Lutkovno Gledališče Ljubljana: Session Bulgakov / Teatteri Mukamas, Mukamas-festivaali 13.9.2024

No niin, mainion Macbethin jälkeen heti perään toisen klassikon kimppuun. Slovenialainen Lutkovno Gledališče Ljubljana tulkitsee Bulgakovin Mestari ja Margarita/Saatana saapuu Moskovaan -kirjaa antaumuksella. Kolme eläinkuoseihin ja epämääräisiin rytkyihin pukeutunutta äijänkörilästä, karvaisia ja rumia, saapuu täpötäyden katsomon eteen Mukamaksen näyttämötilaan. Lavalle on sullottu tavaraa rumpusetistä tavaroita pursuilevaan kirjoituspöytään. Tunnissa keretään kaikkea mahdollista - Session Bulgakov on varsinainen runsaudensarvi esitykseksi.

Runsaus on myös pieni haitta, koska kaikkea on niin paljon, niin katsoja on hieman hukassa mihin tarttua. Esitys oli paljon kaikkea ja nukketeatteri oli vain pieni osanen kokonaisuutta. Ehkä musiikillinen performanssi olisi lähin kuvaus. Nämä äijänkörilää Gašper Malnar, Miha Arh ja Filip Šebšajevič nimittäin musisoivat, samalla kun "tutkivat" tapausta, siis mitä Bulgakov oikein kirjoitti. Mukana vilisevät Ješua ja Pontius Pilatus, runoilija Bezdomnyi, Wolandin seurue ja muitakin kirjan hahmoja. 

Tämä omituinen esiintyjäkolmikko tutkii lähinnä kai Berliozin kuolemaa, mutta samalla tulee sivuttua kirjan tapahtumia muutenkin. Puhetta piisaa, sloveniaksi, mutta tekstitys juoksee taustakankaan yläosassa. Siis silloin kun se näkyy, koska valot heijastavat ikävästi tekstin päälle välillä.

Välillä musisoidaan ja sitten taas vedetään jotain ihan sekopäistä meininkiä "tutkimuksen" nimissä. Ješuan ristinkanto toteutetaan urheiluselostuksena, ja kaikenlaista ihan himmeää touhua. Vaikka tämä on tosi sekavaa niin silti äärimmäisen hauskaa ja viihdyttävää. Trio on kuin sähköiskun saanut, sen verran säpäkkää menoa. 

Matija Solce on ohjannut mutta lopputulema on sellainen sillisalaatti että paha sanoa miten hyvää työtä hän on tehnyt. On tämä tosi kekseliäs, miten kaikkea tavaraa on saatu hyödynnettyä kertomuksen luomisessa. Puhuvia tupakka-askeja ja stetoskooppeja, varjoteatteria ja kippuraviiksiä. Ja perinteisiä kirjoituskoneita hyödynnetään paljon, kotoisaa naputusta.

Tarttee todeta että ihan kaikkea en ymmärtänyt, kielestä tai meiningistä, mutta se ei haitannut menoa lainkaan. Sen verran rosoista ja rouheaa oli että kyllä tästä nautti täysin siemauksin. Saimme iloksemme vielä upeita rumpu- ja bassosoolojakin. Yleisö oli kyllä ihan pähkinöinä miesten menosta. Hauskaa! Tämmöstäkin poikkitaiteellista voi nukketeatteri olla.

Esityskuvien copyright: Miha Fras & Jaka Varmuž.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

La Fille du Laitier: Macbeth Muet / Hällä-näyttämö, Mukamas-festivaali 13.9.2024

Jos ajattelin edellisen päivän huimassa Macbeth-tanssiesityksessä että miten on mahdollista puristaa Macbeth 1,5 tuntiin, niin nyt sitten selvittiin alle tunnissa! Erittäin hyvin mahdollista näemmä sekin. Kanadalainen kaksikko La Fille du Laitier tekee Macbethistä suorastaan ratkiriemukkaan esityksen, nukketeatteria mykkäelokuvaestetiikalla. Ihan huippua että Mukamas-festivaali on tämän Suomeen tuonut. En muista koska olisin nauranut missään esityksessä näin paljoa. Ja kyseessä on kuitenkin tragedia!

Marie-Hélène Bélanger Dumas ja Simon-Pierre Lambert ovat huipputaitavia esiintyjiä, jotka vetävät kahdestaan kaikki näytelmän roolit. No, aika paljon rooleja on karsittu, mutta toimiva esitys tämä on. Apunaan heillä on iso liuta rekvisiittaa eli paperilautasia, patakintaita, kananmunia (paljon!), tekoverta, taskulamppuja... Paperirullan avulla luodaan tekstiplansseja, kuin mykkäelokuvissa ikään. Hahmot esitellään myös sillä. Tunnelma on muutenkin hyvin elokuvamainen. Banquo on paperilautanen mihin on maalattu kaksi pyörylää, Macduff lätkähanska ja rouvansa patakinnas ja sitä rataa. Paphvista ja paperista saa ihan toimivia nukkeja. 

Vain mielikuvitus on ollut rajana kun Bélanger Dumas ja Jon Lachlan Stewart ovat tämän esitykseen luoneet ja jälkimmäinen ohjannut. Hän vastaa myös äänisuunnittelusta mikä onkin hienosti mietitty. Pieni ping-ääni aina kun kohtaus vaihtuu - vaan mitä tapahtuu kun pingausääni juuttuu päälle ja kohtaus ei vaihdukaan?

Esiintymisasuina on kokovalkoiset ja päällä kumiessut. Ihan fiksu ratkaisu, nuo suojapuvut. Tässä monenlaiset tavarat roiskuvat ja sottaavat. Ja valkoinen toimii hienona kontrastina punaiselle. Hällän lavakin on fiksusti verhoiltu pressulla. Varsinaiset verikekkerit siis, ja aika munarikkaatkin. Varsinkin lopussa kun aletaan riisumaan vaatteita ja varautumaan uimalaseilla koska nyt lentää veri!

Esiintyjät ovat tarpeistopöydän takana kuin kokkiohjelmassa ikään, ja ehkä tämä vähän sellaistakin muistuttaa. Cédric Lord on suunnitellut lavastuksen. Tekstiplanssit ovat englanniksi, mutta vilahtaa siellä suomikin. Kuvissa on muuten toinen esiintyjäkaksikko, eivät nämä Tampereella nähdyt.

Macbethin juonikuviot käydään kaikki läpi, vaikkei puhutakaan mitään. Sen sijaan musiikki puhuu! Biisejä, tai oikeastaan pätkiä niistä, kuullaan kymmeniä ja kymmeniä. Klassista, diskoa, jazzia, säkkipillejä. Björkin It's Oh So Quiet ja Simon & Garfunkelin Sound of Silence sekä alkuperäinen Ghostbusters-tunnari (toki kun Banquon haamu näyttäytyy ensimmäisen kerran). Ihan himpskatin hienosti mietittyjä nämä musiikit.

Vaikka tämä on periaatteessa nukketeatteriesitys niin nukettajat ovat itsekin varsin aktiivisesti mukana ihmishahmoinakin. Hienoja oivalluksia ja ideoita koko esityksen ajan, sai hykerrellä katsomossa onnesta. Prologeissa esitetään Macbethien arki ensikohtaamisesta seksielämään (aggressiivista panemista) ja siihen kontrastina Banquon ja Macduffien perhearki (herkkää ja hellää lintujen liverryksen säestyksellä). Ne munat ovat tässä avainasemassa (ne ovat siis lapsia, jotka joko saavat kölliä isossa kimppapedissa sisarusten kanssa, tai vastaavasti rikkoutua jo heti synnyttyään).

Ei tämä pelkkää naurua ja auringonpaistetta toki ole. Macbethin ja Ladynsä lapsettomuus kalvaa pariskuntaa selvästi ja vallanhimo toki myös. Mutta oli tämä kyllä hilpein versio näytelmästä minkä olen nähnyt kirjaimellisesti kymmeniä kertoja lavalla. Aivan huippu! Esitys on jo kiertänyt useita vuosia maailmalla, ja toivon hartaasti että sen vielä joskus jossain kohtaisin. Meni heittämällä mun Macbeth-suosikkitulkintojen kärkijoukkoon.

Esityskuvien copyright La Fille du Laitier. 
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Much ado about nothing / El Local E.C., Mukamas-festivaali 17.5.2018

Alunperin tämä oli yksi Mukamas festivaalin esityksiä mitä odotin melkeinpä eniten. Koska Shakespeare. Valitettavasti ihan kaikkea haluamaani festivaaliohjelmistosta en saanut allakkaani sopimaan, mutta tämä oli pakko nähdä. Kahdesta esityksestä toinen ei onnistunut viikonlopun Turun tuomarointireissun takia, joten siksi oli pakko lähteä Tampere Filharmonian konsertista väliajalla että ehti esitykseen yhdeksäksi.

Harmikseni täytyy todeta että ei ehkä ollut sen väärtti. Espanjalainen El Local E.C. on David Espinosan yhden miehen show. Ideointi, ohjaus ja esitys sekä lavastus, kaikki omaa työtään. Kuten myös osuutensa musiikista ja äänistä ja videoista. Monipuolinen tekijämies siis. Ajatuksena oli esittää Much ado about nothing -nimikkeen alla kaikki Shakespearen näytelmät. Tosin festivaalin ohjelmalehtisessä mainitaan vain 11 tunnetuinta, mutta saattoi siellä seassa muitakin vilahtaa. Oli niin vaikea tietää, sillä vaikka luulen tuntevani aika monta Shakespearen näytelmää kohtuuhyvin, niin ohi meni ja kaukaa. Siis muutamia viitteitä näytelmiin löysin, mutta enin osa meni ihan hutiin.

Sääli, koska yritystä oli. Mukamaksen (vai Mukamasin?) pieni katsomo oli ääriään myöten täynnä ja kuuma oli! Kaikkien katseet olivat nauliutuneet isoon senkkiin/lipastoon, joka oli täynnään toinen toistaan oudompia nukkeja. Eri kokoisia ja näköisiä, jotka tulivat kyllä vajaassa tunnissa tutuiksi. Ison osan esitystä loivat valot (ja varjot), sekä videokuvaus. Nuket olivat oikeasti aika staattisia, vain muutamat liikkuivat. Kaikki efektit tulivat muualta. Ukkosen tai sateen äänet nauhalta, kuten myös hevosten kavioiden kapseet. Ja jarremaista musiikkia.

Nauhalta tulivat myös satunnaiset englanniksi luetut Shakespearen säkeet. Tuttuja puheita oli muunneltu eli joku pätkä Macbethistä jatkuikin osalla jostain muusta näytelmästä. Siitä olin iloinen että myös suosikkini Henrik V oli päässyt mukaan, se kun ei ole mikään erityisen esitetty tai tunnettu, ainakaan Suomessa. Kun vielä koko esitys alkoi sillä niin odotukseni olivat korkealla.

Mutta mutta. Esitys oli sellainen että jos yhtään olisi migreeniin taipuvainen niin nyt olisi pamahtanut päänsärky. Vilkkuvia ja välkkyviä värivaloja, stroboja ja kaikenlaista härdelliä. Imelää suitsuketta. Kun muutenkin tilassa meinaa loppua happi ja on kuuma. Välillä musiikki raikaa ämyreistä niin että korvatulpat voisivat olla tarpeen jos istuisin eturivillä. Videokamera zoomaa sisään ja ulos, ja en ole varma sujautettiinko juomaveteen jotain psykedeelisiä ainesosia. Varjoteatteria, esineteatteria, mitäköhän tämä olisi. Espinosa ei ole varsinaisesti nukettaja, vaan ennemminkin kuvaaja ja valaisija. Tai esiintyjä. Onpa hän mukana miekan kanssa heilumassakin.

Moni kohtaus voisi olla melkein mistä hyvänsä näytelmästä. Rikhard III tai Hamlet; porukkaa kuolee. Tämä bongaa näytelmä -peli onkin viihdyttävin osio esityksestä. Diskovalot ja -musa, suuseksiä harrastavat Romeo ja Julia, Star Wars-nuket ja päänsä menettävä Mikki Hiiri häkissä. Välillä valokeila osuu orgioihin tai uskonnollisiin nukkeihin. Mitä tekee paavi tai Osama Bin Laden täällä? Onko haukkuva koiralauma viittaus Julius Caesar-näytelmän Mark Antonyn puheeseen: Cry 'Havoc!', and let slip the dogs of war? Paha sanoa. Ja ketä rumpali-pupu esittää? Kun siivilällä laitetaan jauhoja tms satulinnan päälle niin onko se Winter's Tale vai Richard III:n winter of our discontent? Ei voi tietää... Ja varsinkaan kun "lumi" muuttuu kokaiiniksi.

Espinosa kertoi meille esityksen alussa, että hän osti Lontoon Shakespeare's Globe Theatren aulakaupasta pikkiriikkisen kirjan, missä oli lyhennettyinä kaikki näytelmät - se toimi inspiraationa tälle teokselle. Vähän kuin se Sakespearen Kootut Theokset -esitys minkä olen parikin kertaa nähnyt. Mutta enemmän tämä toi mieleeni viime vuonna Helsingin Juhlaviikoilla näkemäni esityksen Birdie. Espanjalainen esitys muuten sekin. Mutta siinä missä se teki ison vaikutuksen, tämä Much ado about nothing jätti vain vaimean päänsäryn ja tarpeen saada raitista ilmaa.

       

Yritys hyvä kymmenen, mutta ei nyt ollut mun teekupillinen tällä kertaa. Oli tässä paljon kaikkea, mutta ehkä hieman liikaa. Älkää nyt ihan väärin ymmärretty - olihan tämä hienoa katsottavaa sinällään, mutta en vain sitten kai ymmärtänyt kaikkia viitteitä ja muutenkaan koko taiteellisuutta.


Esityskuvien copyright ??, nukkelähikuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Things Easily Forgotten / Xavier Bobés, Mukamas-festivaali 16.5.2018

Mitä ihmettä voi kirjoittaa esityksestä, mistä ei periaatteessa saisi kertoa yhtään mitään?

Minkäänlaista lehdistömateriaalia ei saa, tai yksityskohtia muutenkaan. Pressilipuista puhumattakaan. Espanjalainen Xavier Bobés on esittänyt vuosien varrella tätä yhden miehen juttuaan Things Easily Forgotten yli 700 kertaa, ja edelleenkään siitä ei hiiskuta mitään. Ei ennen eikä jälkeen esityksen. Uteliaisuuteni heräsi. Mikä ihme tämä tämmöinen on? Esityksiä Mukamas festivaaleilla oli peräti 10, ja lippuja oli vaikea saada. Onneksi se onnistui, ja kyllä sinne peruutuspaikkojakin oli tarjolla muutamille onnekkaille.

Jos katsojia otetaan kerrallaan vain viisi (5), niin ei ihme että lippua on vaikea saada. Mutta kyllä oikeasti kannatti! Reilu tunti ja loppukeskustelu. Ja toki alun tapaamistuokio puutarhassa. Puhelimet ja tavarat kerätään pois heti aluksi (näin saisi muuten tehdä useamminkin esityksissä!). Sitten on vain me, viisi keski-ikäistä naista ja Xavier.

Sen tarkemmin en erittele mitä Mukamaksen vintillä (Hellahuoneessa) teimme, mutta oli se Elämys. Olimme mukana matkalla mikä sai minut (ja kaikki muutkin) liikuttumaan, eläytymään, aistimaan, ajattelemaan, käyttämään hoksottimia... Silmänkääntäjä, taituri, tarinankertoja, meediomainen Xavier oli ikäänkuin henkioppaanamme tällä ainutlaatuisella matkalla. Välillä hän oli kuin uhkapelipöydän croupier, jakaen meille nähtäväksi sitä, tätä ja tuota.  Esitys täytti todellakin kaikki aistit ja kyllä tässä joutui (hyvällä tavalla) olemaan myös itse mukana esitystä.

Muistot, valokuvat, muistoesineet, vanhat lehdet. Mitä meille jää käteen menneisyydestä ja sen ihmisistä? Kuka meitä muistaa kun meistä aika jättää? Aloitamme matkan vuodesta 1942, ja pikkuhiljaa pääsemme sieltä nykyaikaan. Englanti ja espanja käyvät tutuksi, ja tunnen oppivani espanjalaisesta elämänmenosta ja kulttuurista tässä tunnin aikana enemmän kuin koskaan aiemmin. Ajankulua voi katsoa monesta eri näkökulmasta. Historialliset tapahtumat luovat kehyksen missä oman perheen ja suvun vaiheet tapahtuvat. Mikä on totta, mikä sepitettyä - sitä jäin myös pohtimaan. Kuinka paljon sitä itse muistaa ja kuinka paljon luulee muistavansa.

Bobés on todella vakuuttava ja vaikuttava esiintyjä. Hänen äänensä ja kädenliikkeensä hypnotisoivat ja välillä tuntuu kuin olisi mukana spiritistisessä istunnossa. Me kaikki katsojat ja Xavier olemme kuin yhtä perhettä. Things easily forgotten ei ole pelkkää esineteatteria, vaikka myös sitäkin. Eikä oikein nukketeatteriakaan. Performanssi. Intiimi, koskettava, ihmeellinen joka tapauksessa. Matka omaan sisimpään ja omaan historiaan. Mikrohistoria yhdistyy makrotasolle. Esityksen lopuksi saimme vielä upean, pysyvän muiston, jonka toteutus oli minusta todellinen ihme!

Olen hyvin hyvin vaikuttunut siitä miten meidät vihittiin tähän taikapiiriin ja pääsimme osaksi esitystä. Sain kokea tämmöisen elämyksen jota mietin (ja tirautin muutaman kyyneleenkin) vielä pitkään. Tämä kosketti minua jostain todella sisältä ytimestä.

Things easily forgotten toimii hyvin muistuttajana siitä että historiassa on paljon muutakin kuin vain isoja tapahtumia; sotia, kuninkaallisten hautajaisia tai vallankumouksia. Se on myös pieniä, arkipäiväisiä asioita. Jalkapallo-otteluita, rippijuhlia, syntymäpäiviä ja kotibileitä. Vaikka maailmassa on isoja asioita, on myös näitä pieniä, niitä mitkä helposti unohtuvat.

Sanomattakin lienee selvää, että jos jossain on mahdollisuus kokea tämä, niin älä epäröi. Kolmenkympin lippu oli todella pieni hinta tästä kokemuksesta.

Molier / Teatr Animacji, Mukamas-festivaali 16.5.2018

Puola taitaa olla yksi nukketeatterin suurmaita. Ainakin Teatr Animacji:n huikaisevan hieno ja hauska Molier on oiva esimerkki miten tehdään rohkeaa, rajoja rikkovaa, kulturellia ja teknisesti taitavaa teatteria. Esitys oli paljon muutakin kuin nukketeatteria; kuusipäinen esiintyjäjoukko oli mukana myös taitavina ihmisesiintyjinä. Loistavia miimikoita, taitavia koomikoita, upeita laulajia. Onko mitään mikä heiltä ei sujuisi? Ja jos tämän vuoden Mukamas festivaalin taso on tätä luokkaa niin oksat pois!

Reilussa tunnissa kerettiin tutkiskelemaan ranskalaisen näytelmäkirjailija Molieren elämää, perhettä, asemaa hovissa, sairauksia... Liitto nuoren naisen kanssa on skandaalinkäryinen, ja yksi jos toinenkin on kiinnostunut tämän... suloista. Moliere itse tekee kuolemaa, mutta senkin uhalla jatkaa Luulosairaan kirjoittamista. Tämä on loistava ihan muutenkin, mutta jos yhtään Molieren näytelmät ovat tuttuja, niin vieläkin lystikkäämpi.

Kuusi mustiin pukeutunutta esiintyjää vetää commedia dell'arte-vaihteen päälle samalla kun silmälasi/irtonenäsetin. Ja kun lasit lopussa lasketaan alas kasvoilta, palautuvat esiintyjätkin siviileiksi. Tavattoman hienosti toteutettu tämäkin pieni yksityiskohta. Turbovaihde pistetään silmään heti kättelyssä ja aikamoista kiitolaukkaa sujautellaan maaliin saakka. Moliere hoippuu toinen jalka haudassa, mutta kyllä se sieltä taas tokenee kun vähän potkii. Potenssiongelmia on, mutta "laiva purjehtii, vaikka purjeet ovat veltot". Kyllä tämä ihan oikeastikin on aikuisten esitys, vaikka enemmän kai sellainen pikkutuhma.

Väärinkäsityksiä, sanaleikkejä, huumoria, "vakavien" asioiden pilkkaamista... samoista elementeistä Molieren näytelmätkin rakentuvat. Esityksessä ruoditaan Molieren henkilökohtaisen elämän lisäksi myös yhteiskuntaa ja ajankuvaa, karikatyyrimäisten henkilöiden ja heidän liioiteltujen luonteenpiirteidensä avulla. Mutta samalla viihdytetään runsasta Hällän katsojakuntaa.

Nuket ovat groteskeja, ihmisen kokoisia, mutta alaosiltaan metallikeppiä tai sairaalaan pyörillä liikkuvaa tippatelinettä muistuttavia. Osa nukeista, kuten Molieren UHKEA emäntä, on aika viitteellinen. Nukkien silmät ovat kimaltavat ja kierot, mutta kummasti nämä tyypit heräävät henkiin supertaitavien nukettajien käsissä. Ja heidän äänensäsä! Huh! Jättimäistä ruiskua kantava koukkunokkainen lääkäri nauraa niin karmaisevalla käkätyksellä että en haluaisi kohdata häntä edes valoisalla kujalla. Välillä sisäkkö-Toinette ottaa oman naamionsa pois, ja kommentoi yleisölle tapahtumien kulkua... Kuningas Ludvig XIV on pöyhkeä ja aristokraattinen, kuinkas muuten. Kun hänelle esitetään hovissa Tartuffea - niin eihän siitä hyvä heilu. Ainakaan papiston keskuudessa.

Molieren nukettajan äänenkäyttö on täysin ilmiömäistä. Taitavaa on myös se miten lennossa saman tyypin nukettaja vaihtuu, vaikkakin ääninäyttelijä pysyykin pääosin samana. Mutta ei sekään ole ihan sanottua. Hahmojen välillä, välillä myös nukettajan ja nuken välillä, on monenlaisia jännitteitä. Välillä tuli muuten mieleen Muppet Show, vaikkei nämä nuket olleetkaan yhtään saman näköisiä. Sukupuoliroolitkin heittävät hetkittäin häränpyllyä.

Musiikilla on iso osansa tässä esityksessä, aina ranskalaistyylisestä haitarimusiikista barokkijousiin ja moderneihin EDM-rytmeihin ja hiphoppiin/rappiin, missä kultaan pukeutunut kunkku toimii MC:nä. Hyvin toimii kaikki! Näiltä esiintyjiltä sujuu myös yhteislaulu ja -tanssi.

Vaikka esityskieli oli puola, niin tekstitys toimi hyvin englanniksi ja suomeksi. Mutta yllättävän paljon sitä puolaakin ymmärsi, kun oli niin loistavat esiintyjät! Runomittaakin kuullaan, puolaksi, mutta ihan yhtä hyvin se ei ole pysynyt käännöksissä. Ja mainitaanhan tässä myös toinenkin suuri näytelmäkirjailija. Vaikkei Moliere ole moisesta Shakespearestä koskaan kuullutkaan!

Ohjaaja, nukkien tekijä, lavastaja ja musiikinsovittaja Neville Tranter tulee alunperin Australiasta, mutta on asunut Hollannissa 1970-luvu lopulta lähtien. Hänen yhden miehen teatterinsa eli Stuffed Puppet Theatre on legenda, ja festareilla nähtiin myös sooloteos Babylon, jota en valitettavasti päässyt katsomaan. Onneksi näin Molierin kuitenkin!

Kaiken kaikkiaan vallan loistava esitys. Olisin jaksanut katsella näitä tyyppejä vaikka kuinka kauan.



Kuvien copyright Jakub Wittchen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

Plexus Polaire: Ashes / Hällä-näyttämö 13.5.2016

Toinen esitykseni Mukamas-festivaalilla, ja vähintäänkin yhtä vaikuttava kuin ihastuttava Rakkaudella, Agatha keskiviikkona. Nyt kyseessä oli norjalais-ranskalainen yhteistyö eli Plexus Polaire-ryhmän pyromanian syövereihin sukeltava Ashes. Jos osaat ranskaa, niin sillä kielellä löytyy ryhmän sivuilta lisätietoa.

Tositapahtumiin tämä perustuu, niin absurdilta kuin se kuulostaakin. Tai varsinaisesti Gaute Heivollin 2012 suomennettuun kirjaan Etten palaisi tuhkaksi. Tarinassa kuljetaan kahdessa tasossa eli vuonna 1978 syntynyt kirjailija kertoo samana vuonna Norjassa Finslandin alueella riehuneen tuhopolttaja Dagin tarinaa. Jotenkin hän kokee että tuhopolttajan elämä nivoutuu hänen omaansa. Kirjaa en ole lukenut (mutta nyt kyllä tekee mieli), mutta esityksessä oli hyvin kiedottu nämä kaksi näkökulmaa ja tarinaa yhteen.

Esityksessä ei puhuta mitään, mutta erilaisia ääniefektejä on senkin edestä. Lisäksi ei nyt ihan kieliummikko voi olla, koska kirjailija naputtelee läppärillään tarinaa ja pääsemme lukemaan tekstipätkiä projisointina (englanniksi onneksi, eikä ranskaksi tai norjaksi). Niitä, siis projisointeja, käytetään muutenkin tosi paljon, ja tosi hienosti. Visuaalisesti tämä on enemmän kuin nautinnollista. Nukettajia on kolme (Aitor Sanz-Juanes, Andreu Martinez-Costa ja Pierre Tual) ja on ihan käsittämätöntä miten he näitä nukkeja liikuttavat ja operoivat. Välillä kaikki kolme yhden nuken mestareina, välillä lavalla on yhtäaika kahdeksankin aikuisen ihmisen kokoista nukkea, jotka kaikki ovat "elossa" yhtäaikaa, tai ainakin siltä katsojasta vaikuttaa.

Nuket sitten. Huh. Ihan käsittämättömän hienoja ja ne ihmisen kokoiset ihmishahmot ovat samalla todentuntuisia että vähän pelottaviakin. Yksin tuolille jätetty heppu näytti ihan siltä kuin se heräisi hetkenä minä hyvänsä. Silmät olivat myös mustat ja kun ne hitaasti avautuivat tai sulkeutuivat... iik. Samalla siis oudon kiehtovia ja kauniita, että painajaisiin tunkevia. Ja miten upeasti nuket neulovat, sekoittavat kahvia kupissa, kantavat bensakalenteria tai pyyhkivät pölyjä huiskalla. Ihmishahmojen lisäksi oli myös sympaattinen hirvi (jonka mahasta kaivettiin keuhkosyöpää sairastava isä) ja kovin karmaiseva jättisusi punaisine silmineen (lisää painajaismateriaalia). Upeaa! On hienoa katsella miten periaatteessa ilmeetön nukke viestii hirveää himoa bensakanisteriin, pelkillä liikkeillä.

Tässä esityksessä yhdistyy arkinen elämä, niin onnettoman nuoren miehen, joka kuuntelee heviä ja polttelee naapurien taloja, kuin sitten sen kalsareillaan läppäriä naputtavan kirjailijankin. Kaikki mistä kirjailija kirjoittaa liittyy jollain tavalla tuleen ja liekkeihin, tuhkaan ja palamiseen. Sattumaako? Hetkittäin on ehkä vaikea seurata tarinaa, onko tilanteessa nyt se kirjailija vai se onneton pyromaanipoika. Susi sekä haluaa syödä että olla kaveri... kumpaa sitä nyt uskoisi. Ehkä se ristiriita oli pojan päässä. Pään sisällä (painajaisissa?) peto kamppaili, kuiskutti pahojaan, houkutti. Lopulla kirjailija ja pyromaani taistelevat, ihan fyysisesti. Lopulta toinen palaa, sisältäpäin.

Jos perheessä joku sairastuu, oli se sitten henkistä tai fyysistä laatua, niin koko perhehän siinä on mukana. Perhetragediaa korostaa vielä se että Dagin isä on palomestari. Esityksen jälkeen mielessä pyörii monenlaisia kysymyksiä ja ajatuksia. Tiesikö Dagin äiti jollain tasolla että se on hänen poikansa joka on syyllinen? Se paha hirviösusi viettelee ja uhkaa niellä pojan, kuuliko Dag ääniä jotka käskivät polttaa taloja? Nukettajat lomittuvat tässä hienosti mukaan, koska hekin ovat välillä rooleissa, eivät pelkästään nukkien takana.

Valoilla on iso merkitys nukketeatterissa, koska ihmiset jäävät useimmiten taustarooliin/varjoihin ja pääosassa ovat nuket. Tässä näkökulmaa kuitenkin vaihdettiin välillä, ja ihmiset olivat myös ihmisinä mukana. Siis siirtyivät ikäänkuin nukettajista näyttelijöiksi lennossa. Valot olivat siis normaalia tärkeämmät. Ja toimivat siis tosi hyvin. Valojen ja projisointien lisäksi tässä käytetään paljon savua (ei savua ilman tulta). Lavastukset ovat kätevästi liikuteltavia, ja esim. katossa killuvat pikkutalot ovat hieno oivallus, varsinkin palaessaan.

Ohjaamisesta vastaa norjalainen Yngvild Aspel. On ollut varmaan mielenkiintoinen prosessi tämmöinen kansainvälinen yhteistyö joka yhdistää niin monia elementtejä. Aamulehtikin kirjoitti tästä esityksestä. Anne Välinoron mielestä Ashes on vuosikymmenen parasta teatteria, ja komppaan kyllä! Ai niin, musiikkivalinnat olivat mitä parhaita!

Kaikenkaikkiaan valtavan vaikuttava esitys, joka oli yhtäaikaa lumoavan kaunis, synkähkön traaginen ja pohdintaa herättävä. Jos nukketeatteri on tämmöistä niin en muuta enää haluakaan nähdä.


Kuvien copyright: Plexus Polaire
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.