Frida / Tampereen työväen teatteri 15.2.2923

Käsikirjoittaja ja ohjaaja Anne Rautiainen tekee hienoa ja monimuotoista teatteria, niin nytkin. Tampereen työväen teatterilla tammikuussa ensi-iltansa saanut Frida kertoo Frida Kahlosta, tuosta poikkeuksellisesta naisesta. Alunperin Rautiaisen Frida valmistui Kuopion kaupunginteatteriin vuonna 2016, ja nyt sitten uudistettuna versiona Tampereella. Lavalla nähdään väriä, visioita, taidetta - ja hyytävä Kuolema. Se seuraa Fridan elämän liepeillä, välillä ottaen lähempää kontaktia, välillä lymyillen hieman kauempana. Myös musiikki on tiukasti läsnä koko esityksessä, vaikkei tämä varsinaisesti musikaali olekaan.

Frida Kahlo eli värikkään ja tapahtumarikkaan elämän, ja hänen tarinaansa on kerrottu monin eri tavoin, elokuvissa, kirjoissa. Rautiaisen lähestymiskulma on unenomainen, näyttäen Fridan elämän monine kipupisteineen värikkäänä, maalausten ja musiikin täyttämänä kaleidoskooppina. Oman tiensä kulkijoita, niin Kahlo kuin Rautiainen. Näyttämöllä on tanssia, taidetta, yltäkylläisyyttä ja runsautta. Ehkä hieman intiiimimpi näyttämö olisi tuonut kaiken tämän lähemmäksi katsojaa, nyt Työviksen suurelle näyttämölle asiat hieman katoavat. 

Ja musiikki, se on alati läsnä! Laulajana Petra Karjalainen ja kitaristina Tuomas Luukkonen tulkitsevat sielukkaasti pääsääntöisesti latinalaisamerikkalaisia lauluja ja hienolta kuulostaa. Vaikkei sanoja ymmärrä niin ei tarvitsekaan, tulkinta puhuu puolestaan. Nappivalinta tämä kaksikko.

Elsa Saisio on erinomaisen hieno Fridan roolissaan. Ensin elämänhalua pulppuavana teininä, sitten onnettomuuden jälkeen sänkyyn sidottuna rampana ja sen jälkeen ilmaisuvoimaisena taiteilijana. Ja miten kaunis lauluääni, lavakarisman lisäksi! Kuvioon kuuluu miehiä (ja naisia), joista tärkeimmäksi nousee kanssataiteilija Diego Rivera (Pentti Helin) kun nuoruudenrakkaus Alejandro lähtee Fridan onnettomuuden jälkeen. 

Liitto Riveran kanssa on myrskyisä, eikä vähiten miehen naisseikkailuiden ja molempien kiivaan latinotemperamentin vuoksi. Frida ehtii lyhyeksi jääneen elämänsä aikana moneen: työväenluokan aktivismi, oma taide yhdistettynä kansanperinteeseen, Diegonkin uran tukeminen. Valitettavasti omia lapsia hänelle ei suoda; esityksen keskenmenokohtaus on järisyttävän rankka. 

Saision ja Helinin yhteiset kohtaukset ovat suuren kokoeron takia liikuttavia, mutta kumpi heistä on henkisesti niskan päällä? Kahden taiteilijan liitto on haasteellinen ja siinä missä Diego maalaa mitä näkee, maalaa Frida mitä on sisällä. Värikylläiset ja symboliset työt ovat vahvasti esillä näytelmässäkin; ne suorastaan heräävät eloon. Symboliikkaa on lavalla yleisemminkin. Marie Antikainen on luonut Fridan taiteen näköisen lavastuksen, ja puvut myös. 

Meksikon värejä, kuoseja ja tunnelmia, mutta myös kuoleman läsnäoloa, sitä on paljon. Pukujen yksityiskohdat eivät näkyneet niin taakse missä istuin, mutta kuvista sitten, ja ne nähtyäni arvostan vieläkin enemmän. Tykkäsin kovasti myös peilien käytöstä lavalla. Pepina Granholmin kampaukset ja maskeeraus täydentävät esiintyjien ulkomuodon.

Liisa Ruuskanen on luonut Tampereen konservatorion tanssijoille hienot koreografiat, ja niitä on paljon. Tanssillisia elementtejä on muutenkin runsaasti, joukkojen liikkumista. Yksi esimerkki on mainio toimittajien parvi Diegon ja Fridan laskeuduttua Amerikkaan. Ulkoisesti esitys muistuttaa paikoitellen musikaalia, mutta runsaista lauluista huolimatta ei sitä taida kyllä olla. Ainakin se on hyvin erilainen musikaali, ja hyvä juuri näin! Janne Teivaisen valot ja Matias Ojasen upeat videot/projisoinnit lisäävät oman lisänsä runsaaseen visuaaliseen maalailuun, jota on ilo katsoa. Myös Antti Puumalaisen äänisuunnittelu on rehevää.

Hienoja roolitöitä ovat kaikki. Erityisen ihanaa nähdä Eriikka Väliahde Fridan siskon Christinan roolissa! Juha-Matti Koskela on mainio Rockefeller, mies jolle Diegon taide onkin liikaa. Myös Minna Hokkasen Diegon naisena vakuutti. Paljon pieniä ja tärkeitä rooleja.

Erityiskiitos Janne Siltavuorelle tyylikkään Kuolema-nuken suunnittelusta ja toteutuksesta. Se oli todella vaikuttava, ja miten hienosti valoilla/varjoilla se saatiin esiintymään, toki hienolla nukettajatyöllä myös.

Kun lempeästi hymyilevä Kuolema (Maiju Saarinen) tulee vihdoin hakemaan Fridaa viimeiseen tanssiin, se on varmaan kivuntäyteisen elämän jälkeen odotettu vieras. Miten kauniisti toteutettu kohtaus! Tämäkin. Frida on täynnä värikylläisyyttä, elämän paloa ja intohimoa! En arvannut että pitäisin esityksestä näin paljon, se ui ihon alle kaikella kauneudellaan, ja myös traagisuudellaan. Vaikka olisi toki pitänyt luottaa Anne Rautiaisen laatuun. Frida on suuri kertomus suuresta taiteilijasta.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Totuuden hinta / Lahden kaupunginteatteri 4.3.2023

Brittiläinen näytelmäkirjailija ja käsikirjoittaja Lucy Prebble on tehnyt upealla kirjoitustaidollaan minuun ennenkin vaikutuksen. Olen nähnyt hänen neljästä näytelmästään aiemmin ENRON ja The Effect - ja nyt oli vuorossa viimeisin, A Very Expensive Poison eli Totuuden hinta. Ensi-ilta oli Lontoon Old Vicissä 2019 eli aika tuoreeltaan se Suomeen saatiin. Ville Koskivaaran suomennos ja Anne Rautiaisen taitava ohjaus toivat tämän taiten punotun juonikuvion Lahden kaupunginteatterin katsojien iloksi. Juuri sen kaltaista teatteria mitä toivoin ja mitä kaipasin. Sielu ihan lepäsi - ja viime aikoina koetut teatterilliset pettymykset olivat kuin pois pyyhkäistyjä. 

Venäläisen Litvinenkon murhasta on saatu punottua todella ajankohtainen esitys, vaikka hänen kuolemastaan vuonna 2006 onkin jo aikaa. Vaan Venäjän ja Putinin toimet jatkuvat ennallaan, uusilla kierroksilla ja uusilla pelaajilla. Yksi Litvinenko on pelattu pois, ja toki häntä ennen ja jälkeen kymmenet muut. Kuka myrkytetty, kuka pudonnut ikkunasta, kuka muuten vaan kadonnut. Putinin vaikutusvalta ulottuu laajalle. Vaan kun lavalla seuraa näiden tumpeloiden palkkamurhaajien toimintaa, sitä ihmettelee miten ketään on koskaan saatu hengiltä. Huumoriakin toki tarvitaan muuten aika vakavaan aiheeseen.

Tapahtumat alkavat keriytyä auki kun Litvinenkon leski Marina (Saana Hyvärinen) haluaa jatkaa miehensä kuoleman selvittelyä. Mutta koska Venäjää ei haluta provosoida, tutkintaa ei jatketa. Ollaan siis Briteissä, missä Litvinenkon pariskunta asui vuodesta 2000. Hypätään vuoteen 2006 ja sairaalaan missä Litvinenkon (Mikko Pörhölä) outoja oireita tutkitaan ja minne hän lopulta kuolee. Mutta ennen sitä etsivä Hyatt (Jari-Pekka Rautiainen) alkaa selvittämään asiaa. Takaumina käydään läpi koko mielenkiintoinen tarina, Litvinenkon ura Venäjän tiedustelupalvelussa, ja kahnaukset mm. Putinin kanssa. Ne seikat mitkä saivat hänet poistumaan kotimaastaan, ja jatkamaan toimintaansa Englannissa. Kertomus on koukuttava ja jännittävä, kuin suoraan agenttitarinasta. Mikä se toki onkin. 

Näytelmä perustuu Luke Hardingin tietokirjaan (saa suomennettuna kirjastosta, ja nyt näemmä kustantaja Sammakon verkkokaupasta kympillä!) eli faktat ovat oikein. Sitä en tiedä (koska kirjan lukeminen on vielä kesken) tuleeko Litvinenkon omien toimien eräänlainen kaunistelu ja hänet sankariuhriksi nostaminen Hardingin kirjasta vai Prebblen kynästä. Jotenkin se hänen kyseenalaisempi toimintansa sivuutetaan ja korostetaan asemaa Putinin vastapuolena ja toimintaa FSB:n järjestäytyneen rikollisuuden yksikössä. 

Toki nykymittapuulla hän varmaan olisi enemmän hyvis kuin pahis, ja pistihän hän Putinille kampoihin mm. kieltäytymällä salamurhaamasta vaikutusvaltaista Berezovskia. Sankariroolia korostaa mm. halu korjata sairaalan rikkinäinen suihku, vaikka on juuri kuolemassa polonium-myrkytykseen. Hetkeksi unohtaa että hän oli agentti ja se miten hän elantonsa ansaitsi Lontoossa sivuutetaan liki kokonaan.

Litvinenko haluaa että koko maailma saa kuulla Venäjän korruptiosta ja rikollisuudesta - siksi hänet on vaiennettava. Kukaan ei hypi Putinin nenälle tällä tavalla. Tai ei ainakaan hypi kovin kauaa.

Näytelmä sivuaa hieman myös venäläisten vaikutusvaltaa Lontoossa, mikä on minua alati kiinnostava aihe. Miten sinne on muodostunut pieni oligarkkien ja muiden siirtokunta, ja miten Putinin lonkerot ulottuvat sinnekin. Ja miten tämä on muuttunut nyt Ukrainan tilanteen vuoksi. 

Aivan mahdottoman ajankohtainen veto Lahden kaupunginteatterilta ottaa tämä näytelmä ohjelmistoon nyt (vaikka toki nämä päätökset on tehty ennen Ukrainan tilannetta). Myös Venäjän asemaa maailmanpolitiikassa käsitellään ja venäläistä kansanluonnetta yleisemminkin.

Välillä roolihenkilöt kommentoivat yleisölle tapahtumia, varsinkin Jarkko Lahden hyytävästi esittämä Putin. Yksi viime vuosien parhaimmista näyttelijäsuorituksista tämä, vieläkin menee kylmät väreet selkäpiissä. Pienillä tehokeinoilla Prebble ja Lahti tekevät Putinista pilkkaa, mutta on tämä pelottava, vaikka välillä naurattaakin. Huh! 

Kun Putin ensimmäisen kerran saapuu näyttämölle, ja ripustaa Pietari Suuren kuvan työhuoneensa seinälle, mutta tarvitsee lyhyytensä vuoksi mappeja avuksi... katsomosta kuuluu hörähtelyä ja hihitystä. Vaan kyllä se hymy vielä hyytyy... Kylmäkiskoinen ja omille jutuilleen hekotteleva Putin tihkuu peiteltyä uhkaa ja Lahti näyttelee mestarillisesti. Toisessa näytöksessä hän siirtyy kokonaan "yläilmoihin" kommentoimaan asioiden kulkua, enimmäkseen sarkasmilla.

Aika paljon näin synkeään aiheeseen on saatu mukaan huumoriakin. Alkaen Litvinenkon isän homssuisesta naisystävästä ja tanssivien ex-presidenttinukkien kautta pölhöileviin salamurhaajiin. Teemu Palosaari ja Tomi Enbuska on kyllä varsin koomillinen kaksikko, ja aika ällölipeväkin. Toinen Litvinenkon listimisen aivot ja toinen... ei. 

Lisäksi tanssin ja laulun keinoin kerrottu pieni esitys poloniumin synnystä on mainio, kasakkatansseineen kaikkineen. Muutaman kerran otetaan vakavan aiheen keskelle kevennys, kuin hypättäisiin toiseen näytelmään kokonaan. Näytelmä on siis hyvin teatterillinen, mutta se sopii hyvin tähän.

Roolisuorituksista on pakko vielä mainita Aki Raiskion muhkea Berezovski! Mahtipontisen överi mies näyttää olleen. Kun mies puhkeaa yhtäkkiä laulamaan Minä soitan harmonikkaa keskellä kaiken kullan ja kimalluksen niin huh! Raiskio on kyllä just nappivalinta tähän rooliin. Koko muukin ensemble (Jori Halttunen, Tuomas Korkia-Aho, Mari Naumala, Nenna Tyni, Lumikki Väinämö, Henna Wallin, Miikka Wallin ja Aarre Reijula sekä lapsiroolissa Lenni Penttinen tai Aatu Kirén) tekevät lukuisissa rooleissaan tasaisen varmaa työtä. Sairaalakohtaukset ovat visuaalisesti näyttäviä.

Olen kovasti tykästynyt Anne Rautiaisen töihin. Hänen ohjauksissaan on monesti mukana nukkeja, muodossa tai toisessa, ja niin nytkin. Koska tykkään kovasti myös (aikuisten) nukketeatterista, on kyllä hienoa että meillä on näitä tekijöitä jotka integroivat nuket mukaan valtavirran esityksiin. Nyt nähtiin tanssivien Gorban, Jeltsinin ja Breznevin lisäksi blondeja tanssiparinukkeja juhlissa ja venäläisiä karhuja Lontoon maisemissa. 

Ai miten nautinnollista oli bongailla pieniä viittauksia ja nyökkäyksiä tekstissä ja myös esillepanossa, sinne ja tänne. Tykkäsin hurjasti siitäkin kun kunnon dekkarin hengessä seurattiin geigermittarin kanssa Litvinenkon liikkeitä ja missä ja miten hänet lopulta myrkytettiin. Herkullista teatteria! Vaikkakin Lahti-Putinin mielestä ihmiset on tulleet viihtymään teatteriin eivätkä katsomaan jotain tylsää tutkintaa. 

Kaiken ytimessä on hieno teksti ja kiinnostava aihe, mutta ei siitä saisi näin toimivaa kokonaisuutta ilman taiteellisen henkilökunnan panostusta ja hyvää ohjaajaa. Minna Välimäen vaikuttava lavastus ja ajanmukainen puvustus toimii hienosti. Soholaiset ravintolat, FSB:n toimistot, sairaalamiljööt, kaikki saadaan hienosti ja nopeasti esille. Kari Laukkasen hienot valot ja Tatu Virtamon äänisuunnittelu pelaavat hyvin yhteen. Jenni Nikolajeffin koreografiat olivat näyttäviä tanssinumeroissa.

Joten ellet ole vielä hankkinut lippuja niin nyt on korkea aika (esityksiä 20.5. asti). Odotukseni olivat korkealla ja ne jopa ylittyivät. Korkeatasoista ja erittäin ajankohtaista teatteria, mukana draamaa, komediaa ja tragediaakin. Monipuolisen kiinnostava liki kolmetuntinen, jossa ei tullut kertaakaan mieleen edes vilkaista kelloa. 

Vaikka normaalisti marmatankin ylipitkistä kolmetuntisista näytelmistä, niin tässä ei ollut tyhjäkäyntiä tai tiivistämistä, vaan sujuvaa ja toimivaa alusta loppuun. Bravo Totuuden hinta! Kuten Rautiainen itse haastattelussa sanoo, teatterin on uskallettava avata suutaan ja ottaa kantaa - ja sitä tämä näytelmä todellakin tekee.

Esityskuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Berliinin taivaan alla / Tampereen työväen teatteri 2.11.2022

Saatanpa olla katsomossa ainoita joka ei ole nähnyt Wim Wendersin Berliinin taivaan alla -elokuvaa. Se ilmestyi jo 1987, mutta en tiedä miten se ei ole koskaan osunut silmieni eteen. Enkä tiennyt edes mitään sen tarkempaa juonesta, muuta kuin että siihen liittyy jotenkin enkelit ja toki Berliini. Mutta olen tykännyt kovasti ohjaaja Anne Rautiaisen töistä ja tuttuun tapaan tässäkin oli hyödynnetty nukketeatteria, joten tämän kokeminen Tampereen työväen teatterissa oli itsestäänselvyys.

Ja miten hieno, unenomainen, mielikuvitusrikas ja kaunis esitys tämä olikaan! Välillä tuntui etten ole oikein kärryillä siitä mitä tapahtuu, ja varmaan juonen kannalta olisi iso apu elokuvan näkemisestä. Mutta se ei mitenkään haittaa sillä Rautiaisen käsikirjoittama ja ohjaama versio on visuaalisesti kaunis ja mukaansatempaava, eikä juonella ei oikeastaan ole edes mitään merkitystä. En osaa tietenkään verrata elokuvaa ja näytelmää, mutta elämys oli kyllä hieno.

Enkelit Damiel (Jyrki Mänttäri) ja Cassiel (Auvo Vihro) ovat miehenkokoisia jäyhäilmeisiä nukkeja, jotka kulkevat elävien joukossa, tarkkaillen ja suojellen. Erityisesti itsemurhien ehkäisy on heille tärkeää. Berliinin kaduilla ja kujilla he törmäävät monenlaisiin ihmiskohtaloihin kuten vanhaan mieheen (Pentti Helin), näyttelijään (Tommi Raitolehto), itsemurhaajaan (Janne Kallioniemi), masentuneeseen mieheen (Juha-Matti Koskela), moottoripyöräonnettomuuden uhriin (Samuli Muje) ja kioskinmyyjään (Teija Auvinen). Toisten kanssa kohtaamiset ovat lyhyitä, toisten kanssa merkityksellisiä. Enkelien tapaaminen muuttaa elämän suunnan, tai ainakin tekee jonkunlaisen vaikutuksen, vaikkei heitä kukaan näekään (paitsi näyttelijä). Hurjan hyvää ensemble-näyttelemistä, ja Helin kertojana oli vakuuttava.

Iso ja tärkeä osa esitystä on livemusiikilla, jota Teho Majamäki loihtii musiikkinurkkauksestaan. Monenlaisia rytmejä ja kauniita säveliä, Majamäen sävellyksiä kaikki paitsi kaksi. Ismo Alankokin vierailee heijastettuna laulamassa Synkkää musiikkia. Brelin Laulu vanhoista rakastavaisista sopii mainiosti surumieliseen kohtaukseen missä sirkuslaiset hajaantuvat.

Berliinin pienoismalli ja sitä kuvaava livekamera tuo katsojille ilmakuvaperspektiivin. Sama näkymä mitä enkelitkin näkevät, öinen Berliini, tähtitaivas. Välillä esitys on varsinainen runsaudensarvi; paljon tapahtumia yhtäaikaa, ärsykkeitä kaikissa muodoissa. Näemme paljon tuokiokuvia, välähdyksiä ihmisten arjesta ja elämästä. Ymmärrettävästi se herättää kaipausta tarkkailevissa enkeleissä - tunteapa vielä noin, arkisia toiveita. Vaikka joillain ihmisillä onkin kiire, niin kiireen tuntu ei todellakaan ole esityksessä se päällimäinen juttu, päinvastoin. Yleistempo on verkkainen ja seesteinen. 

Sitten on eräs pieni sirkus, monenlaisine taiteilijoineen. Näemme jongleerausta, naisen sahaamista jne, riemastuttava kohtaus. Valitettavasti sirkuksella menee huonosti ja niinpä trapetsitaiteilija Marion (Anne-Mari Alaspää), herättää Damielin huomion. Tämä kohtaaminen aikaansaa enkelissä halun muuttua ihmiseksi. Toisessa näytöksessä Damiel opettelee elämään ihmisenä, ja se tarjoilee pieniä hauskoja hetkiä, vaikkapa kahvin maistelun.

Janne Siltavuori oli tehnyt upean lavastuksen massiivisine enkelipatsaineen ja DDR-mäisine ankeuksineen. Hänen käsialaansa ovat myös monet hienot nuket. Pirjo Liiri-Majavan pukusuunnittelu oli ihmisten harmaudessa ja sirkuslaisten värikkyydessä harmonista. Poplarit oli pop, vissiin 80-luvun Berliinissäkin. Timo J Mäkinen (valot), Sami Rautaneva (videot) ja Antti Puumalainen (äänet) on kolmikko joka vastasi hienosta kokonaiselämyksestä kaikille aisteille. Tunnelma lavalla oli suorastaan maaginen.

Pidin kovasti kertojaääniratkaisusta. Esityksen jälkeen olo oli transsinomainen ja rento, kuin olisi ollut jossain retriitissä tai hypnoosissa. Pitkäksi aikaa jäi lämmin ja seesteinen olo. Mitään moitittavaa en esityksestä löydä, ja erityismaininta sirkusjutuista! Nyt on kyllä suuri halua nähdä myös elokuva.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lokki / Kansallisteatteri 18.9.2019

Montako kertaa saman näytelmän voi nähdä eri versioina, ja se jaksaa innostaa ja kiinnostaa yhä uudelleen? Ja miten jokaisesta sen tuotannosta löytää aina uusia näkökulmia ja ajatuksia näytelmästä? Tšehovin Lokki on sellainen näytelmä. Tällä kertaa Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä nähtiin Anne Rautiaisen sovitus ja ohjaus. Ja miten taas kerran olin ihan fiiliksissä! Klassikoita saa ja pitää uudistaa aika ajoin.

Rautiaisen Lokki ei ole turhan moderni tai typistetty (2 h 35 min) mutta silti raikas ja erilainen. Tämä versio nostaa keskipisteeseen suuren diivan Irina Arkadinan (Maria Kuusiluoma) ja hänen monipolviset ihmissuhteensa. Alun epävarma taiteilijahenkinen poika Kostja (Miro Lopperi) kipuilee riittämättömyyden ja puuttuvan äidinrakkauden varjossa, mutta nousee kuin nouseekin arvostetuksi kirjailijaksi. Traaginen loppuratkaisu on kuitenkin vääjäämätön, koska äidille ja tämän häilyvälle rakastajalle ei mikään riitä. Eihän suuri kirjailija Trigorin (Jussi Lehtonen) vaivaudu edes lukemaan Kostjan kirjoituksia. Trigorin on outo tyyppi, alistunut näyttelijädiivan talutusnuoraan, mutta ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella - ja onhan nuori näyttelijätär aina mehukkaampi kuin jo elämänsä ehtoopuolella oleva diiva. Ja diiva, hän tanssittaa kaikkia pillinsä tahtiin. Sitäkin katkerampaa on huomaa että kaikki eivät aina pysykään ruodussa.

Kostjan eno (Vesa Vierikko) murehtii elämätöntä elämäänsä ja raihnaistuu ja laukoo sarkastisen huvittavia kommentteja, eloisa Nina (Aksa Korttila) rakastuu väärään mieheen (tässä kaikki rakastuvat vääriin ihmisiin) ja pilaa elämänsä, omituinen höpöttävä tilanhoitaja (Taisto Reimaluoto) ja vaimonsa Polina (Pirjo Määttä) ovat aika överiksi vedettyjä hahmoja. Oma suosikkini on heidän tyttärensä Maša (Emmi Parviainen) joka myös on väärään mieheen rakastunut ja valitsee kuitenkin rahasta ruikuttavan opettajan (Mika Piispa). Ensemblen kruunaa vielä lääkäri (Esa-Matti Long) joka Mašan ohella arvostaa ja tukee Kostjaa.

       

Kaikki henkilöt ovat onnettomia, kukin omalla tavallaan ja omista syistään. Niinkuin Tšehovilla yleensä. Pysähtyneisyys ja joutilaisuus josta joku saattaa pyristellä pois, mutta enemmistö alistuu vallitsevaan olotilaan. On surullista että Irina Arkadina koittaa takertua menneeseen loistoonsa ja kauneuteensa ja pitää kynsin hampain kiinni nuoremmasta rakastajastaan. Ja nöyrtyy vielä ottamaan hänet takaisin. Vanhenevan naisen epätoivoa. On myös surullista että hänen suhteensa poikaan on mitätöivä ja vähättelevä. Taide ja lahjakkuus, niitä on niin monenlaisia. "Jos sinä joskus tarvitset minun elämääni, niin tule ja ota se!" Nyt vellotaan syvissä vesissä. Miksi nämä ihmiset eivät ymmärrä toisiaan, vaikka puhuvatkin? Miksi oikeastaan kukaan, lääkäriä lukuunottamatta, ei ole tyytyväinen elämäänsä?

Musiikki on tosi isossa roolissa, ja näemme pieniä kuvaelmia tai asetelmia biisien aikana. Paljon tapahtuu näyttämöllä, vaikka mitään ei sanota. Toisen näytöksen alussa pianon päällä laulava Emmi Parviainen on jo riittävä syy mennä katsomaan tämä Lokki. Sydämeni nyrjähti sijoiltaan. Ja miten hienovarainen kännikohtaus - ei sitä aina tarvitse katsoa miesten humalakäytöstä teatterin lavalla. Ja se tapa miten myöhemmin kuvataan Mašan ja Semjonin onnetonta avioliittoa, ihan surku tulee.

Katri Rentto on loihtinut lavastuksen missä nyrjähtäneiden tuolien lisäksi pelataan laiturinomaisilla puurakennelmilla. Ja sitten on tikkaat - mihin ne vievät? Katosta valuva hiekka muistuttaa muutaman vuoden takaisesta Kuolema Venetsiassa -näytelmää samaisella näyttämöllä. Ville Toikan suunnittelemilla valoilla ja varjoilla pelataan upeasti. Kun Maša ja Kostja tanssivat, heidän varjonsa tanssivat läheisemmin. Anne Rautiainen hyödyntää varjoja esityksissään hienosti.

Myös taustaseinän elävät videoprojisoinnit (Pyry Hyttinen) tuovat näyttämölle ihan omanlaisensa tunnelman. Kynttilälampetit täydentävät intiimiä tunnelmaa. Sinisävyisyys sopii melankoliseen tunnelmaan. Tätä kokonaisuutta on ilo katsoa. Ilo on katsoa myös Saija Siekkisen suunnittelemia pukuja, varsinkin Irina Arkadinan asut ovat loisteliaita.

      

Lokki on surumielinen ja kaihoisa, mutta saa yleisö hykerrelläkin välillä. Varsinkin Vierikko keventää tunnelmaa sutkauksillaan. Jos oli Rautiaisen edellinen ohjaustyö Kansallisteateriin menestys (Mestari ja Margarita) niin tämä on sille hyvä jatko. Jotenkin nämä Kansiksen viimeaikaiset Tšehov-tulkinnat ovat olleet hirmuisen hyviä (jos nyt unohdetaan se mielestäni kovin epätasainen Kirsikkapuisto muutaman vuoden takaa) ja tekisi mieleni nähdä ne uudelleen ja uudelleen. Mielestäni hyvän esityksen merkki se.


Kuvien copyright Tommi Matila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Adalmiinan helmi / Tampereen työväen teatteri 21.3.2018

Arkiaamu klo 10, katsomossa vain kaksi aikuista lapsiryhmien luotsaajien ohella. Se toinen oli muuten näyttelijä Paavo Kääriäinen. Ei kuulosta miltään superinnostavalta aamupuuhalta. Mutta Anne Rautiaisen edellinen ohjaustyön Kansallisteatterissa viime vuonna (Mestari ja Margarita) oli niin upea että väkisinkin piti suunnata Työvikseen katsomaan lastennäytelmää Adalmiinan helmi. Ja koska loppukevään osalta arkiteatterimenoja pitää rukata isolla kädellä (aloitan pääsiäisen jälkeen työt - eli kulttuuriharrastusta pitää hieman suitsia) niin nyt oli pakko mennä jos meinaa lainkaan!

Ja olinpas tyytyväinen että menin. Anna Krogerus on uudistanut Topeliuksen satuklassikon hienosti tähän päivään. Samalla kertomus on säilyttänyt taianomaisen satumaailmansa. Roolit eivät ole ihan tavanomaisen perinteiset, vaan kyllä nykypäivän katsojakin voi samaistua jalkaa polkevaan ärripurri-prinsessaan ja tämän curling-vanhempiin. Prinssi on hieman pöhkö mutta jotenkin sulkku, ja on tässä riemastuttavia nykyhahmojakin Nekalan mummosta Adalmiinan pissis-henkisiin kavereihinkin.

Tarinahan on se vanha tuttu: hallitsijaparille (Teija Auvinen ja Auvo Vihro) syntyy silmäteräksi luotu tytär Adalmiina (Katariina Havukainen). Haltiatarkummit antavat tälle upeat lahjat: toiselta kaunis helmi, joka tuo mukanaan kauneutta, viisautta ja rikkautta. Toisen kummin lahja onkin oudompi;  JOS helmi katoaa (ja sen mukana siis nuo kaikki muut asiat) niin tilalle Adalmiina saa sydämen voiman! Vuodet kuluvat, prinsessa on hemmoteltu ja aivan suoraan sanottuna kamala kakara. Vanhemmat haluavat suojella tätä kaikelta, ulkomaailmaltakin, ja siksi pitävät lukittuna linnaan. Vähätkin ystävänsä Adalmiina saa karkotettua käyttäytymällä epäkohteliaasti. Lopulta hän karkaa metsään, ja tottakai hukkaa helmensä ja sitten surkeana rumana ja köyhänä vaeltelee metsässä. Onneksi mummo korjaa tytön talteen ja tämä pääsee paimeneksi. Kolmen vuoden kuluttua tyttö kohtaa metsässä ihanan prinssin joka on etsimässä kadonnutta Adalmiinaa. Ja vaikka paimentyttö on köyhä eikä kauniskaan niin lempi leihahtaa koska tyttö on vaan niin ihana ja suloinen (se sydämen voima sieltä kai paistaa läpi).

     

Enpä paljasta enempää mutta kaikki voivat varmasti arvata että tarinalla on onnellinen loppu mihin liittyy prinsessa ja puoli valtakuntaa ja muuta sellaista. Että siinä mielessä aika perinteisillä linjoilla mennään. Kukapa joskus tekisi sadun missä metsään katoaakin prinssi ja reipas prinsessa tulee ja pelastaa tämän. Tai prinsessa katoaa mutta pelastaja onkin naapurivaltakunnan prinsessa? No yhtäkaikki, tässä oli kuitenkin sillä tavalla tuoreutta ja raikkautta, että hieman stereotyyppiset sukupuoliroolitukset eivät niin haittaa. Kuningas on ihanan hörhö höpsykkä, joka vaatii prinsessan syntymän jälkeen kaikkien pukeutuvan pinkkiin. Vihroa on ihana nähdä tämmöisessä hattarankevyessä roolissa. Ja hän on muuten yksi kiinnostava hahmo vielä joka tulee lopussa sovittamaan kruunua muiden naisoletettujen joukossa! Tästä myös pisteet työryhmälle - kerrankin transhahmo jossa ei pelkästään hihitellä mies mekossa-jutulle, vaan hänet kuvataan lempeästi. Jos kerran pukeutuu mekkoon ja tuntee olevansa tyttö, niin sitten saa olla. Se on niinkun ihan normaali juttu eikä mikään suuri ihmeellinen asia. Ehkä näin jollekin lapsikatsojalle saattaa jäädä mieleen että asia on ihan ookoo.

     

Esityksessä on muutenkin tosi paljon kaikkea pientä ihanaa ja aikuiskatsojaa huimasti viihdyttävää pikkujuttua. Irkkutanssia vetävä hovimies, keppihevosella ratsastava prinssi, noutopizza suruunsa vetävä kuningaspari, ämpärin iloisesti vastaanottava sauvakävelevä Nekalan mummo, kuulosuojaimia pitävät hallitsijat...  Pieniä piikkejä lastenkasvatukseen "tyhmät aikuiset saavat tyhmiä lapsia" ja miten Adalmiina on isänä mielestä "erittäin eritysherkkä" ja tytössähän ei ole mitään vikaa, kaverit ja opettajat vaihtoon! Hattaramaisen hersyvä lavastus ja sopivat kuninkaalliset puvut (Pirjo Liiri-Majavan käsialaa kummatkin) olivat kauniita katsella. Mökin mummon vuohilauma aivan ihastuttava hyppelyineen ja kisailuineen. Ja sitten iso kiitos varjoteatteri/projisointijutuista (Juha Haapasalo vastaa niistä ja valosuunnittelusta ja Tero Koivisto videoiden animoinnista). Vielä haluan mainita Kyösti Kallion äänisuunnittelun ja säveltämän Metsä on kotini-biisin!

Verneri Lilja oli aivan oivallinen ensin pöyhkeänä ja itsevarmana prinssinä, joka sitten kokee myös muodonmuutoksen omalla tavallaan. Kyllä sitä voikin metsän Miina olla parempi vaihtoehto kuin rikas rinsessa! Jukka Saikkosella oli monta pientä roolia, kuten myös Sonja Halla-aholla ja Milla Länsiöllä. Varsinkin vuohilaumana tämä kolmikko potkaisi kovaa sydänalaani. Teija Auvinen on myös oivallinen viisaana kuningattarena ja varsinkin vaatimattomana mummona. Mutta kaikista suurimman roolityön tekee ihana ja raikas Katariina Havukainen, vielä Nätyssä opiskeleva. Tämän Adalmiina on kujeilevan ilkikurinen, mutta myös kauhea bitch ja känkkäränkkä. Muuntautumiskykyinen ja hurmaava Havukainen saa hienosti tuotua esille Adalmiinan muuttumisen lempeäksi ja ihanaksi Miinaksi. Olipas valloittavan sydämellinen roolityö!

Alkuperäisessä sadussa nöyrä sydän oli se mitä sininen haltiatar antaa lahjaksi, mutta sydämen voima on kyllä parempi tänä päivänä. Kaiken kaikkiaan Anne Rautiainen onnistuu taas kerran ohjaamaan ihanan esityksen! Ja se jatkuu vielä tämän kevään lisäksi ensi syksynäkin, jee!


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.