Sinivalas / Kansallisteatteri 4.3.2020

No niin, kaikki osa-alueet kunnossa: huipputiimi Paavo Westerbergin ohjauksessa, maamme ykkösnäyttämö, kiinnostava ja ajankohtainen aihe (tai aiheet) - mikä voisi mennä pieleen? Ei nyt varsinaisesti mennytkään, mutta Sinivalas oli kyllä aikamoinen vyörytys (liki 3 tuntia), kaikille aisteille.

En edelleenkään jaksa innostua jatkuvasta livekuvaamisesta teatterissa; minä haluan nähdä teatterissa ihmiset lavalla, en sen takana ja vain heijastettuina meille valkokankaalla. Vaikka sinällään nämä jutut olivat hyvin toteutettuja ja ymmärränkin sen tavallaan, niin silti murmutan asiasta. Kun ehkä puolet tapahtumista tapahtuu jossain muualla kun näyttämöllä... Niin, katsoisin kyllä mieluummin näitä ihmisiä ihan siinä oikeina, silmieni edessä. Tiesin Westerbergin puheista että tämä oli odotettavaa, mutta silti. En jaksa innostua enää, tämä on niin nähty. Toivoa sopii että tämä trendi menisi jo ohi.

Jos nyt pääsen tästä esteestä yli, niin millaisen tarinan Sinivalas katsojalle kertoi? Sekoituksen perhetarinaa, jossa kaikki kamppailevat omissa pikku helveteissään, ripauksella raamatullista Joonan tarinaa sinivalaan vatsassa, ja vähän tätä valas- ja meritematiikkaa muutenkin, esimerkiksi tarina James Bartleyn ihmepelastumisesta valaan vatsasta kulkee halki näytelmän. Ilmastonmuutosta ja mitä ihminen voi sille tehdä. Monia isoja juttuja, mutta hetkittäin tulee tunne että eikö vähempikin olisi riittänyt. Silti lopussa kaikki nivoutuu yhteen aika passelisti. Esitys on jaettuun kuuteen osaan, hyvin raamatullisilta kalskahtavilla nimillä. Laiskuus ja rahanhimo, kateus ja häpeä, haureus ja pelko... Se aavistuksenomainen uskonnollinen taustavire häilyy mukana kyllä koko esityksen.

Sisarusparvi kokoontuu yhteiselle mökille saareen viettämään Annan (Elena Leeve) syntymäpäiviä. Velipuolia on liuta ja yksi siskopuolikin. Ja lisäksi kuvioissa on ilmastontutkijaisä Tapani (Markku Maalismaa) ja valokuvaajapuoliso Matias (Heikki Pitkänen) sekä mökkinaapuri - myös ilmastontutkija - Erkki (Eero Aho). Kohtauksia nähdään saunassa, keittiössä, venevajassa, huussissa - kaikki nämä siis lavan ulkopuolella. Kati Lukan mustalla kuutionmuotoisella lavalla on vain laiturihässäkkä ja monta ovea näihin ulkopuolisiin tiloihin. Illan aikana keskustellaan, väitellään, juovutaan ja grillataan. On menestynyt sijoittajaveli Juha (Timo Tuominen) joka kompensoi lentojaan ja on kansainvälistä uraa luova näyttelijä Tuomas (Esa-Matti Long) sekä alkoholisoitunut kirurgi Pekka (Antti Pääkkönen). Ja sitten on vielä Klaus Kinskiin uponnut sisko Hannele (Kristiina Halttu). Viimeisenä paikalle saapuu Wembley-tasoinen muusikko Peter (Elmer Bäck) ja hänestä kirjaa kirjoittava Laura (Emmi Parviainen). Porukka on koossa, ja pikkuhiljaa kaikista paljastuu jotain; avioeroja, rahapulaa, epäonnistumisen tunteita elämässä ylipäätään.

Surullisen hahmon ritari on Annan tossukkamainen mies Matias, joka on kolme kuukautta aiemmin yrittänyt itsemurhaa ja on siitä asti ollut vahvalla lääkityksellä. Hän kuljeksii nurkissa kuin hylätty kulkukoira ja kärsii. Annalla on kuuma suhde mökkinaapurin kanssa (tämän kipinän huomaa kyllä heti kun Erkki tulee syntymäpäiville) ja veikkaan että Matias aavistaa asianlaidan. Anna on jotenkin häilyväinen muutenkin, ei ainoastaan suhteessaan mieheensä. Sisarussarjan lapsuudessa on paljon käsittelemättömiä asioita, isä keskittynyt uraan, äidin traaginen kohtalo, josta syystä Pekka kutsuukin heidän lapsuudenkodin olohuoneessaan olleen virtahevon sijaan sinivalas.

Ensimmäisessä näytöksessä Anna toimii välillä kertojana yleisölle, ensin esitellen hahmot, sitten kertoen tunnelmiaan ja ajatuksiaan. Hän ja Anna löytävät heti yhteyden, ja alkavat tapailemaan. Voisi luulla että ehkä jopa romanttisessa mielessä ellei mökkinaapuri olisi niin tiiviisti Annan mielessä. Tosin ei sekään suhde vaikuta jatkuvan, vaikka Erkki vakuuttaa rakastavansa Annaa… Häilyvää. Toisessa näytöksessä kertojapestin ottaa Laura, joka häipyy taustalle pois näkyvistä, ollen silti vahvasti läsnä (skriinien kautta). 

Täytyy sanoa että vaikka tämä välillä aika äijähenkinen näytelmä onkin, niin Parviainen ja Leeve tekevät todella vahvat ja hienot roolit. Kumpikin kuuluu kyllä ihan etujoukkoihin suomalaisessa teatterikentässä. Symppaan kovasti Leeven esittämää Annaa, millaisia juttuja hän käy päässään läpi. Myös Eero Aho tekee upeaa työtä, kuten aina. Ja olipa kiva nähdä taas Elmer Bäck lavalla, ohjaajat voisivat enemmänkin hyödyntää hänen lavakarismaansa.

Joku veljeksistä pohtii ”miten voidaan koskaan mennä kuuhun, jos ei saada edes yhteyttä toisiimme?” Se kiteyttää kyllä hyvin esityksen – nämä ihmiset hapuilevat pimeässä eivätkä saa kunnolla kontaktia toisiinsa. Yritystä on, mutta edes yhteiset lapsuusmuistot eivät auta. Sitä tuntee taantuvansa takaisin niihin lapsuuden asetelmiin ja hierarkioihin – kuulostaapa niin tutulta.

Tuomas Lampisen puvuissa on sopiva ripaus saaristolaisuutta, eli sinisiä sävyjä, luonnonvärejä, paksuja villapaitoja, khakia. Toisessa näytöksessä Annalla ja Lauralla on samanlaiset siniharmaat mekot, kuin merkkinä heidän läheisestä yhteydestään, ja muutenkin asujen värimaailma on siirtynyt harmaaseen ja mustaan. Lukan lavastus tuo mieleen niin monet kesämökit! Seinillä on majakkakalenteri ja Cousteaun kuva, merikarttoja ja Cast Away -leffan juliste. Sitä meriteemaa, haaksirikoilla ja valailla. Väliajan jälkeen musta laatikko on purettu, osa sivussa olleista huoneista on tuotu näkyville. Isot skriinit hallitsevat lavan sivustoja. 

Green screen-tekniikkaa käytetään mm. venevajassa ja sen kautta pääsemme ihanan aurinkoisiin merimaisemiin ja kesään! Liplattavan veden saattaa melkein jo haistaa. Äänisuunnittelu ja musiikki on Kasperi Laineen käsialaa ja tukee hienosti hieman sirpaleista kuvaa. Sukupuuttoon kuolleiden lintujen äänet yhdistyvät hienosti erilaisiin efekteihin. Dynaamiset äänet ovat kyllä hieman pelottavia paikoitellen. Musiikki on taustalla kuin aavistus, verkkaista ja soljuvaa. Valo- ja videosuunnittelu (Ville Seppänen) on erityisen isossa roolissa Sinivalaassa. Loisteputket värisevät katossa ja valmiiksi kuvattua materiaaliakin hyödynnetään hyvin. Kirjoitettuna ja heijastettuna taustan ”paperille” henkilön kuolema vaikuttaa vähemmän tylyltä kuin näytettynä.

Kameroita on kaikkialla, ja niillä saadaan aika hauskojakin juttuja näytettyä. Kun porukka grillaa hodareita niin Matias muodostaa paprikasuikaleista HELP – mutta kukaan ei kuule tätä mykkää avunhuutoa. Heikki Pitkäsen hienossa roolityössä on melankolinen ote; Matias jää kaikkien varjoon, myös vaimonsa.

Väliajan jälkeen porukka on kokoontunut pohtimaan mökkisaaren myyntiä. Anna, joka omistaa 45%, on ainoa joka ei halua myydä, ehkä hän pelkää muutosta ja viimeisen siteen katoamista äitiin. Keskustelu velloo Itämeren saastumisesta Matiaksen kastroimiseen ja oman perheen inhoamiseen. Eeppinen hidastettu käsirysy, jota Lauran ääni selostaa urheilukilpailumaisesti, on varsin viihdyttävä. Porukka ei taaskaan kohtaa, kukaan ei kysy toiselta mitä kuuluu. Kaikki kantavat omaa taakkaansa mukanaan ja jokainen hahmo tuntuu kaipaavan rakkautta jossain muodossa. Nämä ihmiset elävät omissa kuplissaan, kykenemättöminä kääntämään laivaa. Muutos on samaan aikaan asia mitä toivotaan, odotetaan ja pelätään. Ilmastonmuutosta ei pysäytetä vain metsittämällä, kuten näytelmän Juha tekee. Jos muuten eletään yli varojemme ja rajojemme, ei siinä paljoa pienet toimet auta.

Huomaa että Paavo Westerberg on tehnyt paljon tutkimustyötä näytelmää kirjoittaessaan. Ohjaajana hänellä olisi ehkä pitänyt olla rohkeutta karsia vähän enemmän. Vaikka nämä tyypit ovat inhimillisiä ja samaistuttaviakin, niin kokonaisuutena Sinivalasta vaivaa hienoinen ähky. Lopussa on kuitenkin nähtävissä toivoa, koska kirjailija Lauralla on mahdollisuus vaikuttaa ja muuttaa loppuratkaisua. Vaikka ihminen ei voikaan hankkiutua sukupuuttoon vapaaehtoisesti, ehkei meidän sittenkään tarvitse.

Esityskuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Europaeus / Kansallisteatteri 29.3.2014

Hmmm... Ensimmäinen ajatus lienee oliko Europaeus todellinen henkilö. No oli toki. Kansallisteatterin sivuilla määritellään David Emmanuel Daniel Europaeus näin:

Kansanrunouden kerääjä, joka kokosi huomattavan osan Kalevalan runoista.
Merkittävä kielitieteilijä, joka loi suomeen uusia sanoja.
Lönnrotin, Runebergin, Kiven, Ahlqvistin ja Snellmanin aikalainen.
Vähäosaisten, tasa-arvon ja rauhan puolustaja.
Ikuinen ylioppilas, jolle aikalaiset nauroivat.
Suurmies, jonka mukaan ei ole nimetty katuja.
Yksitotinen idealisti, joka loi oman uskontonsa.
Tasapainoton originelli, joka kulki pääkallo salkussaan.
Tarkkanäköinen tiedemies, jonka mielipiteet olivat vääriä aikansa silmissä.
Rauhanmies, jota August Ahlqvist hutki varta vasten hankitulla nimikkokepillä.
Surullisen hahmon kulkija, joka päätyi unohdettuna nälkäkuolemaan ja köyhäinhautaan.

Tämän lisäksi Europaeus on myös Juha Hurmeen uusin näytelmä, jota Kansallisteatterissa parhaillaan esitetään. Ensi-ilta oli sopivasti 28.2. eli Kalevalan päivänä. Sen lisäksi että Hurme on ohjannut ja kirjoittanut tämän, hän vastaa myös lavastuksesta, sekä osittain myös valo- ja äänisuunnittelusta. Mä en muista mitään Hurmeen näytelmää aiemmin nähneeni.

Mutta Europaeukseen. Varsin mielenkiintoinen ja musiikkipitoinen näytelmä. Timo Tuominen nimiroolissa oli varsin notkea ja taitava. Kolmikko Esa-Matti Long, Antti Pääkkönen ja Taisto Reimaluoto esittivät lukuisia tyyppejä (mm. kansallisen heräämisen rivimiehiä Jallua, Yrjöä ja Jurria, August Ahlqvistiä, Elmgreniä jne), aivan hulvattomasti. Varsinkin painitrikoissa, silintereissä & frakkitakeissa. Kaikki myös lauloivat, ja hienosti sekin sujui. Hyvin fyysinen näytelmä myös eli paljon liikkumista ja kaikenlaisia loikkia.

Illan paras juttu ehkä kuitenkin oli mahtavasti laulanut duo Petra Poutanen-Hurme ja Hanna Rajakangas. Mikä mieletön parivaljakko! Välillä mentiin Värttinän hengessä, välillä taas muuten vaan runolaulussa. Naiset ovat tehneet musiikinkin itse (tosi Juha Hurme osallistunut sanoituksiinkin).

Näytelmässä seurattiin hra Europaeuksen elämänvaiheita ja matkoja ja kohtaamiaan tyyppejä. Oli kyllä itselle ihan avartava kokemus, sillä ihan Lönnrotin ja Kiven ja muiden varjoon mies on ihan jäänyt. Hersyvä, hetkittäin vanhahtava suomenkieli, ja nimenomaan sillä herkuttelu, oli iso osa näytelmää. Niin lauluissa kuin muutenkin. Tykkäsin simppelistä lavastuksesta myös eli muutamia puunrunkoja, irtopöllejä ja kota nuotioineen.

Willensauna on ihana ja intiimi näyttämö josta joka paikalta näkee hyvin. Kevään esitykset on muuten kaikki loppuunmyyty, mutta Europaeus jatkaa ohjelmistossa syksyllä! Tosin pienellä näyttämöllä, mutta silti.

Onkohan se Esa-Matin sukunimi virallisesti nyt Lång vai Long, kun kumpaakin kirjoitusasua näkee...

Hesarikin (eli Suna Vuori) kehuu, eikä syyttä:

Hurmeen läpikotaisen rakastettavaksi kirjoittama seikkailijatiedemies oli eräänlainen yleisnero ja yhden hengen kansanliike, jonka uteliaisuus ja tarmo suuntautui moniaalle: kielitieteeseen, etnografiaan, teologiaan, biologiaan, arkeologiaan, astronomiaan – sekä "ruumiin liikenteihin".

D. E. D. Europaeus oli ajattelussaan useimpia edellä, mutta vakaumuksellisena pasifistina, sieniä syövänä varhaisena feministinä sekä änkyttävänä yksineläjänä häntä pidettiin sekä naurettavana että vaarallisena. Hullunakin, tietysti.

Historian eläväksi tekevä Europaeus on kokonaistaideteos, jossa teksti ja ohjaus, musiikki ja rytmi, liike, näyttelijäntyö sekä vähäeleiset visuaaliset elementit ovat hienossa tasapainossa.



Kuvien copyright Tuomo Manninen