Esityksessä ei puhuta mitään, mutta erilaisia ääniefektejä on senkin edestä. Lisäksi ei nyt ihan kieliummikko voi olla, koska kirjailija naputtelee läppärillään tarinaa ja pääsemme lukemaan tekstipätkiä projisointina (englanniksi onneksi, eikä ranskaksi tai norjaksi). Niitä, siis projisointeja, käytetään muutenkin tosi paljon, ja tosi hienosti. Visuaalisesti tämä on enemmän kuin nautinnollista. Nukettajia on kolme (Aitor Sanz-Juanes, Andreu Martinez-Costa ja Pierre Tual) ja on ihan käsittämätöntä miten he näitä nukkeja liikuttavat ja operoivat. Välillä kaikki kolme yhden nuken mestareina, välillä lavalla on yhtäaika kahdeksankin aikuisen ihmisen kokoista nukkea, jotka kaikki ovat "elossa" yhtäaikaa, tai ainakin siltä katsojasta vaikuttaa.
Nuket sitten. Huh. Ihan käsittämättömän hienoja ja ne ihmisen kokoiset ihmishahmot ovat samalla todentuntuisia että vähän pelottaviakin. Yksin tuolille jätetty heppu näytti ihan siltä kuin se heräisi hetkenä minä hyvänsä. Silmät olivat myös mustat ja kun ne hitaasti avautuivat tai sulkeutuivat... iik. Samalla siis oudon kiehtovia ja kauniita, että painajaisiin tunkevia. Ja miten upeasti nuket neulovat, sekoittavat kahvia kupissa, kantavat bensakalenteria tai pyyhkivät pölyjä huiskalla. Ihmishahmojen lisäksi oli myös sympaattinen hirvi (jonka mahasta kaivettiin keuhkosyöpää sairastava isä) ja kovin karmaiseva jättisusi punaisine silmineen (lisää painajaismateriaalia). Upeaa! On hienoa katsella miten periaatteessa ilmeetön nukke viestii hirveää himoa bensakanisteriin, pelkillä liikkeillä.
Tässä esityksessä yhdistyy arkinen elämä, niin onnettoman nuoren miehen, joka kuuntelee heviä ja polttelee naapurien taloja, kuin sitten sen kalsareillaan läppäriä naputtavan kirjailijankin. Kaikki mistä kirjailija kirjoittaa liittyy jollain tavalla tuleen ja liekkeihin, tuhkaan ja palamiseen. Sattumaako? Hetkittäin on ehkä vaikea seurata tarinaa, onko tilanteessa nyt se kirjailija vai se onneton pyromaanipoika. Susi sekä haluaa syödä että olla kaveri... kumpaa sitä nyt uskoisi. Ehkä se ristiriita oli pojan päässä. Pään sisällä (painajaisissa?) peto kamppaili, kuiskutti pahojaan, houkutti. Lopulla kirjailija ja pyromaani taistelevat, ihan fyysisesti. Lopulta toinen palaa, sisältäpäin.
Jos perheessä joku sairastuu, oli se sitten henkistä tai fyysistä laatua, niin koko perhehän siinä on mukana. Perhetragediaa korostaa vielä se että Dagin isä on palomestari. Esityksen jälkeen mielessä pyörii monenlaisia kysymyksiä ja ajatuksia. Tiesikö Dagin äiti jollain tasolla että se on hänen poikansa joka on syyllinen? Se paha hirviösusi viettelee ja uhkaa niellä pojan, kuuliko Dag ääniä jotka käskivät polttaa taloja? Nukettajat lomittuvat tässä hienosti mukaan, koska hekin ovat välillä rooleissa, eivät pelkästään nukkien takana.
Valoilla on iso merkitys nukketeatterissa, koska ihmiset jäävät useimmiten taustarooliin/varjoihin ja pääosassa ovat nuket. Tässä näkökulmaa kuitenkin vaihdettiin välillä, ja ihmiset olivat myös ihmisinä mukana. Siis siirtyivät ikäänkuin nukettajista näyttelijöiksi lennossa. Valot olivat siis normaalia tärkeämmät. Ja toimivat siis tosi hyvin. Valojen ja projisointien lisäksi tässä käytetään paljon savua (ei savua ilman tulta). Lavastukset ovat kätevästi liikuteltavia, ja esim. katossa killuvat pikkutalot ovat hieno oivallus, varsinkin palaessaan.
Ohjaamisesta vastaa norjalainen Yngvild Aspel. On ollut varmaan mielenkiintoinen prosessi tämmöinen kansainvälinen yhteistyö joka yhdistää niin monia elementtejä. Aamulehtikin kirjoitti tästä esityksestä. Anne Välinoron mielestä Ashes on vuosikymmenen parasta teatteria, ja komppaan kyllä! Ai niin, musiikkivalinnat olivat mitä parhaita!
Kuvien copyright: Plexus Polaire
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti