2:22 A Ghost Story / Helsingin kaupunginteatteri 10.2.2024

Kauhua teatterissa, no kyllä kiitos. Vaikkei tämä sitten ihan kauhua ollutkaan, vaan ennemminkin psykologinen trilleri, pienillä yliluonnollisilla elementeillä. Vaan miten kirjoitat esityksestä jonka tapahtumista ei oikein voi sanoa mitään ettei esityksen clue vaan paljastu? Paavo Westerberg on ohjaajana (miksei näytelmäkirjailijanakin) minulle laaduntae, joten ilman muuta katsomaan hänen uutuuttaan 2:22 A Ghost Story. Brittiläisen Danny Robinsin kirjoittama näytelmä on ollut Lontoossa pieni hitti, ja samaa sopii odottaa myös Helsingin kaupunginteatterin versiolle.

Nuori pariskunta on rempannut ostamaansa vanhaa asuntoa ja nyt pidetään pienimuotoisia tupareita. Illan mittaan juttu kääntyy yliluonnollisiinkin asioihin ja vaimo Jenny (Pia Andersson) kertoo heidän yöllisestä kummituksestaan. Se ilmestyi aina öisin kello 2:22 aikaan - ja juuri tietenkin silloin kun mies Sam (Lauri Tilkanen) oli työreissulla. Vieraista Lauren (Sanna-June Hyde) epäilee mutta Ben (Sauli Suonpää) ottaa asian tosissaan. Käykin ilmi että hänellä on hengistä ja kummitteluista vankkaa kokemusta. Niinpä nelikko päättää järjestää spiritismi-istunnon - kunhan on ensin syöty ja ennenkaikkea juotu. Kaiken taustana on yltyvä sade ja ukkonen, sekä lisääntymishaluiset ketut infernaalisine kiljuntoineen. Tunnelma tihenee ja jännittäviä elementtejä tarjoaa myös pihan automaattivalot. Kauheasti enempää ei voikaan juonesta kertoa.

Niin joo, itkuhälyttimellä on myös oma roolinsa tässä! Ja nallekarhulla :-)

Dialogi on sujuvaa ja soljuvaa, ja nelikon keskinäinen dynamiikka yksi näytelmän vahvuuksia. Lauren ja Sam ovat vanhoja opiskelukavereita ja olisiko heidän välillään ollut vähän muutakin. Samin mielestä Ben on juntti ja hän ei ymmärrä miksi fiksu Lauren on valinnut tämmöisen tollon poikaystäväkseen. Jenny ja Ben sen sijaan löytävät yhteisen sävelen nopeasti, molemmat kun ovat enemmän tunneihmisiä, siinä missä Sam ja Lauren järkeen ja tieteeseen nojaavia. 

Kaikki näyttelijät tekevät vahvat roolityöt ja ovat varsin uskottavia rooleissaan. 

Eli jännitteitä piisaa moneen suuntaan, ja samaan aikaan Jenny on Samille käärmeissään, koska tämä pistää koko kummitushomman lekkeriksi. Kuka päätyy tanssimaan kenenkin kanssa, miksei virtuaaliavustaja Siri reagoi enää puheeseen, vastaavatko henget Ouija-laudan kutsuun? Ilta on täynnä mysteerejä. Pikkuhiljaa käy ilmi etteivät Jenny ja Ben (tai lähinnä Ben) ole pitäneet lupauksiaan asunnon heille myyneille vanhalle leskirouvalle...

Takaseinällä oleva digitaalinen kello on tärkeä osa Antti Mattilan lavastusta. Ja on muuten päheä Psycho-elokuvan juliste samalla seinällä myös, antaen sen pienen viittauksen kauhuun. Muutenkin lavastus on hieno: viktoriaaninen asunto mitä on modernisoitu aika rankasti, myös Jennyn inhoamat lasiovet puutarhaan. Ben on kotoisin nurkilta, eikä arvosta mitä vanhoille asunnoille on tehty kun hipsterit ja jupit ovat muuttaneet alueelle. Siinäpä yksi konfliktiaihe lisää seurueelle. 

Sam on todella ärsyttävä besserwisser joka pröystäilee ja leveilee kaikella, myös rationaalisella ajattelullaan. Hänellä on selitys ja ratkaisu kaikkeen, kummitteluunkin. Jenny on sympaattisin ja maanläheisin hahmo koko näytelmässä, sillä Lauren on vähän bimbo, vaikka olisi kuinka koulutettu ja menestynyt psykologi. Ben on aika symppis remppamies, josta löytyy särmääkin. Kyllä sekin selviää mikä on Laurenin ja Benin suhteen totuus.

Aleksi Sauran musiikki ja äänisuunnittelu sekä Petteri Heiskasen valot luovat ison osan tunnelmasta. Katsojia pelotellaan molemmilla, ja viritetään nousujohteisesti jännitettä. Jännitettä henkilöiden välillä, mutta myös katsojien ja esiintyjien välillä. Kyllä sitä melkein pomppaa nahoistaan ulos muutamissa kohtaa. Ei tätä ihan heikkohermoisille voi suositella, ja syystä ikäsuositukseksi on laitettu 12 v.

Laura Dammert on suunnitellut nykyaikaisen ja rennon näköisen puvustuksen; hyvin uskottavat vaatteet kantajilleen. Samilla hieman maanläheisempää, Laurenilla viettelevää ,ja Jennyllä ja Benillä muodikasta mutta mukavaa. Mikään ei pistä silmään.

Oikein toimiva kokonaisuus, ja vaikka HKT:n Arena-näyttämö epämukavine penkkeineen ja sumppuisine yleisine tiloineen onkin ankea, niin ei haittaa. Jos kaipaat pientä jännitystä ja mysteerinäytelmää arkeesi niin tämä on ehdottomasti sinun juttusi. Todella näppärä ja toimiva kokonaisuus! Vähän tekisi mieli mennä katsomaan uudelleen niin voisi poimia niitä pieniä vihjeitä mitä katsojille kyllä tarjoiltiin mysteerin selvittämiseksi...

Esityskuvien copyright Tuomo Manninen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Fanny ja Alexander /Helsingin kaupunginteatteri 17.11.2022

Heti kärkeen nolo tunnustus: en ole nähnyt Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexanderia. Noin, tuli heti kärkeen kerrottua tämä. Muitakin isoja aukkoja sivistyksessäni toki on, mutta ruotsalaisen kulttuurin tuntemukseni on kyllä luokattoman huonoa. Bergmanin elokuvista olen nähnyt kyllä Seitsemän sinettiä, ja varmaan muutaman muunkin, ainakin Mansikkapaikka tuli mieleen. Vaan eipä hätiä mitiä, sillä tämän Helsingin kaupunginteatterin näytelmäversion jälkeen tunnen olevani sivistynyt ja sivistetty, monellakin tapaa. Ehdottomasti yksi vuoden 2022 teatteritapauksia!

Ja miten tästä voisi olla pitämättä! Yksi suosikkiohjaajistani Paavo Westerberg, upea näyttelijäporukka, taitavat muut tekijät. Ainoa pieni miinus todella pitkästä esityksestä, mutta aika kului niin nopsaan ettei sekään haitannut. Ensi-illassa päästiin about 3 tuntiin ja 40 minuuttiin mikäli oikein muistan. Älkää silti antako sen karkoittaa teitä katsomosta, koska tämä esitys pitää otteessaan liki koko keston ajan!

Fanny ja Alexander kertoo Ekdahlien laajasta ja monimuotoisesta perheestä, lähinnä sisarusten Fanny (Elena Leeve) ja Alexander (Olavi Uusivirta) näkökulmasta. Taiteellinen, värikäs ja iloinen lapsuudenkoti rikkoutuu Oscar-isän (Pekka Huotari) äkillisen kuoleman jälkeen. Emilie-äiti (Anna-Maija Tuokko) päättää mennä uudelleen naimisiin ankaran piispa Vergeruksen (Eero Aho) kanssa. Ja näin ollen villit ja vapaat lapset joutuvat jättämään entisen elämänsä ja muuttamaan todella ankeaan ympäristöön, jossa piispan sukulaiset piinaavat lapsia. Talossa asuu piispan äiti (Aino Seppo), sisar (Helena Haaranen) sekä kotiapulainen Justina (Leena Rapola) jotka ovat kaikki syvästi uskonnollisia ja kieroonkasvaneita näemmä muutenkin, ainakin lapsen (ja katsojan) silmin nähtynä.

Riehakkaan monimuotoisesta perheidyllistä (missä toki on omat koukeronsa, mutta lapsen silmiin elämä on huoletonta ja täynnä tapahtumia) siirrytään suoraan maanpäälliseen helvettiin ja äitikin tuntuu vain liehakoivan uutta puolisoaan. Lapset jäävät vähän oman onnensa nojaan ja isäpuolensa rangaistaviksi. Monen mutkan, kiemuran ja vippaskonstin jälkeen he pääsevät paikasta pois ja päätyvät piilotetuiksi mystisen juutalaisen perhetutun Isak Jacobin (Jouko Klemettilä) ja tämän yhtä outojen sukulaisten Ismaelin (Emmi Pesonen) ja Aronin (Rauno Ahonen) luokse. Isak onkin aika sutki kauppamies!

Fanny ja Alexander on varsinainen runsaudensarvi, josta riittää ammennettavaa varmasti useammallekin katsomiskerralle. Mukana on paljon teatterintekemistä (Ekdahlien perhe pyörittää teatteria), taikaa, maagisia elementtejä, viittauksia Bergmanin elokuviin, todella paljon silmäkarkkia ja visuaalista viihdettä. Se on sukukronikka mutta ennenkaikkea tarina muuttuvasta lapsuudesta, mielikuvituksen voimasta. Lasten näkökulma on vahva ja moni asia näyttäytyy siten outona, maagisena tai todella pelottavana. 

Varsinkin Alexander on hyvin vilkkaalla mielikuvituksella ja kapinahengellä varustettu poika, jonka nujertamisen isäpuoli tuntuu ottavan elämäntehtävänä. Alexander on saanut lahjaksi kaitafilmikameran ja hahmottaa maailmaa sen läpi kuvaamalla. Katsoja tulee temmatuksi pojan mielikuvitusmaailmaan, ja voi vain miettiä mitkä tapahtumat ovat oikeita, ja mitkä sepitettä. Uusivirta on kyllä pistämättömän hyvä roolissaan, sekä heittäytyvänä ja avoimena että myöhemmin pelokkaana ja uhmakkaana. Fanny jää monessa veljensä varjoon, mutta Leeve on aina niin raikas ja herkkä tulkitsija että olen silti ihan myyty.

Westerberg onnistuu todella hienosti luomaan värikkään ja boheemin Ekdahlien hurlumhein ja siihen kontrastina puritaanisen piispanlinnan. Ekdahleilla rakastetaan, petetään, juonitaan, juhlitaan ja riidellään. On rahapulaa ja rakastajattaria, lapsetonta liittoa ja tunteiden purskahtelua. Rea Mauranen suvun Helena-matriarkkana juonii taustalla, hyväntahtoisen lämpimästi, samalla eläen omaa elämäänsä "salarakkaansa" Isakin kanssa, kurittoman perheensä keskellä. Mainio roolityö! Helenan pojat eli heti alussa kuoleva Oscar palaa vielä lavalle ainakin muistoissa, huikentelevainen Gustav Adolf (Santeri Kinnunen) sotkeutuu naisiin - mm. nuoren sisäkön Maj'n (Veera Anttila) kanssa - ja tämän vaimo Alma (Raili Raitala) ei tunnu piittaavan puolisonsa kuvioista sekä kolmantena talousasioiden kanssa kamppaileva Carl (Jari Pehkonen), joka on onnettoman oloisessa liitossa saksalaisen Lydian (Sanna-June Hyde) kanssa. 

Ihana sekalainen sakki, vaikka aluksi on hieman haastetta teosta ennakkoon tuntematta selvittää kuka on kuka ja kenen kanssa. Onneksi tämäkin on huomioitu hyvin (mainiot kertojaratkaisut!), mutta käsiohjelmaan olisin kaivannut vaikka sukupuuta.

En ihan ymmärrä miksi tämä mielletään jouluiseksi tarinaksi; joulunviettokohtaus on kuitenkin aika pieni osa kokonaisuutta. Mainiota menoa siinä on kyllä. Hauska on ylipäätään seurata miten Fanny ja Alexander seuraavat aikuisten touhuja, kuvaavat niitä, leikkivät käsinukeilla seksiakteja, kuvittelevat itse loput kun heille ei kerrota asioita. Pienillä padoilla on korvat, ja myös silmät. Alexander on enemmän toimija, Fanny komppaa. Näemme paljon pysähtyneitä kohtauksia, jotka heräävät yhtäkkiä henkiin, kertojan toimiessa "käynnistäjänä". Tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkuun, mutta tarinahan on aika ajaton. 

Alunperin tässä piti olla mukana myös Esko Salminen (Isak Jacobin roolissa) mutta hän joutui jäämään pois. Korona siirsi ensi-iltaa parilla vuodella ja osittain tämäkin vaikutti poisjääntiin. Olisi ollut kyllä mainio lisä loistavaan miehitykseen. Ensemble on kyllä mielettömän taitavaa sakkia. Eero Ahon sadistinen piispa jää mieleen todella hyytävänä suorituksena. Kun tämä ystävällisenä perhetuttuna kovistelee Alexanderia valehtelusta, niin katsoja jo aistii mitä miehen näennäisen tyynen pinnan alla kuplii. Silti se ei valmistanut siihen mitä tuleman pitää, millaiseen kauhulinnaan rakastunut Emilie lapsineen muuttaa. Ei ainoastaan se että ylellinen ja aika vauraskin elämä pitää jättää taakse, rakas teatteri mukaanlukien. Mutta lastenkin pitää luopua leluistaan. 

Mutta sitä se rakkaus kai teettää, koska Emilie suostuu kaikkeen. Ja pian piispalla on oiva kiristysväline häneen. Piispan taktiikka vaihdella lempeyttä äänessään julmaan huutoon on toimivaa, ja Aho on tässä ihan mestari. Rottinkinen mattopiiska ja risiiniöljy ovat lastenkasvatuksen kulmakivet tässä taloudessa, pimeästä komerosta puhumattakaan.

Kaikkien Bergman-elokuvaviittausten lisäksi Shakespeare ja erityisesti Hamlet ja Macbeth ovat isosti mukana. Jotenkin koko tarina vertautuu Hamletiin (missä Alexander on Hamlet) vai teenkö ylitulkintoja Shakespeare-päissäni? No, mä näin näissä paljon samaa. Ja loppu on hiljaisuutta, sanoo Alexanderkin kummitusjuttuja kerrottaessa.

Antti Mattilan huippulavastus on ihanan kaksijakoinen. Yltäkylläiset Ekdahlien huoneet pyörivät ympyrää (helkkarin huikeaa pyörön käyttöä) iloisesti ja kontrastina piispanlinna on karu ja tyly, sekä ennenkaikkea harmaa. William Ilesin valot tukevat tätä upeasti. Valojen ja varjojen vuoroleikki on tyylikästä. Lopuksi taas Jacobien talossa on mystiikkaa ja krumeluuria, mutta ei se mikään valoisa paikka ole, vaan sokkeloinen ja jännä. Valon ja äänen käyttö on karmivan hienoa piiskauskohtauksessa. Myös Anna Sinkkosen puvustus noudattaa tätä kaksijakoa: Ekdahlit pukeutuvat vaaleisiin ja juhlaviin asuihin, on ilmavuutta ja kauneutta. Piispan taloudessa kaikki on harmaan puritaanista. Siinä missä Ekdahlit juhlivat ja valvovat, piispalla ollaan aamuvirkkuja. Jaana Nykäsen naamiointi on myös nappisuoritus. Niin ja puvuista vielä sekin että nimihenkilöiden nykyaikainen nuorisovaatetus on hauska yksityiskohta; nyt ei olla merimiespuvuissa!

Sanna Salmenkallion säveltämä musiikki, ja äänisuunnittelu (jota Jaakko Virmavirta ollut myös tekemässä) on aivan mahtavaa. Sekin tukee tätä kaksijakoisuutta: iloista, hilpeää ja kevyttä alussa ja tummasävyistä piispalassa. Jacobien parissa kuullaan juutalaismusiikkia, ja kun Emilie purkautuu asioistaan niin sitä säestää lempeä huilu (Bachia?). Musiikki on siis monipuolista ja tarkkanäköisesti kaikkeen sovitettua. Huima teknokilkatus (Pacman-henkinen) loistavassa videopelikohtauksessa on piste iin päällä. Välillä äänisuunnittelu valtaa koko teatterisalin, upeaa! Harvinaisen hienoa näyttämömusiikkia kyllä koko esitys, ja monipuolinen livebändi myös, mistä iso kiitos.

Toinen näytös alkaa kolkosti: kaksi pientä harmaisiin puettua lasta valtavassa harmaassa salissa ypöyksin. Siitä siirrytään suoraan jo mainittuun Pacman-pelikohtaukseen missä mustapukuiset kirkonmiehet ajavat lapsia takaa, huh mitä menoa! Katsojan tunteita riepotellaan alhaalta alhosta korkealle taivaisiin ja takaisin. Koreografia ei ole käsiohjelmassa mainittu, mutta kuka liikekielestä vastaakaan niin kiitos siitä! Tanssivat viikatemiehetkin olivat mainioita.

Kun Gustav Adolf lopussa pitää hienoa puhettaan tuplaristiäisissä ja yhteen kokoontuvat Ekdahlit viettävät taas yhtä juhlahetkeä niin siinä saa taas pýyhkiä silmäkulmiaan katsomossa. Upea musiikki kruunaa tämänkin kohtauksen.Jos haluat hemmotella itseäsi visuaalisesti tyrmäävällä, maksimaalisesti kaikkea täyteen pakatulla esityksellä, niin suuntaa Helsingin kaupunginteatteriin. Odotukset olivat korkealla, ja ne todellakin täyttyviät - ja menivät varmaan vähän ylikin. Fanny ja Alexander on teatteria isolla T:llä. Se on valoisa, se on traaginen ja se on pakahtuttava. Hienoa ensemble-näyttelemistä ja myös yksittäisiä mieleenpainuvia roolisuorituksia. Westerberg on taas kerran näyttänyt osaamisensa koko kirjoa ja loihtinut aivan huipputaidetta. Ei tämä kyllä perheen pienimmille sovellu, mutta muille kyllä. 

Haluan ehdottomasti nähdä tämän uudelleen, sen verran väkevän jäljen se jätti sieluuni. HKT mainostaa tätä sanoilla spektaakkeli täynnä elämänvoimaa - aika nappikuvaus. Mene ettet kadu. Niin hieno!!

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

De besynnerliga händelsen med hunden om natten / Lilla Teatern 8.10.2021

Ihanaa, yksi lempinäytelmäteksteistäni Paavo Westerbergin ohjaamana, ja tällä kertaa ruotsiksi De besynnerliga händelsen med hunden om natten. Mark Haddonin erinomainen kirja The Curious Incident of the Dog in the Night-Time ilmestyi jo 2003, ja elokuussa 2012 sai Simon Stephensin kirjoittama näytelmäversio ensi-iltansa National Theatressa. Näin sen sekä siellä että sen West Endille siirtymisen jälkeen, ja pari kertaaa vielä NT Live -sarjassa valkokankaaltakin. Näytelmästä tuli yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Kiinnostava tarina, uniikki näyttämötoteutus ja hienot esiintyjät auttoivat toki asiaa. Suomen kantaesitys Yöllisen koiran merkillinen tapaus nähtiin Tampereen työväen teatterissa 2014. Nyt sitten Lilla Teatern tarttui aiheeseen, vaikka tätä on vedetty jo ruotsiksi (samalla käännökselläkin) kerran aiemminkin, Wasa Teaterissa 2015.

Christopher on teinipoika, joka asuu isänsä ja lemmikkirottansa Tobyn kanssa kahdestaan ja käy erityisluokkaa. Hänen maailmansa on erilainen, koska hän huomioi kaiken ja toisaalta ei ymmärrä sanontoja tai metaforia. Jonkunlainen autismikirjon juttu, mutta siihen ei mennä sen syvällisemmin. Christopherin erityisyys ilmenee monenlaisena: hän ei pidä kosketuksesta tai tietyistä väreistä mutta matematiikasta, avaruudesta ja arvoitusten ratkaisemisesta hän kyllä pitää. Välillä hän väläyttää niin viisaita ajatuksia että niitä jää oikein miettimään. Eräänä päivänä naapurin koira löytyy kuolleena, ja Christopher ei voi vastustaa mysteerin selvittämistä. Samalla hän tulee selvittäneeksi yhtä jos toista muutakin ja hänen maailmansa muuttuu kertaheitolla. 

Näytelmä on eräänlainen kasvukertomus, samalla kuin ratkaistaan pieni rikos ja seurataan erään perheen tarinaa. Ohjaaja Westerberg ei päästä katsojiaan helpolla. Vihjeitä tarjoillaan pieninä annoksina. Varsinkin loppua kohti tehdään hyvin selväksi että tässä nyt toteutetaan Christopherin opettajalleen kirjoittamaa tarinaa eli näytellään sitä. Välillä näyttelijät lipsuvat ulos rooleistaan ja luetaan vihkosta ääneen mikä kohtaus on menossa. Tämä on tehty taitavasti. Loppua kohti esitys muuttuu enemmän jopa lukudraamaksi eli näyttelijät lukevat plareistaan tekstiä. 

Sven Dahlbergin lavastus on futuristinen ja moneen muuntuva. Puolikaaren muotoisista elementeistä saa kaikenlaista. Katosta putoilevat esineet tarjoavat ihanaa silmänruokaa ja pieniä yllätyksiä. Toni Haarasen videosuunnittelu, varsinkin loppua kohti, on nopeatahtista ja levotonta, kuten toki suurkaupungissa pitää ollakin. Merimaisemat ankkuroivat Christopherin lämpimiä muistoja rantalomista. Muutenkin Christopherin jättäessä kotikonnut taakse valot (Ville Aaltonen) ja äänet (Antero Mansikka) ja muut muuttuvat suorastaan kakofonisiksi, kuvaten varmaan hyvin sitä kaaosta minkä ne aiheuttavat hänen sisällään. Hänelle on onneksi opetettu tekniikoita miten hälyn päässä saa vaikenemaan, mutta katsoja ei pääse aisteja kuormittavia tapahtumia pakoon. 

Koko toinen näytös on luonteeltaan hyvin erilainen kuin ensimmäinen, abstrakti ja kaaoottinen. Hälyä, kaikuvia ääniä ja vilkkuvia valoja riittää. Äänisuunnittelu, mutta myös videot ja valaistus, saavat entistä suuremman roolin tarinan edetessä. Ihmisten käytöskin muuttuu jotenkin nykivämmäksi, kiireemmäksi. 

       

Näyttelijäensemble on loistava, muuntuessaan moniin rooleihinsa. Alexander Wendelin on todella loistava Christopherin vaativassa osassa. Hän tekee hahmostaan todella uskottavan, pienillä eleillä ja ilmeillä. Robert Kockin esittämä isä on äkkipikainen, jos kohta kiltti, vaan ei ole helppoa hänelläkään. Pia Runnakko monissa rooleissaan on ihan pistämätön! Nämä ihmiset ovat kovin inhimillisiä ja heihin on helppo samaistua. Kun äiti (Vuokko Hovatta) kertoo muutamista Christopherin edesottamuksista, saa katsoja pienen välähdyksen siitä mitä arki erityislapsen kanssa on. Ja pienen ymmärryksen myös siitä miksi äiti teki omat ratkaisunsa. Kaikista meistä ei varmastikaan ole jäämään vastaavassa tilanteessa. On ihanaa että Christopherin elämässä on lämpimiä ja turvallisia aikuisia kuten tämän opettaja Siobhan (Cecilia Paul) ja myös uusi tuttavuus naapurin eläkeläisrouva (Pia Runnakko). Ensemblen täydentävät Ulriikka Heikinheimo ja Joachim Wigelius.

Christopher ei aluksi halua että hänen kirjoittamastaan kirjasta tehdään näytelmää. "Teatterissa teeskennellään, se on melkein valehtelemista". Niinhän se onkin, mutta tässä tapauksessa olen iloinen että näytelmä tehtiin. Hienosti C:n kirja, mielikuvitus ja näytelmä kietoutuvat yhteen ja keriytyvät auki. Välillä Christopher antaa näyttämöohjeita esiintyjille, ettei unohdeta olevamme hänen kirjoittamassaan tarinassa. 

Kolme tuntia on esitykselle pitkä aika ja ehkä tästä olisin leikannut pois niitä hälyisiä kohtauksia. Lopussa kyllä pyyhin kyyneleitäni, koska tunsin niin suurta sympatiaa rohkeaa ja reipasta nuorta poikaa kohtaan. Hän ratkaisee kuolleen koiran arvoituksen, selviytyy yksin suuressa maailmassa, löytää äidin, kirjoittaa kirjan tapahtumistaan, onnistuu matematiikan tutkinnossa ja voittaa itsensä niin monella eri tavalla. Westerbergin ruotsinkielinen ohjausdebyytti ei ehkä ole helpointa katsottavaa, mutta yhtäkaikki nautinnollinen elämys.

Tänä syksynä Lillan on siirtynyt uuteen tekstitysjärjestelmään. Subtitle Mobile ei toiminut kauhean hyvin Lillanin "kellarissa", kun wifi ei kuulu kovin hyvin. Ilmeisesti Thea-sovelluksen suomenkielistä versiota ei enää tueta ja siksi tuo uusi. Vaikka näytelmä on minulle tuttu, niin tässä on paljon sellaista sanastoa mihin oma ruotsinkieleni ei riitä, niin siksi kaipaan tekstityksen tukea.

Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sinivalas / Kansallisteatteri 4.3.2020

No niin, kaikki osa-alueet kunnossa: huipputiimi Paavo Westerbergin ohjauksessa, maamme ykkösnäyttämö, kiinnostava ja ajankohtainen aihe (tai aiheet) - mikä voisi mennä pieleen? Ei nyt varsinaisesti mennytkään, mutta Sinivalas oli kyllä aikamoinen vyörytys (liki 3 tuntia), kaikille aisteille.

En edelleenkään jaksa innostua jatkuvasta livekuvaamisesta teatterissa; minä haluan nähdä teatterissa ihmiset lavalla, en sen takana ja vain heijastettuina meille valkokankaalla. Vaikka sinällään nämä jutut olivat hyvin toteutettuja ja ymmärränkin sen tavallaan, niin silti murmutan asiasta. Kun ehkä puolet tapahtumista tapahtuu jossain muualla kun näyttämöllä... Niin, katsoisin kyllä mieluummin näitä ihmisiä ihan siinä oikeina, silmieni edessä. Tiesin Westerbergin puheista että tämä oli odotettavaa, mutta silti. En jaksa innostua enää, tämä on niin nähty. Toivoa sopii että tämä trendi menisi jo ohi.

Jos nyt pääsen tästä esteestä yli, niin millaisen tarinan Sinivalas katsojalle kertoi? Sekoituksen perhetarinaa, jossa kaikki kamppailevat omissa pikku helveteissään, ripauksella raamatullista Joonan tarinaa sinivalaan vatsassa, ja vähän tätä valas- ja meritematiikkaa muutenkin, esimerkiksi tarina James Bartleyn ihmepelastumisesta valaan vatsasta kulkee halki näytelmän. Ilmastonmuutosta ja mitä ihminen voi sille tehdä. Monia isoja juttuja, mutta hetkittäin tulee tunne että eikö vähempikin olisi riittänyt. Silti lopussa kaikki nivoutuu yhteen aika passelisti. Esitys on jaettuun kuuteen osaan, hyvin raamatullisilta kalskahtavilla nimillä. Laiskuus ja rahanhimo, kateus ja häpeä, haureus ja pelko... Se aavistuksenomainen uskonnollinen taustavire häilyy mukana kyllä koko esityksen.

Sisarusparvi kokoontuu yhteiselle mökille saareen viettämään Annan (Elena Leeve) syntymäpäiviä. Velipuolia on liuta ja yksi siskopuolikin. Ja lisäksi kuvioissa on ilmastontutkijaisä Tapani (Markku Maalismaa) ja valokuvaajapuoliso Matias (Heikki Pitkänen) sekä mökkinaapuri - myös ilmastontutkija - Erkki (Eero Aho). Kohtauksia nähdään saunassa, keittiössä, venevajassa, huussissa - kaikki nämä siis lavan ulkopuolella. Kati Lukan mustalla kuutionmuotoisella lavalla on vain laiturihässäkkä ja monta ovea näihin ulkopuolisiin tiloihin. Illan aikana keskustellaan, väitellään, juovutaan ja grillataan. On menestynyt sijoittajaveli Juha (Timo Tuominen) joka kompensoi lentojaan ja on kansainvälistä uraa luova näyttelijä Tuomas (Esa-Matti Long) sekä alkoholisoitunut kirurgi Pekka (Antti Pääkkönen). Ja sitten on vielä Klaus Kinskiin uponnut sisko Hannele (Kristiina Halttu). Viimeisenä paikalle saapuu Wembley-tasoinen muusikko Peter (Elmer Bäck) ja hänestä kirjaa kirjoittava Laura (Emmi Parviainen). Porukka on koossa, ja pikkuhiljaa kaikista paljastuu jotain; avioeroja, rahapulaa, epäonnistumisen tunteita elämässä ylipäätään.

Surullisen hahmon ritari on Annan tossukkamainen mies Matias, joka on kolme kuukautta aiemmin yrittänyt itsemurhaa ja on siitä asti ollut vahvalla lääkityksellä. Hän kuljeksii nurkissa kuin hylätty kulkukoira ja kärsii. Annalla on kuuma suhde mökkinaapurin kanssa (tämän kipinän huomaa kyllä heti kun Erkki tulee syntymäpäiville) ja veikkaan että Matias aavistaa asianlaidan. Anna on jotenkin häilyväinen muutenkin, ei ainoastaan suhteessaan mieheensä. Sisarussarjan lapsuudessa on paljon käsittelemättömiä asioita, isä keskittynyt uraan, äidin traaginen kohtalo, josta syystä Pekka kutsuukin heidän lapsuudenkodin olohuoneessaan olleen virtahevon sijaan sinivalas.

Ensimmäisessä näytöksessä Anna toimii välillä kertojana yleisölle, ensin esitellen hahmot, sitten kertoen tunnelmiaan ja ajatuksiaan. Hän ja Anna löytävät heti yhteyden, ja alkavat tapailemaan. Voisi luulla että ehkä jopa romanttisessa mielessä ellei mökkinaapuri olisi niin tiiviisti Annan mielessä. Tosin ei sekään suhde vaikuta jatkuvan, vaikka Erkki vakuuttaa rakastavansa Annaa… Häilyvää. Toisessa näytöksessä kertojapestin ottaa Laura, joka häipyy taustalle pois näkyvistä, ollen silti vahvasti läsnä (skriinien kautta). 

Täytyy sanoa että vaikka tämä välillä aika äijähenkinen näytelmä onkin, niin Parviainen ja Leeve tekevät todella vahvat ja hienot roolit. Kumpikin kuuluu kyllä ihan etujoukkoihin suomalaisessa teatterikentässä. Symppaan kovasti Leeven esittämää Annaa, millaisia juttuja hän käy päässään läpi. Myös Eero Aho tekee upeaa työtä, kuten aina. Ja olipa kiva nähdä taas Elmer Bäck lavalla, ohjaajat voisivat enemmänkin hyödyntää hänen lavakarismaansa.

Joku veljeksistä pohtii ”miten voidaan koskaan mennä kuuhun, jos ei saada edes yhteyttä toisiimme?” Se kiteyttää kyllä hyvin esityksen – nämä ihmiset hapuilevat pimeässä eivätkä saa kunnolla kontaktia toisiinsa. Yritystä on, mutta edes yhteiset lapsuusmuistot eivät auta. Sitä tuntee taantuvansa takaisin niihin lapsuuden asetelmiin ja hierarkioihin – kuulostaapa niin tutulta.

Tuomas Lampisen puvuissa on sopiva ripaus saaristolaisuutta, eli sinisiä sävyjä, luonnonvärejä, paksuja villapaitoja, khakia. Toisessa näytöksessä Annalla ja Lauralla on samanlaiset siniharmaat mekot, kuin merkkinä heidän läheisestä yhteydestään, ja muutenkin asujen värimaailma on siirtynyt harmaaseen ja mustaan. Lukan lavastus tuo mieleen niin monet kesämökit! Seinillä on majakkakalenteri ja Cousteaun kuva, merikarttoja ja Cast Away -leffan juliste. Sitä meriteemaa, haaksirikoilla ja valailla. Väliajan jälkeen musta laatikko on purettu, osa sivussa olleista huoneista on tuotu näkyville. Isot skriinit hallitsevat lavan sivustoja. 

Green screen-tekniikkaa käytetään mm. venevajassa ja sen kautta pääsemme ihanan aurinkoisiin merimaisemiin ja kesään! Liplattavan veden saattaa melkein jo haistaa. Äänisuunnittelu ja musiikki on Kasperi Laineen käsialaa ja tukee hienosti hieman sirpaleista kuvaa. Sukupuuttoon kuolleiden lintujen äänet yhdistyvät hienosti erilaisiin efekteihin. Dynaamiset äänet ovat kyllä hieman pelottavia paikoitellen. Musiikki on taustalla kuin aavistus, verkkaista ja soljuvaa. Valo- ja videosuunnittelu (Ville Seppänen) on erityisen isossa roolissa Sinivalaassa. Loisteputket värisevät katossa ja valmiiksi kuvattua materiaaliakin hyödynnetään hyvin. Kirjoitettuna ja heijastettuna taustan ”paperille” henkilön kuolema vaikuttaa vähemmän tylyltä kuin näytettynä.

Kameroita on kaikkialla, ja niillä saadaan aika hauskojakin juttuja näytettyä. Kun porukka grillaa hodareita niin Matias muodostaa paprikasuikaleista HELP – mutta kukaan ei kuule tätä mykkää avunhuutoa. Heikki Pitkäsen hienossa roolityössä on melankolinen ote; Matias jää kaikkien varjoon, myös vaimonsa.

Väliajan jälkeen porukka on kokoontunut pohtimaan mökkisaaren myyntiä. Anna, joka omistaa 45%, on ainoa joka ei halua myydä, ehkä hän pelkää muutosta ja viimeisen siteen katoamista äitiin. Keskustelu velloo Itämeren saastumisesta Matiaksen kastroimiseen ja oman perheen inhoamiseen. Eeppinen hidastettu käsirysy, jota Lauran ääni selostaa urheilukilpailumaisesti, on varsin viihdyttävä. Porukka ei taaskaan kohtaa, kukaan ei kysy toiselta mitä kuuluu. Kaikki kantavat omaa taakkaansa mukanaan ja jokainen hahmo tuntuu kaipaavan rakkautta jossain muodossa. Nämä ihmiset elävät omissa kuplissaan, kykenemättöminä kääntämään laivaa. Muutos on samaan aikaan asia mitä toivotaan, odotetaan ja pelätään. Ilmastonmuutosta ei pysäytetä vain metsittämällä, kuten näytelmän Juha tekee. Jos muuten eletään yli varojemme ja rajojemme, ei siinä paljoa pienet toimet auta.

Huomaa että Paavo Westerberg on tehnyt paljon tutkimustyötä näytelmää kirjoittaessaan. Ohjaajana hänellä olisi ehkä pitänyt olla rohkeutta karsia vähän enemmän. Vaikka nämä tyypit ovat inhimillisiä ja samaistuttaviakin, niin kokonaisuutena Sinivalasta vaivaa hienoinen ähky. Lopussa on kuitenkin nähtävissä toivoa, koska kirjailija Lauralla on mahdollisuus vaikuttaa ja muuttaa loppuratkaisua. Vaikka ihminen ei voikaan hankkiutua sukupuuttoon vapaaehtoisesti, ehkei meidän sittenkään tarvitse.

Esityskuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kolme sisarta / Kansallisteatteri 7.12.2018

Välillä tulee näitä teoksia mistä en oikein tiedä mitä olisin mieltä. Periaatteessahan Paavo Westerbergin uusi tulkinta Tšehovin Kolmesta Sisaresta on mitä oivallisin. Hienot näyttelijät, upea lavastus... Mutta oliko siinä sitten vähän kaikkea liikaa, sitä jäin miettimään. Tämä oli niitä tuotantoja mitkä pitäisi nähdä uudelleen, että voisi varmistaa pidinkö kokonaisuudesta vai en. Paljon pieniä juttuja oli mistä tykkäsin, mutta sitten oli sellaisiakin mistä en joko tykännyt tai lainkaan ymmärtänyt.

Viime vuosina olen nähnyt lukuisia versioita Tšehovin Lokista ja Vanja-enosta. Kirsikkapuistonkin kerran, ja sitten vähemmän tunnettuja näytelmiä niinkuin Platonov ja Ivanov. Mutta syystä tai toisesta Kolme sisarta oli ennestään näkemättä. Joten ei tarvinnut kahta kertaa miettiä haluaisinko nähdä sen, semminkin kun tekijätiimi oli niin korkeatasoinen kuin Kansallisteatterissa taas oli.

Mutta mutta. Kolme sisarta on sillä tavalla kovin tyypillinen tekijänsä näytelmä että tämmöistä Venäjän yläluokan joutilaisuuden, ja sen aiheuttamien ahdistustilojen käsittelyä, on ollut ihan jokaisessa Tšehovin näytelmässä, ainakin niissä mitä minä olen nähnyt. Kukin ohjaaja sitten käsittelee sitä omalla tavallaan. Westerbergin Vanja-eno muutaman vuoden takaa oli napakymppi. Siis todellinen helmi!

Siksikin odotukset olivat aika korkealla. Pitkälti sama porukka kun tätäkin oli toteuttamassa. Nytkin Markus Tsokkisen lavastus lumoaa. Korkea huvila, hieman rapistuvine pintoineen, nurkassa nököttää televisio missä pyörii hiihtokilpailu (!), aikamoinen runsaudensarvi. Näyttämön pyöröä käytetään paljon varsinkin alussa, ja livekameraa. Lavan eteen laskeutuu siitä osan peittävä valkokangas, mihin sitten heijastetaan tapahtumia pitkin poikin. En tiedä jaksaisinko katsoa tätä videokuvausta ja livefiidiä koko esityksen ajan, mutta onneksi sitä ei ihan koko reilua kolmea tuntia nähdäkään. Toisaalta henkilöhahmojen esittely pysäytyskuvilla on ihan hyväkin, tämmöiselle kelle näytelmä ei ole niin tuttu. Venäläisdraamoissa kun on aina paljon ihmisiä, joilla on vielä pitkät nimetkin :-)

Sitä valkokangasta hyödynnetään muutenkin, ja Ville Seppäsen videosuunnittelu oli nopeatempoista ja niin tätä päivää. Runsaudensarvimaisuus ja hetkittäin jopa sekavuus kyllä välillä kävi taas mielessä. Ehkä videosukupolvelle sopii hyvin nopeat leikkaukset ja korvia huumaava jumputus... Tämmöisen täti-ihmisen silmiä ja korvia alkaa helposti vaan särkeä. Teknomenoa nähtiin myös Pietu Pietiäisen valosuunnittelussa. Ja toki Sanna Salmenkallion musiikki ja äänisuunnittelu toisti nopeaa tempoa ja päälle vyöryviä äänimattoja. Välillä meno on niin vauhdikasta, ja kun lavakin vielä pyörii, että katsoja ei meinaa perässä pysyä tapahtumissa ja alati vaihtuvissa henkilöissä. Onneksi seesteisiäkin hetkiä on tarjolla.

Tulipalo on toteutettu upeasti -  äänet, valot, savut, kaikki toimii illuusion luomisessa.

Kun näyttelijät keskittyvät esiintymään kameroille, pois katsojan suorasta näköyhteydestä, ja teatterin katsojat saavat nähdä kaiken tämän vain heijastettuna valkokankaalle... No, tässä kokeiltiin erilaisia juttuja, ja toiset toimivat, ja toiset eivät. Tämä jatkuva videokäyttö oli yksi seikoista miksi en tykännyt Kansallisteatterin Kirsikkapuistossakaan. Mutta onneksi sitä on tosiaan vain ensimmäisessä näytöksessä.

Näyttelijät olivat kyllä oivallisesti roolitettuja ja kukin hoiti tonttinsa loistavasti. Erityisesti siskokolmikon työskentelyä oli miellyttävää seurata. Elena Leeve (Olga), Emmi Parviainen (Maša) ja Marja Salo (Irina) ovat kaikki upeita näyttelijöitä, jotka toivat arkista loistoa lavalle. Varsinkin Parviaisen karisma oli upeaa, ja tämän temperamenttinen Maša sai kaikki sympatiani. Näiden turhautuneiden sisarusten elämä vaihtuvine mieskuvioineen ja Moskovakaipuineen sai minut tuntemaan suurta empatiaa. Sen sijaan sisarusten onneton veli Andrei (Eero Ritala) ei uinut liiveihini. Oma moka että nai julman syöjättären (Anna-Maija Tuokko on vallan erinomainen Nataša) jonka läsnäolo talossa ei ole kovinkaan kiva juttu kenellekään. Andrein akateeminen elämä valui hukkaan, vaikka siskokset siitä edelleen uneksivatkin. Siskot nyt muutenkin pitävät veljeään jalustalla (renessanssi-ihminen!) Tuomas Tulikorpi tekee myöskin hienon roolin; ei ole helppoa olla kiltti ja vähän reppana aviomies Mašalle. Mutta kiltti kun on, niin onneksi ottaa vaimonsa takaisinkin tämän harharetkiltään.

Upseereita ramppaa talossa - rikkomassa sydämiä ja tuomassa tuulahduksen sieltä jostain minne perha haluaisi takaisin. Pois täältä pienen ja tylsän varuskuntakaupungin kuvioista. Moskovaan! Takaisin Moskovaan! Energinen Jussi Vatanen (Veršinin), hysteerinen Samuli Niittymäki (Soljonyi) ja intohimoinen Olavi Uusivirta (Tuzenbach) ovat osuvia rooleissaan. Tosin en tiedä onko Soljonyin tarkoitus olla sekaisin kuin seinäkello vai onko tämän hysteeriset maneerit ja hyvin epävakaa käytös ohjaajan ja näyttelijän tulkintaa. Aika överiksi vetää. Sen sijaan Uusivirta on taas kerran lavalla elementissään, varsinkin pianon ääressä (bonusta muuten siitä että pianoa käytetään niin paljon).

Talon nurkissa kupselehtivat myös verkkainen vuokralainen eli lääkäri Tšebutykin (Esko Salminen) ja vanha palvelija Njanja (Terhi Panula). Kuin osana kalustoa kumpikin, hieman tapettiin sulautuen.

Sellainen yleinen toimettomuuden, joutilaisuuden ja viipyilevyyden tunnelma välittyy kyllä hyvin, vaikka välillä sieltä sellaisia piristäviä kohtia nouseekin. Melankolinen yleisväri jää välillä kaiken hälyn alle. Tulee mieleen että Nataša taitaa olla ainoa joka oikeasti on tarpeeksi päämäärätietoinen tästä porukasta. Ensin nappaamaan Andrein (joka hänkin velloo ja vätystelee ja leikkii sotaleikkejä ja syö salaa suklaata - eikä saa mitään aikaan, paitsi tuhlata rahojaan uhkapelissä) ja sitten koko talon itselleen. Muut vain ajelehtivat ja vetelehtivät ja haaveilevat. Melkein tekisi mieli nousta katsomosta ylös potkaisemaan sisaria persiiseen - nyt kamat kasaan ja junalla sinne Moskovaan niin loppuu tuo vatvominen!

Pitää vielä kyllä kehua Anna Sinkkosen pukuja. Modernia ja ajatonta, ja oikein passelia tähän lavastukseen ja koko näytelmän henkeen.

Kun Maša ja Veršinin suutelevat, taustalla näemme joukon kuuluisia elokuvasuudelmia (Kaunotar ja Kulkuri!) ja sitten vedetään twistiä. On tämä varsinainen kaiken sulatusuuni koko näytelmä. Hyvinkin fyysisiä kohtauksia (sotilaat punnertamassa, Coco Jambo-bileet), ja paljon huumoria (yleisöä naurattaa kun Esko Salmis-Tšebutykin julistaa ettei ole lukenut Shakespearea). Tuzenbach on tšehovilaisittain tuttu hahmo, hän haluaa muutosta ja on valmis myös tekemään asialle jotain. Valitettavasti sitä ei hänelle suoda, ja näin vedetään matto myös Mašan jalkojen alta.

Lumisade alussa ja lopussa sitoo langat yhteen - kaikesta huolimatta sisarukset ovat edelleen yhdessä. Ilman Moskovaa, mutta kuitenkin.

Westerbergin Kolme sisarta on kolme tuntia täyttä tykitystä, joka vaatii paljon sulattelua ja varmaankin sen uusintakatselun. Esityksiä on toukokuulle 2019 asti, joten hyvin ehtii katsomaan vielä toistekin. Haluan uskoa että tämän kanssa käy kuten parin vuoden takaiselle Kari Heiskasen ohjaamalle Hamletille HKT:lla. Se vaati kaksi katsomiskertaa että ymmärsin esityksen hienouden. Ekalla kerralla jäin vain hämmentyneeksi.


Kuvien copyright Tuomo Manninen.
Näin esityksen ilmaiella pressilipulla.

Hinta / Helsingin kaupunginteatteri 1.2.2018

Amerikkalainen Arthur Miller on kirjoittanut paljon pitkiä, raskaita perhesuhdevatulointinäytelmiä. Kauppamatkustajan kuolema on klassikko, jota monet teatterit esittävät määräajoin. Sen lisäksi olen nähnyt A View From the Bridgen upeana versiona 2015 Lontoon Young Vic-teatterissa ja The Cruciblen Lontoon Old Vicissä 2014 (se on muuten ladattavissa Digital Theatresta!). Kymmenien näytelmiensä joukosta nämä ovat ehkä niitä esitetyimpiä. Sen sijaan tämä Helsingin kaupunginteatterin uutuus Hinta (The Price) on ehkä hieman harvemmin lavoilla nähty.

Hinta on kantaesitetty 1968 eli viisikymmentä vuotta sitten, myös Suomessa. Kansallisteatterin ensi-ilta oli jo 1.3., kun kantaesitys oli Broadwayllä 7.2.! On ollut nopeaa toimintaa! Mutta vaikka tämä tutkailee pitkälti vuoden 1929 pörssiromahduksen jälkeisiä aikoja, niin aihehan on iätön. Tämmöisiä perhesuhdekuvioitahan käydään jatkuvasti tänäkin päivänä.

Nooh, odotukset olivat korkealla, olihan nyt tekijäryhmänä aikamoinen dream-team. Yksi suosikeistani eli Paavo Westerberg ohjaamassa ja ei näyttelijäporukassakaan mitään valittavamista ollut. Kolme tuntia suoraa tekstitykitystä ja niin, sitä tulehtuneiden perhesuhteiden selvittelyä. On kulunut 16 vuotta kun perheen isä kuoli ja siitä asti ovat tämän vanhat huonekalut keränneet pölyä talon vintillä. Sama aika on kulunut myös veljesten Walterin (Eero Aho) ja Victorin (Santeri Kinnunen) edellisestä tapaamisesta. Nyt taloa ollaan purkamassa, joten tavaroille tarvitsee tehdä jotain. Niinpä Victor on puhelinluettelosta kaivanut esiin tyypin joka ostaisi romppeet pois. Lopulta tämä Gregory Solomon (Esko Salminen) köpöttääkin keppeineen paikalle, raihnaisen oloisena.

Poliisina toimiva Victor ja tämän hieman alkoholisoitunut vaimonsa Esther (Aino Seppo) ovat enemmän tai vähemmän kärsivällisesti odottaneet Solomonia ja ruotineet samalla omaa elämäänsä. Victor on täyttämässä 50 ja olisi aika miettiä eläkkeellejäämistä ja uutta suuntaa elämään. Mutta kun roikkuu tiukasti menneisyydessä on kai mahdotonta siirtyä eteenpäin. Miksi Victor on jumiutunut poliisin hommiin vaikka yliopisto-opinnot olivatkin aikoinaan alkaneet lupaavasti? Kyllä sekin selviää. Ja kaikki muukin mikä on jäänyt kaivelemaan veljesten välejä, kunhan Walter pölähtää paikalle kesken kiivaan kaupanhieronnan.

Tämä on aika raskas teksti. Syyttelyä, sovinnon tekemistä, salaisuuksia. Ilman näin karismaattisia näyttelijöitä ja hyvää ohjaustyötä ei ehkä jaksaisi katsoakaan. Koko sakki tekee oivallista työtä, mutta taas kerran konkari-Salminen vie voiton. Tämän Solomon onkin kyllä varsinainen rakastettava ketku. Vanha pappa, joka haluaa hieroa ja tinkiä ja vatvoa ja pohtia. Kehuu Estheriä estoitta. "Voi tyttökulta, kun kaikki likat tykkää musta!". Tämä ei edes kuulosta rasvaiselta kun sanojana on Esko Salminen. Välillä nautitaan välipalaksi kananmunaa ja käydään nokosilla ja sitten taas saatetaan jatkaa bisneksiä. Kyllähän tässä selkeästi on ammattimies, mutta vanhankantainen. Ei sovi kiirehtää... Sitäpaitsi Solomon kyllä huomaa ettei Victor ymmärrä huonekalujen arvosta hölkäsen pölähtävää. Salminen tuo valtavan karismansa lavalle ja kietoo koko katsomon siihen. Ihanaa seurata, vaikka ymmärrän hyvin että veljeksillä saattaa hieman hermo mennä tämän papparaisen kanssa. Mikä kaikki Solomonin kertomuksissa on totta, vai heittääkö hän vaan juttua muuten vaan. Ihanan herkullinen rooli ja sopii Salmiselle kuin nenä päähän.

Samalla kun mietitään huonekalujen hintaa, päästään pohtimaan elämän kysymyksiä muutenkin. "Pitääkö näiden olla arvottomia, vaan siksi kun nää on meidän?" toteaa Esther tavaroista. Minkä arvoista on ollut Victorin elämä; elämä minkä hän uhrasi isänsä elättämiseen tämän menettäessä kaiken vuoden 1929 pörssiromahduksessa ja sitä seuranneessa Suuressa Lamassa. Tai onhan sitä elää kitkuteltu, mutta siinä kaikki. Siinä kun velipoika on porskuttanut eteenpäin maailmassa, niin Victor jumiutui huonopalkkaiseen poliisin hommaan. Katkeruutta on ilmassa, varsinkin kun Walter paljastaa totuuden isästä. Voiko sitä antaa anteeksi asioita? Eipä se Walterin elämäkään ole ollut ruusuilla tanssimista, mutta nyt hän kuitenkin näyttää oman sairastumisensa myötä saavuttaneen jonkunlaisen tasapainon ja mielenrauhan. On outoa huomata miten kumpikin veljeksistä tuntuu hieman kadehtivan toisen elämää. Minkä hinnan kukakin maksaa omista elämänvalinnoistaan. Mikään ei lopulta ollutkaan sitä miltä näytti. Näytelmässä on paljon myös kritisointia nykyistä ostamis- ja kulutusyhteiskuntaa kohtaan, enimmäkseen Solomonin suulla.

Santeri Kinnunen Victorina on kyllä isoimmassa roolissa tässä, ja tämä onkin vahva tulkinta. Se katkeruus (elämälle, veljelle, isälle) tihkuu läpi joka ihohuokosesta. Victor on nariseva ja ärsyttävä. Aino Sepon Esther on oppinut myös myötäilemään miehensä tunteita jotenkin, ilmeisesti turvautumalla taskumattiinsa vähän turhan usein. Eero Aho ilmaantuu lavalle juuri ennen väliaikaa, dramaattisesti, ja samantien pimenee. Omalla tinkimättömällä tyylillään hän nytkin roolista suoriutuu. Walter koittaa parhaansa tehdä sovintoa.

Antti Mattilan lavastama kapoinen ja kulmikas lava on täynnänsä huonekaluja. Juuri sen näköistä että sinne on vuosikausia raahattu kaikki turha. Ullakolla ollaan ja valo siivilöityy vintti-ikkunoista ja liikenteen kumu kuuluu välillä kaukaa. Kalle Ropponen on suunnitellut pelkistetyn yksinkertaisen valaistuksen, johon kuuluu paljaat hehkulamput itse "ullakolla" ja ikkunoista tuleva valo. Niin henkilöt kuin huonekalut tekevät varsin jyrkkärajaisia ja teräviä varjoja. Vähän kuin jotain varjoteatteria. Jossain vaiheessa muistan miettineeni miten kylmää ja tylyä tämä kaikki on; valoilla ei edes yritetä pehmittää mitään. Mutta sitten yhdessä kohtaa Walter seisoo valossa, joka pehmentää tämän kasvot ihan vieraan näköisiksi.

Vaikka tämä on painavaa tekstiä niin taitavasti Westerberg on sijoittanut sinne pitkiä taukoja. Keventävät hieman, mutta ehkä myös tihentävät tunnelmaa. Myös hämyinen musiikki luo omanlaisensa tunnelman. Ei ehkä helpoin kolmetuntinen, ja ei tee mieli nähdä tätä uudelleen, vaikka hienoa draamaa onkin.


Kuvien copyright Tapio Vanhatalo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Seuraavat 500 vuotta / Espoon kaupunginteatteri 20.9.2017

Tämä Paavo Westerbergin kirjoittama ja ohjaama uutukainen Seuraavat 500 vuotta herätti kiinnostukseni viime keväänä välittömästi. Ensinnäkin koska se on Westerbergiä. Toisekseen siinä on mahtava näyttelijäporukka eli Ria Kataja, Eero Aho ja Carl-Kristian Rundman. Kyllä siinä on riittävästi vetovoimaa.

Ja vetovoima toimi. Näytelmä ei ole helppo, ja ensimmäinen näytös jätti aika sekavan olon. Kuulusteluissa ollaan, mutta mitäs ihmettä tässä tapahtuu. Tarina kuoriutui auki hiljalleen kuin sipuli. Toisessa näytöksessä alkoi olla jo niin intensiivinen tunnelma että hyvä kun penkillä pysyi. Kaksi tuntia ja vartti, ja en oikeastaan vieläkään tiedä mitä tapahtui.

On kuulustelut. On vankimielisairaala. On uhri, on tekijä, vaan kuka pitikään airoa. Oliko pallopeli tennis, sulkapallo vai squash. Mitä puutarhajuhlissa tapahtui? Tapasivatko Lauri ja Kristian koirapuistossa vai puutarhajuhlissa. Paljon kysymyksiä, paljon erilaisia skenaarioita. Miten Luther, usko ja uskonto liittyvät tähän kaikkeen? Olemmeko Lutherin käännösvirheen takia joutuneet kärsimään kaikki tämän viisisataa vuotta? Miten luku 78 liittyy asioihin? Pelastummeko kaikki vai ainoastaan uskovat ihmiset? Ja kuka on syyllinen?

Vaikuttaa sekavalta, ja sitä se hetkittäin olikin. Toistoja, jumittaako filmi tai kuulustelunauha? Menneisyys toistuu, toistuu ja toistuu. Eikä nyt lopussa mitenkään kaikkia lankoja sidota yhteen, mutta jonkunlainen selkeys tapahtumiin löytyy. Naisen roolikin selviää. Vai selviääkö. Kannattaa mennä itse katsomaan.

Esitys tarjoaa monta yllätyksellistä hetkeä. Muutaman kerran meinaan huokaista ääneen ooh, mutta saan viime hetkessä purtua huulta. Tässä oli hetkittäin jotain hitchcockmaista, siinä tunnelman kiristymisessä ja jännitteen lisäämisessä ehkä. Ihmisen muisti on mielenkiintoinen asia. Miten se toimii, mitä kukin muistaa, ja mitä ei muista. Välillä keskustelussa on pitkä taukoja, välillä valoissa on pitkiä taukoja. Hiljaisuus ja pimeys tuovat omaa kiinnostavaa lisäänsä esitykseen.

Kun lavalla on kolme erittäin karismaattista näyttelijää, niin on oikeasti sama mitä he siellä tekevät. Nautinto sitä kuitenkin on katsella. Upeaa työtä koko kolmikolta. Sekä Ahoa että Katajaa olen nähnyt lavalla paljon viime vuosina, mutta siitä on aikaa kun Rundis oli viimeksi osunut silmiini teatterissa. Olisiko ollut jopa Cyranon rooli Suomenlinnassa 2010? Ikävä on ollut. Sekä Aholla että Rundiksella on näytelmässä työsarkanaan massiivisten luetteloiden läpikäyminen. Rundiksen roolihenkilö kertoo millainen on kunnon kansalainen (eli hän), ja lista on melkomoinen. Ahon roolihenkilö pistää vielä pidemmäksi: hän kertoo yksinkertaisista asioista mistä pitää. Tulee hieman mieleen Amerikan Psyko-kirja ja sen luetteloinnit... Normaalia ja tervettä? Ei...

Markus Tsokkisen lavastus on mahdottoman simppeliä, ainakin siltä se aluksi näyttää. Jippo paljastuukin lopussa. Kaikki ei ole aina siltä miltä se näyttää, tässä tapauksessa ankea betoniseinäinen ja kolkko huone. Tsokkinen on suunnitellut myös yksinkertaisen tehokkaat ja vaattetkin. Väriskaala noudattelee hyvin maltillista linjaa myös vaatteissa. Ville Seppäsen yksinkertaisen nerokas valosuunnittelu meinaa salvata hengityksen. Lattiassa ja katossa loisteputkia imitoivat led-valokiskot ovat kuin joku orgaaninen olento, joka sykkii, hengittää ja sammuu. Pimeyttäkin hyödynnetään hyvin. Miten valoista saadaan kovia ja kylmiä sekä utuisen pehmeitä ja lämpimiä. Samoista valoista vielä siis. Ja se lopun lavastukseen kytketty valoshow! Upeaa! Ja varjoja, miten niitä onkaan, ja miten menneisyyde varjot heittävät peittonsa nykyisyyden valoisuuden päälle.

Millään mittapuulla Seuraavat 500 vuotta ei ole helppo näytelmä, eikä mitenkään erityisen viihdyttäväkään. Se vaatii hieman katsojaltakin. Veikkaan että se tulee jakamaan mielipiteitä. Mutta minä tykkäsin, kun kaikki ei aina ole niin suoraviivaista ja valmiiksi pureskeltua katsottavaa. Haasta itsesi ja suuntaa Tapiolaan teatteriin!


Kuvien copyright Stefan Bremer.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mahdolliset maailmat / Kansallisteatteri 19.4.2016

Kolmatta kertaa katsomassa mainiota Mahdolliset maailmat Kansallisteatterissa. Edelleenkin (näin kolmannella kerralla) se kolahti kovaa. Tällä kertaa teatteriseurana mukana olivat vanhempani, jotka myös tykkäsivät.

Seppo Pääkkönen ei ollutkaan paikalla, mutta onneksi paikkaaja löytyi läheltä eli Antti-veli. Joka periaatteessa luki roolin paperilta, mutta ei siihen paperiin tarvinnut montaa kertaa turvautua. Eli hyvin sujui paikkaus.

Kyllä tästä edelleen sai uutta irti, ja nyt saattoi keskittyä kaikenlaisiin pieniin yksityiskohtiin ja nyansseihin. Miettiä miten roolihenkilöt ovat kehittyneet sitten edellisten kertojen (enskari 17.2. ja toinen kerta 16.3.) ja ovathan ne. Ihailla loistavia näyttelijöitä, valoja, lavastuksen yksityiskohtia. Hekotella tutuissa kohdissa ja odottaa että kohta tulee SE kohta ja kohta tuo sanoo NIIN.

Joku (aika moni itse asiassa) joskus ihmettelee miksi mä haluan käydä katsomassa samoja esityksiä uudelleen. Että eikö se kyllästytä. No ei todellakaan. Sehän on ihan parasta, jos on siis hyvä näytelmä, hyvä tekijätiimi, tai siinä on vaan tarkemmin selittämätöntä JOTAIN. Jokainen esitys elää ja kasvaa ja kehittyy ja muokkautuu esityskertojen määrän kasvaessa. Ja sitä kehitysprosessia on upeaa seurata. Suosittelen lämpimästi, mikäli mahdollista ja joku esitys tekee jonkunlaisen vaikutuksen ekalla kerralla.

Mä tykkään käydä ensi-illassa (tai mahdollisimman likellä sitä) ja sitten uudelleen esityskauden keskivaiheilla. Ja mahdollisesti sitten vielä ihan viimeisiä esityksiä katsomassa. Jos siis se on ollut joku vaikutuksen tehnyt juttu. Tylsää on ehtiä jotain katsomaan ihan vikoihin esityksiin, rakastua siihen päättömästi, ja todeta että se oli siinä. Ei enää mahdollisuutta kokea tätä uudelleen. Ja jos esitys jättää epävarman olon, kuten esimerkiksi mulle HKT:n Hamlet taannoin, ja et ollut ihan varma oliko se mestariteos vai mikä. Niin silloin ehdottomasti uusintakierros on paikallaan! Tokalla kerralla mullekin vasta valkeni miten mestarillinen se HKT:n Hamlet olikaan!

Ja sitten takaisin asiaan... Esityksen jälkeen odotimme kadulla hieman huonosti liikkuvan äidin kanssa kun isä oli hakemasta autoa. Esko Salminen käveli ohi, ja saimme kehuttua tuoreeltaan esitystä. Melkein valuin lätäköksi maahan, koska mieshän on vaan niin loistava näyttelijä (kyllä, tunnustan ihan julkisesti fanittavani ja arvostavani miestä stratossfääriin asti).

Esityksiä on vielä 19.5. asti, ja lippuja saa vielä kaikkiin loppuihin näytöksiin. Suosittelen enemmän kuin kovasti, jos tämä herkkupala on vielä näkemättä! Ei sitten meinaan jatku syksyllä.


Valokuvien copyright Stefan Bremer

Mahdolliset maailmat / Kansallisteatteri 16.3.2016

Eihän mua tartte kauhean kauaa houkutella katsomaan jotain hyvää esitystä uudelleen. Joten kun oli Twitterissä jotain puhetta teatterista, niin hetihän mä olin suosittelemassa tätä ja tarjoutumassa vielä seuraksikin. Kun vielä molemmille sopiva päivä löytyi kalentereista äärettömän kivuttomasti, niin tuli taas suunnattua Kansallisteatteriin katsomaan Mahdollisia maailmoita.

Ja hieno se oli taas tälläkin kertaa. Nyt kun oli kerran jo nähnyt, niin katseli hieman eri silmillä ja eri asioihin huomiota kiinnittäen. Niinkuin nyt vaikka että... pitääkö näytelmäkirjailija Antti harmaata villatakkia lapsuuden idolinsa villatakkimies-Lassen takia? Ja niitä visuaalisia efektejä jäi edelleen katsomaan monttu auki. Maasta nousevia metronpenkkejä, jotka lipuvat kaukaisuuteen. Ja paljon muuta.

Henkeäsalpaavan hieno näytelmä tämä edelleenkin on, vaikka bloggaajakollega Simo vei osan teatterin magiasta mennessään "paljastaessaan" jo aiemmin totuuden Antin viuhahtelukohtauksesta. Tarkemmin nyt tutkittuani tulin samaan lopputulokseen kuin Simokin; ei se viuhahtele kun videofeedillä. Pöh. Suuret suunnitelmamme toisen bloggaajakollegan eli Tallen kanssa kariutuivat siis jo kalkkiviivoille. Kerkesimme jo suunnittelemaan rantatuolien, kahvitermarien ja pienten Suomen lippujen rahtaamista joku ilta Kansallisteatterin nurkille siinä vartin yli ysi illalla. Ja sitten vaan olisimme katselleet kuinka Eero Aho kirmaa...

No, tätä ei päästäkään nyt sitten toteuttamaan, mutta onneksi päästään katsomaan hienoa teatteria talon seinien sisäpuolille. Huhtikuussa sitten seuraavan kerran.

Ennenkaikkea tässä esityksessä on loistava ensemble, vaikka muutamat nousevat oman huikean karismansa takia etualalle joukosta. Ja äänisuunnittelu. Ja taisin mainita jo upean lavastuksen.

Bonuksena musiikkimiehen kanssa teatterissa olemisesta on se, että loistava harpisti Lily-Marlene Puusepp tuli juttelemaan Atson kanssa esityksen päätteeksi, ja pääsin itsekin kiittämään upeasta soitosta. Se on kuin enkelten musiikkia vyöryessään alas aitiosta katsojien korviin. Harpun soitto siis. Toinen bonus oli päästä kuulemaan hauskoja ja kiinnostavia anekdootteja Atson 15 vuotta Kansiksessa kapellimestarina -jaksolta. Kiitos hurjasti Atsolle seurasta ja loistavasta illallisesta ennen teatteria!


Näin esityksen alennushintaisella lipulla.
Kuvan copyright Stefan Bremer

Mahdolliset maailmat / Kansallisteatteri 17.2.2016

Monestakin eri syystä Paavo Westerbergin uutuusnäytelmä Mahdolliset maailmat oli kevään ensi-illoista toinen mitä odotin eniten. Odotukset olivat suorastaan katossa. Ja tarttee sanoa ettei tarvinnut pettyä! Varsinainen vuoristoratakyyti eri aikatasojen ja eri tarinoiden maailmoissa. Tässä on aineksia useampaankin katsomiskertaan. Jo viikkoa aiemmin pressitilaisuudessa nähtiin toisen näytöksen alusta puolisen tuntia, mutta nyt oikeassa kontekstissaan se soljahti paikoilleen tähän hieman absurdiinkin näytelmään.

Paavo Westerberg tekee todella mielenkiintoista teatteria ja hänen Kansallisteatterille ohjaamansa Vanja-eno oli yksi teatterikauden 2014-2015 kohokohtia itselleni. Nyt tekijätiimi on pääosin sama, ja porukan yhteenhitsautumisen kyllä huomaa. Mahdollisissa maailmoissa ei oikeastaan ole yhtään heikkoa lenkkiä, ensi-illassakaan. Kun ohjaaja kirjoittaa itse tekstin, kuten tässäkin tapauksessa, saa juuri sellaisen kun haluaa. Juuri sellaisen mitä haluaa katsojille kertoa.

Mahdollisissa maailmoissa kriiseissään kamppaileva näytelmäkirjailija harjoittaa Strindbergin Kuolemantanssia ja samalla koittaa sumplia omaa sekavaa elämäänsä, ja miten menneisyyden haamut putkahtelevat kirjaimellisesti häiriköimään. Se pohdinta miten menneet valintamme vaikuttavat elämäämme. Miten taiteen nimissä voi laajentaa omaa vapauttaan, mutta ei voi riistää muilta. Miten eri tavalla Antti muistaa lapsuutensa tapahtumia, kuin miten meille katsojille ne näytetään.

Aika ei pelkästään kultaa, vaan myös vääristää muistoja. Valinnat, kohtalo, minuus, taiteilijuus. "kulta, sä otat tän teatterin NIIN tosissasi". Kuka saa kirjoittaa näytelmiä, vai ovatko "kaikki oman elämänsä näytelmäkirjailijoita"? Valitaanko me itse tie, vai valitseeko tie meidät? Todellisuus, mielikuvitus, teatteri - kaikki sulautuu yhteen, kunnes niitä ei voida enää eroittaa toisistaan. Teatterin neljäs seinä on tässä paljon esillä, vaikkei siitä konkreettisesti puhutakaan. Muistuttaako taide elämää vai elämä taidetta, kas siinä kysymys.

Koko Kansallisteatterin suurta näyttämöä taustoineen, ja rakennusta (ja hieman sen ulkopuoliakin) tehokkaasti hyödyntävä esitys käyttää myös kaikenlaisia lavastuskikkoja monipuolisesti. On lattiasta nousevia ja horisonttiin lipuvia metrovaunuja. Lavastaja Markus Tsokkinen tiimeineen ansaitsee kaiken ylistyksen mitä irti lähtee.

Sen lisäksi että lavastus oli innovatiivista, niin videokuvausta ja projisointia oli hyödynnetty potentiaaliin kymmenen. Aina tämä ei toimi (esim. samalla lavalla muutama vuosi sitten Kirsikkapuistossa videointi vaan ärsytti) mutta nyt toimi! Isossa roolissa olleet kuvaajat heiluivat lavalla (ja sen ulkopuolella) ja katsojat pääsivät näin seuraamaan mitä esimerkiksi Antin viuhahduksessa teatterirakennuksen ulkopuolella tapahtuu.

Lisäksi kun lavalla kuvattiin esim. illalliskutsuja, niin katsojilla oli vain puolikas näyttämöä tarjolla (skriini laskettiin ylhäältä siis puoliväliin, ja siihen heijastettiin lavalta kuvattu videonäkymä). Videosuunnittelija Timo Teräväiselle siis myös aplodit.

Nämä kaksi isoa osaa eli nerokas lavastus ja videointi yhdistyivät myös hienosti, kun esim. näyttelijää filmataan talon pienoismallin läpi ja tämä näyttääkin olevan talossa. No toki pienoisnuket (PLIIS, tahtoo oman pienen Eero Aho -nuken, nyt olisi Kansallisteatterilla myyntiartikkelin paikka!!) on mukana kanssa.

Pietu Pietiäinen ansaitsee myös hehkutusta valoistaan. Tässä käytetään paljon myös katsomon valoja. Ja se magneettikuvauskohtaus! Palkitkaa nyt tämä porukka, kaikki!

  

Maanisen loistava Eero Aho tekee taas kerran yhden todella vaativan ja upean roolin menneisyytensä ja nykyisyytensä kanssa kamppailevana näytelmäkirjailija-ohjaaja Anttina. En käsitä miten tämä mies onnistuu kerta toisensa jälkeen ottamaan roolin kuin roolin haltuunsa ja tuottamaan tämmöistä taidetta katsojille. En voi kun kumartaa syvään. Antti on entinen lapsinäyttelijä ja 12-vuotiaan Antin roolissa on häikäisevä Marja Salo, joka sukeltaa nuoren pojan nahkoihin täysin uskottavasti.

Aikuisen Antin elämässä on useita tärkeitä naisia. Tulehtuneet, kulahtaneet ja hieman myrskyisät välit tällä on vaimonsa Helenan (Kristiina Halttu) kanssa. Lopulta Helena kuitenkin kävelee lavalta voittajana, selviytyjänä. Sitten on uudenvuodenbileistä mukaan lyöttäytyvä naisystävä Katri (Saara Kotkaniemi), teatterin maailmasta tämäkin. Ehkä näytelmän tärkein naissuhde on tyttären Annan (Pia Andersson) kanssa. Tämä on kirjoittanut näytelmän, missä ruoditaan paljon isäsuhdetta ja nuoruutta taiteilijaperheessä. Isän ja tyttären kohtaamiset saavat minut miettimään myös omaa isäsuhdettani.

Pienemmissä/useammissa rooleissa on monta herkullista hahmoa. Antti Pääkkönen dynaamisena teatterinjohtajana (ja myös Anttia fanittavana neurologina), Pirjo Luoma-ahon lavastaja-Sanna (ja aivan huikean loistava pariterapeutti!), tasaisen hyvä & karismaattinen Jukka-Pekka Palo näyttelijä-Ristona, josta tulee nuoren Antin luottohenkilö, ja Markku Maalismaan ohjaaja-Ralf :-) Maalismaa on myös pariterapeutti (koko pariterapiakohtaus on absurdiudessaan yksi hauskimpia juttuja koko näytelmässä). Leo Honkonen säkenöi Hollywoodissa uraa luovan Hessun roolissa (Spielberg vai Strindberg!). Ja Seppo Pääkkönen hurmaa minut aina, nyt Antin isänä.

Sitäpaitsi aivan mahtavaa nähdä Esko Salminen taas lavalla, kahdessa pienemmässä (mutta tärkeässä) roolissa. Metroaseman penkillä Antti kohtaa salaperäisen vanhan miehen, jolla onkin yllättäviä tietoja Antin omasta elämästä ja valinnoista. Toisaalta Salminen on taas vanhempi herrasmiesnäyttelijä Lasse, jonka kanssa 12-vuotias Antti saa esiintyä ensimmäisessä näytelmässään (Kappas, nuoren Paavo Westerbergin näytelmädebyytti oli Brechtin Galilein elämä, minkä Ralf Långbacka ohjasi Helsingin kaupunginteatterille 1987, ja missä nimiroolia esitti Lasse Pöysti...).

Iso rooli oli myös katsomossa parvella soittaneella säkenöivällä harpistilla Lily-Marlene Puuseppillä, joka loihti harpustaan korvia hivelevän kauniita säveliä kuin joku enkeli. Elävästä musiikista bonuspisteet! Sanna Salmenkallio vastaa musiikin sävellyksestä ja äänisuunnittelusta muutenkin, ja olin hyvin vaikuttunut.

Pressitilaisuudessa harppua helkytteli Hanna Kenttämies

Tarinasta saa vielä enemmän irti jos Suomen teatterimaailman lähihistoria on edes yhtään tuttua, mutta ei se haittaa menoa vaikkei näytelmästä poimisikaan herkullisia tuokiokuvia ja oikeita henkilöitä. Toimii ilmankin siis. Mutta omakohtaisuus on Westerbergillä ollut yhtenä isona teemana. Varmaan omasta historiasta ammentaminen on taiteilijalle antoisaa (muttei varmaan aina helpointa) - varsinkin jos "lapsitähteys" ja muu materiaali on värikästä - ja voi tuottaa tämänkaltaisen näytelmän.

Tässä on paljon ihania, tärkeitä, viihdyttäviä tai oivaltavia kohtauksia. Kun vietetään Antin 45-synttäreitä päivälliskutsujen merkeissä ja keskustellaan teatterin tehtävästä nykypäivänä. Kun sukelletaan vuodesta 2014 vuoteen 1982. Antin kohtaamiset 12-vuotiaan minänsä kanssa, ja myös se kohtaaminen vanhemman minänsä kanssa. Ja ne ihanat, villatakkimaisen lämpimät tuokiot pikku-Antin ja näyttelijäidoli-Lassen kesken, meinasi ihan sydän sulaa. Viimeisen Galilein esityksen jälkeen pukuhuoneessa ja nuoren Antin tunnustus: "sä oot mun mielestä maailman paras näyttelijä". Teatterissa kaikki on mahdollista!

Pidin kovasti näyttelijä-Riston ja nuoren Antin kohtauksista autossa, kun Risto kyyditsee tätä kotiin teatteriharkoista. Kun Risto suhtautuu tähän kuin aikuiseen ihmiseen ja kertoo Turkuun muutostaan, naisen perässä. Antin järkytys, kun vaimo kertoo suhteestaan toiseen mieheen (yllättäen näyttelijään): "sehän on täysin epäkarismaattinen näyttelijä!". Antin kahvifriikkeys. Isän ja tyttären välinen keskustelu kahvilassa on tärkeä: puhuvat taiteesta, lapsuudesta, elämästä. Tämäkö on kahden näytelmäkirjailijan arkea: kumpikin raapustaa kuumeisesti muistikirjaansa.

Visuaalisesti yksi näyttävimpiä kohtauksia oli Antin ja vaimonsa Helenan vetäessä Kuolemantanssin yhden kohtauksen repliikkejä, ja katsoja saa lukea samaan aikaan käsikirjoitusta taustan videoprojisoinnista. Huh!

Kun Antin ohjaama porukka vääntää Kuolemantanssia kasaan ja Antti on maaninen ja käy ylikierroksilla että saa sairaskohtauksen. Näytelmän repliikit pyörivät taustalle heijastettuina. Tässäkin käytetään videointia, eli katsojat näkevät saman niin livenä kuin toisesta vinkkelistä projisoituna seinälle. Kaikki pyörii Antin ympärillä, tai ainakin katsojalle halutaan välittää tämä kuva. Taitaa Antti uskoa siihen itsekin. Magneettikuvauskohtaus on makea, katosta laskeutuvat valotelineet, pyörivä lava, hienot ääniefektit ja universumi-voice over (siitä Galilein elämä -näytelmästä).

Ja niin yltäkylläinen runsaudensarvi kuin tämä koko näytelmä onkin, niin se 80-luvun pikkujouluista alkanut hurlumhei-kohtaus, kun Antti juoksee pitkin maita ja mantuja munasillaan kokaiinit nenästä tursuten, niin iskoutui niin syvälle verkkokalvoihini että en taida toipua tästä toviin. Yksi niistä kohtauksista minkä takia kannattaa hilautua teatteriin katsomaan tämä näytelmä.

Olen nähnyt niin monta loistavaa näytelmää, missä parivaljakko Eero Aho ja Esko Salminen on hehkunut ja säkenöinyt ja kipunoinut - ja tässä taas. Kohtaus metrolaiturilla saa tipan linssiin. Mestari ja kisälli, yhdessä lavalla, taas. Nyt tosin alkaa tuntua että oppipoika menee mestarista ohitse. Yhteenlasketun karisman määrä on niin suuri ettei Kansallisteatterin katto meinaa enää riittää. Olen enemmän kuin onnellinen, että sain vielä kerran nähdä nämä herrat samassa näytelmässä. Näitä kertoja ei varmaan ole enää kovin monia luvassa. "Jossain tuolla Antti me eletään kaikki mahdolliset elämät". Niinpä.

Lehdistö ja bloggaritkin ovat olleet varsin suopeita mielipiteissään (ja syystä).

Bloggaajakollegat Pasi ja Isa-Maria olivat myös enskarissa. Hesarin Lauri Meren näkemykset eivät olleet ihan niin ylistäviä kuin monen muun.

Hämeen Sanomien teatterikriitikko & teatteribloggaaja Pirjo Puukko tykkäsi:

Teatteria teatterissa kerrostuu moneen tasoon. Teatterin neljännen seinän problematiikka siirtyy askeleen kohti elämää, kun mietitään kenelle esitetään ja mitä. 

Aho tekee vimmaisen ja mitään säästelemättömän roolityön. Kohtaamiset pikku-Antin kanssa ovat liikuttavia, kun taas rakkauden ja taiteen välisissä valinnoissa tempoillaan holtittomasti ja saadaan niin haavoja kuin kuhmujakin.

Apu-lehden Liisa Talvitie kirjoittaa:  Eero Aho on pääroolissaan vereslihalla, haavoittuvana lapsuuteen ja tulevaan näkevä mies.

Teatterin tiedotuskeskuksen Hanna Helavuori oli selkeästi yhtä vaikuttunut kuin minäkin: Teatterilla on ylivertainen kyky liikuttaa ja ravistaa. Mahdolliset maailmat sai minut liki pois tolaltani. Tämä on esitys hetkien, ihmisen, esityksen, muistin katoavuudesta. Tämä on esitys vailla ahdistavaa, itseensä sulkeutuvaa piehtarointia. Keski-iän kriisin elämänvalintojen pohdinnan kirurgi tekee kauniita viiltoja.

Mahdolliset maailmat on jotenkin niin tarkkaa ja taitavaa teatteria. Tämmöistä se kuuluu ollakin. Hieman elämää suurempaa, mutta silti kummasti todellisuudesta ammentavaa. Upea tekninen toteutus. Monisyinen tarina. Upea, upea ensemble. Suomen osaavimmat voimat yhdessä lavalla. Bravo Westerberg ja koko tiimi!! Tämä katsoja polvistuu eteenne.

Tarpeetonta kai sanoa että minuun Mahdolliset maailmat teki vaikutuksen. Toivottavasti sinuunkin, jos vain tartut haasteeseen ja ostat lipun ennenkuin ne loppuvat, ja annat esityksen vietellä. Kolme tuntia menee hujauksessa. Usko pois.

Ja hedelmä/vihannesluokituksessa tämä on greippi.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kaksi ylintä sekä Eero Aho & Esko Salminen valokuvien copyright Stefan Bremer,
loput kuvat omia (otettu pressitilaisuudesssa 10.2.)