Kadotettu paratiisi / Tampereen työväen teatteri 22.3.2024

Miten mielenkiintoinen esitys Työviksen Kadotettu paratiisi onkaan! Kanadalainen Erin Shields on uudelleentulkinnut John Miltonin 1600-luvulla ilmestynyttä runoteosta Paradise Lost, jossa käydään läpi ihmisen syntiinlankeamista, paratiisista karkoittamista ja ylipäätään helvetin ja taivaan metkuja, Saatanan saadessa myös äänensä kuuluviin. Teos on inspiroinut taiteentekijöitä monin tavoin ja nyt siis näytelmän muodossa. On tosi kiinnostavaa että tämä esitetään TTT:n pienimmällä näyttämöllä eli Kellariteatterissa, mutta toisaalta intiimi tila sopiikin siihen oikein hyvin. Kaikki on lähellä katsojaa, tai olemme oikeastaan osa tapahtumia.

Juho Gröndahlin suomentama ja Janne Pellisen sovittama ja ohjaama Kadotettu paratiisi on kaikessa "traagisuudessaan" todella hauska, kielellisesti leikkivä ja nokkela. Siinä on säilytetty eeppistä runoelmaa, mutta myös tuotu moderneja elementtejä. Lopputulema on pohdintaa aiheuttavaa mutta erittäin viihdyttävää. Tykkään kovasti kieli-iloittelusta ja tavallaan tämmöisestä vakavan asian (no ainakin heille ketkä Raamatun kertomuksiin uskovat, tai enkeleihin, luomiskertomuksiin jne) karnevalisoimisesta. Ei tämä elämä niin vakavaa ole, ja ehkä meillä on kivempaa täällä nyt, kuin siellä paratiisissa oli? 

Ihmisyyden havainnointi on tässäkin näytelmässä oleellista ja Pellisen myötäelävä katse on kyllä ihmisyyden ja inhimillisyyden puolella. Saatanaakaan ei ole absoluuttisen paha, koska viattomat ihmiset nähtyään hänkin heltyy.

Näyttelijöitä on seitsemän, mutta liki kaikki taipuvat moniin rooleihin. Vain Papusen Riikka keskittyy hykerryttävän maireaan Saatanan rooliinsa. Ja mikä kutkuttava ja selkärankaa värisyttävä rooli se onkaan! Kyllä tämä Saatana minutkin viekoittelisi, saatikka sitten hieman hömelön Eevan (Pihla Pohjolainen). Tosin Eeva on selkeästi se fiksumpi osapuoli sillä Aatami (Verneri Lilja) se vasta hönö onkin. Jotenkin niin liikuttavan viattomia ja simppeleitä kumpikin, puhuvat lapsellisesti, itsestäänkin hän-muodossa, ihmettelevät ihanaa paratiisiaan. Hienoa näyttelijäntyötä!

Enkeleitä on paljon, sekä niitä langenneita että vielä taivaallisia. Vähän meinaa mennä tyypit sekaisin, mutta onneksi teatterin sivuilla on roolilista tarkennettuna (kiitos!). Heidi Kiviharju on mainio Synti, tuo ruma olento. Jari Ahola vetää hienosti Beelzebubina ja tatuoitu paljas ylävartalo sopii hyvin arkkienkeli Gabrielin kuvaan. Hiski Vihertörmän Kuolema on jotenkin liikkis.

Ihmiskaksikko paratiisissa on Saatanankin mielestä ihania: "Voi herrajumala, kyllä ne on lutusia". Raatsiiko tommosia edes paha langennut enkeli kiusatakaan. Mutta kun se kosto Isä Jumalalle (Petra Ahola) olisi kuitenkin saatava... Mitäs meni langenneen enkelin tiputtamaan taivaasta.

Enkelit viihdyttävät Aatamia ja Eevaa monin tavoin. Eläinnaamioilla luodaan paratiisiin hieman vaihtelua ja sitten on toki hieno Rafaelin (Petra Ahola) ideoima näytelmä taivaan ja helvetin taistelusta, runomitassa. Mikä ei toki mene ihan suunnitellusti. Kaunis kieli lipsuu hupsutteluun.

Saatana puhuttelee suoraan meitä katsojia, ja on hänellä Eevallekin pätevät argumentit miksi haukata omenaa. Eeva on utelias ja fiksu, ja seuraukset ovat sitten mitä ovat. On kiinnostavaa seurata Aatamin muodonmuutosta, hänestä tulee parempi kuin muista luojan luomista. Ainakin siis omasta mielestään. Itsestä puhuminenkin vaihtuu hän-muodosta minäksi. Ihmisestä tulee jo tässä vaiheessa minä minä minä, itsekeskeinen. Paratiisi häipyy heiltä kirjaimellisesti kun enkelit kantavat kukkaruukut pois. Yhtäkkiä alkaakin ruoho pistelemään ja ötökät pistämään. Tervetuloa todelliseen maailmaan! Välähdykset ihmiskunnan tulevaisuudesta ovat... kiinnostavia. Karmaisevia myös. 

Maailman ja helvetin välille rakennetaan silta että saatana pääsee jatkossa kulkemaan sujuvammin. Jeesus (Jari Ahola) haluaa maan päälle että voi pelastaa ihmisen. Ja miten siinä sitten käykään, se on kokonaan toinen kertomus.

Paula Koivunen on suunnitellut esteettisesti miellyttävän ympäristön foliotyyppisellä materiaalilla, valkoisilla harsomaisilla kankailla, naruverhoilla, betonirenkailla. Paratiisia markkeeraa muutamat tekokasvit. Myös upea puvustus on Koivusen käsialaa. Hersyvän hauskat ja aika yliampuvatkin asut saavat hymyn huulille. Aatami ja Eeva toki ovat melko vähäpukeisia kukallisissa uikkareissaan mutta enkelit irrottelevat senkin edestä. On kultaa ja kimallusta, pehmojakkua, Bossin kalsareita ja käärmeennahka-asua. 

Kaikenlaisia pieniä ihania yksityiskohtia katsojille bongattavaksi kuten Eevan käärmetatuointi. Emmi Puukka vastaa naamioinnista ja kampauksista. Visuaalista nautintoa täydentää TJ Mäkisen valot sekä Niklas Vainion äänet. Kaikki hienot ääniefektit ja kaiun käyttö, kyllä! Myös paratiisin projisoinnit ja valot luovat kauniin tunnelman.

Ohjaaja Pellikka sanoo Sana-lehden jutussa: Miltonin tematiikka ja psykologia on hienosti rakennettu: kun Saatana näkee ihmiset ensimmäistä kertaa, hän heltyy heidän viattomuutensa ja kauneutensa edessä ja tuntee sääliä. Vaikka kuinka olisi paha tahto, tuossa katseessa on jotain koskettavaa. Onko pahuus annettu rooli valmiissa kuviossa vai tietoinen kaiken muuttava valinta?

Muutama näytös vielä jäljellä, joten kannattaa kiiruhtaa lippukaupoille. Jo pelkästään hyytävän hauskan Saatanan vuoksi tämä kannattaa katsastaa, mutta myös jos kaipaat älyllistä viihdettä.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rikkomaton / Tampereen työväen teatteri 20.3.2024

No nyt on kiinnostavaa! Näyttelijä ja muusikko Jussi Lukács on ammentanut omasta elämästään ja kokemuksistaan todella hienon ja tunteikkaan musiikkiteatteriesityksen, Rikkomaton. Sen black box -versio koettiin Tampereen Työväen teatterin TTT-klubilla neljänä iltana maaliskuussa. Eli esitys mikä on vielä aika riisuttu ja vähän keskeneräinenkin. Ideana on kerätä esitysten perusteella kokemuksia ja palautetta ja siitä jatkaa kehitystyötä. Toivon mukaan saamme nähdä valmiin esityksen jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa. Niin hyvä se oli jo tässä vaiheessa.

Ensinnäkin tarina on vahva ja tärkeä, ajankohtaisuutta unohtamatta. Tiiviin ja ahdasmielisen uskonnollisen yhteisön keskellä kasvaminen ei liene kellekään helppoa, mutta ei varsinkaan heille jotka kokevat olevansa normista poikkeavia. Rikkomattoman keskiössä on kaksi 16-vuotiasta poikaa, jotka tuntevat vetoa toisiinsa. Ja vähän enemmänkin. Lapsuudenystävät ovat olleet toisen perheen lähetystyön takia vuosia erossa, mutta tarina käynnistyy kun Joosuan perhe palaa. Pian pojat löytävät toisensa, tyttöystävistä ja kaikesta huolimatta. Eihän tämmöiset asiat salassa kauaa pysy, ja valitettavasti yhteisön reaktiot ovat aika ennalta arvattavia. 

Juoni oli kiinnostava ja aavistuksen ennalta-arvattavanakin pysyi hienosti kasassa. Musiikki kuljetti tarinaa myös hyvin eteenpäin. Heti ekasta biisistä Peloton alkaen oli hyvä fiilis, se asetti riman korkealle ja siellä se pysyikin hamaan loppuun asti. Esityksessä oli tuplamiehitys; kaikki loistavia musiikkiteatteriopiskelijoita TAMK:ista. Täytyy sanoa että se TAMK:in henki on hyvin vahvasti tekijätiimissä muutenkin läsnä. Onhan se nyt helpompaa ja kivempaa työskennellä tuttujen ihmisten kanssa.

Monivivahteisesta ja samalla hyvin perinteisen musikaalimaisista lauluista vastaa tietenkin Jussi Lukács ja ne on sovittanut Aleksi Laukkonen, joka myös kapellimestarina ja kosketinsoittajana lavalla häärii. Tykkäsin biiseistä kovasti, niissä oli suuria tunteita ja mainiota stemmalaulua. Jalka naputti tahdissa iloisesti. Oli gospel-henkeä, power-balladia, rokkivetoa, lemmenluritustakin. Kyllä huomaa että musikaalit on kuunneltu, mutta omaperäisyyttä oli ihan riittämiin. Kolmihenkinen bändi (Laukkosen lisäksi Camilla Azzola viulussa ja Elias Manninen sellossa) soitti osittain nurkassa verhojen takana, koska eihän TTT-Klubin lavalle kauheasti mahdu. Ensemblessäkin oli meinaan 16 henkeä! Hyvät äänet heistä kuitenkin kaikui. Soittajista siis, mutta myös laulajista.

Minua ilahdutti kovasti myös Anna-Mari Ihanderin käsikirjoitus. Siinä oli monenlaista näkökulmaa, uskontojuttuja ei liikaa vaan sopivasti, vahvoja tunteita, hyvä draaman kaari. Tykästyin aikoinaan Ihanderin mainioon Ebola The Musicaliin Turun FinFringessä, ja sitten oli toki huippumahtava Baritonien kosto! Tällä tyypillä pysyy kynä hyppysissä ja jälki on kiehtovaa. Lisää lisää!

Monessa marinoitu ja ainakin Pirkanmaan musiikkiteatteriskeneä seuraaville Inna Tähkänen on hyvin tuttu. Nyt hän toimii ohjaajana, ja hyvin ohjaakin. Iso porukka ja pieni tila, ei mikään helppo nakki. Lisäksi Riikka Lifländerin koreografioille pitää nostaa hattua koska tila tosiaan on pieni. Hienosti on kyllä hyödynnetty klubin muitakin tiloja kuin vaan piskuista lavaa. 

Christian Blombergillä oli valo- ja äänisuunnittelu, ja hyvältä näytti ja kuulosti, vaikkei tämä mikään ideaali musikaaliympäristö olekaan. Puvustuksena yksinkertaiset valkoiset paidat ja farkut ja muutamia yksittäisiä asusteita. Hyvin toimii tämmöinen simppeliyskin tässä vaiheessa. Mutta on tähän puvustuslinjaan yksi sitäkin komeampi poikkeus, toisen näytöksen alussa. Herranjee!

Esiintyjät olivat kuten sanottua todella taitavia. Jään seuraamaan heidän tulevia uriaan mielenkiinnolla. Minun näkemässäni versiossa olivat päärooleissa Kristian Teiss (Sebastian) ja Joona Saturi (Joosua). Kumpikin erinomaisia, jos kohta Saturin freddiemercurymäinen karisma olisi ollut omiaan jossain toisenlaisessa roolissa. Nyt en ihan ostanut hänen rokkikukko-olemustaan uskovaisena poikana. Mutta mikä ilmestyminen lavalle, yleisö sekosi täysin! Yleisö oli muutenkin täysillä mukana alusta loppuun, siitä aplodit meille. 

Tähän väliin pakko mainita toisen näytöksen aloittava Saatanan (Luukas Sihvonen) laulama Tervetuloa helvettiin, joka oli aivan mieletön veto. Siitä tuli vähän mieleen Jesus Christ Superstarin King Herod's Song, eli sellainen riemuisa biisi, joka ei kyllä jättänyt ketään katsomossa kylmäksi.

Teissillä on tässä vaiheessa oikomisraudat suussa, mutta se ei vähentänyt hänen karismaansa ja lauluääntään. Hän oli erittäin uskottava roolissaan. Pienemmissä rooleissa loisti niin Sebastianin muhevaääninen isä (Jaakko Wuolijoki) ja Joosuan tyttöystäväksi hinnalla millä hyvällä pyrkivä Anne (Sanna Riski). Tämän Naimisiin-biisi oli hulvaton. Tykkäsin kovasti kun hahmoilla oli oikeasti kehityskaari, esim. Sebastianin tyttöystävällä Melindalla (Stella Lappalainen), jonka lopun Wicked-tyylinen Lennän-biisi lopuksi on mahtava! Vaikka aluksi hän oli hieman kiiltokuvamainen ja siloiteltu uskis-tyttö, niin hänestä lopulta löytyi särmää, vaikka usko pysyikin. 

Myös Sebastianin äidin (Nora Mutanen) laulu poikansa menettämisestä kirpaisee, hän kun on keskenmenojen jälkeen saanut pitää tämän yhden lapsen. Ja nyt menettää tämänkin (koska uskonto). Tykkään siitäkin että isoja biisejä on annettu niin monille hyville laulajille, eikä vain pääparille.

Jumala ja usko on myös paljon lyriikoissa mukana, mutta niistä löytyy muitakin teemoja, kuten oman tien löytäminen ja rakkaus, monissa muodoissaan. Eheytyshoidot ovat hurja asia, ja myös yhteisöstä ja perheestä eristäminen, mutta niitä asioita käsitellään fiksusti. Yleisössä oli runsaasti miespareja ja uskon jokaiseen näkemääni palautteeseen että Rikkomattoman aihe on todella tärkeä todella monille. 

Miksei rukouksen voima voisi eheyttää, jos Jumala tahtoisikin heidän olevan onnellisia. Ensemblen eheytystarinat toivat tipan linssiin, samoin teki homouden hengen ajaminen Sebastianista. Olisi naurattanut koko kohtaus (ja vähän naurattikin) ellei olisi ollut niin karmaiseva. On tuskaista seurata miten Sebastian kärsii, vaikka hän on koittanut rukoilla Jumalaa jotta tämä ymmärtäisi. Mutta ei taivaan herra vastaa. On myös kiinnostavaa että vaikka Sebastianin isä on ollut uudistamassa seurakuntaa, tuomalla sinne rock-musiikin, niin homous on liian radikaalia. Miten rakkaus voi olla vastoin ihmisluontoa?

Juoni pääsi yllättämään sen verran että se mun mielestä todennäköisempi lähtijä halusikin jäädä yhteisöön ja eheytyä homoudestaan, ja se kenen kuvittelin jäävän ottikin reppunsa ja suuntasi maailmalle. Mainiota että tulin yllätetyksi. Sebastianissa ja Joosuassa oli paljon kerroksia. Haluaisin nähdä tämän uudelleen muutaman kerran, koska muissakin hahmoissa oli asioita mitä en ekalla kerralla taatusti huomannut.

Rikkomaton on todella hieno musikaali, jo nyt. Millainen siitä lopulta valmiina tuleekaan, jää nähtäväksi. Veikkaan että tajunnanräjäyttävä kokemus. Pientä viilausta sinne tänne, isompi livebändi, valot, lavasteet, puvut. Toivon todellakin että joku talo tähän tarttuu, aluksi ehkä Tampereella, ja sitten... maailma on avoinna! Iso kiitos koko taitavalle työryhmälle jo tässä vaiheessa.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mansikkapaikka / Kansallisteatteri 9.3.2024

Sofi Oksasen kirjoittama ja Mika Myllyahon ohjaama Mansikkapaikka on hyytävän ajankohtainen, hetkittäin jo aika klaustrofobinen esitys. Eheytyshoidot ja ulkomaalaisten marjanpomijoiden hyväksikäyttö sekä kaikkeen liittyvä Venäjä/Ukraina-kytkös, ja näistä muodostuva valheiden, epätotuuksien ja salailun verkosto.

Teatteri on taas kerran ajan hermolla. Meillä on suomalais-ukrainalainen perhe, joka pyörittää marjatilaa Keski-Suomessa. Tytär Alina (Wenla Reimaluoto) on ihmiskauppa-asioita tutkiva poliisi ja poika Ville (Otto Rokka) mystisesti kadonnut. Kaikki ei ole ihan kunnossa, ei perheen sisällä, eikä sen marjabisneksissä. Isän syntymäpäiväjuhlien valmistelu on kesken, ja sitten alkaakin paljastua asioita. Samaan aikaan isä ja tytär ideoivat avustusrekkaa Ukrainaan ja Alina etsii veljeään.

Kaiken keskiössä on kontti, Eliisa Rintasen ja Mika Myllyahon mainio lavastusratkaisu. Kontista avautuvat näkymät niin perheen mansikkatilan toimistoihin, venäläisen klinikan kliinisenvalkoisiin toimitiloihin kuin kaikkiin muihinkin tapahtumapaikkoihin. Lisäksi se symboloi vahvasti epämääräistä ihmiskauppaa ja marjanpoimijoiden oloja - asia avautuu myöhemmin lisää. Pikkuhiljaa vyyhti purkautumaan; onko Keijo-isä (Petri Liski) sotkeutunut asioihin, ja mikä on hänen ukrainalaisyntyinen vaimonsa Ruslanan (Maria Kuusiluoma) ja tämän äidin (Pirjo Luoma-aho) rooli? Miksi sekä äidin että Villen DNA:ta löytyy kontista missä ukrainalaiset marjanpoimijat majoittuivat?

Samaan aikaan kun Alina on huolissaan veljestään, katsojat pääsevät seuraamaan Villen keskusteluja psykiatrin (Janne Reinikainen) kanssa moskovalaisella klinikalla. Venäläistä oopperaa kuunteleva lääkäri taitaisi itsekin olla jonkun hoidon tarpeessa. Pahus kun tämä vaan on niin uppiniskainen potilas... Näitä kohtauksia on ahdistavaa katsella; ei ainoastaan fyysinen väkivalta vaan myös henkinen. Villeä pidetään nälässä ja janossa, hänet pakotetaan pitämään masturbointipäiväkirjaa. 

Perheeseen kuuluu myös Moskovassa asuva Ruslanan sisko Masha (Wanda Dubiel) joka kylmänviileän häikäilemättömästi ajaa omaa etuaan. Ja kannattaa Putinia, tottakai. Kutkuttava hahmo, joka tuo yhden näkökulman teokseen.

Oksasen teksti on nerokasta, nokkelaa ja viiltävän ajankohtaista, kietoen taitavasti yhden pienen perheen asiat maailman tapahtumiin. Yhteiskunnallisuus ja kantaaottavuus kulkevat punaisina lankoina. Ja kaiken yllä leijuu Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan. Perheenjäsenet eivät osaa tai kykene kommunikoimaan keskenään, erilaisuutta ei hyväksytä ja kylmä bisnesajattelu jyllää. Siinä missä Keijo-isä on kiltti, maanläheinen, jopa hieman naiivi, edustavat ukrainalaisnaiset ihan toisia arvoja. Vaikka ovat myös omalla tavallaan jalat maassa, lämminsydämisiäkin. Ainakin omiaan kohtaan - jos nämä vaan pysyvät ruodussa. Alina ja Ville ovat kahden maan kasvatteja ja kumpikin ehdoton ja omia arvojaan ajavia. Oikeudenmukaisuus ja tinkimättömyys on heille yhteistä. Vääryyksiä ei voi hyväksyä, vaikka väärintekijä olisi läheinenkin. 

Auli Turtiaisen puvustus kulminoituu Villen kylmänvalkoiseen potilasasuun ja Mashan juhlaviin ja yliampuviinkin bilevetimiin. Mikä kontrasti! Samuli Laihon musiikki ja Grégory Maissen äänisuunnittelu ovat isossa roolissa. Ville Virtanen vastaa valoista ja todella nerokkaasta videosuunnittelusta. Kontin ylösnousevat seinät toimivat hyvänä projisointialustana. Visuaalisesti esitys on aika tyly, joka komppaa tekstiä ja aihetta hienosti.

Mansikkapaikka herätti paljon ajatuksia ja pohdintaa, mikä on aina hyvän esityksen merkki. Ei ainoastaan Venäjän sodasta ja Suomessa asuvien ukrainalaisten tilanteesta, mutta myös eheytyshoidoista ja niiden tuhoa tuottavista vaikutuksista. Villellä on onneksi onnellinen loppu, mutta kaikilla ei ole samaa etuoikeutta. Myös ihmiskauppa on monitahoinen asia. On totta että marjanpoiminta Suomessa on kriisissä, ja poimijat tulevat pääsääntöisesti ulkomailta. Siihen liittyy monenlaisia epäkohtia ja paljon, kuten olemme saaneet uutisistakin viime vuosina oppia. Mutta kenellä olisi ratkaisu asiaan? 

Näyttelijät ovat kaikki rooleissaan erinomaisia. Erityisen hienona näyttäytyy Alinan tinkimättömyys, Ruslana-äidin kylmäverisyys, isä-Keijon hyväntahtoisuus, Villen omaäänisyys, psykiatrin sadistisuus ja Mashan kunnianhimoisuus. Reinikaisen hyytävä psykiatri saa vieläkin ihokarvat pystyyn.

Voiko lopuksi tunnustaa jotain noloa? Mansikkapaikka on Sofi Oksasen ensimmäinen teksti minkä koen. En siis ole lukenut yhtään hänen kirjaansa, enkä nähnyt dramatisointeja teatterissakaan. Mutta tässä oli sitä jotain ajankohtaisuutta ja kiinnostavuutta miksi halusin suunnata Kansallisteatterille. Ja todellakin kannatti mennä. 

Esityskuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Synnytystalkoot / Teatteri Telakka 6.3.2024

Haa, nyt oli menoa ja meininkiä Telakan vintillä! Aiheena synnytys, lisääntyminen, naisten elämä ylipäätään, ja kaiken lomassa leivotaan pullaa, jota sitten lopussa yhdessä maistellaan. Mainio konsepti, lisää pullanleivontaa lavalle! Meno on hulvatonta ja hauskaa, mutta on tässä sellainen vakavakin pohjavire. Kuka saa päättää näistä lisääntymisasioista, ketä ne koskettavat ja mikä niiden yhteiskunnallinen merkitys on. Taas kerran Meri-Maija Näykki on ideoinut ja ohjannut monipolvisen esityksen, jota koko taitava työryhmä on ollut käsikirjoittamassa.

Synnytystalkoot on paikoitellen hieman epätasainen ja rouhea, ja paikoitellen hillittömän hauska. Mutta pienet rosot eivät haittaa kun kokonaisuus on kerrassaan railakas ja pirteä. Mainio porukka Kerttu Opus, Petra Poutanen, Piki Rantanen ja Tanjalotta Räikkä venyy moneen. Me katsojat ollaan niitä talkoolaisia, jotka tuodaan katsomoon pienissä erissä. Paikkansa saa valita joko ihan tuolilta tai isolta jumppapallolta. Tila on sisustettu verhoilla ja ilmapalloilla viihtyisäksi, kuin joku babyshower-tila. 

Muutenkin Perttu Sinervon lavastus sekä valosuunnittelu on sellaista viihtyisää. Petra Poutanen soittelee mitä ihmeellisimpiä instrumenttejä ja laulaa myös, jumalaisen hienosti kuten aina. Koko porukka laulaa talkoiden ihanuudesta - siis synnytystalkoiden. Muutenkin tämä on sellaista kollektiivista esityksentekoa, kaikki heittäytyvät mukaan.

     

Elämän realiteetteihin kuuluu monenlaiset asiat, synnytyskipu lienee yksi niistä. En osaa sanoa kun ei ole omakohtaista kokemusta. Pitäisihän se tehdä lapsia, pitämään huolta sitten kun on vanha. Olenpas ollut itsekäs lapsettomuudessani. Synnytystalkoot tarjoaa monenlaisia näkökulmia äitiyteen, lapsettomuuteen (vapaaehtoiseen tai ei), raskauteenkin. "Kyllä sun mieli muuttuu sitten kun saat ikää" - kuinka monta kertaa olen itsekin saanut tuon kuulla. Onneksi nykyään ei enää kysellä, ikä tekee tehtävänsä siinäkin.

Ovatko kohdulliset kehot meille yhä kodinkoneita, esitys myös kyselee. Ja paljon muuta. Miten surumielinen onkaan tarina lehmästä, joka on viidettätoista kertaa raskaana. Lavalla nähdään myös Petteri ja Riikka (saksineen tietenkin) äitiyspakkauksen kimpussa. Steppaava siittiö, Love Boat -muistelot, vauvan eka drag show, hauskasti nimetyt mocktailit (jotka myös maistuivat taivaallisilta!), toisenlaiset isät viiksissä ja irtomahoissa. Paljon hauskaa.

Ella Kauppinen Työhuone Hengarista ansaitsee aplodit puvustuksesta. Mainiota katsottavaa! Oispa tollanen siittiöpuku johkin kekkereihin! Verkkosukkien ja rintsikoiden yhdistäminen neonvärisiin huomiovaatteisiin on kyllä kiinnostavaa.

Esityksestä jäi hyvä fiilis, ja olihan se pirun ajankohtainen myös. Tuli enemmän sellainen illanviettofiilis kuin teatteriesitys, siis että ollaan jossain kaverien kanssa kotibileissä ja tyypit keksii kaikkea ohjelmaa ja on leppoisaa. Tämmöstä kaipaan lisää kyllä kulttuurikentälle. Heittäytymistä. Esityksiä 3.4. asti, menkää ihmeessä Telakalle!

Esityskuvien copyright Petteri Aartolahti.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

La Traviata / Tampereen ooppera, Tampere-talo 2.3.2034

La Traviata lienee yksi maailman esitetyimmistä oopperoista. Siitä huolimatta en ole sitä aiemmin nähnyt. Mutta nyt on tämäkin puute ja aukko sivistyksessä korjattu, ja millä tavalla! Huippumusikaalien ohjaajana kunnostautuneen Samuel Harjanteen oopperaohjausdebyytti Tampereella oli kerrassaan valloittava, eikä tämä taida olla pelkästään minun mielipiteeni. 

La Traviatan tarina on perussettiä: varakas kurtisaani juhlii mesenaattien käsipuolessa, kunnes kohtaa "sen oikean" ja ihastuu. Vaan miehen isä ei suvaitse liittoa ja karkottaa naikkosen. Joka on toki tähän mennessä köyhtynyt myytyään omaisuuttaan elintason ylläpitämiseksi. Lopulta mies palaa rakkaansa luokse - liian myöhään, sillä tämä menehtyykin sairastettuaan jo kauan. Loppu slut, eikä edes onnellinen. Mitäs mies oli vässykkä eikä huolehtinut naisestaan. Tarina pohjautuu A. Dumas'in Kamelianaiseen ja sitä on varioitu loppumattomiin. Toki kertomus on kliseinen ja kulunut, mutta hyville tulkinnoille on aina tilaa.

Oopperan miehitys on kerrassaan mainio. Marjukka Tepponen on häikäisevä Violetta, niin ilmaisultaan kuin ääneltäänkin. Kuulaan kirkas ja kevyesti helmeilevä, suorastaan pulppuileva ääni. Ja mikä lavapreesens, huh. Minusta on hämmentävää miten oopperalaulajat onnistuvat tuottamaan ääntä makuultaan tai mykkyrässä istuessaan, mutta niin se vaan sujuu. Tepponen on vakuuttanut minut lavalla monta kertaa, ja taas kerran hän on esityksen sielu. Hänen Violettansa motto taitaa olla että hauskaa pidetään vaik syän märkänis.

Italialainen tenori Paolo Fanale oli ihan perushyvä Alfredona, mutta tenorien tyypilliseen tapaan hänen roolihahmonsa oli vähän vässykkä, mies vailla särmää. En tiedä oliko kyse vain miksausongelmasta vai oliko hänen äänensä hieman vaisu, mutta välillä se hukkui soittimien alle. Sellainen kunnon potku tuntui puuttuvan, viimeinen rutistus. En tiedä onko tämä tenoriongelma vai jotain muuta. 

Sen sijaan pienemmissä rooleissa laulaneet Ville Rusanen (paroni Douphol) ja Markus Suihkonen (tohtori Grenvil) vakuuttivat äänellään ja karismallaan - mutta näin käy kyllä aina kun heidät lavalla näen ja kuulen.

Tepposen jälkeen suurimman vaikutuksen teki muhevaääninen Arttu Kataja Alfredon isä Giorgiona. Jo tämän pelkkä fyysinen läsnäolo oli mykistävä (varsinkin kun Tepposen Violetta oli niin pikkiriikkinen) mutta myös juureva ääni ja lavakarisma. Olen minä Katajan ennenkin nähnyt, mutta esimerkiksi hänen Papagenonsa ei vakuuttanut pari vuotta sitten Tampereella. Nyt oli ihan toisin. Lisäksi hänen ja Tepposen välillä oli enemmän tunnetta ja kemiaa kuin romanttisen pääparin.

Muista solisteista Elli Vallinoja oli sympaattinen Annina-palvelija ja Niina Keitel kasinojuhlien emäntä Flora (jolla oli muuten todella näyttävä vihreä-musta-valkea juhlapuku).

Solistikaartin lisäksi lavalla esiintyi huikean mahtava oopperakuoro, Heikki Liimolan johdolla huippuunsa viritetty. Koko iso seurue siirtyy alussa lavalle Tampere-talon katsomon halki, ja tätä juhlakulkuetta on ilo katsoa, sekä toki myös kuunnella. Giancarlo Andrettan johtama Tampereen Filharmonia soittelee montussaan myös hienosti; omalta paikaltani näen hyvin myös heidän työskentelyn. Todella tuttuja säveliä ja aarioita, vaikken tosiaan teosta ole ennen nähnytkään, niin musiikki on tuttua.

Jos on esityksen esiintyjäjoukko ensiluokkaista niin sitä on myös taiteellinen tiimi. Samuel Harjanne sanoi teosesittelyssä tiistaina, että hän ohjaa sellaisen oopperan mitä haluaisi itse nähdä. Tavallaan näen tässä lukuisten musikaaliohjausten tuoman varmuuden, mutta myös uuden taidemuodon mahtipontisuuuden. Juonellisestihan La Traviata ei kovin monimutkainen tarina ole, joten "se juttu" tulee muualta. Oikeastaan tämä on tragedia, mutta esityksessä on myös lämpöä ja huumoria - vai kuinka monessa oopperassa sankaritenori nousee uima-altaasta ja laulaa uikkareissa? Harjanne on tottunut käsittelemään joukkoja, jos kohta ei missään musikaalissa taida ihan tämmöistä määrää sakkia lavalla olla. Erinomainen debyytti ja jään odottamaan oopperauran jatkoa (sekä muinaiseen Egyptiin sijaitsevaa Taikahuilua!).

Visuaalisesti tämä La Traviata on todella todella kaunis. 1920-luku on silmiä hivelevää aikakautta ja lavastaja Peter Ahlqvist on tehnyt enemmän kuin parhaansa loihtiakseen sen lavalle. Art deco -henkiset kuviot ovat kauniita ja esimerkiksi auringonsäde-motiivi toistuu juhlalavan kaiteissa kuin Violetan sairasvuoteen päädyssäkin. Ylelliset materiaalit (tai ainakin taitava illuusio niistä), näyttävät pylväät ja jättimäiset skumppalasit (joissa mahtuu vaikka tanssimaan) niin mikäs tätä on katsellessa. Myös Tinja Salmen autenttisen loistelias puvustus hivelee silmiä. Kuorolaistenkin toinen toisteen säkenöivät asut höyhenineen ja strasseineen ilahduttaa, mutta Violetan upeat asut olivat se lopullinen piste iin päällä. Johanna Vänttinen vastaa naamioinnin suunnittelusta, täydentäen näyttämökuvan.

Hienosti tonttinsa hoitavat myös Ville Syrjä (valaistus) ja Toni Haaranen (videot). Koko esitys on harmoninen ja tasapainoinen katsella. Myös Jack Johanssonin koreografiat ovat miellyttäviä; ei mikään helppo nakki miettiä liikekuvioita näin isolle joukolle. Erityisesti toisen näytöksen alussa tapahtuvien juhlien viihdyttäjät pistivät jalalla koreasti. Maagikot ja varsinkin minotaurit sekä neljä tanssijaa ovat hyvässä iskussa.

Erikoiskiitos Tampere-talon salin katon valoista, en tiedä vastaako Syrjä tästäkin, vai kuka. Mutta parin pienen tauon aikana sadat pienet lamput syttyivät kattoon, luoden tähtitaivaan vaikutelman sinisessä kajossa. Upeaa!

Käsiohjelman mukaan esityksen kesto oli n. 3 tuntia, mutta ensi-illassa päästiin 2 tuntiin ja 40 minuuttiin, joka oli ihan sopiva mitta. Pari epäuskottavaa kohtaa oli (Alfredo vetää housut "märkien" uikkarien päälle ja miten Violetan kuolinvuode on ihan ränsistynyt mutta silti siinä on kiiltävät silkkilakanat) mutta ei nyt takerruta niihin...

Loppukohtaus on todella dramaattinen ja vaikuttava. Kiemurteleva sinivihreä usva on tullut hakemaan Violetan rajan taakse, ja sinne hän joutuukin, kirjaimellisesti! Tässäkin Alfredo on hengettömämpi kuin Violetta, vaikka jälkimmäinen kuolemaa tekeekin.

Kyllä Tampereen oopperan La Traviata on kaikilla mittapuilla komeaa katsottavaa ja kuunneltavaa. 1920-luku sopii tarinaan hienosti ja huippuluokan tiimi lavalla ja sen ulkopuolella takaa laadun. Tätä voi suositella sellaisillekin ketkä eivät ole koskaan oopperassa olleet, ja toki kaikille muillekin. 

Esityskuvien copyright Petri Nuutinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Eerika Rantasen tähänastinen elämä / Jyväskylän kaupunginteatteri 1.3.2024

Kuuntelen paljon erilaisia podcasteja, vaikken äänikirjoja kuluta lainkaan. Pari vuotta sitten ahmaisin Yle Areenalta mainion neljätoistaosaisen kuunnelmasarjan Eerika Rantasen tähänastinen elämä. Se kertoi, valloittavasti ja raikkaasti, nuoren tytön kommelluksista hoitajaopinnoissa, rakkauksista, muutoksista ja epävarmuudesta. Siis elämästä! Eerikan elämä ja tarina jäi pahasti kesken, ja nyt vihdoin olemme saaneet jatkoa! 

Ensinnäkin näytelmän muodossa ja samaan aikaan ilmestyi Areenaan 12 jaksoa Eerikan elämästä, jippii. Mutta ennen uppoutumista sarjan pariin, pääsin katsomaan Eerikan elämää näyttämöllä Jyväskylän kaupunginteatterissa, mistä esitys siirtyy Tampereen teatterille keväämmällä ja syksyllä vielä Helsinkiin Kansalliteatteriin. Eläköön teatterien yhteistyö!

Alussa oli Juha Jokela, joka halusi tehdä esityksen kolmen taitavan näyttelijän eli Kaisa Helan, Ria Katajan ja Eeva Soivion kanssa. Alkoi pitkäaikainen ideointi, tekstin työstäminen ja sen tuloksena saimme kuunnelman, ja nyt tämän esityksenkin. Jokainen on ammentanut Eerikan hahmoon ja kokemuksiin omasta itsestään, historiastaan ja mielikuvituksestaan. Lopputulos on kiehtovaa ja erilaista teatteria, missä esiintyjien ja yleisön välinen näkymätön seinä rikotaan moneen kertaan. 

Ja myös näyttelijöiden ja esittämien hahmojensa rajat pirstoutuvat. Olemme yhdessä kokoontuneet teatterille leikkimään tätä leikkiä mitä näytelmäksi kutsutaan. Esiintyjät kommentoivat tekstiä ja tapahtumia, selostavat niitä yleisölle. Vähän kuin lapsuuden leikit: "sit tää menis tänne ja istuisi alas ja toi tulis mukaan" tyylisesti, muistattehan? 

Nostalgia on jännä juttu. Se herättää tunteita ja muistoja, palaamme sinne menneisyyteen ja kaikki näyttää auvoiselta. Eerikan elämä tuntuu todelta, eletyltä ja aidolta. Ja vaikka kyseessä on fiktiivinen hahmo, hän voisi olla totta. Hänessä ja hänen elämässään on murusia Juhasta, Kaisasta, Riasta ja Eevasta. Ihanaa että saamme jakaa heidän kokemuksiaan ja niistä johdettuja tarinoita.

Eerika ehtii kokemaan paljon lyhyessä ajassa, vaikkei asiat maailman mittakaavassa niin tärkeitä olekaan. Tärkeitä kuitenkin. Epävarmuus kun pitäisi pistää piikkiä hankalaan potilaaseen, riemastuttava seksikokemus sairaalan varastohuoneessa, alkoholisti-isän pelottava hahmo, järisyttävän rakkauden karmea loppu, muutto Helsinkiin ja siellä kaiken uuden kokeminen, vanhojen tavaroiden ja vaatteiden keskellä asuminen, lämmin ystävyys Annelin kanssa. Pieniä suuria tapahtumia. Tosin välillä tuntuu että Eerika vaan odottaa koska se elämä oikein alkaa. Ehkä hän myöhemmin oivaltaa että tätä se elämä on, välillä on tylsää ja pitkäveteistäkin.

Ja kaikki nämä kohtaukset loihditaan mestarillisesti meidän eteemme! Näyttelijäkolmikko loistaa! On hauskaa miten fillarin pyörittämisellä saadaan uskottavasti esitettyä eroottinen kohtaus. Eerikan esimies Sari on mainio tyyppi, paitsi kännissä aika rasittava... Mutta erityisesti Anneli jää hahmona kummittelemaan mieleeni pitkäksi aikaa, tämä on hauras mutta niin viisas ja luja. Annelin kuolema on todella koskettava. 

Ria Kataja on Eerika, kaikkine epävarmuuksineen, lämpimine sydämineen ja välillä empatiaan tukehtuvana. Kaisa Hela ja Eeva Soivio esittävät kaikki muut lukuisat roolit. Erityisesti Helan nahkatakkinen Mikko ja Soivion herkkä Anneli piirtyvät mieleeni. Välillä kolmikko tiputtaa roolit ja keskustelee hahmoista ja esityksestä, ja sitten esitys taas jatkuu. Kiinnostava tapa tehdä teatteria! Välillä he toki roudaavat huonekaluja ja lavasteita pitkin poikin. 

Tuntuu että työskentelytapa on hyvin orgaaninen ja että ohjaaja Jokelan tehtävänä on ollut lähinnä katsoa perään. Mene ja tiedä, mutta kiva tätä on katsoa. Esitys ei ole kronolginen, ja hyppelehtii aika paljon ajallisestikin. Silti se oudon looginen. Myös Jukka-Pekka Mikkonen piipahtaa esityksessä isän varjona, aika pelottava rooli jos kohta lyhyt.

Erityisen tärkeä osa koko esitystä on muusikko Mila Laine. Hän on instrumentteineen lavan reunassa ja sieltä musiikilla ja ääniefekteillä kommentoi lavan tapahtumia. Intregraalisesti osana esitystä, välillä ihan keskellä tapahtumia. Ja musiikki, se on kaunista! Lempeää ja tuudittavaa, enimmäkseen. Juha Tuiskun äänisuunnittelu oli olennainen ja tärkeä osa esitystä. Äänenmuunnin oli aika vinkeä lisä, en tiedä mitä siitä ajattelisin.

Mikko Saastamoinen on suunnitellut toimivan lavastuksen, joka muokkautuu esiintyjien toimesta hyvin. Auli Turtiainen vastaa pukusuunnittelusta. Kaikki ovat pukeutuneet vaaleansinisiin farkkuihin ja valkoisiin paitoihin, ja sitten erilaisten asusteiden avulla muuntautuvat muiksi hahmoiksi. Valot ja videot ovat Antti Silvennoisen käsialaa ja hauskasti läpikuultavaa seinää lavan takaosassa hyödynnetäänkin. Minttu Minkkisen kampaus- ja maskeeraus vielä; siinä on napakka paketti kasassa.

Kaksi ja puoli tuntia menee kuin siivillä, tapahtumat soljuvat eteenpäin, ja katsomossa saa niin liikuttua kuin nauraakin. Esitys on hieman tavanomaisesta teatterista poikkeava, mikä selvästi hämmensi osaa katsojia. Meille jotka näemme paljon teatteria, tämä oli raikasta ja tervetullutta vaihtelua. Näinkin voi esityksen toteuttaa. Ja nyt kuunnelman kimppuun.

Esityskuvien copyright Jiri Halttunen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla ennakkonäytöksessä.