No nyt pääsi esitys yllättämään tämän katsojan! Lähtökohtaisesti en tiennyt School of Rockista muuta, kuin että se perustuu samannimiseen elokuvaan jota tähdittää Jack Black (josta en ole koskaan näyttelijänä pitänyt). Mielikuvissani heppu on joku rähjäinen luuseri joka syystä tai toisesta päätyy opettamaan lapsille rokkia. Leffaa en siis ole nähnyt. Halusin silti nähdä tämän esityksen, koska Samuel Harjanne ohjaa ja koska se on Tampereen työväen teatterin tämän syksyn musikaali. Ajatuksella: hohhoijaa, lapset "soittaa" rokkia ja joku nevöhööd-näyttelijä niitä opettaa.
Mutta kuinkas sitten kävikään? Tavallaan odotukseni toteutuivatkin: rähjäinen wannabe-rokkari päätyy hienoon yksityiskouluun opettamaan lapsille rokkia. Mutta kaikki muu olikin ihan höpöhöpöä: nämä lapset olivat timanttia ja opeakin näytellyt Jaakko Wuolijoki ihan huippu! Pankaas nimi mieleen, nimittäin lavakarisma, asenne ja ääni on tässä miehessä kohdallaan.
Esitys on hauska, se on syvä kurkistus rokin historiaan ja klassikoihin, se on myös koskettava. Jalka vipatti Andrew Lloyd Webberin musiikin tahdissa ja mikä ihmeellisintä, nämä lapset soittivat ihan itse! Harjanteen ja TTT:n rokkikoulu on siis valmentanut taas tukun esiintymishalukkaita lapsia ja kuorinut heistä esiin ihan pesunkestäviä ammattilaisia. Huippua! School of Rock jatkaa ansiokkaasti Harjanteen ja Työviksen hedelmällistä yhteistyötä lasten parissa. Billy Elliot sen aloitti ja Matilda jatkoi. Tämä on se kaikkein rokein teos ilman muuta.
Julian Fellowesin käsikirjoittama ja Glenn Slaterin sanoittama Webber-musikaali on taitavasti Hanna Kailan suomentama. Välillä juoni on aavistuksen ennalta-arvattava, mutta onneksi mukana on vähän yllätyksiäkin. Ohjaaja Harjanne nyt osaa hommansa vaikka silmät sidottuina ja takaperin. Esitys on hiottu loppuun asti, ja kaikki palaset loksahtavat paikalleen. Webberin musiikki on ehtaa Webberiä, mutta rokkitwistillä. On mukana vähän sellaista raskaampaa balladiakin. Tähän on tuplamiehitys lapsinäyttelijöiden osalta, ja olisi kyllä kiva nähdä toinenkin porukka. Ja niin hienosti kun lapset itse soittavatkin, saavat he taustatukea kuusihenkiseltä rautaiselta bändiltä, kapellimestarinaan ensi-illassa Tony Sikström.
Koreografi Jari Saarelainen on tehnyt hienot tanssikuviot ja muun liikesuunnittelun koko sakille.
Jaakko Wuolijoki on siis työtön muusikko Dewey, joka haaveilee musiikillisesta läpimurrosta ja majailee kaverinsa sohvalla. Kunnianhimoiset suunnitelmat eivät näytä toteutuvan, koska viimeisimmästä bändistä ja työpaikastaan levykaupassa mies on saanut kenkää. Yllättävä mahdollisuus työllistymiseen ja rahan tienaamiseen ilmaantuu ja Dewey pestautuu kämppiksen identiteetillä hienoon kouluun opettajaksi.
Pesunkestävänä rokkimiehenä hän ei ymmärrä lasten tietämättömyyttä rokin olemuksesta, ja alkaa salaa valmentamaan heitä tulevaan Battle of the Bands -tapahtumaan. Osaavathan lapset musisoida, mutta vain klassista. Opetussessiot ovat hauskoja, konfliktit konservatiivisen opettajakunnan kanssa taattuja ja mahtuu mukaan romanssiakin tiukkanutturaisen johtajattaren kanssa.
Muutkin aikuisnäyttelijät tekevät hienoa työtä. Juha-Matti Koskela Deweyn ex-bändikaverina ja nykyään sijaisuuksia tekevänä opena on mainio kaikessa pidättyväisyydessään. Sitäkin herkullisempi on lopun Kiss-henkinen muodonmuutoksensa, kun Ned löytää selkärankansa taas! Tämän tiukkapipoisena tyttöystävänä Pattynä Pihla Pohjolainen on mainio, ei ihme että Ned-ressu on tossun alla.
Jos Ned kokee muodonmuutoksen, niin sitä todellakin kokee myös koulun johtajatar Rosalie (Anne-Mari Alaspää). Ruudullisiin jakkupukuihin pukeutuva nainen uskoo kuriin ja järjestykseen, mutta kun Dewey pölähtää hänen kouluunsa ja elämäänsä, niin syvälle hautautunut rock'n'roll muistuu mieleen. Kun ei rehtori voi olla hauska tai rento. Hiukset aukeavat nutturalta ja yhteinen rakkaus Stevie Nicksiin sinetöi jotain tärkeää. Kun Alaspää tulkitsee Taikahuilun Yön kuningattaren aarian niin huh! Mikä ääni ja mikä mimmi!
Loput aikuiset näyttelevät sekä vanhempia, opettajia, bändiläisiä jne. Petra Aholan poliisi on aika tyrmäävä!
Mutta niin hyviä kuin aikuiset ovatkin, on tämän musikaalin päätähtiä ilman muuta huikea lapsijoukko. Näillä oli perheet, jotka eivät kuunnelleet, eivät välittäneet, eivät antaneet aikaansa, tai eivät ymmärtäneet monin tavoin erilaisia lapsiaan. Mutta kun lapset löytävät oman äänensä ja tulevat nähdyiksi omina lahjakkaina itsenään uuden sijaisopettajansa toimesta, niin johan vanhempienkin silmät aukeavat. Pientä ravistelua ja kapinallisuutta siihen tarvitaan. Voi kun jokaisen kiusatun, syrjityn ja vanhempiensa "hylkäämän" lapsen elämäänsä saisi oman Deweyn tapaisen innostavan open!
Lapsista sykähdyttävimmät roolityöt tekivät Viola Käki sulkeutuneena Tomika-tyttönä, joka syttyy hehkumaan laulaessaan Amazing Gracen, huh mikä ääni! Myös Ben Rossi on vakuuttava kitaristi Zack. Wilbert Savolainen ihanan symppis muotiluomuksia loihtivana Billynä ja entäs sitten topakka ja toimelias Summer, jota Alma Järvensivu valloittavasti tulkitsee. Eevi Salo on todella cool bassonsa varressa ja sitten on pikkiriikkinen ja suloinen rumpali Freddie (Jerry Holm) ja lahjakas kosketinsoittaja Lawrence (Matias Penttilä). Mutta ihan joka iikka ansaitsee aplodit, sillä tämä sakki on lahjakkuuksia täynnä. Muita rooleja ensi-illassa näyttelivät Lucas Aidoo, Miitu Järvinen, Miisa Kivimäki, Ukko Nieminen, Konsta Okkonen ja Iiris Riekki.
Peter Ahlqvistin lavastus on ihanan tyylikästä ja konservatiivistakin. Yksityiskoulu näyttää juuri siltä kuin voitte kuvitellakin: tummaa puuta, muhkeita Chesterfield-sohvia ja hillittyä tapettia. Deweyn luokassa puhaltavat muutoksen tuulet myös sisustuksessa. Ja sitten on toki lähibaaria jukebokseineen ja Nedin ja Pattyn siisti kämppä josta Dewey on sisustanut yhden kulmauksen omannäköisekseen.
Silmä lepää myös Pirjo Liiri-Majavan monipuolisessa puvuissa. Lapsilla on toki koulupuvut ja Dewey on nuhruinen, mutta opettajien ihastuttavat tweediä henkivät konservatiiviset asut ovat ihania katsella. Ja sitten toki luovuus kukkii kun päästään esiintymisasuihin, wau! Rokkikliseitä pullollaan, on glitteriä ja spandexia. Emmi Puukka viimeistelee lookit kampauksilla ja hienolla maskeerauksella. Eero Auvisen valot rokkaavat ja yhdessä Kalle Nytorpin toimivan äänisuunnittelu ne pelaavat hyvin yhteen.
School of Rock kertoo hyväksynnästä ja nähdyksi tulemisesta, kiusaamisesta ja yhteisöllisyydestä. Se on lämminhenkinen musikaali, joka saa kyllä liikuttamaan, itkemään ja nauramaan, ja ennenkaikkea ihmettelemään miten lahjakkaita esiintyjiä lavalla taas on. Olin todella positiivisesti yllättynyt ja voinkin suositella tätä kaikille hyvän musiikin ystäville, myös heille jotka eivät kuuntele rokkia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
