Verot ja kuolema / Tampereen työväen teatteri 15.2.2025

Reilut pari vuotta sitten sai Tampereen työväen teatterissa ensi-iltansa ohjaaja-käsikirjoittaja Liila Jokelinin näytelmä Action Hero. Se oli toimintapainotteinen komedia josta tykkäsi yleisö ja kriitikot, mun mietteet voi lukea linkistä. Nyt samankaltaisissa tulevaisuudentunnelmissa liikutaan hänen uusimman näytelmänsä kanssa. 

On aika hienoa että nykyään scifi on sen verran salonkikelpoista että sitä nähdään isojen teatteritalojen lavoilla, vaikkakin niillä pienemmillä. Pienin askelin...

Jokelinin kirjoittama ja ohjaama ja Juho Gröndahlin dramatisoima Verot ja kuolema käsittelee tamperelaisen verotoimiston arkea vuonna 2049. Verotoimiston paperien pläräämisen ja nitomisen rauha järkkyy kun foliohattuinen menninkäisen näköinen kontaktiaktivisti Onni (Suvi-Sini Peltola) haluaa asioida ihmisen eikä botin kanssa. Siitäkös verotoimiston virkailijat pillastuvat ja pallo lähtee vierimään. Näytelmä on täynnä toinen toistaan hersyvämpiä tyyppejä ja tilanteet eskaloituvat niin että katsojat kiemurtelevat naurusta. Tahti kiihtyy ja kohta on koko ihmiskunnan tulevaisuus vaakalaudalla.

Pohjavire on kuitenkin aika vakava, synkkäkin. Työelämän muutokset tekoälyineen, botteineen ja automaattipalveluineen ovat nyt jo todellisuutta, ja Verot ja kuolema vie näitä ajatuksia askeleen (tai aika montakin!) pidemmälle. Kun paperia on olemassa enää virastojen käyttöön (nitomistarkoitukseen), ja kun inhimillisyys on kadonnut liki olemattomiin. 

Asiointi virastojen kanssa verkossa on jo nyt ihan tarpeeksi vaikeaa, mutta Jokelinin visioissa se on liki mahdotonta. Hersyvä huumori siloittelee pahimpia visioita. Verovirasto aloittaa toimet ihmisystävällisemmän asiakaspalvelun puolesta, vaan kuinkas sitten käykään?

Kuusihenkinen ensemble vaihtaa roolista toiseen sutjakkaasti. Venla (Pihla Pohjolainen) ja Erkka (Miko Helppi) kohtaavat verovirkailijoina haastavien asiakkaiden lisäksi lopulta myös toisensa. Hieronnassa sen salaisuus. Maiju Saarinen on tyly Cosmo, joka vahtii ja kontrolloi kaikkea pyörätuolimaisesta valtaistuimeltaan. 

Suvi-Sini Peltola sukkuloi sujuvasti roolista toiseen, kuten tekee myös Esme Kaislakari. Varsinkin Kaislakarin nalletakkinen influensseri Eelis on hillitön! Jyrki Mänttäri hurmaa erityisesti mummo-Saimina. Elastinen mies on sitä parempi mitä hulvattomampi hahmo esitettävänä.

Tinja Salmen pukusuunnittelu on mainio - futuristista ja maanläheistä. Salmi vastaa myös tulevaisuuden veroviraston lavastuksesta, kyllä, varsin kiiltävää ja kalseaa. Liukuovien takaa paljastuu vielä lisää tilaa. Eero Auvisen valot ja Niklas Vainion äänet luovat oivallisesti scifi-henkistä tilaa. Ja lookin viimeistelee Sari Raution suunnittelemat kampaukset ja maskeeraus. Kellariteatterissa oikeasti on tulevaisuuden virasto. 

Libidoburger ja seksityön yhdistäminen veroneuvontaan, siinäkö on tulevaisuus? Pitäkää muistitikuistanne parempaa huolta ihmiset! Kyllä nallehalausterapia olisi parempi ratkaisu kaikille. Bjong bjong vaan teillekin.m

"Kun verotus lakkaa, ihmisyys lakkaa" - voi muuten hyvinkin pitää paikkansa. Jokelin pyörittelee teemoinaan ihmisyyttä / inhimillisyyttä, sosiaalista mediaa ja sen vaikutusta yhteiskuntaan, koneälyä ja ylipäätään toimintojen ja vallan antamista koneille ja teknologialle. Kaikki semmoista mitä sietääkin pohtia, ja teatteri antaa oivat työkalut siihen. Seksi myy nyt, ja ilmeisesti tulevaisuudessakin. Onko koneiden ja ihmisten liitto ainoa mahdollisuutemme, ja mihin tähän kaikkeen sopii pieni ihminen? Ehkä Onni on ihan oikealla asialla kontaktiaktivismissaan. Ehkä kontaktin vaatiminen ihan oikeaan ihmiseen pitäisi aloittaa jo nyt.

Verot ja kuolema on paikoin vähän sekava ja hätäinen, mutta parhaimmillaan hillittömän hauska ja viihdyttävä esitys. Se on onnen omiaan TTT:n Kellarinäyttämölle, ja kahden tunnin kesto on oikein passeli.

Valokuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kärpäset / Tampereen työväen teatteri 23.1.2025

Sirkku Peltolan uusi näytelmä on aina Tapaus. Kärpäset ei ole mikään poikkeus siis. Ensi-illassa yleisö oli haltioitunutta, ja vaikken ole vielä kriitiikkejä lukenut, ei median ja katsojien suitsutus ole jäänyt huomaamatta. Lisäesitykset tälle keväälle ja ensi syksyllekin myivät loppuun hetkessä. Työviksen Eino Salmelaisen näyttämö on sopiva paikka kolmen näyttelijän esitykselle. Ei liian iso eikä liian pieni. Kärpäset oli kyllä aikamoinen runsaudensarvi, ja kokonaisuutena hieno esitys. Pienen ihmisen asialla, kuten monet Peltolan näytelmät tuppaavat olemaan. Silti se ei mennyt omien suosikkieni joukkoon Peltolan runsaasta tuotannosta.

Päähenkilöinä on kaksi veljestä, Kärpäsiä nimeltään. Hyväsydäminen ja leppoisa Kalevi (Aimo Räsänen) on tehnyt bussikuskin ja taulukauppiaan hommia, asustaa vaatimattomasti ja antaa aluksi vähän sellaisen reppanan kuvan. Veljensä Mauri (Martti Suosalo) on kiireinen maailmanmies, oopperalaulaja jota työ kuljettaa metropolista toiseen. Hyvä kun äitinsä hautajaisissa ehtii piipahtamaan. Vaan niin se elämä heittelee että hetken kuluttua veljekset löytävät itsensä Kalevin pienestä asunnosta Maurin sairastuttua, ja glamour ja omaisuus jonnekin kadonneena. Veljekset pohtivat arkeaan, elämää ja Mauri joutuu olemaan toisen hoidettavana. Kuvioihin ui vielä Maurin tytär Puro (Petra Ahola) sekä Kalevin epämääräinen kleptomaanikaveri Hara (Suosalo), jonka kassiin vilahtaa niin kahvitassit kuin tarjottavatkin.

Näyttelijät ovat oivallisessa vedossa. Erityisesti Petra Ahola, joka venyy lukuisiin rooleihin ja myös laulaa ja tanssii huikean hienosti. Duetto kahvilan pöydän kanssa on mahtava! Suosalon Hara oli jopa kiinnostavampi hahmo kuin Mauri.

Kärpäset on aikamoinen runsaudensarvi, siis ihan tyylilajillisesti. Välillä lauletaan oopperaa, välillä vedetään nykytanssin puolelle (Kiitos Reetta-Kaisa Iles koreografioista), sitten on ihan puhdasta slapstick-irrottelua, välillä aika lapsellistakin häröilyä. Tragediaa ja komediaa samassa paketissa. Riemuisaa ja hupsuttelevaa. Katsomossa naurettiin huutonauruakin hetkittäin, kuten vaikka silloin kun Kärpäset jorasivat Sladen Get Down and Get With It:in tahtiin naurettavissa Ponnistuksen verkkareissaan. Mutta ehkä vähemmälläkin olisi pärjätty, nyt välillä oli hengästynyt olo kun kaikkea on vähän liikaa. Kun teksti on hyvä ja sitä esittävä porukka, niin joskus vähemmän on kauniimpaa.

Kyösti Kallion äänisuunnittelu on mainiota ja tarkkaa, eikä varmaan ole ollut mikään ihan helpoin rasti. Hetkittäin Suosalo puhui epäselvästi, että piti ihan pinnistellä että kuuli ja sai selvää (eikä aina ihan saanutkaan). Oopperasta muistuttavat punaiset samettiverhot ja kultaväri muodostavat oivallisen kontrastin Kalevin vaatimattoman keittiön kanssa Pirjo Liiri-Majavan lavastuksessa. Kontrastia on myös Liiri-Majavan puvustuksessa: siinä missä Kalevi on enemmän tuulipukukansan edustaja, on Mauri edustava ja menevä - kunnes joutuu vaippoihin ja verkkareihin. Statuksen putoaminen näkyy hyvin siis vaatteissa. Haran nuhruinen olemus kuvastaa hänen asennettaan yleisemminkin. Yhteiskunta on jakautunut. Mutta Puron sanon: "Nyt on fittiä trikoota!".

Oopperamusiikilla on myös tärkeä roolinsa näytelmän äänimaisemassa.

Mistä Kärpäset sitten kertoo? Ihmiset puhuvat toistensa päälle, kukaan ei tunnu oikeasti kuuntelevan toista. Nämä tyypit ovat kaikki hieman hukassa ja eksyksissä, elämässä ylipäätään ja myös perheenä. Sanailu on taattua Peltolaa, erityisesti nauratti se kohtaus kun Mauri parjaa veljeään agraarisin termein, kuin Tintti-sarjakuvien kapteeni Haddock ikään. Kalevi osoittaa lähimmäisenrakkautta päähänpotkituille, ja kyllä se Maurikin löytää sydämensä tyttärensä myötä. Maurille selviää että ihminen tarvitsee kaveria, ja jotakuta kelle puhua. 

Kaikkihan alkaa veljesten äidin hautajaisista, ja jo siinä lyödään lähtöasetelmat. Yksinäisiä reppanoita molemmat Kärpäset, vaikkakin eri tavoin. Ei se perhekään tunnu Mauria onnelliseksi tekevän, saatikka ympäri maailmaa roolien perässä viipottaminen. Todellinen onni asuu selkeästi ihan muualla. Lapsuuden muistelu, pullasuttuineen ja muineen, on se yhdistävä tekijä johon palata. Maailman melskeistäkin. Hautajaisteemaan palataan toki alun jälkeen myöhemminkin. "Nyt vaan pelistä pois mahdollisimman ekologista reittiä".

Koko näytelmän ajan Kalevi koittaa kertoa enemmän Tšehovin novellista Suru, missä ajuri-Jonalta on kuollut poika. Jonaakaan ei kuuntele kukaan, paitsi lopulta hevonen tallissa eli historia toistaa itseään. Loppuun asti saa jännittää saako Kalevi Jonan tarinaa kerrotuksi kenellekään.

Siitähän se Kärpäset kertoo; ihmisen ikävästä toisen luo, välittämisestä ja kuulluksi tulemisesta. Inhimillisyydestä.

Olisin mielelläni ollut seuraamassa harjoituksia, miten se pokka on näyttelijöillä pitänyt. Muutamia hetkiä oli ensi-illassakin, että sai hieman katsomossa jännittää että pysyykö lavalla paketti kasassa, vai kuullaanko samanlaisia tyrskähdyksiä kuin katsomossakin. 

Vaikka Kärpästen parissa mainiosti 2,5 tuntia viihtyikin, niin ei tullut sellaista oloa että haluan nähdä tämän uudelleen. Ehkä pituudesta olisi voinut tiivistää hieman (minua ei takaumakohtaus mummolasta oikeastaan edes naurattanut, siis se missä veljekset surrasivat kärpäsinä). Vaikka Peltolan näytelmissä on usein yhtenäinen teema pienestä ihmisestä, niin osaa hän uusiutua ja muuntua myös. Toisaalta on näitä pienimuotoisia muutaman näyttelijän tuotantoja, ja sitten on isompaa kuten vaikkapa Patukkaooppera tai Momentum 1900. Jos pitäisi pakon edessä valita, ottaisin varmaan nämä pienemmät ja intiimimmät.

Nyt ei voi oikein sanoa että menkää katsomaan, toki jos saatte lipun jostain niin onhan se uusi Peltola aina Tapaus. Ehkäpä saamme lisää näytöksiä keväälle 2026?

Kuvien copyright: Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tarja Kulho - Räkkärimarketin sankari / TTT-Klubi 16.1.2025

Kuka muistaa vielä Tarja Kulhoa, tuota legendaarista korsolaisen Räkkärimarketin kassaa auvoiselta 90-luvulta? Paula Norosen luoma hahmo seikkaili Ylen Radiomafialla vuosikausia ja teki moniin lähtemättömän vaikutuksen persoonallaan ja jutuillaan. Myöhemmin Tarja pääsi muutamaan kirjaankin (joita en ole kyllä lukenut). Nyt tämä hersyvä hahmo tekee comebackin, tällä kertaa teatterin lavalle. Ja jo oli korkea aikakin!

Hanna Suutela ja Eriikka Väliahde ovat kirjoittaneet ja Mika Eirtovaara ohjannut puolitoistatuntisen esityksen Tarja Kulho - Räkkärimarketin sankari, joka pohjautuu Norosen kirjaan Tarja Kulho - paha saa palkkansa. Esitys on Väliahteen sooloteos, jossa seikkailee muita hahmoja ääninä tai videotallenteilla. Tarja on hyllytetty kauppahommista, hänen otettuaan oikeuden omiin käsiinsä ja laitettuaan kuvan someen kauppahäiriköstä. Samaan syssyyn tuli lähete vihanhallintaterapiaankin.

Riemukkaassa esityksessä Tarja tappaa aikaa kotonaan, rassaa erityistason työhyvinvointipsykologi Sinikka Miinan (Anna-Mari Alaspää) hermoja, palvoo puolisoaan Reijoa, ja lopulta keksii alkaa Korson Robin Hoodiksi. Toiminta-ajatuksella pistää pikkurötöstelijät kuriin ja järjestykseen, vaikka nippusiteiden voimalla. Ilmeisesti salanimellä Karja Tulho operoiva on kuitenkin aika hellämielinen, sillä Tarjalta tulee ymmärrystä niin latua sotkevalle hiihtäjälle, vihjailevalle somepäivittäjälle ja ehkä vähän jopa hevi-tiskin avokadopuristelijalle. Kyllä sitä rakentavaa käytöstä voi löytyä vaikka olisikin vihanhallinnassa pieniä puutteita. Samaistun kyllä Tarjan sosiaaliseen kyvyttömyyteen ja spontaaniin heittäytymiseen. Nämä arjen ärsyttävät asiat mihin Tarja haluaa puuttua ovat kyllä oikeasti rasittavia. Vai riittääkö sinulta suopeutta joogassa paukuttelevalle naiselle tai astianpesukonetta väärin täyttävälle puolisolle?

Katsomossa saa hykerrellä, nauraa ääneen, hymähdellä että "just tommoset ihmiset onkin ärsyttäviä" ja yksinkertaisesti viihtyä. Välillä jopa joutui hätkähtämään intensiivistä raivokohtausta (vielä on Kulholla töitä vihanhallinnassa). Väliahde heittäytyy rooliinsa täysillä ja varsinkin Karja Tulhon purskahtavat tuohtumiset milloin mistäkin osuvat nauruhermoon (ja kirvoittavat väliaplodeja katsomosta). Välillä hän vaanii katsomossa kuin pantteri ja ottaa ihmisiä piinapenkkiin ja välillä liihottaa punaisissa crocseissaan ja Kanariansaarten pyyheviitassaan kuin myöhempien aikojen bätmän. 

Samaan aikaan Tarjan arkisten kostoretkien kanssa pääsemme seuraamaan hulvattoman Sinikka Miinan julkisuuspyrkimyksiä koko kansakunnan terapeutiksi. Ihanan överi hahmo, jota Alaspää tulkitsee juuri sopivalla intensiteetillä. Siinä missä Tarja Kulho on rahvasta, vähän juntti ja sellainen tuulipukukansan edustaja, on Sinikka Miina tyylikäs ja hieman snobahtava. Ihanat vastavoimat!

Christian Blombergin valo- ja äänisuunnittelu sopii hyvin TTT-klubin intiimiin tilaan. Erilaisia ääniefektejä kuullaan kun Tarja saa vaikkapa postia. Ja sitten on toki voimaannuttava musiikki - "Korsolla päähän joka vanhoja muistelee"! Unohtamatta Tarjan voimabiisiä Frederikin Tsingis Khan tarjamaisine lyriikoineen.

Työryhmä on yhdessä suunnitellut lavastuksen, jonka keskiössä näemme sohvan. Tapahtumat siirtyvät Kulhon asunnosta muualle sujuvasti, ja Eirtovaaran ohjaamilla videoklipeillä laajennamme vielä miljöitä lisää. Niissä jo mainitun terapeutin lisäksi puhuvina päinä kommentoivat Tarjan poika Pyry (Arttu Järvinen), hupsuhko puoliso Reijo (Samuli Muje), empaattinen Esimies-Erja (Hanna Suutela) ja mystinen Jukka "Jute" Jansson (Mika Eirtovaara).

Soolokomedia on haastava laji, ja ainakin vielä ensi-illassa oli meno hetkittäin aavistuksen jähmeää. Mutta taatusti vetreytyy siitä ajan kanssa. Kyllä tämä sellainen pieni hitti tulee olemaan, on meitä nostalgiannälkäisiä Kulho-faneja maailmassa sen verran. Lisäksi pitää mainita että meille näkymättömille keski-ikäisille, keskiäkäisille ja vaihdevuosiensa kanssa kamppaileville naisille ja perheenäideille ei liiemmälti hersyviä rooleja ole kirjoitettu. Tarjalla on näitä omia hokemiaan kuten Terse ja I love Reijo, eikä näitä "hokemanaisia" suomalaisessa komediakentässä liiemmälti ole.

Melkein yhtä hauskaa kuin seurata edesottamuksia lavalla, oli seurata Paula Norosen naurua, tämä kun sattui istumaan katsomossa mun edessä. 

On aina ihanaa nähdä monipuolisen lahjakasta Väliahdetta lavalla, erityisesti tälläisessä heittäytyvässä roolissa. On myös ihanaa nähdä että aiemmin vain kuulokuvissa itselleni materialisoitunut Tarja Kulho toimii myös lavalla. Mikä sitten on Tarja Kulhon perimmäinen viesti meille katsojille, sen viihdyttämisen lisäksi? No tietenkin saada myyjien työlle lisää arvostusta! Ei lainkaan huono päämäärä se. 



Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mummun saappaassa soi fox / Tampereen työväen teatteri 14.9.2024

Mummun saappaassa soi fox on Sirkku Peltolan vanha näytelmä, joka on katsojien riemuksi tullut taas Tampereelle katsottavaksi. Alunperin sitä esitettiin Työviksellä 2000-luvun alussa, ja se on kiertänyt ympäri ämpäri Suomenmaata vuosikaudet. Näin sen Riihimäen teatterissa 2016 ja Tampereen Komediateatterissa 2020. Tämä versio on Komediateatterin versiosta muokattu, näyttelijäkaartikin on pitkälti sama. 

Sirkku Peltolan ohjauksessa upea näyttelijänelikko syttyy loistamaan. Aimo Räsänen perheen isänä, Miia Selin äitinä sekä Marika Heiskanen teini-ikäisenä tyttärenä ja poliisina ja Tuukka Huttunen 8-vuotiaana Tarmo-poikana sekä tämän opettajana. Ihan tavattoman tarkkaa ja taitavaa työtä kaikilta, ei voi kun ihailla. Hannu Lindholmin lavastuksen keskellä on perheen omakotitalon nuhjuinen sohva, jossa lomautettu isä viettää päivät pitkät, telkkaria katsellen. Eletään vuotta 1999, mutta näytelmän teemat ovat ihan tätä päivää. Koulu- ja työpaikkakiusaaminen, lomautus ja siitä seuraava arjen niukkuus, kommunikointiongelmat vanhempien ja lasten välillä... 

Näytelmä on samalla ihan hillittömän hauska ja todella surullinen. Ei meinaa ihan pokka pitää näyttelijöilläkään, ja siitä yleisössä riemu repeää. Peltola osaa kirjoittaa pienen, tavallisen ihmisen arjesta niin osuvasti ja taitavasti ettei Suomessa kukaan. Jokainen tuntee tämmöisiä tyyppejä mitä lavalla nähdään. Valjuihin väreihin puettu perhe sulautuisi tapettiin ellei Janita-tyttärellä olisi niin punaista tukkaa. Kaisa Savolaisen puvustus on ehtaa ysäriä, Janitan napapaitaa myöten. Nostalgia on iso valtti tätä katsoessa. 

Mummon kasikympppiset ovat tulossa, niitä vatvovaan pitkä tovi, kuka sinne tulee tai ei tule, mitä ostetaan. Arjen "kiireissä" unohtuvat koko kekkerit, ja sitten onkin liian myöhäistä. Tämä kuvastaa oikeastaan kaikkea: puhetta piisaa ja menneitä muistellaan, mutta todellisuus on hämärtynyt johonkin ihan taustalle. Kumpikaan ei huomaa että Tarmo-poika on yksinäinen ja kiusattu, pakenee kirjoihin ja potkii palloa mielikuvitusystävän kanssa. Tai sitä että Janitalla on poikaystävä, saatikka että tämä eräänä päivänä putoaa heidän yläkerran ikkunastaan. Vanhemmat ovat niin syvällä omassa kuplassaan että ulkomaailman on sinne vaikea ulottua. Vasta poliisin ja Tarmon opettajan vierailut saavat aikaan jotain reaktiota, ja sekin unohtuu kaikenlaisten peräkärrykeskustelujen alle. Ja opettaja-ressukin tulee jyrätyksi, kunnes hänessä ratkeaa pato. Tämä romahdus on muuten huikeaa näyttelijäntyötä Tuukka Huttuselta, bravo!

Vanhemmat ovat jotenkin reppanoita, avuttomia ja kädettömiä. Silti varmaan ihan hyvää tarkoittavia. "Ollaan oltu saatavilla" - tähän isän tokaisuun kiteytyy kaikki. Juu, niin ehkä ollaan, mutta silti ihan pihalla elämästä ylipäätään ja lasten elämästä erityisesti.

Mummun saappaassa soi fox on sellaista ihanaa perusteatteria mitä katsoessa saa itkeä ja nauraa, kokea tunteita laidasta laitaan. Ei tämä maailmaa mullista, mutta tarjoaa reiluksi kahdeksi tunniksi hienon teatterielämyksen. Suosittelen, muillekin kuin Peltolan faneille. Esityksiä on joulukuun puoliväliin asti.

Esityskuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Macbeth / Tampereen työväen teatteri & Tero Saarinen Company, 12.9.2024

Tero Saarinen Companyn ja Tampereen työväen teatterin edellinen yhteistyö Hamlet syksyllä 2020 oli huikea spektaakkeli, joten odotukset olivat korkealla uuden Shakespeare-teoksen tiimoilta. Macbethin ensi-ilta Tanssin talossa oli keväällä ja nyt sitten Tampereella kourallinen näytöksiä. Ja kyllä, tämäkin rokkaa, mutta hieman eri tavalla. Siinä missä Hamlet oli rock-musikaali tanssillisilla elementeillä, on Otso Kauton ohjaama Macbeth tanssiteos teatteritwistillä. Ihan sairaan hieno teos kaikin puolin kyllä!

Suomentaja Michael Baran on lähtenyt työstämään tekstiä niukkuus edellä eli miten saada Macbeth tulkittua niin vähillä sanoilla kuin mahdollista. Kyllä se onnistuu hyvin, mutta toisaalta olen nähnyt näytelmän kymmeniä kertoja lavalla ja lukenut useaan kertaan eli se on varsin tuttu. Mietin siis miten paljon teosta tuntematta saa tästä irti. Toisaalta, silloin voi katsoa vain taitavaa tanssia, iloita upeasta valosuunnittelusta ja puvustuksesta eli unohtaa taustalla kulkevan tarinan. Tekstissä ei ole kauheasti runollisuutta, ainoastaan kaikuja Shakespearen tekstistä. Pelkistys on päivän, tai ainakin tämän esityksen, sana. Ja toimii tälläisenään hyvin.

Teoksessa on kolme näyttelijää ja neljä tanssijaa. Tai no, yksi heistä eli Emil Dahl on jonglööri. Toisaalta, kaikki ovat huikean taitavia kehonsa hallinnassa ja kaikki liikkeet ovat osa tanssia. Tampereen ensi-illassa esiintyivät Auvo Vihro, Suvi-Sini Peltola ja Misa Lommi sekä tanssijoina David Scarantino, Emmi Pennanen ja Mikko Lampinen. Näyttelijäkolmikko vaihtui puolivälissä esityskautta. Puheroolit olivat enimmäkseen näyttelijöillä, mutta heiltä sujuivat myös tanssilliset osuudetkin saumattoman hienosti. Repliikeissä oli paljon toisteisuutta, kiinnostava tehokeino. Kun sanoja on vähän ja nekin toistetaan. Toisteisuus toistuu myös liikkeissä.

Valaistus on Mikki Kuntun käsialaa ja se toimii tärkeänä elementtinä koko teoksen ajan. Valot luovat tiloja ja tunnelmia, liki käsinkosketeltavia elementtejä. Mielettömän hienoa katsottavaa. Hienoja geometrisiä muotoja. Välillä stroboja ja välillä jotain muuta.

Samu-Jussi Kosken puvustus tuo mieleen samurait ja itämaiset vaikutteet, mutta toisaalta myös perinteiset haarniskat ja miekkailuasut toppauksinneen. Jokaisella esiintyjällä on omanlaisensa puku, mutta niissä on sama henki. Yllättäen ne ovatkin käänteiset, eli sisäpuoli on musta. Näin saadaan kahdenlaista tunnelmaa samoilla vaatteilla. On tässä sitten hieman muunkinlaisia vaatteita, aika erikoisia, ja äänekkäitäkin. 

Värimaailma on pelkistetyn tyylikäs koko teoksessa muutenkin. Mustavalkoista, johon punaiset valot tuovat dramaattisen vaikutelman. Esitys on monella tapaa hypnoottinen, välillä verkkainenkin.

Marko Nybergin musiikki on välillä painostavaa, ja hetkittäin soi niin matalilla taajuuksilla että se tuntuu rintalastassa. Välillä musiikki muuttuu teknobiitiksi, välillä elektronista ambientia, tai diskoksi - ja kaiken aikaa se tukee tanssijoiden liikkeitä hienosti. Rytmiä löytyy.

En olisi ikinä ajatellut että Macbethin voi tiivistää puoleentoista tuntiin, mutta hyvin onnistuu. Väliaika olisi turhaan katkaissut tunnelman. Ja tunnelma, se oli ihan henkeäsalpaavan hieno. Taistelukoreografiat on enemmän viitteellisiä kuin verisiä. Tykkään kovasti myös siitä että roolitus on hyvin joustava. Jokainen voi esittää Macbethiä tai rouvaansa, sillä onhan meissä kaikissa ripaus kumpaakin. Kertojan näkökulma myös muuttuu. 

Valkeat muovirinkulat toimivat kruunun symbolina ja monena muuna. Ja miten huikaisevalla taituruudella Emil Dahl niitä käsittelee! Taitava jongleeraus on kyllä sykähdyttävää katsottavaa. Se ei kuitenkaan ole mitään irrallista vaan nivoutuu hienosti tanssiin ja tarinaan. Välillä tanssi muistuttaa sirkusesitystä muutenkin, ihmispyramidit ovat oivaltavia. Sormien liikkeet tuovat mieleen pienet hämähäkit tai ravut hiekalla.

Tyylilajitkin vaihtelevat, vaikka tämä toki ennenkaikkea on nykytanssiteos. Mutta esimerkiksi kun seurue kuulee Duncanin kuolemasta tulee mieleeni lastennäytelmä. Rivitanssimainen teputtelu on myös aika hulvatonta. Ja välillä on aika diskotanssimuuvit. Mukana on muutenkin huumoria, hyvin pieninä ripauksina. Ladyn kommentti miehelleen illallispöydässä: "näytät joltain jakkaralta". Mutta ainahan Shakespearen näytelmissä, niissä tragedioissakin, on mukana huumorielementtejä. Dramatiikkaa tästä ei kyllä puutu! 

Kun Lady Macbeth toteaa: "Muutama pisara vettä pesee syyllisyytemme puhtaaksi - niin helppoa se on" - ah kuinka väärässä hän onkaan. Syyllisyys koituu hänen kohtalokseen. Taustalla kuuluva koputus vie ajatukset portinvartijakohtaukseen, joka on tästä karsittu kokonaan. Mutta se on siellä, taustalla kuitenkin. Banquon haamun kohtaamisesta on otettu kyllä kaikki irti, mainiota! Ja onhan esityksessä hieno muotinäytöskohtauskin. Suosikkini eli Macbethin Tomorrow-monologi kuullaan  tuplana, limittäin menevänä.

Hyvin kaunis ja vaikuttava, ja toki erilainen Macbeth. Arvostan suuresti tätä lähestymistapaa ja toteutusta. Macbeth on melko tummasävyinen teos joka taipuu erilaisiin tulkintoihin ja tämä on yksi hienoimpia näkemistäni. Iso kiitos Otso Kautto ja Tero Saarinen sekä muu taiteellinen tiimi!

Esityskuvien copyright Mikki Kunttu
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Eichmann - mistä yö alkaa / Tampereen työväen teatteri 6.9.2024

Stefano Massini kirjoitti muutamia vuosia sitten loistavan näytelmän eli The Lehman Trilogy. Näin sen Lontoossa ja myöhemmin myös suomalaisena striiminä (koska korona) kun Espoon kaupunginteatteri, Kansallisteatteri ja TTT sen yhdessä teatteri Metamorfoosin kanssa esittivät. Sen teksti teki suuren vaikutuksen, ja varsinkin tuo Lontoon-version kokonaisuus oli huikea. Hieno sukusaaga Lehmanin veljesten sukutarinasta ja urasta. 

Nyt Työviksen lavalla nähdään Massinin hieno ja melko tuore näytelmä Eichmann - mistä yö alkaa. Näytelmä on yhteistuotanto Kansallisteatterin kanssa, ja sitä esitettiin siellä viime keväänä. Näytelmä tutkii pahuutta ja sen arkipäiväistymistä, ohjaaja Kari Paukkusen johdolla. Ja sen se tekee varsin vakuuttavasti. Näyttelijäkaksikko ei ainakaan voi tästä enää parantua. Seela Sella ja Timo Torikka, lavantäydeltä karismaa ja vuosien tuomaa esiintymistaitoa.

Viime vuosina teatterilavoilla on nähty paljon juutalaisuutta ja natseja käsitteviä teoksia. Pieni maailma, Vieras eli Julmurin suviyö, Hitler ja Blondi, Meidän luokka, nyt ainakin ensimmäisenä tulee mieleen mitä olen nähnyt. Aika monessa näistä on Seela Sella ollut mukana tavalla tai toisella, ei tietenkään sattumaa. Kyllä tämä oikeistolaisuuden nousu Euroopassa ja muuallakin pistää tarkastelemaan menneisyyttäkin uudelleen. Ja erityisesti Saksan menneisyyttä. Hyvä niin, koska saamme nähdäksemme aivan upeita ja ajatuksia herättäviä teoksia. Eihän nämä asiat helppoja ole, ei varmaan näytelmäksi ja esitykseksi työstäminen, mutta ei katsominenkaan. Toki ei kaiken tarvitse aina niin helppoa ollakaan.

Näytelmässä Sella on Hannah Arendt, saksanjuutalainen filosofi, kirjailija, opettaja ja tutkija, joka näytelmässä kuulustelee ja kyselee asioita Torikan esittämältä Adolf Eichmannilta. Eichmann oli yksi suurimmista natsirikollisista. Näytelmä kantaa hienosti koko kaksi- ja puolituntisen kestonsa vain kahden näyttelijän voimin. Juuri mitään ei tapahdu, paitsi kahden ihmisen välistä dialogia. On nautinto kuunnella älykästä keskustelua, vaikka aihe on toki ikävä. 

Arendt ei syytä tai syyllistä, vaan kyselee, ja haluaa tietää millä Eichmann perusteli itselleen (ja muille) juutalaisten hävittämisen. Ja Eichmann selittää ja tilittää, hän vaan meni joukon mukana, hän vaan toteutti muiden visioita ja päätöksiä ja määräyksiä. Ihan vaan olosuhteiden uhri hänkin oli. Niin vakuuttava hän on ja perusteluissaan pedantti, että katsoja alkaa melkein uskomaan että näinhän se meni, pahuushan on normaalia. Melkein. Musta muuttuu valkoiseksi, melkein. 

Ydinkysymys on mistä (ja kenestä) pahuus alkaa, voiko sen hetken tavoittaa. Eichmann sanoo että hänellä ei henkilökohtaisesti ollut mitään juutalaisia vastaan, ei toki! Hän selittää pitkään ja kaunopuheisesti juutalaisista tuttavistaan ja päivällisistä nuoruudenaikaisen juutalaisen esimiehensä kotona. Ja miten hän on opiskellut jiddisiäkin. 

Mutta mikä kaikki hänen omasta tarinastaan ja historiastaan on totta? Mites sen jiddisin osaamisen laita on, Arendt tekee asiasta pienen testin... Pitäisikö tehtaisiin "pelastetut" juutalaisten olla kiitollisia siitä että jäivät henkiin? Oliko Adolf Eichmann hyvä natsi, joka halusi vain pelastaa mahdollisimman paljon juutalaisia? 

Omien sanojensa mukaan Eichmann ei halunnut nähdä verta ja meni oksentamaan nähtyään kuoliaaksi kaasutetut vuohet. Mutta eikö se ole ihan normaalia, ei se tee hänestä mitään poikkeuksellista tai hyvää natsia. Minä ainakin voisin pahoin tapettuja vuohia nähdessä. Eichmann kärsii näytelmässä samasta kuin Lady Macbeth konsanaan, pakonomaisesta käsienpesusta. Ei auttanut kumpaakaan. 

Eichmann on myös hyvä tiivis kertaus natsien valtaantulosta ja ajan historiasta. Miten kuolemasta ja henkiinjäämisestä tuli arkipäivää. Se myös kysyy onko Hannah Arendtilla, tai kellään muullakaan, oikeutta kommentoida holokaustia jos ei ollut itse leirillä. Näytelmä käsittelee myös arvokkuutta, miten meistä jokaisella on siitä oma käsityksemme. 

"Älkää tuomitko, meitä oli paljon". Onko se joku peruste olla tuomitsematta, se että meitä oli paljon? Ihmiskunta sulkee tänäkin päivänä silmänsä kun se näkee pahuutta, eli mikään ei ole periaatteessa muuttunut.

Häikäisevän upea valaistus ja pelkistetty lavastus on Mikki Kuntun käsialaa. Lavalla nähdään erilaisia betonimaisia porrastettuja tasoja, joilla näyttelijät liikkuvat sekä muutama tuoli, kirjoituspöytä kirjoituskoneineen. Pidän kovasti miten tulitikkupuntteja ja myös tikkuja käytetään tärkeänä elementtinä lavalla. Myös riippuvat ruumispussit ovat kaikessa karmeudessaan upeat.

Auli Turtiainen on puvustanut: Arendt vaaleissa ja väljissä vaatteissa, Eichmann harmaassa puvussa, solmukkeineen. Ei mitään silmäänpistävää, vaan tavallista ja massaan sulautuvaa. Tuomas Fräntin äänisuunnittelu on myös oleellinen osa esityksen aika minimalistista esillepanoa. Veden ääniä, pianomusiikkia, kirjoituskoneen nakutus, junan ääni - joka vie välittömästi ajatuksen juutalaisten junakuljetuksiin. Ja hyytävä musiikki. Bravo! Kaikki on toteuttu vaatimattomasti, joka korostaa tekstin painokkuutta.

Eichmannin tarina imaisee mukaansa, saa katsojan istumaan penkin reunalla. Se miten Adolf E fanittaa Hitleriä on aivan hyytävää. Lopuksi Seelan tulkitsema monologi on koskettava ja kerrassaan mestarillinen. Jos katsot yhden puhenäytelmän tänä syksynä, olkoon se tämä. Kaikki esitykset ovat loppuunmyytyjä tosin. Niin tärkeä ja hieno näytelmä.

Esityskuvien copyright Mikki Kunttu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

School of Rock / Tampereen työväen teatteri 5.9.2024

No nyt pääsi esitys yllättämään tämän katsojan! Lähtökohtaisesti en tiennyt School of Rockista muuta, kuin että se perustuu samannimiseen elokuvaan jota tähdittää Jack Black (josta en ole koskaan näyttelijänä pitänyt). Mielikuvissani heppu on joku rähjäinen luuseri joka syystä tai toisesta päätyy opettamaan lapsille rokkia. Leffaa en siis ole nähnyt. Halusin silti nähdä tämän esityksen, koska Samuel Harjanne ohjaa ja koska se on Tampereen työväen teatterin tämän syksyn musikaali. Ajatuksella: hohhoijaa, lapset "soittaa" rokkia ja joku nevöhööd-näyttelijä niitä opettaa.

Mutta kuinkas sitten kävikään? Tavallaan odotukseni toteutuivatkin: rähjäinen wannabe-rokkari päätyy hienoon yksityiskouluun opettamaan lapsille rokkia. Mutta kaikki muu olikin ihan höpöhöpöä: nämä lapset olivat timanttia ja opeakin näytellyt Jaakko Wuolijoki ihan huippu! Pankaas nimi mieleen, nimittäin lavakarisma, asenne ja ääni on tässä miehessä kohdallaan.

Esitys on hauska, se on syvä kurkistus rokin historiaan ja klassikoihin, se on myös koskettava. Jalka vipatti Andrew Lloyd Webberin musiikin tahdissa ja mikä ihmeellisintä, nämä lapset soittivat ihan itse! Harjanteen ja TTT:n rokkikoulu on siis valmentanut taas tukun esiintymishalukkaita lapsia ja kuorinut heistä esiin ihan pesunkestäviä ammattilaisia. Huippua! School of Rock jatkaa ansiokkaasti Harjanteen ja Työviksen hedelmällistä yhteistyötä lasten parissa. Billy Elliot sen aloitti ja Matilda jatkoi. Tämä on se kaikkein rokein teos ilman muuta.

Julian Fellowesin käsikirjoittama ja Glenn Slaterin sanoittama Webber-musikaali on taitavasti Hanna Kailan suomentama. Välillä juoni on aavistuksen ennalta-arvattava, mutta onneksi mukana on vähän yllätyksiäkin. Ohjaaja Harjanne nyt osaa hommansa vaikka silmät sidottuina ja takaperin. Esitys on hiottu loppuun asti, ja kaikki palaset loksahtavat paikalleen. Webberin musiikki on ehtaa Webberiä, mutta rokkitwistillä. On mukana vähän sellaista raskaampaa balladiakin. Tähän on tuplamiehitys lapsinäyttelijöiden osalta, ja olisi kyllä kiva nähdä toinenkin porukka. Ja niin hienosti kun lapset itse soittavatkin, saavat he taustatukea kuusihenkiseltä rautaiselta bändiltä, kapellimestarinaan ensi-illassa Tony Sikström.

Koreografi Jari Saarelainen on tehnyt hienot tanssikuviot ja muun liikesuunnittelun koko sakille.

Jaakko Wuolijoki on siis työtön muusikko Dewey, joka haaveilee musiikillisesta läpimurrosta ja majailee kaverinsa sohvalla. Kunnianhimoiset suunnitelmat eivät näytä toteutuvan, koska viimeisimmästä bändistä ja työpaikastaan levykaupassa mies on saanut kenkää. Yllättävä mahdollisuus työllistymiseen ja rahan tienaamiseen ilmaantuu ja Dewey pestautuu kämppiksen identiteetillä hienoon kouluun opettajaksi. 

Pesunkestävänä rokkimiehenä hän ei ymmärrä lasten tietämättömyyttä rokin olemuksesta, ja alkaa salaa valmentamaan heitä tulevaan Battle of the Bands -tapahtumaan. Osaavathan lapset musisoida, mutta vain klassista. Opetussessiot ovat hauskoja, konfliktit konservatiivisen opettajakunnan kanssa taattuja ja mahtuu mukaan romanssiakin tiukkanutturaisen johtajattaren kanssa.

Muutkin aikuisnäyttelijät tekevät hienoa työtä. Juha-Matti Koskela Deweyn ex-bändikaverina ja nykyään sijaisuuksia tekevänä opena on mainio kaikessa pidättyväisyydessään. Sitäkin herkullisempi on lopun Kiss-henkinen muodonmuutoksensa, kun Ned löytää selkärankansa taas! Tämän tiukkapipoisena tyttöystävänä Pattynä Pihla Pohjolainen on mainio, ei ihme että Ned-ressu on tossun alla. 

Jos Ned kokee muodonmuutoksen, niin sitä todellakin kokee myös koulun johtajatar Rosalie (Anne-Mari Alaspää). Ruudullisiin jakkupukuihin pukeutuva nainen uskoo kuriin ja järjestykseen, mutta kun Dewey pölähtää hänen kouluunsa ja elämäänsä, niin syvälle hautautunut rock'n'roll muistuu mieleen. Kun ei rehtori voi olla hauska tai rento. Hiukset aukeavat nutturalta ja yhteinen rakkaus Stevie Nicksiin sinetöi jotain tärkeää. Kun Alaspää tulkitsee Taikahuilun Yön kuningattaren aarian niin huh! Mikä ääni ja mikä mimmi!

Loput aikuiset näyttelevät sekä vanhempia, opettajia, bändiläisiä jne. Petra Aholan poliisi on aika tyrmäävä!

Mutta niin hyviä kuin aikuiset ovatkin, on tämän musikaalin päätähtiä ilman muuta huikea lapsijoukko. Näillä oli perheet, jotka eivät kuunnelleet, eivät välittäneet, eivät antaneet aikaansa, tai eivät ymmärtäneet monin tavoin erilaisia lapsiaan. Mutta kun lapset löytävät oman äänensä ja tulevat nähdyiksi omina lahjakkaina itsenään uuden sijaisopettajansa toimesta, niin johan vanhempienkin silmät aukeavat. Pientä ravistelua ja kapinallisuutta siihen tarvitaan. Voi kun jokaisen kiusatun, syrjityn ja vanhempiensa "hylkäämän" lapsen elämäänsä saisi oman Deweyn tapaisen innostavan open!

Lapsista sykähdyttävimmät roolityöt tekivät Viola Käki sulkeutuneena Tomika-tyttönä, joka syttyy hehkumaan laulaessaan Amazing Gracen, huh mikä ääni! Myös Ben Rossi on vakuuttava kitaristi Zack. Wilbert Savolainen ihanan symppis muotiluomuksia loihtivana Billynä ja entäs sitten topakka ja toimelias Summer, jota Alma Järvensivu valloittavasti tulkitsee. Eevi Salo on todella cool bassonsa varressa ja sitten on pikkiriikkinen ja suloinen rumpali Freddie (Jerry Holm) ja lahjakas kosketinsoittaja Lawrence (Matias Penttilä). Mutta ihan joka iikka ansaitsee aplodit, sillä tämä sakki on lahjakkuuksia täynnä. Muita rooleja ensi-illassa näyttelivät Lucas Aidoo, Miitu Järvinen, Miisa Kivimäki, Ukko Nieminen, Konsta Okkonen ja Iiris Riekki. 

Peter Ahlqvistin lavastus on ihanan tyylikästä ja konservatiivistakin. Yksityiskoulu näyttää juuri siltä kuin voitte kuvitellakin: tummaa puuta, muhkeita Chesterfield-sohvia ja hillittyä tapettia. Deweyn luokassa puhaltavat muutoksen tuulet myös sisustuksessa. Ja sitten on toki lähibaaria jukebokseineen ja Nedin ja Pattyn siisti kämppä josta Dewey on sisustanut yhden kulmauksen omannäköisekseen. 

Silmä lepää myös Pirjo Liiri-Majavan monipuolisessa puvuissa. Lapsilla on toki koulupuvut ja Dewey on nuhruinen, mutta opettajien ihastuttavat tweediä henkivät konservatiiviset asut ovat ihania katsella. Ja sitten toki luovuus kukkii kun päästään esiintymisasuihin, wau! Rokkikliseitä pullollaan, on glitteriä ja spandexia. Emmi Puukka viimeistelee lookit kampauksilla ja hienolla maskeerauksella. Eero Auvisen valot rokkaavat ja yhdessä Kalle Nytorpin toimivan äänisuunnittelu ne pelaavat hyvin yhteen.

School of Rock kertoo hyväksynnästä ja nähdyksi tulemisesta, kiusaamisesta ja yhteisöllisyydestä. Se on lämminhenkinen musikaali, joka saa kyllä liikuttamaan, itkemään ja nauramaan, ja ennenkaikkea ihmettelemään miten lahjakkaita esiintyjiä lavalla taas on. Olin todella positiivisesti yllättynyt ja voinkin suositella tätä kaikille hyvän musiikin ystäville, myös heille jotka eivät kuuntele rokkia.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hullu prinssi 2.4 / Tampereen työväen teatteri 12.4.2024

Ihanaa, fantasiamusikaali Hullu prinssi on täällä taas! Alunperin Kangasalan lukion projekti on kokenut monta reinkarnaatiota; tämä versio on usean eri tahon yhteistyötä. Mukana ovat Hatanpään lukio, Tammerkosken lukio, Sammon keskuslukio, Tampereen konservatorio, Pirkanmaan musiikkiopisto ja Ammattiopisto Tredu. 2,5 tunnin aikana opimme paljon Suomen 1500-luvun historiasta ja erityisesti saamme tietää miten haarukka saapui maahamme.

Lisäksi saamme nauttia uskomattoman taitavien nuorten esiintymistaidoista, musiikista, lauluista ja tanssista. Monikymmenpäinen orkesteri irroittelee Maija Koskenalustan säveltämän monitahoisen musiikin parissa ja Hanna Suutelan tekstiä tulkitsee hieno kaarti (toivottavasti) tulevia esiintyjiä.

Tarinan keskiössä on lukiolaistyttö Martina, jonka pitäisi tehdä kouluhommaa, mutta sen sijaan hän tempautuu 1500-luvun Turkuun. Kaupunki valmistautuu Juhana Herttuan häihin ja oudosti pukeutunut Martina herättää lähinnä epäilyksiä. Kertojana toimiva kirjuri Finne (raamikas Ukko-Ilmari Majamaa) on isossa roolissa, ja onneksi myös Martinan puolella. Ja vaikka kirjurin tehtävänä on vain kirjata tapahtumat eikä hän voi vääristellä totuutta... voi hän kuitenkin omalta osaltaan vaikuttaa siihen miten historia kerrotaan.

Monenlaisen juonenkäänteen jälkeen tarinalla on, tietenkin, onnellinen loppu. Vai onkohan sittenkään, riippuu näkökulmasta. Aikamatkustustarinat ovat aina aika monimutkaisia - miten voit olla vaikuttamatta tulevaisuuteen liikaa? Näissä Hulluissa prinsseissä on se kiva juttu, että jokainen työryhmä laatii oman, uniikin loppuratkaisunsa. Niin nytkin.

Mikko Bredenbergin taitavasti ohjaaman Hullu prinssin ehdoton vahvuus on näyttävät joukkokohtaukset. Kyllä se vaan on hieno näky kun Työviksen iso näyttämö on oikeasti täynnä ihmisiä, jotka laulavat ja tanssivat. Riikka Puumalaisen koreografiat ovat näyttäviä ja esiintyjät hyödyntävät laajaa lavaa tehokkaasti. Joanna Weckmanin pukusuunnittelua on ilo katsoa: värikästä ja luovaa, samanhenkisiä kuoseja ja valtavan monimuotoisia asusteita. Varsinkin korsettiratkaisut ovat ihania. Ja taas: modernit lenkkarit pilkottavat epookkihenkisten pukujen alta (varsinkin Juhana-herttuan punaiset tennarit pistivät silmään).

Jaakko Sirainen hyödyntää lavastussuunnittelussa lavan nousevia ja laskevia elementtejä hyvin. Muutenhan tässä ei kauheasti lavastusta olekaan, koska esiintyjiä on niin paljon että he riittävät. Sen sijaan myös Siraisen suunnittelemat hulppeat valot ja videot ovat isossa roolissa näyttämökuvan luomisessa. Susan Vehniäinen on tehnyt valtavan urakan maskien ja kampausten suunnittelussa; näyttäviä ovat.

Mira Taussi on valmistanut hienot nuket esitykseen, ja lisäksi niitä osataan taitavasti käyttää. Silmä lepäsi myös tanssijoiden kohtauksissa, ja akrobatiaakaan ei ole unohdettu. Joukkojen liikuttelu on näyttävää.

Mukana on valtava joukko lahjakkaita esiintyjiä. Martinalla on tuplamiehitys, ja nyt nähty Sini Besis oli ainakin erinomainen roolissaan. Kaunisäänisenä ja karismaattisena esiintyjänä häntä on ilo katsoa lavalla. Niila Nousiainen on hyvä Magnus Vaasa, hällä on sopivasti pilkettä silmäkulmassa. Shakespearelta napattu hupaileva kaksikko Rosenkrantz (Onni Nurmi) ja Guildenstern (Aapo Salonen) ovat hetkittäin jo liiankin hauskoja alive and kicking man -hokemallaan, mutta ei heistä voi olla tykkäämättä. Kaarina Hannuntytär (Riina Mattila) on heleä-ääninen ja loputtoman ymmärtäväinen mutta hänen vanhempansa (Annabella Grönlund ja Katariina Viinikainen) ovat läpimätiä ja kieroja ihmisiä - hienot roolityöt siis. Varsinaiset luihuiset!

Puolalaiset Jagellonican siskokset on varsin upea kvartetti, kiitos Aino Ingalsuo, Josefina Eerola, Sofia Rekonen ja Salli Myllymäki. Eikä kaikkien vaatteiden tarvitse olla epookkia, ei suinkaan. Pinkit ja liilat kevyttoppatakit ja lippikset sopivat ihan varsin mallikkaasti mukaan. Tuli jotenkin Hamilton-musikaali mieleen tästä nelikosta. Muutenkin monen ison hittimusikaalin kaikuja kuulee siellä ja täällä, eikä haittaa ollenkaan. Meillä on myös hovinarrit Dorothea ja Barbara, mutta ensi-illassa saimme nähdä lavalla vain toisen heistä hienoäänisen Olivia Nippulan esittämänä, mutta tuplaäänellä silti. Aaro Strömmer oli vallan katu-uskottava Juhana-herttua, samalla symppis mutta myös aavistuksen koominen. 

Yksi koskettavimmista kohtaloista/kohtauksista oli Juhanan jalkavaimo-Kaarinan naittaminen Vestgötelle (Samuel Yli-Jokipii) ja heidän todella kaunis duettonsa. Heleä-ääninen piispa (Alma Himanen) ansaitsee myös erityismaininnan.

Katsellessani ja kuunnellessani Hullua prinssiä jo kolmatta kertaa koin hienon oivalluksen: miten kaikki maailman tarinat kietoutuvat yhteen. Ja mitä enemmän lukee ja kokee erilaisia kertomuksia niin sitä enemmän niitä yhtymäkohtia huomaa ja voi kokea ahaa-elämyksiä: haa, tämähän viittaa siihen teokseen, ja tämä taas voisi olla kunnianosoitus siihen suuntaan. Se kannustaa kaivelemaan kirjoja ja myös nettiä, että mites se juttu taas menikään. En tiedä käykö teille muille ikinä näin? Varsinkin historiaa sivuavan esityksen nähtyäni janoan lisää tietoa niistä henkilöistä ja siitä aikakaudesta.

Ensi-illassa oli katsomossakin riehakas tunnelma ja varsinkin tennis/ilmakitarabiisissä innostuttiin. Meno on lavallakin vauhdikasta. Ihanaa kun yleisökin tempautuu mukaan!

Kaiken tuoksinassa Martinakin oppii että historiassa myös vaimoilla, siskolla ja muilla naisilla on iso ja tärkeä rooli - vaikka virallinen historiankirjoitus heidät usein sivuuttaakin. Hullu prinssi on kyllä ensisijaisesti naisten musikaali, vaikkei heillä muka olekaan merkitystä. Feministinen teos, kaikilla hyvillä tavoilla.

Haluaisin kuunnella musiikkia enemmänkin, eli olisikohan joku tallenne tulossa?

Vielä olisi 2 esitystä jäljellä, mutta liput menevät nopeasti. Eli kannattaa ehdottomasti käydä kokemassa mitä suuri joukko taiteellisesti lahjakkaita nuoria voi saada aikaan hienon teoksen parissa. Jään innolla odottamaan Hullun prinssin seuraavaa tulemista.

Esityskuvien copyright Hilla Viljamaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Erään itsemurhan anatomia / &, Circo Aereo, Teatteri Metamorfoosi - Tampereen työväen teatteri 11.4.2024

Halusin kovasti Erään itsemurhan anatomian alkuvuodesta &:ssa (eli Espoon teatterissa) mutta aikataulut eivät käyneet yksiin. Joten ihan parasta että tämä yhteistuotanto saapui myös Tampereelle vierailulle! Kiitos kaikille osapuolille että toitte tämmöisen hieman haastavamman teoksen suomalaisten katsojien iloksi. Moneen kertaan aiemminkin olen todennut että arvostan suuresti eri taidelaitosten ja teatteritalojen yhteisproduktioita.

Jaa miten niin haastava? No, näytelmä kertoo kolmen naisen, isoäidin, äidin ja tyttären elämästä, ja kuolemasta. Eli aihekin on aika raskas. Sen lisäksi kaikkien kolmen tarinat kerrotaan näyttämöllä yhtäaikaa. Hieman jännitti että miten sitä pystyy seuraamaan kolmea päällekkäistä asiaa samaan aikaan. Mutta taitavan toteutuksen ansiosta asiassa ei ole mitään ongelmaa. Ei puhuta päällekkäin, vaan limittäin ja peräkkäin, ja Mirkka Nyrhisen nerokas lavastus porrastaa lavaa hieman, eli siinä on kolme tasoa. Myös Juho Rahijärven taitava valosuunnittelu ja Nyrhisen puvut tukevat eri aikatasojen erottelua. Käsiohjelmassa (ja teatterin aulatiloissa heijastettuna) on vielä värikoodit avattuna. Valuva vesi toistuvana elementtinä on hieno lisä; myös ilmapallojen runsas käyttö ilahduttaa.

Ohjaajat Sanna Silvennoinen ja Davide Giovanzana ovat onnistuneet työssään taitavasti - teos herää eloon ja aikatasoilla pelaaminen ei ole lainkaan kikkailevaa tai itsetarkoitus. Tämä esitys nyt vaan menee näin, ja kaikki soljuu eteenpäin hienosti. Ohjauksen lopputulos näyttäytyy katsojalle vaivattomana ja helppona, vaikka ei todellakaan sitä ole. Olisi ollut kiva olla kärpäsenä katossa seuraamassa harjoitusprosessia.

Terhi Suorlahti on kotirouva Carol, joka elää 1970-luvulla, vaatteiden sävy on ruskea ja valaistus on lämmin. Hänen addiktoituva tyttärensä Anna (Roosa Söderholm) elää 2000-luvulla, ja Annan väri sekä vaatteissa että valoissa on vaaleanpunainen. Annan tytär Bonnie (Senna Vodzogbe) on lääkäri 2030-luvulla ja hänen värimaailmansa on valkoinen ja valot kirkkaat. Tämä auttaa tosi paljon hahmottamisessa, ja seuraaminen on yllättävän helppoa. Edes se että muiden osien esittäjät vaihtuvat, eli sama näyttelijä esittää eri hahmoja eri ajoissa, ei tee tästä liian vaikeaa.

Jos on aikatasokikkailu se näytelmän clue, niin tämä on myös oikeasti hieno tarina. Tai siis, kolme tarinaa. Koskettava ja kiehtova. Miten kaikkien naisten elämä kietoutuu myös Carolin ja tämän puolison Johnin ostamaan taloon, ja miten suvun ja sen naisten kohtaloiden painolasti kulkeutuu eteenpäin, sukupolvesta toiseen. Mikseivät he saa kierrettä katkeamaan. Miten lääkärit liittyvät naisten elämään, eivätkä hekään pysty pelastamaan heitä kohtaloiltaan, vain viivyttämään vääjäämätöntä. Tunnen suurta sympatiaa tätä naiskolmikkoa kohtaan. Välillä piti hieman miettiä mikä on unta, mikä totta, mikä kuvitelmaa.

Alice Birchin kirjoittama ja Reita Lounatvuoren kääntämä teksti on toisteista, lauseet lyhyitä ja jopa töksähtäviä. Toisteisuus auttaa aikatasoissa myös. Samat lauseet ja sanat toistuvat myös eri aikatasoissa ja välillä on myös simultaanisia sanoja. Kuulostaa ehkä hämmentävältä, mutta katsottaessa tämä on ihan selkeää. Ilmaisu on liikkeellistä, tanssillistakin. Välillä liikkeet ovat korostetun hitaita. Kohtaukset ja aikatasot liudentuvat toisiinsa saumattomasti.

Tärkeä osa esitystä on myös joidenkin hahmojen tulkinta isoilla Elina Sarnon rakentamilla nukeilla. Riina Tikkanen on paitsi taitava nukettaja myös ilmaisuvoimainen näyttelijä, ja hänen työtään on aina ilo katsoa. Tässä teoksessa kyllä kaikkien näyttelijöiden työtä on nautinto katsoa ja kokea.

Carol on tragedian ruumillistuma, elämän linttaan painama. Vaikka on rakastava ja tukeva mies (Samuli Nordbergin hienosti näyttelemä) ja kohta myös ihana lapsi. Hän itse toteaa ettei voi nyt lähteä kun on lapsi. Ainakaan kun lapsi on pieni. Lapsi ankkuroi hänet elämään, mutta joskus sekään ei riitä. Tyttärensä Anna on sen sijaan aika raskas ihminen, tai sellainen vaikutelma hänestä tulee. Miten se on vaikuttanut häneen kun oma äiti on koko lapsuuden ajan halunnut kuolla ja on masentunut. Bonnie sen sijaan ei pysty jakamaan elämänsä menetyksiä muiden kanssa, käpertyen itseensä. Hän kokee äitinsä lapsuudenkodin ahdistavana ja ajattelee sen myymällä pääsevänsä sinuiksi menneisyyden kanssa. Sitoutumiskammoisuus leimaa hänen ihmissuhteitaan. Sterilisaatio on hänen ratkaisunsa lopettaa tämä itsemurhien kierre heidän perheessään.

Näytelmän pääteema on äitien teot ja niiden periytyvyys, ja ylipäätään äiti-tytär -suhteet. 

Pauliina Palo tekee hersyvän roolityön Bonnieta kosiskelevana kalanaisena, ja myös kiinteistönvälittäjänä ja Carolin kaikkeen puuttuvana kälynä. Eero Ojalan monista rooleista mieleeni jäi erityisesti lääkäri-Felix ja Carolin kälyn hupaisa mies. Sillä kyllä, aiheestaan huolimatta esityksessä on paljon huumoria ja hauskoja henkilöhahmoja. Ei tämä mikään yksiselitteinen tragedia ole, vaan hyvin monitahoinen näytelmä.

Toinen näytös alkaa hienosti, kun kolmen aikatason naiset tanssivat erikseen mutta kuitenkin yhdessä. Tykkäsin kovasti sirkuksellisista ja nukketeatterillisista tehokeinoista. Katon rajaan laulamaan nostettu Carol on koskettava.

Viljami Lehtosen ja Maija Ruuskasen äänisuunnittelu ja sävellys on hienovaraista ja kaunista. Väliosien musiikit ovat outoja, vonkuvia ja tunnelmallisia. 

Kokonaisuutena Erään itsemurhan anatomia on todella kaunis näytelmä. Melankolinen mutta kaunis. Olisin halunnut kokea tämän vielä uudelleen, sillä sipulin lailla kuoriutuva tarina ja ihmiskohtalot ansaitsisivat vielä uusinnan. Monitasoista teatteria, joka mielessä!

Esityskuvien copyright Darina Rodionova.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tiikeriooppera / Tampereen työväen teatteri 3.4.2024

Minut houkutteli Tiikerioopperan pariin montakin seikkaa. Ensinnäkin teatterialan opiskelijoiden esitykset ovat oivallinen paikka bongata uusia näyttelijöitä uransa alkuvaiheissa. Toiseekseen aihe kiinnosti paljon eli millaista oli, käsikirjoittaja Sara Koirasen ja ohjaaja Bálint Barcsain mukaan, teatterialan opiskelu vuonna 1968. Kotimainen musiikkiteatteri kiinnostaa myös, kuten myös taistolaisuus. Siis pelkkää plussaa!

Ja esityshän tarjoili juuri mitä lupasi. Tosi kiinnostavan aikaikkunan poliittisesti tulenarkaan maailmanaikaan, jossa opiskelu oli paljon muutakin kuin opintoja. Kenen joukoissa todellakin seisot! Kiinnostava tarina jossa tavallisten opiskelijoiden arki, ihmissuhdekoukerot ja ne opinnotkin kietoutuvat yhteen. Ja kaiken taustalla jyllää vasemmisto/oikeisto -akseli. Jos isä on pankinjohtaja, tulet itse maalta tai olet poliittisesti aktiivinen, kaikella on merkitystä. 

Välillä siirtymiset ja lavasteiden siirtely sekä rytmitykset ovat hieman kömpelöä mutta pääsääntöisesti esitys rullaa hyvin. Musiikkinumerot ovat mainioita ja juuri tähän sävellettyjä. Toki ne kuulostavat hyvin autenttisilta eli säveltäjä Vertti Korkki on kuunnellut sekä Agit Propinsa että Ultra Bransa. Samoilla lähteillä ammennetaan ja se sopii hyvin. Korkin käsialaa on myös äänisuunnittelu. Myös Sara Koirasen laululyriikat toimivat hyvin ja kuljettavat tarinaa eteenpäin. Biisit ovat kantaa-ottavia, hauskojakin. Tosi oivallisia pastisseja.

Kaikki kuusi näyttelijää ovat kyllä tosi hyviä! Sekä soittajina että laulajina, mutta ennenkaikkea rooleihin eläytymisessä. Ilona Karppelin, Vincent Kinnunen ja Saara Mänttäri opiskelevat NÄTY:llä ja Sonja Arffman, Heidi Finnberg ja Väinö Lehtinen TeaK:issa. Jään innolla seuraamaan heidän urakehitystään, niin kiinnostavia tulkintoja he esittivät. 

Tarinassa seurataan itäisestä Suomesta Helsinkiin opiskelemaan muuttavaa Siskoa (loistava Ilona Karppelin) joka on ehkä hieman naiivi, mutta oppii pian mikä on homman juju. Päivät opiskellaan ja vaikutetaan poliittisesti, ja illat ryypätään. Jaffaa voi juoda jos ei alkoholi maistu, mutta kokis on kyllä imperilistien juoma. Kotiinkaan ei ehdi oikein käymään kun elämä vie mukanaan, myös iltariennoista löytyvä Sibiksessä opiskeleva Veli. On aika surkuhupaisaa että esitysten roolitukset menevät poliittisten mielipiteiden mukaan, ei suinkaan näyttelijätaitojen. 

Opintojen kuvaaminen fyysisine harjoitteineen tuo mieleen paljon myöhemmän Turkan ajan. Herää myös kysymys koulutetaanko sitä näyttelijöitä - vai luokkataistelijoita? Tehdäänkö teatteria vai luokkasotaa? Tämän päivän perspektiivistä tuntuu kaukaiselta että tommosta se oli, mutta niin se vaan vissiin oli. Sisko kyseenalaistaa systeemin, mutta sillä on seurauksensa. Niin ja tiesittehän että lesbot eivät kuulu sosialismiin!

Asta Paretskoin lavastus on helposti siirreltävää ja Työviksen Kellariteatteri muuntuu näpsäkästi niin baariksi kuin opiskelija-asunnoksi. Paretskoi on suunnitellut myös ihanasti ajankuvaa tihkuvan puvustuksen! Elli Kujansuu on suunnitellut toimivan valaistuksen jonka värimaailma heijastelee hienosti ajankuvaa. Osansa visuaalista maailmaa on vielä Ágnes Snekszerin animaatioilla.

Minusta Tiikeriooppera ei tuomitse ketään, tai edes asetu kenenkään puolelle. Se näyttää meille ajankuvaa, ja katsoja saa tehdä omat johtopäätöksensä. On myös tosi kiinnostavaa että Unkarista tulevan ohjaajan Barcsain näkemys kommunismista on hyvin erilainen kuin suomalaisten. Tänä päivänä teatterimaailmassa keskustellaan paljon siitä kuka saa esittää ja ketä, sekä kulttuurisesta omimisesta ylipäätään. Mikään ei siis ole muuttunut, ja silti kaikki. Asioita on aina kyseenalaistettu, ja hyvä niin. 

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kadotettu paratiisi / Tampereen työväen teatteri 22.3.2024

Miten mielenkiintoinen esitys Työviksen Kadotettu paratiisi onkaan! Kanadalainen Erin Shields on uudelleentulkinnut John Miltonin 1600-luvulla ilmestynyttä runoteosta Paradise Lost, jossa käydään läpi ihmisen syntiinlankeamista, paratiisista karkoittamista ja ylipäätään helvetin ja taivaan metkuja, Saatanan saadessa myös äänensä kuuluviin. Teos on inspiroinut taiteentekijöitä monin tavoin ja nyt siis näytelmän muodossa. On tosi kiinnostavaa että tämä esitetään TTT:n pienimmällä näyttämöllä eli Kellariteatterissa, mutta toisaalta intiimi tila sopiikin siihen oikein hyvin. Kaikki on lähellä katsojaa, tai olemme oikeastaan osa tapahtumia.

Juho Gröndahlin suomentama ja Janne Pellisen sovittama ja ohjaama Kadotettu paratiisi on kaikessa "traagisuudessaan" todella hauska, kielellisesti leikkivä ja nokkela. Siinä on säilytetty eeppistä runoelmaa, mutta myös tuotu moderneja elementtejä. Lopputulema on pohdintaa aiheuttavaa mutta erittäin viihdyttävää. Tykkään kovasti kieli-iloittelusta ja tavallaan tämmöisestä vakavan asian (no ainakin heille ketkä Raamatun kertomuksiin uskovat, tai enkeleihin, luomiskertomuksiin jne) karnevalisoimisesta. Ei tämä elämä niin vakavaa ole, ja ehkä meillä on kivempaa täällä nyt, kuin siellä paratiisissa oli? 

Ihmisyyden havainnointi on tässäkin näytelmässä oleellista ja Pellisen myötäelävä katse on kyllä ihmisyyden ja inhimillisyyden puolella. Saatanaakaan ei ole absoluuttisen paha, koska viattomat ihmiset nähtyään hänkin heltyy.

Näyttelijöitä on seitsemän, mutta liki kaikki taipuvat moniin rooleihin. Vain Papusen Riikka keskittyy hykerryttävän maireaan Saatanan rooliinsa. Ja mikä kutkuttava ja selkärankaa värisyttävä rooli se onkaan! Kyllä tämä Saatana minutkin viekoittelisi, saatikka sitten hieman hömelön Eevan (Pihla Pohjolainen). Tosin Eeva on selkeästi se fiksumpi osapuoli sillä Aatami (Verneri Lilja) se vasta hönö onkin. Jotenkin niin liikuttavan viattomia ja simppeleitä kumpikin, puhuvat lapsellisesti, itsestäänkin hän-muodossa, ihmettelevät ihanaa paratiisiaan. Hienoa näyttelijäntyötä!

Enkeleitä on paljon, sekä niitä langenneita että vielä taivaallisia. Vähän meinaa mennä tyypit sekaisin, mutta onneksi teatterin sivuilla on roolilista tarkennettuna (kiitos!). Heidi Kiviharju on mainio Synti, tuo ruma olento. Jari Ahola vetää hienosti Beelzebubina ja tatuoitu paljas ylävartalo sopii hyvin arkkienkeli Gabrielin kuvaan. Hiski Vihertörmän Kuolema on jotenkin liikkis.

Ihmiskaksikko paratiisissa on Saatanankin mielestä ihania: "Voi herrajumala, kyllä ne on lutusia". Raatsiiko tommosia edes paha langennut enkeli kiusatakaan. Mutta kun se kosto Isä Jumalalle (Petra Ahola) olisi kuitenkin saatava... Mitäs meni langenneen enkelin tiputtamaan taivaasta.

Enkelit viihdyttävät Aatamia ja Eevaa monin tavoin. Eläinnaamioilla luodaan paratiisiin hieman vaihtelua ja sitten on toki hieno Rafaelin (Petra Ahola) ideoima näytelmä taivaan ja helvetin taistelusta, runomitassa. Mikä ei toki mene ihan suunnitellusti. Kaunis kieli lipsuu hupsutteluun.

Saatana puhuttelee suoraan meitä katsojia, ja on hänellä Eevallekin pätevät argumentit miksi haukata omenaa. Eeva on utelias ja fiksu, ja seuraukset ovat sitten mitä ovat. On kiinnostavaa seurata Aatamin muodonmuutosta, hänestä tulee parempi kuin muista luojan luomista. Ainakin siis omasta mielestään. Itsestä puhuminenkin vaihtuu hän-muodosta minäksi. Ihmisestä tulee jo tässä vaiheessa minä minä minä, itsekeskeinen. Paratiisi häipyy heiltä kirjaimellisesti kun enkelit kantavat kukkaruukut pois. Yhtäkkiä alkaakin ruoho pistelemään ja ötökät pistämään. Tervetuloa todelliseen maailmaan! Välähdykset ihmiskunnan tulevaisuudesta ovat... kiinnostavia. Karmaisevia myös. 

Maailman ja helvetin välille rakennetaan silta että saatana pääsee jatkossa kulkemaan sujuvammin. Jeesus (Jari Ahola) haluaa maan päälle että voi pelastaa ihmisen. Ja miten siinä sitten käykään, se on kokonaan toinen kertomus.

Paula Koivunen on suunnitellut esteettisesti miellyttävän ympäristön foliotyyppisellä materiaalilla, valkoisilla harsomaisilla kankailla, naruverhoilla, betonirenkailla. Paratiisia markkeeraa muutamat tekokasvit. Myös upea puvustus on Koivusen käsialaa. Hersyvän hauskat ja aika yliampuvatkin asut saavat hymyn huulille. Aatami ja Eeva toki ovat melko vähäpukeisia kukallisissa uikkareissaan mutta enkelit irrottelevat senkin edestä. On kultaa ja kimallusta, pehmojakkua, Bossin kalsareita ja käärmeennahka-asua. 

Kaikenlaisia pieniä ihania yksityiskohtia katsojille bongattavaksi kuten Eevan käärmetatuointi. Emmi Puukka vastaa naamioinnista ja kampauksista. Visuaalista nautintoa täydentää TJ Mäkisen valot sekä Niklas Vainion äänet. Kaikki hienot ääniefektit ja kaiun käyttö, kyllä! Myös paratiisin projisoinnit ja valot luovat kauniin tunnelman.

Ohjaaja Pellikka sanoo Sana-lehden jutussa: Miltonin tematiikka ja psykologia on hienosti rakennettu: kun Saatana näkee ihmiset ensimmäistä kertaa, hän heltyy heidän viattomuutensa ja kauneutensa edessä ja tuntee sääliä. Vaikka kuinka olisi paha tahto, tuossa katseessa on jotain koskettavaa. Onko pahuus annettu rooli valmiissa kuviossa vai tietoinen kaiken muuttava valinta?

Muutama näytös vielä jäljellä, joten kannattaa kiiruhtaa lippukaupoille. Jo pelkästään hyytävän hauskan Saatanan vuoksi tämä kannattaa katsastaa, mutta myös jos kaipaat älyllistä viihdettä.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rikkomaton / Tampereen työväen teatteri 20.3.2024

No nyt on kiinnostavaa! Näyttelijä ja muusikko Jussi Lukács on ammentanut omasta elämästään ja kokemuksistaan todella hienon ja tunteikkaan musiikkiteatteriesityksen, Rikkomaton. Sen black box -versio koettiin Tampereen Työväen teatterin TTT-klubilla neljänä iltana maaliskuussa. Eli esitys mikä on vielä aika riisuttu ja vähän keskeneräinenkin. Ideana on kerätä esitysten perusteella kokemuksia ja palautetta ja siitä jatkaa kehitystyötä. Toivon mukaan saamme nähdä valmiin esityksen jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa. Niin hyvä se oli jo tässä vaiheessa.

Ensinnäkin tarina on vahva ja tärkeä, ajankohtaisuutta unohtamatta. Tiiviin ja ahdasmielisen uskonnollisen yhteisön keskellä kasvaminen ei liene kellekään helppoa, mutta ei varsinkaan heille jotka kokevat olevansa normista poikkeavia. Rikkomattoman keskiössä on kaksi 16-vuotiasta poikaa, jotka tuntevat vetoa toisiinsa. Ja vähän enemmänkin. Lapsuudenystävät ovat olleet toisen perheen lähetystyön takia vuosia erossa, mutta tarina käynnistyy kun Joosuan perhe palaa. Pian pojat löytävät toisensa, tyttöystävistä ja kaikesta huolimatta. Eihän tämmöiset asiat salassa kauaa pysy, ja valitettavasti yhteisön reaktiot ovat aika ennalta arvattavia. 

Juoni oli kiinnostava ja aavistuksen ennalta-arvattavanakin pysyi hienosti kasassa. Musiikki kuljetti tarinaa myös hyvin eteenpäin. Heti ekasta biisistä Peloton alkaen oli hyvä fiilis, se asetti riman korkealle ja siellä se pysyikin hamaan loppuun asti. Esityksessä oli tuplamiehitys; kaikki loistavia musiikkiteatteriopiskelijoita TAMK:ista. Täytyy sanoa että se TAMK:in henki on hyvin vahvasti tekijätiimissä muutenkin läsnä. Onhan se nyt helpompaa ja kivempaa työskennellä tuttujen ihmisten kanssa.

Monivivahteisesta ja samalla hyvin perinteisen musikaalimaisista lauluista vastaa tietenkin Jussi Lukács ja ne on sovittanut Aleksi Laukkonen, joka myös kapellimestarina ja kosketinsoittajana lavalla häärii. Tykkäsin biiseistä kovasti, niissä oli suuria tunteita ja mainiota stemmalaulua. Jalka naputti tahdissa iloisesti. Oli gospel-henkeä, power-balladia, rokkivetoa, lemmenluritustakin. Kyllä huomaa että musikaalit on kuunneltu, mutta omaperäisyyttä oli ihan riittämiin. Kolmihenkinen bändi (Laukkosen lisäksi Camilla Azzola viulussa ja Elias Manninen sellossa) soitti osittain nurkassa verhojen takana, koska eihän TTT-Klubin lavalle kauheasti mahdu. Ensemblessäkin oli meinaan 16 henkeä! Hyvät äänet heistä kuitenkin kaikui. Soittajista siis, mutta myös laulajista.

Minua ilahdutti kovasti myös Anna-Mari Ihanderin käsikirjoitus. Siinä oli monenlaista näkökulmaa, uskontojuttuja ei liikaa vaan sopivasti, vahvoja tunteita, hyvä draaman kaari. Tykästyin aikoinaan Ihanderin mainioon Ebola The Musicaliin Turun FinFringessä, ja sitten oli toki huippumahtava Baritonien kosto! Tällä tyypillä pysyy kynä hyppysissä ja jälki on kiehtovaa. Lisää lisää!

Monessa marinoitu ja ainakin Pirkanmaan musiikkiteatteriskeneä seuraaville Inna Tähkänen on hyvin tuttu. Nyt hän toimii ohjaajana, ja hyvin ohjaakin. Iso porukka ja pieni tila, ei mikään helppo nakki. Lisäksi Riikka Lifländerin koreografioille pitää nostaa hattua koska tila tosiaan on pieni. Hienosti on kyllä hyödynnetty klubin muitakin tiloja kuin vaan piskuista lavaa. 

Christian Blombergillä oli valo- ja äänisuunnittelu, ja hyvältä näytti ja kuulosti, vaikkei tämä mikään ideaali musikaaliympäristö olekaan. Puvustuksena yksinkertaiset valkoiset paidat ja farkut ja muutamia yksittäisiä asusteita. Hyvin toimii tämmöinen simppeliyskin tässä vaiheessa. Mutta on tähän puvustuslinjaan yksi sitäkin komeampi poikkeus, toisen näytöksen alussa. Herranjee!

Esiintyjät olivat kuten sanottua todella taitavia. Jään seuraamaan heidän tulevia uriaan mielenkiinnolla. Minun näkemässäni versiossa olivat päärooleissa Kristian Teiss (Sebastian) ja Joona Saturi (Joosua). Kumpikin erinomaisia, jos kohta Saturin freddiemercurymäinen karisma olisi ollut omiaan jossain toisenlaisessa roolissa. Nyt en ihan ostanut hänen rokkikukko-olemustaan uskovaisena poikana. Mutta mikä ilmestyminen lavalle, yleisö sekosi täysin! Yleisö oli muutenkin täysillä mukana alusta loppuun, siitä aplodit meille. 

Tähän väliin pakko mainita toisen näytöksen aloittava Saatanan (Luukas Sihvonen) laulama Tervetuloa helvettiin, joka oli aivan mieletön veto. Siitä tuli vähän mieleen Jesus Christ Superstarin King Herod's Song, eli sellainen riemuisa biisi, joka ei kyllä jättänyt ketään katsomossa kylmäksi.

Teissillä on tässä vaiheessa oikomisraudat suussa, mutta se ei vähentänyt hänen karismaansa ja lauluääntään. Hän oli erittäin uskottava roolissaan. Pienemmissä rooleissa loisti niin Sebastianin muhevaääninen isä (Jaakko Wuolijoki) ja Joosuan tyttöystäväksi hinnalla millä hyvällä pyrkivä Anne (Sanna Riski). Tämän Naimisiin-biisi oli hulvaton. Tykkäsin kovasti kun hahmoilla oli oikeasti kehityskaari, esim. Sebastianin tyttöystävällä Melindalla (Stella Lappalainen), jonka lopun Wicked-tyylinen Lennän-biisi lopuksi on mahtava! Vaikka aluksi hän oli hieman kiiltokuvamainen ja siloiteltu uskis-tyttö, niin hänestä lopulta löytyi särmää, vaikka usko pysyikin. 

Myös Sebastianin äidin (Nora Mutanen) laulu poikansa menettämisestä kirpaisee, hän kun on keskenmenojen jälkeen saanut pitää tämän yhden lapsen. Ja nyt menettää tämänkin (koska uskonto). Tykkään siitäkin että isoja biisejä on annettu niin monille hyville laulajille, eikä vain pääparille.

Jumala ja usko on myös paljon lyriikoissa mukana, mutta niistä löytyy muitakin teemoja, kuten oman tien löytäminen ja rakkaus, monissa muodoissaan. Eheytyshoidot ovat hurja asia, ja myös yhteisöstä ja perheestä eristäminen, mutta niitä asioita käsitellään fiksusti. Yleisössä oli runsaasti miespareja ja uskon jokaiseen näkemääni palautteeseen että Rikkomattoman aihe on todella tärkeä todella monille. 

Miksei rukouksen voima voisi eheyttää, jos Jumala tahtoisikin heidän olevan onnellisia. Ensemblen eheytystarinat toivat tipan linssiin, samoin teki homouden hengen ajaminen Sebastianista. Olisi naurattanut koko kohtaus (ja vähän naurattikin) ellei olisi ollut niin karmaiseva. On tuskaista seurata miten Sebastian kärsii, vaikka hän on koittanut rukoilla Jumalaa jotta tämä ymmärtäisi. Mutta ei taivaan herra vastaa. On myös kiinnostavaa että vaikka Sebastianin isä on ollut uudistamassa seurakuntaa, tuomalla sinne rock-musiikin, niin homous on liian radikaalia. Miten rakkaus voi olla vastoin ihmisluontoa?

Juoni pääsi yllättämään sen verran että se mun mielestä todennäköisempi lähtijä halusikin jäädä yhteisöön ja eheytyä homoudestaan, ja se kenen kuvittelin jäävän ottikin reppunsa ja suuntasi maailmalle. Mainiota että tulin yllätetyksi. Sebastianissa ja Joosuassa oli paljon kerroksia. Haluaisin nähdä tämän uudelleen muutaman kerran, koska muissakin hahmoissa oli asioita mitä en ekalla kerralla taatusti huomannut.

Rikkomaton on todella hieno musikaali, jo nyt. Millainen siitä lopulta valmiina tuleekaan, jää nähtäväksi. Veikkaan että tajunnanräjäyttävä kokemus. Pientä viilausta sinne tänne, isompi livebändi, valot, lavasteet, puvut. Toivon todellakin että joku talo tähän tarttuu, aluksi ehkä Tampereella, ja sitten... maailma on avoinna! Iso kiitos koko taitavalle työryhmälle jo tässä vaiheessa.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.