Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tampereen Teatteri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tampereen Teatteri. Näytä kaikki tekstit

torstai 12. maaliskuuta 2026

Rakkaudesta sähköön / Tampereen teatteri 9.3.2026

Tampereen teatterin ja Kansallisteatterin yhteistuotanto Rakkaudesta sähköön sai ensi-iltansa Helsingissä maaliskuussa 2025 ja nyt vuotta myöhemmin Tampereella. Mä niin tykkään näistä yhteistuotannoista! Nyt ollaan mimiikan, musiikin, melankolian ja maestro Marcin matkassa!

Lavalla on graffitein sotkettu, ränsistynyt tiilinen talonmurju, johon resupekan näköinen heppu koittaa päästä sisään. Turhaan, kun ei ole avaimia. Asunto pyörähtää ympäri ja pääsemme katsomaan murjua sisäpuolelta. Vähän nuhruinen keittiö, eipä juuri muuta. Keittiö, jonka ikkunasta tyyppi koittaa edelleen epätoivoisesti päästä sisään. Kaksi outoa hahmoa odottaa asunnossa. Hopeaiseen ja siniseen pesäpalloasuun (sekä siniseen partaan) sonnustautunut Yksi (Karl Sinkkonen) ja vaaleanpunaisessa tyllihörhelöpalleropuvussa Näisyys (Tanjalotta Räikkä). Mielikuvitusolentoja, mutta katsojille varsin näkyviä, ja varsinkin kuuluvia. 

Halki esityksen he puhkeavat yhtäkkiseen lauluun, tai niin että Sinkkonen musisoi ja Räikkä laulaa. Eikä ainoastaan laula vaan tulkitsee! Sinkkosen säveltämät ja Saara Törmän sanoittamat biisit ovat muuten tosi kivoja, mutta sanoituksiltaan todella synkkiä, sillain hauskalla tavalla. Hirtehishuumoria sanoisin. Oivallista taustamusiikkia itsemurhaa hautovalle miehelle. 

Sillä sitä meidän asuntoonsa lopultakin ikkunan kautta murtautuva päähenkilömme Markku (Marc Gassot) haluaa. Kuolla. Miten iloinen aihe komedialle, eikö? Rakkaudesta sähköön ei olekaan mikään tavanomainen komedia, vaan ehtaa mimiikkaa ja slapstickiä sisältävä esitys. Joka tarkoittaa että tässä ei turhia puhuta. Laulut ovat eri asia, mutta niitä tulkitseekin mielikuvitustyypit, Markun ainoat kaverit. Sillä hän on yksinäinen, luuseri, jolla ei tunnu olevan enää mitään syytä tai halua elää. 

 

Tässä siis taustaa, koska oikeastaan kaikki lähtee kierroksille ja raiteiltaan kun Markku vihdoin pääsee sisään. Ensin suomalaiskansalliseen tapaan vedetään kirkasta viinaa ja sitten asiaan eli siihen itsensä tappamiseen. Matkaan tulee toki monenlaista mutkaa ja koukeroa. Yleisöltä pyydetään ja saadaan paljon apuja, oli kyseessä sitten pullon avaaminen tai pesäpalloilu. Pääasiallisesti Markku koheltaa ja säätää ihan keskenään, Yksin ja Näisyyden katsoessa hämmentyneinä miehen menoa. 

Gassot on kiistämättä mestarillinen työssään ja nytkin hän miimikoi kuin pieni eläin. Tuhmaa, kilttiä ja kaikkea siltä väliltä, tämä ei kyllä ole ihan pienten lasten esitys. No ei ehkä aihepiirinsäkään takia. Hienoa ja hauskaa katsottavaa, vaikka aihe on mitä on. Useita yllätyskäänteitä ja twistejä koetaan, niin näyttämöllä kuin katsomossakin. Mitä tahansa voi tapahtua, ja tapahtuu. Myönnän että pesiskohta silti hieman yllätti. Ja ehkä muutama muukin. 

 

Kiitän myös Saija Siekkistä upeista puvuista! Siinä missä Markku on verhoutunut ruskeaan tylsään miesten pukuun, ovat hänen "ystävänsä" sitäkin värikkäämpiä. Varsinkin Näisyyden pinkkihörhelöpuku on ihastuttava! Valo- ja äänisuunnittelusta vastaa Mikko Hynninen

Tämä on todella valloittava ja yllättävä esitys. Kaiken keskiössä on Gassot'n ilmiömäinen fysiikka ja kyky heittäytyä (kirjaimellisesti) - mutta korvaamatonta taustatukea antavat Yksi ja Näisyys. Rakkaudesta sähköön on esitys joka ei jätä kylmäksi; se kerrassaan sytyttää liekkeihin (ainakin jotkut paikallaolijoista). Kiitän esiintyjien lisäksi ohjaaja Aitor Basauria, tuota legendaarista Spymonkey-ryhmän jäsentä ja klovneria-opettajaa. Rakkaudesta sähköön on hänen ohjausdebyyttinsä Suomessa. Hieno alku sanoisin!

 

Esityksiä on Tampereen teatterissa maaliskuussa vielä/vain neljä (4), joten suosittelen pikaista siirtymistä lippukaupoille. Esityksen biisit (ja muutama bonus) sisältämä LP-levy on muuten myynnissä teatterilla, suositan sitäkin, koska biisit on oikeasti aika mainioita.

 

Esityskuvien copyright Mitro Härkönen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

tiistai 10. maaliskuuta 2026

Klassikot lavalla endgame - Final Cut / Tampereen teatteri 7.3.2026

Klassikot lavalla -esityksen jo kolmas tuleminen, hurraa! Kolmas kerta toden sanoo, vai sanooko? Sama hyväksi todettu konsepti kuin edellistenkin osien ajan eli Klassikot lavalla - elokuvan lyhyt oppimäärä ja Klassikot lavalla Redux. Alkuperäisversion näin 2012 ja 2014, ja Reduxin myöhemmin. Tuttu kolmikko vastaa Endgame - Final Cutista eli käsikirjoittajat Ville Majamaa, Risto Korhonen sekä Mika Eirtovaara joka myös ohjaa esityksen. Yhdessä on ideoitu ja lavastettu, puvustettu ja naamioitu. Hyvin toimii, tottakai kun kyseessä on kolmen huumorin ammattilaisen yhteistyö.

Hienolla Star Wars -aloitusgrafiikalla aloitetaan ja sen jälkeen meno onkin yhtä tykitystä. Hienoja oivalluksia, mainioita henkilöhahmoja, hauskoja hahmoja ja pukuja. Näemme miten elokuva syntyi, miten Matti ja Teppo liittyvät mihinkään, Casablancaa ja Humphrey Bogart Companyä. Risto tiivistää Ben Hurin hienosti kahteen minuuttiin ja Ville hurmaa eturivin Mirjan (vaikka tämän vieressä istuu Sean Connery). Kasarilla tehtiin tukku tanssielokuvia, joista en muista nähneeni ainuttakaan. Verkkokalvoiltani ei kuunaan tule pyyhkiytymään Ville Patrick Swayzenä (trikoissa!) ja Risto John Travoltana, huh. Tanssin taikaa todellakin. Myös Uuno Turhapuro eri ohjaajien tulkintana iskee kuin... no miljoona volttia.

Sherlock Holmes -sketsiä on hieman venytetty ehkä liikaa ja siihen nivoutuva anonyymien pahisten kokoontuminen on jo niin nähty. En ehkä ollut pornoelokuvakohtauksestakaan ihan into piukassa. Sen sijaan Klonkku-kohtaus oli hillitön, sillähän ainahan se naurattaa kun voi viitata aiempiin roolitöihin joita on vetänyt paremmin. 

Kaikkiaan taas kerran, nyt kenties viimeisen kerran, olihan tämä himpskatin viihdyttävää. Mitä elokuvanörtimpi, sen herkumpi. Kyllä mä hattua nostan tälle triolle että ovat kaikki nämä jutut hoksanneet ja jalostaneet meille katsottavaan muotoon. Suositus kaikille teatterista ja/tai elokuvista pitäville. Tai vaan Ville & Risto fanklubin jäsenille, johon itsekin toki kuulun. On aivan parasta kun herra Korhonen on palannut Tampereelle ja nimenomaan herra Majamaan aisapariksi. Hyvässä ja pahassa. Kiitos kiitos!

 

Esityskuva Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

maanantai 9. maaliskuuta 2026

Sarjahurmaajat / Tampereen teatteri 6.3.2026

Näin tämän Ladykillers-elokuvaan (1955) perustuvan näytelmän ensi kertaa Cardiffin New Theatressa vuonna 2013 ja se jätti lämpimiä muistoja. Alkuperäistä leffaa, tai sen uusintaversiota en ole nähnyt. Joten mielenkiinnolla odotin mitä Tampereen teatteri ja ohjaaja Heta Haanperä saavat tästä aikaan. Sarjahurmaajat on muikea ja vauhdikas musta komedia. Ajankuva on tiukasti 1950-lukulainen, mutta nostalgisesti eikä ummehtuneesti. Kyllä tätä mielellään katsoi.

Jo heti alussa tehdään selväksi että rouva Wilberforce (Tanjalotta Räikkä) on hyväsydäminen, joskin hieman hönö, eikä mikään teräväpäinen neiti Marple. Hän on hanakka keksimään juttuja joita paikallinen konstaapeli MacDonald (Matti Hakulinen) ei enää ota tosissaan. Meille kerrotaan myös rouvan rakkaan papukaijan potevan kallista hoitoa vaativaa sairautta...

Kun sitten rouvan ihanan kodikkaaseen ja hieman vinksinvonksin olevaan kotiin ilmaantuu lipevähkö professori Marcus (Lari Halme) kyselemään vuokrahuonetta, ei rouva toki epäile mitään. Ja miksipä epäilisi, professori haluaa vaan musisoida amatöörimuusikkoystäviensä kanssa. Todellisuudessa joukkio tarvitsee tukikohdan suuren ryöstönsä suunnittelulle. Ja miten sopivasti junaradan vieressä sijaitseva talo täyttää vaatimuksen.

 

Näin ollen jousikvartetti harjoittelee hyväuskoisen vuokraemännän yläkerrassa. Penaalin tylsin kynä herra Lawson (Ville Majamaa) on iso ja vahva, gangsterimainen herra Harvey (Risto Korhonen) inhoaa vanhoja mummoja, majuri Cortney (Jukka Leisti) tykkää mekoista ja impulsiivinen Harry (Toni Harjajärvi) on lääkekoukussa. Porukka on todella sekalainen seurakunta, mutta operaation suunnittelija (ja kapellimestari) prof. Marcus on kaavaillut jokaiselle tärkeän vastuuhomman ryöstössä. Kykyjensä mukaan...

 

Jokainen voi jo arvata ettei tämä voi päättyä hyvin. Niin, rouva Wilberforcen naistenkerhohan (Eeva Hakulisen johdolla) haluaa konsertin ja sen se myös saa. Todellista nykymusiikkia! Kun ryöstö on tehty ja "muusikot" jäävät vahingossa nalkkiin vuokraemännälleen alkaakin se esityksen makaaberein osuus. Kuka jää jäljelle jakamaan rahat? 

Näyttelijät ovat oikein hyvässä vedossa. Tanjalotta Räikkä on ilmiömäinen vanhana leskirouvana! Roistojoukon koomikot irrottelevat mainiosti ja amatöörinäyttelijärouvat ovat hurmaavia.

 

Kimmo Sirénin lavastus on peribrittiläinen, hieman jo parhaat päivänsä nähnyt asunto. Viihtyisä ja kotoisa, ainoana miinuksenaan likeltä jyrisevä junarata. Mari Pajulan puvut ovat aikakaudelle sopivat, rouvan ja hänen ystävättäriensä kukkamekot ja muiden parhaat päivänsä nähneet puvut ilo silmälle. 

Jouni Koskisen äänisuunnittelussa oli vauhtia ja efektejä. Tuomas Vartolan valot ja Kirsi Rintalan kampaukset, peruukit ja maskit täydentävät vanhakantaisen brittilookin.

 

Sarjahurmaajat on melkeinpä parempi nimi näytelmälle kuin alkuperäinen. Meno on vauhdikasta ja vaikkei juoni sen syvällisempi olekaan, tarjosi esitys kosolti viihdykettä. Ja hienoja näyttelijäsuorituksia. Ja loppu on onnellinen. No, ainakin joillekin. Esityksiä on huhtikuun loppuun asti, eli vielä ehtii mukaan katsomaan ehtaa brittikomediaa.

 

Esityskuvien copyright Heikki Järvinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

maanantai 16. helmikuuta 2026

Laurel ja Hardy - mykkäfilmin mestarit / Tampereen teatteri 12.2.2026

Muistan lapsena katsoneeni telkkarista Ohukaisen ja Paksulaisen mustavalkoisia seikkailuita, siinä missä Harold Lloydin ja Chaplininkin. Kuten varmaan me kaikki tietynikäiset. Sen sijaan herrojen Stan Laurel ja Oliver Hardy elämistä en tiennytkään juuri mitään. Lapsena ei semmoinen kiinnostanutkaan, ja aikuisena on ollut paljon muuta. En heidän elokuvistakaan muista kuin välähdyksiä sieltä ja täältä. Samoja välähdyksiä nähdään myös Tom McGrathin kirjoittamassa ja Timo Rissasen suomentamassa näytelmässä Laurel ja Hardy - mykkäfilmin mestarit, mitä voi nyt käydä katsomassa Tampereen teatterissa.

Ville Majamaa on itsestäänselvyys esittämään Hardyä ja tottakai siten hänen aisaparikseen sopii parhaiten Risto Korhonen. Fyysisesti Risto ei ole ihan yhtä pitkä kuin Stan Laurel, mutta ryhti, kävelytyyli, olemus ja surumielinen ilme tekee hänestä rooliinsa erittäin sopivan. Sen lisäksi että kumpikin vetävät roolinsa suvereenisti, on heidän keskinäinen kemiansa niin yhteensopivaa kuin voi vaan olla. Tätä on ollut ikävä! 

Siinä missä Korhosen Laurel on kömpelö ja tyhmänoloinen esittäessään Ohukaista niin muuten Laurel tuntui olevan enemmän se kaksikon primus motor joka käsikirjoittaa, leikkaa, tekee sopimuksia yms. Hardy on Paksukaisena dominoiva ja topakka, mutta siviilissä hän tuntuu keskittyneen golfinpeluuseen ja on bisnesasioissa hieman löperönoloinen. Lavalla nähdään siis kaksi näyttelijää esittämässä kahta näyttelijää, jotka esittävät meille välillä siviiliminiään ja välillä elokuvaminiään. 

Tämän lisäksi Majamaa & Korhonen esittävät kaikki muutkin näytelmän roolit, vanhemmista puolisoihin ja elokuva-alan ihmisiin. Kummatkin saavat näyttää oman tulkintansa tuottajastaan Hal Roachista, joka alkujaan toi omilla saroillaan jo kohtuullisen menestyneet esiintyjät yhteen. 

Oleellisena osana esitystä on Helmi Jonassonin pianosäestys. Se on kuin nyrkki nenässä (tai kermakakku naamaan, tai liisterisuti päin pläsiä) tämänkaltaisessa esityksessä. Ja miten taitavasti se integroituu esitykseen! Kun Laurelin pelottavan dominoiva (suorastaan pirttihirmu) avovaimo Mae Dahlberg passitetaan takaisin Australiaan, Jonasson lurittelee pianollaan Waltzing Matildaa.

Chris Whittakerin ohjaama esitys on hauska, tottakai. Mutta kuten aina parhaimpien komedioiden taustalla, tässäkin surumielisyys on läsnä, aika vahvastikin välillä. No toki miehet ovat kuolleita, ja sitä katsojille moneen otteeseen korostavatkin. Näytelmässä muistellaan menneitä, uran tähtihetkiä, mutta myös niitä ehkä vähemmän hohdokkaita. Miesten elokuvia tehtiin ajanjaksolla 1926-1952 (kiitos tiedosta käsiohjelmalle) ja viimeinen niistä taisi olla enemmän tai vähemmän floppi. Elokuvauran aikana, ja sen jälkeen he jatkoivat yhteisesiintymisiään teatterilavoilla.

Jokatapauksessa herrojen yhteisuran alussa elokuvateollisuus koki valtavan murroksen ja mykkäelokuvat jäivät pikkuhiljaa unholaan. Kaksikko sopeutui lopulta hyvin äänielokuviinkin, vaikka esityksessä haikailevat taianomaiseen mykkäelokuvakauteen. Muutenkin monessa kohtauksessa on surumielinen, kaihoisa tunnelma, ja katosta silloin tällöin leijaileva sahanpuru ja harmaa yleisilme korostaa tätä. Teppo Järvisen liki kauttaaltaan harmaa lavastus on kyllä kekseliäs, useita ovia hyödynnetään hyvin ja seinän aukosta saa näppäristi rullattua sisään niin sänkyä kuin rappusiakin. Mari Pajulan puvustus jatkaa harmaata linjaa, mutta liituraita antaa kivan säväyksen kuitenkin. Kaikki on harmaan lisäksi hieman likaisen ja kuluneen oloista, paikattuakin. Melankolisuus korostuu.

Miehistä tuntuu että he alkavat olemaan jäänteitä menneisyydestä, ja ehkä se on tottakin. Tuli uusia tekijöitä ja uusia tuulia. Slapstick-komedia tosin elää vahvasti tänä päivänäkin, ja yksi iso kiitos tämän huumorilajin kehittämisestä kuuluu ilman muuta Laurel & Hardylle.

Opa Pyysing on tehnyt hienon ja oivaltavan äänisuunnittelun, ja mainiot mykkäelokuvamaiset ääniefektit ryydittävät miesten hupailua ja hölmöilyä. Mika Hiltusen valot ovat upeimmillaan alku- ja loppukohtauksien silhueteissa. Mustavalkoisuus ja valon ja varjojen vaihtelu luovat jyrkkiäkin kontrasteja. Kirsi Rintalan kampaukset, peruukit ja maskeeraus antaa viimeisen silauksen esitykselle.

Tämä Laurel ja Hardy jatkaa mallikkaasti Whittakerin edellisen mestariteoksen Murha Kahdelle -tyylistä nopeatempoista komediaa, missä nojataan kahden taitavan esiintyjän virtuoosimaiseen kykyyn loihtia hahmot eläviksi. Siinä missä Murha kahdelle menee luotijunan nopeudella kohtauksesta toiseen niin Laurel ja Hardy viipyileekin hieman. Näemme useita aika pitkiäkin puhumattomia jaksoja, joissa keskitytään slapstickiin. Mykkäelokuvamaista. Laurelin munansyöntijakso sairaalassa, tapetointiosuus ja kaikki tikapuusekoilut. Hillitöntä ja hyvin ajoitettua menoa. Pienet laulu- ja tanssinumerot (Whittakerin koreografioilla) ovat myös hulvattomia.

Esitys keskittyy miesten elokuvien tekemiseen ja keskinäiseen kemiaan, mutta kaikkea siinä ympärillä olevaakin käydään kursorisesti läpi. Toki ei kahdessa tunnissa (miinus 20 min väliaika) ihan kauhean syvällisesti asioihin vaan ehditä pureutumaan. Jollain tasolla tämä on siis pintaraapaisu ilmiöön nimeltä Laurel & Hardy. Ihanan sydämellinen ja inhimillinen esitys, komedian mestareista. Menkää katsomaan ja fiilistelemään, nostalgiasyistä tai ihan vaan viihtymisen ilosta.


Kuvien copyright: Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla.

perjantai 30. tammikuuta 2026

Alivuokralainen / Tampereen teatteri 29.1.2026

Paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa siitä kun istuin edellisen kerran Tampereen teatterissa katsomassa Alivuokralaista. Edellinen ensi-ilta oli 23 vuotta sitten eli vuonna 2003, ja itse kävin katsomassa sen alkuvuonna 2008, ehkä jo aiemminkin. Se pyöri kaikkiaan 7 vuotta ja veti tuvat täyteen. Aikamoinen saavutus, mille esitykselle hyvänsä. Omien muistikuvien mukaan se oli hillittömän hauska, joten odotukset uusintaversiolle olivatkin vähintään innokkaan odottavat.

Alivuokralainen on Heikki Vihisen ja Timo Kahilaisen kirjoittama farssi. Nyt se nähdään Mikko Kannisen sovittamana ja ohjaamana. Helsinkiläisessä arvoasunnossa vuokralla asuvat kroonisesti väsynyt hyönteistutkija Pauli (Mikko Nousiainen) ja naisiinmenevä munuaiskirurgi Lauri (Lari Halme). Ilmapiiri on staattinen. Muutoksen tuulet puhaltavat, kun asunnon omistaja Lydia-täti (Mari Posti) antaa asunnon ennakkoperintönä sotaintoilevalle sukulaispojalleen vääpeli John Molotoville (Ville Mikkonen), joka toki korottaa hetimmiten vuokraa, aika reippaastikin. Niinpä asuntoon on hankittava alivuokralainen ja tarjokkaaksi löytyy yliampuva stylisti Robban (Arttu Soilumo). 

Monenlaiset tapahtumat eskaloituvat Robbanin ilmaantumisen myötä, ja farssin tapaan tahti sen kun kiihtyy. Oleellisesti mukaan kuuluvat Paulin sisäelimillä ruokittavat jättimäiset kovakuoriaistoukkapojat, vääpelin munuaissairaus, Laurin pomottava eksä, Robbanin sisustustiimi, epämääräinen talonmies, asunnon häilyvä sähkönsyöttö ynnä muuta. Ja Robban hoitaa ja tekee diilejä... 

Siinä missä näytelmän alkuasetelma on selkeä (vuokrankorotus ja siitä johtuva alivuokralaisen tarve) niin loppu on vähän töks. Lemmenparin totaalinen muutos ei ole kauhean uskottavaa. Laurin umpisolmuun ajautuneet ongelmat ratkaistaan jossain muualla, ja selitetään katsojalle vaan Robbanin diileinä. Okei. 

Mutta syntyykö tästä kaikesta hauskaa viihdettä ja menevää farssia? Hetkittäin kyllä. Juoni on aika heppoinen, mutta on siinä hetkensä. On kommelluksia, väärinkäsityksiä, aika absurdeja tilanteita eli normisettiä farssin kanssa. Alivuokralainen sijoittuu vuoteen 2003, eli siinä on lankapuhelimia ja VHS-videokasetteja. Osa vitseistä ja asenteista olisi saanut jäädäkin sinne menneisyyteen, että kun sovitetaan ja hieman tuoreistetaan, niin voisi sitten vetää isommalla pensselillä. Rytmitys ei myöskään ole ihan kohdallaan, mutta ehkä se asettuu kun saadaan enemmän näytöksiä alle. Enkä ole ihan varma toimiiko neljännen seinän rikkominen niin hyvin ylipäätään. Useakin hahmo kommentoi suoraan yleisölle.

Näyttelijät tekevät pääsääntöisesti erinomaista työtä, erityisesti Arttu Soilumon Robban on niin överi kaikinpuolin että huh huh! Tämän huulten mutristus ja silmien pyöristys on hulvattoman hauskaa seurattavaa. Aina ei ihan pokkakaan pidä. Hahmot ovat monenkirjavia, mutta varsinkin vääpeli on niin ärsyttävä kaikkine maneereineen että se ei enää edes naurata. Naisrooleja ei juuri ole, sporttista Lydia-mummoa ja topakkaa ex-vaimoa (ketä Mari Turunen ansiokkaasti tulkitsee) lukuunottamatta. Lisäksi on Kikke, joka ei taida sanoa mitään ja kliseinen naispoliisi.

Maarit Kalmakurki vastaa pukusuunnittelusta ja onhan se varsin onnistunutta. Paulin nukkavieru tutkijamainen olemus kotitohveleineen on aika kliseinen, mutta toki osuva ja Robban kimaltaa enemmän kuin kymmenen diskopalloa. 2000-luvun alun katumuoti on hyvin esillä, talonmiehen (Tommi Raitolehti) hevarilook Stone-paitoineen ja Robbanin apuri Kiken (Katriina Lilienkampf) Blade Runner -henkinen futuristiasu säväyttää. Reteä rokkiäijä (Matti Hakulinen) ja Sid Vicious -henkinen punkmies (Toni Harjajärvi) täydentävät Robbanin monimuotoisen assistenttiköörin.

Näytelmä tapahtuu ainoastaan Bulevardin asunnossa, ja sen lavastus on hyvin perinteinen. Ainakin aluksi. Tummaa puuta, gobeliineja, hirvenpää... miettikää englantilaisia kartanoita niin saatte mielikuvan. Marjatta Kuivaston ja Timo Kahilaisen alkuperäislavastusta mukaillen Mikko Saastamoinen on päässyt toteuttamaan itseään. Toisen näytöksen dekoreerattu asunto onkin sitten jotain aivan muuta! Ymmärrän hyvin kyllä Laurin tyrmistyksen, minäkin olisin ollut. Muutoksen tuulet ovat todellakin puhaltaneet pois kaiken pysähtyneisyyden! Toisaalta sitten taas, on hyvä että perusjunttimainen Lauri lopussa oppii hieman relaamaan ja jopa hyväksymään Robbanin, kelle on paljosta velkaa.

Raimo Salmen valot ja Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu toimivat hyvin. Esiintyjien habituksen kruunaa Johanna Vänttisen kampaukset, peruukit ja maskeeraus.

Farssi on tosi vaikea teatterinlaji, ja parhaimmillaan se on tosi viihdyttävää ja hauskaa. Tekstin on oltava napakkaa ja repliikkien iskeviä, ja kaiken kruunaa millintarkka ajoitus. Kliseitä on, ja saakin toki olla, ei kai se muuten olisi farssi. Tampereen teatterissa aikoinaan Suomen ensi-iltansa saanut Näytelmä joka menee pieleen on erinomainen esimerkki hyvin toimivasta farssista, missä kaikki elementit naksahtivat kohdilleen. Sen soisi kokevan paluun estradille jonain päivänä. 

Valitettavasti Alivuokralainen ei yllä samalle tasolle. On paljon yritystä ja ideaa, mutta näytelmä antaa itsestään vanhanaikaisen tai oikeastaan vähän ummehtuneen kuvan. Hyvää sanailua on, mutta ei sellaista timanttista mitä toivoisi. Voi olla että aika on kullannut muistot, tai sitten Alivuokralainen ei silloin ennenkään ollut mitenkään huippu. Voi olla että oma maku on muuttunut, tai itse katsojana kypsynyt tai sitten vaan oma rima on nykyään korkeammalla? 

Ensi-illassa moni tuntui katsomossa viihtyvän erinomaisesti, joka on toki erinomainen asia. Ne keitä itse jututin väliajalla tai esityksen jälkeen eivät riemusta hyppineet. Toivotaan silti paljon katsojia, sillä näinä ankeina aikoina itse kukin kaipaa kevyempää viihdettä elämäänsä.


Esityskuvien copyright Emil Virtanen ja Maria Atosuo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 9. lokakuuta 2024

Peltienkelit / Tampereen teatteri 8.10.2024

Jos sanoisin että Tampereen teatterin Peltienkelit on täydellinen esitys, en oikeasti liiottele lainkaan. Nyt on näyttelijä Arttu Soilumo iskenyt kultasuoneen. Teatteri markkinoi tätä lauseella: "esityksellinen kaupunkikierros Tampereen sateenkaarihistoriaan", ja sitähän se on tiivistettynä. Aika monen kanssa olen esityksestä puhunut, ja olemme liikuttavan yksimielisesti: tätä voi vetää vuosikausia, niin kauan kuin Arttu jaksaa. Ja me kaikki toivomme että jaksaa, että mahdollisimman moni ihminen Peltienkelit saisi kokea. Jaa miksikö? No koska se on niin täydellinen esitys!


Miettikää nyt: joukkio ihmisiä (meidän tapauksessa lämpimästi pukeutuneita) paarustaa kolme tuntia pitkin Tampereen katuja, seuraten glittermekkoon pukeutunutta Arttua ja hänen diskohittejä suoltavaa kärryään, jota enimmäkseen vetää tyylikäs herrasmies lierihatussaan eli muusikko/äänisuunnittelija Paavo Leppäkoski. Keksittekö enää mitään parempaa esityskonseptia? En minäkään.

     

Välillä pysähdymme eri kohteissa ja kuulemme miten ne liittyvät Tampereen sateenkaarihistoriaan, välillä kohtaamme historiallisia ja fiktiivisiä henkilöitä (Eino Salmelainen on ihan mahtava!) ja muutamissa kohteissa vierailemme sisälläkin. 

Siinä illan mittaan laumaudumme, tanssahtelemme toppavaatteissamme, rupattelemme vieruskaverille kuin vanhalle tutulle. Ja tottakai kuulemme monenlaisista ihmiskohtaloista, opimme mistä ennen löytyi (seksi)seuraa ja missä tanssittiin, suudeltiin tai sekstattiin, vähemmistövinkkelistä siis. 

Sen lisäksi että saimme aimo annoksen historiatietoa, herkullisia anekdootteja ja aika surullisiakin tarinoita, niin huumori ja ilo olivat vahvasti läsnä.

Soilumo on erittäin karismaattinen esiintyjä ja pyöritti yleisönsä pikkurillinsä ympärille jo ensimetreillä. Tällä kertaa matkalle ei osunut huutelijoita tai änkyröitä, mutta veikkaan että nekin Arttu hoitelisi supliikkimiehenä matkoihinsa sujuvasti, ja vielä niin että kaikille jää kiva fiilis. Retkueen mukana kulkee toki muutama järjestyksenvalvoja ja vieläpä EA-iskuryhmäkin. Mutta maestro pysäyttelee itse tehokkaasti liikennettä kadunylityksissä. 

Musiikkivalinnat ovat ihan just eikä melkeen, jopa se Paavon pakollinen Popeda. Somewhere over the rainbow, Einin Yes sir, alkaa polttaa, Liisa Akimofin #lesbohuora, Irina Björlundin Une fille nommée Jean-Pierre, Pet Shop Boysin Always on my Mind... ja sitä rataa. Sellaista sateenkaariväen biisejä, jotka saivat seurueemme jalan nousemaan hieman korkeammalle, ja kädetkin.

Soilumo saa nämä tarinat heräämään eloon! Melkein näen Ossi Kostian ja Jaakko Katajakosken kävelemässä Hämeenpuistossa meitä vastaan, ja miten Tillikan henkilökunta piti kilteistä pojista. Välillä pysähdymme kuuntelemaan Artun omia äänimuistiinpanoja esityksen synnystä. Voin vain kuvitella minkä verran taustatutkimusta Peltienkelit vaati! Käsiohjelmassa onkin mainittu paljon lähteitä, mm. Tuula Juvosen mainio Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia (josta sivumennen sanoen Tukkateatteri teki 2015 teatteriversion). 

Yksi tärkeä lähde on myös Tanja von Knorringin haastattelu, ja Tanjan tarina seuraakin mukana koko illan. Tanja tuli vasta 58-vuotiaana julkisesti ulos kaapista ja on ollut sen jälkeen mm. järjestöaktiivi. Oli myös herkistävää nähdä Tanja ystävineen mukana ensi-illassa.

   

Pysähdyimme kosken partaalle ja Arttu pyysi meitä kuvittelemaan hetken, yhdessä "me voidaan kuulla ääniä menneisyydestä". Ja niin me kuultiin, tosi monta tarinaa, ihmiskohtaloa ja aika ahdistaviakin juttuja. Tuomiokirkko on oiva paikka käsitellä niin Magnus Enckellin taidetta kuin 80-luvun HIV-epidemiaakin. En tiedä oliko urkumusiikkikin tilattu meille, mutta hieno säväys. 

Vaikka AIDS-aika kasarilla on itselläkin hyvin muistissa, ja niin surullista ja ahdistavaa aikaa kuin se olikin, löytyy siitäkin ajasta huumorinpilkahdus. Vuonna 1981 kun homoseksuaalisuus poistettiin tautiluokituksesta, niin lääkintöhallitus ei ollut koskaan parantanut kerralla yhtä montaa ihmistä, Arttu veistelee.

      

Tuuppaamme homosaation vaunua ylös pitkin Golgatan mäkeä, Popeda pauhaa ja laulamme mukana. Muutama ohikulkija kääntyy katsomaan, ja heille vilkutamme iloisesti. Voisko tämmöstä "teatteria" olla joka viikko? 

Esitys alkoi kuudelta Eteläpuistosta, ja kun pääsimme perille ravintola Mixeihin illan loppuhuipennusta varten, oli jo pimeää. Mixeissä oli vielä varattu aikaa omalle dragshow'lle, joka viimeistään nosti tunnelman kattoon! Täydellinen päätös tälle kierrokselle.

Voin suositella Peltienkeleitä ihan kaikille, omaan sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta. Loppuunmyydyt syksyn esitykset menivät jo, ja jatkuvat keväällä. Toivon mukaan joko Arttu löytää allakastaan lisää päiviä jo keväälle tai sitten kannattaa kytätä peruutuspaikkoja. Ja toivoa että ensi syksylle saataisiin lisää! Sillä tästä ei enää esitys parane.

Lämmin kiitos Arttu ja Paavo, ja kaikki muutkin ketkä ovat tämän esityksen mahdollistaneet. Sekä mukava kanssakävelijöiden joukkomme!


Esityskuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 5. syyskuuta 2024

Vaimoni, Casanova / Tampereen teatteri 4.9.2024

Kovasti kiinnostuin Tampereen teatterin syksyn uutukaisesta eli Vaimoni, Casanova - näytelmästä Tampereen teatterissa. Leea Klemolan näytelmä vallankäytöstä, hillittömästä rakkaudenkaipuusta, yksin jäämisen pelosta, työyhteisön dynamiikasta, teatterin tekemisestä... Tätä esitetiin alunperin Kuopiossa Minimin ja Kuopion kaupunginteatterin yhteistuotantona 2016, ja se vieraili monella muullakin paikkakunnalla. Antti Mikkolan ohjaustyöt kiinnostavat myös. 

Kyllikki (Mari Turunen) on jo kypsään ikään ehtinyt teatterintekijä. Viimeiset pari vuotta hän on viettänyt sairauslomalla, saatuaan potkut teatterinjohtajan tehtävästä. Potkut aiheutti seksuaalinen häirintä ja nuorempaan miesalaiseen sekaantuminen. Mutta nyt Kyllikki palaa estradille, pääosaan teatterin narikkatyöntekijän Antero (Lari Halme) dramatisoimaan Casanova-näytelmään. Selkäkivuista huolimatta nainen sonnustautuu susiturkkiin ja valmistautuu kohtaamaan teatterin arjen ja entiset alaisensa. Häirintäsyyte on vaikuttanut koko työyhteisöön ja siksikin Casanovassa Kyllikin on tarkoitus esittää "panemisen lopettanutta mummoa" ja Antero sitten on esityksessä se seksi. Näin toteutuu miesten työturvallisuus, vai toteutuuko?

Kyllikin aikoinaan häiritsemä Ari (Kai Vaine) tunnustaa että hän halusi ja haluaa yhä, ja joutui vain silloisen vaimonsa takia valehtelemaan ja syyttämään Kyllikkiä. Tilanteet eskaloituvat, ja moneen kertaan. Kyllikin seksiä vonkaava puoliso Jukka (Matti Hakulinen) häälyy taustalla, vaikka tunkee harjoituksiin ja potkaisee Kyllikin kotoaankin välillä.  Silti hän ei lakkaa rakastamasta. Viidentenä lusikkana sopassa on hoivataideharjoittelussa oleva ja naamioteatterista innostunut Maaria (Katriina Lilienkampf) jolla on tai on olematta suhde Ariin.

Tämä viisikko säätää lavalla, harjoittelee esitystä, ruotii suhteitaan toisiinsa. Välillä, tai oikeastaan aika usein, meno äityy sellaiseksi meuhkaamiseksi ja tekopeniksen heilutteluksi että alkaa jo hymy katsomossa hyytyä. On tässä paljon hauskaa, ja nauran ääneen monta kertaa. Taikaluukku! Mutta sitä kohkaamista ja hillumista on niin paljon, että se taitaa jäädä päällimmäisenä mieleen. Myös karkea kielenkäyttö alkaa puuduttaa. Toki se kuuluu Klemolan tyyliin, mutta silti. 

Teksti on kyllä ehtaa Klemolaa: napakkaa, räävitöntä, suorapuheista ja kantaaottavaa, mutta Mikkolan ohjaustyönä tämä ei nyt ihan ole mun teekupillinen. Kohkaamista on liikaa.

Esityksen alussa kuulemme Heikki Kinnusen pienen esittely aiheeseen, että saadaanko me epäonniset enää toista mahdollisuutta? Näytelmässä ihmiset ovat hieman elämässään sivuraiteilla. Tykkään teoksista missä tehdään teatteria, ja tässäkin teatterin arki toimii mainiona taustana ihmissuhdesopalle. Kaikki haluavat Kyllikkiä, mutta ketä Kyllikki haluaa? Riittääkö seksi suhteen perustaksi?

Mari Turunen on vallan erinomainen väkevässä roolissaan. Vahva Kyllikki, joka kaipaa vaan niitä elämän perusasioita kuten kaikki muutkin, ennenkaikkea rakkautta. Onhan se kova paikka palata työyhteisöön asemastaan pudonneena. Kai Vainen Ari on fyysisesti viehättävä (ja tietää sen) mutta sisäisesti vain seksin riivaama ressukka. Ei saa minun sympatioitani. Kyllikin mies Jukka on aika reppana, ja kykenemätön ymmärtämään puolisoaan. Vai onko hän sittenkin tarkkanäköinen? Hakulinen onnistuu oivallisesti tässä tapettiin sulautuvan perisuomalaisen miehen esittämisessä. Maaria on hössöttävä ja jotenkin anteeksipyytävä hahmo, kunnes lopulta hänelläkin tulee mitta täyteen. Lilienkampf on minulle uusi tuttavuus teatterin lavalla, ja jään odottamaan herkullisempia rooleja. Maarian monologi freelancernäyttelijöiden asemasta on kyllä hyvä!

Lari Halmeen Antero aiheutti minulle eniten päänvaivaa. Todella ärsyttävä tyyppi, marttyyrimainen "taiteilija" joka luulee itsestään vaikka mitä, kun on päässyt narikkatyönsä ohella lavalle ja ohjaamaan. Mutta jotenkin Halmeen sinällään erinomaiset komediallisen taidot ja maneerit on niin samanlaisia kuin olen häneltä nähnyt jo lukuisia kertoja. Tosin tämä että yrittää osua dildollaan Kyllikin taikaluukkuun oli entuudestaan näkemättä, että on tässä se! Anteron alter egon Agnetan hautajaiset narikassa on myös vaikuttava performanssi.

Mikko Saastamoisen lavastuksessa osa katsomosta sijaitsee näyttämöllä. Muuten on aika pelkistettyä. Kaiken keskellä on liikuteltava vesisänky, mikä muuntuu nopeasti Kyllikin aviovuoteesta levyjen avulla Casanova-näytelmän lavastuselementiksi. Kaikki on muunneltavaa ja pyörillä liikuteltavaa, ja näyttämömiehet Antti Palo ja Ahmed Issa niitä siirtelevät, ollen isosti mukana esityksessäkin. Mari Pajulan pukusuunnittelussa näyttävintä on Casanovan periodivaatteet ja erityisesti se uuninluukku nimihenkilön etumuksessa! Sekä Kyllikin susiturkki, ja toppasaappaat. Muuten mennään aika arkisilla vaateparsilla. Kirsi Rintalan maskeeraus ja kampaukset täydentävät esiintyjien ulkomuodon; erityisesti Anteron keskijakaus on hieno.

Opa Pyysingin äänet ja Tuomas Vartolan valot myötäävät hyvin näytelmän harjoituksia ja todellisuutta. Pimeyttä ja hämäryyttä käytetään paljon. 

Huvittaa kun tässä moneen kertaan viitataan suuren näyttämön fantasiamusikaalin vievän kaikki resurssit, tuulikoneenkin, ja sitten tätä Casanovan esitystä räpelletään kasaan niillä voimilla mitä on. Kuten hyödyntämällä narikkatyöntekijää. Anteron esittämä markiisi de Volvo haluaa sukeltaa Casanovan taikaluukkuun muuttuakseen naiseksi. 

Kun Kyllikki kipuilee tylsän avioliittonsa kanssa, ja haluaa seikkailua nuoren ja salskean miehen kanssa, niin, siihen on monen katsojan helppo samaistua. Kukapa ei haluaisi "olla spontaani, ja astua elämän virtaan". Mutta mistä se arjen onni löytyy? Ehkä Kyllikkikin se lopuksi tajuaa.

Vaimoni, Casanova on aikamoinen sekametelisoppa, mistä en oikein saa kiinni. Ymmärrän jollain tasolla mitä sillä halutaan sanoa, mutta sitten taas toisaalta en ymmärrä lainkaan. Pituudesta olisi voinut jättää reilusti pois (kill your darlings, kuten Antero toteaa) ja sitä meuhkaamista myös vähentää hieman. Ja ihan aiheesta se K16 rajoitus on. Mutta kyllä tämä oli aikamoinen piristys harmaassa syksyssä tarpoville (vaikka vielä onkin kesäkelit). Ja lippua valitessa ota se lavalla oleva paikka jos haluat olla enemmän tapahtumien ytimessä.


Kuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 28. elokuuta 2024

Taru Sormusten herrasta / Tampereen teatteri, Tampere-talo 23.8.2024

Tämä Taru Sormusten herrasta on todellinen suurproduktio mitä on odotettu pitkään. Hypetys on ollut valtavaa ja ihan syystäkin - Tampereen teatterin, Tampere Filharmonian ja Tampere-talon yhteisponnistus on valtava millä tahansa mittapuulla. Mutta usein mulle katsojana käy näin vastaavissa tilanteissa, että esityksen jälkeen jää hienoinen meeh-olo, että olisi jotenkin pettynyt vaikkei missään ole mitään vikaa. Vaikka kuinka koitan etten lähde mukaan siihen hypetykseen ja innostukseen, ettei sitten tarvitse pettyä. Ja ei, en ole pettynyt, kaikki on juuri niin hienoa kun on luvattu. Lässähtääkö sitten omat kuvitelmat, vai onko paluu maan pinnalle esityksen jälkeen niin vahva? Mene ja tiedä, mutta jäi hieman ontto olo, vaikka reilun 4 tunnin matka Tampere-talossa olikin maaginen, ja uudelleen olen menossa katsomaan.

Aina katsomiskokemukseen toki vaikuttaa aiemmin nähdyt esitykset. Legendaarinen Ryhmäteatterin Suomenlinnan versio silloin 80-luvun lopulla, Svenska Teaternin Sagan Om Ringen 2001, Lontoossa nähty musikaaliversio vuonna 2007 (se mihin Värttinä oli mukana tekemässä musiikkia), Turun kaupunginteatterin esitys 2018 (näin kolmasti!) ja heidän Hobittinsa 2021 - ja jopa Imatran teatterin Hobitti 2015. Jokainen näistä on jättänyt omanlaisensa jäljen mieleen ja muistiin. Ja tottakai sitten kirjat, Jacksonin elokuvat, ja lapsena nähty animaatio.

Mistäköhän päästä tätä esitystä lähtisi kerimään. Istuin rivillä 20, eli aivan liian kaukana omaan makuuni. En nähnyt niin kaukaa ihmisten kasvoja ja ilmeitä, ja puvustuksen ja lavastuksen yksityiskohtia. Toki sieltä näki hienosti kokonaisuuden, huikean hienon Marjatta Kuivaston lavastuksen ja Joonas Tikkasen valot, mutta ennenkaikkea upeat kattoon asti ulottuvat projisoinnit ja videosuunnittelun, nekin Tikkasen käsialaa. 

Lavastus on karun kivistä (huomaako joku tarkkasilmäinen muotokielessä yhtäläisyyksiä esityspaikan kanssa?), mutta alun ja lopun Kontu on kodikas ja lämmin ison tammen alla ja Lothlorien muistuttaa jotenkin Björn Weckströmin koruista kulmikkaine puineen. Jykevä Rautapiha ratasviritelmineen on kuin joku varhaisen teollisen ajan tehdasyhteisö. Projisoinneilla luodaan myös maisemia ja kohtauksia, ja esimerkiksi Eowynin taistelu Angmarin noitakuningasta vastaan on toteutettu hienosti. Ja pyörön käyttö näyttämöllä toimii hyvin, kun matkantekoa esityksessä on paljon.

Visuaalisesti TSH oli tottakai komeaa katsottavaa ja seuraavalla katsomiskerralla istun rivillä 6, joten siitä saa sitten katsoa kaikkia yksityiskohtia riittämiin. Pirjo Liiri-Majavan upea pukuloisto oli kyllä hulppeaa, erityisesti haltijoiden liehuvat ja kimaltavat vaatteet tekivät vaikutuksen. Valkoinen neuvosto oli puettu upeasti. Maanläheisin värein puetut hobitit ovat myös ilo silmälle. Jonna Lindströmin peruukit ja maskit myös, näyttäviä ja sopivia. Klonkun hampaat ovat karmaisevat. 

Onneksi oli livekuvausta ja lavan molemmin puolin screenit, missä puvut ja maskeeraus näkyivät. Erinomaisen hyvä idea tämäkin.

Pidin myös kovasti siitä miten sormuksen tuottama näkymättömyys toteutettiin sinertävällä valoilla ja äänillä. Erityismaininta kaikista hienoista pyroteknisistä jutuista. Tulella jongleeraavat tyypit ja ylipäätään monipuolinen tulen käyttö oli hienoa katsottavaa. 

Muutenkin arvostan kovasti sirkustaiteilijoiden käyttöä, kiitos Sorin sirkukselle ja Taina Kopralle siitä, sekä Jouni Kivimäelle samaan talon stuntkoordinnoinista. On hienoa että meillä on Sorin sirkuksen kaltainen paikka, jonka taitavia tyyppejä saa hyödynnettyä myös Pirkanmaan teatterit.

Ohjaaja Mikko Kanninen on tehnyt kyllä mittavan urakan, josta nostan hattua. Hienoa että yksi hänen unelmistaan toteutuu näin hienosti. Itse tarina on ikiaikainen, hyvän ja pahan taistelu. Mutta se toimii hyvin ajan peilinäkin, ja siitä voi kukin kuvitella tai ajatella mitä haluaa, vetää yhtäläisyyksiä nykyaikaan tai Tolkien omaan aikaan.

Tampereen teatterin remontin vuoksi näin isoissa ja hienoissa väistötilapuitteissa katsojiakin mahtuu hieman enemmän. Toisaalta taas Tampere-talo on kamalan iso ja hieman kliininen tila, ja kaukaisilta paikoilta ei ole paras katsomiskokemus. Toki kulutkin ovat varsin mittavat, voisin kuvitella. 

Sami Keski-Vähälän sinällään ansiokas dramatisointi joutuu väkisinkin jättämään asioita, tapahtumia, hahmoja pois (ei, valitettavasti nyt lavalla ei nähdä Tom Bombadiliä). Ilokseni myös ikuisuuden kestäviä taistelukohtauksia on karsittu, siitä pisteet. Asioihin ei jäädä kauheasti vellomaan, mutta isoin osa oleellisista jutuista on mukana. Toisaalta tämä tiivistys johtaa siihen että toiset hahmot vain vilahtavat lavalla, ja hobittinelikkoa lukuunottamatta kehenkään ei ehditä syventymään ja kiintymään sen enempää.

Lisäksi tarjolla on ns. tosifaneille kaikenlaisia yksityiskohtia, mikä on kiva juttu. Toisaalta taas, tarina toimii silkkana seikkailukertomuksena heillekin jotka eivät ole kirjaansa lukenut tai edes Peter Jacksonin elokuvia nähnyt. Ensi-iltayleisön perusteella heitä on paljon. On hyvä että esityksessä on monia tasoja, vähän jokaiselle jotain. Silkkana visuaalisena elämyksenäkin tämä toimii. Toki jotkut kohtaukset ovat hieman irtonaisia ja aika nopeita välähdyksiä, eivätkä välttämättä avaudu tarinaa tuntemattomille. Pidin kovasti myös siitä että lemmenluritukset ovat aika vähällä tässä versiossa! 

Mutta sitten on musiikki! Tuomas Kantelinen on säveltänyt aika elokuvallista, sopivan mahtipontista ja aivan hillittömän hyvää musiikkia. Tampere Filharmonia pistää parastaan Ruut Kiisken johdolla. Hannu Hauta-ahon äänisuunnittelu toimii, enimmäkseen. Muutaman hahmon, ainakin Gandalf, Aragorn ja Boromir, puhe oli hetkittäin ainakin ensi-illassa jotenkin suttuista ja sumeaa. Orkesteri ei soita jatkuvasti, vaan tärkeissä puhekohtauksissa se on hiljaa, tai soittaa hyvin hiljaa "taustalla". Mutta kun tarvitaan voimaa, sitä löytyy! 

Dramaattinen musiikki, kun näemme ensimmäisen kerran mustan ratsastajan, huu! Kantelisen musiikki on soljuvaa ja lyyristä. Örkkien hyökkäyksiä säestää patarummut, tottakai, ja Galadrielillä on oma huiluteemansa. Pomppivan Ponin majatalon musiikissa kuulee kansanmusiikkihenkeä. Enttien musiikki oli sellaista todella matalaa ja möreää. Olisipa hienoa kuunnella tätä musiikkia vaikka tallenteelta.

Mitäpä sitten tuumasin näyttelijäsuorituksista. Oikein hyviä sanoisin, casting on tehty taiten ja ajatuksella. Hyvä jos tämmöinen sukupuolineutraali roolitus saisi enemmänkin jalansijaa suomalaisessa teatterissa. Hyvin Frodoa voi esittää naisoletettu ja Galadrieliä miesoletettu. Näyttelijäntyö nousee näin keskiöön, eikä se mitä esittäjällä on jalkojensa välissä. Ella Mettälä on herkkä ja velvollisuudentuntoinen Frodo. Hänen ilmeikkäät kasvonsa kuvastavat sitä Frodon sisäistä kamppailua hienosti. Upea roolityö! 

Muina hobitteina seikkailevat Antti Tiensuu (Sam), Annuska Hannula (Pippin) ja Elisa Piispanen (Merri), kaikki hyvin hobittimaisina, ja omina persooninaan. Eeva Hakulinen on mainio Bilbo, juuri sopivasti sormuksen lumoissa tarinan alussa ja seesteisenä, rauhaan päässeenä lopussa.

Ville Majamaa on sopivan jyhkeä ja muhevaääninen Gandalf-velhona, jo kokonsakin puolesta. Myös Tommi Raitolehto on ihan passeli Saruman-pahiksena, mutta oikeastaan vielä parempi hieman luihuishenkisenä Boromirinä (josta en ole hahmona koskaan pitänyt). Ville Mikkonen on ärsyttävä Voivalvatti, liian nopeasti lavalla piipahtava Faramir ja elegantti Haldir. Henna Tanskanen Arwenin hyvin ohueksi jäävässä osassa tekee parhaansa. 

Valitettavasti myös Lasse Viitamäen Legolas (joka taas on aina ollut lempihahmojani) jää ihan olemattoman kapeaksi rooliksi. Tässä tarinassa keskitytään aikalailla Frodoon ja hänen matkaansa, ja muu sormuksen saattue jää paljon pienempään rooliin. Myös Aragorn kärsii tästä taustalle jäämisestä, vaikka Antti Reini häntä ihan katu-uskottavasti tulkitseekin.

Mikko Kanninen tekee Sauronin äänen, mutta ennenkaikkea Esko Roineen hyrisevän ilmeikäs ja viipyilevä ääni Puupartana on vaikuttava. 

Ehdottomiksi suosikeikseni nousevat ensinnäkin Gimli, jota Elina Rintala ansiokkaasti näyttelee. Hilpeä ja mörrikkä kääpiö on hauska hahmo, ja Rintala tekee tässä upean työn. Arttu Ratinen on erinomainen tyyni Elrond, sekopäinen Denethor ja lipevä Kärmekieli. Hienoa sukkulointia hyvin erilaisten roolien välillä. 

Ja sitten on vielä Arttu Soilumo, eteerisen kaunis ja valovoimainen Galadriel! Ah! Lisäksi hän on hekotteleva ja kepposteleva Sauronin suu, kuin olisi jossain aineissa. Soilumo on kyllä nopsasti noussut yhdeksi suosikkinäyttelijäkseni Tampereen teatterin porukasta.

Erityismaininta vielä Risto Korhoselle, jonka Klonkku on hykerryttävän kamala, niljakkaan kiemurteleva ja hetkittäin hulvattoman hauskakin. En käsitä miten hän fyysisesti suoriutuu roolistaan, semminkin kun ei ole enää parikymppinen. Klonkku on traaginen hahmo, ja Korhonen kyllä mies paikallaan tässä roolissa.

Tämän joukon lisäksi lavalla nähdään joukko sirkustaiteilijoita ja näyttelijöitä hobitteina, örkkeinä, haltioina, stuntteina, ja muina. Nazgul, Puuparta, Angmarin noitakuningas ja entit vaativat aikamoisia sirkustelutaitoja! Kiitos siis muu lavalla heiluva porukka: Karoliina Vanne, Marko Keskitalo, Sanna Leppänen, Heikki Järvinen, Aleksi Niittyvuopio, Iitu Kivimäki, Sampo Suihkonen, Marko Uotila, Joni Maukonen ja Riikka Papunen. Kolme viimeksimainittua ovat Teatteri NEO:sta.

Mustat ratsastajat ovat karmaisevan ihania, mutta niitä nähdään aivan liian vähän. Lipuvat veneet ovat näyttäviä, Pippin ja Palantir -kohtaus huikaisevaa katsottavaa. Erityisesti kiitosta myös käsiohjelmasta, missä on hyvin toteutettuja tekijöiden haastatteluja. Lisää tämänkaltaisia käsiohjelmia suomalaisiin teatterihin, kiitos.

Taru Sormusten herrasta on visuaalisesti tyrmäävä, alkuperäistarinalle hyvin uskollinen, mahtava koko perheen seikkailu. Hetkittäin hieman puuduttavaa, mutta yhtä kaikki erittäin toimiva kokonaisuus. Onhan neljä tuntia pitkä aika mille tahansa taide-esitykselle, mutta onneksi yksi pidempi ja toinen lyhyempi väliaika lievittävät kieltämättä aavistuksen epämukavilla penkeillä istumisen aiheuttamaa puutumista. Hattua nostan koko työryhmälle - tämmöistä pääsee harvoin kokemaan.


Kuvien copyright Mikko Karsisto, hobitit ja Mustat ratsastajat -kuva Katri Dahlström.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 2. maaliskuuta 2024

Eerika Rantasen tähänastinen elämä / Jyväskylän kaupunginteatteri 1.3.2024

Kuuntelen paljon erilaisia podcasteja, vaikken äänikirjoja kuluta lainkaan. Pari vuotta sitten ahmaisin Yle Areenalta mainion neljätoistaosaisen kuunnelmasarjan Eerika Rantasen tähänastinen elämä. Se kertoi, valloittavasti ja raikkaasti, nuoren tytön kommelluksista hoitajaopinnoissa, rakkauksista, muutoksista ja epävarmuudesta. Siis elämästä! Eerikan elämä ja tarina jäi pahasti kesken, ja nyt vihdoin olemme saaneet jatkoa! 

Ensinnäkin näytelmän muodossa ja samaan aikaan ilmestyi Areenaan 12 jaksoa Eerikan elämästä, jippii. Mutta ennen uppoutumista sarjan pariin, pääsin katsomaan Eerikan elämää näyttämöllä Jyväskylän kaupunginteatterissa, mistä esitys siirtyy Tampereen teatterille keväämmällä ja syksyllä vielä Helsinkiin Kansalliteatteriin. Eläköön teatterien yhteistyö!

Alussa oli Juha Jokela, joka halusi tehdä esityksen kolmen taitavan näyttelijän eli Kaisa Helan, Ria Katajan ja Eeva Soivion kanssa. Alkoi pitkäaikainen ideointi, tekstin työstäminen ja sen tuloksena saimme kuunnelman, ja nyt tämän esityksenkin. Jokainen on ammentanut Eerikan hahmoon ja kokemuksiin omasta itsestään, historiastaan ja mielikuvituksestaan. Lopputulos on kiehtovaa ja erilaista teatteria, missä esiintyjien ja yleisön välinen näkymätön seinä rikotaan moneen kertaan. 

Ja myös näyttelijöiden ja esittämien hahmojensa rajat pirstoutuvat. Olemme yhdessä kokoontuneet teatterille leikkimään tätä leikkiä mitä näytelmäksi kutsutaan. Esiintyjät kommentoivat tekstiä ja tapahtumia, selostavat niitä yleisölle. Vähän kuin lapsuuden leikit: "sit tää menis tänne ja istuisi alas ja toi tulis mukaan" tyylisesti, muistattehan? 

Nostalgia on jännä juttu. Se herättää tunteita ja muistoja, palaamme sinne menneisyyteen ja kaikki näyttää auvoiselta. Eerikan elämä tuntuu todelta, eletyltä ja aidolta. Ja vaikka kyseessä on fiktiivinen hahmo, hän voisi olla totta. Hänessä ja hänen elämässään on murusia Juhasta, Kaisasta, Riasta ja Eevasta. Ihanaa että saamme jakaa heidän kokemuksiaan ja niistä johdettuja tarinoita.

Eerika ehtii kokemaan paljon lyhyessä ajassa, vaikkei asiat maailman mittakaavassa niin tärkeitä olekaan. Tärkeitä kuitenkin. Epävarmuus kun pitäisi pistää piikkiä hankalaan potilaaseen, riemastuttava seksikokemus sairaalan varastohuoneessa, alkoholisti-isän pelottava hahmo, järisyttävän rakkauden karmea loppu, muutto Helsinkiin ja siellä kaiken uuden kokeminen, vanhojen tavaroiden ja vaatteiden keskellä asuminen, lämmin ystävyys Annelin kanssa. Pieniä suuria tapahtumia. Tosin välillä tuntuu että Eerika vaan odottaa koska se elämä oikein alkaa. Ehkä hän myöhemmin oivaltaa että tätä se elämä on, välillä on tylsää ja pitkäveteistäkin.

Ja kaikki nämä kohtaukset loihditaan mestarillisesti meidän eteemme! Näyttelijäkolmikko loistaa! On hauskaa miten fillarin pyörittämisellä saadaan uskottavasti esitettyä eroottinen kohtaus. Eerikan esimies Sari on mainio tyyppi, paitsi kännissä aika rasittava... Mutta erityisesti Anneli jää hahmona kummittelemaan mieleeni pitkäksi aikaa, tämä on hauras mutta niin viisas ja luja. Annelin kuolema on todella koskettava. 

Ria Kataja on Eerika, kaikkine epävarmuuksineen, lämpimine sydämineen ja välillä empatiaan tukehtuvana. Kaisa Hela ja Eeva Soivio esittävät kaikki muut lukuisat roolit. Erityisesti Helan nahkatakkinen Mikko ja Soivion herkkä Anneli piirtyvät mieleeni. Välillä kolmikko tiputtaa roolit ja keskustelee hahmoista ja esityksestä, ja sitten esitys taas jatkuu. Kiinnostava tapa tehdä teatteria! Välillä he toki roudaavat huonekaluja ja lavasteita pitkin poikin. 

Tuntuu että työskentelytapa on hyvin orgaaninen ja että ohjaaja Jokelan tehtävänä on ollut lähinnä katsoa perään. Mene ja tiedä, mutta kiva tätä on katsoa. Esitys ei ole kronolginen, ja hyppelehtii aika paljon ajallisestikin. Silti se oudon looginen. Myös Jukka-Pekka Mikkonen piipahtaa esityksessä isän varjona, aika pelottava rooli jos kohta lyhyt.

Erityisen tärkeä osa koko esitystä on muusikko Mila Laine. Hän on instrumentteineen lavan reunassa ja sieltä musiikilla ja ääniefekteillä kommentoi lavan tapahtumia. Intregraalisesti osana esitystä, välillä ihan keskellä tapahtumia. Ja musiikki, se on kaunista! Lempeää ja tuudittavaa, enimmäkseen. Juha Tuiskun äänisuunnittelu oli olennainen ja tärkeä osa esitystä. Äänenmuunnin oli aika vinkeä lisä, en tiedä mitä siitä ajattelisin.

Mikko Saastamoinen on suunnitellut toimivan lavastuksen, joka muokkautuu esiintyjien toimesta hyvin. Auli Turtiainen vastaa pukusuunnittelusta. Kaikki ovat pukeutuneet vaaleansinisiin farkkuihin ja valkoisiin paitoihin, ja sitten erilaisten asusteiden avulla muuntautuvat muiksi hahmoiksi. Valot ja videot ovat Antti Silvennoisen käsialaa ja hauskasti läpikuultavaa seinää lavan takaosassa hyödynnetäänkin. Minttu Minkkisen kampaus- ja maskeeraus vielä; siinä on napakka paketti kasassa.

Kaksi ja puoli tuntia menee kuin siivillä, tapahtumat soljuvat eteenpäin, ja katsomossa saa niin liikuttua kuin nauraakin. Esitys on hieman tavanomaisesta teatterista poikkeava, mikä selvästi hämmensi osaa katsojia. Meille jotka näemme paljon teatteria, tämä oli raikasta ja tervetullutta vaihtelua. Näinkin voi esityksen toteuttaa. Ja nyt kuunnelman kimppuun.


Esityskuvien copyright Jiri Halttunen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla ennakkonäytöksessä.