Vaimoni, Casanova / Tampereen teatteri 4.9.2024

Kovasti kiinnostuin Tampereen teatterin syksyn uutukaisesta eli Vaimoni, Casanova - näytelmästä Tampereen teatterissa. Leea Klemolan näytelmä vallankäytöstä, hillittömästä rakkaudenkaipuusta, yksin jäämisen pelosta, työyhteisön dynamiikasta, teatterin tekemisestä... Tätä esitetiin alunperin Kuopiossa Minimin ja Kuopion kaupunginteatterin yhteistuotantona 2016, ja se vieraili monella muullakin paikkakunnalla. Antti Mikkolan ohjaustyöt kiinnostavat myös. 

Kyllikki (Mari Turunen) on jo kypsään ikään ehtinyt teatterintekijä. Viimeiset pari vuotta hän on viettänyt sairauslomalla, saatuaan potkut teatterinjohtajan tehtävästä. Potkut aiheutti seksuaalinen häirintä ja nuorempaan miesalaiseen sekaantuminen. Mutta nyt Kyllikki palaa estradille, pääosaan teatterin narikkatyöntekijän Antero (Lari Halme) dramatisoimaan Casanova-näytelmään. Selkäkivuista huolimatta nainen sonnustautuu susiturkkiin ja valmistautuu kohtaamaan teatterin arjen ja entiset alaisensa. Häirintäsyyte on vaikuttanut koko työyhteisöön ja siksikin Casanovassa Kyllikin on tarkoitus esittää "panemisen lopettanutta mummoa" ja Antero sitten on esityksessä se seksi. Näin toteutuu miesten työturvallisuus, vai toteutuuko?

Kyllikin aikoinaan häiritsemä Ari (Kai Vaine) tunnustaa että hän halusi ja haluaa yhä, ja joutui vain silloisen vaimonsa takia valehtelemaan ja syyttämään Kyllikkiä. Tilanteet eskaloituvat, ja moneen kertaan. Kyllikin seksiä vonkaava puoliso Jukka (Matti Hakulinen) häälyy taustalla, vaikka tunkee harjoituksiin ja potkaisee Kyllikin kotoaankin välillä.  Silti hän ei lakkaa rakastamasta. Viidentenä lusikkana sopassa on hoivataideharjoittelussa oleva ja naamioteatterista innostunut Maaria (Katriina Lilienkampf) jolla on tai on olematta suhde Ariin.

Tämä viisikko säätää lavalla, harjoittelee esitystä, ruotii suhteitaan toisiinsa. Välillä, tai oikeastaan aika usein, meno äityy sellaiseksi meuhkaamiseksi ja tekopeniksen heilutteluksi että alkaa jo hymy katsomossa hyytyä. On tässä paljon hauskaa, ja nauran ääneen monta kertaa. Taikaluukku! Mutta sitä kohkaamista ja hillumista on niin paljon, että se taitaa jäädä päällimmäisenä mieleen. Myös karkea kielenkäyttö alkaa puuduttaa. Toki se kuuluu Klemolan tyyliin, mutta silti. 

Teksti on kyllä ehtaa Klemolaa: napakkaa, räävitöntä, suorapuheista ja kantaaottavaa, mutta Mikkolan ohjaustyönä tämä ei nyt ihan ole mun teekupillinen. Kohkaamista on liikaa.

Esityksen alussa kuulemme Heikki Kinnusen pienen esittely aiheeseen, että saadaanko me epäonniset enää toista mahdollisuutta? Näytelmässä ihmiset ovat hieman elämässään sivuraiteilla. Tykkään teoksista missä tehdään teatteria, ja tässäkin teatterin arki toimii mainiona taustana ihmissuhdesopalle. Kaikki haluavat Kyllikkiä, mutta ketä Kyllikki haluaa? Riittääkö seksi suhteen perustaksi?

Mari Turunen on vallan erinomainen väkevässä roolissaan. Vahva Kyllikki, joka kaipaa vaan niitä elämän perusasioita kuten kaikki muutkin, ennenkaikkea rakkautta. Onhan se kova paikka palata työyhteisöön asemastaan pudonneena. Kai Vainen Ari on fyysisesti viehättävä (ja tietää sen) mutta sisäisesti vain seksin riivaama ressukka. Ei saa minun sympatioitani. Kyllikin mies Jukka on aika reppana, ja kykenemätön ymmärtämään puolisoaan. Vai onko hän sittenkin tarkkanäköinen? Hakulinen onnistuu oivallisesti tässä tapettiin sulautuvan perisuomalaisen miehen esittämisessä. Maaria on hössöttävä ja jotenkin anteeksipyytävä hahmo, kunnes lopulta hänelläkin tulee mitta täyteen. Lilienkampf on minulle uusi tuttavuus teatterin lavalla, ja jään odottamaan herkullisempia rooleja. Maarian monologi freelancernäyttelijöiden asemasta on kyllä hyvä!

Lari Halmeen Antero aiheutti minulle eniten päänvaivaa. Todella ärsyttävä tyyppi, marttyyrimainen "taiteilija" joka luulee itsestään vaikka mitä, kun on päässyt narikkatyönsä ohella lavalle ja ohjaamaan. Mutta jotenkin Halmeen sinällään erinomaiset komediallisen taidot ja maneerit on niin samanlaisia kuin olen häneltä nähnyt jo lukuisia kertoja. Tosin tämä että yrittää osua dildollaan Kyllikin taikaluukkuun oli entuudestaan näkemättä, että on tässä se! Anteron alter egon Agnetan hautajaiset narikassa on myös vaikuttava performanssi.

Mikko Saastamoisen lavastuksessa osa katsomosta sijaitsee näyttämöllä. Muuten on aika pelkistettyä. Kaiken keskellä on liikuteltava vesisänky, mikä muuntuu nopeasti Kyllikin aviovuoteesta levyjen avulla Casanova-näytelmän lavastuselementiksi. Kaikki on muunneltavaa ja pyörillä liikuteltavaa, ja näyttämömiehet Antti Palo ja Ahmed Issa niitä siirtelevät, ollen isosti mukana esityksessäkin. Mari Pajulan pukusuunnittelussa näyttävintä on Casanovan periodivaatteet ja erityisesti se uuninluukku nimihenkilön etumuksessa! Sekä Kyllikin susiturkki, ja toppasaappaat. Muuten mennään aika arkisilla vaateparsilla. Kirsi Rintalan maskeeraus ja kampaukset täydentävät esiintyjien ulkomuodon; erityisesti Anteron keskijakaus on hieno.

Opa Pyysingin äänet ja Tuomas Vartolan valot myötäävät hyvin näytelmän harjoituksia ja todellisuutta. Pimeyttä ja hämäryyttä käytetään paljon. 

Huvittaa kun tässä moneen kertaan viitataan suuren näyttämön fantasiamusikaalin vievän kaikki resurssit, tuulikoneenkin, ja sitten tätä Casanovan esitystä räpelletään kasaan niillä voimilla mitä on. Kuten hyödyntämällä narikkatyöntekijää. Anteron esittämä markiisi de Volvo haluaa sukeltaa Casanovan taikaluukkuun muuttuakseen naiseksi. 

Kun Kyllikki kipuilee tylsän avioliittonsa kanssa, ja haluaa seikkailua nuoren ja salskean miehen kanssa, niin, siihen on monen katsojan helppo samaistua. Kukapa ei haluaisi "olla spontaani, ja astua elämän virtaan". Mutta mistä se arjen onni löytyy? Ehkä Kyllikkikin se lopuksi tajuaa.

Vaimoni, Casanova on aikamoinen sekametelisoppa, mistä en oikein saa kiinni. Ymmärrän jollain tasolla mitä sillä halutaan sanoa, mutta sitten taas toisaalta en ymmärrä lainkaan. Pituudesta olisi voinut jättää reilusti pois (kill your darlings, kuten Antero toteaa) ja sitä meuhkaamista myös vähentää hieman. Ja ihan aiheesta se K16 rajoitus on. Mutta kyllä tämä oli aikamoinen piristys harmaassa syksyssä tarpoville (vaikka vielä onkin kesäkelit). Ja lippua valitessa ota se lavalla oleva paikka jos haluat olla enemmän tapahtumien ytimessä.

Kuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Atlantis / Aurinkoteatteri & Kansallisteatteri 28.4.2018

Sen verran vinksahtaneita esityksiä Aurinkoteatteri on aikaisemminkin tehnyt, että kevään must see-listalle pääsi myös tämä uusin, Kansallisteatterin kanssa yhteistuumin toteutettu Atlantis. Ja huh että oli värikästä menoa Kansiksen Pienellä näyttämöllä! Aivan päätöntä touhua, mutta huikean nautittavaa.

Mitä ihmettä tästä voisi kertoa, niin että se avaisi lukijalle edes osan siitä loistavasta ja lumoavasta  kokemuksesta mihin katsoja tuli tempaistuksi mukaan? Voi tätä katsella ihan kreisinä fantasiasatunakin, taitavasti punottuine maailmoineen, mutta voi sieltä kaivella kritiikkiä nyky-yhteiskunnan menoakin vastaan. Tai sekä että. Fantasia missä on ankaraa kritiikkiä valtaapitäviä kohtaan, jes! Ei ihan jokapäiväistä herkkua teatterissa.

Alussa todella riemunkirjava kääpiöjoukko rummuttaa Boleroa erivärisillä sienirummuilla, ja suurmanaaja, valkoinen peikko Alvis (Leea Klemola) pistää joukolle tahtia. Hypnoottista. Katsojille tapahtumia valottaa peikkokaksikko Roketrolli (Vilma Putro) ja Kontrolli (Jussi Lehtonen) - trolli kun trolli - joista toinen hiipuu (käyden lopulta tarpeettomaksi) ja toinen vahvistuu esityksen aikana. Meno on niin absurdia, että katsoja on aivan hervoton sekä nauramisesta, että monttu auki ihmetyksestä; näinkin voi teatteria tehdä! Upeat lastenohjelmahenkiset projisoinnit ja taustakuvat toimivat tässä ympäristössä paremmin kuin hyvin. Käsikirjoittaja & ohjaaja Juha Mustanojan luomaan satumaailmaan tempautuu mukaan kyynisinkin katsoja. Yhteistyö kahden hyvin erilaisen teatteritalon kanssa tuntuu toimivalta. Yleisö on erinomaisesti läsnä koko esityksen ajan. Välillä meno on kuin rokkikonsertissa!

Juuso Voltin säveltämät ja Mustanojan tekstittämät hersyvät biisit, vierailevat arkkidemonit ja älykääpiöt ja koko tämä sakki. Huh huh. Alvis koittaa opetella "inhimillisemmäksi" johtajaksi, mutta pieleen menee. Infrastruktuuri sortuu kun kultahuuma valtaa kääpiöt. Niin siinä käy kun alkaa ahneeksi. Pakko se on jättää maapallon ytimessä sijaitseva kääpiökoti Sooria Mooria ja etsiä parempia seutuja. Näin alkaa matka kohti tarunomaista Atlantista. Mutta Kraaken sanoo, ettei mikään yhteiskunta voi silleen toimia että kaikki tieto on vapaasti saatavilla. Näinhän sitä kansaa pidetään pimennossa, ja kurissa. Onko heillä oikeus tietoon, kas siinäpä kysymys.

Jopa alkavat kääpiöt tehtailemaan napalmia, vain hukatakseen napalmipussinsa. Suurmanaaja Alvis toimii kaksoisagenttina ja manipuloi kääpiöressukoita. Jotka ovat kyllä täysin vietävissä, tahdottomia vätyksiä. Vai ovatko? Aristoteleen reseptikirjaksi naamioitu Runousoppikaan ei avaudu, mutta kyllä sitä näytelmää voidaan koittaa tehdä. Vaan komediaapa varten tarvitaan teatteri. Ja tiede voi mennä hakaristin muotoon, jos ei osata enää komediaa. Niinpä! Ratkaisu: voisiko Aurinkoteatteri olla kaikki se mikä tieteestä ja sivistyksestä jää jäljelle! Niin, voisiko?

Atlantis kierrättää hykerryttävästi monia fantasia- ja tieteiskirjallisuudesta/elokuvista tuttuja elementtejä, kuten vaikkapa Star Wars-lasermiekkoja ääniefekteineen. Yksi suosikkini on pohjanmaalaisesti haastava Kraaken (äänenään Antti L J Pääkkönen). Lavalla nähdään myös huilulla taituroiva Leea Klemola, joka saa muutenkin oivallisia hepuleita lavalla.

Kääpiöjoukossa kukin on oma uniikki persoonansa, kaikki kuitenkin laumasieluisia hömelöitä joita Alvis manipuloi. Mutta hurraa Sanna Hietala, Paul Holländer, Miko Kivinen, Karin Pacius, Antti L J Pääkkönen ja Nora Raikamo. Loistavan vähäeleistä näyttelijäntyötä, mutta kipunaa löytyy juuri sopivasti. Mikä ensemble!

Mustanojalla on selkeä (ja varsin värikäs) visio, jota upeasti toteuttavat mm. Anne Karttunen monipuolisessa lavastuksessaan, Noora Salmi UPEASSA puvustuksessaan ja Pietu Pietiäinen valosuunnittelussaan. Niin ja nukketeatteriguru Heini Maaranen, joka oli mukana Kansiksessa myös Hurmeen Lemminkäisessä, on loihtinut demoni"nuket". Maskeeraukset on myös aika vinkeän upeita. Ai niin, ja kuten Aurinkoteatterilla on tapana, käsiohjelma on huippu!

Kaiken kaikkiaan hurmaava esitys. Suloinen sekamelska; kertaakaan ei liki kolmen tunnin aikana tullut tylsää hetkeä, että olisi alkanut vilkuilemaan kelloaan. Päinvastoin, sitä toivoi että tämä hauskuus ei loppuisi lainkaan!

Loppuun vielä se ydinajatus näytelmän loppulaulusta, aika tutuin sävelin...

Oodi tiedolle -biisin kertosäe:

Tieto on kaikkein tärkein, 

tieto on valtaa, se kuuluu jokaiselle, 

tietäminen on oikeus, 

se kuuluu meille kaikille!

No näin on!

Kuvien copyright Sakari Kiuru.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Viettelyksen asuntovaunu / Rakastajat-teatteri 2.2.2018

Viikonloppumatkani Poriin alkaa Rakastajat-teatterista Leea Klemolan ohjaamalla Viettelyksen asuntovaunu -teoksella. Ilmeisesti paikkakunnalla (tai varsinkin Satakunnan Kansan yleisönosastolla) esitys on herättänyt kiivasta keskustelua. Kai kiroilu ja alastomuus sitten on Porin kaltaisilla paikkakunnilla vielä kauhea synti teatterin lavoilla? Sattumalta juuri tämän esityksen jälkeen oli järjestetty keskustelutilaisuus, hienoa!

Tämä Miko Kivisen ja Klemolan yhdessä kirjoittama ja ideoima teos on kunnianosoitus Viettelyksen vaunu -näytelmälle (jota en ole koskaan nähnyt, synti ja häpeä, en missään muodossa). Mutta se toimii kyllä hyvin näinkin, tietämättä muuta kun peruskuvion esikuvastaan. Varmaan esitys saisi hieman lisäarvoa jos Viettelyksen vaunun olisi nähnyt, mutta näillä mennään.

Viettelyksen asuntovaunu tapahtuu... yllätys yllätys asuntovaunussa! Tai sen pihamaalla enimmäkseen. Paikka on porilainen leirintäalue ja vaunussa asuu entinen tangoprinsessa, nykyinen wannabe-romaniartisti Merita (Kai Tanner) sekä sukupuolenkorjausprosessia läpikäyvä Teppo, ent. Teija (Angelica Meusel). Paikalle pölähtää Tepon veli, taksikuskina toiminut Kari (Miko Kivinen) työkalupakkiensa kanssa. Leirintäalueen (ja äitinsä) hoitajana toimii Manna (Niina Hosiasluoma). Näiden neljän monimuotoiset ja monipolviset suhteet toimivat näytelmän keskipisteenä. Siinä sivussa alkavat menneetkin tapahtumat pulpahtelemaan pintaan. Sisarukset ruotivat omia kipukohtiaan, Meritalle ja Tepolle on tulossa perheenlisäystä, ja Manna ja Karikin päätyvät petipuuhiin.

Viettelyksen asuntovaunu on värikäs, räävitön, hillittön hauska, aika traaginenkin. Vuoristoratamainen kyyti etenee sellaisella vauhdilla, että aina ei meinaa edes pysyä perässäkään. Karin yllätysvisiitti poikii monenlaista, ja hänen suhteensa kaikkiin muihin saa välillä surkuhupaisiakin käänteitä. Ja pikkuhiljaa selviää sekin miksi Kari on paikalle tullut, mutta kyllä siihen sitten koko liki kolmetuntinen käytetään. Kertaakaan ei silti tunnu että tämä kestäisi liian kauan, koska monisyinen tarina tempaa mukaansa aivan täysin.

Näytelmän kieli on elävää ja hersyvää, ja voisiko jopa sanoa (vaikka se hyvin kliseiseltä kuulostaakin) hyvin elämänmakuista. Kun Kari pölähtää paikalle hän liki ensitöikseen toteaa Tepolle: sähän olet ihan mies, johon tämä vastaa: niin ne vaan leikkelee pikkusiskoista miehiä tuolla keskussairaalassa. Suorasukaisesti voi Mannakin todeta Karille: Ruvetaanks me nyt sit nussiin? Ehkä roisi kieli on yksi syy mistä jotkut herkkähipiäiset katsojat ovat pillastuneet? Kyllähän tässä kiroillaan, mutta ei se ole mitenkään tavanomaisesta elämästä poikkeavaa. Tälläinhän ne ihmiset puhuu! Vai onko se alastomuus se isoin ja kauhistuttavin juttu mikä on kirvoittanut katsojat raapustamaan tuohtuneita mielipiteitään lehteen? Kun ei tässä vähän vaan vilahda alaston pylly nurkan takana, vaan kyllä katsoja saa ihan aimo annoksen, edestä ja takaa. Mutta hei, kyllä suomalainen katsoja on taatusti alastomia ihmisiä nähnytkin. Ja jos ei ole, niin ehkä nyt on sitten korkea aika. Vai sekö kauhistuttaa että alastomat ihmiset eivät olekaan mallinmitoissa? Hei, tervetuloa suomalaiseen arkitodellisuuteen; isoin osa meistä ei näytä sellaiselta kun bikineissään lehtien sivuilla poseeraavat missit.

Näyttelijöiden työtä on ilo ja nautinto katsoa. Aivan oivallisesti Meusel on Tepponsa sisäistänyt! Ulkoisesti taakse vedetyt hiukset ja pienet viikset... hyvin menee läpi. Mutta silti siellä on se iso epävarmuus sisällä, osaako hän olla oikea mies (koska nyt vasta kokeillaan elämää miehenä ennen "sisäromppeiden poistoa"). Mieheksi kelpaaminen, "oikeana" miehenä oleminen ja eläminen askarruttaa ja ahdistaa. Onko hän sitten myös raiskaaja ja mulkku? Kipakkaa kommentointia miehenä olemisesta kirjoittajilta, bravo!

Kai Tanner on myös oikea varsinainen ilmestys Meritana. Uhkea ja hieman hyökkäävän naisellinen hiipuvan uransa kanssa kamppaileva artisti, jonka sisäsyntyinen diiva dominoi pienempää Teppoa ja joka säteilee egoa ja karismaa ympäristöönsä ihan tukahtumisvaaraan asti. Meritan ja Tepon suhde on varsin myrskyisä ja holtitonkin, ja Karin ilmestyminen kuvioihin ei kauheasti auta asiaa. Merita on suuri taiteilijapersoona ja muiden tehtävänä tuntuu olevan hänen passaaminen ja tarpeidensa tyydyttäminen. Kun Merita ja Teppo kumpikin napsii hormoneita kilpaa niin ei se helppoa ole.

Kari elää hetkittäin ihan omissa sfääreissään, mm. uskotellen menevänsä Ville Haapasalon leipiin Venäjälle. Hän näkee monet asiat täysin omasta vinkkelistään ja niinpä poliisien saapuminen paikalle loppuratkaisussa on Karille todellinen yllätys. Miko Kivinen luo jotenkin sitä Karin mielenmaisemaa hyvin samaistuttavaksi. Omalla tavallaan hänkin on epävarma mies. Vaikka remonttihommat sujuvatkin, niin sitten yllättävät erektio-ongelmat nakertavat itsetuntoa. Manna vaikuttaa hieman hitaalta ja ehkä hieman hidasjärkiseltäkin, ja Nina Hosiasluoman verkkainen näytteleminen tekee hänestä semmoisen tarkkailijatyypin. Lakoniseen tyyliinsä hän saattaa todeta Karille: Oliks nää treffit tässä vai oliks vielä jotain? Manna tarkkailee ja toteaa, ja toimii kun tarve vaatii.

Lavastus ja tilankäyttö on tosi kekseliästä. Osa tapahtumista (esimerkiksi Mannan koti) sijaitsee pienen nousevan katsomon takana, eli niitä tapahtumia emme nää lainkaan, kuulemme vaan. Vaikka katsoja tietää siellä olevan vain narikan ja eteisen, niin vaikutelma leirintäalueen jatkumisesta on tehty todella uskottavasti. Myös Tepon ja Meritan asuntovaunun sisällä tapahtuu kaikenlaista mistä katsoja saa vinkkejä vain ikkunan kautta. Ja sisäänlaitettujen mikrofonien. Paljon kaikkea kuuluu vaikka vähän näkyy. Toimii kyllä hyvin. Annukka Pykäläinen on suunnittellut lavastuksen lisäksi myös hienon puvustuksen. Meritan yliampuvista mustalaishenkisistä asuista alkaen. Toimii. Johannes Vartolan äänisuunnittelu on tarkkaa ja taitavaa; asuntovaunu on katoton joten sieltä kuuluu hyvin, ja mikitys auttaa. Muuten teatterin tila on pieni ja intiimi, ja mikrofoneja ei näyttelijöillä ole. Ihanaa vaihtelua aktiivikatsojalle tämä luomuäänenkäyttö!

Käsiohjelmassa on kaikkea kiinnostavaa, esimerkiksi henkilöhahmojen historiasta. Ja myös sanat Meritan näytelmän lopussa kaihoisasti esittämään Mustalaisten leiri -biisiin.

Viettelyksen asuntovaunu on tosi tarkkanäköistä teatteria, paljon ajankohtaista pohdintaa sukupuolirooleista ja niiden esittämisestä, miehisyydestä ja sen tuomasta epävarmuudesta. Kukaan meistä ei pääse tiettyjä asioita pakoon, vaikka kuinka istuisi auton ratissa ja ajaisi pois. Suosittelen ehdottomasti näytelmää avarakatseisille ihmisille, mutta ennenkaikkea tiukkapipoisille: jospa se pipo hieman löystyisi ja sitä oppisi katsomaan hieman rankempaakin esitystä ilman ryppyotsaisuutta. Mahdollisuus katsomiseen on Porissa aina 28.3. asti, ja sen jälkeen huhtikuussa Espoon teatterissa neljän esityksen verran. Bonuksena vinkki Poriin menijöille: kantsuu mennä paikalle ennen puolta seiskaa, sillä siihen asti on hanajuomat ja talon viini todella edullisessa tarjouksessa. Ja lohileivät on tosi hyviä!

Keskustelutilaisuudessa tekijät kertoivat taustoista, siis työskentelyprosessista ja kaikesta, ja yleisö sai kommentoida ja kysyä. Paikalle jäi parikymmentä katsojaa, eikä yhtään negatiivisia kommentteja kuulunut (missä ne kaikki paheksuvat ihmiset olivat?). Näytelmän suunnittelu alkoi syksyllä 2016. Rakastajat-teatteirn porukka oli pitkään halunnut tehdä jotain Leea Klemolan kanssa, ja kun aikataulut ja muut sopivat vihdoin yhteen, niin pohjateokseksi valittiin Tennessee Williamsin Viettelyksen vaunu. Aihe ja henkilöiden väliset dynamiikat tulivat ikään kuin valmiina tuosta. Leeaa kiehtoi miksi näytelmän Stella jäi väkivaltaisen miehen luokse. Siinä missä Blanche on alkuperäisteoksessa näkökulmahenkilö, niin tässä sitä roolia vetää Kari. Erityisesti Suomessa sukupuoli määrittyy pitkälle töiden kautta, ja tätäkin aspektia työryhmä halusi tarkastella. Angelicalla ja Kailla on pitkä yhteinen työsuhde (teatterin perustajajäseniä vuodesta 1991) ja siksikin heidät haluttiin pariskunnaksi. Mutta käännettiin vaan sukupuoliroolit ympäri (onnistunut ratkaisu minun mielestäni).

Työryhmä kehui kilvan että tämä on ollut poikkeksellinen näytelmä heille. Paljon työltä, paljon improamista, paljon muutoksia ja hiontaa. Leea käy yleensä katsomassa ohjaamiaansa esityksiä joka näytöksessä, mutta välimatkojen takia nyt se ei ole ihan onnistunut. Esitys on muuttunut viikottain, eli kun ensi-ilta oli jo joulukuun alussa, niin näin helmikuun alussa oli jo varmaan hyvin erilainen näytelmä. Mahdollisuuksien mukaan Klemolan töitä pitäisi käydä katsomassa useasti, heti alussa, puolivälissä esityskautta ja taas loppuvaiheilla... Näytelmän Merita on romani, vaikkei ole elänyt siinä kulttuurissa. Mielenkiintoisen lisänsä asiaan tuo se, että Meritan tulkitsija Kai Tanner on itse puoliksi romani, joten teemat eivät sikäli olleet ihan tuulesta temmattuja.

Kiitos antoisasta keskustelusta koko näyttelijänelikolle sekä Leea Klemolalle.



Esityskuvien copyright Leea Klemola, yleisökeskustelukuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.