Synnytystalkoot / Teatteri Telakka 6.3.2024

Haa, nyt oli menoa ja meininkiä Telakan vintillä! Aiheena synnytys, lisääntyminen, naisten elämä ylipäätään, ja kaiken lomassa leivotaan pullaa, jota sitten lopussa yhdessä maistellaan. Mainio konsepti, lisää pullanleivontaa lavalle! Meno on hulvatonta ja hauskaa, mutta on tässä sellainen vakavakin pohjavire. Kuka saa päättää näistä lisääntymisasioista, ketä ne koskettavat ja mikä niiden yhteiskunnallinen merkitys on. Taas kerran Meri-Maija Näykki on ideoinut ja ohjannut monipolvisen esityksen, jota koko taitava työryhmä on ollut käsikirjoittamassa.

Synnytystalkoot on paikoitellen hieman epätasainen ja rouhea, ja paikoitellen hillittömän hauska. Mutta pienet rosot eivät haittaa kun kokonaisuus on kerrassaan railakas ja pirteä. Mainio porukka Kerttu Opus, Petra Poutanen, Piki Rantanen ja Tanjalotta Räikkä venyy moneen. Me katsojat ollaan niitä talkoolaisia, jotka tuodaan katsomoon pienissä erissä. Paikkansa saa valita joko ihan tuolilta tai isolta jumppapallolta. Tila on sisustettu verhoilla ja ilmapalloilla viihtyisäksi, kuin joku babyshower-tila. 

Muutenkin Perttu Sinervon lavastus sekä valosuunnittelu on sellaista viihtyisää. Petra Poutanen soittelee mitä ihmeellisimpiä instrumenttejä ja laulaa myös, jumalaisen hienosti kuten aina. Koko porukka laulaa talkoiden ihanuudesta - siis synnytystalkoiden. Muutenkin tämä on sellaista kollektiivista esityksentekoa, kaikki heittäytyvät mukaan.

     

Elämän realiteetteihin kuuluu monenlaiset asiat, synnytyskipu lienee yksi niistä. En osaa sanoa kun ei ole omakohtaista kokemusta. Pitäisihän se tehdä lapsia, pitämään huolta sitten kun on vanha. Olenpas ollut itsekäs lapsettomuudessani. Synnytystalkoot tarjoaa monenlaisia näkökulmia äitiyteen, lapsettomuuteen (vapaaehtoiseen tai ei), raskauteenkin. "Kyllä sun mieli muuttuu sitten kun saat ikää" - kuinka monta kertaa olen itsekin saanut tuon kuulla. Onneksi nykyään ei enää kysellä, ikä tekee tehtävänsä siinäkin.

Ovatko kohdulliset kehot meille yhä kodinkoneita, esitys myös kyselee. Ja paljon muuta. Miten surumielinen onkaan tarina lehmästä, joka on viidettätoista kertaa raskaana. Lavalla nähdään myös Petteri ja Riikka (saksineen tietenkin) äitiyspakkauksen kimpussa. Steppaava siittiö, Love Boat -muistelot, vauvan eka drag show, hauskasti nimetyt mocktailit (jotka myös maistuivat taivaallisilta!), toisenlaiset isät viiksissä ja irtomahoissa. Paljon hauskaa.

Ella Kauppinen Työhuone Hengarista ansaitsee aplodit puvustuksesta. Mainiota katsottavaa! Oispa tollanen siittiöpuku johkin kekkereihin! Verkkosukkien ja rintsikoiden yhdistäminen neonvärisiin huomiovaatteisiin on kyllä kiinnostavaa.

Esityksestä jäi hyvä fiilis, ja olihan se pirun ajankohtainen myös. Tuli enemmän sellainen illanviettofiilis kuin teatteriesitys, siis että ollaan jossain kaverien kanssa kotibileissä ja tyypit keksii kaikkea ohjelmaa ja on leppoisaa. Tämmöstä kaipaan lisää kyllä kulttuurikentälle. Heittäytymistä. Esityksiä 3.4. asti, menkää ihmeessä Telakalle!

Esityskuvien copyright Petteri Aartolahti.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Metsän pelko / Teatteri Telakka 27.4.2022

Haa, ihan huikean hienoa! Nimittäin se että tämä sama poppoo on taas loihtinut uuden kauhunukkemystikaalin katsojien iloksi. Räähkän luku tuli nähdyksi keväällä 2017 Oh My Puppets -festivaaleilla ja tämä Metsän pelko on hyvin samoissa liemissä keitelty teos. Sopivassa suhteessa sanatonta esiintymistä, musiikkia, nukketeatteria, mystiikkaa, teatterin taikaa ja katsojan mielikuvituksen aktivointia. Toivon lisää paljon tätä samaa!

Muusikko/esiintyjä/jouhikkovelho Pekko Käppi, nukketeatterispesialisti Alma Rajala ja valomestari Nadja Räikkä vastaavat visuaalisuudesta ja dramaturgiasta, esiintyvät ja tekevät liki kaiken muunkin (Käppi musiikit ja äänisuunnittelun, Rajala ohjauksen ja Räikkä valosuunnittelun). Heini Maaranen on osallistunut nukkien tekijänä ja tarpeiston hankkijana. Metsän pelko on kuin luotu Teatteri Telakan narisevaan ja intiimiin ullakkotilaan. Se luottaa enemmän kauhuelementtien vaivihkaiseen esilletuontiin ja kutkuttavaan äänimaisemaan kuin varsinaisesti vereen ja suolenpätkiin. Yliluonnollisia otuksia, muinaista shamanistista mystiikkaa, metsän henkiä ja mielikuvitusta. Kalevalaista loitsuperinnettä, rituaaleja, outoja olentoja. Kaikkea tätä ja paljon muuta. Vain katsojan mielikuvitus on rajana. 

Kaikki alkaa vanhoista ikkunanpokista ja niiden takaa kurkistelevista olennoista. Heti tulee ajatus autiotalosta missä kummittelee. Pokat liukuvat pois ja pääsemme sahoja kanniskelevien ja soittavien tyyppien matkaan. Onko tässä joku retkikunta, metsurit vai tavalliset leireilijät? Mukana on ainakin mittava arsenaali termospulloja, reppujakkaroita ja jopa Mölkky-peli. Niiden kanssa, ja toki myös sahojen ja aurauskeppien, on hyvä lähteä pienelle metsäretkelle - jolta kenties ei ole paluuta. Aurauskepeistä ja vanhoista Airam-termareista tehdään linja, kenties metsän raja mitä ei sovi ylittää. 

Metsän kruunupäät ilmestyvät sorkat kopisten, ja nauhalta kuuluu loitsuja Tapiolle, metsän kuninkaalle. Kun teltta on pystytetty alkaakin hulabaloo. Äänimaisema on mielenkiintoinen, erilaista mölinää ja murinaa, takaperoisilta kuulostavaa puhetta, epävireistä kanteletta (?), jouhikkoa ja sahoja. Kakofonista ja vähän pelottavaakin. Kuulemme nauhalta myös tarinan Ilkka-nimisestä metsästäjästä. Mielikuvitus tekee tepposet, vai tapahtuuko tämä kaikki todella. 

     

Valot, ja erityisesti varjot ja pimeys, on tärkeä tunnelman luojana. Mitä kaikkea pelottavaa pimeys kätkeekään uumeniinsa. Metsän pelko tarjoilee valoilla erityisen koskettavia tunnelmia.

Suomalaisilla on ollut aina läheinen suhde metsään, mutta metsää on myös suruttomasti hyödynnetty, jopa raiskattu. Metsä on ollut turvapaikka, toki myös ruoka-aitta ja raaka-ainevarasto. Mutta metsä kostaa, tavalla tai toisella, nämä ihmisen väärinkäytökset. Mitä jää jäljelle kulkijoista, jotka sinne pahoin aatoksin käyvät? Mitä tapahtuu kun metsä tuleekin liian liki, jopa sisimpään? Metsän pelko on siinäkin mielessä mahtava että se jättää katsojan mielikuvitukselle paljon pelivaraa. Juu, vihjeitä annetaan kosolti, ja näytetään kohtauksia, mutta katsoja saa pohtia mitä tässä tapahtuu. Jostain syystä mä pitkään muistin että tämän esityksen nimi on Metsän peitto. Sekin olisi voinut sopia.

Tunnissa ehtii kokemaan kaikenlaista, ja yllättäen Metsän pelko ei olekaan niin synkeä mitä voisi kuvitella. Mukana on myös hauskuutta ja ilon pilkahduksia, vaikka enimmäkseen tämä toki on aika mollivoittoinen esitys. Itsekseen liukuvat mölkkypalikat, tappelut teltassa (joka muuttuu suorastaan eläväksi olennoksi), heiluvat sahat - koko metsä herää eloon kaikkine olentoineen. Jäljelle jää vain ihmisrauniot, nippa nappa pelastuneet. Vai ovatko sittenkään? Lopun ikkunanpokat ja niissä näkyvät valaistut purnukat kertovat toista kieltä. 

Esityksen jälkeen on kuin olisi läpikäynyt jonkun riitin itsekin, käynyt syvällä matkalla. Shamanistinen trippi mielen kauhuihin, ja metsän syövereihin. Aivan loistava esitys! 

Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Syd Barrett / Teatteri Telakka 29.9.2020

Tämän Juha Hurmeen kirjoittaman ja ohjaaman pienimuotoisen musiikidraaman piti saada ensi-iltansa jo keväällä, mutta korona. Onneksi aikataulut saatiin natsaamaan ja Syd Barrett pääsi ensi-iltaan syyskuun lopulla. Neljän hengen miehityksestä puolet esiintyvät parhaillaan myös Hurmeen ohjaamassa Harhamassa Espoon kaupunginteatterissa. No, taitavilla miehillä on kysyntää.

Kuka oli Syd Barrett saatat kysyä? No, vanhan brittiprogebändi Pink Floydin alkuperäisjäsen, pääasiallinen biisinikkari ja laulaja-kitaristi. Kunnes ensimmäisen levyn jälkeen muut kyllästyivät miehen hörhöilyyn ja pistivät tämän pihalle. Mies kärsi mielenterveysongelmista ja yltiöpäinen huumeidenkäyttö ei niitä ainakaan auttanut. Parin soololevyn jälkeen mies lopetti musisoinnin kokonaan ja keskittyi puutarhanhoitoon äitinsä kanssa, kunnes ensin kuoli äitee ja sitten Barrett. Kaikenkaikkiaan aika surullinen ja ahdistavakin elämänkerta. Ja tämä Hurmeen esitys alleviivaa miehen outoutta. 

Janne Laurilan erinomaisen vähäeleisesti tulkitsema Barrett tuntuu olevan ihan omissa maailmoissaan. Ei ota kontaktia muihin, tiluttelee kitarallaan outoja biisejä ja vielä oudompia sanoituksia. Muut eli basisti Roger Waters (Tomi Alatalo), rumpali Nick Mason (Antti Laukkarinen) ja kosketinsoittaja Richard Wright (Kaisa Sarkkinen) seisovat lähinnä monttu auki että mitä hittoa se nyt taas tekee. Soittelee samaa sointua ikuisuuden ja vaan tuijottelee. Välillä osallistutaan äidin (Sarkkinen) kanssa hulvattoman hauskaan teatteriterapiaan ja leikitään Ruohometsän kansaa. Eipä taida sammakon esittäminenkään Barrettia auttaa. Mutta onneksi äiti huolehtii ja paapoo...

Esiintyjäkaarti vetää hienosti, niin näyttelemisen kuin soittamisenkin. Muusikkona paremmin tunnettu Laurila on kyllä hyvä löytö Barrettin outoiluun. Ja Hurmeen luottomiehet Alatalo ja Laukkarinen klaaravat bändihommat kuin vettä vaan. Sarkkinen on erityisen koskettava rouva Vinifred Barrettina.

Tunnin mittaiseen esitykseen oli saatu mahdutettua melko hyvä kattaus Barrettin tekemiä biisejä, sekä Pink Floyd-tuotantoa että sooloja. Esitys toi mieleeni vahvasti muutaman vuoden takaisen musiikkiteatteriesityksen Täynnä elämää, jossa pureuduttiin Ratsian nokkamiehen Jyri Honkavaaran elämään - joka sekään ei mennyt ihan ns. putkeen. Lavalla ja vauhdissa silloinkin Alatalo ja Laukkarinen. Samalla tämä oli jonkunlainen jatkumo Hurmeen omaelämäkerralliseen Hullu-esitykseen. Telakan katsomo on intiimi ja sopii tämmöisiin hieman erilaisiin juttuihin.

Hurmeen tekstin kanssa saattoi myös leikkiä "bongaa Pink Floydin biisinnimi suomennettuna" -leikkiä. Erityismaininta Henna Mustamo ajankuvaa henkivästä puvustuksesta ja Perttu Sinervo itämaisia sävyjä henkivästä yksinkertaisesta lavastuksesta. Huonekasvilla tuntuu olevan suuri merkitys Sydin sielunelämälle. Sinervon käsialaa ovat myös hetkittäin aika psykedeeliset valotkin. Ääniefektit ovat kyllä aika mainiot; kuulen kuinka ovi Barrettin mieleen sulkeutuu lopullisesti.

Tätä voi suositella ennenkaikkea Pink Floydin ystäville, mutta myös elävää musiikkia elämäänsä kaipaavalle. 

Esityskuvien copyright Petteri Aartolahti.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jussi & Jussi / Teatteri Telakka 21.11.2019

Niin herkullisen kuuloinen kattaus tämä Teatteri Telakan loppusyksyn uutuus että ilman muuta katsomislistalla. Odotukset olivat korkealla, ja täytyy sanoa että niiden yli mentiin reippaasti. Tanjalotta Räikkä on käsikirjoittanut ja ohjannut huikean hauskan ja karnevalistisen runsaudensarven, vaikka aihehan on mitä vakavin. Ja on tässä ihan synkempikin puoli. Mutta välillä se asia meinaa peittyä kaiken koheltamisen alle. Silti nappisuoritus Jussi & Jussi on, menkää katsomaan!

Historiankirjoja ja erilaisia lähteitä on käytetty paljon, ja se näkyy kyllä. Toki osa on sitten vedetty myös ns. hatusta, mutta mitä se haittaa, kun lopputulemana on hyvä esitys. Tekstitulvan määrä on välillä aika hengästyttävä ja ehkä jostain olisi voinut vähän tiivistääkin, varsinkin toisessa näytöksessä. Henkilöt historian hämäristä on tuotu lavalle tosi eläviksi. Taustatarina menee niin, että vuonna 1665 tuomittiin Taivassalossa kaksi renkiä, Heikki Mikonpoika ja Heikki Pekanpoika. Heidän rikoksensa oli "sodomiittinen synti" ja tuomiona mestaus kirveellä ja roviolla poltto, sekä vielä tuhkien heittäminen tuuleen. Tästä lähdetään rakentamaan ensi-illassa liki kolmetuntiseksi venyvää esitystä.

Telakan piskuisella ullakolla on ensinnäkin huikean upea kolmihenkinen bändi K:H:H:L, jota Pekko Käppi luotsaa jouhikon soiton ohella. Tai ei tässä kukaan ketään luotsaa vaan Tommi Laine ja Nuutti Vapaavuori ryöstäytyvät käsistä ihan samallatavalla kuin Käppikin. Muusikot eivät todellakaan tyydy vain soittamaan lavan nurkassa vaan he ovat iso osa esitystä sujahtaen Kohtalottariksi. Musiikki on kansanmusiikkihenkistä, mutta välillä meno äityy silkaksi punkiksi, välillä taas bluesia. Ja kaikkea siltä väliltä.

Jos on musiikki värikästä niin sitä on myös Perttu Sinervon yltäkylläinen lavastus ja Tanjalotta Räikän puvustus. Valtava määrä vaatteita, koska onhan henkilökavalkadikin runsas. Bändin mekot ja kaikki mahdollinen tilpehööri, herranjestas. Valot ovat Nadja Räikän käsialaa.

Lavalla käy välillä sellainen hulina että heikompaa hirvittää. Katsomo nauraa niin kovaa että pelkään Telakan katon tempautuvan irti sen voimasta. Toisessa näytöksessä sitten siirrytään tunnelmasta toiseen ja moni näkyy pyyhkivän silmiään. Parhaita tämmöiset jutut mitkä pistävät katsojan kokemaan tunteita laidasta laitaan.

        

Lavalla nähdään kolmen monipuolisen muusikon lisäksi Antti Mankonen ja kaksi NÄTY:n opiskelijaa Arttu Soilumo sekä Santeri Niskanen, keille tämä esitys toimii myös ammattiharjoitteluna. Ja jumalaare mikä meno koko kolmikolla on! Sen lisäksi että he esittävät renkipoika-Jusseja, niin taipuu pyövelin, kirkkoherran, kuningatar Kristiinan, äidin ja monet muut roolit. Meno ei ole aina niin kovin loogista, mutta yhtäkaikki kovin viihdyttävää. Jo pelkkä alku, missä Jussit ovat jalkapuissa, ja kuolema soittaa heillä... huh! Soilumolta nähdään myös hieno soolotanssiosuus.

Jussi & Jussi pohtii kuolemaa ja syntiä, maailman ja yhteiskunnan muutosta ja ihmisten asenteita. Suvaitsevaisuus ja monimuotoisuus, rakkaus ja anteeksianto, sivullisuus ja yksinäisyys. Miten vaikkapa luonteenpiirteet ja erilaiset henkiset taakat periytyvät sukupolvelta toiselle - esimerkkinä pyövelin äiti ja hänen äkkipikaisuutensa. Kyllä 1600-luvulla oli vauhdikasta menoa ja se railakkuus tulee katsojille hyvin selväksi. Esitys on karnevalistinen, sirkusmainen, performanssi parhaasta päästä. Herkkää ja kaunista, kun Jussit lukevat Platonin Pidot-teoksesta Aristofaneen osuutta: miten Zeus halkaisi ison ja pyöreän androgyynin kahtia ja sen jälkeen ihmisen puolikkaat etsivät toisiaan... "jos taas mies yhtyisi mieheen, molemmat saisivat yhdynnästä tyydytystä ja he ryhtyisivät sen päätyttyä töihin ja huolehtisivat muusta elämään kuuluvasta". 

Terapiakaan ei auta, vai auttaako? Siellä piipahtaa niin Andy Warhol kuin Eino Salmelainenkin. Ja taas kerran nähdään kirkonmies joka saarnaa mm. sodomian turmiollisuudesta ja synnistä, mutta on itse langennut samaan. Mikään ei siis maailmassa muutu. "Homodemonit häipykää". Näemme myös mainioita esimerkkejä tosi miehen mallista. Ja kuka muistaa pitää itsetyydytyspäiväkirjaa...

Skandinaavista mytologiaa esityksessä on paljon. Muusikoiden esittämät Kohtalottaret Urd, Verdandi ja Skuld asustavat Asgårdissa ja koittavat pitää metallihäkkyräistä Yggdrasil-puuta hengissä. Tämä kolmikko säätää kohtalot (niin jumalten kuin ihmistenkin). Ollaan terapiassa, ollaan kiirastulen välitilassa.

Jussi & Jussi on ryöpsähtelevän monimuotoinen, ja ehdottomasti yksi syksyn sykähdyttävimmistä teatterikokemuksista. Esityksiä vielä alkuvuoteen 2020 asti.


Kuvien copyright Petteri Aartolahti
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Räähkän luku / Teatteri Telakka 11.10.2018

Näin Pekko Käpin, Alma Rajalan ja Nadja Räikän kauhunukkemystikaalin Räähkän luku  puolisentoista vuotta sitten manioilla Oh My Puppets -festareilla, Cirkon hallimaisessa Maneesi-salissa. Ja sen verran maaginen kokemus se oli, että kun oli mahdollisuus nähdä se uudelleen, tällä kertaa pienessä ja intiimissä Telakan teatterissa, niin tartuin siihen kaksin käsin. Eikä tarttenut katua!

Hieno esitys Räähkän luku oli edelleenkin, mutta Telakan vintti teki siitä vieläkin tiivistunnelmaisen. Tilana niin erilainen kun voi olla, mutta esitys toimii molemmissa. Kuusikulmainen pieni puulava toimii näyttämönä ja oudot äänet täyttävät koko tilan. Arkiset esineet kahvimyllystä silitysrautaan liikkuvat ja elävät omaa elämäänsä. Kaiken taustalla Käpin jouhikko soi hyytävän alakuloisesti ja piinaava tunnelma tarttuu katsojaa kurkusta ja puristaa. Ruuvia kiristetään pikkuhiljaa, todella hitaasti siis. Palvontamenoa tai jotain muinaista manausrituaalia muistuttava esitys menee luihin ja ytimiin. Esitys yhdistelee oivallisesti esineteatteria nukketeatteriin ja ties mihin, ja voi tämän pelkkänä konserttinakin ottaa.

Heini Maarasen tekemä nukke on pelottava hahmo, ja murhanhimoinen myös. Hattupäisen jouhikkomiehen kannattaisi olla tarkkana. Muuten voi käydä köpelösti. Pitkäkaulainen nainen on surumielinen mutta en haluaisi kohdata tätä naista pimeässä kaksin. Nuken kanssa kuin symbioosissa elävä Alma Rajala on täydellisesti yhtä. Vaikea enää erottaa kumpi vie ja ketä, molemmat ovat niin eläviä ja aitoja.

Lopussa jäin miettimään taustalla olevassa valokuvakehyksessä poseeraavan parin kohtaloa. Kävikö kuvan pariskunnan kuollut vaimo/morsian hakemassa miehensä luokseen? Mutta miksi mies halusi manata naisen esiin? Tapahtuiko tämä tahallisesti vai tahattomasti? Ehkä siihen kysymykseen löytyy vastaus seuraavalla kerralla, sillä kyllä tämän vielä mielellään katsoisi. Upealla Nadja Räikän valosuunnittelulla ohjataan katsojan silmät juuri sinne mihin halutaankin. Myös tähän tärkeään valokuvaan.


Esityskuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Sunnuntai / Teatteri Telakka & Teatteri Vanha Juko 12.9.2018

Lähtökohtaisesti kaikki Teatteri Vanha Jukon ja Teatteri Telakan esitykset ovat katselun arvoisia, ja enemmänkin. Innostuin tästä yhteistuotannosta heti kun keväällä kuulin. Hienoja tekijöitä ja kaiken kruununa vielä Tuomas Luukkosen musiikki. Eli yksin syksyn must-see jutuista.

Sunnuntai on monelle varmaan mieluinen viikonpäivä. Se oikea lepopäivä, tai oli ainakin ennen. Ei töitä, ei velvollisuuksia. Rentoutumista ennen uutta kiireistä viikkoa arkisine toimineen. Kun katselin tätä Ari Nummisen koreografioimaa teosta, jossa puheosuudet saivat väistyä kehollisen ilmaisun tieltä, palautui mieleeni jotain lapsuuden huolettomista kesälomapäivistä ja sunnuntain kaltaisista rennoista yhdessäolohetkistä - kun ei ollut huolta huomisesta. Teoksessa oli mukana paljon erilaisia kukkia ja puutarhanhoidollisia elementtejä muutenkin. Ehkä kukat (ja olkihatut) toivat mieleeni kesän.

Ari Numminen vastasi myös ohjauksesta yhdessä Linda Wallgrenin kanssa. Telakan pienellä ullakkonäyttämöllä taituroivat Laura Hänninen, Minja Koski, Maria Nissi, Jussi-Pekka Parviainen, Ilona Pukkila sekä Kaisa Sarkkinen. Eikä voi sanoa että Tuomas Luukkonen säesti tätä kuusikkoa, koska hän oli niin oleellinen osa esitystä. Hengittäen ihan samassa rytmissä, vaikka istuikin lavan laidalla pienellä korokkeella.

Sunnuntai oli oikeastaan enemmän tanssiteos kuin teatteria. Upeaa liikettä, raukeaa tunnelmaa, joka välillä kiihtyy ja sitten taas palaa siihen rauhalliseen sunnuntaifiilikseen. Jyvät (myöhemmin selvisi että ne olivat pienenpieniä korkinpalasia) valuivat katosta verkkaisesti ja kukin henkilö kahmi sitä, rakentaen omia kuvioita maahan. Kuin lapsia hiekkarannalla tai pihapuuhissa. Kaikki on niin ihanan seesteistä - kunnes äkkiä hirmuiset zombiekädet hyökkäävät! Täysin absurdi ja yllättävä veto.

Tanssi tutkailee ihmisen vartaloa, ja sen liikeratoja. Ratsut liikkuvat verkkaan, outo kävely muuntuu normaaliksi, korkinpalat rapsahtelevat askelten alla. Kaikki on synkronisoitua, kunnes ei enää ole. Kaikki ovat yhdessä, kunnes yksi on joukosta poissa. Musiikki, Simo Saukkolan valot ja tanssi ovat täydellisessä harmoniassa keskenään. Vuorotellen jokainen saa oman soolonsa; hetkensä parrasvaloissa. Mutta tämä on ennenkaikkea tiimityötä. Välillä saadaan kuulla eksoottisia ääniä kitaroiden lisäksi myös pianosta. Aamutoimia, ja eleettömät kasvot saavat jo hymyäkin pintaansa.

Lavalla nähdään mm. lauma kaloja, kielten monipuolista käyttöä, hieman erilainen sovitus Anna mulle tähtitaivas -biisistä ja vaikka mitä. Välillä mennään absurdiin suuntaan niin että rytisee. Seesteinen tunnelma rikkoutuu aina hetkittäin, mutta sellainen rento ja läheinen tunnelma säilyy. Tiina Helin vastasi levollisen siniharmaista haalariasuista sekä myös visualisoinnista (työryhmän kanssa).

Seuralaiseni totesi että ei ymmärtänyt teoksesta mitään, mutta tunnelmaltaan Sunnuntai oli hämmentävä, ja maaginen. Totta. Ja kumpikin jaksoimme ylistää musiikkia! Se oli todella kaunista. On aina niin parasta kun esityksessä on elävä musiikki. Tässä tapauksessa musiikki säestää esiintyjiä, mutta samalla on niin intregaalinen osa esitystä ettei sitä voi erottaa muusta. Bonusta muuten Tuomakselle upean vihreistä kengistä!

Esityksen lopulla saimme viedä kukkia kotiimme, koska muutamaan päivään ei ole näytöstä. Otin yhden valkean pitkävartisen liljan. Se jatkaa kukkimistaan maljakossa.

Esityksiä on Telakalla vielä pari, ja sitten Lahdessa Vanhan Jukon tiloissa loka-marraskuussa. Ota pieni sunnuntaitauko arkeesi. Se kannattaa.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Petteri Aartolahti.

Elävien hautajaiset / Teatteri Telakka 8.4.2018

Teatteri Telakka on usein aika eksentristen juttujen kotipaikka, joten tämä Tuomo Rämön dramatisointi ja ohjaus Edgar Allan Poen novelleista sopii sinne kuin nenä päähän. Elävien hautajaiset - kyllä, sitä saatiin, ja paljon muutakin. Telakka on hämyisä vinttitila ja nämä mystiset kertomukset toimivat sen intiimillä lavalla erinomaisesti.

Poea olen lukenut, ja varsin kattava Jaana Kaparin erinomaisesti suomentama Kootut kertomukset ilmestyi 2006. Sain sen joulupukilta lahjaksi, ja sitä on tullut selailtua. Ihan kaikkia esityksessä käytettyjä novelleja en kuitenkaan muistanut, tai ollut lukenutkaan. Ehkä parempikin niin; ei ainakaan ollut ennakko-odotuksia.

Työryhmä on hyödyntänyt eniten kahtatoista novellia, mutta ehkäpä muistakin on napattu jotain. Ainakin vaikutteita. Tai tunnelmia. Linkkeinä eri kertomusten välillä esityksessä toimivat linnunnokkaiset ruttonaamarihemmot, jotka varjojen lailla hiipivät hämäristä ja lipuvat näyttämötilan poikki, lyhtyjä kantaen. Hyytävää ja toimivaa. Kaasunaamarivaikutelma saadaan kumimaisesta maastokuvioidusta kankaasta - näin keskiaika ja moderni sota-aika lyövät kättä. Korppimaiset kuoleman airuet asialla...

Neljä näyttelijää (Antti Mankinen, Petri Mäkipää, Kaisa Sarkkinen ja Piia Soikkeli) tyypittelevät rennosti ja nopealla tahdilla vaihtaen monenlaisia hahmoja. Yläluokkaisesta ratsastusmaailmasta siirrytään nopeasti kuumailmapallon kohtalokkaaseen matkaan yli Atlantin. Välillä ollaan perhedraaman ytimessä ja välillä oikeussalissa, tai yksityisetsivän toimistossa. Kekseliäästi vaihtuu tunnelma toiseen. Osa kertomuksista jatkuu aina muiden juttujen keskellä, kuin jatkokertomuksena. Todella muuntaumiskykyinen nelikko!

Perttu Sinervon suunnittelema lavastus on kaikkiaan tosi kekseliästä ja oivaltavaa. Kävelykepit muuntautuvat hevosiksi (eikä tarvita edes keppihevosta!) ja viinatynnyrit ja kuumailmapallot rakentuvat silmiemme edessä. Ja sitten on ihanat, vanhaa aikaa henkivät puvut! Kiitos niistä Tiina Helin. Lisäksi Nadja Räikän valosuunnittelu ja Hannu Hauta-ahon äänet ja musiikki pitävät intensiivistä tunnelmaa yllä ja tihentävät sitä sopivissa kohdissa. Kahdella puolella vinttiä istuvat katsojat ovat todellakin kuin osana näyttämön tapahtumia, koska henkilöitä putkahtelee esille milloin mistäkin.

Tarinat ovat erillisiä, mutta joku punainen lanka siellä kulkee tarinoiden lomassa. Kieli soljuu ja helkkyy, ja vaikkeivat nämä kaikki varsinaista kauhua olekaan, niin eri tavoilla mystisiä, ahdistaviakin kertomuksia. Vaikka Poe kuoli jo 1800-luvun puolivälissä ja kirjoitustyylinsä henkii sitä aikaa, niin kyllä se tarinoiden ydin toimii nykyaikanakin. Jotain yliluonnollista, pelottavaa, kummallisia mysteerejä, mihin ei aina saada ratkaisua, tai ratkaisu on yllättävä.

Ehdottomasti katsomisen arvoinen juttu, eikä vain Poen mystiikan ystäville, vaan kaikille muillekin hyvää teatteria arvostaville.


Kuvien copyright Kimmo Hokkanen.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Kädettömät / Jalostamo kollektiivi & Eesti Draamateater, Teatteri Telakka 9.12.2017

Telakan vintillä näkee aina jotain mielenkiintoista, ja Jalostamo Kollektiivin ja Eesti Draamateaterin Kädettömät on hyvää jatkoa tälle. Erilaista, outoa, ajatuksia herättävää ja kantaaottavaakin. Mainio esimerkki (taas kerran) rajojen yli ulottuvasta yhteistyöstä.

Anna Lipposen käsikirjoittama ja Tanjalotta Räikän dramatisoima ja ohjaama Kädettömät sai ensi-iltansa Lahden kaupunginteatterissa jo yli vuosi sitten ja viime keväänä sitä esitettiin Virossa. Ensi keväänä se jatkaa matkaansa Kansallisteatteriin kolmen esityksen voimin.

Kädettömissä on monta tarinaa, monta ääntä, monta kohtaloa. Karvahatullinen sympaattinen supikoirakaksikko vaeltaa hylätyssä vanhassa teatterirakennuksessa. On muusikkoisä ja Viron laulava vallankumous sekä tämän aikuinen Else-tytär Suomessa. Elsen kertomus kuullaan vanhalta C-kasetilta. Tämä on tarina myös isän ja tyttären väleistä, kohtaamisesta ja vääjäämättömästä erostakin.

Pikkuhiljaa meille selviää taustoja Elsen ja isänsä suhteesta, ja myös Elsen vanhemmista. Esityksessä musisoidaan, kuunnellaan nostalgisen rämisevää Villu Tammen Tere Perestroikaa nauhalta, rauhoitutaan seesteisiin hetkiin. Samalla opimme paljon ALS-taudista. Elsen ajatukset ja tunteet sekoittuvat isän koskettaviin lapsuusmuistoihin. Paljon käsitellään vapautta. Mitä kaikkea se on. Vapaus on myös yksinäisyyttä ja tyhjyyttä, jos kohta yksilön ja kokonaisen kansakunnan vapauttakin. Kun Viro vahvistuu ja lopulta itsenäistyy elokuussa 1991, niin vastavoimana Else heikkenee. ALS-tautiin ei ole parannusta. Lopulta kuitenkin rakkaus ja suvaitsevaisuus ovat tämän maailman kantava voima.

Tämä kosketti minua kovasti. Lavalla taituroivat Anna Lipponen ja Tõnu Oja ovat kumpikin taitavia, sympaattisia ja hiljaisella tavalla kiihkeitä. Muutamankin kerran sain pyyhkiä kosteita silmiäni. Ja tää on jännä, koska vaikka kuolemaa ja menetystä käsitelläänkin, niin kovin paljon tarina on elämässä kiinni.

Petri Tuhkasen taitavasti vanhoja valokuvia hyödyntävä lavastus oli myös sopivan intiimi Telakan pieneen tilaan. Samuli Laiho on tehnyt musiikin isälle ja tyttärelle.

Onhan tämä tavallaan musta komedia kuten mainostetaankin, mutta myös aika paljon muuta. Historiallisten juttujen lisäksi paljon asiaa ALSin olemuksesta ja miten se vaikuttaa ihmissuhteisiin. Myös teatterijuttuja ja pieniä Shakespeare-viittauksia. Monipuolinen ja kaikin puolin sympaattinen ja kiinnostava näytelmä.

Telakalla tämä jo loppui, eli suuntaahan toukokuussa sitten Kansallisteatteriin katsomaan. Voin kyllä lämpimästi suositella.


Kuvien copyright Petri Tuhkanen.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Rajavirhe/Russophobia / Teatteri Telakka 10.10.2017

Teatteri Telakka tekee aina ajankohtaista ja kantaaottavaa teatteria. Kiinnostavia kantaesityksiä, kiinnostavia vierailuita. Omaäänistä ja omaehtoista. Ei tarvinnut kauaa siis pohtia haluanko nähdä syksyn uutuudeen Rajavirhe/Russophobian. Dokumenttiteatteria ja yhteistyötä venäläisen Teatr.doc -ryhmän kanssa. Talvisota ja Ukrainan tilanne, perustuen ihmisten haastatteluihin. Kuulostaa siis erittäin kiinnostavalta.

Aihe onkin. Kiinnostava siis. Mutta jotenkin en nyt missään vaiheessa päässyt kärryille itse esityksestä. Välillä kuvittelin että löysin jonkun punaisen langan, mutta sitten se taas katosi. Ohjaaja Varvara Faer on koittanut koota sekavaa vyyhteä katsottavaan muotoon, ja ymmärrettäväänkin muotoon. Minä en ihan päässyt sisälle tähän. Mutta se lienee omaa rajoittuneisuuttani.

Sohitaan sinne tänne, on sotamuisteloa, Putinin kritiikkiä. Irtonaisia fragmenttejä, ihmisiä tulee ja menee. Koskettaako Krimin tilanne meitä täällä Suomessa, kun "se on kaikki siellä niin kaukana, pitää ihan kartasta katsoa" että missä? Ryssän vertaaminen karhuun - sitä ei saanut sanoa tai ryssä/karhu tuli ja vei mukanaan. Mihin tässä uskoa, onko maapallokaan enää pyöreä? Kun pelkäämme niin paljon Venäjää ja venäläisiä ja heidän loukkaamistaan, ettei kukaan enää voi avata suutaan. Tilanne oli siis samankaltainen Suomessa ennen (ja vielä nykyäänkin!) kun nyt esimerkiksi Krimillä tai Ukrainassa. Tarjoaako Talvisodan käsittely avaimia Ukrainan tilanteen avaamiseen? Ehkä näytelmäkirjailija Maksim Kurochkinille, mutta ei minulle. Hän kertoo tässä omakohtaista tarinaansa (näyttelijä Antti Mankosen tulkitessa näytelmäkirjailijaa) ja näkökulmiaan. Isoja ja tärkeitä kysymyksiä, mihin ei tarjoilla vastauksia.

Okei, pahat ryssät sortavat pientä kansakuntaa, taas. Historia toistaa itseään, välittääkö kukaan?

Talvisota ja siitä syntyvät mielikuvat vaikuttavat hyvin eritavalla eri-ikäisiin ihmisiin. Sotaveteraanit ja vanhemmat ihmiset muistavat asioita itse, he olivat paikalla ja kokivat ne omakohtaisesti. Muille sota näyttäytyy toisten kertomana, kirjoista luettuna, elokuvista nähtynä. Väkisinkin näkökulma on eri.

Perttu Sinervon lavastus on pelkistetty ja valaistus samaten. Karua ja realistista, kaikki tulee sanoista ja näyttelijöistä. Videoita käytetään kiinnostavasti, välillä näytelläänkin videolla olevan hahmon kanssa. Telakan pikkiriikkisellä vinttilavalla vierailee kaikenlaisia hahmoja; sotaveteraanista kannelta soittavaan heppuun, käännäävän suomalasöykkäriin, bimbohtavaan naiseen jne. Näyttämöporukka Antti Haikkala, Anna Haukka, Sirke Lääkkölä, Antt Mankonen, Jukka Toivonen ja Tomi Salmela tekevät kyllä hartiavoimin työtä, mutta jotenkin nämä irtonaiset henkilöhahmot eivät kohtaa, eivätkä luo minuun katsojaan sidettä.

Yritystä on, ja asiaakin, mutta taidan itse olla niin sivistymätön että minua ei tämä kokonaisuutena nyt tavoittanut. Jäi vain hieman hämmentynyt olo, hieman kuin informaatiotulvan alle jäänyt.

Toivoin ehkä jotain... historiallista katsausta näihin kriisitilanteisiin? Siis sellaista rautalangasta väännettyä mitä siellä tapahtuu ja miksi ja mikä on Venäjän rooli asiaan. En saanut sellaista, ja nyt jälkikäteen mietin että miksi sellaista odotinkaan. Sananvapaus on tärkeä asia ja tärkeämmäksi se muuttuu kun sananvapautta rajoitetaan. Pienten äänen pitää kuulua, ja tämä esitys on yksi esimerkki siitä että se kuuluu. Siksi esitys on tärkeä, vaikka yksittäinen katsoja eli minä ei ymmärräkään.


Kuvien copyright Lasse Poser
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Korallin elämää / Teatteri Telakka 29.5.2017

Aika mielenkiintoinen ilta oli eilen Telakalla. Vajaassa tunnissa sukellettiin pintaa syvemmälle, monessakin mielessä. Korallin elämää oli monimuotoinen, monipuolinen ja monia ajatuksia herättävä esitys. Siinä yhdistyy sanattomasti musiikki, varjoteatteri, kehon liikekieli, tarinat ja äänet. Ilmastonmuutos vaikuttaa myös mereen - ja koralleihin. Ajatuksena oli valottaa korallien elämää, mutta samalla avautui paljon muutakin.

Istumapaikkoja ei riitä ihan kaikille, mutta se ei haittaa, koska esitystä voi katsoa lattialta tai seisten. Ja oli vielä toivottavaa että katsojat kulkisivat myös ympäriinsä, liikkuvia esiintyjiä kuitenkin väistellen. Muutamat katsojat siellä siirtyivätkin hieman. Telakan teatteritila oli muutettu kankailla ja valoilla useaksi luolamaiseksi paikaksi. Katosta roikkui muovipulloista tehty verkko, vieressäni oli iso "kalamalja". Oli kalaverkkoa ja muuta rekvisiittaa. Merellisiä ääniä, outoja naksahduksia, narinaa, vinkunaa. Jousimusiikki ja kantele sekottuvat äänimattoon. Samalla seuraamme kuinka taskulampuilla ja muilla valonlähteillä luodaan varjoteatteria erilaisten apupöydällä olevien tavaroiden kanssa. Yhdessä reunassa tuotetaan ääniä ja musiikkia, ja muuten koko teatterin tila on valjastettu liikkuvan esityksen käyttöön.

Minulle tulee transsimainen olo, melkein kuin kelluisin meren pohjalla ja kuulisin näitä outoja, veden vääristämiä ääniä. Valaita, delfiinejä, kaloja, äyriäisiä. Jotka kommunikoivat omassa elementissään, missä minä, ja ihminen ylipäätään, on vain vierailija. Tai jopa tunkeutuja. Äänimatosta tulee mieleen myös ihmisen tuottamat muut äänet; veneet, kalastusalukset, moottorit ylipäätään. Asiat mitkä tuhoavat merta ja luontoa. Ihmisen puhetta sekaantuu meriluonnon ääniin.

Kuulemme aleppolaisen kalapakolaisen tarinan ja samaan aikaan ihmisten muodostama kalaparvi liikkuu, kääntyilee. Mitä parvi tekee kun se kohtaa uuden jäsenen? Ja miten suuret äänet ja paineaallot vaikuttavat parveen? Voin hyvin kuvitella miltä valtamerialuksen valtavien moottorien jyly kuulostaa parvesta, kuin dynamiitilla ammuttaisiin korvan vieressä. Ei ihme että paniikki ja sinne tänne säntäily valtaa mielet.

Näemme välähdyksenomaisesti pieniä merimaailmaan liittyviä tarinoita; verkolla saadun saaliin, mitä tuhoja musta öljy tekee kalamaljassa, miten muovijäte ja roskat kietovat merenelävät pauloihinsa, lopulta tukahduttaen kaiken. Yksi dippaa sormiaan ruskeaan mömmöön ja tiputtaa sitä päälleen. Saasteita, likaa, jätettä, kuormitusta. Ihminen tuhoaa merta ja muuta luontoa vääjäämättömästi.

Onneksi meillä on lapset ja seuraava polvi. Reippaat ihmistaimet rientävät apuun, kirjaimellisesti. Meri ei vaadi passia tai viisumia ja jokainen meistä on tasa-arvoinen kansalainen meren äärellä.

Vajaa tunti meni nopeasti. Pienimmätkin katsojat jaksoivat yllättävän hyvin, ja tämän ajan jaksaisi toki seistäkin. Kiitos monitaiteellinen työryhmä Shadan Ahmad, Pekka Koponen, Sara Kovamäki, Jaani Leinonen, Antti Mankonen, Paula Saraste ja Perttu Sinervo. Mukaan on värvätty myös neljä lasta Aura Mankonen, Isla Sinervo, Kauri Sinervo ja Tinka Särkioja. Jokaisella on oma osansa, niin esityksessä kuin oikeassa taistelussa ilmastonmuutosta vastaan.

Korallin elämää on mahdollista nähdä Telakassa vielä tänään ja huomenna.


Kuvat työryhmän blogista (ryhmän harjoituksista).
Näin esityksen alennushintaisella lipulla. 

When a rainbow is black / Teatteri Telakka 26.4.2017

Kaksikielinen When a rainbow is black (Musta sateenkaari) saa kylmät väreet selkäpiihin ja sieluun mustan möykyn. Möykky koostuu raivosta, epätoivosta, surusta ja sympatiasta. Mohammed "Moe" Mustafan kirjoittama ja ohjaama esitys kumpuaa osittain hänen omakohtaisista kokemuksistaan. Ja se koskee ja koskettaa.

Valkoisen paperin rajaamalla pelkistetyllä näyttämöllä (visuaalinen suunnittelu on myös Mustafan käsialaa) nähdään mustiin verkkareihin ja t-paitoihin pukeutuneita ihmisiä. Jotka kertovat tarinoita erilaisista ihmiskohtaloista. Enimmäkseen ahdistavia ja viharikoksia sisältäviä tarinoita. Miten pariskunta saa turpiinsa kun pitävät toisiaan kädestä kiinni. Miten raiskatuksi tullut joutuu itse häpeämään. Onko se epävarmuutta kun pitää piestä kadulla toisia? Epävarmuutta omasta seksuaalisuudestaan vai mistä? Nämä ovat asioita mitä ei voi käsittää saatikka hyväksyä. Miksi ihmeessä uhrin pitää tuntea häpeää ja syyllisyyttä?

Kaikki lavalla on paljasta ja pääosassa on teksti. Koskettava ja ajatuksia (ja tunteita) herättävä teksti. Tärkeä teksti.

Valitettavaa on, että vielä vuonna 2017 tämänkaltaisia ravistelevia esityksiä tarvitaan havahduttamaan ihmisiä. Tässä viitataan myös mm. Orlandon yökerhojoukkosurmaan viime kesältä sekä Tšetšenian tilanteeseen tällä hetkellä. Seksuaalivähemmistöjä kohtaan suunnattuja viharikoksia tapahtuu jatkuvasti, ympäri maailmaa. Siksikin tämänkaltaisia esityksiä tarvitaan.

Näyttämöllä nähdään Anna Kankila, Antti Mankonen, Moe Mustafa ja Petri Mäkipää.


Kiitos koko porukka. Nyt iski ja lujaa.

Esityksiä on vain viisi, ja niistä viimeiset tulevana perjantaina ja lauantaina. Mene katsomaan.



Kuvien copyright Teatteri Telakka
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Ei voi auttaa, sori / Teatteri Telakka 25.2.2017

On varsin metkaa kun samasta näytelmästä valmistetaan kaksi eri versiota. Ainoastaan loppuratkaisu on erilainen, riippuen kummassa teatterissa tämä esitetään. Työviksen version kävin katsomassa jo lokakuun puolivälissä ja tämän Telakan teatterin version nyt 4 kk myöhemmin. Alunperin piti kyllä nähdä ne lähempänä toisiaan, mutta näin nyt kävi.

Muutamat asiat olivat jo ehtineet unohtua, mutta palasivat kyllä hyvin mieleen kun tätä katseli. Avioliittojensa (ja arkensa) kanssa kamppailevat veljekset Tuhnu/Ilmari (Samuli Muje) ja Antero (Antti Mankonen) ja näiden vaimot Meri ja Annukka (Heidi Kiviharju). Meri hurahtaa kaikenlaiseen hörhöilyyn etsiessään itseään ja parisuhdettaan, kun taas Annukka saa sairauskohtauksen ja vajoaa koomaan. Poikien äiti (ketä Heidi Kiviharju tulkitsee niin suurella riemulla ja antaumuksella että oksat pois) hössöttää ja kantaa eväsrasioitaan edes taas. Ja surkuttelee nössöjä poikiaan - kun nämä siivoavat ja kokkaavat! Nämä kaikki tyypit ovat niin herkullisia ja on ihanaa seurata Telakan kaltaisessa intiimissä tilassa näyttelijöiden työskentelyä läheltä. Upeaa työtä!

Pieni on kaunista, ja Ei voi auttaa, sori on siitä monellakin tapaa hyvä osoitus. Antti Mikkola on tekstissään ja ohjauksessaan tavoittanut jotain oleellista ihmissuhteiden kiemuroista. Katsojat saavat haukkoa naurusta henkeään, mutta myös aika moni pyyhki kyyneliä. Tämmöstä jankkaamistahan se parisuhde välillä on. Seksivuorot katsotaan kalenterin kanssa ja arkirumban pyörittäminen vie kaikki voimat. Monet asiat ahdistavat keski-ikäistä miestä. Unelmointi auttaa arjessa, tai sitten ei. Mutta onko se erokaan oikea ratkaisu? Vapaus on ratkaisu, vai onko sekään? Ilmarin loppuratkaisu jää mietityttämään.

Telakan ullakkotila on ehkä vieläkin sopivampi paikka tälle kun Työviksen Kellariteatteri. Ja kahden tunnin kesto on juurikin passeli. Perttu Sinervon lavastus pyörivine elementteineen sopii hyvin Telakan vintillekin. Kyllä tämä on hyvää teatteria toisellakin katselukerralla.


Kuvien copyright Kai G. Baer
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Hullu / Teatteri Telakka 11.12.2016

Juha Hurme on yksi Suomen omaperäisimpiä, ja mun asteikolla parhaita, teatterintekijöitä. Tai enempi ehkä kulttuurin monitoimimiehiä, sillä hän luo niin paljon muutakin kun teatteria. Kirjoittaa mm. kirjoja, vetää festareita jne. Omaelämäkertainen romaani Hullu ilmestyi vuonna 2012, ja sai nyt joulukuun alussa Teatteri Telakalla kantaesityksensä. Tottakai Hurme vastaa itse ohjauksesta ja käsikirjoituksestakin. Käytännössä teos on muokattu kokonaan uusiksi lavalle. Ja minne paremmin Hullu sopisikaan kuin Telakan intiimille vinttilavalle!

Esitys alkaa teatteriharkoista. Päähenkilömme Hullu ohjaa Tšehovin novellia Musta munkki, missä tutkija Kovrin alkaa uupumuksen tuomien hallusinaatioden kautta tapailemaan mustapartaista munkkia. Munkki koittaa vakuuttaa Kovrinia, että tämä on jumalan valitsemana toteuttamassa erikoistehtävää; ei enempää eikä vähempää kuin ihmiskunnan pelastamista. Pohdinnassa on siis lahjakkaan ihmisen kokema tyhjyys. Nerous ja hulluus kulkevat usein käsi kädessä - ja Juha Hurme vetää tästä suoran viivan itseensä. Tai ainakin minä katsojana vedän. Kuinka moni taiteilija pelkää että lääkkeet vievät mennessään myös sen nerouden, hulluuden vanavedessä? Kun muutenkin on niin vaikea kamppailla sen oman luovuuden, nerouden ja taiteellisuuden kanssa.

Teatteriharjoituksista Hullu alkaa kelailemaan omaa historiaansa, alkaen vuodesta 2009, ja omaa hulluuttaan. Silloin eräänä päivänä teatteriohjaaja antoi pummille setelin ja pim, samantien vaipui oman mielensä syövereihin. Äänet alkavat puhua, hän luulee olevansa kuollut. Sen verran tolkku pelaa, että hän saa käveltyä sairaalaan omin voimin ja kirjoittauduttua sisään. Esityksen loppuaika ollaankin sitten laitoksessa, ja sieltä piipahdetaan muistin turvin lapsuuteen, nuoruuteen, Turun yliopiston kemianlaitoksen labraan, ja mihin nyt Hullun ajatukset milloin vievätkin. Toisessa sairaalassa viimeisiä aikojaan elävä äiti, Jyväskylän rivitaloasunnossa asuva naisystävä, tytär, hoitokokoukseen osallistuva sisko... Ulkomaailma tunkeutuu vähin erin laitoksen arkeen ja parantuvaan mieleen. Pikkuhiljaa kuitenkin elämä voittaa, lääkkeiden ja terapian avulla. Mies ei enää ajattele olevansa kuollut ja huonetoverikaan ei taida olla vakooja. Ja ajatuksetkin saa pitää ominaan ilman että niitä kukaan kalastelee itselleen.

Juha Hurmeen oma, modifioitu ääni johdattaa meitä Hullun pään sisään. Tämä Hullu tuntuu ajattelevan kaiken teatterintekemisen ja tarinankerronnan kannalta - mistä saisi hyvän stoorin kerrottavaksi. Ja sellainenhan tästä sairauskertomuksesta tulikin. Itse olen ainakin enemmän kuin tyytyväinen, kun kirjan Hullu ei onnistunut hyppäämään sillalta alas. Jotenkin Hurme tavoittaa ihmisen mielen järkkymisen varsin hauskalla tavalla. Siis ei siinä sinällään ole mitään hauskaa, mutta se tapa millä Hurme kuvailee omia tuntemuksiaan, ja varsinkin sairaalan muita potilaita, on paikoitellen hysteerisen hauskaa.

Paljon kiinnostavia hulluus- ja mielisairaalakuvauksia on maailmassa, mutta tämä Hullu istuu siihen jatkumoksi paremmin kuin hyvin. Ken Kesey nyt on kaikille tuttu, mutta Australiassa aikoinaan lukiota käydessäni meillä oli yhtenä englannin opiskelujakson aiheena mielenterveys ja yksi käsittelemistämme kirjakaksikoista oli huikean hieno Peter Kocanin The Treatment ja The Cure. Poliitikon epäonnistuneen murhayrityksen jälkeen Kocan suljettiin mielisairaalaan vuosikausiksi, ja siellä ollessaan kirjoitti nuo teokset, osana terapiaansa kaiketi. Isot hitit niistä tuli, ainakin Australian mittakaavassa. Suosittelen lukemaan jos käsiin osuu (minultakin saa lainaksi). Huumorin avulla kai sitä pöpilässäkin selviytyy, tai huumorin avulla siitä pystyy paremmin kertomaan. Ne ketkä osaavat ja pystyvät. Kaikki kun eivät psykoosista selviä normaalien kirjoihin enää koskaan.

Hurmeen teksti on ihanan soljuvaa, piinaavan terävää, hersyvän hilpeää ja surullisen mustaakin. Se koskettaa, se tulee iholle, se läpsii naamalle ja se hakkaa kuin moukari.

Nimiroolissa Antti Laukkarinen onnistuu tavoittamaan mielen vinoumat pienillä kehonliikkeillä. Jalka hieman värisee, jalat laahustavat lääkepöhnässä eteenpäin, kuin zombiena. Kasvot vääristyvät ja puhe meinaa puuroutua. Välillä hän sujahtaa takaumaosuuksissa leikkisäksi pikkupojaksi Veikkarin koululle. Laukkarinen on ihan maanisen hyvä kyllä tässä. Koskettavasti hänen roolihahmonsa puhuu äidistään, ja yhtä herkästi hän suhtautuu muihin potilaisiin.

Jos kohta tämä on vähän niinkuin Laukkarisen bravuuri, niin kyllä muukin ensemble pistää parastaan. Antti Mankonen esittää ehkä parhaan ilmakitaraesityksen mitä kuunaan on missään nähty! Lukuisat herkullisen hersyvät hahmot heräävät eloon Mankosen käsittelyssä. On Puupponen joka on John Virgin, joka värvää Hullun kääntämään biisinsä englanniksi ja managerikseen. Puupponen on muuten Pantse Syrjän velipuoli, ja tämä asema takaa hänelle tietyn aseman Suomen rockbusineksessä :-) On IT-ammattilainen Jysky. Sitten on 163,5 cm pitkä tyyppi, jota ihmisten pituudet ja osaston 15 5-C säännöt kiehtovat loputtomasti. Ja sitten on kaunisääninen Kaisa Sarkkinen, jonka Profeetta Amos huikaisee! Ja kaikki ne muutkin taitavasti rakennetut hahmot. Miten pienillä vaihdoilla kumpainenkin suhahtaa tyypistä toiseen!

Hannu Hauta-ahon loistava valo- ja äänisuunnittelu tukee erinomaisesti henkisen tasapainon menettämistä. Välähtävät valot, kovat äänet iskevät päähän, katsojillakin. Myös musiikki on Hauta-ahon kynästä kotoisin.

Huomionarvoinen seikka on myös se, että miniatyyrikokoisen käsiohjelman mukana tulevalla kupongilla saa Teos & Tulenkantajat kirjakaupasta Hurmeen Hullu -romaanin ilmaiseksi! Siis käsiohjelman ja teatterilipun esittämällä. Aivan loistavaa, kiitos tämmöisestä lisäbonuksesta! Juha Hurmeen mielenkiintoinen vajaan vartin mittainen haastattelu näytelmästä löytyy Radio Classicin arkistosta.

Hullu on kyllä ihmeellinen pieni helmi, jonka katsominen on melko terapeuttinen kokemus. Ehkä se taas omalta osaltaan raottaa pientä ikkunaa siihen todellisuuteen mitä monikaan katsoja ei normaalisti pääse kokemaan. Mieleen ja varsinkin sen järkkymiseen. Voin suositella lämpimästi ihan kaikille.

Hullua voi käydä katsomassa Telakalla 11. maaliskuuta asti, ja sen jälkeen se siirtyy Helsinkiin, Teatteri Jurkkaan (14.3.-18.5.). Mahtava juttu että myös laiskat pääkaupunkiseutulaiset, jotka eivät jaksa matkata Tampereelle saakka, pääsevät tätä siten katsomaan :-) Taidan itsekin ahnehtia uusintakatselun.


Kuvien copyright Kai  G. Baer, paitsi julistekuva omani.
Näin esityksen alennushintaisella pressilipulla.

Ei voi auttaa, sori / Tampereen työväen teatteri & Teatteri Telakka 18.10.2016

Mulla ei ollut tästä Tampereen työväen teatterin ja Teatteri Telakan yhteistuotannosta kamalasti mitään ennakkotietoa. Olin toki nähnyt pätkiä ja esittelyjä pressitilaisuuksissa, mutta itse Antti Mikkolan ohjaama ja käsikirjoittama uutuusnäytelmä oli enemmän sellainen "menen katsomaan koska tätä esitetään Tampereella ja on hyvät tekijät" -tyylisesti. Ehkä siksi sainkin ilahtua tästä pienestä helmestä, koska odotuksia ei niinkään ollut.

Esityksestä on kaksi versiota. Ensimmäinen sai ensi-iltansa 19.10. Työviksen Kellariteatterissa ja se Telakan versio sitten tulee 2.11. Niihin on luvassa erilaiset loput. Ja nyt kun olen sen toisen nähnyt, ja olen hyvin utelias ihminen, niin pakkohan se toinenkin on mennä katsomaan.

Ei voi auttaa, sori on näennäisesti tosi pienimuotoinen kertomus, mutta silti hyvin syväluotaava. Ilmari (Samuli Muje) ja Antero (Antti Mankonen) ovat veljekset. Ilmari kamppailee avioliittonsa, keski-ikänsä, tutkijan työnsä ja yleisen elämänsä kanssa. Vaimo (Heidi Kiviharju) Meri koittaa pelastaa heidän hiipuvaa yhteiseloaan keksimällä pakollisen 2-kertaa-viikossa -rakastelun. Mutta kun Ilmaria ahdistaa sekin, että kaiken muun lisäksi pitäisi vielä kavuta vaimon päälle kahdesti viikossa, kuin johonkin kuntolaitteelle. Kun Anteron vaimo joutuukin teho-osastolle, jää siinä miehen maalaamat taidetakapuolet toiselle sijalle. Kaikki kolme joutuvat miettimään asioitaan uudelleen.

Sellaista keski-ikäisten suhdevatulointia tässä on paljon, mutta myös syvempääkin juttua. Hetkittäin surullista, hetkittäin tragikoomista, hetkittäin hulvatonta. Mutta kovin elämänmakuista. Tämä on yhdenlainen analyysi suomalaisesta miehestä. Hieman reppana, hieman alistettu ja alistunut, hieman epäonnistunut. Mies istuu seurakunnan miessakissa itkemässä murheitaan. Miten mies voi olla sivullinen omassa elämässään.

"Mulla on kaikkea, mä en ole koskaan ollut näin ilman" toteaa Ilmari. Niin, taidatkos sen paremmin sanoa. Kuvastaa aika monen nykyihmisen eloa ja oloa.

Koko porukka näyttelee vereslihalla, ja nämä Ilmarin ja Anteron miesroolit ovat taiten tehdyt. Mutta jotenkin tämän miesemansipaatioperformanssin vie silti Heidi Kiviharjun näyttelemä veljesten äiti. Ihan hersyvän ja lakonisen hauska mummo varastaa show'n joka kerta astuessaan lavalle ja avatessaan suunsa. Miten hänen pojillaan voikaan olla niin väärät vaimot! Loistava rooli ja loistava suoritus!

Ei voi auttaa, sori on tosi näpsäkkä pieni näytelmä, mikä saa välillä hirnumaan naurusta ja välillä taas käpertymään itseensä että auts, noinhan se juuri menee. Kiitos koko työryhmä!


Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ennakkonäytöksessä ilmaisella pressilipulla

Richard III / Teatteri Vanha Juko (Teatteri Telakka) 30.3.2016

Neljäs kerta toden sanoo, ja jos ei Muhammed mene vuoren luokse, niin vuori onneksi tulee Muhammedin luokse, ja muita sopivia sananparsia. Tämä Teatteri Vanhan Jukon Richard III oli nimittäin osaltani varsinainen epäonnen esitys. Koska en päässyt katsomaan koskaan Lahteen asti. Yritystä oli, kolmekin kertaa. Mutta esteitä oli joka kerta niin paljon, että meinasi jo mennä usko etten näe tätä ikinä koskaan. Onneksi sitten ilmoitettiin kaksi vierailunäytöstä Tampereelle Teatteri Telakan tiloihin. Äkkiä raivasin tilaa kalenteriini ja toivoin ettei tule maanjäristystä, Telakka räjähdä tai itse katkaise jalkaani!

 

Ja huh, nyt se on nähty! Ja täytyy kättelyssä sanoa, että tämä oli kyllä juurikin kaiken odotuksen arvoinen. Pesee edellisen näkemäni Richard III:sen mennen tullen ja palatessa (se oli Jamie Lloydin ohjaama versio Lontoon Trafalgar Studiossa syksyllä 2014, nimiroolissa Martin Freeman).

Tämä on vähän kuin saisi kaksi eri näytelmää samassa paketissa. Ennen väliaikaa on niin hulvatonta ja hauskaa menoa, ettei uskoisi tässä vakavahenkisen Shakespearen kuningasnäytelmän olevan kyseessä. Välillä saa suorastaan ulvoa naurusta (ja kyllä katsojat nauraakin!). Mutta sävy muuttuu väliajan jälkeen. Hyytävä Gloucesterin herttua lipuu enemmän ja enemmän maanisen vimmaiseksi tappokoneeksi ja naurut on naurettu.

Vain kuudella näyttelijälläkin homma onnistuu. Jarkko Mikkola nimiroolissaan ja Jussi-Pekka Parviainen on pysyvästi Buckingham, mutta muu porukka huhkii rooleja kiitettävää tahtia. Sukupuolella ei ole merkitystä, koska kaikki tekevät ristiin kaikkea. Ja järisyttävän hienosti tekevätkin. Sini Hukkanen on hieno Hastings, mutta myös Yorkin herttuattarena säkenöivä. Minja Koski vetää 7 roolia, ja kaikissa onnistuu olemaan omanlaisensa. Varsinkin Reino-tossuissa hiihtävä ja kuppaan kuoleva kuningas Edward IV ja Anna olivat hienot roolityöt. Upea, upea näyttelijä!

Ilona Pukkila säväyttää niin Elizabethinä kuin Catesbynäkin. Ne kasvojen ilmeet! Hannu Salminen on vakuuttava hupsuna Stanleynä, mutta erityisesti Margaretin monologia huutaessa. Sopivan hullu! Ei katsojaa paljoa naurata (vaikka vähän naurattaakin). Jussi-Pekka Parviaisen Buckingham vehkeilee melkein yhtä kiitettävästi kuin itse Richardkin. Näin Parviaisen muistaakseni ekan kerran Tampereen Teatterin Lokissa 2013, kun tämä vielä opiskeli Nätyssä, ja teki suuren vaikutuksen. Niin nytkin.

Ja kyllä Jarkko Mikkola on ihan oivallinen valinta nimirooliin. Intensiivinen katse, lipova kieli ja asteittain maanisemmaksi muuttuva käytös. Kyttyräselkää ei nyt nähdä, ja ontumisenkin aiheuttaa kivi kengässä, ja jalkatuki. Kainalosauvoilla mennä köpötellään, mutta se ei menoa haittaa. Todella upeasti vedetty rooli! Richard juonii oikealle ja vasemmalle, ja välillä myhäilee tapahtumia sivussa...

Oli kiva muutenkin nähdä tätä porukkaa nyt toisenlaisissa hommissa, kun ihan hiljan olivat laulamassa Lapualaisoopperaa :-)

Aivan huikeita tähtihetkiä: Loistava kosiokohtaus: "Tyhjää tarjosin, sain kaiken. Tehkää perässä". Meinasin revetä nauruun kun Buckingham lohkaisee Greystä ja Riversistä että "nää puutarhatontut tässä". Ja koko Clarencen murhauskohtaus muovipressuineen ja niittipyssyineen ja veripulloineen, ja murhaajat jotka toteavat tälle: "kännyt ristiin, kohta kuolet". Richard lukemassa "löydä sisäinen minäsi" kirjaa :-)

Tässä bonuksena on myös Koski & Parviainen kaksikon säveltämää ja esittämää musiikkia (instrumentteinä piano ja kitara) - joten siitä iso kiitos! Laulumikin varressa vierailee useampikin näyttelijä. Musiikilla oli muutenkin iso osa tässä näytelmässä. En voi enää koskaan kuunnella Carolan Ei aina käy niin kuin haaveillaan -biisiä ajattelematta vehkeilevää brittikuninkaallista siinä taustalla! Tai Anttilan keväthuumausta (helkatti mikä kohtaus, meinasin tipahtaa penkiltä) kun Hastings juoksee ympyrää laulaen... :-)

Isossa roolissa olivat myös äänisuunnittelija Janne Louhela ja valosuunnittelusta vastaava Simo Saukkola. Herrat nimittäin vastasivat esityksen aikana loisteliaasti kaikenlaisista ääniefekteistä, oli se sitten pillillä juoman ryystämistä tai rummun pauketta. Hienoa! Näyttelijät kävivät välillä toivomassa sopivaa musiikkia tai efektiä - ja herrat toimittivat. Ja se miekansivallusääni kohtausten vaihtajana, jes!

Mainiolla tavalla tässä porukka aina esittelee itsensä (tai siis, roolihahmonsa) yleisölle ja muutenkin välillä puhuvat suoraan meille. Varsinkin niille keille tarina/näytelmä ei ole niin tuttu tämä tullee varmaan tarpeen, koska rooleja on paljon ja moni sukua toiselle tms. Ja tietysti sekin saattaa hämätä kun samat tyypit vetää niin monta roolia. Toki aina välillä vaihdetaan vaatteita ja vedetään viiksiä tai peruukkia ylle, mutta silti. Se on muuten vielä yksi asia mikä on toteutettu hyvin. Meinaan maskeeraus/puvustus (oletan että ne ovat myös Janne Vasaman käsialaa, koska käsiohjelmaan hänelle on merkattu skenografi). Ja kun Telakan vintillä ei sitä tilaa liiemmälti ole, niin vaihdot ja muut tehdään siinä "lavan" takana ja sivuilla. Mitään epookkipukudraamaa tässä ei ajeta takaa, vaan vaatteet ovat omintakeinen sekoitus normaaleita vaatteita ja sitten hetkittäin jotain "kuninkaallisia" vivahteitakin on näkyvissä. Esimerkiksi Stanley puhuu enemmän runomitassa ja pukeutuu samoin vanhanaikaisemmin. Ja oli aivan ihanaa että esimerkiksi rouva Shore (Edward IV:n rakastajatar) oli läsnä vain turkoosien rintsikoiden muodossa :-)

Nyttemmin jo Kajaanin kaupunginteatteriin ohjaajaksi siirtyneen Jussi Sorjasen ohjaustyö on jotenkin hajanaista, mutta silti vaikuttavaa. Välillä on fiilis kuin katselisi harrastajaporukan kesäteatteriesitystä (siis tämä sanottuna ihan hyvällä!), ja välillä taas tiukkojen ammattilaisten upeaa ensemble-työskentelyä.

Niin, kauheasti ihmisiä ja kohtauksia tästä on karsittu poiskin, mutta ei se menoa haittaa. Pituutta tuli näinkin liki kolme tuntia. Tässä käytettiin Matti Rossin suomennosta pohjana, mutta aika paljon oli tekstiä kyllä ihan alkuperäisteoksen ulkopuoleltakin :-) Jussi Sorjanen vastasi myös sovituksesta.

Mutta miten relevantti 1400-luvulle sijoittuva historiallinen näytelmä on nyt, vuonna 2016? Sanoisinko että melko lailla. Sen lisäksi että Richard III on edelleen kiistelty hahmo, on hän ollut viime aikoina otsikoissa enemmän kuin moni muu kruunupää (elävät mukaanlukien). Johtuen tietysti osittain hänen maallisen tomumajana löytymisestä leicesteriläisen parkkipaikan alta 2012 ja viimevuotisesta hautajaisseremoniasta. Ja kiistelty toki myös siksi että Shakespeare hänet hirviöksi kirjoitti, luultavasti todellisuudessa ei hän juuri sen pahempi ollut kuin muutkaan keskiaikaiset vallanpitäjät.

Niin, mutta entä 2016? Kyllä maailmassa edelleen, valitettavasti, vinksahtaneita kruunupäitä, presidenttejä, maan johtajia ja muita maan isiä on. Jotka ajavat omia etujaan, hinnalla millä hyvänsä. Pitävät koreaa ja kaunista ulkokuorta ja sen takana juonivat, listivät ja ketkuilevat. Eikä tarvitse mennä edes maiden johtajiin, kyllä niitä on yritysten, kaupunkien ja kaikkien muidenkin tahojen johtoportaissa.

Minusta Richard III on aina ollut yksi Shakespearen kiinnostavimpia näytelmiä, eikä se ole tippaakaan menettänyt viehätystään. Varsinkin kun ne teemat toimii nykyäänkin (no, minkäpä Shakespearen näytelmän teemat ei toimisi). Ja varsinkin kun se tehdään näin raikkaasti ja modernisoituna kuin Teatteri Vanha Juko tekee.

En tykkää kyllä siitä että kaikki ainaa mieltää herran kauheaksi konnaksi, siis ihan oikean kuninkaan.

Ja juuri kun olin viimeistelemässä tätä, ilmoitti lontoolainen Almeida Theatre esittävänsä Richard III ensi kesänä (nimiroolissa Ralph Fiennes). Joten tästä näyttää tulevankin RIII-teemavuosi!



Kuvien copyright Aki Loponen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Maailmankaikkeus / Espoon kaupunginteatteri 1.12.2015

Kävin katsomassa Juha Hurmeen Suomalaisten puolustus -trilogian kakkososan Europaeus Kansallisteatterissa keväällä 2014, ja siitä tykkäsin kovasti. Tarkoitus oli tämä kolmososa Maailmankaikkeus nähdä Teatteri Telakalla jo vuosi sitten, mutta eivät alkuperäiset eivätkä lisänäytökset sopineet allakkaan millään. Joten iloni oli suuri kun se tuli vierailulle Espoon kaupunginteatterille muutaman esityksen verran.

Tarinan keskiössä on kielitieteilijä ja filosofi Jaakko Juteini. Sananvapaus oli tärkeää Juteinin eläessä (1781-1855) ja sitä se on edelleen, eli aihehan on mitä ajankohtaisin.

Koska esitys alkoi täydessä pimeydessä, niin vanhemmat rouvat vieressäni katsoivat sen tarkoittavan että saa keskustella kun kerran mitään ei näy. Huoh. Aina naristaan miten nuoriso ei osaa käyttäytyä, mutta kyllä joskus vanhemmat rouvatkin osaavat öykkäröidä. Kun ystävällisesti pyysin heitä siirtymään aulan puolelle jatkamaan keskusteluaan sain osakseni vain tylyjä mulkaisuita. Ja ehkä hetkellisesti volyymin laskun. Väliajan jälkeen siirryin muualle istumaan, onneksi tilaa oli.

Mutta koska maailmankaikkeus alkoi pimeydestä, joten siksikö istuimme siellä pitkän tovin? Kuuntelimme esiintyjien lauluja... Sitten puhuttiin pitkään ruotsia, jonka seuraaminen oli tämmöiselle kieliummikolle haasteellista. Oikeastaan koko ensimmäinen osuus oli aika hämärä, ja en päässyt oikein juoneen mukaan. Höpötystä ja musisointia. Porukka esitti Juteinin kirjoja näytelmäversioina.

Väliajan jälkeen ote muuttui kokonaan, ja huomasinkin yhtäkkiä tykkääväni esityksestä. Ihan kuin koko näytelmä olisi vaihdettu kesken kaiken. Meille esitettiin lyhyitä kuvaelmia/sutkautuksia eri sananlaskuista jne mitkä ovat lähtöisin Juteinin kynästä. Kyllä mies oli muutenkin tuottelias! Kymmeniä julkaistuja kirjoja mitä moninaisimmista aiheista. Runoja, proosaa, sananlaskuja, näytelmiä, vitsejä... "Jota enemmän sontaa pöyhitään, sitä enemmän höyryää". Juteini joutui oikeuteenkin, jumalanpilkasta syytettynä, kun hän teoksessaan Anteckningar af Tankar uti Varianta Ämnen kritisoi uskontoa ja yhteiskuntaa. Koko painos takavarikoitiin ja poltettiin. Miesparka joutui itse vielä sytyttämään rovionkin. Syyttäjä toteaa oikeudessa; "puhu äläkä mällistele siinä kuin huuhkain". Repesin nauramaan, vaikka kyseessä oli toki vakava paikka. Mutta Juteini puolustautuu: kaikki maailman uskonnot ovat yhtä totta! Juteini oli aikansa visionääri.

Koko näyttelijänelikko Tanjalotta Räikkä, Antti Laukkarinen, Piia Soikkeli sekä Kaisa Sarkkinen oli lavalla taitava ja myös varsin laulutaitoinen. Laukkarinen varsinkin Juteinin sykkivänä sydämenä oli hyvä. Jokainen saa olla Juteini vuorollaan. Hurme itse ohjasi käsikirjoituksen lisäksi.

Hieman ristiriitaiset mietteet siis. Kokonaisuus jäi kuitenkin plussan puolelle! Ja opin paljon lisää Juteinista, joten siitä myös iso plussa.


Kuvien copyright Kai G. Baer
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.