Lokki / Kansallisteatteri 18.9.2019

Montako kertaa saman näytelmän voi nähdä eri versioina, ja se jaksaa innostaa ja kiinnostaa yhä uudelleen? Ja miten jokaisesta sen tuotannosta löytää aina uusia näkökulmia ja ajatuksia näytelmästä? Tšehovin Lokki on sellainen näytelmä. Tällä kertaa Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä nähtiin Anne Rautiaisen sovitus ja ohjaus. Ja miten taas kerran olin ihan fiiliksissä! Klassikoita saa ja pitää uudistaa aika ajoin.

Rautiaisen Lokki ei ole turhan moderni tai typistetty (2 h 35 min) mutta silti raikas ja erilainen. Tämä versio nostaa keskipisteeseen suuren diivan Irina Arkadinan (Maria Kuusiluoma) ja hänen monipolviset ihmissuhteensa. Alun epävarma taiteilijahenkinen poika Kostja (Miro Lopperi) kipuilee riittämättömyyden ja puuttuvan äidinrakkauden varjossa, mutta nousee kuin nouseekin arvostetuksi kirjailijaksi. Traaginen loppuratkaisu on kuitenkin vääjäämätön, koska äidille ja tämän häilyvälle rakastajalle ei mikään riitä. Eihän suuri kirjailija Trigorin (Jussi Lehtonen) vaivaudu edes lukemaan Kostjan kirjoituksia. Trigorin on outo tyyppi, alistunut näyttelijädiivan talutusnuoraan, mutta ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella - ja onhan nuori näyttelijätär aina mehukkaampi kuin jo elämänsä ehtoopuolella oleva diiva. Ja diiva, hän tanssittaa kaikkia pillinsä tahtiin. Sitäkin katkerampaa on huomaa että kaikki eivät aina pysykään ruodussa.

Kostjan eno (Vesa Vierikko) murehtii elämätöntä elämäänsä ja raihnaistuu ja laukoo sarkastisen huvittavia kommentteja, eloisa Nina (Aksa Korttila) rakastuu väärään mieheen (tässä kaikki rakastuvat vääriin ihmisiin) ja pilaa elämänsä, omituinen höpöttävä tilanhoitaja (Taisto Reimaluoto) ja vaimonsa Polina (Pirjo Määttä) ovat aika överiksi vedettyjä hahmoja. Oma suosikkini on heidän tyttärensä Maša (Emmi Parviainen) joka myös on väärään mieheen rakastunut ja valitsee kuitenkin rahasta ruikuttavan opettajan (Mika Piispa). Ensemblen kruunaa vielä lääkäri (Esa-Matti Long) joka Mašan ohella arvostaa ja tukee Kostjaa.

       

Kaikki henkilöt ovat onnettomia, kukin omalla tavallaan ja omista syistään. Niinkuin Tšehovilla yleensä. Pysähtyneisyys ja joutilaisuus josta joku saattaa pyristellä pois, mutta enemmistö alistuu vallitsevaan olotilaan. On surullista että Irina Arkadina koittaa takertua menneeseen loistoonsa ja kauneuteensa ja pitää kynsin hampain kiinni nuoremmasta rakastajastaan. Ja nöyrtyy vielä ottamaan hänet takaisin. Vanhenevan naisen epätoivoa. On myös surullista että hänen suhteensa poikaan on mitätöivä ja vähättelevä. Taide ja lahjakkuus, niitä on niin monenlaisia. "Jos sinä joskus tarvitset minun elämääni, niin tule ja ota se!" Nyt vellotaan syvissä vesissä. Miksi nämä ihmiset eivät ymmärrä toisiaan, vaikka puhuvatkin? Miksi oikeastaan kukaan, lääkäriä lukuunottamatta, ei ole tyytyväinen elämäänsä?

Musiikki on tosi isossa roolissa, ja näemme pieniä kuvaelmia tai asetelmia biisien aikana. Paljon tapahtuu näyttämöllä, vaikka mitään ei sanota. Toisen näytöksen alussa pianon päällä laulava Emmi Parviainen on jo riittävä syy mennä katsomaan tämä Lokki. Sydämeni nyrjähti sijoiltaan. Ja miten hienovarainen kännikohtaus - ei sitä aina tarvitse katsoa miesten humalakäytöstä teatterin lavalla. Ja se tapa miten myöhemmin kuvataan Mašan ja Semjonin onnetonta avioliittoa, ihan surku tulee.

Katri Rentto on loihtinut lavastuksen missä nyrjähtäneiden tuolien lisäksi pelataan laiturinomaisilla puurakennelmilla. Ja sitten on tikkaat - mihin ne vievät? Katosta valuva hiekka muistuttaa muutaman vuoden takaisesta Kuolema Venetsiassa -näytelmää samaisella näyttämöllä. Ville Toikan suunnittelemilla valoilla ja varjoilla pelataan upeasti. Kun Maša ja Kostja tanssivat, heidän varjonsa tanssivat läheisemmin. Anne Rautiainen hyödyntää varjoja esityksissään hienosti.

Myös taustaseinän elävät videoprojisoinnit (Pyry Hyttinen) tuovat näyttämölle ihan omanlaisensa tunnelman. Kynttilälampetit täydentävät intiimiä tunnelmaa. Sinisävyisyys sopii melankoliseen tunnelmaan. Tätä kokonaisuutta on ilo katsoa. Ilo on katsoa myös Saija Siekkisen suunnittelemia pukuja, varsinkin Irina Arkadinan asut ovat loisteliaita.

      

Lokki on surumielinen ja kaihoisa, mutta saa yleisö hykerrelläkin välillä. Varsinkin Vierikko keventää tunnelmaa sutkauksillaan. Jos oli Rautiaisen edellinen ohjaustyö Kansallisteateriin menestys (Mestari ja Margarita) niin tämä on sille hyvä jatko. Jotenkin nämä Kansiksen viimeaikaiset Tšehov-tulkinnat ovat olleet hirmuisen hyviä (jos nyt unohdetaan se mielestäni kovin epätasainen Kirsikkapuisto muutaman vuoden takaa) ja tekisi mieleni nähdä ne uudelleen ja uudelleen. Mielestäni hyvän esityksen merkki se.


Kuvien copyright Tommi Matila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.