Kotomaan vaaran vuaret / Tuiskulan kesäteatteri 30.6.2019

Yhden välivuoden jälkeen taas Tuiskulan kesäteatterilla - ja nyt harmittaa etten viime kesänä lähtenyt. Niin kiva fiilis jäi taas tämän porukan tekemisestä. Ja jäi askarruttamaan että seurattiinko viime kesänäkin Kotomaan porukoiden vaiheita. Nimittäin 2017 oli vuorossa Entäs nyt Kotomaa! jossa oltiin vuodessa 1923, ja aikaharppaus vuoteen 1944 tuntuu isolta.

Nytpä Pekka Saaristo toi samat tyypit taas lavalle, ja vähän muita kaupan päälle. Kotomaan vaaran vuaret sijoittuu toisen maailmansodan jälkimaininkeihin. Kotomaan maisemiin saapuu evakkoja, ja aseitakin pitäisi kätkeä - ja pirtin pihalla lappaa jos jonkinlaista tyyppiä.

Saariston valttina on punoa valtakunnan tapahtumia pienen köyliöläisen kylän ja sen ihmisten elämään. Katsojat löytävät historiallisten tapahtumien siivittäminä samaistumispintaa pienestä ihmisestä. Henkilöitä on lavalla kymmeniä ja jokaiselle siis taatusti joku tuttu hahmo. Mukana on suuria tunteita ja draamaa, mutta myös herkistymisen aiheita ja paljon huumoria. Lasten esittämä Hämä-hämähäkki venäjäksi tulkattuna, ja siitä takaisin Suomeen, oli kyllä huikean lystikäs (ja samalla aika karmaiseva) kohtaus. Eri murteita sulassa sovussa ja paljon kiinnostavaa paikallishistoriaakin. Enpä tiennyt että Köyliöönkin tuli yli 700 evakkoa!

Tämän historiallisen aspektin lisäksi nuoremmatkin katsojat voivat miettiä siirtolais/pakolaiskysymyksiä tämänkin päivän näkökulmasta. Olivatko Porkkalasta lähteneet enemmän suomalaisia kuin Karjalan evakot? Ja jotenkin pienten koululaisten oppikirjojen sensurointi oli häkellyttävää ja sai miettimään ylipäätään historian kertomisen tapoja. Kuka sen määrittää minkälaista historiaa kerromme ja käsittelemme?

Kotomaan Viku (aina loistavassa vedossa oleva Juha Kulmala) vaimonsa Annan (Susanna Salo-Kimppa) eivät tunnu saavan hetkenkään rauhaa. Ensin pihaan pölähtää perheineen mainio isäntä Räisälästä eli Eino Vesalainen (lupsakan leppoisa Panu Thessler) ja näiden mukana salaperäinen Inkeri-neiti (Tiia Sillanpää). Ja pihapiiriin perustetaan myös tilapäinen koulu, jota vetämään saapuu toinen salaperäinen neito Mailis (Annica Laine) - ja mikä lienee naisen siviilisäädyn tila, kun mahakin kasvaa? Varsin kiinnostuneita asiasta on lottakolmikko etunenässään Elma Saario (ihana Sirkka Salo). Eihän sitä sinunkauppojakaan voi tehdä ennenkuin selviää onko nainen neiti vai rouva. Lotilla taas on tarvetta piilottaa paperinsa ja pukunsa, järjestön lakkauttamisesta vihiä saatuaan. Samaan syssyyn suuliin halutaan kätkeä parit pystykorvat panoksineen.

Lemmenkuvioitaikin nähdään, kuinkas muuten. Niissä mukana säätämässä on kätensä menettänyt sukulaismies Viljo Ylikylä (Niilo Härkälä), joka vastaa esityksen perikesäteatterimaisesta kännikohtauksestakin. Hersyvän roolin tekee myös aseita etsivää konstaapelia antaumuksella esittävä Pentti Vuotila. Varsinkin lopussa kun tämä Valpon nimissä touhuaa, mustassa pitkässä takissaan ja lierihatussaan, tulee mieleen kaikki mahdolliset leffapahikset. Myös Ari-Matti Mättö petollisen lupsakkaana Valvontakomission venäläispomona hykerrytti.

Myös Tomi Hulmi kirjoja "varastavana" tyyppinä - joka palauttaa ne kyllä kunhan "sivistyneet ajat palaavat Suomeen" on taas mainio. Ja sitten on ihastuttava Porkkalan evakkorouva, jota Eila Laine tulkitsee sydämellisesti. Lapsinäyttelijät olivat myös oivallisia - varsinkin pieni Veikka (Touko Hulmi) ja Börje (Aarre Hulmi). Näiden mainittujen lisäksi estradilla vierailee lukuisa joukko muita taidokkaita esiintyjiä.

Kunhan on asetarkastuksista, lotista, koulun alkamisesta ja vielä asutuslautakunnan edustajien vierailustakin selvitty, odottaa vielä yksi yllätysvierailu kotomaalaisia. Amerikkaan muuttanut Juhanna-sisko (Johanna Toivanen-Perko) palaa miehensä ja tyttärensä kanssa Amerikasta runsaiden tuomisten kera. Riemukas ja toiveikas loppu siis.

Mikit välillä hieman pätkivät ja välillä rätisevät, mutta ei mahda mitään. Muutama hyttynenkin katsomossa lenteli, mutta nämä kuuluvat kesäteatteriin.

Mukavana bonuksena voitin keväällä teatterin Facebook-sivujen kilpailusta teatterin historiikin, jonka sain nyt lippujen yhteydessä itselleni! Aikamoinen rutistus kyläyhteisöltä tämäkin; varsinkin kirjoittaja Susanna Salo-Kimpalta.

Tuiskulassa viehättää kovasti myös yhteisöllisyys ja talkoohenki. Autot parkkeerataan ihmisten pihoihin ja tie poikkaistaan esitysten ajaksi. Väliajalla sorruin taas makkaraan (no en ollut syönyt mitään koko päivänä) ja se olikin oikein maistuvaa (Kivikylän Huiluntuhti) ja munkkiin myös.

Torpparimuseo on siitä oivallinen kesäteatteripaikka että mitään muita lavasteita ei tarvita. Pihapiiri ja rakennukset toimivat hyvin, vuodesta toiseen. Esityksessä nähtiin myös upea menopeli, eli Ford Standard Fordor vuosimallia 1939!

Kiitos taas Tuiskulaan - teette ihan esimerkillistä työtä kesäteatterien saralla! Tänne on aina niin mukava ja kotoisa palata.


Kuvien copyright Simo Nummi.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

West Side Story / Ypäjän musiikkiteatteri 27.6.2019

Uskokaa tai älkää, mutta en ole koskaan nähnyt klassikkomusikaalia West Side Story! Nyt on sekin aukko musikaalisivistyksessä tullut paikattua, kiitos taas kerran Ypäjän musiikkiteatterin. Joka on näitä mun sivistysaukkoja paikkaillut ennenkin. Siis kyllä mä tarinan pääpiirteet tiesin (hei, Romeo ja Julia on nähty aika monta kertaa kuiteskin!) ja musiikin  myös. Nytkin kuuntelen Tampereen Filharmonian levytystä, missä mm. Bernsteinin West Side Story: Symphonic Dances.

On aivan mahtavaa että Ypäjän lahjakas porukka tarttuu näihin klassikoihin ja tuoreistaa ne tosi hienosti. Jonkun makuun muutaman vuoden takainen My Fair Lady oli ehkä liiankin tuoreistettu (lopussa lohikäärme syö Higginsin!) mutta minusta se oli kutakuinkin paras versio siitä ikinä! Westiksen kanssa ei tehty ihan noin radikaaleja uudistuksia, mutta jotenkin se oli tosi raikas ja kiva. Väkeä lavalla oli kuin helluntaiepistolassa, parhaimmillaan liki 50, ja siihen vielä 17-henkinen bändi kaupan päälle. Ja joukkokohtaukset ovatkin tämän esityksen parhainta antia. On täysin eri asia tehdä joukkokohtaus viidelläkymmenellä kuin kymmenellä hengellä.

Tarinan kertominen on varmaan aika turhaa, koska veikkaan että se on varsin tuttu kaikille. Mutta pieni kertaus: 50-luku, kaksi kilpailevaa jengiä eli amerikkalaisten Jets ja puertoricolaisten Sharks. Jatkuvaa kähinää ja tappeluita, mutta sitten Jetseihin jo hieman pesäeroa tehnyt Tony ja Sharksien juuri maahan saapunut Maria ottavat ja rakastuvat. Vaikka Marian piti menneä naimisiin Chinon kanssa. Ja niinkuin musikaalin esikuvassa eli Shakespearen Romeossa ja Juliassa, tapahtuu väkivallantekoja ja kuolemaa, ja siitä ei hyvää seuraa. Eihän tämmöisessä voi olla onnellista loppua.

No, joku voisi väittää ettei My Fair Ladyssäkään lohikäärme voi tulla ja syödä Higginsiä, mutta niin vaan kävi. Silti veikkaan että jos West Side Story loppuisi onnellisesti voisi moni katsoja pettyä.

Jostain kiven alta on taas kaivettu loistavia esiintyjiä lavalle. Erityisesti Maria Eklund Marian roolissa häikäisi. Nyt äkkiä kaikki musikaalien castingihmiset huomio! Lavasäteily, upea ääni (jolla on kyllä laulettu muuallakin kuin suihkussa) ja näyttelijäntaidot nostivat hänet kyllä ihan eri sfääreihin. Vaikkeivat muutkaan huonoja olleet, päinvaston. Myös Samuli Timonen Tonynä oli hyvä, ja varsinki rakastuneena toi niitä tunteita hyvin esiin. Petja Eklund Riffinä sai esiintymiseensä sopivaa rouheutta, mitä jengipomolta sopii odottaakin. Jetsien kuumakalle eli Action (Jari Torkkeli) oli myös nimensä mukainen, ja sitten oli pojaksi - ja sitä kautta jengiin - tahtova mainio Anybodys (Aida Mäkelä). Sharksien pomo Bernardo (Matias Pynnönen) vei charmillaan varmaan monen naiskatsojan sydämen, ja tämän tyttöystävä Anita (Heidi Järvi) oli kerrassaan säkenöivä. Koko upea näyttelijäkaarti on amatöörinäyttelijöiden huippua kyllä.

Erityismaininta hienoimmasta raivokohtauksesta baarin pitäjä Docin näyttelijälle Pekka Virtaselle ja tylyimmän hahmon hienosta hanskaamisesta Virpi Seppäselle. Tämän komisario Schrank on kyllä varsinainen bitch. Poliisien asenne ylipäätään on niin avoimen rasistinen että huh. "Mulla on virkamerkki ja teillä tietty ihonväri, joten ulos". 

     

Niin, tästäpä pääsenkin esityksen teemoihin, sen tuhoon tuomitun rakkaustarinan lisäksi. Nimittäin rasismi ja maahanmuutto-ongelmat. Aika ajankohtaisia asioita tänäkin päivänä, meillä ja varsinkin Amerikassa, missä Trump suunnittelee muurejaan jne. Mihinkään eivät nämä ongelmat jengitappeluineen ole siis kadonneet. Taide ei voi yksinään muuttaa maailmaa, mutta ehkä aina jonkun ihmisen asenteita. Tämäkin Westis loppui niin järisyttävän dramaattisesti, että yleisö oli kuin puulla päähän lyöty ja huomasi alkaa taputtamaankin vasta kun lavan takaa alkoi vyöryä esiintyjiä loppukiitoksiin. Hienosti toteutettu nekin. Maria seisoi jähmettyneenä loppuun asti, kunnes viimeisenä Tony tuli hänet ottamaan mukaansa, sitten vasta tippui rooli. Jospa katsomossa istui joku näitä Suomi ensin -öyhöttäjiä ja koki piston sydämessään, että mihin se voi pahimmillaan johtaa. Aina voi toivoa.

Leonard Bernsteinin säveltämä ja Arthur Laurentsin käsikirjoittama - paitsi laulujen sanat ovat Stephen Sondheimin käsialaa! - musikaali sai ensi-iltansa jo 1957, ja on siitä asti ollut tosi suosittu. Suomessakin veivattu ties vaikka ja missä. Tämän uudehkon suomennoksen takaa löytyy Sami Parkkinen. Ja ihan kelvollisen kuuloista tekstiä tämä onkin. Laulujen sanatkin kuulostavat ihan suunmyötäisiltä, ei ihan aina itsestäänselvyys musikaalikäännöksissä. Ypäjän jengiä ohjaa Tuomo Salmela, ja kyllä tarttee hattua nostaa miten harmoninen kokonaisuus on, kun sitä sakkia nyt kuitenkin on. Jokaisella, ihan kaikilla lapsillakin, on paikkansa ja hommansa. Iiris Salmela vastaa koreografioista, ja nekin ovat hyvin suunnitellut ja toteutetut. Lisäksi on vielä erikseen kahdeksanhenkinen tanssiryhmä jonka koreografioista vastaa Elsi Mattila. Että kyllä tanssimuuvit on mietitty.

Westiksen musiikki lienee tuttua monille jotka eivät ole musikaalia nähneetkään. Ainakin biisit Maria, Somewhere ja Tonight ovat kyllä soineet sen verran vuosien varrella. Tämä on aika sellaista lattarimusahenkistä, mikä toki kuvioon sopiikin. Ei varmaan ihan helpointa soittaa kyllä. Mutta kyllä se tältä porukalta sujuu, nimittäin varsin tuttu mies kapellimestarina. Mitäköhän Ypäjän musiikkiteatteri tekee sinä päivänä kun Kari Mäkiranta ei enää johda musiikkia? Iso bändi svengaa upeasti ja jos ei katsojien tanssijalat vipata niin ihme. Myös puvustuksesta vastaa vanha tuttu eli Piritta Kämi-Conway. Ihanasti se 50-luvun ajankuva on tavoitettu. Jetseillä vaaleampaa väriä, ruutukuosiakin, rusehtavan sävyjä, sinistä. Ja sitten taas Sharksit on puettu liilaan ja punaiseen, leveähelmaisiin hameisiin ja juhlakuoseissa punaista ja mustaa dramaattisesti. Tykkäsin!

Nerokas lavastus on Sampsa Jaakkolan käsialaa. Punaisia tiilirakennuksia, hyvin amerikkalainen Doc's baari, ompelimo. Mutta ennen kaikkea kadut ja kujat metalliaitoineen, graffiteilla päällystettyine kontteineen ja kuormalavoineen. Taustalla suurkaupungin aaltopeltisilhuetti. Niin sopivaa ja näyttävää. Erityismaininta vielä hyvinkin autenttisen oloiselle jenkkipoliisiautolle, joka renkaat hiekkaa lennättäen kaahasi paikalle jengitappeluita selvittämään!

Taas kerran Ypäjän musiikkiteatteri loihti uskomattoman esityksen, ja nostan hattua tälle työpanokselle mitä porukka vuodesta toiseen tekee. Tinkimätöntä työtä. Ei tuntunut 2 h 40 min liian pitkältä. Tänä vuonna oli nyt myös upea uusi kiinteä katos katsomon yllä. Ei enää vanhan pressun veivaamista sateen sattuessa! Ja katsomon sivuillekin oli nyt tehty portaat. Lisäksi bonusta väliaikatarjoiluista, tämän kesäteatterikauden toistaiseksi paras (silti edullisin) makkara!

Onneksi tänä kesänä Ypäjälle pääsee toistekin, koska nyt vietetään musiikkiteatterikesää, peräti kolmen eri esityksen voimin. Koko perheen Katto-Kassinen sai ensi-iltansa 17.6. ja hulvaton Paavo 1,5 sitten 10.7. kunhan Westis saadaan alta pois.


Kuvien copyright Pirre Bono ja Sara Mäki.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

506 ikkunaa / Viikinsaaren kesäteatteri 26.6.2019

En ole mitenkään maailman suurin Miljoonasade-fani. Toki Marraskuu on hirmuisen hieno biisi, kuten kourallinen muitakin, mutta en muista olisinko nähnyt heitä koskaan edes keikalla. Ehkä jossain festareilla? Mutta Heikki Salon meriitit teatterin parissa ovatkin sitten ihan eri asia. Mutta koska Viikinsaari on niin hieno paikka, niin mennäänpä sitten katsomaan millainen jukebox-musikaali 506 ikkunaa on saatu Miljoonasateen ympärille kehitettyä ohjaaja Olka Horilan johdolla.

Tavallaan hienoa, on että mukana olevasta 14 kappaleesta ei mukana ole varsinaisesti niitä suurimpia, kaiken kansan (tässä tapauksessa myös minun) tuntemia hittejä. Marraskuuta ja Lapsuuden sankarille lukuunottamatta. Ei ole Voipalloa, Rokkibändi Wounded Kneetä, Ostarin helmeä tai Meitä jyrätään-rallatusta. Heikki Salo on tehnyt käsikirjoituksen itse, mikä sopiikin hyvin kuvioon, koska kukapa biisien tarinat parhaiten tuntisikaan kuin niiden sanoittaja. Niinpä yksi henkilöistä on Anselmi, joka myöhemmin laulaa Anselmin styrkkarista ja sitä rataa.

506 ikkunaa on paitsi samanniminen biisi, niin komedia rakkaudesta. Mällikoskelaisessa kerrostalossa asuu kaikenlaisia ihmisiä, joilla on erilaisia tunteita toisiaan kohtaan. Enimmäkseen rakkauksia, mutta kuten kaikki tiedämme, rakkaus on monimutkaista. Niin tälläkin kertaa. On kampaamon leskirouva Paula Cecilia (Birgitta Putkonen) ja hänen vakkariasiakkaansa, erittäin ujo insinööri Mäkki (Janne Kallioniemi). Sitten on vuokraisäntä Keinonen (Jarkko Tiainen) ja tämän rakastettu - joka ei halua kuulla sanaakaan rakkaudesta - Ruusa (Krista Putkonen-Örn) tuomassa esitykseen hieman vanhempaa charmia. Ja vielä nuoripari Tarmo (Saska Pulkkinen) ja turvapaikkapäätöstä odottava Meli (Sanni Haahdenmaa). Kaikilla on omat kiemuransa ennenkuin näytelmän lopussa odottaa onnellinen loppu.

Mutta varsinainen pääpari on veljekset Anselmi (Heikki Hela, 17.7. alkaen Sami Hintsanen) ja Tarmo. Anselmi on ollut vuosia reissun päällä ja postikortteja on tullut pitkin maailmaa. Sillä välin pikkuveli on käynyt koulua ja uneksinut pääsevänsä joskus vielä maailmalle. Mutta mitä tapahtuu kun isä kuolee ja Anselmi palaa paikkakunnalle? Totuudella on tapana tulla ilmi ja kaikki ei ole aina sitä miltä vaikuttaa.

Juoni nyt ei ole kummoinenkaan mutta ihan näppärästi soviteltu sinne Miljoonasateen biisien lomaan. Nelihenkinen amppareiksi puettu livebändi (siitä pisteet!!) pistelee parastaan Antti Paranko keulakuvanaan, ja hänen sovituksensa olivat kiinnostavan jazzahtavia. Suorittaapa basisti Aleksi Aromaakin vetäsemässä katsomossa yhden biisin! Bändi on kyllä yksi esityksen kantavia voimia, mehiläistenkin äänet tuottaen.

Mulle kolahti hahmoista eniten Ruusa, meinaan tämän ääniefektit aina kun sana rakkaus mainittiin olivat vertaansa vailla. Ja sitäpaitsi Krista Putkonen-Örn omasi mielettömän hienon lauluäänen. Sen sijaan tällä kertaa yksi mun TTT:n suosikeista eli Kallioniemen Janne oli vähän pettymys - ehkä siksi kun roolihahmonsa muistutti liikaa toissavuotisen Viikinsaaren kesäteatterin Mies joka ei osannut sanoa ei -näytelmän pääroolia. Siis roolityö oli erinomaista, mutta itse rooli liian kliseinen. Pulkkisen Saskan hymy on niin iso että sillä kyllä valaisee vaikka pimeimmänkin sopukan.

Markku Mäkiranta on tehnyt hirmuisen värikkään lavastuksen ja Erja Mikkolan puvustuksesta silmää viehätti keltaiset pölyttäjäpaidat ja Ruusan ruusuleninki! Ja oivaltava robotti. Hauskuutti myös Cyrano de Bergeracista (ja toki monesta muustakin) lainattu rakastajalle-syötetään-reploja -kohta.

Oikeinkin kiva, joskin pirun kolea ja märkä, teatterielämys. Vähän ehkä pieniä kökköjä kohtia tekstissä, eletään nyt kummiskin vuotta 2019. Ehkä rivitanssikoreografiat näytti hieman korneilta myös. Lisäksi todella pitkä miinus tulee katsomon selkänojien puutteesta. Muistin taas miksen viime vuonna paikalle tullut. Ja ellei aivan ihmeitä tapahdu, en palaa ennenkuin selkänojat paikalle rakennetaan. Sen verran raskaalta istuminen kyyryssä tuntuu reilut kaksi tuntia...

Laivamatka Viikinsaareen on aina elämys, ja tietenkin koko saari. Tällä kertaa Tammerkoski-laivassa oli joko viemärit pettäneet, home iskenyt tai tehty maalaustöitä, koska sisällä haju oli melkoinen. Astmaatikon nenään kävi heti, mutta kelien takia ei ulkonakaan tarjennut.



Esityskuvien copyright Kai G. Baer, loppukiitoskuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Nuotin vierestä / Pyynikin kesäteatteri 25.6.2019

Koskaan en käynyt katsomassa tätä kotimaista elokuvaa (ilmestyi 2016 alkuvuodesta) vaikka trailerin muistan nähneeni. Ei vaan jotenkaan kiinnostanut. Mutta sen sijaan Pyynikin kesäteatterin versio kiinnosti! Jos houkuttimena on Tiina Weckström ja Juha-Matti Koskela, niin ei edes karaoke esityksen aiheena voi pitää minua poissa!

Nuotin vierestä on siis esitys perhesuhteista, karaokesta ja vähän salsasta ja kuorolaulustakin. Ja vähän kyllä muustakin, niinkuin ihmissuhteista. Päähenkilönä on Arto Mulkonsaari (Juha-Matti Koskela), kireä, pilkunviilaaja insinöörismies, jota pompotetaan niin kotona kuin työpaikallakin. Vaimo Marjukka (Irina Vartia, aika epäkiitollisessa roolissa) on varsinainen rahanahne hirviö, viisivuotissuunnitelmineen. Kaikki suoritetaan, oli kyse sitten nukkumisesta, lapsenteosta tai ylipäätään elämästä. Arton äiti Leena (ihana ihana Tiina Weckström) on vanheneva karaokeen hurahtanut juristi, joka näytelmän alussa laskee puolisonsa tuhkauurnaa. Arto pääsee irrottautumaan ahdistavasta elämästään kun hän vastahakoisesti joutuu kuskaamaan äitiään Kotkaan karaoken SM-kisoihin. Kotkan reissulla sitten sattuu ja tapahtuu, ja lopputulemana elämä ja vapaus (ja uusi rakkaus) koittaa Artollekin!

Pakko kehua kyllä nyt Koskelaa hieman. Vuosien varrella olen nähnyt häntä kymmenissä eri rooleissa TTT:ssä, joten miehen näyttelijäntaidot ovat kyllä tiedossa. Varsin suvereenisti hän tämmöistä jäykkää jännittäjämiestäkin esittää. Mikä kädenliike auton ovia lukitessa!  Bravo Juhis - ja lisää päärooleja!

Tyypilliseen kesäteatteritapaan nähdään paljon outoja/hauskoja ihmisiä, joista osa vaan piipahtaa pikaisesti näkyvillä, osalla on jopa repliikkejäkin. Toki suurinta hupia tuo aviopari Mulkonsaari, koska tämmöisiä tiukkapipoja kuuluu varmaan kaikkien lähipiiriin. Onneksi tätä voi katsoa silti huumorilla, kun Marjukka on vedetty NIIN överiksi. Ohjaaja Ola Tuominen luotsaa isoa porukkaa (mukana mm. 8 vaihtuvaa jäsentä Kamarikuoro Näsistä) varmalla kädellä. Yksi sivuhahmojen suosikeistani oli karaokeraadin jäsen ja teatterijohtaja helvetistä Erik Pöppönen, upeasti Marko Keskitalon tulkitsemana. Myös Samuli Mujeen herkullinen ökynousukaspomo Rainesalo oli hulvaton. Jarmo Perälä töi lempeää lämpöä lavalle sekä kiltillisenä pastorina että karaokekilpailija Vekenä. Pidin kovasti myös elastisesta hotellivirkailijasta (Arttu Soilumo). Ainiin ja sitten oli vielä Lalli, suoraan Armanin muotihuoneelta (oivallinen Seppo Paajanen). Ja monia muita.

Pyynikki on miljöönä ihana, jopa tämmöisenä koleana päivänä. Tuomo Nakarin värikäs lavastus mukautuu maastoon ja maisemaan, ja tänä vuonna kuusikymppisiään viettävä pyörivä katsomo kuljettaa meidät paikasta toiseen. Rahvaanomainen karaokebaari Pataässä, värikäs Kotkan tori, monimalistinen ja tylsä Mulkonsaarien koti tai puuta hyödyntävä hotelli Merikotkan pesä. Hyvin muuntautuvia paikkoja. Koska henkilöitäkin on kymmeniä, niin se vaatii pukusuunnittelultakin pohdintaa. Suomalaisten hieman junttimaista kesämuotia saadaankin sitten nähdä enemmän kuin tarpeeksi, kiitos pukusuunnittelusta Ulla-Maija Peltola.

Koska kyseessä on kesäteatteriesitys mikä kertoo karaokelaulajista, on mukana paljon musiikkia. Harmikseni se tulee taustanauhalta, mutta toki esiintyjät laulavat itse. Ja hienoa, koska mukana on niin hyviä laulajia. Tony Sikström vastaa musiikeista, eli siis taustanauhoista. Ja musiikkihan on sitä normaalia karaokekamaa (tai mistä minä tietäisin, eläessäni en ole karaokea laulanut, paitsi kerran juhannuskotibileissä) eli Aikuinen nainen ja Kaiken takana on nainen ja Albatrossi ja Sata salamaa... Ihan siedettäväähän näitä on kuunnella suvi-illassa. Toisaalta olisi voinut hyödyntää enemmänkin loistavia laulajia porukassa, kuten vaikkapa upeaäänistä Leena Roustia...

Kun käy paljon katsomassa esityksiä niin väkistikin näitä tapahtuu. Nimittäin esityksen keskeyttäviä sairaskohtauksia. Tällä kertaa tuli 10 minuutin tauko, kun katsomosta autettiin henkilö pois. Ja sitten jatkettiin. Häiritseehän se hieman varmaan esiintyjien keskittymistä, mutta ammattilaiset osaavat hommansa.

Jos esityksessä on repliikki: "me säästetään kaikki spermat viikonlopulle!" niin eihän siitä voi olla tykkäämättä!

Nuotin vierestä on ihan kelpoa kesäteatterikomediaa. Ei mitään syvällisempiä pohdintoja, vaikka oli tässä vakavampiakin sävyjä. 2,5 tuntia on ihan ok pituus esitykselle. Ja Pyynikillä oheispalvelut pelaa. Johanna Hartikaisen alkuperäiskäsikirjoituksen dramatisoivat lavalle Hartikainen, Hanna Suurhasko ja ohjaaja Tuominen. Elokuvaa näkemättä en tiedä miten tämä eroaa siitä, mutta varmaan aika lailla. Eikä ainakaan huonompaan suuntaan...

Ainoa asia mikä minua vähän ärsytti esityksessä oli kahden siinä käytetyn auton mainosteippaukset. Ymmärrän että autoliikettä pitää mainostaa, jos sieltä kerran on autot hyvällä diilillä lainaan saatu, mutta silti ne pistävät silmään.

Mutta menkää Pyynikille, lippuja luulisi vielä löytyvän! Menkää juhlimaan pyörivää katsomoa!


Kuvien copyright Joonas Järventie.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

H. / Esitystaiteen seura & Circus Maximus & Teater Universum, Teatteritalo Universum 20.6.2019

No niin! Kun sähköpostiini kilahti kutsu esitykseen H. ei tarvinnut kauaa miettiä osallistunko. "Hamletin sisarteos" oli jo riittävä mainoslause. Ja kuten pressitiedote sanoo: H. on William Shakespearen noin vuonna 1600 valmistuneelle Hamletille rinnakkainen esitys. Se kertoo tarinan Hamletin bestiksestä, Horatiasta (eisukupuolimääritelty), Hamlet-näytelmän ainoasta eloon jääneestä. Sensuaalisiin, pehmeisiin ja hellittäneisiin maastoihin vievä esitys perustaa haparoivaa suojapaikkaa asioille ja olemisille, joille ei ollut tilaa Hamletissa.

Suurin probleema oli löytää kuudesta esityspäivästä se joka sopisi kalenteriini. Pienten järjestelyjen jälkeen pääsin vihdoin viimeiseen. Helsinki oli jo hiljentynyt juhannuksen viettoon, joten autonkin sai kätevästi parkkiin melkein Teatteritalo Universumin eteen.

Ei ollut se kummempia odotuksia, muuta kun että tekijäjoukko oli niin monimuotoinen että luvassa saattoi olla ihan mitä tahansa. Mitä tanssitaiteilija Hanna Ahti, näyttelijä Noora Dadu, kuvataiteilija Jaana Laakkonen, ohjaaja-esitystaiteilija Lauri Mattila, äänisuunnittelija Tatu Nenonen, pukusuunnittelija Piia Rinne sekä tuottaja Mari Pääkkönen sitten ovat saaneet lavalle aikaan?

H. oli hyvin erikoinen ja erilainen, hämmentävä ja seesteinen. Meditoivan rauhallinen. Outo. Hetkittäin sekava, mutta jotenkin tykkäsin tästä kyllä. Katsojat jättivät kenkänsä eteiseen, saivat mukaansa tyynyn (tai tuolin) istumista varten ja ohjeen hajaantua, liikkua, etsiä uusia kulmia eri paikoista. Siellä isossa vanhassa salissa meitä sitten istui, makoili ja lojui joukkio, enimmäkseen aika nuoria katsojia. Lattialla lojuu siellä täällä erilaisia tilkkupressuja, minkä alle saa mennä makaamaan jos ei enää huvittanut. Katsojat eivät tätä mahdollisuutta käyttäneet, mutta esiintyjät kyllä. Estradilla esiintyi tekijöistä Dadu, Ahti, Mattila ja Nenonen, mielikuvitusta kiihottavissa asuissaan.

Rento tunnelma. Joka rentoni entisestään väliajalla. Meille oli erilaisia puuhanurkkauksia: Nooran vitsinurkka yhdelle katsojalle kerrallaan, yrttidrinksubaari (karpalomehua blandattuna ja eri yrteillä maustettuna), salaperäinen perähuoneen peliluola...

Tykkäsin esityksen estetiikasta ja voisiko sanoa, eetoksesta. Käytetyt materiaalit olivat kierrätettyjä, dyykattuja tai saatuja ja sellainen tee-se-itse -toiminta heijastui kaikesta. Tilan akustiikka ei ole paras mahdollinen kyllä, mutta kaikkea ei voi saada. Välillä saimme pieniä kohtauksia Hamletista, ja ison tilan parveakin hyödynnettiin hyvin. Välillä kuulimme tekstiä nauhalta. Liikkeet ovat tärkeitä, olivat ne sitten toisen kierittämistä, peiton alla yksinään möryämistä tai jotain muuta. Hitaat liikkeet, haahuavat liikkeet.

Hamletin elämä ei ollut helppoa, mutta ei sitä ollut Horationkaan. Jatkuvasti piti olla mielenterveydeltäänkin horjuvan ystävän tukena ja uskottuna. Hamletille ei ole paikkaa tässä maailmassa; missään ei ole hyvä olla. Miten tämä kuulostaa niin, no, nykyaikaiselta? Kuinka monesta nuoresta tuntuu siltä tänä päivänä? Kaikilla ei ole Horation kaltaista ystävää mihin nojata. Ja miten H. on mahtava tyyppi, ja kaikki rakastaa sitä. Hamlet on kyllä hieman mustasukkainen. Hamlet on käyttänyt tuhansia euroja kaikkeen, siis ostanut uimahallikortin ja museokortin ja vaikka mitä, ja kaikki on jäänyt vähälle käytölle... Shakespearen ja duo Dadu & Mattilan tekstit limittyvät toisiinsa.

       

Kesken esitystä käy mielessä epäilys: onko tässä vaan Helsingin indietaidesakkia pitämässä omaa kivaa ja nauramassa meille maskin takana; että me tyhmät ihmiset luullaan että tämä on jotain hienoa ja taiteellista? Mutta onneksi tunne menee pois. Ja mitä siitä jos näin onkin. Nautin silti. Kuuntelen ihan sujuvasti Hamletin kirjettä H:lle (vuodelta 2222). Esitys päättyy isoon kasaan. Kierivään ja vyöryvään kasaan.

Kaikkea en ymmärrä, oikeastaan en puoliakaan. Ehkei minun tarvinnutkaan. Sain olla pihalla ihan vapaasti, ja antautua virran vietäväksi. Ehkä aivoni ja kehoni tarvitsi tätä, oudon meditatiivista kokemusta mitä ei tarvitse koittaa analysoida tai tulkita. Kiitos siitä työryhmälle!

Häpeän muuten tunnustaa, etten ole aiemmin käynyt Perämiehenkadulla Universumin tiloissa. Olipas 1904 valmistunut Betania-talon sali hulppea, ja boheemiseti rapistunut, aika pelkistetty ja koruton, mutta kiehtova.


Esityskuvien copyright Yoshi Omari, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Idän pikajunan arvoitus / Ryhmäteatteri, Suomenlinna 19.6.2019

Kyllähän se nyt pitää nähdä miten junaan sijoittuva murhamysteeriklassikko taipuu Suomenlinnan lavalle, ja miten Kristo Salminen selviää mestarietsivä Hercule Poirotin roolista. Agatha Christien kirjoittama, Ken Ludwigin näyttömölle sovittama (ja rutkasti karsima) ja Juha Kukkosen ohjaama Idän pikajunan arvoitus oli Ryhmäteatterin tämän kesän esitys. No, selvisikö murhaaja kun Poirot vaivasi pieniä harmaita aivosolujaan?

Täytyy kyllä sanoa, että murhaajaa en muistanut, en vaikka olen lukenut kirjan joskus, ja viimeisimpänä nähnyt tuoreimman leffaversionkin loppuvuodesta 2017. Se nyt ei ainakaan tehnyt sen suurempaa vaikutusta, vaikka ohjaajana ja pääroolissa olikin yksi kaikkien aikojen suosikkini eli Kenneth Branagh. Ei ollut minusta kovin sopiva Poirot, mutta seuraava osa Kuolema Niilillä on jo tekeillä. Niin että mitäpä minä näistä tiedän.

Ja monen mielessä, myös minun, brittinäyttelijä David Suchet on ainoa oikea Poirot. Mutta Kristo Salminen oli kylläkin positiivinen yllätys tämän pienen ja pyylevän belgialaisetsivän nahoissa. Viiksiään taajaan sukiva ja hurmaavasti murtaen puhuva Poirotin rooli istuu hyvin Salmiselle myös fyysisesti.

Käytännössä koko näytelmä tapahtuu junan ensimmäisessä luokassa, matkan alkaen Istanbulista. Mukana on Poirotin lisäksi joukko ihmisiä, joista yksi sitten päättää päivänsä. Poirotin tehtävänä on ratkaista miksi tämä epämiellyttävä mies Ratchett (Jani Virman) kuoli ja kuka teon takana oli. Kuvioon kuuluu lumisateen pysäyttämä juna ja jo lähtölaiturilla havaitut jännitteet ihmisten välillä. Pikkuhiljaa, kuin sipulin kerrokset, katsojille paljastuu kanssamatkustajien keskinäiset suhteet, ja motiivit. Hyvän juonen tavoin katsojien epäilykset kohdistetaan vuoronperään kaikkiin junamatkustajiin. Kaikilla on jotain salattavaa tottahan toki.

Eksentrisiä vanhempia naisia esittävät Sara Paavolainen (ruhtinatar Dragomiroff) ja Minna Suuronen (rouva Hubbard) ovat mainioita, varsinkin Suurosen teatraalinen ilmaisu. Myös Toni Wahlström (liiankin avuliaan puuhakkaana monsier Bouc'ina) tekee vaikutuksen. Helena Vierikko hyvin hermostuneena (mutta varsin uteliaana!) Greta Ohlssonina hymyilyttää. Ja sitten on nainen johon Poirot ihastuu eli tarmokas kreivitär Andrenyi (Johanna Kokko). Suurin osa hahmoista on karikatyyrimäisiä, liioiteltuja, mutta se sopii hyvin tähän esitykseen.

Janne Siltavuoren oivaltava junanvaunulavastus on todella toimiva. Kevyt rakenne mahdollistaa hyvän näkyvyyden kaikkialta katsomoista. Toisesta päästään tunneliin pujahtava junavaunu on hieno ilmestys. Ville Mäkelän valot ja Jussi Kärkkäisen suunnittelemat valot luovat hyvin junatunnelmaa, ja ääniefektitkin (esim. ovien avaamisen ja sulkemiset) toimivat hyvin, koska hyteissä ei ole seiniä tai ovia lainkaan. Ninja Pasasen hieno pukusuunnittelu vie hyvin meidät ajassa taaksepäin 1930-luvulle.

Esitys on hyvin tehty, mutta ehkä hieman tasapaksu. Loppuratkaisu yllättää, mutta ei herätä sekään mitään intohimoja. Eihän tämä komedia ole, eikä naurua paljoa katsomosta kuulukaan. Katsoja joutuu Poirotin tavoin pohtimaan moraalia ja oikeutusta; onko aina niin että jos rikkoo lakia saa maksaa siitä. Vai pitääkö lakia aina noudattaa. Toteutuiko oikeus tällä kertaa?

    

Jälkeenpäin mietin että miksiköhän tämä Christien teksti on alunperin suomennettu arvoitukseksi kun alunperinhän se on murha. Okei, onhan se arvoitus se murhakin, mutta onko murha-sanaa karteltu liian raakana? Esitys oli 2 h 40 minuuttia pitkä, ja siihenkin tapahtumia ja henkilöitäkin oli karsittu reilusti. Silti liian pitkä aika istua liian kapeilla penkeillä. Kun molemmilla puolilla istuu isokokoisempi ihminen niin kyllä saa kärvistellä koko esityksen ajan.

Hyvän omantunnon linnakkeessa on aina kolea vaikka linnakkeen muurien ulkopuolella olisi hellepäivä. Siksikin paksut harmaat huovat ovat ihanat! Linnut pitävät kova meteliä ja käypä yksi varpunen melkein junassakin. Extrakiitos ihanalle myyntihenkilökunnalle, kun joku ei ymmärtänyt lunastaa lippujaan Kauppatorilla olleesta kojusta, niin sain ne sitten saaresta.

Idän pikajunan arvoitus on virkistävä poikkeus suomalaisessa kesäteatteritarjonnassa. Ryhmis tekee aina hieman korkeatasoisempaa (lue: ei kevyttä huumoria tai puskafarssia) kesäteatteria, ja siitä kiitos! On sille hömpälle komediallekin paikkansa, mutta se ei ole Suomenlinnassa.


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

Third Practice / Tero Saarinen company, Kuopion kaupunginteatteri 17.6.2019

Ehkäpä eniten odottamani teos Kuopio ja Tanssii Soi -festareilla oli tämä Tero Saarinen Companyn uutuus Third Practice. Se myös päätti oman Kuopio-vierailuni tällä erää. Esitys sai maailmanensi-iltansa Italian Cremonassa toukokuussa, ja nyt sitten Suomen ensi-iltansa loppuunmyydylle yleisölle Kuopion kaupunginteatterissa.

Miksikö tämä minua erityisesti kiinnostaa? Toki tanssin puolesta myös, mutta rakastan barokkimusiikkia ja Helsingin Barokkiorkesterin mukanaolo toimi siis lisäinnokkeena. Millainen on sitten barokkimusiikin ja tanssin liitto? Mikä ihme on tämä Tero Saarisen "kolmas käytäntö"?

Kolme vuotta sitten kesäkuussa olin seuraamassa Tanssiteatteri MD:n avoimia harjoituksia ja marraskuussa sitten itse esitystä. Sen nimi oli Secunda Prattica eli toinen käytäntö. Tämä tuli heti mieleeni pohtiessani Third Practicea - onko niillä joku yhteys. Tero Saarinen Companyn esityksessä musiikkina on Monteverdin madrigaalit eli myöhäisrenessanssiajan maallista laulumusiikkia. Nyt tulkitsijoina oli karismaattinen tenori Topi Lehtipuu sekä virtuaalisesti läsnä oleva sopraano Núria Rial.

Toisella käytännöllä tarkoitettiin musiikillista muutosta aiempaan renessanssiajan polyfoniseen tyyliin; nyt teksti dominoi musiikkia aiemman käytännön sijaan (missä musiikki dominoi tekstiä), ja pikkuhiljaa musiikissa siirryttiin barokkiin. Onhan se varmaan paljon monimuotoisempi asia, mutta näin yksinkertaistettuna. Tero Saarinen halusi luoda kolmannen käytännön: oman näkökulmansa ja jatkumon, modernin muutoksen. Hieman uudenlainen sisäänkäynti ja mahdollisuus kokea Monteverdin musiikki. Runoilija Ovidius sanoi Omnia mutantur, nihil interit (kaikki muuttuu, mikään ei katoa) ja se on tämänkin teoksen motto. Musiikki ja tanssi ovat olleet olemassa aina, ne vai muuttavat muotoaan. Monteverdin musiikki syntyy uudelleen Helsingin Barokkiorkesterin soittamana, ja Saarisen hienon tanssin säestämänä.

Lavalla tanssijoita on kuusi, samoin muusikkoja. Ja sen lisäksi laulajat. Alussa on vain joukko silhuetteja, utua ja sirkkojen siritystä. Torin ääniä ja liikkuvia ihmisiä. Lavan takana heiluu ohuita kangassuikaleita. Pikkuhiljaa soittajien porukka erkaantuu suikaleiden taakse, ja tanssijat kera solistin jäävät lavalle. Musiikki alkaa.

Ja se on ihanaa kuunneltavaa. Suomen barokkimuusikkojen parhaimmisto: Julien Martin (nokkahuilu), Maite Larburu (viulu), Aira Maria Lehtipuu (viulu), Mikko Perkola (viola da gamba), Eero Palviainen (teorbi) ja musiikin johdosta vastannut Aapo Häkkinen (cembalo) soittavat kauniin herkästi. Jossain vaiheessa kankaat putoavat ja soittajatkin näkyvät paremmin. Silti he ovat kokoajan taustalla, hieman varjossa ja syrjässä. Soitinten äänet kyllä kuuluvat sitäkin paremmin.

Esitys on hypnoottinen. Välillä ei tiedä mistä kukin hahmo alkaa ja mikä on kenenkin rooli. Lehtipuu mustissaan erottuu kyllä muista, mutta intiimi yhteys tanssijoiden välillä on käsinkosketeltavaa. Upea tanssikuusikko Jenna Broas, Won Won-Myeong, Annika Hyvärinen, David Scarantino, Eero Vesterinen ja Pekka Louhio ovat eteerisen herkkiä, mutta myös vahvoja ja periksiantamattomia. Pysähtyneet asennot olivat hyvin maalauksellisia. Monikin kohtaus esityksessä toi mieleen jonkin renessanssiajan mestariteoksen.

Eero Auvisen valosuunnittelussa käytetään paljon vastavaloa ja yksityiskohtia häivyttäviä keinoja. Silhuetit tanssivat. Myös teatterisavu lisää hämyisyyttä. Lattialla oleva loisteputkikehikko on osana teosta loppupuolella. Loisteliaan musiikin lisäksi saamme nauttia muutenkin hienosta äänisuunnittelusta. Erilaisia luonnonääniä voi välillä tulla pidemmänkin aikaa. Tämä loi miellyttäviä lepohetkiä. Marco Melchior on myös kerrannut Lehtipuun ääntä niin että madrigaalit kuuluvat kuin kuoron laulamina. Lisäksi virtuaalisesti esiintynyt sopraano Rial ilmestyi milloin mistäkin suunnasta, tai siis hänen äänensä ilmestyi. Vaihtuvan äänilokaation lisäksi hänen kuvansa heijastui milloin tanssijoiden selkiin, taustan kangassuikaleihin tai liehuviin harsolippuihin. Projisoinneista kiitos Thomas Freundlichille. Ehkä tulevaisuudessa virtuaalikonsertit tai monitaiteelliset produktiot lisääntyvät.

Saarisen luottopukusuunnittelija Erika Turunen on taas loihtinut hyvin teoksen näköiset asut. Muusikoilla on mustat, renessanssiajan hörhellykset, jokaisella tietysti erilainen kiehtova asustus. Tanssijoilla liehuvalahkeiset harmaat housut, jonkunlaista verkkokangasta, ja ihonvärinen yläosa. Lehtipuulla musta, hieman paholaismainen asu. Pohdin muutaman kerran hänen ja tanssijoiden suhdetta, onko hän jokin jumalhahmo näille, vai paholainen. Vai riutuva taiteilija. Valitettavasti italiankieltä en osaa, mutta muutamia sanoja erotin: amore, miracle, tormento. Rakkautta ja kidutusta. Ilmeisesti riutuvasta rakkaudesta mies lauloi, kenties juuri kaukana häilyvälle, valkeissa liehuvissa asuissa esiintyvälle kaukorakkaudelleen, jota Rial tulkitsi. Kaipuu oli miehellä kova, mutta etäisenä pysyttelevä nainen vain häilyi katseen reunamailla. Mies etsii ja hakee, koskaan päämääränsä saavuttamatta. Ilman sanojakin ymmärsin tunnetilan ja kaipuun.

Välillä tanssi oli leikittelevää ja iloista, välillä tanssijat istuskelivat ympäriinsä. Levyjä löyhyttämällä saatiin huiviin upea liike, ja tästä saadaan hieno tanssikohtaus, naisen ja huivin välillä. Esitys on kuin sarja erilaisia kuvaelmia, joista lainkaan kaikkiin ei kuulu laulu. Musiikki saattaa soida kuin taustalla, ja välillä muu äänimaisema korvaa soitetun musiikin kokonaan. Välillä esiintyjät keskittyvät poseeraamaan erilaisissa patsasmaisissa asennoissa. Lehtipuu etsii lyhdyn avulla pimeässä tietään, vai eteeristä rakastaan. Turhaan.

Onko tämä säestettyä tanssia vai tanssilla kuvitettu konsertti? Molempia.

On varsin ihmeellinen näky kun virtuaalisopraano heijastuu neljään heilutettuun harsokankaiseen lippuun. Kuin joku absurdi futuristinen mielenosoitus, missä kauneus kohtaa aatteen. Tuulikoneet puhaltavat eloa. Visuaalisesti esitys on tyrmäävä. Lopuksi yksinäinen hahmo jää tavoittelemaan valoa.

Tero Saarinen sanoi, että tämä aika on liian täynnä virikkeitä, kukaan ei ehdi keskittyä yhteen asiaan. Tämän reilun tunnin ajan voi täyttää kaikki aistinsa ja uppoutua muinaiseen, mystiseen maailmaan. Kuultava musiikki ja runsas aistillinen visuaalisuus täyttää kyllä kaikki aistit ja ulkomaailma unohtuu. Katsojalle jätetään tilaa ja aikaa tehdä omia tulkintojaan ja uppoutua teokseen kaikilla tavoilla. Sielu lepäisi, kiitos upea työryhmä!


Kuvien copyright Petri Laitinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Postgenoma, Echoes from a Restless Soul, High Breed / Dresden Frankfurt Dance Company, Kuopion musiikkikeskus 17.6.2019

Jacopo Godanin johtama Dresden Frankfurt Dance Company esitti kolme lyhyempää teosta. Hienoja juttuja kyllä, mutta eivät nyt ainakaan minuun iskeneet. Kaikkien kolmen teoksen koreografiat on laatinut Godani, vastaten myös valoista, puvuista ja lavastuksesta.

Postgenomassa pari tanssi, nykien ja oudosti. Kokeellisen kilkattava musiikki (a'la 48nord) oli yhtä kulmikasta kuin tanssikin. Kesken kaiken lavan keskelle tipahtaa musta suorakulmainen kangas - se onkin jännittävintä mitä vartin aikana nähdään. Ehkä tämä on festivaaliväsymystä, mutta ei nyt lähde. Kangasseinän taakse voi piiloutua ja siihen voi heijastaa terävän valokolmion millä hypnotisoida naisen. Kumpikin voi tanssia soolon kankaan edessä, toisen ollessa taustalla. Esityksen loppu oli myös aika äkillinen. Yhtäkkiä verhot vain sulkeutuivat, vähän niinkuin kesken tanssin. Loppuun asti erikoinen teos siis.

Pienen tauon jälkeen seuraava lyhyt teos: Echoes from a restless Soul. Ja tässä on oikea elävä pianisti säestämässä, hienoa! Svjatoslav Korolev loihtii Ravelin Gaspard de la Nuit-säveliä, joka tukee tanssijoita. Teoksen valosuunnittelu on myös todella näyttävää; alkupuoliskolla nhtävät sulkamaiset sinertävät valopatsaat ja ylipäätään sinertävä valo oli seesteistä. Tanssiva pari pronssinvärisissä asuissaan tanssivat soljuvan kauniisti ja elegantisti; klassisen baletin muistumia on tanssissaan paljon. Hetken kuluttua toinen samanlaisesti pukeutunut pari ilmestyy lavalle. Osittain he tanssivat samanlaisia kuvioita, kuin kaikuna toistellen ensimmäistä paria, mutta sitten tiet erkaantuvat. Kaksikot näyttävät kilpailevan, ja luovat toisiinsa uhmakkaita katseita: tehkääpä perässä. Yhtäkkiä musiikissa tapahtuu jonkinlainen muutos ja ensimmäinen pari katoaa verhoihin. Nyt tanssi muuttuu hyvin eri näköiseksi; ei enää balettimaista, vaan hyvin hidasta ja paljon lähikontaktia. Saman mittainen tämä on kuin Postgenoma, eli vartin.

Väliajan jälkeen sukelletaan taas ihan erilaiseen maailmaan. High Breed on hieman pidempi teos (25 min) ja useammalle tanssijalle (18 kpl). Musiikkina taas jotain 48nord-duolta, eli konemusiikkia, outoine taukoineen. Musiikki on hetkittäin todella hätäistä ja kiireistä kuten tanssikin. Pinkkeihin läpikuultaviin kokotrikoisiin verhoutunut tanssijajoukko sihisee ja suhisee, hyppii ja kiemurtelee. Kuin lauma vaaleanpunaisia hyönteisiä tai riivattuja. Sähköisku ja huumeetkin käyvät mielessä syinä moiselle käytökselle. Tavallaan aika kiehtovaakin katsoa näin äkkinäistä liikettä. Välillä porukasta tulee mieleen robotitkin. Ehkä se on outo rytmitys ja tietynlainen nykivä kehonkieli. Valojen kanssa vedetään myös täysillä, äkkinäisiä väläyksiä ja pimeyden hetkiä.

Jotenkin kävi mielessä sekin että tässä on joukko avaruusolentoja vieraalla planeetalla, ja siksi liikkeet ovat niin erikoisia. Ehkeivät he ole vielä oppineet liikkumaan tässä erilaisessa painovoimassa? Teoksessa on erilaisia soolonumeroita, joita tanssitaan yksin, kaksin, tai pienissä ryhmissä. Välillä tanssijat luettelevat numeroita. Aika erikoinen oli tämä, mutta tykkäsin kuitenkin enemmän kuin kahdesta aiemmasta.

Hieman erilainen esitys kokonaisuuteena kuin aiemmat tällä festarilla. Eikä pelkästään sen takia että kyseessä oli kolme lyhyempää teosta. Epäilemättä Jacopo Godini on superlahjakas mies; koreografioiden lisäksi kun vastaa liki kaikesta muustakin näissä teoksissa. Mutta jotenkin tämä kokonaisuus ei puhutellut minua. Oliko se musiikki, liikekieli vai mikä, mutta ei ollut ihan minun juttuni tämä.


Kuvien copyright Petri Laitinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Au revoir Jorma -gaala / Kuopion musiikkitalo 16.6.2019

Nyt on Uotisen Jorma saateltu glitterin kera eläkkeelle Kuopio Tanssii ja Soi:n johdosta, ja kultainen saapas luovutettu seuraaja Riku Lehtopolulle. Kolmituntiseksi venynyt Au Revoir Jorma -gaala tarjoili kaikenlaista: Jorman tekemiä koreografioita, Jorman ystävien pieniä vierailuesityksiä, musiikkia a'la maestro, ja illan päättäneen mahtipontisen Jordin.

Kaikesta huomaa miten kuopiolainen yleisö palvoo tuota miestä. Ikävä varmaan tulee, puolin ja toisin. 18 vuotta on pitkä aika johtaa mitä tahansa festivaalia tai asiaa. Se aika konkretisoitui hauskasti katsellessa nuoren ja lahjakkaan Erika Pastelin tanssia. Hän kun oli 2-vuotias silloin kun teos on alunperin tehty. Tämän esittämä Blue Ballerina oli herkkä, ja olisin voinut katsoa tätä kaunista tanssia vaikka kuinka pitkään. Hieno sinisävyinen maskeeraus oli myös ilo silmälle.

Toinen soolo Jorman koreografiaan oli Atte Kilpisen esittämä Ballet Pathétique. Vahvaa ja hienoa, pilke silmäkulmassa sekä koreografilla että tanssijalla. Jorma muisti välispiikeissä mainita että teos on alunperin tehty nuorelle Tero Saariselle, joka nähtiinkin lavalla seuraavaksi, yhdessä Carolyn Carlssonin kanssa. Tanssilegendoja on aina hienoa nähdä, vaikka vanhemmiten teokset ovat verkkaampia ja seesteisempiä kuin joskus. Illan esiintyjät olikin oivasti suunniteltu: nuorta talenttia ja vanhempia taitureita vuorotellen ja sopivassa suhteessa.

Näimme myös Jyrki Karttusen taidokkaan transsimaisen tuolitanssin, missä kauniilla käsien liikkeillä oli se suurin merkitys, sekä Andrea Ladányin soolon The River of Tears missä sinisen silkkikankaan jokeen tämä lopulta hukkui, surumielisen tanssin lopuksi. Fernando Pessoan runot olivat vaikuttaneet kahteenkin illan teokseen. Pori Dance Companyn Hetkien vaellus (Jorman koreografia tässäkin, tietenkin) neljän tanssijan esittämänä integroitui hienosti avausnumerona nähtyyn Jorman runonlausuntaesitykseen Mies, jota ei koskaan ollut. Pessoan säe "En ole mitään, eikä minusta koskaan tule mitään" - miten vähän tämä Jorma Uotisen kohdalla pitää paikkaansa! Ajan vääjäämätön kulku korostui kellojen vilistäessä taustan videonäytöllä. Hetkien vaellus oli alunperin tehty kirkkoon, ja jotain hengellistä siinä olikin. Ehkä se oli se urkumusiikki myös. Tauolle mentiin Jorman tanssiteos La Divan saattelemana. Punainen helma hulmuten hän esitteli omia liikkeitään, jotka ovat kyllä vielä hämmästyttävän notkeita. Aplodit olivat, kuten arvata saattaa, myrskyisät.

Iltaan kuului oleellisesti myös musiikki. Pianisti Jani Hakkarainen ja valkoisiin vaihtanut Jorma aloittivat toisen jakson. Reilut puolisen tuntia mennään chansonien ja Helena Lindgrenin parissa., yksin ja duettona. Nick Caven ja Kylie Minoguen alunperin esittämä duetto Where the Wild Roses Grow on aina kaunis. Musiikki on Jormalle hyvin tärkeää, mutta itse olisin kyllä katsonut lisää tanssia tämän tilalla.

Vaikka olen nähnyt Jordin livenä jo pari kertaa, niin sitä on aina ilo katsoa. Tällä kertaa Kansallisbaletin tanssijajoukko oli vahvistettu Riku Lehtopolulla. Apocalyptican mahtipontinen sellohevi on täydellinen valinta musiikiksi ja Mikki Kuntun valot tykittivät rytmiä tanssiin. Antti Keinänen teki hienon soolon, mutta kyllä koko porukka antoi kaikkensa. Ikiaikaiset soturit tekevät sellaisia loikkakuperkeikkoja että vähän jo hirvittää. Tämä on visuaalisesti ja tanssillisesti mahtava kombo kyllä edelleen.

Ilta oli monipuolinen ja monimuotoinen, varmaan hyvin Jorman näköinen ja oloinen. Haikea ja hieno. Ainoa puute oli Musiikkitalon vesipisteiden puute väliajalla, ja kun omaankaan laukkuun ei vesipulloa mahtunut mukaan ja ulkona oli illallakin vielä varsin lämmin, niin jano oli melkoinen.

Kiitos Jorma Uotinen! Näkemiin, vaan ei hyvästi.


Esityskuvien copyright Petri Laitinen, viimeinen kimallekuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

#Orpheus#Eurydice / Zoltán Grecsó & Beatrix Simkó, Kulttuuriareena 44, 16.6.2019

No nytpä oli mielenkiintoinen lähestysmistapa vanhaan klassikkotarinaan eli rakastavaisten Orfeuksen ja Eurydiken kertomukseen. Unkarilainen duo Zoltán Grecsó ja Beatrix Simkó tanssivat teoksen nykyaikaan.

Aloitamme katsomalla videomateriaalia pariskunnan elämästä. Siinä rakastetaan, pussaillaan, ollaan niin purjehtimassa, kirjakaupassa kuin sängyssäkin. Paljon tuokiokuvia onnellisesta parisuhteesta. Jos kohta loppuvaiheessa mies vaikuttaa olevan se aktiivisempi osapuoli ja nainen ei enää niin innostunut. Yhtäkkiä pariskunta onkin edessämme, ilmielävinä, ja alkaa hidas, siis todella hidas, tanssi. Ehkä vain aavistus tanssista. Mutta heidän välillään kipinöi, ja se side on todella intensiivinen. Paljaat jalat hiipivät lähemmäksi toisiaan. Ambient-musiikki on yhtä hidasta kuin liike. Mielenkiintoista että musiikin on säveltänyt Ábris Gryllus eli sama mies kun vastasi Compagnie Pál Frenákin Lutte:n musiikista.

Tälläkin kertaa mies, siis Orfeus, on se aktiivisempi osapuoli ja vähitellen meno kiihtyy ja muuttuu kamppailuksi. Läpsimistä, taistelua, potkintaa, riuhtomista. Nykytanssia vai painia ilman sääntöjä? Silti se voimakas lataus ja jännite näiden kahden välillä kantaa. Vaikea tietää kumpi on voitolla, viha vai rakkaus. Taistelun tiimellyksessä molemmilta katoaa paidat ja paljas iho painautuu toista vasten. Mykkää huutoa. Katsojalle tulee hieman tirkistelijämäinen olo. Eurydiken pitkät hiukset ryöppyävät tämän paljaiden rintojen päälle; mieleeni tulee joku maalaus. Kamppailu jatkuu ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes lopulta Eurydike ei enää liiku. Silti Orfeus jatkaa hänen riepotteluaan. Alkaa jo tuntumaan pahalta. Miten vaivattoman näköistä ja ilmavaa liikettä. Näinkö Eurydike joutuu manalaan nykyversiossa?

Katuva Orfeus on yksin ja lohduton, kunnes mustaan niukkaan toppiasuun pukeutunut nainen palaa. Mutta tällä kertaa kontakti on yleisöön. Julkeat katseet ja eleet, flirttailu ja tanssiminen tapahtuu meille. Orfeus on lakannut olemasta. Hän on hukassa, lamaantunut, haluaa jotain reaktiota rakkaaltaan, mutta turhaan. Orfeus takertuu, kyhnää naisen jaloissa, kaappaa syliinsä, vaan ei auta. Eurydike pysyy kylmänä. Hän ei ole Orfeuksen maailmassa enää läsnä. Vähän tulee Orfeusta jo surku, vaikka itsepä tilansa aiheutti. Sitten kamppailu alkaa alusta. Nyt huomio on taas sataprosenttisesti toisissaan ja yleisö unohtuu.

Musiikin biitti kovenee, valo vaihtuu punaiseksi ja taas olemme tirkistelijöitä. Suutelusta ei tule loppua. Se on ahnasta ja kiivasta, äänekästäkin. Siitä siirrytään lattialle kiemurtamaan, enimmäkseen erikseen. Tämä valtava värinätanssi jatkuu - kunnes kaikki toiminta katkeaa kuin seinään. Esitys loppuu jotenkin täysin yllättäen ja kesken.

Teoksen esittelytekstissä mainitaan että Eurydike karkoitetaan nykymaailmaan (helvetti) ja Orfeus ei voi tätä nykyisyyttä ymmärtää. Sympatiani ovat Eurydiken puolella - itselläkin nykyinen aika on aikamoinen manala toisinaan.

Hieman hämmentävä tämä oli, ja niin intiimi että olisiko ollut jo hieman liikaa sillä saralla. Luottamus partneriin on oltava valtavaa, että voivat esittää tämänkaltaisen työn. Siinä missä Simkó oli eleettömämpi niin Grecsón kasvoilta paistoivat kaikki tunteet hyvinkin selvästi. Kulttuuriareena 44 oli myös pieni tila ja katsojat olivat hyvin lähellä tanssijoita. Teoksen intiimiys siis vielä korostui. Pienimuotoisen kaunista.


Kuvien copyright Petri Laitinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lutte / Compagnie Pál Frenák, Kuopion kaupunginteatteri 15.6.2019

No nyt oli hienoimmat unkarilaiset tanssit ikinä! En tiennyt tästä mitään etukäteen (niinkuin en muistakaan festarin esityksistä) mutta ennen esitystä kuulin vieruskaverien kuiskuttavan jotain strobovaloista. Olin siis totaalisen valmistautumaton tähän elämykseen mitä unkarilainen Compagnie Pál Frenák vyörytti eteeni Lutte-teoksessaan. Minuun tämä iski kuin metrinen halko, mutta ymmärrän hyvin miksi kutsuvieraat ja toimittajat vieressäni eivät taputtaneet. Tämä jos mikä jakanee mielipiteitä. Pientä esimakua voi katsella trailerista.

Esitys alkoi rauhallisella klassisella musiikilla, strobovaloilla ja nyrkkeilijähahmolla. Hitaasti liikkuen ja varjoilmanyrkkeillen mies lähestyy lavan etuosaa. Häilyvä valo tulee sivusta. Samaa tahtia hän poistuu takaisin. Okei.

Seuraavaksi näemme kahlehditun miehen, mustissa valjaissa ja kuonokopassa hyppien, tempoen ja riuhtoen  tykyttävän biitin tahdissa. Toinen mies, jonkunlainen vangitsija, saapuu korkokengissä, pikkutakissa ja niukoissa mustissa nahkaboksereissa. Haulikkoa kantaen. S/M teema on vahvana heti alusta asti, josta kiitos pukusuunnittelija Richárd Mártonille.

Vajaan tunnin aikana kuulemme monenlaista musiikkia siirappi-iskelmästä klasariin, outoon radionkohinaan ja industrialmeteliin. Ábris Gryllus vastaa musiikista, upea kokonaisuus kyllä. Tanssijoita on kuusi; kaksi yläosatonta naista ja kolme miestä sekä korkokenkä/haulikkotyyppi. Kaikilla päällä samantapaiset mustat niukat S/M-asusteet. Välillä he ovat kiinni, kahledittuina naruihin. Eläimelliset käytöstavat muistuttavat susia, ahmoja, jotain koiraeläimiä. Ihminen on ihmiselle susi kävi mielessä. Liikekieli on matalaa, hyppivää ja ryömivää. Alistetun ja vangitun eläimen käytöstä. Yhdessä kohtaa eräs miehistä makaa maassa ja yksi naisista koittaa kaikin (koiramaisin) tavoin herätellä tätä. Tökkimällä, puskemalla - turhaan. Sen sijaan korkokenkämiehen jalkaa vasten tyyppi herää heti kiehnäämään. Valta on voimaa.

Alistaminen, valta, seksuaaliset eleet, hierarkiat ja selviytyminen ovat esityksen keskiössä. Korkokenkämies on selvästi täällä pomo. Nyt kun luen käsiohjelmasta esittelyä niin koreografi Pál Frenák kertoo näin: Lutte on kertomus ihmisen jokapäiväisestä taistelusta, kamppailusta ja selviytymisestä. Joskus kamppailemme omien rajoitteidemme ja haurautemme kanssa, joskus ulkomaailman aggressiivisuuden kanssa. Pál Frenákin työtä on inspiroinut skandinaavinen mytologia, islantilainen tarusto ja erilaiset kamppailulajit.

Tämä avasi kyllä teostakin lisää. Korkokenkämies lienee se ulkomaailmaa edustava taho; hän herjasi yleisöä, sylki, huusi ja osoitteli haulikollaan. Tepsutti kengillään, huulisynkkasi siirappista I cry for you - iskelmää, veti rivoja elkeitä aseensa kanssa ja ilman. Aivan sekoboltsihahmo, joka vaihtoi lopuksi ylleen valkean vinyyliasun. Mies tihkui aistillisuutta, sellaisella päästään seonneella tavalla. Rakkikoiria sitovat köydet lienevät se "oma rajoite ja hauraus"; ne estivät ottamasta kontaktia toiseen, ne estivät pakenemisen. Mitä sitten tapahtui kun niistä kahleista pääsi irti?

Oli kiinnostavaa lukea jälkikäteen koreografi Frenákin vanhemmista jotka ovat kuulo- ja puhevammaisia. Ehkäpä sen takia tässäkin työssä eleet ja mimiikka ovat tärkeitä.

Tanssijat (Fanni Esterhazy, Patrik Adam Keresztes, Eoin Mac Donncha (haulikko/korkokenkämies Irlannista), Milan Maurer, Erika Vasas ja Kristof Varnagy) olivat hyvin elastisia ja näimme monenlaisia hyppyjä, kuperkeikkoja, kierimisiä ja hieman breakdancemaisia kuvioita. Köysien kanssa saa aikaan ihan erilaista ulottuvuutta kuin normaalisti. Yksi tanssijoista laskeutui katosta alas, ja siitä sai taas uutta pökköä pesään. Pyörintää, kiepuntaa ja keinuntaa ja välillä sitä saattoi napata kaverinkin kyytiin. Ei kai tanssissa tarvitse aina jalkojen koskettaa lattiaa lainkaan?

Lutte oli värimaailmaltaan hyvin musta-valkoinen. Ainoat väripilkut olivat punainen nyrkkeilysäkki alussa ja korkokenkämiehen valkoinen vinyyliasu loppuvaiheilla. János Martonin upeat valot olivat myös mustavalkoisia. Paljon teatterisavussa värjyviä yksittäisiä spotteja. Strobotykitys palasi lopussa, koko sakin tanssiessa vimmatusti - upeaa katsottavaa (mutta varmaan joillain päänsäryn laukaisevaa). Yksi toisensa jälkeen korkokenkämies pamautti kaikilta ilmat pihalle haulikollaan, myös itseltään.

Ja sitten kimaltava hirvieläin (Andrea Ladányi) ilmestyi ihmettelemään näkymää, joka oli yhtä lohduton kuin Hamletissa konsanaan. Nyt ei vain ollut Horatiota kertomassa tarinaa eteenpäin. Eteerinen musiikki ja hiljalleen hiipuvat valot jättävät verkkokalvoille kuvan surevasta peurasta - maailma on mennyt sijoiltaan.

Esitys oli energinen, raivokas, täynnä pidäteltyä aggressiota joka hetkittäin ryöpsähti esille. Maanisen kiehtova visuaalinen tykitys, joka tarjoili silmäkarkkia joka aistille. Liike on soljuvaa ja intensiivistä. Ihan älyttömän hienoa. Lutte ei todellakaan jätä ketään kylmäksi tai edes haaleaksi. Kun korkokenkämies nuolee haulikkoaan ja huutaa meille sylki roiskuen että I'm gonna kill you all, niin sitä jotenkin tuntee elävänsä. Tarkoitus lienee shokeerata mummoja, mutta ainakin minä rakastin tätä. Näin intensiivistä ja upeaa esitystä näkee harvoin.

Huikeaa että Kuopio Tanssii ja Soi otti tämän ohjelmistoonsa!


Kuvien copyright Petri Laitinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuopio Tanssii ja Soi 50-v gaala / Kuopion Musiikkikeskus, 14.6.2019

Viisikymppisgaala tarjosi hienon kattauksen erilaisia tanssityylejä ja läpileikkauksen siitä mistä festivaalissa on kyse. Korkealuokkaista, monipuolista ja hienoa katsottavaa. Vähän jokaiselle jotain.

Itselleni kohokohdaksi muodostui yllätysesiintyjä eli Atte Kilpinen! Yllätysesiintyjä siksi kun käsiohjelmassa ja ennakkotiedoissa ei häntä ollutkaan. Hänen huikean taitava soolonsa uuden taiteellisen johtajan Riku Lehtopolun teoksesta Sielulintu oli lyhyt ja säkenöivä. Eikä Jorma Uotisen ylistävistä sanoista meinannut tulla loppua sen jälkeen. Niin samaa mieltä Uotisen kanssa kyllä niin Aten herkkyydestä, teknisestä osaamisesta kuin läsnolostakin. Ja jos mä alan lisää Atesta kirjoittaa, niin ei tähän juttuun enää muuta mahdukaan. Onneksi Atte on mukana Au revoir, Jorma -gaalassakin sunnuntaina. Jean Philippe Rameaun Sarabande cembalolla sopi säestykseen myös hyvin.

Koko illan aloittanut kansantanssiryhmä Motoran nuorisoporukka Pelmakat veti kaksi lyhyttä ja vauhdikasta numeroa. Tsuliluikka näytti iloisesti hulmuavia helmoja, ihanasti rallattavaa Maria Kalaniemen haitarimusiikkia ja kaikin puolin vauhdikasta menoa. Hilppa Herdin koreografia ja viisi paria näyttämässä osaamistaan. Jokainen pari sai pienen soolo-osuudenkin. Höplä oli taas silkkaa iloa ja naurua, leikkimistä tanssin nimikkeen alle kätkeytyneenä. Petri Kauppinen ja Milla Korja olivat tehneet tämän koreografian. Notkeita ja näppäriä nuoria! Tulee tosi hyvä mieli kun näitä katsoo ja mieleen, että pitäisikö sitä mennä katsomaan Pispalan Sottiisiin jotain.

Minulle flamenco on aina ollut vieras tanssilaji. En kertakaikkiaan ole päässyt sisään siihen kiihkeään maailmaan. Kyllä, kaksikko Mariana Collado ja Carlos Chamorro olivat todella taitavia, ja iän tuoma kokemus näkyi kyllä. Ensimmäinen teos Bailes Robados oli perinteinen flamenco, ja taustalla säestivät José Almarcha kitaralla, Victor Guadina viululla ja Loreto De Diego laululla. Musiikki oli surumielisen kaihoisaa, kiihkeää ja hienosti tanssia myötäilevää. Ihmettelin miten naistanssija ei sotkeennu valkoiseen pitkähelmaiseen hameeseensa, mutta näppärästi hän sen potki aina pois altaan pyörähdyksissä. Ovat oikeasti varmaan tosi taitava pari, ja se intohimo suorastaan vyöryy katsomoon.

Mutta silti minusta ei tullut flamencofania. Esitys on täynnä flamenco"kliseitä": paljon käsien taputuksia ja läpsytyksiä reisiin, kastanjetit, ole-huutoja, vimmainen viulusoolo, ison huivin kanssa leikkimistä, kopsuvat kengät. Onkohan flamencolle omanlaisensa kengät (on varmaan) kun ne hieman mistuttavat steppikenkiä. Jossain vaiheessa nainen kuoriutuu pois valkeasta röyhelöhameesta ja  tanssiminenkin on siten helpomman oloista. Toisessa teoksessaan Los Dioses No Lioran Ni Vierten Lágrimas ollaan sitten enemmän tavallisemman tanssin äärellä, toki flamencovivahteilla. Tanssi on kiihkeää ja iloittelevaa, jatkuvaa kisailua ja kilvoittelua. Käheä-ääninen nainen laulaa, suurella tunteella. Pidin tästä kyllä paljon enemmän kuin flamencosta.

Kansallisbaletista piti nähdä kaksi esityspätkää eli pas de deux Tuonelan Joutsenesta ja pas de deux Romeo ja Juliasta. Jälkimmäinen jäi kokonaan pois (tilalla oli se Atte Kilpisen soolo) mutta Tuonelan Joutsen saatiin, Mai Komorin ja Jani Talon esittämänä. Imre Eckin koreografioima teos on nähty lukuisia kertoja Kuopio Tanssii ja Soi:ssa, siksikin Jorma Uotinen halusi sen mukaan gaalaan. Sibeliuksen musiikki nyt on ylimaallisen kaunista, ja riipaisevan surullista - ja hieman samaa tavoittivat tanssijatkin. Komori oli mustassa trikooasussaan ja voimakkaassa tummasävyisessä meikissään hyvin joutsenmainen, hieman synkällä tavalla. Miehen ja joutsenen monimuotoinen suhde tulee hyvin esiin. Mukana on paljon nostoja ja kantamista. Todella harmonista katsottavaa.

Viimeinen esitys ennen väliaikaa oli espanjalaisryhmä Iron Skulls, yleisön hurmaaja vuodelta 2017. Tanssijoiden taustat ovat mm. akrobatiassa, katutanssissa ja itsepuolustuslajeissa, ja se kyllä näkyy. Viisikko on taitava ja hauska. Vaikka vieressäni istuva miestoimittaja tuomitseekin tämän yleisönkosiskeluksi, niin yleisö oikeasti tykkäsi. Ensimmäinen biisi on tekno-mitä-lietä, ja tanssijat esittelevät upeaa lattiatyöskentelyään, hyppyjään, käsilläseisontaa ja kaikenlaisia "sirkus"temppuja. Sitten siirrytään kai siihen yleisönkosiskeluosioon eli Lentävään kalakukkoon! Homma menee aika hupailuksi ja suorastaan mykkäelokuvamaiseen slapstickiin.

Lopuksi vielä Mozartin Eine Kleine Nachtmusik ja tanssiin otetaan mukaan hieman myös balettijuttuja, pelleilysuodattimen kautta tosin. Okei, olihan tämä rentoa ja hauskaa, mutta teknisesti nämä miehet osaavat asiansa. Facundo Martín vetää niin upean lattiapyörähdyssoolon että oksat pois. Kyllä, Höplän lisäksi Kintsugi oli illan hulvattomin esitys.

Toisen puoliajan päätti jo vanha tuttu eli Sydney Dance Company, tällä kertaa hieman lyhyemmällä teoksellaan eli Lux Tenebris. Koreografina taas Rafael Bonachela ja musiikin säveltäjänä Nick Wales. Hyvin samanlainen oli tämä kuin edellisen päivän ab [Intra]kin. Teknisesti huippulaatuista, mutta ehkä hieman se tunne ja intohimo puuttui. Pidemmän päälle hieman puuduttava ambient-tekno täyttää korvat ja tanssijat tekevät sooloja, duettoja ja erilaisia pyrähdyksiä lavalle. Ja välillä taas koko sakki on tekemässä aivan täydellisessä synkassa ryhmäliikkeitä. Siis onhan tämä hienoa katsottavaa mutta tuntuu että olisin nähnyt tämän jo.

Isoimmat aplodit saa kyllä illan isäntä Jorma Uotinen, jonka viimeisen juonnon jälkeen (Nähdään taas kun nähdään!) kaikki nousevat ylös ja aplodeista ja huudoista ei meinaa tulla loppua millään. Ihan ansaitusti kyllä.

Kiinnostava ja monipuolinen ilta. 2,5 tunnin aikana opin ainakin monta asiaa: kansantanssiin pitää perehtyä enemmän ja flamenco ei ole mun juttuni (minkä toki tiesinkin). Opin myös sen että huipputekniikan lisäksi tanssissa pitää olla myös tunnetta, ja sen että tanssi voi (ja saa) olla myös hillittömän hauskaa. Hyviä valintoja olivat kaikki esitykset - kiitos Jorma Uotinen ja koko festaritiimi.


Kuvien copyright Petri Laitinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.