jacobien parissa kuullaan juutalaismusiikkia, ja kun Emilie purkautuu asioistaan niin sitä säestää lempeä huilu (Bachia?). Musiikki on siis monipuolista ja tarkkanäköisesti kaikkeen sovitettua. Huima teknokilkatus (Pacman-henkinen) loistavassa videopelikohtauksessa on piste iin päällä. Välillä äänisuunnittelu valtaa koko teatterisalin, upeaa! Harvinaisen hienoa näyttämömusiikkia kyllä koko esitys, ja monipuolinen livebändi myös, mistä iso kiitos.

Toinen näytös alkaa kolkosti: kaksi pientä harmaisiin puettua lasta valtavassa harmaassa salissa ypöyksin. Siitä siirrytään suoraan jo mainittuun Pacman-pelikohtaukseen missä mustapukuiset kirkonmiehet ajavat lapsia takaa, huh mitä menoa! Katsojan tunteita riepotellaan alhaalta alhosta korkealle taivaisiin ja takaisin. Koreografia ei ole käsiohjelmassa mainittu, mutta kuka liikekielestä vastaakaan niin kiitos siitä! Tanssivat viikatemiehetkin olivat mainioita.

Kun Gustav Adolf lopussa pitää hienoa puhettaan tuplaristiäisissä ja yhteen kokoontuvat Ekdahlit viettävät taas yhtä juhlahetkeä niin siinä saa taas pýyhkiä silmäkulmiaan katsomossa. Upea musiikki kruunaa tämänkin kohtauksen.Jos haluat hemmotella itseäsi visuaalisesti tyrmäävällä, maksimaalisesti kaikkea täyteen pakatulla esityksellä, niin suuntaa Helsingin kaupunginteatteriin. Odotukset olivat korkealla, ja ne todellakin täyttyviät - ja menivät varmaan vähän ylikin. Fanny ja Alexander on teatteria isolla T:llä. Se on valoisa, se on traaginen ja se on pakahtuttava. Hienoa ensemble-näyttelemistä ja myös yksittäisiä mieleenpainuvia roolisuorituksia. Westerberg on taas kerran näyttänyt osaamisensa koko kirjoa ja loihtinut aivan huipputaidetta. Ei tämä kyllä perheen pienimmille sovellu, mutta muille kyllä. 

Haluan ehdottomasti nähdä tämän uudelleen, sen verran väkevän jäljen se jätti sieluuni. HKT mainostaa tätä sanoilla spektaakkeli täynnä elämänvoimaa - aika nappikuvaus. Mene ettet kadu. Niin hieno!!

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Suruttomat / Jyväskylän kaupunginteatteri 12.11.2022

Näin tämän Minna Canthin Työmiehen vaimoon perustuvan musikaalin Tampereen työväen teatterissa 2004, mutta kauheasti muistikuvia se ei selkeästi ole jättänyt. Muistan muutamia yksittäisiä hahmoja (kuten Pauli Hanhiniemen tulkitseman Toppo-rentun) ja yleisen tunnelman, mutta en kauheasti muuta. Sirkku Peltolan käsikirjoittama, Matti Puurtisen säveltämä ja Heikki Salon sanoittama Suruttomat olikin nyt Jyväskylässä sitten taas todella hyvä ja jätti ison jäljen sieluun.

Suruttomissa tutustumme Johannaan (Saara Jokiaho) ja Ristoon (Jukka-Pekka Mikkonen) ja näiden avioliittoon. Kaikki alkaa auvoisesti, mutta pian viina ja villit naiset vievät Riston mennessään, erityisesti mustalaislikka Homsantuu (Anna-Maija Oka). Johanna koittaa pitää perheen kasassa, elättää heidät mattoja kutomalla, mutta ei auta kun katala Risto vie tuhkatkin pesästä. Tarina on surullinen, traaginenkin jopa. Johanna on ahkera, kunnollinen, siveellinen ja herttainen, ja Risto taas kaikkea muuta. Varsinainen niljake mieheksi, ja vähän myös säälittävä reppana. 

Nyt ei raadeta maaseudulla vaan nämä ovat kaupunkityöläisiä. Vähävaraisia toki. Valitettavasti kaupungin houkutukset vievät monen mukanaan, ja vaikka erilaiset raittiusseurat ja naisyhdistykset koittavat työväestöstä huolehtia, niin ei se aina onnistu. Onhan se toki positiivista ettei Risto lyö vaimoaan, vaikka taitaa tuo henkinen kohtelu olla yhtä pahaa.

Vaikka pohjavire on niin ankea ja masentava (ja ennenkaikkea herättää syvää raivoa Ristoa ja koko miessukupuolta kohtaan) niin Suruttomissa on myös paljon lämpöä, huumoria ja kauneuttakin. Alussa, Johannan ja Riston häitä juhlittaessa, ollaan riemumielellä ja asiat ovat positiivisia. Tosin Johanna olisi voinut ottaa kunnon miehenkin, seppä Yrjön (Sami Ulmanen) mutta valitsee väärin. Häät ovat värikkäät, vauhdikkaat ja Jouni Prittisen koreografioimat tanssinumerot nostavat helmat kattoon. Tarina etenee vääjämättä kohti tuhoisaa loppuaan ja oikeastaan kenellekään ei tässä käy hyvin. Että siinä mielessä masentavan realistista.

Musiikki on kansanmusiikkipoljentoista, mukaansatempaavaa ja tunnelmallista. "Maailman suuressa hullunmyllyssä mies on jyvä ja nainen akana" lauletaan ja niinhän se taitaa olla. Lasse Hirven sovittama musiikki ja johtama 8-henkinen bändi svengaa rennosti. Musiikkia kuuntelisi mielellään vaikka ihan radiosta. Harmonikka soi reteästi, ja myös kaihoisasti.

Esiintyjät ovat kaikki aivan pistämättömän hyviä. Saara Jokiaho tuo hienosti Johannan draamankaaren esille. Alun ilo ja optimismi vajoaa pian syvään huoleen ja epätoivoon - vaikka mitä teet se ei riitä. Traagisinta on se että "hienot" ihmiset luulevat häntä hunsvotiksi ja huonoksi ihmiseksi, vaikka hän tekee vain parhaansa. Ja toki Saara laulaa kuin enkeli, aina! Se on katala Risto joka kaiken pilaa. Jukka-Pekka Mikkonen onnistuu kyllä välittämään suomalaisen alkoholistireppanan koko kirjon taidokkaasti. Ulospäin niin fiksu ja filmaattinen vaan silkkoa sisältä. Homsantuu on kiinnostava hahmo, sillä hän ottaa oikeuden omiin käsiinsä, tuhoisin seurauksin. Häntä ei niin vaan oteta ja jätetä ja Anna-Maija Oka on todella räväkkä ja täpäkkä tässä roolissa. Muista henkilöistä mieleeni jäivät Paavo Honkimäen ja Miko Petteri Jaakolan esittämät ryyppykaverit, ja Johannan sydämellinen ystävätär Vappu, jota Jaana Pesonen kauniisti tulkitsee. Koko ensemble on taidokas ja laulutaitoinen, ja kiva myös että väkeä on joukkokohtauksissa reilusti.

Annina Nevantaus on tehnyt pelkistetyn kauniin puuta hyödyntävän lavastuksen, jossa tunnelma on tärkeä. Koti-idylliä kuvastavat leijuvat pikkumökit ovat ihanat! Ja koivut! Ja puurakennukset muutenkin. Myös Tellervo Syrjäkarin pukusuunnittelu on todella upeaa katsottavaa. Hääjuhlissa on naisilla niin nättejä kolttuja että! Muuten pukeutuminen on aika arkista: villapaitaa, saappaita, sarkahousuja ja mekkoja. On mahtavaa miten tekstiilejä hyödynnetään esityksessä muutenkin, lakanapyykkiä ja isoja kankaita, taivaaseen asti ulottuvia loimilankoja Johannan kangaspuissa. Suvi Taipaleen taidokkaan maskeerauksen kulmakivi on Johannan muutos - miten elämäniloisesta ja kukoistavasta naisesta saadaan alistunut, harmaantunut ja väsähtänyt ihminen. Miten päätä koristavasta hääkruunusta tuleekin puristava ja pakottava vanne.

On jotenkin hauskaa ja liikuttavaa huomata miten yleisö elää mukana esityksessä. Kaikki Riston naisia halveksivat kommentit ja muut "sutkautukset" saavat aikaan paheksuvia äännähdyksiä ja epäuskoisia naurahduksia. Esityksen keskiössä on Johannan onneton kohtalo, Riston huoleton elämäntyyli ja perheensä tuhoaminen ja myös Johannan, Riston ja Homsantuun kolmiodraama. Samalla sivutaan naisen asemaa yleisesti, vähemmistöjen (romanit) tilaa yhteiskunnassa, ylempien luokkien holhoavaa asennetta työväestöön ja muita epäkohtia. Kaikesta huolimatta Juomaripoika ja viinavero on aivan hulvaton kappale ja esitys suomalaisen miehen alkoholinkäytöstä ja yhteiskunnan suhtautumisesta siihen. Vaikka Suruttomien aihe oli Canthin aikaan ja on toki edelleenkin vakava, niin tässä esityksessä on kyllä kivaa letkeyttä. 

Kyllä kannatti matkata Jyväskylään tätä katsomaan. Valovoimainen musikaali monellakin tapaa ja hyvä muistutus siitä mistä ihmisoikeuksissa ja tasa-arvossa on kysymys. Esityksiä on toukokuulle 2023 eli kannattaa mennä katsomaan.

Esityskuvien copyright Jiri Halttunen.
Näin esityksen alennushintaisella ystävänlipulla, kiitos Saara!

The Unmentionable, Tea For Two, Funny - TIP-Fest 2022 / Manilla-talo, Turku 5.11.2022

Tänä vuonna pääsin kuin pääsinkin TIP-festeilemään yhdeksi päiväksi, hurraa. Turku International Puppetry Festival tarjoili taas kaikkea hienoa, kiehtovaa ja upeaa, mutta monta kiinnostavaa esitystä jäi harmikseni kokematta. Muutamiin ei enää lauantaille mahtunut ja muina päivinä en taas päässyt paikalle. Mutta tämäkin oli parempi kuin ei mitään!

Lauantai alkoi esityksellä The Unmentionable Tehdas Teatterin Vintillä. En tiennyt teoksesta etukäteen mitään ja jälkikäteen luin miten se pohjautui ranskalaisen taiteilijan Dora Maarin (1907-1997) valokuviin. Tämä ei haitannut sen kokemista mitenkään, mutta sain uuden ulottuvuuden nukkeihin, tai hahmoihin, valokuvien myötä. Käsiohjelmasta kiitos! Niina Lindroosin rakentamien ja nukettamien hahmojen kautta pääsi jonkinlaiseen surrealistiseen unimaailmaan, missä oudot hahmot seikkailivat oudoissa lavasteissa. Maarin valokuvien hahmot heräsivät eloon ja näyttivät sen mitä oli mahdollisesti jäänyt kuvien ulkopuolelle.

Lindroosin ja Elina Sarnon ohjaama ja dramatisoima esitys oli kuin kokoelma irrallisia kohtauksia, missä oli kuitenkin jonkinlainen punainen lanka. Romanttisesti sisustettu huone, joka on täynnä pieniä yksityiskohtia, tavarakasoja ja asetelmia. Taiteilija asettelee näitä eri muotoihin ja asetelmiin. Simpukat ja meren läsnäolo on tärkeää. Taiteilija on itsekin läsnä teoksessaan, eikä ainoastaan nukettajana vaan myös naisena, taiteilijana.

Simpukkapäinen hahmo leikittelee omalla olemuksellaan ja simpukkapäällään, jotenkin hellyyttävää ja söpöä. Rantamaisemista siirrymme katedraalimaiseen tilaan, missä kolmiulotteisuus ja paperinukkemaisuus ottavat vallan. Jotenkin kasvoton hahmo on hieman uhkaava, ja sen mittasuhteiden muuttuessa uhka kasvaa. Varjot elävät. Lopuksi näemme vielä strutsimaisen oudon olennon, joka tuo mieleeni meren hirviöt tai Valerian-sarjakuvien avaruuden oliot. Fyysinen painiottelu päättyy... niin, en tiedä miten koska ihminen katoaa olion sisään. 

Esitys on vajaan tunnin mittainen, mutta intensiivinen. Kaikkea surrealistista täydentää kaunis musiikki ja Henri Hyökyvirran seesteinen äänisuunnittelu. Outo, esteettinen, seesteinen ja tajuntaa laajentava esitys, josta jäi itselle kaunis olo, sellainen että sielu olisi ravittu. En tiedä millä, mutta jollain kauniilla kuitenkin. Kun myöhemmin katsoin netistä lisää Maarin kuvia niin nehän ovat aivan mainioita, ja niistä voisi ammentaa moneen jatko-osaankin. Menkäähän katsomaan!

Suureksi harmikseni Lee Lahikaisen Pakkomielitekoon ei mahtunut mukaan, mutta toivon että saan sen kokea joskus myöhemmin, jossain. Sen sijaan näin aivan hulvattoman ja mainion Teatteri Qo:n Tea For Two asuntovaunuseikkailun. Vajaassa puolessa tunnissa meidät kahdeksan katsojaa temmataan sellaiselle vaunuajelulle että oksat pois. Kerrassaan mainio konsepti eli Manilan eteen kadulle on parkkeerattu pikkiriikkinen asuntovaunu, katsojat vetävät telineestä kadulla ulsterit ylle, ottavat teekupposen mukaansa ja sulloutuvat kyytiin. Siellä meitä odottaa kaksi naista teekutsuineen. Sinikka Lumiluodon ohjauksessa Perrine Ferrafiat ja Mila Nirhamo järjestävät surrelistisen, hulvattoman hauskan ja hetkittäin aika mustahuumorisen esityksen, josta ei käänteitä puutu. Ferrafiatin konseptiin ja  käsikirjoitukseen perustuva esitys on aivan mieletön, ja hänen käsialaa on vielä lavastuskin.

Naisten esittämät naapurukset aloittavat hyvinkin mutkattomasti, mutta rajakiistoista aukeaa ihan uudet ulottuvuudet heidän keskinäisiin väleihinsä. Hienosti esineteatteria ja "reaalimaailmaa" (siellä asuntovaunussa) yhdistelevä taiturimainen konsepti on mitä parhainta viihdettä. Naiset operoivat hienosti valoja, ääniä, musiikkia ja efektejä salaisista nappuloistaan. Tunnelma tihentyy ja otteet kovenevat. 

Lopulta päädymme vaunuimemme päivinemme aurinkorannalle, joka hyytävän kolean marraskuisen illan jälkeen on erittäin mukava yllätys. Esityksessä on enemmän twistejä kuin tanssikilpailuissa, se on yllätyksellinen ja hemmetin hauska. Todellinen hyvänmielen esitys! Ja miten mestarillisia esiintyjiä sekä Ferrafiat että Nirhamo ovat! Sata pistettä! Toivotaan että nämä teekutsut voidaan kokea vielä monesti.

Illan päätti osaltani Kuuman Ankanpoikasen Funny - the Best Puppet Show Ever Made, jonka olen halunnut nähdä jo pitkään. Tunnin mittainen show olikin kyllä vauhdikas, monipuolinen ja hauska, mutta en tiedä oliko se oikeasti ihan parasta ikinä. Tupaten täynnä oleva katsomo selkeästi tykkäsi Pia Kaleniuksen ohjaamasta esityksestä. Nukketeatteritaitajien Merja Pöyhönen ja Riina Tikkanen konsepti, käsikirjoitus ja esiintyminen oli välillä hengästyttävän koheltavaa, ja välillä taas kauniin seesteistä, jopa hieman jännää. Mutta hiki meinasi tulla katsomossakin!

Esityksessä käytetään paljon ilmapalloja eri muodoissa, ja muutenkin kaikenlaista lavastusta, vaatetta, härpäkettä ja ennen kaikkea mielikuvitusta. Nuket ottavat eri muotoja tai oikeastaan niitä loihditaan milloin mistäkin. Molempien esiintyjien vankka ammattitaito monipuolisina nukettajina korostuu ja äänien käyttö on ihan mestarillista. Mukana on Disneymäisiä hahmoja, possunaamainen cowboy, hattaransyöntiä, puhuva lammas, tanssia, interaktiivinen tv, isoja superlonpalloja, kaksintaistelua ja kaikkea muutakin mahdollista ja mahdotonta. Jenni Rutasen nukkesuunnittelu on monipuolista, varsinkin päähenkilömme herkkäkasvoinen pikkutyyppi ja räväkkä tyttö ovat suloisia. Äänet ja musiikki (sävellys Antti-Juhani Manninen) on tärkeässä osassa. 

Jotenkin se raja esityksen ja nukettamisen välillä hämärtyy olemattomiin, rikotaan atomeiksi. Paljon yllätyksiä ja vähän pelottaviakin kohtia ja mainitsinko jo ne lampaat? Ah, lampailla on iso rooli! Olihan tämä mainio, mutta paikoitellen ehkä hieman sekava ja ylitsepursuava. Viihdyin kyllä hurjan hyvin, ei sillä.

Kotiinlähtiessä sai vielä ihailla Manillan pihalla komeaa Varpusta eli pitkin pihaa liihottavaa Niina Lindroosin ja Nanna Mäkisen nukettamaa valolintua, lyhtynukkea. Kaunista! Pieni ripaus magiaa vielä lopuksi.

Kiitos taas ihana Turku ja nukketeatteriväki. TIP-Fest on kyllä aina niin lämminhenkinen ja kiva tapahtuma, ja paikallinen nukketeatteriporukka parasta. Nytkin sain jutella mukavia esitysten välissä ja tuntea itseni tervetulleeksi. Parasta marraskuussa!

Kuvien copyright: yleiskuva oma, The Unmentionable - Maija Kurki, Tea For Two - Jesper Dolgov, Funny - Jussi Virkkumaa

Näin esitykset ilmaisilla pressilipuilla, kiitos!

Berliinin taivaan alla / Tampereen työväen teatteri 2.11.2022

Saatanpa olla katsomossa ainoita joka ei ole nähnyt Wim Wendersin Berliinin taivaan alla -elokuvaa. Se ilmestyi jo 1987, mutta en tiedä miten se ei ole koskaan osunut silmieni eteen. Enkä tiennyt edes mitään sen tarkempaa juonesta, muuta kuin että siihen liittyy jotenkin enkelit ja toki Berliini. Mutta olen tykännyt kovasti ohjaaja Anne Rautiaisen töistä ja tuttuun tapaan tässäkin oli hyödynnetty nukketeatteria, joten tämän kokeminen Tampereen työväen teatterissa oli itsestäänselvyys.

Ja miten hieno, unenomainen, mielikuvitusrikas ja kaunis esitys tämä olikaan! Välillä tuntui etten ole oikein kärryillä siitä mitä tapahtuu, ja varmaan juonen kannalta olisi iso apu elokuvan näkemisestä. Mutta se ei mitenkään haittaa sillä Rautiaisen käsikirjoittama ja ohjaama versio on visuaalisesti kaunis ja mukaansatempaava, eikä juonella ei oikeastaan ole edes mitään merkitystä. En osaa tietenkään verrata elokuvaa ja näytelmää, mutta elämys oli kyllä hieno.

Enkelit Damiel (Jyrki Mänttäri) ja Cassiel (Auvo Vihro) ovat miehenkokoisia jäyhäilmeisiä nukkeja, jotka kulkevat elävien joukossa, tarkkaillen ja suojellen. Erityisesti itsemurhien ehkäisy on heille tärkeää. Berliinin kaduilla ja kujilla he törmäävät monenlaisiin ihmiskohtaloihin kuten vanhaan mieheen (Pentti Helin), näyttelijään (Tommi Raitolehto), itsemurhaajaan (Janne Kallioniemi), masentuneeseen mieheen (Juha-Matti Koskela), moottoripyöräonnettomuuden uhriin (Samuli Muje) ja kioskinmyyjään (Teija Auvinen). Toisten kanssa kohtaamiset ovat lyhyitä, toisten kanssa merkityksellisiä. Enkelien tapaaminen muuttaa elämän suunnan, tai ainakin tekee jonkunlaisen vaikutuksen, vaikkei heitä kukaan näekään (paitsi näyttelijä). Hurjan hyvää ensemble-näyttelemistä, ja Helin kertojana oli vakuuttava.

Iso ja tärkeä osa esitystä on livemusiikilla, jota Teho Majamäki loihtii musiikkinurkkauksestaan. Monenlaisia rytmejä ja kauniita säveliä, Majamäen sävellyksiä kaikki paitsi kaksi. Ismo Alankokin vierailee heijastettuna laulamassa Synkkää musiikkia. Brelin Laulu vanhoista rakastavaisista sopii mainiosti surumieliseen kohtaukseen missä sirkuslaiset hajaantuvat.

Berliinin pienoismalli ja sitä kuvaava livekamera tuo katsojille ilmakuvaperspektiivin. Sama näkymä mitä enkelitkin näkevät, öinen Berliini, tähtitaivas. Välillä esitys on varsinainen runsaudensarvi; paljon tapahtumia yhtäaikaa, ärsykkeitä kaikissa muodoissa. Näemme paljon tuokiokuvia, välähdyksiä ihmisten arjesta ja elämästä. Ymmärrettävästi se herättää kaipausta tarkkailevissa enkeleissä - tunteapa vielä noin, arkisia toiveita. Vaikka joillain ihmisillä onkin kiire, niin kiireen tuntu ei todellakaan ole esityksessä se päällimäinen juttu, päinvastoin. Yleistempo on verkkainen ja seesteinen. 

Sitten on eräs pieni sirkus, monenlaisine taiteilijoineen. Näemme jongleerausta, naisen sahaamista jne, riemastuttava kohtaus. Valitettavasti sirkuksella menee huonosti ja niinpä trapetsitaiteilija Marion (Anne-Mari Alaspää), herättää Damielin huomion. Tämä kohtaaminen aikaansaa enkelissä halun muuttua ihmiseksi. Toisessa näytöksessä Damiel opettelee elämään ihmisenä, ja se tarjoilee pieniä hauskoja hetkiä, vaikkapa kahvin maistelun.

Janne Siltavuori oli tehnyt upean lavastuksen massiivisine enkelipatsaineen ja DDR-mäisine ankeuksineen. Hänen käsialaansa ovat myös monet hienot nuket. Pirjo Liiri-Majavan pukusuunnittelu oli ihmisten harmaudessa ja sirkuslaisten värikkyydessä harmonista. Poplarit oli pop, vissiin 80-luvun Berliinissäkin. Timo J Mäkinen (valot), Sami Rautaneva (videot) ja Antti Puumalainen (äänet) on kolmikko joka vastasi hienosta kokonaiselämyksestä kaikille aisteille. Tunnelma lavalla oli suorastaan maaginen.

Pidin kovasti kertojaääniratkaisusta. Esityksen jälkeen olo oli transsinomainen ja rento, kuin olisi ollut jossain retriitissä tai hypnoosissa. Pitkäksi aikaa jäi lämmin ja seesteinen olo. Mitään moitittavaa en esityksestä löydä, ja erityismaininta sirkusjutuista! Nyt on kyllä suuri halua nähdä myös elokuva.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.