Linnan Juhlat / Emma teatteri 31.5.2016

Jos kaipaat kesääsi hauskaa, ajankohtaisen lempeästi näykkivää esitystä, jossa on vieläpä satoja henkilöitä, voisin suositella reissua Naantaliin. Nimittäin Teatteri Emma (Turun kaupunginteatterilla myöskin sormensa sopassa) tuo varsinaisen juhlakattauksen muumimaailman estradilleen. Perinteinen itsenäisyyspäivän Linnan juhlat on nyt mahdollista kokea kesäaikaankin. Tosin kaikki ei ehkä silti mene perinteiden mukaan, mutta sitäkin hauskemmat karkelot nämä ovat.

  

Vaikka lavalla nähdään vain neljä näyttelijää (ja muutama ahkera avustaja), niin erilaisia hahmoja nähdään senkin edestä. Voi herranjee! Hupaisten originaalihahmojen lisäksi lavalla piipahtaa esimerkiksi Michael Monroe, Veltto Virtanen, tukku entisiä (ja nykyisiä) presidenttejä, poliitikkoja, Sofi Oksanen, Teemu Selänne ja Jorma Uotinen.

Mukana kaikki elossa olevat presidenttimme!

Vähän sellaista sketsimeininkiähän tämä on, mutta on tässä runkona Etikettimiehen opastus linnan juhliin, kunniamerkkien käytöstä pukeutumiseen. Käsikirjoittajat Tuomas Parkkinen ja Satu Rasila lienevät viettäneet monta kikatuksen täyttämää tuokiota tätä ideoidessaan. Mikko Kouki ohjaa. Illan aikana näemme miten linnan kuuluisa booli valmistuu, kuka voittaa Haluatko Linnanjuhliin -kilpailun, miten sujuu tanssi neljän neliömetrin kokoisella parketilla, ja kuinka etkoilla käyttäydytään.

Kaiken suola on kuitenkin loistavat näyttelijät! Kyllä nämä osaavat! Miska Kaukonen on aina erinomainen, ja nytkin miehen ylivirallinen Etikettimies toimii kertojana, siinä on parhaat maneerit Erkki Toivaselta ja jopa Sir David Attenboroughilta käytössä :-) Mutta entä miehen Sofi Oksanen, herranjumala! Ja Michael Monroe. Ja sitten tämä Liedon lied-päivien baritoni Antero Rinne, joka pyrkii juhliin, hinnalla ja keinolla millä hyvänsä. Ja mitä olisikaan legendaariset juhlat ilman kotisohvalta seuraavaa yleisöä popkornikulhoineen?

Juha-Pekka Mikkola vakuuttaa hulvattomana Jorma Uotisena ja Jari Sillanpäänä, Timo Soinista puhumattakaan. Linda Wiklund on ihan aidonoloinen Jenni Haukio, mutta myös Katri Helena ja Alexander Stubb sujuvat. Entäs Minna Koskelan loistava tyrkky Sanna Jokinen Tampereelta! Huh - ne vaatteet! Myös loistava UKK ja Paasikivi ja Maria Melin ja se Juice! Miten näillä tyypeillä pitää pokka! Pienemmissä osissa vilahtavat Arttu Aarnio, Riku Suvitie ja Maria Peltoniemi, joilla on tuotannossa muitakin rooleja kuin näytteleminen.

Linnan juhlat tarjoaa ajankohtaisia sivalluksia yhteiskunnasta ja politiikasta, mutta kevyen humoristisella otteella. Kyytiä saavat monet eri tahot, mutta iloinen pilke silmäkulmassa säilyy koko illan ajan. Ei tästä saata kukaan pahastua (paitsi ehkä Väyrysen Paavo, jonka kotitilan katkera kalkki pääsee osaksi boolireseptiä).

Veteraanien kahvipöytä on hauskaa katsottavaa, varsinkin kun Salelle on annettu vain muutama fraasi mitä käyttää: kiitos, aivan ja hyvää itsenäisyyspäivää. Mutta taitava presidentti suoriutuu niilläkin! Olisipa muuten mainiota olla kärpäsenä katossa katsomassa jos istuva presidenttipari esityksen näkisi että mitä he tuumaavaat.

Lavaratkaisu on simppelin nokkela, muutamilla kätevillä pyörähdyksillä saadaan aikaan eri miljöitä. Videoita käytetään myös hieman. Isoin kiitos kyllä kuuluu myös puvustusporukalle, ja apukäsille lavan takana. Voin vain kuvitella mikä sutina siellä on kun pukuja, peruukkeja ja muita vaihdetaan liki lennossa. Suoranainen ihme, että kaikki ilmaantuvat oikeaan aikaan oikeanlaisissa asusteissa estradille. Lavastus ja puvustus on Anna Sinkkosen heiniä, hienoa työtä. Kyllä muuten on hauska todeta miten pienillä asusteilla, silmälaseilla tai peruukilla luodaan hahmo (ja hyvä näyttelijätyö toki mukaan). Kaikenlaisia pieniä yksityiskohtia, kuten esimerkiksi Salen ilmoitustaululla oleva lappunen "muista soittaa Putinille".

Aivan oivallista viihdettä, ja puitteet pelaavat. Katettu katsomo on viihtyisä ja muu miljöö myös. Tietysti kävelymatka saareen on pitkä, jos on liikuntarajoitteita tms. Ja bonusta ilmaisista käsiohjelmista! Sekä sen mukana tulevasta ansioituneen kesäteatterikatsojan kunniamerkistä! Esityksiä on 19.8. asti, joten hopsan lippukaupoille!

 

Sitäpaitsi katsdokaa nyt tätä näköalaa teatterisaaresta Naantaliin - on varmaan yksi Suomen komeimpia! Varsinkin silloin kun keli on kuin morsian. Ja perille johdattelee toki Tovenpolku, muumisaarella kuin ollaan.

Kyllä siis kelpasi viettää syntymäpäiviään aurinkoisessa Naantalissa (en ole käynyt siellä vuosikymmeniin, ja en kyllä käsitä miksi. Mikä täydellinen kesäkaupunki. Tosin illallinen ravintola Trappissa jätti kyllä hieman toivomisen varaa, mutta ei valiteta pienistä). Ensi kesänä uudelleen.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Esityskuvien copyright Otto Väätäinen, muut omia

Homo! / Kaarinan nuorisoteatteri 27.5.2016

Yksi viime vuosien parhaimmista kotimaisista musiikkipitoisista uutuusnäytelmistä oli eittämättä Kansallisteatterissa vuonna 2011 ensi-iltansa saanut Pirkko Saision & Jussi Tuurnan HOMO! - Outojen ooppera. Siitä levytetty CD on soinut sen jälkeen todella ahkerasti stereoissani. Pidin tarinasta, pidin musiikista, pidin oikeastaan ihan kaikesta siinä.

Ja kun kuulin että Kaarinan Nuorisoteatteri on tekemässä siitä esitystä, hurraa! Valitettavasti oma allakka oli tässä vaiheessa jo niin täynnä, että ehdin katsomaan vasta viimeisenä viikonlopulla 27.5. Mutta parempi silloin kuin ei ollenkaan. Oli meinaan hurjaa energiaa lavalla. Tämän tuotannon ei tarvinnut lainkaan hävetä ammatilaisten vetämille esityksille, ei missään mielessä.

Tietenkin puitteet ovat hieman toista kuin Kansallisteatterilla, mutta se ei haitannut millään muotoa. Vanhan puutalon katsomoon sulloutui kamalan paljon porukkaa tilaan nähden, ja siellä istuttiin toisten polvet suissa ja kyynärpäät kyljissä, ja oli hirveän kuuma. Mutta kuumaa oli meno siinä meidän edessäkin. Nelihenkinen huippuhyvä bändi osallistui aktiivisesti näytelmän menoon hypäten sujuvasti rooleihin lavalle, ja taas takaisin soittamaan.

Kaikki esiintyjät olivat loistavia laulajia ja esiintyjiä noin muutenkin. Jotenkin tämä tulkinta hieman erilaisena, tiivistettynä (useallakin eri tavalla) avasi tekstiä & juonta mulle vielä enemmän auki, vaikka HOMOn pari kertaa Kansiksessa näinkin. Tai toinen kerta oli kyllä Teatterikesässä. Paljon henkilöhahmoja oli jätetty pois, mutta kokonaisuutena tämä oli tiivis ja toimiva. Jotkut tulkinnat saivat itseni hykertelemään, toiset melkein itkemään, ja toiset taas nauraa hohottamaan. Välillä mentiin överiksi, välillä jonnekin ihan muualle.

  

Pakko kehua tiivistä ja tarkkaa ohjaamista (kiitos Heini Vahtera!). Minea Lehtisen puvustuksetkin olivat sopivan paljastavia ja näyttäviä. ja mustavalkoista symboliikkaa tarjoavia (Hellevin musta, omatunnon valkea, Moritzin pinkit Converset ja Rebekan siniset jne.). Vaikka tila on pieni, se oli hyödynnetty hyvin. Myös pihapiiriä - lopuksi näyttämö laajentui ulos luontoon! Mainiota! Lavastus muutenkin mustavalkoisine kaapinovineen toimi. Kaappeja, kaappeja, joista pääsee kätevästi ulos, ja jotka lopuksi avataan apposen auki!

Vaikka kaikki tyypit olivat ihan helmiä, niin pakko nosta esiin upeasti laulava Iina Hakanen (Hellevin omatunto), topakka ja loistava Vehka Liimatainen (Hellevi Teräs) ja herkän sielukas Antti Saarikallio (Moritz) - ja mitkä tanssimuuvit Moritzilla! Lisäksi Roosa Lumme (Rebekka) siirtyi hienosti tunnetilasta toiseen, mahtavaa! Myös Niko Santanen (Atik) oli huikea! Kyllä yhdellätoista esiintyjälläkin saa laatuteatteria aikaan.

Koko bändiä jo kehuinkin, mutta heistä erityisen suuren vaikutuksen teki Antti Ainola (jota saa myös kiittää musiikin erinomaisesta sovituksesta), ja tämän hienot näyttelijäsuoritukset Stalinista alkaen - ja erittäin heittäytyvä soitto. Ja huilua soittava Shakespeare (Kaarlo Forsman)!

Yleisö oli valtaosin aika nuorta iältään, ja hetkittäinen kikatus sen mukaista. Mutta ei se sinällään nyt ärsyttänyt niinkuin olisi voinut. Tunnelma oli katossa ja fiilis kohdallaan, niin yleisöllä kuin esiintyjilläkin. Suvaitsevaisuus oli käsin kosketeltavaa. Homon musiikki on ihanan monipuolista ja nämä sovitukset toimivat.

Lisäksi kahvilassa oli loistavan laaja pullavalikoima väliajalla (pakko oli ottaa, kun hintakin oli kohdillaan, vaikka yleensä en väliaikatarjoiluja nautikaan).

Tämä oli ensimmäinen vierailuni KaNuTe:n esityksiin, mutta ei taatusti viimeinen! Mukava, rento ilmapiiri ja todella lahjakkaita ja innokkaita esiintyjiä! Kiitos koko porukka.


Kuvien copyright Kaarinan Nuorisoteatteri, paitsi julistekuva oma

Hedwig and the Angry Inch / Göta Lejon 25.5.2016

Musikaali minkä olen halunnut nähdä about aina.

Pääroolissa yksi maailman ihkuimmista artisteista.

Ei siis kovin kauaa tarvinnut pohtia suuntaanko Tukholmaan toukokuussa. Göta Lejon on tuttu paikka, siellä on nyt tullut viime vuosina hypättyä useampaan otteeseen.

  

Hedwig and the Angry Inch on noussut jonkunlaiseen kulttimusikaalin asemaan. Ja koska valitettavasti kukaan ei sitä tunnu Suomessakaan tekevän, ja uusinta Lontoo-versiotakin saadaan vielä odotella (villi veikkaus on että loppuvuonna 2016 tai 2017 se tulisi), niin Tukholmaan sitten. Kun ei rahaa Broadwayllekään ole lähteä. Tekstin kirjoitti alunperin John Cameron Mitchell, jonkun verran omakohtaisista kokemuksistaan. Hän myös veti Hedwigin roolin alkuperäisessä produktiossa (1998) sekä leffaversiossa (2001). Ja palasipa vielä viime keväänä Broadwaylle vetämään muutamaksi kuukaudeksi, 52-vuotiaana (kuvien ja videoiden perusteella varsin mainiossa vedossa). Musiikin ja lyriikat ovat lähtöisin Stephen Traskin kynästä. Hyvin glam-rock-vaikutteista tämä on, tykkään!

John Cameron Mitchell viime vuonna loppukiitoksissa. Ola Salo oli aamutakissa, murr...

Tarinan tiivistelmä: Hansel syntyy ja kasvaa Itä-Berliinissä 80-luvulla, ennen muurin murtumista. Hansel tuntee olevansa kuitenkin tyttö eikä poika, ja kun tulee mahdollisuus muuttaa länteen amerikkalaisen sotilaan vaimona, Hedwig-äiti kustantaa sukupuolenvaihdosleikkauksen ja antaa oman passinsa. Näin Hansel muuttuu Hedwigiksi. Operaatio menee kuitenkin myttyyn, ja siitä musikaalin nimikin tulee*. Elämä Ameriikoissa ei kuitenkaan suju niinkuin Strömsössä, trailerparkin elämä ei ole ihan sitä... Ja kun ukkokin lähtee ensimmäisenä hääpäivänä toisen miehen matkaan. Muurikin murtuu.

Mutta Hedwig ei lannistu vaan perustaa The Angry Inch -nimisen rockbändin, vetää peruukkia päähän ja ottaa lavat haltuun. Sitten Hedwig kohtaa teinipoika Tommyn, ja se on menoa, kadonnut toinen puolisko on löytynyt! Tommystä tulee iso rockstara Tommy Gnosis, osittain Hedwigin kirjoittamien biisien ansiosta. Hedwig romahtaa lopuksi ja luopuu drag-lookistaan. Onneksi on sentään aviopuoliso Yitzak. Hyvin dramaattinen loppu.

Hedwig on musikaali, tai en tiedä edes onko se oikein varsinainen musikaali. Ehkä enemmänkin kuin rockkonsertti. Mitään dialogia ei juuri ole, vaan tarina kerrotaan kappaleiden muodossa, kuin rockkeikalla. Hedwig kyllä höpisee kaikkea, mutta muiden esiintyjien rooli on lähinnä esittää bändin jäseniä. Puhereploja ei taida olla edes muilla kuin Yitzakilla. Ja tietty sitten Hedwigillä, sen show tämä kokonaan on.

En voisi kuvitella enää parempaa tyyppiä solahtamaan Hedwigin nahkoihin kuin Ola Salon. Ihan kuin rooli olisi räätälöity hänelle! Mies on sopivan androgyyni, ja kuin kotonaan peruukeissa, voimakkaassa meikissä, seksikkäissä hepenissä ja korkokengissä. Ola osaa laulaa, esiintyä, flirttailla, ja olla täydellinen Drama Queen! Aivan upeaa työtä. Ola todella ottaa yleisönsä, purskutellen vettä eturivin päälle ja hipsiessään siinä ihmisten hiuksia hipelöiden. Oli se sitten rokimpaa menoa tai tunteita raastavaa balladia. Aina yhtä hurmaava ja ihana.

Muukin porukka oli oikein soittotaitoista ja näyttivät sopivan rockhenkisiltä myös. Yitzakin roolissa on aina ollut nainen, vaikka hän on siis mies (eli drag-queen Israelista). Lisa Stadell hoiti tonttinsa erinomaisesti; ilmeitä, eleitä, kävelytyyliä ja vaatteita myöten. Lauluäänikään ei ollut pöllömpi.

Omaa esityksen seuraamista hankaloitti hieman kieli. Eli siis oma ruotsinkielenpuutteeni. Välillä Hedwig vuodattaa pitkiä monologeja, ja vaikka asian ydin tuli (ainakin useimmiten) selväksi, niin hienosäädössä ois ollut toivomisen varaa. Siksikin odotan tämän näkemistä englanniksi. Leffa on kyllä tilattu, mutta ei ole vielä näkynyt. Spotifystä olen kyllä kuunnellut useampaakin eri levytystä ahkerasti.

Tämä on aika lyhyt juttu, ilman väliaikaakin. Fiilis on kuin bändikeikalla, mikä se tietty niinkun onkin. Mua harmittaa kovasti kun istuin sellaisen 30-40 -vuotiaan naiskaksikon rinnalla, joista se mua lähin piti KOKO esityksen ajan puhelinta auki, aina parin minuutin välein sitä selaten. Voi helvatti... loin siihen murhaavia katseita sen sata kertaa, ei mitään vaikutusta. Miten kukaan viitsii tulla esitykseen ja sitten roikkua somessa koko ajan. Ja vielä aikuinen ihminen. Liput kuiteskin olivat aika kalliit. Se vähän häiritsi iltaa. Tai aika paljonkin.

Sen verran tämä vei mukanaan, että muistikirjaan olen kirjoittanut vain:

Peruukit! Puvut! Ola (ja tässä iso SYDÄN).

Kielimuuri.

Biisit hienoja.

No, siinä se ehkä pähkinänkuoressa olikin.

Hugo Hansen vastaa ohjauksesta ja Denise Holland Bethke koreografioista. Mutta erikoiskiitos pukusuunnittelija Annsofi Östbergh Nybergille ja peruukeista & maskeerauksesta Erika Nicklassonille. Vallan upeaa työtä.

Esityksiä oli vain toukokuun ajan, mutta hyvä uutinen: Hedwig on mahdollista nähdä lokakuussa vielä kolme kertaa Tukhomassa (17.-19.10.) ja Malmössä kahdesti (22.-23.10.). Osta liput täältä - et kadu! Menisin itsekin uudelleen jos vaan kalenteriin sopisi (17.10. voisi muuten sopiakin... eli hihkase jos kiinnostaisi lähteä!).

 

Tässä muutamia haastattelulinkkejä, tosin vain ruotsiksi, ken haluaa syventyä Göta Lejonin Hedwigiin tarkemmin. TV4 Nyhetsmorgon on mukana 3 esiintyjää, ja Kändis TV:ssä pääsemme hieman kurkistamaan kulissien taaksekin. Ja pari kritiikkiäkin/juttua: Svenska Dagbladet ja Sydsvenskan. Ja vetääpä Ola TV4:n studiossa pari biisiäkin Sugar Daddy ja Min Gamla Peruken (Wig in a Box). Juu, hienoa menoa.

Esityskuvien copyright Mattias Edwall
muut omia

*
Long story short
When I woke up from the operation
I was bleeding down there
I was bleeding from the gash between my legs
My first day as a woman
and already it’s that time of the month
But two days later
the hole closed up
The wound healed
and I was left with a one inch mound of flesh
where my penis used to be
where my vagina never was
A one inch mound of flesh with a scar running down it
like a sideways grimace
on an eyeless face
Just a little bulge
It was an angry inch

Alice i Underlandet / Kungliga Baletten 24.5.2016

Tukholmaan asti piti mennä tätä katsomaan! No ei suinkaan, vaan tämä tuli vähän niinkuin ylimääräisenä juttuna ohjelmistoon. Koska olin kuitenkin menossa katsomaan Hedwig and the Angry Inchiä, niin sitä tuli tuumattua, että samallahan sitä menisi katsomaan tätä balettiakin kun kerran Tukholmassa on. Ja kun olikin oikeastaan aika edullistä lentää mennen tullen. Yöpymispaikka oli vanha tuttu Skanstulls Vandrarhem, jota voin suositella kaikille enemmän kuin lämpimästi.

Olen tämän Christopher Wheeldonin koreografioiman Alice's Adventures in Wonderland -baletin nähnyt DVD:ltä. Juurikin saman version, sillä se oli siirretty Tukholman Kuninkaallisen Balettiin sellaisenaan. Siis puvustus, lavastus, kaikki oli kopiota Royal Ballet'n muutaman vuoden takaisesta versiosta, mistä tuo taltiointikin on (2011). Replica-versio siis, kai balettienkin osalta voidaan sellaisesta puhua?

Joby Talbotin musiikki on kauhean monipuolista ja hupsuttelevaa. Musta tää toimii tosi hyvin niin lapsille kuin aikusillekin. Ja sehän on aina erinomaista. Kiitos siitä osittain kuuluu myös ohjaaja Nathan Brockille. Yllättävän vähän lapsikatsojia kuitenkin oli nyt. Sen sijaan englantia puhuvia katsojia tuntui olevan tosi paljon.

No jokatapauksessa. Elämäni ensimmäinen vierailu kauniiseen Kungliga Operan -taloon. Ja oli se hieno, herranjestas! Oli kultaa ja oli punaista ja samettia ja silkkiä ja ties vaikka mitä. Tältähän sen oopperatalon kuuluu näyttää. Siis perinteisen, kyllähä Helsingin oopperatalokin hieno on, mutta hyvin eri tavalla. Ja mitkä näköalat! Tänne haluan tulla uudelleen...

Alice I Underlandet -balettikin oli vallan hieno. Näin livenä toki hienompi kun televisioruudulta. Visuaalisuus ja nerokkaat lavastusjutut ja -jipot ovat varmaan se mieleenpainuvin asia. Ja puvut! Bob Crowley vastasi niistä kaikista. Tässä oli nukkeja ja magiaa ja temppuja ja projisointeja ja vaikka mitä! Ne visuaaliset kikat olivat kyllä hienoja, ja hetkittäin tuntui että jääkö tanssi niiden varjoon kokonaan. Kaikin puolin värikäs ja vauhdikas esitys.

     

Mutta kyllä tässä hienoja tanssikuvioitakin oli, ei sillä. Alicen nimiroolissa tanssi Mayumi Yamaguchi. Samainen nainen muuten palkittiin esityksen lopuksi, kun hänet valittiin Baletin vuoden tanssijaksi ja kukitettiin heti siinä.

Herttasotilaan/Jackin roolissa tanssi Dmitry Zagrebin, oikein hyvä hänkin. Mutta jotenkin Valkoinen Kani/Lewis Carroll eli Dawid Kupinski iski muhun tyylillään. Pascal Jansson oli myös oikein mainio Kreivittären roolissa. Nadja Sellrup oli hyytävän tyly Herttakuningatar.

Lewis Carrollin kirjoittama lastenkirjallisuuden klassikko lienee kaikille tuttu? Ellei ole, niin suosittelen tutustumaan lämpimästi. Alkukielellä se voi monelle olla aika haasteellista luettavaa, meinaan lorua, riimiä ja hauskoja uudissanoja piisaa. No, samoja juttuja on toki suomennoksessakin. Anni Swanin ensimmäisestä suomennoksesta on kulunut jo 110 vuotta. Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner suomensivat sen uudelleen 1974. Alice Martin suomensi 1995 ja Tuomas Nevanlinna 2000.

Liisa seuraa kania koloon ja seikkailee sitten mitä eriskummallisissa paikoissa ja tapaa kaikenlaista ihmetyyppiä. No se Valkoinen Kani tietty, ja Hullu Hatuntekijä ja Herttakuningatar kuninkaineen ja sotilaineen, Irvikissan ja kaikki. Tykkäsin kun tässä oli se Lewis Carroll-hahmo myös mukana, punaisine laseineen, muuttuen Valkoiseksi Kaniksi, ja lopulta taas takasin mieheksi...

Irvikissa oli toteutettu hienosti, monesta eri "palasta" runko ja mustapukuiset nukettajat liikuttivat sitä sulavasti. Alicen aivastaessa palat hajosivat ja koko kissa joutui järjestäytymään uudelleen. Teurastamo oli aika karmaiseva paikka asukkaineen ja lihamyllyineen. Flamingoilla ja siileillä pelattava krokettimatsi oli hauska. Siileinä oli pieniä balettikoululaisia, kuten myös flamingomailoina.

Mua harmittaa kovasti kun en tiedä tanssiko Calum Lowden lainkaan! Olen pitkään haaveillut hänet näkeväni; mies kun on tanssinut nyt muutamia vuosia Tukholmassa. Kuka kumman Calum? No, veljensä Jack Lowden on erinomainen näyttelijä jonka olen pari kertaa nähnyt Lontoossa teatterissa (ja joka muuten on isossa roolissa Yle1:llä 23.8. alkavassa BBC:n loistavassa suursarjassa Sota ja Rauha). Toisaalta promokuvissa hän ainakin on mukana (tuossa ylläolevassa Herttakuningatarta vasemmalta kiinni pitävä).

Kolmituntisena tässäkin oli 2 x 25 minuutin väliaikaa. Kerkesi hyvin kiertelemään talossa ja ojentelemaan jalkojaan. Vaikka paikat 2. parven eturivissä olivatkin melkoisen hyvät. Naisten vessastakin oli hulppea näköala, ja jostain syystä jättikokoinen ikkuna oli apposen auki. Eikä mitään ristikkoa tai muuta putoamisestettä. Hui!

Noilla kummankin maan kuninkaallisen oopperan/baletin sivuilla on haastatteluja ja juonikuvauksetkin. Linkit niihin oli tuolla jutun alussa. Ja on muuten aika maagista että on oma illuusiokonsultti esityksellä, tässä tapauksessa Paul Kieve.


Esityskuvien copyright Karl Thorborg, muut omia

Frankenstein / Royal Ballet 23.5.2016

Tätä esitystä olin odottanut kuin kuuta nousevaksi siitä asti kun kuulin että tämmöinen on ylipäätään suunnitteilla. Lipunkin ostin joskus tammikuussa. Meitä oli lopulta Hämeenlinnan Bio Rexissä vain kuusi katsojaa; harmi ettei suurempaa väkijoukkoa kiinnostanut. Olisi todellakin kannattanut. Mutta hieman myöhemmin julkaistiin tieto että tämä ilmestyy jossain vaiheessa DVD:lläkin! Hienoa!

Niin joo. Tämä Royal Ballet'n versio Mary Shelleyn Frankenstein -romaanista on koreografi Liam Scarlettin ensimmäinen kokopitkä baletti. Lyhyempiä teoksia mies on toki tehnyt aiemminkin. Niistä olen ainakin nähnyt lyhyen Viscera-teoksen. Mulla ei ollut oikein mitään odotuksia, siis esimerkiksi miten tämä vertautuu muihin Frankenstein -versioihin. Moni tuntui vertaavan Danny Boylen ohjaamaan muutaman vuoden takaiseen teatteriversioon. No oli tämä tosi erilainen. Tämä keskittyi hyvin paljon Victor Frankensteiniin, ja tämän suhteeseen/romanssiin Elizabethin kanssa. Herran luoma hirviö jää vähän statistiksi, mikä on suuri harmi, sillä tässä olisi ollut mahdollisuuksia vaikka mihin. Olio on meinaan paljon kiinnostavampi hahmo ja tarjoaa enemmän esimerkiksi kehitystä persoonana.

Tarinahan on tuttu: eksentrinen lääketieteen opiskelija päättää kuollutta äitiään surressaan kokeilla kuolleiden henkiin herättämistä, mutta tuloksena onkin hirviö. Pelästynyt Victor ajaa luomuksensa pois, mutta tämä jäljittääkin "isänsä" takaisin Geneveen ja palaa piinaamaan ja kostamaan. No Victorin rakkaimmathan siinä kärsii, tottakai.

Laura Morena tanssii Elizabethin roolin. He ovat Victorin kanssa varttuneet yhdessä (ja esityksen alussa heidät nähdäänkin lapsina) ja suhde syventyi rakkaudeksi vasta myöhemmin. Federico Morelli on sitten Victor. Haastattelussa hän puhuu miten paljon Victor ikävöi äitiään. Ja osittain varmaan juuri läheisen kaipuu ajaa Victorin tuhoisalle matkalle luomaan uutta elämää, tai ainakin herättämään vanhaa elämää henkiin. Nämä kummatkin jäävät jotenkin vaisummiksi, taustalle, vaikka Victor onkin lavalla melkein koko ajan.

Hirviön upean roolin tanssinut Steven McRae tulkitsee roolihahmoaan rakkaudennälkäiseksi. Olio ei muuta kaipaa luojaltaan kuin rakkautta ja hyväksyntää, mutta Victor vain torjuu tämän. Musikaalisuus on iso osa balettia, erityisesti McRaen mielestä Scarlettin baletteja. Baletin taiteellinen johtaja Kevin O'Hare naureskeli väliaikahaastattelussa miten Steven on esittänyt paljon prinssejä ja nyt on luvassa hieman erilainen rooli. Ja ihan tunnistamattomaksi mies onkin maskeerattu. Olion puku on groteski kaikkine arpineen ja muineen, ja se jättää myös paljon paljasta pintaa (ja ihoonkin on maalattu arpia). Ja harmikseni ihana punainen tukkakin on peitetty arpisen kaljun alle, pöh.

Kaikki tanssivat todella hienosti, tottakai. On näyttäviä joukkokohtauksia palvelusväen, lääketieteen opiskelijoiden ja tanssiaisvieraiden esittäminä. Victor tanssii anatomiasalissa upean soolon. Tykkäsin kauhesti myös Victorin pikkuveljeä Williamia esittäneestä Guillem Carbera Espinachista, mikä iloinen nuori mies hörökorvineen ja leveine hymyineen. Ja loistava tanssija! Tällä oli lastenhoitaja Justinen (Meaghan Grace Hinkis) kanssa ihania duettoja. Sellaisia elämäniloisia. Ehkä siksi kummankin ankea kohtalo tuntui vielä kurjemmalta, koska sitä heidän pursuavaa elämäniloa oikein korostetaan. Vielä vaatteillakin: William kirkkaanpunaisissa.

Victor ja Elizabeth myös tanssivat yhdessä, vaikka Victor onkin vajonnut jonkinasteiseen synkkämielisyyteen kotiin palattuaan. Ja kaikkea tätä Olio kyttää puun takana, vaanii kaikkia... Eniten minua kyllä koskettaa Olion tanssi. Hän koittaa imitoida Victorin liikkeitä, ja alun kömpelyys vaihtuu sulavammaksi. Steven McRaen tanssi on väkevää, ilmaisuvoimaista ja kaunista. Kun hän tanssii yksin ja kun hän tanssii Williamin kanssa. Victorin opiskelukaveri Henry (ihan hirveän hyvä Alexander Campbell) on tullut tämän kanssa Geneveen ja tanssii myös upeita pieniä sooloja.

Kolmannessa näytöksessä Olio tanssii hienon dueton myös Elizabethin kanssa. Heidän tanssinsa onkin intohimoisempaa ja dramaattisempaa kuin Victorilla ja tuoreella vaimollaan. Ehkä kuitenkin kaikista koskettavin on lopussa tapahtuva Olion ja Victorin tanssi yhdessä. Olio hakee hyväksyntää ja rakkautta, mutta Victor on kykenemätön siihen. Kasvojen ilmeet ja koko liikekieli on niin riipaisevan kaunista, että taas saa kaivaa nenäliinoja esiin. Hetkellisesti Victorkin antautuu tanssimaan, ja luoja ja luomus saavat yhdessä aikaan upean elämyksen. McRae on fysiikaltaan liki täydellinen. Mutta loppu, se on niin riipaisevan kaunis ja surullinen, että sydän meinaa pakahtua.

Lowell Liebermannin säveltämässä musiikissa oli niin rauhallisempia, romanttisiakin sävyjä, ja sitten taas sopivan hurjaa, synkkää ja dramaattista. Erityisesti kun oli Olion vuoro tanssia. Kun Victor ja Elizabeth ovat lapsia ja nuoria ja vastarakastuneita on musiikki sen mukaisesti kevyttä ja ilmavaa. Hirviön luomishetkellä on sitten suuria tunteita musiikissakin. Illan kapellimestari Koen Kessels sanoi väliaikahaastattelussa että musiikki on teknisesti aika vaativaa ja koska esityksellä on pituutta liki 3 tuntia (toki kahden väliajan kanssa) niin se vastaa neljän konserton peräkkäistä soittamista. Ja valssikohtaus on puhdasta Tsaikovskia, pienenä kunnianosoituksena baletin mestarisäveltäjälle.

Lavastuksesta ekstramaininta John MacFarlanelle, meinaan hienolta näyttää. Sama heppu on suunnitellut myös taianomaisen kauniit puvut. Tykkäsin kovasti siitä miten esimerkiksi muilla lääketieteen opiskelijoilla oli pliisut pastellisävyiset tai hailakat asut, mutta Victor oli mustissa. Ja sama korostui Williamin syntymäpäivillä, taas vieraat olivat vaaleissa, juhlasankari punaisessa ja isoveljensä kokomustissa. Kolmannen näytöksen häätanssiaisissa on vieraidenkin puvuissa väriä; tummaa punaa, tummaa vihreää ja tummaa liilaa. Ja hääpari valkoisissa. Ja sitten häihin ilmaantuva Olio, punaisissa housuissa ja takissa, ihan kuin korvaten Williamin niillä. Miten hän soluttautuu tanssimaan häävieraiden joukkoon! Ja saa Victorin pikkuhiljaa sekoamaan.

Jo esirippu (tai se väliverho) on upea pääkalloineen ja Victorin muistiinpanokirjoituksineen - ne on siihen heijastettu. Toisen näytöksen alussa kallo vielä kääntyy katsomaan yleisöä. Kolmannen näytöksen alkaessa kallo on saanut lihaksia ympärilleen, ja silmänkin, ja on siten vielä hurjemman näköinen. Sade ja tuuli on tehty projisoinneilla ja äänillä. Projisointeja on muutenkin aika paljon. Myös Ingolstadin yliopiston anatomianluokka on todella hieno paikka, pieniä yksityiskohtia myöten. MacFarlanen naapuri sattui keräilemään kaikenlaisia kapistuksia ja viktoriaanisen ajan teknisen näköisiä vimpaimia, ja lainasi niitä tähän. MacFarlane halusi saada Steven Spielbergmäistä tunnelmaa.

Esityksessä nähdään myös erilaisia silmänkääntötemppuja muutamia, esimerkiksi kun Victor rakentaa luomustaan, ja miten se yhtäkkiä muuttuukin eläväksi! Siinä kyllä kipunoi ja räiskyy kun olio herää henkiin.

Näissä ROH-balettitaltioinneissa on ihana bonus, kun on haastatteluja ja kaikkea ekstraa ennen ja jälkeen esityksen ja väliajoilla. Darcey Bushell ja Ore Oduba jututtavat niin tanssijoita, illan kapellimestari Koen Kesselsiä, säveltäjä Lowell Liebermannia, baletin taiteellista johtajaa Kevin O'Harea kuin toki Liam Scarlettiäkin. Osa on nauhoitettu etukäteen ja osa livehaastatteluja. Tämä esitys on muuten taltioitu edellisellä viikolla eli 18.5. Jos kiinnostaa nämä haastattelut, niin taitavat kaikki olla katsottavissa kotisivuilla.

Tämä on tainnut saada aika ristiriitaisia kritiikkejä, mutta minä pidin ihan kauhean kovasti.


Valokuvien copyright Andrej Uspenski (ekat 3 ja vikan) ja Tristram Kenton (loput), paitsi Dave Morgan Victor & Elizabeth -kuva ja Emma Kauldhar Olio & Elizabeth -kuva.

Koko stoori / Sorin sirkus 22.5.2016

Sorin Sirkuksen joulushow on monivuotinen tuttu, mutta jostain syystä opiskelijoiden tähdittämä kevätkauden päätös on jäänyt tätä ennen katsastamatta. Mutta olenpas tyytyväinen että menin! Tosi hienoa ja taitavaa porukkaa, jo ihan 4-vuotiaista alkaen. Käsikirjoituksesta vastasi Tytti Vuolle ja ohjauksesta hänen apunaan Juha Helppikangas.

    

Kivaa että tässäkin on juonellinen tarina, jonka mukana kuljetaan numerosta toiseen. Sen ytimessä on pieni kaveriporukka, jotka kulkevat ihmeellisistä seikkailuista toisiin. Yksi pojista tuli lopultakin hyväksytyksi ryhmään, hienoa! Mutta matkalla tutustuttiin mitä ihmeellisimpiin ja taitavimpiin tyyppeihin!

   

Esityksen aluksi nähtiin vielä yksi syventävien opintojen päättötyö kun Sanni Mattila esitti kauniin Hanging Tree-nimisen trapetsinumeron. Lyhyestä virsi kaunis, mutta olipas nättiä. Ja musiikkikin sopi kuin nenä päähän.

Itse esitys polkaisi käyntiin sairaalanumerolla jossa yhdteltiin trampoliinia ja jongleeraamista vauvoilla. Kyllä, luit aivan oikein... Tosin ne olivat onneksi vauvanukkeja. Siitä siirryttiin mehiläisten numeroon, ja he näyttivätkin olevan kaikkein pienimpiä sirkustelijoita. Mehiläisryhmässä esiintyivät Marakatit, Merileijonat, Kirput ja Ratsut. Sorissahan kaikilla ryhmillä on joku eläinnimi. Kauhean haastavia temppuja ei nämä olleet, mutta varmasti ihan riittäviä 4-vuotiaille. Kuperkeikkoja ja semmoista, kunnes iso hämähäkki ajaa mehiläiset pois.

Välillä ollaan koulussa välitunnilla hyppimässä narulla, sitten tehdään pyramidejä. Retkellään nuorten poppoo törmää kahteen outoon turkoosiin tyyppiin, ja nämä taikovat esille näppäräsormisen taikurin, jolta saa maagista taikajuomaa...

On taiturointia tangolla, köydellä, liinalla... Akrobatiaa ja trapetsinumeroa. Taikajuoman vaikutuksesta kaveriporukka muuttuu jättikokoisiksi (ihanat jättikokoiset Reino-tohvelit!). Tulee mieleen Liisa ihmemaassa kaikkine koonmuutoksineen.

Ryhmä majavia (varmaan sitten ne toiseksi nuorimmat osallistujat) tasapainoilee ryhmänä rola bola-laudalla ja pelkillä niillä rullillakin, Vauhdikasta menoa!

Monet esiintyjät on puettuja johonkin eläinhahmoihin. Paritrapetsissa taitavat lepakot (?). Ja toinen turkoosityypeistä (nimeltään Aapo) yksipyöräili. Kolme pupua akrobateerasi tuolin kanssa ja ilman. Oravat vetävät pariakrobatiaa ja jalkajongleeraustakin nähdään. Yksi hauskimpia juttuja oli jättikokoiset nukkehahmot Frozen, Teenage Mutant Ninja Turtles (miksi niitä oli vaan 3 muuten?) ja Barbiet. Ja Superman! Ja nämä heräävät henkiin! Superman vetää rola bolalla Lumikin kanssa, barbiet tekevät pyramidejä ja Turtlesit vetävät huikeita voltteja. Hienoa!

   

Lopuksi Turtlesin ajat vielä pois lapsijoukkoa kiusanneet yksipyöräisahdistelijat, ja saavat siitä palkinnoksi jättimäisen pizzapalan! Nam! Kolme liskoa vetää käsilläseisontaa ja sitten vielä karhukaksikko taituroi diabololla. Kyllä on taitavia elukoita.

Finaalissa tarina saa onnellisen lopun (tietenkin) kun kadonneet lapset palaavat oikeankokoisina koteihinsa, Reino-tohvelikin kutistuu entisekseen ja sujahtaa ohikävelevän kundin jalkaan. Ja nyt koulun pihalla kaikki leikkivät yhdessä.

Taas kerran on pakko sanoa että Sorin Sirkuksen valoshow on vertaansa vailla. Ville Finnilälle kaikki palkinnot ja mitalit. Huh miten näyttävää! Musiikkivalinnat olivat myös hyvin taitavasti valittu, sopien kuhunkin ohjelmanumeroon loistavasti.

Jätti-isot kiitokset koko työryhmälle ja ennenkaikkea huikean lahjakkaille esiintyjille! Olipas ihana ilta Sorilla, taas kerran. Kuvat otin muuten ihan itse. Ja hei, Sorin Sirkuksen joulushow-liput tulevat myyntiin taas 1.9. ja kannattaa olla siis varkkuna silloin.