Kolme sisarta viides näytös / Tampereen työväen teatteri 22.2.2023

Tiedättekö sen tunteen kun odottaa jotain ihan kamalasti, vaikka nyt lapsena joulupukkia, ja sitten joutuu pettymään. Joulupukin paketista paljastuukin uudet sukat tai kalsarit, eikä toivottua legosettiä tai taikurin vermeitä. Vähän tämmönen fiilis mullekin nyt tuli. Olen kova Tšehov-fani, ja tykkään paljon myös scifistä. Alien-elokuvat ovat ehkä jääneet vieraammiksi, mutta osuuteni niistä olen nähnyt. Kun sitten viime syksynä kerrottiin että ohjaaja-käsikirjoittaja Jakob Öhrman yhdistää nämä kaksi eli Tšehovin Kolme sisarta ja koko Alien-tetralogian, olin hyppiä ilmaan ilosta (ja vähän hypinkin). Mikä yhdistelmä! Hetkeäkään en epäillyt etteikö tämä kombo toimisi, tai miettinyt että miten tämä toteutetaan. Olin ekstaasissa! Kolme sisarta ja viides näytös, jee!

Vaan kuinkas sitten kävikään? Valitettavasti jouduin pettymään. Vajaan kolmen tunnin näytelmän aikana todella monta kertaa. Esityksessä ei tuntunut olevan päätä eikä häntää. Joo, tunnistin sieltä kolmen sisaren Mashan (Inke Koskinen), Irinan (Fanni Noroila) ja Olgan (Sonja Kuittinen) kaipuun Moskovaan, ja pieniä pätkiä alkuperäistekstistä. Tunnistin myös Alien-leffoista tutut avaruushirviöt. Kaikki muu olikin sitten enemmän tai vähemmän päätöntä älämölöä, rasittavaa kiroilua, löysää valumista pitkin näyttämöä, kummallista muka-taiteellista kohkausta, räppärikaksikko Sofan (Kuittinen & Noroila) laulua ja kaikenlaista muuta ihme-tauhkaa. Ei ole koko teatterinkatsomisurallani ollut montaa kertaa kun olen halunnut lähteä väliajalla pois, mutta nyt tämä oli hyvin lähellä. Tarkemmin ajateltuani se edellinen kerta oli Kansallisteatterin Kirsikkapuistossa kymmenen vuotta sitten, Tšehovia sekin! Ja siitä huolimatta hän on yksi lempinäytelmäkirjailijoistani.

Onneksi en lähtenyt, esitys seestyi ja parani toisessa näytöksessä.

Mikä ihme tässä sitten riepoi? Oliko se vaan se kumma meuhkaus vai mikä? Yritin ymmärtää, koitin nähdä mitä Öhrman työryhminen halusi molemmista teoksista kertoa. En vaan löytänyt sitä punaista lankaa. Väliajalla mietittiin muutaman aktiivisen teatterikävijän ja siitä kirjoittavan kaverin (kiitos vaan Talle ja Eija väliaikapohdinnoista!) kanssa mikä meissä on vikana kun emme ymmärtäneet. Onko se ikä eli olemme auttamattoman vanhoja katsomaan tämmöistä? Katsomossa oli kyllä paljon nuoria eli parikymppisiä, ehkä tämä todellakin oli ikä/sukupolvikysymys?

Sen mölinän ja hälinän lisäksi minua ainakin häiritsi livekuvaaminen. Ääni ja kuva eivät muutenkaan ole aina synkassa, mutta nyt vielä äänet ajettiin jonkun ihme muuntimen läpi että kaikki tuli muutenkin oudon epäsynkassa ja metallisesti. Välillä saimme katsoa vain tapahtumia jostain muualta, kuvattuna. Haluan uskoa tämän olleen livekuvaa mutta saattoihan se olla vaikka tallenne. Tekstitys oli kyllä välillä ihan tarpeen koska puheesta ei aina saanut selvää. Liikekielikin oli sellaista nykivää.

Lars Idmanin lavastuksessa oli venäläisromanttista tyyliä yhdistettynä kalseaan avaruusalusestetiikkaan, kuten sopiikin. Samaa oli Brenda Gomezin pukusuunnittelussa, sotilasuniformuja, iltapukuja, korsetteja. Sopivasti slaavilaista ja scifiä. Niklas Vainion äänisuunnittelu ujeltaa ja koskee hetkittäin korviinkin. Oula Kitin taistelukoreografioista tykkäsin! Valosuunnittelu oli myös hienoa, varsinkin katsomoon tulevat punaiset sivuvalot! Kiitos Jaakko Sirainen niistä.

Välillä meno äityy uskonnolliseksikin, Alien-jahti saa gargantuamaiset mittasuhteet (noitavainot!) ja kaiken kattaa ihmisten ryömintä ja sekoilu. Jostain mieleeni putkahtaa Jouko Turkka. Tuskaisat kohtaamiset alieneiden kanssa ja kiemurtelut maassa, ääh, tämä on niin nähty. Kuolemisetkin kestävät ikuisuuden. Kohtaukset (kuten koko esityskin) oli pitkitetty ja venytetty.

Mitä muuta jäi mieleeni? Ei oikein mitään. Päällimmäinen fiilis oli kaiken häly ja outous, sekä fiilis siitä että olen tyhmä kun en tajua. Mä tiedän että nämä näyttelijät ovat lahjakkaita mutta nyt sekään ei oikein välittynyt katsomoon.

Nostan kyllä hattua että Työvis antaa tilaa vähän kokeellisemmillekin esityksille, ja ei-suuren-yleisön jutuille. Jos vanha kalkkis ei kaikkea ymmärrä niin se ei tarkoita etteikö semmoiselle teatterille ole a) katsojia b) tarvetta. Menkää siis kaikki kokeilunhaluiset ihmiset katsomaan ja kokemaan!

Esityskuvien copyright Ernest Protasiewicz.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Uncle Vanya / Harold Pinter Theatre 11.3.2020

Tšehovin Uncle Vanya (Vanja-eno) on hieno näytelmä, yksi suosikeistani, joten odotin kiinnostuksella mitä ohjaaja Ian Rickson saa aikaan Conor McPhersonin uudesta sovituksesta. Ainakin näyttelijäporukka oli ykkösluokkaa. Harold Pinter Theatren iltapäivänäytöksessä oli kyllä tosi väljää ja vaihdoin itseni aavistuksen paremmalle paikalle näkörajoitteiselta pylväspaikalta.

Ensimmäiseksi pitää kehua Rae Smithin lavastusta. Upeaa ajan patinaa, hieman romahtanutta kirjahyllyä ja rapistuvaa maalipintaa. Viemäriputket näkyvät seinillä, sientä ja hometta nurkissa, luonto on alkanut ryömiä jo sisään. Silmä lepää tässä näkymässä. Lisäksi Bruno Poetin kaunis valosuunnittelu on kaunista katsottavaa. Lavan vasemmalla olevista ikkunoista tulvii "luonnonvaloa" sisään, ja myös myrskyn ja sateen illuusio on hieno. Tulee mieleen joku hollantilainen maalaus, tiedättehän sellaisen missä siivilöityvä valo luo tunnelman. Myös tyylikkäällä puvustuksella (sekin Rae Smithin käsialaa) on osansa kokonaisvaltaisen kauniissa esityksessä. Toisessa näytöksessä maljakoissa on syyskukkia; kesä ja joutilaat ajat ovat menneet.

Tässä Vanja-enossa eno (Toby Jones) todellakin on pääosasssa. Hän nuokkuu, haastaa riitaa lähes kaikkien kanssa, on hyvin dominoiva hahmo lavalla. Sellainen härski ja nenäkäs, sarkastinen ja marttyyrimäinen. Tosi ärsyttävä tyyppi. En ole mikään Toby Jonesin fani, mutta tekee roolin kyllä hyvin. Ja huikea mielenpurkauskohtaus kun professori kertoo suunnitelmiaan tulevaisuudesta. Astrov (Richard Armitage) juopottelee ja tuskailee maailmanparannuksineen, mutta Armitage on tällä kertaa lavalla vähän kömpelö ja seipään niellyt. Enkä tiedä onko ihan välttämätöntä juoksennella sateessa paidatta, mutta kai sillä jotain silmäkarkkijuttua on tavoiteltu. Kovinkaan vahvaa latausta hänen ja professorin nuoren vaimon Yelenan (Rosalind Eleazar) ei kyllä ole, vaikka nainen koittaa pitää syväänuurrettuja mekkoja.

Se kuka on raikas ja ihastuttava on Aimee Lou Woodin esittämä Sonya! Sopiva sekoitus viattomuutta, Astrovin sokeaa palvontaa ja elämän realiteetit ymmärtävää nuorta naista. Upea roolityö. Ciaran Hinds tekee myös hienon roolin itseään täynnä olevana professorina. Itsekäs heppu joka ei tunnu huomioivan ketään, ei edes nuorta vaimoaan. "We must be practical" sanoo tämä epäkäytännöllisyyden mestari. Ensemblen täydentää Peter Wightin kitaraa näppäilevä Telegin, taustalle sulautuva Vanjan äiti (Dearbhla Molloy) ja aika isossa osassa oleva vanha lastenhoitaja (Anna Calder-Marshall). Calder-Marshall on kyllä tosi symppis roolissaan.

Kukin hahmo puhuu vuorollaan suoraan yleisölle; en ole ihan varma pidänkö tästä tehokeinosta. Myös henkilöiden sukulaisuussuhteita korostetaan jatkuvasti, ehkä halutaan varmistaa että kaikki varmasti tietävät asian.

Vaikka Tšehov määrittelee itse näytelmänsä komediaksi niin minä näen varsinkin tässä versiossa enemmän tragediaa. Sonjan onneton yksipuolinen rakkaus Astroviin, Vanjan elämän hukkaaminen ja professorille raataminen, Astrovin epätoivoiset luonnonsuojeluyritykset, Vohvelin (ja lähteneen vaimonsa) tragedia, kun hän on saanut jäädä taloon elätiksi. Jelenan tragedia on olla nuorena ja nättinä naimisissa itsekeskeisen ja kihtisen ukonköppänän kanssa. Kaikilla on oma pieni ankea tilanteensa jonka kanssa on vaan selvittävä. Eihän se muuksi muutu, vaikka arki palautuukin ennalleen kun professori ja vaimonsa palaavat kaupunkiin. Vanja syyttää professoria ja tämän vaimoa arjen sotkemisesta ja Jelenaa erityisesti kaikkien lumoamisesta. Vaan olisiko hyvä kaikkien katsoa peiliin?

Minulle tässä versiossa tärkeimmäksi henkilöhahmoksi nousee Sonja ja tämän onneton rakkaus. Miten Astrov, joka vaikuttaa fiksulta ja valistuneelta mieheltä, ei huomaa mitään. Tai vaikka huomaakin niin on niin tyly ja isovelimäinen. Sonja kärsii, mutta myös alistuu kohtaloonsa. Elämä jatkuu ja sillä sipuli. Sonja koittaa myös auttaa muita; keksiä pitkästyneelle Jelenallekin tekemistä, mutta tämä haluaa kai velloa omassa kohtalossaan. Sonjalla on luonnetta ja selkärankaa siinä missä koko muu sakki vaan vätystelee ja kaikki hajoaa ympäriltä.

Onko epävarmuus joskus kuitenkin parempi asia kuin varma tieto kysyy Tšehov. Katsomo naurahtaa kun Astrov toteaa sadan vuoden päästä ihmiskunnan ratkaisseen ongelmansa. Senkun näkisi.

Lopuksi kaikki palaa ennalleen, mutta silti kaikki on muuttunut. Professorin ja Jelenan kesävierailu muutti talouden dynamiikan. Astrovin ja Sonjan välillä on ikävä jännite. "We have to live" toteaa Sonja ja jatkaa askareita. Ihmisen on alistuttava kohtaloonsa.

Varsinaisesti mitään uutta Rickson ei Vanja-enoonsa tuo, mutta kaunista katseltavaa ja hyvää perusteatteria. Ei tässä mitään vikaa ollut, mutta ei mitään ihmeellistäkään. Vaikka Vanja oli isossa roolissa niin onneksi muihinkin rooleihin oli saatu potkua hyvillä näyttelijävalinnoilla. Ja onneksi Sonja oli niin loistava! 2,5 tunnin esitys oli juuri sopivan mittainenkin. Jäi hyvä fiilis.


Kuvien copyright Johan Persson.

Lokki / Kansallisteatteri 18.9.2019

Montako kertaa saman näytelmän voi nähdä eri versioina, ja se jaksaa innostaa ja kiinnostaa yhä uudelleen? Ja miten jokaisesta sen tuotannosta löytää aina uusia näkökulmia ja ajatuksia näytelmästä? Tšehovin Lokki on sellainen näytelmä. Tällä kertaa Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä nähtiin Anne Rautiaisen sovitus ja ohjaus. Ja miten taas kerran olin ihan fiiliksissä! Klassikoita saa ja pitää uudistaa aika ajoin.

Rautiaisen Lokki ei ole turhan moderni tai typistetty (2 h 35 min) mutta silti raikas ja erilainen. Tämä versio nostaa keskipisteeseen suuren diivan Irina Arkadinan (Maria Kuusiluoma) ja hänen monipolviset ihmissuhteensa. Alun epävarma taiteilijahenkinen poika Kostja (Miro Lopperi) kipuilee riittämättömyyden ja puuttuvan äidinrakkauden varjossa, mutta nousee kuin nouseekin arvostetuksi kirjailijaksi. Traaginen loppuratkaisu on kuitenkin vääjäämätön, koska äidille ja tämän häilyvälle rakastajalle ei mikään riitä. Eihän suuri kirjailija Trigorin (Jussi Lehtonen) vaivaudu edes lukemaan Kostjan kirjoituksia. Trigorin on outo tyyppi, alistunut näyttelijädiivan talutusnuoraan, mutta ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella - ja onhan nuori näyttelijätär aina mehukkaampi kuin jo elämänsä ehtoopuolella oleva diiva. Ja diiva, hän tanssittaa kaikkia pillinsä tahtiin. Sitäkin katkerampaa on huomaa että kaikki eivät aina pysykään ruodussa.

Kostjan eno (Vesa Vierikko) murehtii elämätöntä elämäänsä ja raihnaistuu ja laukoo sarkastisen huvittavia kommentteja, eloisa Nina (Aksa Korttila) rakastuu väärään mieheen (tässä kaikki rakastuvat vääriin ihmisiin) ja pilaa elämänsä, omituinen höpöttävä tilanhoitaja (Taisto Reimaluoto) ja vaimonsa Polina (Pirjo Määttä) ovat aika överiksi vedettyjä hahmoja. Oma suosikkini on heidän tyttärensä Maša (Emmi Parviainen) joka myös on väärään mieheen rakastunut ja valitsee kuitenkin rahasta ruikuttavan opettajan (Mika Piispa). Ensemblen kruunaa vielä lääkäri (Esa-Matti Long) joka Mašan ohella arvostaa ja tukee Kostjaa.

       

Kaikki henkilöt ovat onnettomia, kukin omalla tavallaan ja omista syistään. Niinkuin Tšehovilla yleensä. Pysähtyneisyys ja joutilaisuus josta joku saattaa pyristellä pois, mutta enemmistö alistuu vallitsevaan olotilaan. On surullista että Irina Arkadina koittaa takertua menneeseen loistoonsa ja kauneuteensa ja pitää kynsin hampain kiinni nuoremmasta rakastajastaan. Ja nöyrtyy vielä ottamaan hänet takaisin. Vanhenevan naisen epätoivoa. On myös surullista että hänen suhteensa poikaan on mitätöivä ja vähättelevä. Taide ja lahjakkuus, niitä on niin monenlaisia. "Jos sinä joskus tarvitset minun elämääni, niin tule ja ota se!" Nyt vellotaan syvissä vesissä. Miksi nämä ihmiset eivät ymmärrä toisiaan, vaikka puhuvatkin? Miksi oikeastaan kukaan, lääkäriä lukuunottamatta, ei ole tyytyväinen elämäänsä?

Musiikki on tosi isossa roolissa, ja näemme pieniä kuvaelmia tai asetelmia biisien aikana. Paljon tapahtuu näyttämöllä, vaikka mitään ei sanota. Toisen näytöksen alussa pianon päällä laulava Emmi Parviainen on jo riittävä syy mennä katsomaan tämä Lokki. Sydämeni nyrjähti sijoiltaan. Ja miten hienovarainen kännikohtaus - ei sitä aina tarvitse katsoa miesten humalakäytöstä teatterin lavalla. Ja se tapa miten myöhemmin kuvataan Mašan ja Semjonin onnetonta avioliittoa, ihan surku tulee.

Katri Rentto on loihtinut lavastuksen missä nyrjähtäneiden tuolien lisäksi pelataan laiturinomaisilla puurakennelmilla. Ja sitten on tikkaat - mihin ne vievät? Katosta valuva hiekka muistuttaa muutaman vuoden takaisesta Kuolema Venetsiassa -näytelmää samaisella näyttämöllä. Ville Toikan suunnittelemilla valoilla ja varjoilla pelataan upeasti. Kun Maša ja Kostja tanssivat, heidän varjonsa tanssivat läheisemmin. Anne Rautiainen hyödyntää varjoja esityksissään hienosti.

Myös taustaseinän elävät videoprojisoinnit (Pyry Hyttinen) tuovat näyttämölle ihan omanlaisensa tunnelman. Kynttilälampetit täydentävät intiimiä tunnelmaa. Sinisävyisyys sopii melankoliseen tunnelmaan. Tätä kokonaisuutta on ilo katsoa. Ilo on katsoa myös Saija Siekkisen suunnittelemia pukuja, varsinkin Irina Arkadinan asut ovat loisteliaita.

      

Lokki on surumielinen ja kaihoisa, mutta saa yleisö hykerrelläkin välillä. Varsinkin Vierikko keventää tunnelmaa sutkauksillaan. Jos oli Rautiaisen edellinen ohjaustyö Kansallisteateriin menestys (Mestari ja Margarita) niin tämä on sille hyvä jatko. Jotenkin nämä Kansiksen viimeaikaiset Tšehov-tulkinnat ovat olleet hirmuisen hyviä (jos nyt unohdetaan se mielestäni kovin epätasainen Kirsikkapuisto muutaman vuoden takaa) ja tekisi mieleni nähdä ne uudelleen ja uudelleen. Mielestäni hyvän esityksen merkki se.


Kuvien copyright Tommi Matila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kolme sisarta / Kansallisteatteri 7.12.2018

Välillä tulee näitä teoksia mistä en oikein tiedä mitä olisin mieltä. Periaatteessahan Paavo Westerbergin uusi tulkinta Tšehovin Kolmesta Sisaresta on mitä oivallisin. Hienot näyttelijät, upea lavastus... Mutta oliko siinä sitten vähän kaikkea liikaa, sitä jäin miettimään. Tämä oli niitä tuotantoja mitkä pitäisi nähdä uudelleen, että voisi varmistaa pidinkö kokonaisuudesta vai en. Paljon pieniä juttuja oli mistä tykkäsin, mutta sitten oli sellaisiakin mistä en joko tykännyt tai lainkaan ymmärtänyt.

Viime vuosina olen nähnyt lukuisia versioita Tšehovin Lokista ja Vanja-enosta. Kirsikkapuistonkin kerran, ja sitten vähemmän tunnettuja näytelmiä niinkuin Platonov ja Ivanov. Mutta syystä tai toisesta Kolme sisarta oli ennestään näkemättä. Joten ei tarvinnut kahta kertaa miettiä haluaisinko nähdä sen, semminkin kun tekijätiimi oli niin korkeatasoinen kuin Kansallisteatterissa taas oli.

Mutta mutta. Kolme sisarta on sillä tavalla kovin tyypillinen tekijänsä näytelmä että tämmöistä Venäjän yläluokan joutilaisuuden, ja sen aiheuttamien ahdistustilojen käsittelyä, on ollut ihan jokaisessa Tšehovin näytelmässä, ainakin niissä mitä minä olen nähnyt. Kukin ohjaaja sitten käsittelee sitä omalla tavallaan. Westerbergin Vanja-eno muutaman vuoden takaa oli napakymppi. Siis todellinen helmi!

Siksikin odotukset olivat aika korkealla. Pitkälti sama porukka kun tätäkin oli toteuttamassa. Nytkin Markus Tsokkisen lavastus lumoaa. Korkea huvila, hieman rapistuvine pintoineen, nurkassa nököttää televisio missä pyörii hiihtokilpailu (!), aikamoinen runsaudensarvi. Näyttämön pyöröä käytetään paljon varsinkin alussa, ja livekameraa. Lavan eteen laskeutuu siitä osan peittävä valkokangas, mihin sitten heijastetaan tapahtumia pitkin poikin. En tiedä jaksaisinko katsoa tätä videokuvausta ja livefiidiä koko esityksen ajan, mutta onneksi sitä ei ihan koko reilua kolmea tuntia nähdäkään. Toisaalta henkilöhahmojen esittely pysäytyskuvilla on ihan hyväkin, tämmöiselle kelle näytelmä ei ole niin tuttu. Venäläisdraamoissa kun on aina paljon ihmisiä, joilla on vielä pitkät nimetkin :-)

Sitä valkokangasta hyödynnetään muutenkin, ja Ville Seppäsen videosuunnittelu oli nopeatempoista ja niin tätä päivää. Runsaudensarvimaisuus ja hetkittäin jopa sekavuus kyllä välillä kävi taas mielessä. Ehkä videosukupolvelle sopii hyvin nopeat leikkaukset ja korvia huumaava jumputus... Tämmöisen täti-ihmisen silmiä ja korvia alkaa helposti vaan särkeä. Teknomenoa nähtiin myös Pietu Pietiäisen valosuunnittelussa. Ja toki Sanna Salmenkallion musiikki ja äänisuunnittelu toisti nopeaa tempoa ja päälle vyöryviä äänimattoja. Välillä meno on niin vauhdikasta, ja kun lavakin vielä pyörii, että katsoja ei meinaa perässä pysyä tapahtumissa ja alati vaihtuvissa henkilöissä. Onneksi seesteisiäkin hetkiä on tarjolla.

Tulipalo on toteutettu upeasti -  äänet, valot, savut, kaikki toimii illuusion luomisessa.

Kun näyttelijät keskittyvät esiintymään kameroille, pois katsojan suorasta näköyhteydestä, ja teatterin katsojat saavat nähdä kaiken tämän vain heijastettuna valkokankaalle... No, tässä kokeiltiin erilaisia juttuja, ja toiset toimivat, ja toiset eivät. Tämä jatkuva videokäyttö oli yksi seikoista miksi en tykännyt Kansallisteatterin Kirsikkapuistossakaan. Mutta onneksi sitä on tosiaan vain ensimmäisessä näytöksessä.

Näyttelijät olivat kyllä oivallisesti roolitettuja ja kukin hoiti tonttinsa loistavasti. Erityisesti siskokolmikon työskentelyä oli miellyttävää seurata. Elena Leeve (Olga), Emmi Parviainen (Maša) ja Marja Salo (Irina) ovat kaikki upeita näyttelijöitä, jotka toivat arkista loistoa lavalle. Varsinkin Parviaisen karisma oli upeaa, ja tämän temperamenttinen Maša sai kaikki sympatiani. Näiden turhautuneiden sisarusten elämä vaihtuvine mieskuvioineen ja Moskovakaipuineen sai minut tuntemaan suurta empatiaa. Sen sijaan sisarusten onneton veli Andrei (Eero Ritala) ei uinut liiveihini. Oma moka että nai julman syöjättären (Anna-Maija Tuokko on vallan erinomainen Nataša) jonka läsnäolo talossa ei ole kovinkaan kiva juttu kenellekään. Andrein akateeminen elämä valui hukkaan, vaikka siskokset siitä edelleen uneksivatkin. Siskot nyt muutenkin pitävät veljeään jalustalla (renessanssi-ihminen!) Tuomas Tulikorpi tekee myöskin hienon roolin; ei ole helppoa olla kiltti ja vähän reppana aviomies Mašalle. Mutta kiltti kun on, niin onneksi ottaa vaimonsa takaisinkin tämän harharetkiltään.

Upseereita ramppaa talossa - rikkomassa sydämiä ja tuomassa tuulahduksen sieltä jostain minne perha haluaisi takaisin. Pois täältä pienen ja tylsän varuskuntakaupungin kuvioista. Moskovaan! Takaisin Moskovaan! Energinen Jussi Vatanen (Veršinin), hysteerinen Samuli Niittymäki (Soljonyi) ja intohimoinen Olavi Uusivirta (Tuzenbach) ovat osuvia rooleissaan. Tosin en tiedä onko Soljonyin tarkoitus olla sekaisin kuin seinäkello vai onko tämän hysteeriset maneerit ja hyvin epävakaa käytös ohjaajan ja näyttelijän tulkintaa. Aika överiksi vetää. Sen sijaan Uusivirta on taas kerran lavalla elementissään, varsinkin pianon ääressä (bonusta muuten siitä että pianoa käytetään niin paljon).

Talon nurkissa kupselehtivat myös verkkainen vuokralainen eli lääkäri Tšebutykin (Esko Salminen) ja vanha palvelija Njanja (Terhi Panula). Kuin osana kalustoa kumpikin, hieman tapettiin sulautuen.

Sellainen yleinen toimettomuuden, joutilaisuuden ja viipyilevyyden tunnelma välittyy kyllä hyvin, vaikka välillä sieltä sellaisia piristäviä kohtia nouseekin. Melankolinen yleisväri jää välillä kaiken hälyn alle. Tulee mieleen että Nataša taitaa olla ainoa joka oikeasti on tarpeeksi päämäärätietoinen tästä porukasta. Ensin nappaamaan Andrein (joka hänkin velloo ja vätystelee ja leikkii sotaleikkejä ja syö salaa suklaata - eikä saa mitään aikaan, paitsi tuhlata rahojaan uhkapelissä) ja sitten koko talon itselleen. Muut vain ajelehtivat ja vetelehtivät ja haaveilevat. Melkein tekisi mieli nousta katsomosta ylös potkaisemaan sisaria persiiseen - nyt kamat kasaan ja junalla sinne Moskovaan niin loppuu tuo vatvominen!

Pitää vielä kyllä kehua Anna Sinkkosen pukuja. Modernia ja ajatonta, ja oikein passelia tähän lavastukseen ja koko näytelmän henkeen.

Kun Maša ja Veršinin suutelevat, taustalla näemme joukon kuuluisia elokuvasuudelmia (Kaunotar ja Kulkuri!) ja sitten vedetään twistiä. On tämä varsinainen kaiken sulatusuuni koko näytelmä. Hyvinkin fyysisiä kohtauksia (sotilaat punnertamassa, Coco Jambo-bileet), ja paljon huumoria (yleisöä naurattaa kun Esko Salmis-Tšebutykin julistaa ettei ole lukenut Shakespearea). Tuzenbach on tšehovilaisittain tuttu hahmo, hän haluaa muutosta ja on valmis myös tekemään asialle jotain. Valitettavasti sitä ei hänelle suoda, ja näin vedetään matto myös Mašan jalkojen alta.

Lumisade alussa ja lopussa sitoo langat yhteen - kaikesta huolimatta sisarukset ovat edelleen yhdessä. Ilman Moskovaa, mutta kuitenkin.

Westerbergin Kolme sisarta on kolme tuntia täyttä tykitystä, joka vaatii paljon sulattelua ja varmaankin sen uusintakatselun. Esityksiä on toukokuulle 2019 asti, joten hyvin ehtii katsomaan vielä toistekin. Haluan uskoa että tämän kanssa käy kuten parin vuoden takaiselle Kari Heiskasen ohjaamalle Hamletille HKT:lla. Se vaati kaksi katsomiskertaa että ymmärsin esityksen hienouden. Ekalla kerralla jäin vain hämmentyneeksi.


Kuvien copyright Tuomo Manninen.
Näin esityksen ilmaiella pressilipulla.

Chekhov's First Play / Dead Centre, Kansallisteatteri, Juhlaviikot 20.8.2017

Kansallisteatterin Suuren näyttämön katsomon penkeillä odottaa kuulokkeet. Juhlaviikkojen katsojat kyselevät kummeksuen mitä näillä tehdään. No, luurit korville ja virittäytymään tunnelmaan. Vuorossa dublinilais-lontoolaisen Dead Centren... poikkitaiteellinen (?) versio Tšehovin ensimmäisestä näytelmästä Platonov tai kuten he sitä kutsuvat: Chekhov's First Play. Klassisen musiikin soidessa niistä kuulokkeista upottaudun slaavilaisiin melankoliaan...

Sitten ohjaaja tulee lavalle, testataan kuulokkeita (tyyliin tämän äänen kuulet nyt oikealta, tämän äänen vasemmalta) ja hän myös valaisee miksi meillä on kuulokkeet. Tulemme näkemään esityksen ohjaajan kommenttiraidalla! Koska teos on niin monimutkainen ja sekava, hän on päättänyt auttaa meitä katsojaraukkoja. Hän kertoilee näytelmästä, sen teemoista, ja miten klassikot voivat olla kovin raskaita (mutta antoisia). Hän puhuu paljon myös Tšehovin aseesta eli miksei koskaan saa näytelmän alussa esitellä asetta, ja sitten sitä ei käytetä myöhemmin näytelmässä.

Seuraamme samalla näytelmää missä rikas maanomistajatar Anna Petrovna ruokailee ja porukkaa tulee ja menee lavalla. Puvustus ja lavastus ovat ehtaa Tšehov-kuvastoa. Välillä repliikoista ei meinaa saada selvää, koska ohjaaja kommentoi liiankin kärkkäästi kuulokkeissa. Esimerkiksi syömistä. Miten nämä rikkaat syövät jatkuvasti, mutta ovat silti nälkäisiä (metafora).

Tarina etenee lavalla, ja ohjaaja luureissamme turhautuu enemmän ja enemmän. Hän puuttuu venäjänkielisten nimien ääntämiseen, haukkuu näyttelijöitä noin muutenkin ja puhuu heidän päälleen. Siellä muka jo unohdellaan repliikkejäkin. Haukkuu jo omaa ohjaustyötäänkin. Lopulta hän unohtaa jo koko näytelmän kommentoinnin ja alkaa tilittämään oman elämänsä ongelmia ja millaisia taiteellisia haaveita hänellä oli. Näytelmän pyörii edelleen siellä taustalla, mutta kuulokkeista kuuluu enää vain ohjaajan katkeraa sanatulvaa.

Kunnes PAM. Ohjaaja on ampunut itsensä. Täysin yllättäen katosta tulee valtaisa purkupallo kettingin päässä, ja rusakoi lavasteet. Siinä menee Anna Petrovnan kartanon seinät. Alamme kuulemaan liikenteen ääniä, ja nykyaika tursuaa pikkuhiljaa tajuntaamme. Yksi mies katsomosta nousee ja menee lavalle. Näyttelijät poistavat mikrofonit, istuvat pöydän ääreen ottamaan snapsia. Teknomusa soi. Murskauspallo sytytetään tuleen ja yleinen hulabaloo saa lavalla vallan. Katsoja äimistelee mitä tässä nyt tapahtuu. Minne joutui 1700-luvun maalaisidylli Venäjällä? Platonoville annetaan punaviinitippa suoneen, muut tilaavat kiinalaista noutoruokaa ja vaihtavat siviilivaatteet ylleen.

On tässä lokkikin ja tottakai venäläistä rulettia. Ja kun lopussa Nick Cave laulaa People are no good, niin mikä voisi olla tšehovilaisempaa? Elämä jatkuu, ja Tšehov jatkoi samojen teemojen kehittelyä myöhemmissä näytelmissään. Platonov toteaa ettei hän ole ollut oma itsensä viime aikoina. Loppuvatko äänet päässämme koskaan?

Erittäin outo,  mutta myös erittäin kiinnostava esitys. Ehkei Tšehovin ensimmäinen todellakaan ollut mikään mestariteos, mutta paljon siellä oli teemoja ja ajatuksia mitä mies hyödynsi myöhemmin näytelmissään. Dead Centren tulkinta avaa uusia ovia ja näkökulmia. Sekä myös uusia tapoja tehdä teatteria. Ohjaajat Ben Kidd ja Bush Moukarzel ovat löytäneet Tšehov-ytimen ja muokanneet siitä ihan oman versionsa.

Katsojat poistuvat hämmentyneinä. Mitä ihmettä tässä oikein tuli nähtyä reilussa tunnissa.


Kuvien copyright Dead Centre.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lokki / Teatteri Jurkka 13.9.2016

Se tarttee kättelyssä sanoa, että ellei Tšehovin Lokki olisi minulle hyvin tuttu näytelmä, olisin saattanut olla hieman pihalla tässä Teatteri Jurkan Lokin pyörityksessä! Lavalla vain kaksi näyttelijää, ja iso järvimaisema veneineen. Ei muuta.

Tässä on myös esityksen voima. Kun kaksi näyttelijää vetää suvereenisti kaikki osat, niin ei sitä enää muuta tarvitakaan. Taitava ohjaus (Henri Tuulasjärven käsialaa) ja kaksi loistavaa näyttelijää riittää. Ella Mettänen esittää uskottavasti niin Ninan kuin Irinankin roolit, sekä vielä kaupan päälle tohtori Dornin ja Kostjan enon Sorinin. Eero Ojala sitten hoitaa loput: Kostja, kirjailija Trigorin ja tilanhoitaja Samrajev. Vaihdot henkilöhahmojen välillä hoituu sananmukaisesti lennosta Ja tämä tuo sen haasteen katsojalle).

Ja himpura miten nämä kaksi osaavat! Miten pienillä eleillä, ilmeillä, puhetyylillä, kropan asennolla ja liikkeillä se henkilö sieltä luodaan. Kun ei ole muita vaatteita kuin ne päällä olevat mustat ja yksinkertaiset. Kun ei ole peruukkeja, maskeja, tai mitään ylimääräistä. Tilanhoitaja kimittää, Tohtori puhuu ärrää sorauttaen ja liikkuu kurkimaisesti, Trigorin viettelee katsomoa viipyilevillä katseillaan ja nostelee vihjailevasti kulmakarvojaan. Miten Nina on samaan aikaan viaton ja tyrkky, ja Irina diivamaisen korskea. Ja Sorin kulkee nenä pystyssä! Upeaa työtä kummaltakin.

Loppukohtaus pillimehuineen on herkullinen. Muutenkin tämä oli sellainen versio mikä sai hykertelemään, nauramaan, likipitäen hihkumaan innosta. Katsomossa suurin osa oli lukiolaisia, ja tunnelma oli rennon riehakas. Jututin väliajalla muutamia opiskelijoita (kun kiinnosti miten tuttu näytelmä Lokki on heille) ja kyllä sielläkin tunnuttiin tykkäävän.

Toki tekstiä on lyhennetty, aika radikaalistikin, ja henkilöhahmoja jätetty kokonaan pois (esim. Sorinin perhe ja koko Maša - Semjon kuvio poistettu) mutta useimmat ydinkohdat ja -kohtaukset ovat mukana. Kaikki saadaan kerrottua 80 minuutin aikana. Martti Anhavan kaunis suomennos hivelee korvia. Lokki on Vanja-enon ohella lempi-Tšehovini, ja tämä oli ihastuttavan raikas tulkinta.

Esitys on tarkoituksella tehty kevyeksi (mm. lavastuksellisesti) ja on siten helpompi kuljettaa keikoille ympäri Suomea. Kyllä taulu, flyygelinmuotoinen pilvi, yksi kipsipää ja raippa kulkee kassissa. Ja lottokone! Ensi-ilta oli jo marraskuussa viime vuonna TeaKissa, mutta silloin en sitä ehtinyt katsomaan. Lämmin kiitos Jurkalle että tämä pääsi uusintakierrokselle teille.

Jos Jurkan teatterikriitiikkikurssilaisten huomio Jurkan Bonnie ja Clydessä kiinnittyi rumiin sukkiin (itse menen katsomaan B&C vasta lauantaina), niin nyt ei ollut sukkia muuten lainkaan :-)

Kaksi päivää esityksen jälkeen näin Ella Mettäsen (joka on kiinnitetty Tampereen Teatteriin tästä syksystä alkaen!) pressitilaisuudessa Tampereella ja pääsin henkilökohtaisesti kiittämään. Hän kiitti myös ja kehui esityksemme katsojia ja tunnelmaa.

Kyllä, tämä Lokki lähtee lentoon ja liitää vaivatta. Ihana!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Esityskuvien copyright Antero Halttu / Kajaanin Runoviikko, alimmainen Henri Tuulasjärvi
Jurkan julisteen kuva on oma

Lokki / Red Nose Company 9.12.2015

Tykkään Tsehovin Lokista kovasti, ja moni tätä esitystä kehui, niinpä halusin käydä katsastamassa mitä klovneriaryhmä Red Nose Club saa irti klassikkotekstistä. Esityksiä oli Espoon kaupunginteatterissakin, mutta niitä päiviä en saanut omaan allakkaan sopimaan mitenkään. Onneksi oli lisäesityksiä vielä muutamia Helsingissä Blue Media -studiolla. Sinne siis, viimeiseen esitykseen!

Klovneriasta muistuteltiin aika pienin keinoin. Työmies Jakov (Teemu Aromaa) oli samalla myös varsin vähäpuheinen klovni. Joka tarkkailee jatkuvasti ihmisiä hieman sivustakatsojana. Lisäksi muutamat näyttelijät hieman vetelivät siihen klovnerian suuntaan esiintymisessään. Muuten tämä oli yllättävänkin perinteinen versio! Todella hienoa työtä kyllä koko työryhmältä. Niin, tämä on muuten sensuroimaton alkuperäisversio, eli mukana on Tsehovin jäämistöstä löytyneitä tekstipätkiä, mitkä on alunperin poistettu virallisesta versiosta (jo ennen ensi-iltaa). Tätä versiota on esitetty kerran Ranskassa, mutta ei esim. koskaan Venäjällä. Hurjan mielenkiintoista!

Konstantinin roolissa uhmamielisen näköinen Jari Virman, joka tekee tosi taitavasti roolinsa. Intonaatio on hetkittäin huvittavaa. Ja huulten mutruilu! Tämän diivaäiti Arkadinana mainio Minna Puolanto. Tämä on yliampuva; ihana mutta kuitenkin aika rasittava. Tässä näytelmässä on paljolti kyse juuri äidin ja pojan ongelmallisista väleistä. Kuinka kumpikin haluaa hyväksyntää toiselta, mutta asiat eivät aina suju niinkuin sitä toivoisi. Äidin vähättelevä asenne (näytelmä)kirjailijan urasta haaveilevaa Kostja-reppanaa kohtaan on kamalaa katsottavaa...

Kostja on radikaali, joka haluaa uudistaa teatteria, ja äitinsä edustaa konservatiivisimpia arvoja ja tapoja. Kostja toisaalta arvostelee, suorastaan haukkuu äitiään, ja toisaalta haluaa tämän hyväksyntää ja rakkautta. Hän on mustasukkainen menestyneeklle kirjailijalle Trigorinille, ensinnäkin tämän kirjailijaurastaan, ja toisaalta tämän suhteesta Kostjan äitiin. Miksi tämä retale on sekä menestynyt että saa vielä Arkadinan rakkauden? Kostja kärsii ristiriidasta joka syö nuorta miestä: hän sekä halveksii julkkiksia että haluaa itse sellaiseksi. Äidin ja pojan väliset verbaalitaistot ovat mestarillisia. Äiti kun on muun lisäksi vielä omistushaluinen, takertuva ja mustasukkainenkin.

Jotenkin tämä versio valotti itselle sitä äidin ja pojan välistä suhdetta enemmän kuin mikään Lokki aiemmin. Muutenkin se miten jokainen hahmo haikailee "väärän" ihmisen perään, juuri sen ketä ei voi saada. Näin ollen kukaan ei oikeastaan ole onnellinen. Miten tyypillistä Tsehovia sekin!

Jatkuvasti rahasta nariseva opettaja Medvedenko (Oskari Perkki) on säälittävä tapaus. Arkadinan, ja aika monen muunkin, rakastaja kirjailija Trigorin (Eero Järvinen) on keikari kaikkine viiksineen ja hienoine vaatteineen. Kaikki naiset tuntuvat olevan lääpällään tähän, ja Trigorin tietää sen varsin hyvin. Jotenkin hän muistuttaa Jarkko Martikaisen ja Ralph Fiennesin risteytystä :-)

Yksi sympaattisimpia hahmoja on lääkäri Dorn (Tatu Siivonen), joka tarjoaa luotettavaa olkapäätä murheellisille, ja koittaa karistaa jaloissaan kirjaimellisesti roikkuvaa tilanhoitajan rouvaa (Nora Raikamo). Vaikkakin näillä on ollut suhde parikymmentä vuotta... taitaa vaan olla aika yksipuoleista tuo rakkaus. Tällä lääkärillä on muuten hyvä kommentti: "taideteoksessa tulee olla kirkas ajatus" - no niinpä! Allekirjoitan tämän täysin! Rouvan hepuli kukkapuskan kanssa on loistava!

Tilanhoitajapariskunnan tytär Masa (Amira Khalifa) on synkkämielinen, vanha sielu, joka pukeutuukin vaan mustiin. Ja tokihan tämä on rakastanut Kostjaan. Tämän isä Samrajev (Riku Korhonen) on yliampuva, mielellään näyttelijöitä siteeraava ja äkkipikainenkin. Sittenhän on vielä naapuritilan Nina (Niina Sillanpää), joka on Kostjan muusa ja rakkauden kohde, mutta joka lankeaa sittemmin Trigorinin pauloihin, surkein seurauksin. Nina uneksii tähteydestä ja julkisuudesta, vaikka toteaakin julkkisten olevan vain tavallisia ihmisiä. Ninan mielestä muilla on ollut tylsä ja tavallinen elämä, mutta sen sijaan Trigorinin elämä on ollut aivan tyystin erilaista, jotain ihmeellistä! Tämä julkisuus ja kuuluisuus ja niiden palvonta on toinen näytelmän iso teema. Ovatko taiteilijat vain tavallisia kuolevaisia? Nina ainakin haluaa julkkikseksi hinnalla millä hyvällä. Ja hintahan siitä tulee maksettavaksi.

Trigorinkin on oman kirjottamisensa vanki. Ajatuksilta ja ideoilta ei pääse karkuun missään, vaan jatkuvasti joku uusi juonenpätkä tai kielikuva tunkee esille ja vaatii päästä kirjatuksi. Kalastaminen nollaa hieman päätä. Kamala luomisen tuska ei anna rauhaa. Ikävä hinta mikä julkisuudesta pitää maksaa. Tiede ja elämä menee eteenpäin ja hän tuntee jäävänsä jälkeen, kuin talonpoika junasta (mikä ihana kielikuva!).

Kostjan eno Sorin (Jouko Puolanto) on kepin kanssa köpöttävä mies, joka pitää siskonsa pojasta ja uskoo tämän kykyihin taiteilijana. Hän ymmärtää nuorta miestä ja tämän ahdistusta. Ja miksi tämä ampui itseään (kun Kostja on haavoittunut päähän ammuttuaan itseään hieman ohi). Kun kerran nuorella miehellä ei ole rahaa, ei asemaa, ei tulevaisuudennäkymiä. Ja vaikka äiti on menestynyt näyttelijätär, niin poikarukalle ei ole antaa rahaa edes uusiin vaatteisiin. "Minulla ei ole rahaa! Minä olen näyttelijä". Niin, ei kai heillä siihenkään aikaan ollut ylimääräistä... (mikään ei ole muuttunut).

Väliajan jälkeen on kulunut 2 vuotta aiemmista tapahtumista ja moni asia on muuttunut. Masa ja opettaja ovat (onnettomasti) naimisissa. Medvedenko-rassu on edelleen anteeksipyytävä, kaipaisi vaimoltaan hyväksyntää ja rakkautta, tai edes yhtä ystävällistä sanaa. Turhaan. Masa inhoaa koko tyyppiä, eikä viihdy kotonaan vaan notkuu mieluummin vanhempiensa luona. Kostjakin on tullut "oikeaksi" kirjailijaksi. Muutenkin tämä on kypsynyt ja aikuistunut ja tuntuu päässeen Ninastakin irti. Äiti sen sijaan jatkaa edelleen Kostjan vähättelyä - eikä ole edes lukenut tämän töitä. Eno on mielestään heittänyt elämänsä hukkaan ja katuu kun ei saanut mitään mitään. Hän on "mies joka halusi".

Niin paljon menetettyjä tilaisuuksia, ja menetettyjä elämiä. Tässä niin moni henkilö sanoo edessä yhtä ja takanapäin toista. Kuten oikeassa elämässäkin.

Yleisö otetaan jotenkin hienosti mukaan esitykseen. Tila on pieni ja intiimi, ja esiintyjät tulevat liki ja ottavat upeasti kontaktia. Muutenkin aika pienillä jutuilla on saatu aikaan tosi väkevä tarinankerronta.

Ranskalainen Philip Boulay oli ohjannut tämän. Tykkäsin kovasti. Jotenkin sellainen erilainen kerrontatapa. Välillä joku näyttelijöistä luki näyttämöohjeita lavan sivustalta. Ja muutenkin sellainen välitön fiilis. Teemu Nurmelinin valosuunnittelu oli vähäeleisen kaunista.

Mitä enemmän nään Tsehovin näytelmiä ja versioita, niin sitä enemmän niistä tykkään. Tämä oli... moneskohan kertaa Lokkia katsomassa, ja taitaa olla Vanja-enon lisäksi suosikkini. Verkkaista joo, ja aika synkeää ja lohdutonta. Samoja teemojahan näissä pyöritellään. Kunhan nyt saisin/ehtisin naputeltua jutut lokakuun lopun reissulta Chichesteriin katsomaan Tsehovin varhaisnäytelmiä Platonov, Ivanov ja ... Lokki!

Pitkähän tämä oli, melkein 3,5 tuntia. Mutta en tiedä mistä sitä olisi kauheasti voinut nipistää. Oli hienoa, oli.



Kuvien copyright Tero Ahonen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Vanja-eno / Kansallisteatteri 17.9.2014

Ja heti perään HKT:n Vanjan jälkeen Paavo Westerbergin ohjaama Kansallisteatterin versio. Ensi-illassa oli paljon suomalaisen teatterimaailman silmäätekeviä, siis myös minä ja Talle (jonka haltioituneen kirjoituksen aiheesta voi lukea blogistaan).

Mistäs sitä aloittaisi. Koska kyseessä on näytelmä missä mun suosikkinäyttelijäni esiintyy, niin en varman pysty olemaan kovinkaan objektiivinen. Ja ei kai mun tarttekaan, kun tämä on mun blogi. Eero Aho on vaan niin julmetun hyvä tässäkin, että kukaan ei Suomessa pysty moiseen. Oho, kovia sanoja, mutta tämä nyt on mun mielipiteeni tästä :-) Sitäpaitsi mikään näytelmä mikä alkaa vähäpukeisella Eero Aholla EI VOI olla huono.

Kansiksen Vanja-eno alkaa hienolla kuoromusiikilla (upeasta musiikista ja äänisuunnittelusta vastaa Sanna Salmenkallio) ja pyörivän lavan kääntymisellä. Varsin näyttävää siis. Ja sitten... Astrov (no se henkeäsalpaava Eero Aho) tulee sisään, riisuu paidan ja pesee kasvonsa etuosan lammikossa. Siitä sitten lähdetään liikkeelle, hienolle visuaaliselle matkalle. Rappeutunut ja suuri kartano, nuhruisia vanhoja kirjoja, mutta kauhean näyttävää ja suurta ja vaikuttavaa. Astrov ja Vanja ovat selkeästi krapulaisia, rentoja ja hyviä kavereita. Professori (sporttiseksi stailattu Heikki Nousiainen) ja vaimonsa Jelena (upea Krista Kosonen) palaavat luontoretkeltä.

Koko lavastus on hirveän hyvä, joten isot kiitokset Markus Tsokkiselle (joka vastasi myös Kansiksen Lauantain mestarillisesta lavastuksesta). Visuaalisesta inspiraatiosta kiitetään valokuvaaja Lori Nixiä (ja tämän kuvaa Library, sarjasta The City), ja kyllä sen vaikutuksen huomaakin. Puu keskellä lavaa (Tampereen Teatterin Les Mis, anyone?) ja lopussa kaatuneena. Mutta kokonaisuutena lavastus toimii ja pyörivää lavaa käytetään hyväksi loistavasti. Toisessa näytöksessä lava on avarampi ja valoisampi, vaikka perusrunko on sama. Vesilammikot ovat vaihtuneet hiekkakasoihin.

Myös valosuunnittelu (Pietu Pietiäinen) miellyttää silmääni. Puvustus (a'la Pirjo Valinen) on ajatonta, tummaa ja ei mitään silmille hyppivää. Ja Jelenan puvut, huh! Ne pukevat Krista Kososta hyvin imartelevasti (ja en mä valita Eero Ahon vaatteistakaan,..).

Kyllä Eero Aho osaa näytellä ihan oikeasti, eikä vaan esitellä hyvää kroppaansa. Ettei tartte sitä pelätä. Jos jollain suomalaisella näyttelijällä on karismaa niin hänellä (muutama muukin tulee mieleen, mutta...). Läsnäolo lavalla on vaan niin intensiivistä. Tämän Astrov on kiihkomielinen vihreiden arvojen puolestapuhuja, jolla tuntuu elämässä olevan jäljellä vain kauneus. Elämä on ollut valtava pettymys ja nyt on ympäristökin pilattu lopullisesti. Hetkellinen valonpilkahdus elämään kauniin Jelenan muodossa, mutta sitten takaisin paluu entiseen.

Tarttee sanoa että Krista Kosonen yllätti mut - positiivisesti. En ole häntä kauheasti missään nähty (kun katson niin huonosti kotimaisia elokuvia ja vielä huonommin kotimaisia tv-sarjoja) mutta oma mielikuva ei ole ollut ehkä kauhean positiivinen. Mutta nainenhan osaa näytellä, ja vieläpä oikein hyvin! Tyylikäs kokonaisuus lyhyine hiuksineen ja klassisen kauniine pukuineen. Tässä on Jelena!

Emmi Parviainen on naiivi Sonja (ei ole ruma tämänkään Vanja-enoversion Sonja, ei). Tästä Sonjasta näkee alusta asti, että hän on silmittömän ihastunut Astroviin (toistelee tämän luonnonsuojelupuheita kuin papukaija). Osittain tämä on teinityttömäistä palvontaa, mutta Sonja myös selkeästi tuntuu välittävän tohtorista. Sonja koittaa epätoivoisesti vietellä tohtoria, vaikka tietääkin olevansa ruma. Unenomainen märkä tanssikohtaus tuntuu kuin irralliselta osalta, hieman päälleliimatulta. Onhan se hieno ja eroottinenkin, mutta ei ehkä sovi näytelmän kokonaisuuteen.

Kristo Salmisella ei ihan ole isänsä kokoista lavakarismaa, mutta ihan kelvollisesti tämä suoriutuu Vanjan pääroolista. Vanja on lihava, väsynyt, ikäistään vanhemman oloinen, ja hetkittäin hyvinkin teatraalinen. Vanjalla on tässä hieman pienempi rooli kuin HKT:n versiossa. Mutta Vanjan riehuminen lopussa - "me luultiin et sä oot joku yli-ihminen" - on hienoa katseltavaa. Mun vieressä istuvat vanhemmat rouvat supattelivat useaan otteeseen miten Kristo on isänsä näköinen.

Seela Sella on pienessä (mutta tärkeässä) osassa vanhana lastenhoitajana. Ja aina yhtä luotettava Seppo Pääkkönen Vohvelina (Telegin) on taustalle sulautuva ja uskollinen, kuin vanha työruuna. Se toisen näytöksen moottorisahakohtaus!

Ei mitenkään yllättävästi tässäkin Vanja-enossa se Astrovin, Vanjan ja Vohvelin kännikohtaus on aivan huikean hauska. Vedellä lutraaminen ja sanaleikit ("pannaan vippulat hinkumaan") saavat kyynikonkin suupielet ylöspäin. Eturivin katsojia varoitetaankin kastumisesta - ihan aiheesta. Ja se Astrov! Suomalaiset miesnäyttelijtä ovat taitavia esittämään humalaisia (oiskohan kansanluonteessa noin yleisestikin) mutta Ahon suoritus on ihan vertaansa vailla. "Anteeksi mulla ei ole kravattia".

Näytelmässä kaikki ovat onnettomia tavallaan, kuka mistäkin syystä. Jelena kokee olevansa oman elämänsä sivuhenkilö. Ja tekevätköhän Jelena ja Astrov ennätyksen yhdessä näytelmässä tapahtuvien lentosuukkojen lähettämisessä tässä? Kenties...

Kansiksen Vanja on pitkä (yli 3 tuntia), mutta se ei tunnu lainkaan pitkältä. No joo, muutamasta kohdasta olisi voinut hieman nipistää pituutta (vaikka se ovissa ramppaaminen ja niiden paiskominen oli musta vähän turhaa). On hassua miten 100 vuotta sitten Suomessa ensi-esityksensä saanut näytelmä voi ollakin teemoiltaan vielä niin ajankohtainen tänäkin päivänä. Ympäristön tuhoutuminen, ihmisten turhautuminen elämäänsä, hukkaanheitetyt hetket ja toivottomat rakkaudet...

Mutta on tämä ehdottomasti yksi teatterisyksyn tapauksia. Ja vaikkei saisikaan verrata tai valita (ai miten niin ei saisi) niin mun valinta pääkaupunkiseudun Vanjasta on ehdottomasti tämä. Ei "se toinenkaan" huono ole, mutta tässä useammat elementit loksahtavat paremmin kohdalleen. Ja turha kai enää mainita että tässä on lisävalttina Eero Aho.

Vertailun vuoksi olen 21.10. menossa Lontoossa katsomaan myös yhtä versiota Vanjasta.


Kuvien copyright Stefan Bremer

Vanja-eno / Helsingin kaupunginteatteri 16.9.2014

Syksyn kahdesta Vanja-enosta ensimmäisenä omalle kohdalle osui Helsingin kaupunginteatterin versio.

Jostain syystä en ole Vanjaa ennen teatterissa nähnytkään, eikä tarinakaan ollut niin kovin tuttu. Ja kun kyseessä oli ensimmäinen ennakko, niin käsiohjelmaakaan ei ollut saatavilla. Jotenkin ärsyttää kun joutuu näkemään minkä tahansa esityksen "sokkona" - koska käsiohjelmat ovat ihan huikean tärkeitä itselle. No, tällä mennään.

Näytelmä on tuhlatun elämän klassikko, jonka teemoja ovat joutilaisuus, uhrautuminen sekä tavoittamattomat unelmat. Näin sanoo HKT:n kotisivut ja uskottavahan se on.

Lähtökohdat tälle versiolle ovat ristiriitaiset. Mukana muutama mun suosikkinäyttelijä (Esko Salminen ja Martti Suosalo). Mutta myös yksi sellainen mistä en tykkää. Ei auta, avoimin mielin katsomaan. Valitettavasti täytyy todeta, että jos ei jostain tykkää, ei siitä tykkää. Olkoonkin yleisesti tunnustettu ja kehuttu. Minkä verran tämä vaikuttaa omaan mielipiteeseen näytelmästä?

No mutta asiaan. Unkarilainen Tsehov-spesialisti Tamas Ascher vastaa ohjauksesta, mielestäni ihan mallikkaasti. Lavastus (Zholt Khell) on rapistuva kartanomiljöö; aika pelkistetty mutta hyvin slaavilaishenkinen. Lautalattiat, piano, gramofoni, epäparisia huonekaluja, pitkä pirttipöytä. Taustalla puuntekopaikka kirveineen. Vähän nuhruista. On kuuma. Kärpäset surisevat (liiankin kovaa, ainakin neljännelle riville) ja hiki valuu. Astrov (Martti Suosalo) istuu yksin nurkassa tuolilla.

Talon järjestys on sekaisin sen jälkeen kuin vanha professori Serebrjakov (Esko Salminen) ja nuori kaunis rouvansa Jelena (Anna-Maija Tuokko) ovat muuttaneet sinne kesäksi. Ja siinähän seurue lipuukin lavalle "hurmaavaa, hurmaavaa, ihmeellisiä maisemia" toteaa professori. Vaikuttava sisääntulo todellakin. Salminen on aina hurmaavan elegantti. Maatila on professorin ensimmäisen vaimon, tai tämän lasten oikeammin. Vanjan kauna professoria ja tämän vaimoa kohtaan on käsinkosketeltavaa, jos kohta samalla Jelena on ihastuttava ja Vanja tätä koittaa kosiskella.

Melkein yhtä isossa roolissa Vanjan kanssa on lääkäri Astrov. Tämä on metsien mies, siis luonnonsuojelija, viherpipertäjä, maailmanparantaja. Joka hullaantuu aivan täysin ja yhtäkkiä Jelenaan. Vanjaa kaduttaa ettei kosinut Jelenaa kymmenen vuotta aiemmin.

Valitettavasti Vanjan sisko Sonja (jonka pitäisi olla kauhean ruma, mutta Iida Kuningas on kyllä kaikkea muuta) on hyvin ihastunut Astroviin, ilman vastakaikua. Astrov janoaa kauneutta, ja kohtelee Sonjaa pikkusiskon lailla.

Kukaan ei tunnu välittävän myöskään professorista. Ei edes tämän vaimo, joka antautuu vieraan miehen syleilyyn, tuskasteltuaan ensin miten kamalaa elo vanhan kääkän vaimona on. Ei auta että tämä huutaa olevansa "ainoa joka elää täysillä". Professorin yöllinen (kipu)kohtaus on samalla sekä hieno että hieman liian yliampuva. Salmisen bravuurikohtaus tässä näytelmässä kuitenkin.

Vanjan ja Astrovin kännikohtaus on hauska, ja varsinkin Suosalo on ihan huikean loistava ikkunasta putoamiseen kaikkineen. Tätä seuraa kaunis kohtaus Sonjan ja Astrovin välillä, pieni yöpalahetki kurkkuineen ja juustoineen. Sitten on naisten vuoro vetää överit, monella eri tasolla. Pikkaisen taas yliampuvaa mun makuun.

Toinen näytös on toimivampi kun ensimmäinen, vaikka ei sekään nyt ihan hirveästi sytytä. Mutta se roolihenkilöiden turhautuminen tulee hyvin esiin. Miten maatilalla niska limassa raatamalla rahoitetaan professorin lorvivaa elämäntyyliä kaupungissa ja sitten tämä kehtaa alkaa puhumaan tilan myymisestä. Vanja hermostuu lopullisesti, hurjine seurauksineen.

Vanjalla tuntuu olevan kaikki kortit käytetty ja kaikki toivo muutenkin mennyttä. Palvova suhde professoriin on ollutta ja mennyttä ja Jelenakin tunteen intohimoa vain muita miehiä kohtaan. Jelena ja professori tartuttivat joutilaisuuden ilmapiirin koko kartanonväkeen ja kun pariskunta vihdoin poistuu kuvioista voidaan palata entiseen. Paitsi asiat ovat muuttuneet, ja koko ilmapiiri on lohduton, synkkä ja masentava. Vanjaa ahdistaa, mutta elämä jatkuu. Sonja haluaa uskoa että kuoleman jälkeen koittaa onni; silloin saa levätä: "Me saamme vielä levätä".

Tässä oli paljon hyvää, mutta myös monta asiaa mitkä eivät ihan täysillä iskeneet. Näytelmässä oli kahdesti kohtauksen vaihto toteutettu sulkemalla esirippu ja soittamalla slaavilaista musiikkia. Kovin pitkiä taukoja ja lavalla ei näennäisesti tapahtunut mitään mullistavaa. Aivan liian pitkiä nämä tauot. Vai onko sitä niin tottunut siihen että lavasteita voidaan vaihtaa ns. lennossakin?

Suosalo oli esityksen helmi, mutta Iida Kuningas oli myös erinomainen. Pekka Huotari oli myös oikein oivallinen Vohvelina, eli köyhtynyt tilallinen Telegin.

Väliajan jälkeen tulee hetkeksi mieleen, että kohta menee usko koko Tsehoviin, tai ainakin viime aikojen teatterisovituksiin. En tykännyt viime vuoden Kansallisteatterin Kirsikkapuistosta juuri lainkaan, ja ei HKT:n Vanjakaan ihan vakuuta.


Kuvien copyright Tapio Vanhatalo

Vanja-enot tulevat

Nimittäin rynnäköllä ensi syksynä. Sekä Helsingin kaupunginteatteri että Kansallisteatteri ovat päättäneet kumpikin ottaa Tsehovin klassikon ohjelmistoonsa. Ensi-illatkin ovat syyskuussa päivän välein. Kun kuulin tästä asiasta ensimmäisen kerran, niin en ollut uskoa silmiäni (luin siis asiasta, enkä kuullut). Varsinkin kun kummassakin on vielä todella (mun mielestä) tasokkaat näyttelijät ja muut tekijät.

Miksi sitten Vanja-eno, ja miksi juuri nyt? Twitter-porukalla asiaa pohdittiin helmikuun puolivälissä taas yhdellä Nanda Devi -illallisella. Kunnes selvisi (google auttaa) että syksyllä tulee kuluneeksi sata vuotta siitä kun näytelmä sai Suomen kantaesityksensä. Eli meidän suunnittelema Vanja-enon Twitter-kampanja hyytyi jo ennen kuin alkoikaan (mutta suunnittelu oli kuiteskin hauskaa).

Paavo Westerberg ohjaa (ja on myös suomentanut ja sovittanut tekstin) Kansallisteatterin version. Rooleissa Eero Aho, Kristo Salminen, Krista Kosonen, Seela Sella, Seppo Pääkkönen, Terhi Panula, Heikki Nousiainen ja Emmi Parviainen.

Helsingin kaupunginteatterin (joka muuten liittyi Twitteriin 26.3.) version ohjaa unkarilainen Tsehov-spesialisti Támas Ascher. Rooleissa Santeri Kinnunen, Esko Salminen, Martti Suosalo, Anna-Maija Tuokko, Iida Kuningas ja Tiia Louste.

Eli liuta mun suomalaisia suosikkinäyttelijöitä molemmissa. Olen menossa katsomaan HKT:n versiota ennakkoon ti 16.9. (ehkä uudelleen myöhemmin, mutta tähän hätään loppusyksy ei ollut vielä myynnissä) ja Kansallisen versiota ensi-iltaan ke 17.9. (ja 27.10. uudelleen). Saapas nähdä, mielenkiinnolla odotan, koska en ole Vanja-enoa koskaan nähnyt.


Kansalllisteatterin kuvan copyright Stefan Bremer
HKT:n kuvan copyright HKT

Lokki / Tampereen Teatteri 17.10.2013

Taas kerran hieman heräteostos, mutta kun ei Sonjan kanssa löydetty TTT:n Yksiöön En Äitee Ota:sta yhteistä päivämäärää, niin valittiin sitten Lokki TT:llä.

Ja olikin tosi hyvä valinta! En ole nähnyt tästä kuin yhden version aiemmin, ja senkin tallenteena pieneltä ruudulta (10.6.2013) eli NT:n arkistossa. No, se olikin hyvä (kai nyt oli kun Ben Whishaw pääroolissa) mutta ei ollut huono tämäkään!

Esitys oli intiimillä Frenckellin näyttämöllä ja meillä oli varsin mainiot paikat. Koko tilaa käytettiin hyvin, eli näyttelijät kulkivat lavalle siitä yleisön halki jatkuvasti. Ja käyttivät myös sivuovea (onneksi lähimmille katsojille oli varattu huovat!).

Tsehovin näytelmä on jo vuodelta 1896, mutta aina yhtä ajankohtaiset teemat. Äiti-poikasuhde on vaikea, ja taas kerran muistutti mua Hamletin ja äitinsä mutkikkaasta suhteesta. Elämää suurempi diiva Irina (Inkeri Mertanen, joka oli hyvin Seela Sella-mainen!) on kyllä aivan loistava egoistisena draamaqueeninä. Risto Korhonen tämän niljakkaana kaikkia naisia liehittelevänä kirjailija Trigorinina oli taas kerran aivan huikeassa vedossa. Se kohtaus kun kirjailija kertoo kirjailijana olemisen tuskasta, on ihan uskomattoman hieno (ja niin kuin vain Korhonen osaa tämän näytellä, hieman siinä rajoilla onko yliampuvaa vai ei).

Kaikki näyttelijät oikeastaan olivat mainioita. Erityisen hyvä oli Nätyn opiskelija Jussi-Pekka Parviainen Konstantinin roolissa. Angstinen ja itsetuhoinen nuorimies haluaa näytelmäkirjailijaksi, ja muuttaa maailmaa. Mutta se ei olekaan niin kovin helppoa. Pidin kovasti myös Maŝasta (Anna Ackerman), joka on surullinen turhassa rakkaudessaan Kostjaan, ja päätyy sitten rakkaudettomaan liittoon tylsän opettajan kanssa.

Kaikki tuntuvat rakastavan vääriä henkilöitä, eikä voida puhua enää edes kolmiodraamasta... Monitahokasdraama? Sellainen pysähtyneisyyden tunnelma oli tavoitettu hyvin. Kauheasti mitään ei tapahdu, mutta silti tapahtuu.

Kaikki tapahtuu venäläisellä kartanolla, järven rannalla. Lavastus on aika pelkistettyä. Musiikin käyttö oli vaikuttavaa, siis nauhoitetunkin. Mä tykkäsin ihan kauheasti kun näyttämön reunalla oli piano, ja sitä käytettiin aika paljonkin. Sekä Konstantin että Nina soittivat sitä. Äly hienoa!

Tämähän ei ole mikään kovin hauska näytelmä, vaan vakava, traaginenkin tarina. Mutta jotenkin kyllä tässä useamman kerran sai hymähdellä, ja välillä nauraakin ääneen.

Hieman ehkä vähemmän lavalla nähtyjä näyttelijöitä ja minimalistinen ote. Toimi todella hyvin, pidin hurjasti. Ehkä aavistuksen pitkä rupeama, melkeen 3 h, mutta ei missään vaiheessa tullut sellainen olo että piru kun loppuisi jo. Eli hyvin piti otteessaan!

Harmi kun ei katsomossa ollut sen enempää väkeä. Ehkä tämmöiset vanhat klassikot eivät vedä porukkaa? Tämä olisi nimenomaan kyllä nuortenkin hyvä nähdä.

Lokkikin oli mukana, eli lintu jonka Kostja ampuu... ja joka päätyy täytetyksi.

Kuvan copyright Tampereen Teatteri/Mika Hiltunen

The Seagull / NT Archive 10.6.2013